Tiedättehän, kuinka 1800-luvulla Euroopassa matkustettiin Välimeren lämpöön tervehtymään erilaisista sairauksista kuten keuhkotaudista. Nykyäänkin tunnetaan Välimeren ilmaston edullinen vaikutus esimerkiksi ihottumiin ja muihin ihosairauksiin. Välimeren ilmasto on monella tapaa lääkinnällinen ja tervehdyttävä.
Minäkin matkustan Kreikkaan osittain terapeuttisista syistä.
Tänään on Maailman Mielenterveyspäivä, ja sopivasti – olen lähes joka vuosi tänä päivänä Kreikassa.
Lyhyt versio terveyshaasteestani: minulla on diagnosoitu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.
Pidempi versio on levittäytynyt vuosien varrella Karkkipäivän sivuille.
Olen oireillut nuoresta saakka, ja välillä on myös pidempiä oireettomia jaksoja. Sairaus on kuitenkin kulkenut mukanani murrosiästä saakka, ja ymmärrän oireita ja niiden syitä sitä paremmin, mitä vanhemmaksi tulen.
Ahdistuneisuushäiriössä on kyse pitkäaikaisista, voimakkaista ja hallitsemattomista huolen tunteista, jotka valtaavat mielen niin, että ne haittaavat elämää. Vähemmän oireilevilla jaksoilla huolen tunteet saattavat pulpahdella esiin vain tilannekohtaisesti, mutta häiriön ollessa aktiivinen, huoli on päällä kaiken aikaa. Myös nukkuessa, ja ilman lääkitystä ahdistuneisuushäiriöstä kärsivä voi heräillä läpi yön paniikinomaisiin huolen tunteisiin. Itse jouduin tänä syksynä palaamaan unilääkitykseen monen kuukauden paremman jakson jälkeen.
Kamalinta sairaudessa on se, että tunne ei liity mihinkään konkreettiseen, korjattavissa olevaan asiaan. Huolen tunnetta ei voi poistaa hoitamalla mieltä vaivaava asia.
Olen verrannut ahdistukseni tunnetilaa siihen, miltä tuntuu, jos olet lähtenyt matkalle, ja yhtäkkiä tajuat, että saatoit jättää hellan päälle kotona. Et voi palata tarkistamaan asiaa, ja mielessä velloo koko ajan pelko siitä, onko koti mahdollisesti liekeissä.
Siltä minusta tuntuu nytkin. Kehossa on kuin jatkuva hälytystila joka viestii: jotain on vialla. Mutta en voi korjata sitä, koska ei ole mitään konkreettista korjattavaa, eikä ole hellaa, joka on jäänyt päälle.
On lapsuudessa koetusta traumasta syntynyt haava, joka aika ajoin aktivoituu, ja sairastun.
Meni vuosikausia ilman, että tunnistin kunnolla, mistä oireiluni johtui. En varmasti osittain halunnutkaan ymmärtää, tai hyväksyä syitä.
Tätä nykyä tunnistan oireeni sekä syyt kokonaisuudessaan, paljolti kiitos vuosien terapian. Vaikka olen prosessin myötä joutunut hyväksymään, että en välttämättä koskaan kokonaan parannu ahdistuneisuushäiriöstä, ymmärrys auttaa elämään varjopuolen kanssa. En pidä tästä puolesta minussa, tästä kuormasta, mutta sen kanssa on helpompi elää, kun sitä ymmärtää.
Syy, miksi kirjoitan aiheesta nyt ja olen kirjoittanut aiemminkin, on se, että haluan rohkaista ihmisiä hyödyntämään tarjolla olevaa apua. Suomessa on laajasti tarjolla matalan kynnyksen apua mielenterveyden haasteisiin, ja siihen kannattaa tarttua.
En ole se tyyppi, joka sanoo, että pirautat tähän numeroon ja sitten helpottaa. Olen se tyyppi joka haluaa kertoa, että apua ON, ja sen kautta pääsee eteenpäin, vaikka kaikki ongelmat eivät ratkeaisikaan. Itse olen saanut valtavasti apua kautta eri elämänvaiheiden, ja olen kiitollinen siitä, että Suomessa ei jää huoliensa kanssa yksin.
Jos et tiedä kenelle puhua tai mitä tehdä, soita Mieli Ry:n yleiseen kriisipuhelimeen: 09 2525 0111. Numero päivystää 24 tuntia vuorokaudessa. Apua saa myös paikallisista kriisikeskuksista sekä nettichateista kuten Tukinet ja Sekasin.
❤️ Haluan myös muistuttaa siitä, miten pienillä eleillä on merkitystä henkilölle, jolla on paha olo.
Emme aina voi konkreettisesti poistaa tekijöitä, jotka vaikuttavat toisen ihmisen vaikeaan elämäntilanteeseen, ja siksi voi tuntua vaikealta sanoa mitään. Voi tulla tunne, että ehkä vain pahennan toisen mieltä, jos sanon jotain. Mutta meidän ei tarvitse yrittää poistaa ongelmaa tai sanoa jotain rakentavaa.
Se, että ilmaisee huomioivansa toisen ja välittävänsä, vaikka vain sanomalla, ”Hei, miten sinulla menee?”, riittää ja on tärkeää. Jos toinen vastaa, että hänellä menee kurjasti, siihen voi sanoa, ”Olen pahoillani” ja kertoa, että toivoo toiselle hyvää.
Että näyttää välittävänsä toisen voinnista ja hyväksyy ihmisen myös suruineen ja vähättelemättä, on merkityksellisempää, kuin moni ymmärtää.
Pahaa oloa kokevan ihmisen tila voi helpottua jo sillä, että hän kokee tulevansa nähdyksi ja vastaanotetuksi juuri siinä tilassa, missä on.
*
Elämänkumppanini on 6-vuotiaana koettu trauma.
Menetin isäni tavalla, joka on vaikuttanut koko loppuelämääni. En ymmärtänyt sitä 6-vuotiaana, en 16-vuotiaana enkä ihan täysin vielä 26-vuotiaanakaan, vaikka tuossa vaiheessa olin jo käymässä elämäni toista terapiaa.
Oireilin vuosikymmeniä ilman, että kunnolla sisäistin, mihin kaikki liittyi. Vaikka nuorempanakin ymmärsin, että traumalla täytyy olla vaikutuksia, kuvittelin, että tuntemuksista kasvaa pois. Odotin, että aikuistuessani ja kypsyessäni tuntemukset lievittyisivät itsestään – jo vähintään 'aika parantaa haavat' -filosofialla. Odotin sitäkin, että koska olin hyväksynyt tapahtuneen, minunhan täytyi ”parantua”. Eikö hyväksyminen muka ole avain vapautumiseen?
Ei se aina ole.
Minun haavani on ja pysyy, ja aktivoituu menetysten tai suurten elämänmuutosten yhteydessä.
45-vuotiaana olen viimein hyväksynyt, ettei tästä kasva ulos. Nyt prosessina on löytää keinot, joiden avulla haavan kanssa voi elää siten, ettei se pääse hallitsemaan.
Karkkipäivää pitkään lukeneet ehkä muistavat, että kirjoitin blogissa usein onnellisuudestani. Siitä, miten löysin iloa ja autuutta kaikenlaisista pienistä arjen asioista. Saatoin tuntea pakahtuvani onnen tunteeseen aamukahvin äärellä, tai katsoessani seinälle heijastuvaa ikkunaverhon varjoa. Olinkin aidosti onnellinen – ihan älyttömän onnellinen!
(Niin onnellinen, että välillä aloin voimakkaasti pelätä, että jotain pahaa tapahtuu vain siksi, ettei näin suuri onnellisuus ole mahdollista, ja kuplan täytyy puhjeta. Sekin oli tietysti osa sairautta.)
Kun aloitin kirjottamaan blogia, elin elämässäni stabiilia vaihetta. Minulla oli ympärilläni paljon pysyvyyttä, ja olen sittemmin ymmärtänyt, miten tärkeää asioiden samana pysyminen minulle on. Pysyvyys tuo minulle turvallisuuden tunnetta. Samana pysyvät asiat ja ihmiset ovat merkittävin turvaverkkoni.
Työpaikka, koti, työkaverit, elämänkumppani, kaikki nämä toivat elämääni turvaa yli vuosikymmenen ajan ja toimivat ankkurina.
Blogissani näistä turvaverkoista eniten näkyivät silloinen elämänkumppanini, yhteinen kotimme ja sisareltani minulle siirtyneet rakkaat koirat Totti ja Viivi. Myös Ahvenanmaa ja siellä sijaitseva kakkoskotini tulivat varmasti vahvasti esiin suurina onnen ja voimavarojen lähteinä.
Mikä ei näkynyt yleisölle yhtä paljon, mutta oli minulle äärettömän tärkeää, oli Ahvenanmaan työyhteisöni.
Vaikka asuin Tampereella, kävin kymmenen vuoden ajan osan vuodesta töissä Ahvenanmaalla vanhassa työpaikassani. Olin siellä töissä yhteensä 16 vuoden ajan. Suhteeni tuohon työpaikkaan tuntui silloin itsestäänselvyydeltä, nyt se tuntuu lahjalta, jonka arvoa ei voi mitata.
Maailman Mielenterveyspäivän kansainvälinen teema on tänä vuonna työelämän mielenterveys.
Työ on tärkeä mielen voimavara, ja minulle Ahvenanmaan työpaikka oli yksi tärkeimpiä voimavaroja kolmasosan elämästäni. Tämäkin on asioita, jonka on parhaiten ymmärtänyt vasta sitten, kun sen on menettänyt.
Vaikka työ Ahvenanmaalla ei ollut sitä luovaa työtä, jota teen yrittäjänä, ja joka antaa ammatillisesti minulle enemmän, yhteisön merkitys on jotain, minkä tärkeyttä en voi liikaa korostaa. Rakastin tätä työpaikkaa ja kollegoitani, ja olen äärettömän onnellinen, että sain olla niin pitkään osa heitä.
Menetys, avainsana.
Olen viimeisen viiden vuoden aikana menettänyt niin monta pysyvää, turvaa tuonutta rakennetta elämässäni, että haavani on jälleen auennut. Erosin, se oli raskas asia. Kun toissa vuonna elämästäni lähtivät myös rakkaat koirani ja Ahvenanmaan koti sekä (sen myötä) mahdollisuus työskennellä vanhassa työpaikassa, tikit irtosivat täysin. Haava tulehtui, ja keväällä 2023 viimeistään tajusin, että minua särkee niin, ettei mikään laastari tai Burana auta.
Luulen, että Ahvenanmaan kodin ja koirien menetys oli se pisara, joka kaatoi kupin nurin, vaikka olin valmistautunut kumpaankin. Ihmiset, eläimet, paikat, ne eivät ole ikuisia. Se on luonnollista, mutta minulle se oli silti liikaa.
Haavani voi olla arpeutunut, mutta se ei parane.
Palataan Kreikkaan.
Kreikka ei poista huoliani, mutta se edustaa minulle tärkeää rakennetta, jonka nyt jo tunnettekin. Se edustaa pysyvyyttä.
Kreikka on niitä harvoja asioita, joka ei ole muuttunut elämässäni. Palaan samalle lentokentälle, samoille saarille, samoille puistonpenkeille. Kreikka on aina kaunis ja lämmin, meri on aina yhtä sininen ja männyt aina yhtä vihreitä ja huumaavan tuoksuisia.
Minulla on täällä myös äärettömän rakkaita ystäviä, jotka ovat olleet elämässäni yli 25 vuotta – olemme tunteneet toisemme teini-ikäisistä saakka. He ovat kasvaneet kanssani monien kipujen läpi, he ovat tunteneet minut aikaa ennen Karkkipäivää, ennen merkittäviä elämänkumppanuuksiani, ennen Ahvenanmaata.
Kun mietin sitä, kyyneleet nousevat silmiini. Perheeni ja kouluaikaisten ystävieni ohella Kreikka on pysyvin asia elämässäni. Kreikka tuntee minut. Voin olla täällä oma itseni.
Ymmärrän, että palaan tänne juuri siksi, että Kreikka on. Se on yksi kotini, ja sitä en voi menettää. Se on lääke, jonka otan isona annoksena kerran tai kaksi vuodessa. ❤️
*
Kiitos kaikille, jotka jaksoivat ja halusivat lukea tämän kirjoituksen. Se on henkilökohtainen, ja mietin, että tämän kaltainen kirjoitus voi hämmentää lukijoita. Se ei ”sovi” kosmetiikka-analyysien ja pastellin sävyisten matkakertomusten joukkoon, ja sen lukeminen voi tuntua kiusalliselta.
Mutta se on kuitenkin minua, ja haluan jatkossakin tuoda Karkkipäivään henkilökohtaisempaa sisältöä. Kuten Mielenterveyspäivän slogan sanoo: ”Mielenterveys on jokaisen oikeus”. Ja siihen terveyteen kuuluu monia puolia: persikan sävyistä huulipunaa, täydellisen silkkistä öljyseerumia, kreikkalaista pikakahvia ja kertomuksia omasta haavoittuvuudesta.
Pidetään huolta toisistamme - ja välitetään!
Laitan tällaisen välikevennyspostauksen silkasta ilosta! 🌿 🪴
Olen varannut viherkasvien ammattilaiselta kotikäynnin sekä huollon peikonlehdilleni! 💚
Saan apua heti, kun palaan Suomeen syyskuun alkupuolella.
Suuri kiitos teille lukijoilleni avusta ja vinkeistä. Niin mahtavaa, että oman (kauneusaiheisen!) bloginsa kautta voi saada apua myös huonekasvikriisiin! Kyseessä on siis tämä tilanne.
Olen ollut asiasta valtavan stressaantunut - niin stressaantunut ja allapäin, että sitä on vaikea selittää ulkopuolisille. En tiedä pystyykö monikaan ymmärtämään, miten viherkasvit pystyvät aiheuttamaan tällaisia tunteita. Miten ahdistavalta tuntuu, kun asia, josta ensin niin iloitsee, ryöstäytyy käsistä - eikä itse osaa tehdä mitään, koska on niin taidoton ja ylitunteellinen ja inhimillistää jopa kasveja. 😞
Ihailen ihmisiä, joilla on monenlaisia taitoja ja kyvykkyyttä. Itsestä tuntuu, että pystyn lopulta hallitsemaan hyvin kapean segmentin asioita, ja kaikki "paukut" menevät siihen. Osaan täysillä ne jutut mitä osaan, muut asiat jäävät etäisiksi ja vaikeiksi.
Olen vastakohta ihmiselle, joka nikkaroi, ompelee, hoitaa puutarhaa ja loihtii siinä sivussa juhlakampaukset ja korjaa kettuilevan WC-pöntön. En jaksa enkä halua osata itse kaikkea, ja siksi hyödynnän paljon palveluita. Jos esimerkiksi olen menossa juhliin, varaan ajan kampaajalle - en osaa tehdä kampausta itse. (Mielellään joku toinen saisi jopa vaatettaa minut... 😅) Jos pitää koota monimutkainen huonekalu, tilaan huonekaluasentajan. Jne.
Mun mies oli ihan monttu auki kun kerroin varanneeni viherkasvihuollon. Voin ymmärtää häntä. (Hän kuuluu just näihin teen-kaiken-itse-ihmisiin.) Mutta samalla, en häpeä valintaani ja pidän erittäin hyvänä ja jopa rohkaistavana, että eri alojen ammattilaisten palveluita hyödynnetään. Olen itsekin yrittäjä ja iloitsen, jos joku hyödyntää osaamistani. Jos kaikki osaisivat lukea kosmetiikkatuotteiden incejä ja analysoida kauneusmarkkinaa, olisin ilman töitä..!
Niinpä: olen täysillä onnellinen siitä, että on olemassa ammattikunta, joka auttaa myös meitä huonekasvien poropeukaloita - meitä, jotka taidottomuudestaan huolimatta tykkäävät hurjasti kasveista, ja haluavat nauttia viherkasvien tunnelmasta kotonaan.
Kerron sitten syyskuussa, miten kotikäynti meni ja millaisia ratkaisuja ammattilainen tilanteeseeni keksi. Aikomuksenani on myös urheasti antaa "kasvitohtorin" leikata mun villiintyneet peikot!
P.S. Käytätkö sinä ammattilaisten palveluja (asioihin, joita moni osaa tehdä itsekin...)? Millaisia?
Mä hyödynnän:
🌹 Kosmetologin palveluita
🌹 Kampaajan palveluita
🌹 Catering-palveluita
🌹 Ikkunanpesu-palveluita
🌹 Huonekalujen asennus -palveluita
🌹 Äänen huollon palveluita
🌹 Remonttipalveluita
Muutamia mainitakseni. :)
Tänä syksynä olen ajatellut hyödyntää vihdoin myös ompelijan palveluita. Olen luovuttanut sen suhteen, että on mahdollista löytää mun vartalonmuotoon istuvia farkkuja tänä kaameana korkeavyötäröisten farkkujen aikakautena, joka ei ikinä tunnu loppuvan. Meidät lyhytvyötäröiset ihmiset on täysin sivuutettu markkinoilla. 😤
Kirjoitin blogiin viime marraskuussa ilostani, kun peikonlehteni oli saanut uuden elämän ja puhjennut kukoistukseen.
Nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin ilo alkaa muuttua stressiksi.
Mun peikonlehti käy kuin steroideilla ja kasvu on aivan hysteeristä.
Peikko kasvaa sellaista vauhtia, että tukahduttaa jo itseään; koko ajan esiin punkevat yhä vain suuremmat lehdet vievät valon ja kasvutilan vanhemmilta lehdiltä.
Olohuoneeni kasvinurkkaus alkaa pian muistuttaa viidakkoa ja tällä tahdilla en enää ensi kesänä näe ulos ikkunasta.
Viherkasvieni tilanne maaliskuussa 2022. Olin tammikuussa muuttanut uuteen asuntoon, jota vielä tässä vaiheessa remontoitiin ja sisustettiin.
Viherkasvien tilanne 2,5 vuotta myöhemmin.
On todella vaikea käsittää, että kuvassa näkyvä kituskasvuinen, liaanimainen kasvi on sama, kuin nykyinen kolmeen ruukkuun jakautunut hervoton pusikko.
Tämä sama peikonlehti on ollut minulla pian 15 vuotta, ja eli tällaisena piskuisena liaanina minun ja exäni asunnossa vuosikymmenen, roikkuen alas asunnon parvelta. Varmaankin juuri entisen kotini rakenne vaikutti kasvin muotoon; siinä kämpässä kasvin oli käytännöllisintä antaa kasvaa parvelta alas päin, ja näin peikonlehdestä tuli liaani.
Se kasvatti ainoastaan pieniä, reiättömiä lehtiä joita tuli hyvin harvakseltaan. Olin siinä uskossa, että mun peikonlehti oli jotain pienilehtistä lajia, joka ei koskaan pystyisikään kasvattamaan peikonlehdille tyypillisempiä reiällisiä lehtiä.
Nyt.... Kaikki lehdet ovat reiällisiä, ja jokainen uusi lehti on edellistä isompi.
Peikonlehteni käänteeseen vaikuttivat suuresti seuraajiltani saamat vinkit. Muuttaessani uuteen kotiin en enää pystynyt pitämään peikonlehteä liaanimaisessa muodossaan, koska asunnon korkeus ei antanut tälle luontevaa mahdollisuutta. Sain vinkin pilkkoa kasvi osiin ja istuttaa pilkotut osat uusiin ruukkuihin. Näin teinkin.
Ensimmäisen vuoden aikana kolmeen osaan jaettu peikko eli staattista ja rauhallista elämää. Se kasvatti vain muutamia uusia lehtiä, ja pienin pilkotuista osista vaikutti ottaneen niin pahasti nokkiinsa dramaattisesta jaosta, että nökötti ruukussaan kasvamatta mihinkään suuntaan. Siinä oli ruhtinaalliset kolme lehteä.
Kunnes... Alkukesästä 2023 peikonlehtiin ja muihinkin kasveihini iski ripsiäishyökkäys. Palasin kuukauden kestäneeltä Kreikan matkalta ja kohtasin kotona nuupahtaneet, erittäin huonosti voivat kasvit.
Sain jälleen apua seuraajiltani, ja tein seuraavat toimenpiteet: tuholaistorjunta-operaatio Substral Tuhohyönteis-Spray'lla ja lisäsin kasvien kasteluveteen kastelulannoitetta.
Tulos.....
Kasvit räjähtivät kukoistukseen.
Jopa kaikkein pienin ja leikkausoperaatiosta suutahtanut peikonlehti heräsi eloon ja lähti vihdoin kasvattamaan uusia lehtiä.
Kesällä 2023 todistin ihkaensimmäisen reiällisen lehden puhkeamisen peikonlehteeni. Syksyyn mennessä niitä oli jo useita.
Siitä lähtien peikonlehteni ovat kukoistaneet ja koko kasvi muuttui kuin uudeksi.
Aluksi iloitsin, totta kai, mutta turbovaihteelle vetämisellä on ollut myös haittapuolia.
Peikonlehdillä on tapana "hikoilla" ja tiputtaa ylimääräistä nestettä pois lehtiensä kautta. Mitä isommiksi peikot kasvoivat, sitä voimakkaammin ilmiö tuli esiin.
Aamuisin näin usein vesipisaroita kimmeltämässä peikkojen lehtien kärjissä, ja ihmettelin, mitä tämä oikein oli. Mielestäni en ylikastellut kasveja vaan multa ruukussa oli päin vastoin aina rutikuivaa. Koska matkustelen paljon, minun on pakko pitää kasvini altakasteluruukuissa. Kotona ollessa täytin altakastelusäiliötä hyvin vähän kerrassaan.
Viime keväänä olin kaksi ja puoli viikkoa Norjassa, ja matkaan lähtiessä täytin peikkojen vesisäiliöt tavallista runsaammin.
Tulos: kun saavuin kotiin, parketissa kasvien alla oli reilut kosteusvauriot.
Peikot olivat tiputelleet vettä oikein olan takaa. 😔
Myönnettävästi suutuin ihan kunnolla ja tunsin oloni petetyksi peikonlehden taholta. Olin tukenut kasvia ja auttanut sen uuteen kukoistukseen, ja tämä oli peikon kiitos?
Joku toinen olisi varmaan pilkkonut varret ja trimmannut kasvit järkevään kokoon ja olotilaan, mä en pystynyt siihen - tai myöskään osannut. Ennen kaikkea: en pystynyt. Nämä ovat eläviä olentoja, enkä pysty tuosta vain katkomaan niitä ja heittämään oksia roskiin. Ei ole myöskään enää tilaa jakaa peikkoja useampaan ruukkuun.
Olin alla päin, mutta mulla ei ollut muuta ratkaisua kuin ostaa bambumatto kasvien alle imemään tippuvaa kosteutta.
Puoli vuotta myöhemmin tarvitsisin jo yhden tai kaksi bambumattoa lisää. 🤦🏼♀️
Tämän kesän aikana peikonlehdet ovat villiintyneet niin, että tilanne ei kohta enää ole mun hallinnassa. Tai ei varmaan enää olekaan.
Uusia massiivisia lehtiä avautuu joka viikko ja varret sen kuin paksunevat ja pidentyvät. Ilmajuuria puskee esiin kuin viimeistä päivää.
Keväällä 2022 tämä amputoitu emo-peikonlehti näytti tältä...
...ja syksyllä 2023 tältä....
...ja kesällä 2024 tältä.
Suurimmat lehdet ovat tällä hetkellä moninkertaisesti mun kämmenen kokoiset, ja peikkojen varret ovat yhtä sekalaista ja kiemuraista solmua.
Koko kasvi vaikuttaa olevan... yhtä kaaosta.
Myönnettävästi, en ymmärrä peikonlehden sielunmaisemaan ollenkaan.
Mun logiikalla, joka selvästikään ei seuraa viherkasvien logiikkaa, kasvin tulisi joko kasvaa ylös- tai alaspäin, tai sitten olla muraali-tyyppiä ja tarrautua tukipintaan. Mun peikonlehdet eivät kuulu mihinkään näistä tyyleistä – tai ehkäpä ne mieluiten yhä roikkuisivat liianimaisesti alaspäin – mutta kaikkien muiden tuntemieni ihmisten peikonlehdet kasvavat ylöspäin..! Miksi mun eivät tee niin?
Hulluinta on, että turbovauhdilla kasvavien uusien lehtien varret ovat paljon paksumpia kuin kasvin alkuperäiset kantavat, multaan menevät varret, johtaen siihen, että kasvista tulee niin raskas ja painava, etteivät kantavat varret jaksa kannatella kasvia.
Näyttää ihan nyrjähtäneeltä, kun multaan menevät varret ovat hentoisia ja ohuita, ja ylempänä kasvaa jopa viisi kertaa paksumpia varsia. 🤯 Yleensähän multaan menevän varren kuuluisi olla se vahvin...!
Yritin miettiä ratkaisua kasvin tukemiseen. Ruukuissa oli jo bambukeppejä ja muita tukikeppejä, mutta ne eivät riittäneet.
Lopulta päädyin ulkoiseen tukirakenteeseen.
Ostin korkeajalkaiset kukkaruukut ja hain ulkoa kiviä, joilla täytin ruukut. Ostin myös pehmeää trikoonauhaa. Pehmeä nauha ei kaivautuisi kasvin pintaan ja rikkoisi kasvin varsia, toivoin.
Tuin peikonlehden varret trikoonauhalla painorakenteeseen. Yritin myös kuroa ympäriinsä harottavia varsia trikoonauhan avulla enemmän suppuun, mutta yritys epäonnistui. Varret ovat liian voimakkaita.
Ei tämä mitenkään esteettiseltä kyllä näytä. 😞
Nyt en tiedä mitä oikein tekisin.
En halua, että peikonlehteni enää kasvavat…! 😭 Mutta en halua hankkiutua niistä eroonkaan! Olen kiintynyt niihin.
Kukoistavat ja hyvinvoivat kasvit ovat yleisesti ilonaihe, mutta entä kun kasvit riehaantuvat tähän malliin..?
Sisustuksellinen suunnitelmani kauniista vihernurkkauksesta muuttui ympäriinsä rehottavaksi viidakoksi ja "peikkolapseni" ovat nyt eri suuntiin törröttävistä ilmajuurista, kiemuraisista varsista ja toistensa päälle kasvavista lehdistä koostuvia sekasotkuja.
Mitä te tekisitte?
Hyvät neuvot olisivat jälleen tarpeen..!
Random-postaus siitä, kuinka jäätävän huonoa asiakaspalvelua voi Ruotsissa saada junayhtiöiltä.
Olin jo Instagramissa kirjoittanut ilolla, kuinka tyytyväisiä saamme Suomessa olla VR:n asiakaspalveluun, vaikkeivat junat tosiaan aina kulje ajassa - - kunnes sain eräältä seuraajaltani tiedon, että minut ”pettänyt” junayhtiö Tåg i Bergslagen on…. VR:n omistama..! Se siitä VR:n ylistyksestä.
No, jos nyt edes jotain hyvää Suomen junasysteemissä, niin meillä junaliikenteestä on vastuussa yksi yhtiö. Ruotsissa junaliikennettä hoitaa useita eri yhtiöitä. Tätä en muuten edes tiennyt ennen tätä kesää.
Ostan Ruotsissa junaliput aina SJ:n (Statens Järnvägar) lippukaupasta, enkä ole tullut kiinnittäneeksi huomiota, että vaikka lipun ostaa SJ:ltä, osan yhteyksistä voi liikennöidä toinen junayhtiö. Näin oli mun katastrofimatkalla viime viikon lauantaina Tukholmasta Kopparbergiin. Vaikka matkustaja ostaa yhden lipun yhdeltä toimijalta paikasta A paikkaan B, eivät korvaukset koskekaan koko matkaa ongelmatilanteissa, ellei koko pätkää hoida saman junayhtiön kalusto. Oma farssinsa on asiakaspalvelu ja tiedonkulku, joka ongelmatilanteissa ei Ruotsin junasysteemissä vain toimi. Yksi neuvo: pidä ehdottomasti mukana ladattu puhelin ja kielitaitoa, koska vain niillä saat apua.
Ensimmäinen osuus mun matkasta kulki SJ:n junalla Tukholmasta Hallsbergiin, siitä eteenpäin matka jatkui TIBin eli Tåg i Bergslagenin junalla.
Sain aamulla tekstiviestin, jonka mukaan juna Hallsbergistä Örebro’hon oli peruttu ”henkilökuntapulan vuoksi”. Juna korvataan bussilla, viestissä luki.
Perillä Hallsbergissä menin asemarakennukseen etsimään tietoa, mistä bussiyhteys lähtisi. En löytänyt mitään tiedoksiantoa junataululla enkä kylttiä, joka osoittaisi bussien sijainnin. Asemalla ei myöskään ollut junaliikenteen asiakaspalvelua.
Lopulta menin kysymään aseman kioskista, josko he tietäisivät, mistä junia korvaavat bussit lähtevät. Kioskin työntekijän väsynyt ilme kertoi, että ihan muutama juna-asiakas käy kysymässä häneltä apua. ”Ei meillekään mitään tietoa tästä ole annettu, mutta ilmeisesti bussit lähtevät radan toiselta puolelta. Sinun täytyy ylittää rata kävelysiltaa pitkin”.
”Eikö täällä siis missään ole vaihtoyhteyksistä tietoa?”, kysyin. ”Mistä matkustajien olisi tarkoitus saada tämä tieto?”
Kioskin työntekijä kohautti olkapäitään. ”Sen kun tietäisi. Junayhtiöiden informaatio on äärettömän huonoa”.
Kävelin sitten sillan yli radan toiselle puolelle. Kuka keksisi omin avuin, että bussit lähtevät näin kaukaa, eivätkä juna-aseman vierestä..?
Koska Hallsbergiin saapunut juna oli SJ:n, en olisi edes voinut kysyä asiasta tämän junan konduktööriltä, heille kun ei kuulu tippaakaan toisten junayhtiöiden vaihtoyhteydet.
Saapuessani bussille kysyin, ”Onko tämä korvaava bussi Kopparbergiin?”
Kuljettaja vastasi: ”Tämä bussi menee vain Örebro’hon”.
”Mutta eikö tämä siis korvaa perutun junan jonka piti lähteä 9.33?”
”Kyllä, mutta tämä bussi menee silti vain Örebro’hon saakka.
Tässä vaiheessa toinen matkustaja bussissa puuttui keskusteluun. ”Sinun tulee itse soittaa junayhtiölle ja selvittää jatko Örebro’sta lopulliselle asemallesi. Niin minäkin tein.”
Anteeksi mitä? Minähän olin ostanut lipun Kopparbergiin, kai nyt junayhtiön tulee hoitaa minut perille sinne, mihin olin lipun ostanut, ilman välipuheluita asiakaspalveluun? Miksi ihmeessä korvaava bussi ei vienyt Kopparbergiin - tai muille pääteasemille saakka? Bussin ovelle tuli toinenkin asiakas ihmettelemään samaa. Hänkin oli menossa muualle kuin Örebro’hon.
Ei siinä auttanut muu kuin meidän alkaa soitella junayhtiöön. Kun lopulta sain TIBin asiakaspalvelijan langan päähän, hän ei tiennyt mitään perutusta junayhteydestä tai korvaavasta bussista. Hänelle piti selittää tilanne, kuin hän kuulisi siitä ensimmäistä kertaa. TIBin sisäinen tiedonkulku näytti olevan kivikaudelta. Aspa käski minua myös kysymään bussin kuljettajalta, mihin aikaan bussi on Örebro’ssa, jotta hän voi katsoa minulle seuraavan junavuoron. Lopulta sain kuulla, että seuraava Kopparbergin suuntaan menevä juna lähtee Örebro’sta kello 11.51.
”Anteeksi, mutta minun piti olla perillä Kopparbergissä jo 10.53! Minulla on meno, johon minun pitää ehtiä!”
Aspan ihminen totesi, että tässä ovat sun vaihtoehdot. Seuraava juna lähtisi vasta 11.51, muita yhteyksiä ei ollut. Busseja ei kulkenut Kopparbergiin, koska oli viikonloppu. Taksin voisi myös ottaa, mutta TIB korvaisi taksikulut ainoastaan 1400 kruunuun (noin 125€) saakka. Kopparberg oli niin kaukana, että 125€ ei tulisi rittämään ensinkään siihen taksimatkaan.
No selvä homma sitten. Mun olisi odoteltava Örebro’ssa kaksi tuntia. Selvisi vielä sekin, että mun alkuperäinen lippu ei enää käynyt seuraavaan junaan, vaan aspan piti varata mulle uusi lippu, joka lähetettiin mun sähköpostiin. Mietin, että mitä *lvettiä. Entä jos asiakkaalla ei olisi tällaisessa peruuntumistilanteessa puhelinta mukana? Tai akku lopussa? Tai kyseessä olisi vanhempi ihminen, jolla ei ole älypuhelinta ja pääsyä puhelimestaan sähköpostiin?
Miten tällaisen asian järjestäminen saattoi olla puhelimen varassa?? Ruotsissa se vain on. Suomessa vastaavissa tapauksissa edellisen junan konduktööri selvittää matkustajien jatkoyhteydet ja kuuluttaa ne junassa, ja vanha lippu käy myös seuraavaan junaan. Ruotsissa näin ei ole. Koska juna-asemilla ei ole henkilökuntaa ja yhteyksiä ajaa useita eri yhtiöitä jotka eivät ole vastuussa – tai edes tietoisia - toistensa myöhästymisistä tai peruuntumisista, on puhelin ainoa tapa selvittää ongelmatilanne. Ja jos asiakkaalla ei ole puhelinta – no, sitten hän ei saa apua eikä pääse seuraavaan junaan. Käsittämätöntä.
Odotellaan junaa....
Örebro’ssa asettauduin aseman vieressä sijaitsevaan kahvilaan odottamaan seuraavan junan lähtöä. Ennen lähtöä kahvilaan tarkistin aseman junataulut. Kaikki junat olivat ajoissa, ei ongelmia.
Kun palasin asemahalliin kello 11.40 – mitä taululla lukikaan? Nyt lähes kaikkien saapuvien sekä lähtevien junien kohdalla luki punaisella ”Olycka / Invänta tid” (eli ”Onnettomuus / Odota uutta aikaa). Ei ole todellista, ajattelin.
Olin jo kaksi tuntia myöhässä, ja minulla oli mieheni kanssa sovittu meno, jonne piti ehtiä. Marssin ulos taksitolpalle ja tiedustelin, paljonko maksaa taksimatka Kopparbergiin. ”Ainakin 3000 kruunua”, sain kuulla. Mun pitäisi siis itse maksaa taksimatkasta yli puolet.
Ei, nyt mä soittaisin uudestaan TIBin aspaan, ei kai voi olla mahdollista, ettei yhtiö maksa asiakkaan taksimatkaa tilanteessa, jossa perille pääsystä junalla ei ole mitään tietoa??
TIBin aspa oli täysin ruuhkautunut ja jonotin puhelimessa 30 minuuttia. Tänä aikana tekstit junien infotaululla eivät muuttuneet.
Puhelimessa jonottaessa keksin etsiä käsiini ruotsalaisen version Junat kartalla -palvelusta, jossa näkyvät reaaliajassa kaikki junat sekä niiden myöhästymisajat. Sellainen löytyikin, ja sovelluksesta näin, että mun juna seisoi edellisellä asemalla ennen Örebro’ta. Toisin kuin Örebro’n junatauluilla, tämä sovellus antoikin tiedon, että ”Arvioitu lähtöaika 12.25.”
Kun sitten lopulta sain TIBin aspan langan päähän – sattui vielä olemaan sama henkilö kuin edellisellä kerralla – ei tyypillä jälleen kerran ollut mitään käsitystä tilanteesta, joka oli meneillään. Hän ei tiennyt onnettomuudesta tai siitä, että koko alueen junaliikenne Örebro’n ympärillä oli pysähdyksissä. Ja hän oli töissä junayhtiön asiakaspalvelussa! Jouduin kirjaimellisesti lukemaan hänelle asemahallin taululla olevat tiedot onnettomuudesta.
Kuva: Augusto Lopes / Unsplash
Ainoa ratkaisu, jonka aspa pystyi minulle jälleen tarjoamaan, oli lippu seuraavaan junaan - - joka lähtisi kahden tunnin kuluttua. Sanoin, että tämä ei enää käy, sillä minun oli ehdottomasti oltava perillä viimeistään klo 14.30. Seuraava juna olisi ollut Kopparbergissä 15.53. Koska onnettomuus oli katkaissut liikenteen, ei ollut varmaa, lähtisikö seuraavakaan juna. Aspa vain totesi, että ei voi auttaa muulla tavoin.
Kysyin asiakaspalvelijalta, eikö ollut heidän vastuullaan hoitaa asiakkaat perille kohteeseen, johon he olivat lipun varanneet, ja kohtuullisen ajan sisällä. Mun myöhästyminen tulisi seuraavalla junayhteydellä olemaan jo viisi tuntia. Olihan olemassa takseja sekä busseja, joita junayhtiöt voivat chartrata hätätilanteissa kuljettamaan asiakkaat perille. Näinhän homma toimii Suomessa. Tällöin kuultiin vastaus, joka sai mun leuan loksahtamaan. Asiakaspalvelija sanoi: ”Tilanne vaikuttaa moneen matkustajaan, emmehän me voi joka ikiselle asiakkaalle alkaa hoitamaan uutta reittiä, asiakkaita on liian monta. Se ei vain ole mahdollista.”
Anteeksi KUINKA? Siis junayhtiöllä ei ole velvollisuutta auttaa lipun ostaneita asiakkaitaan pääsemään perille, koska ”heitä on niin monta”???
Nyt aloin suuttua. Otin jälleen puheisiin taksin ja sanoin, eikö näin pitkässä myöhästymisessä muka tosiaan korvata asiakkaalle taksia. Myös aspa alkoi menettää malttiaan ja vastasi, että taksimatka korvataan, mutta ainoastaan 125€ asti, ja lisäsi painokkaasti tämän olevan LAKI ja että he seuraavat lakia.
Lopetin puhelun tajutessani, ettei TIBin aspasta heruisi kerta kaikkiaan mitään apua. Tilanne oli minusta aivan posketon. Suomessa VR:n korvaavat bussit seisoisivat jo juna-aseman pihassa. Täällä? Asiakkaat saivat katsella ja odotella, lähtisikö juna tunnin vai viiden tunnin kuluttua. Tai maksaa vaihtoehtoisesti jopa tuhansia kruunuja taksimatkastaan lopulliseen kohteeseensa.
Vilkaisin junat kartalla -applikaatiota, ja yhtäkkiä mun junan kohdalla lukikin, että ”har avgått från (edellinen asema)! What, jess!! Sitten katsoin aseman junailmoitustaulua. Siellä luki, että juna oli jo saapunut Örebro'hon..!! Ja tämä oli siis tapahtunut sillä välin, kun puhuin aspan kanssa puhelimessa. Aspalla ei luonnollisestikaan ollut tästä mitään tietoa. TIBin aspa voisi vakavasti harkita Trafikverket'in liikennesovelluksen käyttöönottoa.
Syöksyin junalleni, ja sisään oli tunkemassa suuri joukko muitakin häkeltyneen tai *ttuuntuneen oloisia asiakkaita. Kuulin yhden sanovan, että jokohan nyt pääsisi matka jatkumaan.
Kysyin konduktööriltä, mikä oli tilanne. Sain kuulla, että jossain Örebro’n pohjoispuolella oli juna kaatunut (!) radalle, eikä tilanne välttämättä selviäisi moneen tuntiin. Pohjoiseen menevät junat ohjattaisiin kiertotietä Arbogan kautta, eikä kuulemma ollut tietoa, kuinka kauan tämä uusi reitti veisi – koska edessä oli jonossa niin paljon muitakin myöhästyneitä junia. Konduktööri osasi ainoastaan sanoa, että uusi reitti vie todennäköisesti jopa tunnin pidempään kuin normaali reitti.
Lopulta juna lähti 50 minuuttia alkuperäisen lähtöaikansa jälkeen. Mä saatoin vain pitää peukkuja, että juna saapuisi Kopparbergiin kello 14.30 mennessä.
Lukuisten ikuisuudelta tuntuneiden pysähdysten ja radalla seisomisten jälkeen saavuimme Kopparbergiin kello 14.15.
Huokaus!! Ja nyt lasi viskiä, kiitos!
Kuva: Dmitrii Vaccinium / Unsplash
Jälkiepisodi:
Päätin hakea TIBiltä korvausta, vaikkei junalippu erityisen kallis ollutkaan. Ihan vain periaatteesta.
Täytin TIBin sivulla korvaushakemuksen, joka ei mennyt läpi. Kokeilin eri selaimilla, mutta lomake ei vain lähtenyt.
Lähetin korvaushakemuksen yhtiölle seuraavaksi sähköpostilla. TIBiltä vastattiin, että asiaa ei käsitellä sähköpostitse, vaan neuvottiin kokeilemaan vielä kerran nettilomakkeella, ja jos ei vieläkään toiminut, asia pitäisi hoitaa puhelimitse.
Niinpä soitin yhtiölle jo kolmannen kerran. Korvausilmoitus saatiin hoidettua, ja sain vastauksen sähköpostiin jo seuraavana päivänä. Olin TIBin korvaussäännöistä lukenut, että lipun hinta maksetaan takaisin 100%, jos perille pääsy myöhästyy yli 60 minuuttia. Mä olin perillä 202 minuuttia myöhässä.
Odotetusti saamassani vastauksessa kerrottiin, että minulle korvattaisiin vain TIBin vastuualueeseen liittyneet junalipun kulut. Nämä kulut olivat 136 kruunua (lipun kokonaishinta oli 471 SEK).
Kuitenkin, viestissä luki, että minulle korvattava summa on 231 SEK.
En ymmärrä TIBin logiikkaa edes korvausasiassa.
Kuitenkin: loppu hyvin kaikki hyvin. Vain hermot eivät olleet hyvin tapauksen aikana.
*
Loppukaneetti: olkaamme kiitollisia, että Suomessa junaliikennettä sentään hoitaa vain yksi yhtiö. Joka myöhästymistilanteissa ottaa vastuun ja hoitaa asiakkaiden jatkoyhteydet automatiikalla, ilman että yhdenkään asiakkaan tarvitsee kysyä asiasta, saati sitten alkaa soittelemaan VR:lle. Paljon junalla matkustavana annan tästä ruusun VR:lle. Mutta risut Ruotsin VR:lle TIBin tavasta hoitaa asiat!!
Terveisiä lomalaiselta. :)
En tiedä voisiko kukaan muu saada äidiltään seuraavanlaista sähköpostiviestiä, mutta mä voin..! 😅❤️
Tarkastelijasta riippuen tällainen viesti 7-kymppiseltä naiselta 4-kymppiselle tyttärelleen voi olla tosi outo tai sitten tosi hellyttävä.
Mun mielestä se on jälkimmäistä, ja tunnenhan äitini..! 🥰
(Ja kyllä: äitini kutsuu minua Saasiksi. Myös Sau'ksi ja Saniaiseksi.)
Ehkä äiti on jopa oikeassa, yleensä olen aina laittanut blogiini lomaviestin ennen lomalle jäämistä. Nyt en tullut laittaneeksi - joten korjataan se nyt tällä postauksella. ☺️
Vietän kesää Ruotsissa, jossa mieheni on töissä tänä kesänä. Mun miesystävä, lempinimeltään Kalastaja, tekee töitä ulkomailla, ja tälle kesälle tuli työkeikka Ruotsiin.
Mikäpäs siinä, etenkin kun mieheni veli asuu Ruotsissa ja veljen ihana kesämökki ei ole kaukana mieheni työpaikasta. Olen totaalisen ihastunut tähän mökkiin, joten minua ei lainkaan haittaa viettää lomaa ruotsalaisen maaseudun idyllissä..! Itsehän olen siis lomalla, mies töissä. 😅
Ainoa "miinus" on mökkiseudun hyönteiskanta - ötökkää nimittäin täällä piisaa. En ole edes Suomen Lapissa kohdannut näin paljon erilaista inisijää, pistäjää, purijaa ja surisijaa kuin täällä. Mökillä riittää hyttysiä, mäkäräisiä, paarmoja, polttiaisia, mehiläisiä, ampiaisia, kimalaisia ja jopa herhiläisiä. Viime kesänä tänne piti kutsua anticimex-tyyppi hoitelemaan mökin sisäänkäynnin yläpuolella sijainnut herhiläispesä.
Kesästä täällä selviää ainoastaan antihistamiinitableteilla, joka puolelle pihaa asetelluilla hyttyssavukierukoilla sekä iholle levitettävillä hyönteiskarkotteilla, ja niilläkin vain hädin tuskin. (Thermacelliä emme käytä.) Joka päivä ulos mennessä saa minimissään 10 puremaa - hyvällä tuurilla. Alkukesästä kiusana olivat eniten hyttyset, nyt purevat eniten paarmat ja polttiaiset.
Olinpa pari päivää kunnolla sairaanakin ampiaisen piston jälkeen. Ampiaisen myrkky oli mun kropalle viimeinen niitti taistelussa hyönteisten puremien tulehdusta vastaan, ja kaksi päivää mua huimasi, oksetti ja kutitti niin maan p*sti ihan joka puolelta kehoa. Nyt tiedän, miltä atoopikosta tuntuu pahimpien iho-oireiden aikaan, kun ihoa kutittaa joka puolelta, eikä mikään auta. Sarjassamme tulipahan tällainenkin koettua. 🦟🐝
Silti, kesä täällä on tämänkin kokemuksen arvoinen!
Maaseutu on minulle luksusta. Olen kasvanut ja elänyt koko elämäni kaupungissa ja tulen perheestä, jolla ei ole ollut omaa mökkiä. Jopa mökki on siis minulle jotain erityistä.
Mun mieli on kroonisesti täpötäynnä asioita ja pääni sanalla sanoen ylivilkas, näin on ollut lapsesta saakka. Stimuloidun todella herkästi ympäristön ärsykkeistä. Tästä(kin) syystä maaseutu on minulle aivan erityisen miellyttävä ympäristö; se rauhoittaa ja maadoittaa. Se vähän niinkuin "pakottaa" hidastamaan.
Tästä syystä rakastin myös asua Ahvenanmaalla. ❤️ Olihan sielläkin kaupunki - Maarianhamina -, mutta ympäristön stimulaatio siellä on aivan marginaalista suuriin kaupunkeihin verrattuna. Maarianhaminasta puheen ollen - menemme sinne ensi viikolla perheeni kanssa lomalle. Olen vuokrannut meille viikoksi kämpän vanhalta kotikadultani. 🥰
Keski-Ruotsin Bergslagenissa riittää kuvankauniita puutalokyliä ja -kaupunkeja. Olen aivan fiiliksissä näistä vanhoista 1700-luvun puutaloista..! 😍
Hälsinglandissa puolestaan hurmaavat vanhat kartanotilat, joista osa on UNESCOn maailmanperintölistalla. Alueella kulkee Stora Hälsingegårdar -tie, jonka varrella voi pysähtyä ihastelemaan toinen toistaan komeampia historiallisia kartanoita. Jo pelkästään ajaminen alueen läpi on esteettinen nautinto!
Kopparbergin Tingshuset (käräjätalo) 1750-luvulta on ehdottomasti kauneimpia Ruotsissa näkemiäni rakennuksia..! Katsokaa tätä helmeä..! 😍
Tätä kirjoittaessani olen lyhyellä neljän päivän Tampere-visiitillä (kävin toteamassa peikonlehtien kasvaneen jälleen niin, että kohta en näe ulos olohuoneen ikkunasta 😅), ja ensi viikolla lähdemme perheen kanssa Ahvenanmaalle.
Sieltä seilaan Visby'hyn - on muuten eka kerta Gotlannissa! - ja Gotlannista palaan kuun lopussa manner-Ruotsiin.
Pidän lomaa koko heinäkuun, mutta viivyn Ruotsissa vielä pitkälle elokuuhun. Jos jolla kulla on vinkkejä "must-see"-paikoista Hälsinglandissa tai Bergslagenissa, suosituksia otetaan ilolla vastaan :)
Ihanaa kesää kaikille!
(P.S. Voi olla, että bloggailen vielä heinäkuun aikana. Olisi niin paljon kaikkea kiinnostavaa kirjoitettavaa etenkin aurinkovoiteista - tämän aiheen hanat eivät tyrehdy! - mutta yritän aidosti viettää aikaa erossa tietokoneestani. 😄 Meillä on vähän turhan tiivis yhteiselo kyseisen laitteen kanssa.)
Vähän Karkkipäivä-pakinaa syntymäpäiväviikon kunniaksi. ☺️
Kun mietin itseäni bloggaajana, olen ensisijaisesti kirjoittaja. Vasta toissijaisesti vaikuttaja, ja se vaikuttajuus on merkitykseltään kaukana takana. En kuvittele olevani mikään kaunokirjoittaja, mutta rakastan kirjoittamista ja juuri siksi tätä blogia pidän.
Minulle kirjoittaminen on kaikki kaikessa. Tykkään kirjoittaa ihan mistä vain, mutta blogiin aiheiksi valikoituivat luonnollisesti mun suurimmat kiinnostuksen kohteet: kosmetiikka ja matkailu. Näistä matkailu tulee mun intohimoissa itse asiassa ykkösenä, mutta kun vuonna 2009 ryhdyin Karkkipäivää perustamaan, tuntuivat herkulliset meikkikuvat itsestäänselvältä - ja sopivan hömpältä - aiheelta.
Blogin taustalla vaikuttaa vahva sosiaalinen kirjoittaminen: ennen bloggaajuutta olin harrastanut kirjeenvaihtoa yli 10 vuotta sekä kirjoitellut kauneushörhöjen palstalla monia vuosia. Se oli sen ajan somea.
Se, että myös vaikutan kirjoitusteni kautta, on lopulta sattumaa, ei harkittua.
Moni myöhempien aikojen vaikuttaja on kehittynyt rooliinsa harkitusti ja suunnitelmallisesti. Vuonna 2009 tällainen ei olisi käynyt kenelläkään mielessäkään, mutta 2010-luvun puoliväliin mennessä, kun blogit olivat kaupallistuneet, syntyi paljon blogeja myös puhtaasti ansaintamielessä. Tiedän ihmisiä, jotka ovat vain päättäneet ryhtyä 'vaikuttajaksi'.
Vaikka minustakin on totta kai vuosien aikana tullut ammattimaisempi sisällöntuottaja ja epäilemättä myös kaupallisempi, pidän ”vaikuttajan” uraani edelleen ennen kaikkea puhtaan sattuman tuloksena. Aloin kirjoittaa blogiani oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
En muuten itse pidä influensseri-termistä lainkaan, vaan kutsun itseäni sisällöntuottajaksi. Minusta vaikuttaja-termissä on jotain pöyhkeilevää ja, no, se ei vain sovi minulle.
Toisaalta: ON myös vaikuttamista positiivisella kaiulla. Jos mun kirjoitus vaikuttaa ihmisiin siten, että heille tulee hyvä mieli ja heitä alkaa vaikka hymyilyttämään, - tai joku kokee parhaan matkansa Kreikassa - se on vaikuttamista, josta tykkään!
*
Kirjoitin Instagramiin poikkileikkauksen Karkkipäivän Sanneista. Voisin jakaa sen täälläkin.
1. Meikki-Sanni. Nykyään väistynyt hieman taka-alalle, mutta hän on blogini ensimmäinen persoona ja tästä kaikki alkoi.
2. Kreikka-Sanni. Tämä Sanni edustaa matkailusisältöjä, on leppoisa ja kaikkein hyväntuulisin Karkkipäivän Sanneista.
3. Ruoka-Sanni. Intoilee kasvislisukkeista sekä arkisista keittiöinnovaatioista, rakastaa oliiviöljyä ja hykertelee kohtaessaan täydellisen kiteisen goudan.
4. Ihonhoito-Sanni. Luonnollinen jatkumo meikki-Sannille! Ihonhoito-Sanni vaalii nelikymppistä ihoaan ja innostuu erityisesti öljyistä, kasvovesistä ja seerumeista.
5. Nörtti-Sanni. Perehtyy rillit huurussa kosmetiikan ainesosien sielunelämään syvemmin kuin olisi ammatin kannalta tarpeen.
6. Luonto-Sanni. Metsässä viihtyvä Sanni tuo tarpeellista vastapainoa erityisesti nörtti-Sannille, joka välillä istuisi kellon ympärillä ruudun äärellä ahmimassa aina vain uutta kosmetiikan raaka-tietoa.
7. Haastaja-Sanni. Tämä Sanni ei purematta niele asioita, ja on kärkkäästi haastamassa markkinointiin liittyviä väittämiä kasvoöljyistä maitorahkaan. Haastaja-Sanni äityy kritisoimaan myös kasvisruokalounaita, kotimaan matkailupalveluiden hintoja sekä ripsivärien mainoskuvia.
8. Herkkis-Sanni. Herkkis-Sanni liikuttuu vastaantulevasta mäyräkoirasta ja kokee syvää onnea katsoessaan auringonkiloa kahvikupin reunalla. Herkkis-Sanni imee filtteröimättömänä ympäristön ääniä, muotoja, valoa, muita ihmisiä ja heidän tunteitaan. Herkkis-Sanni kuormittuu helposti, koska tuntee kaiken ympärillään.
9. Perfektionisti-Sanni. Viilaa asioita vähän liian pitkään.
10. Varjo-Sanni. Tämä vaativa seuralainen pyrkii alati muistuttamaan asioista, joita muut Sannit muka tekevät väärin. Varjo-Sanni on välillä raskasta seuraa, mutta hänellä on jokin tarkoitus. Varjo-Sannin kautta käsittelen itsetuntoon ja omaan kasvuun liittyviä haasteita.
Näistä aineksista syntyy Karkkipäivä. 🍭
En kertonut blogista työpaikallani. Moni asiakas tunnisti minut ja saattoi kommentoida jotain kassalla, ja mä aina toivoin, että voi kun kukaan työkaveri - pomosta puhumattakaan - ei kuulisi. En halunnut, että blogi-Sanni yhdistettäisiin ammatti-Sanniin. En halunnut työkaverieni alkavan tarkastella minua joidenkin bloggaaja-lasien läpi. Lopulta tietysti sitten paljastuin - pomoni tunnusti jossain vaiheessa seuraavansa blogiani.
Tunsin, että olin alussa Virven varjossa ja vain jokin Virven "spin-off". Ostolakossa-blogin Virve Fredman oli kavereitani IRL ja asuimme kummatkin Tampereella aloittaessamme blogimme. Virve aloitti omansa muutamaa kuukautta aikaisemmin. Hän ampaisi välittömään suursuosioon herkullisen aiheensa (parantumaton kosmetiikkafriikki yrittää olla ostamatta lisää purkkeja) ja huikean hauskan kirjoitustyylinsä puolesta. Virve linkkaili välillä mun blogiin ja koin, että osa mun tunnettuudesta tuli pelkästään Virven kautta. Hän oli ikään kuin alan golden standard ja me muut vertasimme itseämme jatkuvasti häneen.
Myöhemmin tämä tunne haihtui, ja blogimme elivät pitkään rinta rinnan, omansalaisina ja omine ansioineen. :) Virve on ihana, ja on ollut kiinnostavaa seurata, mitä polkuja meidän kummankin ura ja elämä on kulkenut blogien ohessa.
Huhuttiin, että olisin töissä laivalla. Muistan, kuinka jotkut bloggaaja-kollegoistani ihmettelivät, miksi en enää puhunut töistäni sen jälkeen, kun irtisanouduin kosmetiikkamyyjän työstä. Jossain vaiheessa kiersi huhu, että olin varmaankin töissä laivalla, koska kävin niin usein Ahvenanmaalla ja postailin juttuja laivoilta.
En ollut kertonut kenellekään blogiscenessä, että olin alkanut saada bloggaamisesta kuukausipalkkaa. Palkkioista ei puhuttu, eikä blogistaniassa kukaan oikein kehdannutkaan mainita, jos sattui saamaan kirjoituksistaan tuloja, ettei vain alettaisi pitää ylpeänä tai sen sorttista suomalaiseen luonteeseen sopivaa. Niinpä kukaan ei pitkään aikaan tiennyt, millä oikein elin. Laivatyö-veikkaus kuulosti minusta varsin hauskalta, ja olisihan se voinut vaikka pitääkin paikkansa.! (Laivalle päätyikin sitten töihin Virve..! ❤️)
Erikoisin paikka, jossa minut on tunnistettu Karkkipäivän Sannina: Helsinki-Vantaan lentokentällä yksi turvatarkastuksen virkailijoista tervehti minua spontaanisti ja tunnustautui lukijaksi!
Kun minut vuonna 2010 pyydettiin Indiedaysiin
Kun blogista vuonna 2013 tuli täysipäiväinen työ
Karkkipäivän lukijamatkat Tallinnaan ja Riikaan vuonna 2016 💜
Kun siirryin A-Lehdille joulukuussa 2016
Kun sairastuin ja tajusin, että ihaniakin asioita voi tehdä liikaa
Kun henkisesti lopetin blogin vuonna 2019, ja päätöksen tehtyäni raskas taakka tuntui putoavan harteiltani, ja yhtäkkiä bloggaaminen oli jälleen yhtä ihanaa ja antoisaa kuin alkuaikoina...! 💕 Sähköpostini luonnoksiin jäi viesti A-Lehdille blogini lopettamisesta, jota en lopulta koskaan lähettänyt.
Joskus on todellakin hyvä nukkua yö tai pari suurten päätösten jälkeen.
Kirjoitankohan tällaisen kirjoituksen vuonna 2039...? ☺️
🍭 Hei, kiitos kun olette messissä - olette parhaita! 🍭
P.S. Mulla on vielä noin 200 kommenttia julkaisematta arvontapostaukseen - luen ja julkaisen niitä rypäyksittäin sellaisina hetkinä, kun on aikaa lukea ajatuksella. Jos sinun kommenttiasi ei vielä näy, älä huolestu - se odottaa vielä mun lukemista. :)
Näköjään blogit eivät vielä ole täysin kadonneet tiedostetulta vaikuttajakentältä. Suomen suurin vaikuttajia palkitseva Awards-gaala, tänä vuonna 10 vuotta täyttävä Tubecon, on asettanut Karkkipäivän ehdolle Vuoden Blogivaikuttajaksi tämän vuoden tapahtumassaan.
Olen tästä odottamattomasta huomiosta erittäin otettu. En tiennyt, että blogeja enää ylipäänsä huomioidaan missään vaikuttajakinkereissä, ja vielä häkeltyneempi olen siitä, että blogini on päässyt ehdolle niinkin kovaan seuraan kuin Nata Salmelan ja Iina "I'm a Human Not A Sandwich" Hyttisen rinnalle.
(Samalla olisin tietysti toivonut näkeväni Awards-kategoriassa myös muita pitkän uran tehneitä, yhä aktiivisia bloggaajia. Kolme ehdokasta on aika suppea valikoima edustamaan Suomen blogisceneä.)
Tubecon Awards on sen verran suuri tapahtuma, että sinne myydään jopa yleisölippuja. Awards-gaala järjestetään Turussa 3. toukokuuta.
Palkintokategorioiden voittajat valitsee tuomaristo, mutta myös yleisö pääsee vaikuttamaan voittajiin.
Olisin hyvin otettu, jos haluaisitte äänestää Karkkipäivää Tubeconin yleisöäänestyksessä. 💜
Jossain vaiheessa blogiuraani olin jo saanut aika lailla tarpeekseni kaiken maailman palkintogaaloista, joita oli parhaimmillaan kaksikin kertaa vuodessa. Yletön korokkeelle nostaminen ahdisti minua, ja lopulta jättäydyin pois koko gaaloista. Sen ainoan kerran kun minut palkittiin Parhaana Kauneusbloggaajana, olin Kreikassa ja sain tiedon voitosta Facebookin kautta.
Nyt huomaan kuitenkin, että Tubeconin ehdokkuus vilpittömästi ilahduttaa minua. Kyllä mä olen siitä otettu.
Koen, että bloggaajia on viime vuodet väheksytty vaikuttajina, vaikka meitä on yhä monia, jotka kirjoitamme aktiivisesti - ja suurelle yleisölle. Siksi bloggaajien näkyväksi tekeminen Suomen suurimmassa vaikuttajagaalassa ilahduttaa minua.
Tänä vuonna - ja tässä kuussa - blogini vieläpä täyttää 15 vuotta.
Kiitos, jos haluat antaa Karkkipäivälle äänen. Äänestysaikaa on 14.4. asti.
Äänestää voi täällä.
Samalla kysyn, jos haluatte kertoa kommenteissa:
Kauanko juuri sinä olet lukenut Karkkipäivää?
Miksi luet Karkkipäivää, tai miksi luet yhä blogeja?
Julkaisen tänään poikkeuksellisesti parisuhdetekstin. Tänään on kulunut tasan neljä vuotta siitä, kun minä ja miesystäväni Kalastaja tapasimme ensimmäistä kertaa. Meidän ensitreffimme muuttuivat joksikin ihan muuksi kuin oli tarkoitus, ja tänään jaan ensikohtaamisemme tarinan.
Kevät 2020 merkitsee koko maailmalle covid-19-pandemian leviämistä siihen mittakaavaan, jonka seurausten kanssa elimme seuraavat kaksi vuotta – ja elämme vieläkin. Covid liittyy myös meidän tarinaamme.
Maaliskuun alku 2020. Euroopassa on talven aikana raportoitu joistain covid-tartunnoista, etenkin Italiassa. Minkäänlaisia matkustus- tai muitakaan rajoituksia ei kuitenkaan vielä ole. Työnantajani järjestää Helsingissä 4. maaliskuuta Suuren Luonnonkosmetiikkapäivän, jossa pöydille asetellaan käsidesi-pulloja. Tämän verran covid näkyy tavallisen suomalaisen arjessa.
Olin varannut spontaanin viikonloppumatkan Prahaan tapaamaan miestä, johon olin tutustunut netissä. Kutsun häntä nimellä Kalastaja. Hän asuu Espoossa, mutta työskentelee pääsääntöisesti ulkomailla, ja oli nytkin ollut suuren osan talvesta Tsekeissä. Siksi emme olleet vielä tavanneet livenä.
Lensin Prahaan 12. maaliskuuta. Tulisin tapaamaan Kalastajan seuraavana aamupäivänä, hänen palatessaan työmatkalta Ruotsista. Olin ollut edelliset päivät hieman mietteliäs covidin suhteen ja tarkistellut Tsekin covid-tilannetta netissä. En löytänyt uutisointia merkittävistä tartuntamääristä, eikä maassa ollut mitään rajoituksia. Silti – covidista puhuttiin uutisissa viikko viikolta enemmän, ja olin luonnollisestikin varuillani. Pakkasin mukaan käsidesin ja varmuuden vuoksi kasvomaskeja.
Lentokentällä tai Finnairin lennolla Prahaan covidia ei mainita. Kukaan ei käyttänyt maskia. Saavuin Prahan lentokentälle ja otin metron keskustaan. Kello oli noin 19 illalla.
Julkaisemani Instagram-story 12.3.2020
Kävellessäni metropysäkiltä hotellille sain viestin sisareltani. ”Miten siellä menee? Oletko lukenut uutisia? Ulkoministeriön uusin ohje on välttää kaikkea matkustamista.”
Hätkähdin. Jaha..? Tämäkö on tapahtunut sillä välin, kun istuin lennolla..? No, minä olen täällä jo.
”Tilanne vaikuttaa vakavalta. Jutellaan, kun olet hotellilla”, sanoi sisareni seuraava viesti.
Hotellin vastaanotossa minua tervehtii totisen näköinen vastaanottovirkailija. ”Tervetuloa, oletko ensimmäistä kertaa Prahassa?” hän aloittaa. Ja jatkaa melkein saman tien: ”Ikäväkseni minun on ilmoitettava, että hallitus on tänään päättänyt toimenpiteistä covid-19:n suhteen, ja maan rajat suljetaan sunnuntaina. Kaikki ravintolat, teatterit ja museot suljetaan perjantaina kello 20 ja pysyvät suljettuina toistaiseksi. Muista rajoituksista ilmoitetaan huomisen aikana.”
Suuni loksahtaa auki. M-mitä..? Maan rajat suljetaan..? Ja mulla oli paluulento sunnuntaina!
Kerron tämän virkailijalle, joka vastaa, että minun olisi syytä vaihtaa lento heti, sillä lentoliikenne pysähtyy lauantain ja sunnuntain välisenä yönä.
Menin huoneeseeni ja soitin Kalastajalle. Hän oli yhtä hämmentynyt kuin minä. Mitä nyt teemme..? Tässäkö oli viikonloppumme Prahassa – kaikki paikat suljetaan, enkä edes pääse paluulennolleni.
Kalastaja sanoi, että hän puhuisi työnantajansa kanssa ja miettii vaihtoehtojamme yön yli. Hän oli joka tapauksessa itsekin palaamassa Suomeen seuraavalla viikolla. Illan aikana selvisi, että moni muukin Euroopan maa, Saksa mukaan luettuna, oli sulkemassa viikonloppuna rajojaan.
Tapaisimme hotellillani perjantaina puolen päivän aikoihin. Aloimme jo jännittää, mitä vielä tapahtuisi – kulkisiko edes hänen lentonsa Malmösta Prahaan..?
Hädin tuskin pystyin nukkumaan sinä yönä. Näkisin pian miehen, jonka tapaamista olin niin odottanut perhoset vatsassa – ja nyt tällaisen poikkeustilanteen keskellä..! Tuntui aivan uskomattomalta, että näin oli voinut käydä - tämähän oli kuin jostain huonosta elokuvasta.
Aamulla menin aamiaishuoneeseen maski kasvoilla. Olo oli epätodellinen. Olin selvittänyt lentojen tilannetta: vielä perjantaina pääsisin suhteellisen edullisesti takaisin Suomeen, mutta lauantain lentojen hinnat olivat odotetusti pilvissä. Harmitti niin vietävästi. Koko viikonloppu peruuntuisi.
Mutta Kalastajalla oli idea. Sain häneltä viestin varhain aamulla. Hän oli puhunut työnantajansa kanssa ja poikkeustilanne huomioon ottaen pääsisi lähtemään Prahasta jo samana viikonloppuna. Hänellä oli auto mukanaan. Entäpä jos ajaisimme yhdessä Ruotsiin ja sieltä Suomeen? Voisinko harkita tällaista vaihtoehtoa?
Ehdotus kuulosti samalla houkuttavalta, mutta liian äkkinäiseltä. Olimme tunteneet toisemme hädin tuskin kuukautta, emmekä edes tavanneet livenä. Olisiko tämä oikea hetki viettää monta vuorokautta yhdessä autossa..? Epäröin.
Kysyin mielipidettä sisariltani, ja he vastasivat, olinko suunnilleen hullu - ”Et tosiaan aja Euroopan halki puolituntemattoman miehen kyydissä!” tuli napakka vastaus.
Mmm, nojoo. Olisihan tämä vähän erikoista.
Mutta…. tässä oli myös seikkailun makua…!
Olin odottanut jännittävää viikonloppua, enkä halunnut kokonaan luopua siitä. Vaihtoehtona olisi tavata Kalastaja nopeasti ja suunnata sitten lentokentälle ja takaisin Helsinkiin, tai… saada sittenkin jännittävä - ja yhteinen -viikonloppu..? Ainakin hyvin erilainen viikonloppu..!
Tunsin, että halusin tarttua automatkan mahdollisuuteen.
Ja niin minä päätin tehdä.
*
Kun sitten viimein kohtasin Kalastajan, hetkestä oli monessa mielessä ensitreffien romantiikka kaukana. Ulkona paistoi aurinko ja keväinen Praha oli kauneimmillaan – mutta sen sijaan, että olisimme alkuperäisen suunnitelman mukaan lähteneet kävelylle vanhaankaupunkiin ja tuijottelemaan toisiamme silmiin lasillisen äärellä, pakkasimme mun kamat hänen autoonsa, ostimme eväät lähimarketista ja ajoimme ulos Prahasta.
Oli selvinnyt, että Saksa sulkisi rajansa jo samana iltana – perjantaina 13. maaliskuuta 2020. Meillä oli kiire viimeiseen lauttaan Rostockista Ruotsin Trelleborgiin. Lauttaliikenne pysähtyisi keskiyöllä.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, että autossa istuessani yritin yhä sisäistää, että ihana Prahan viikonloppu ei toteutunutkaan. Olin yhtä aikaa jännittynyt, harmissani, epäuskoinen – ja hyvin ihastunut vieressäni istuvaan mieheen. Ensitreffimme sijoittuivat Prahan vanhankaupungin sijaan Ford Mondeoon.
Olin ostanut hotellille pullon kuohuviiniä juhlistamaan tapaamistamme. Se viinipullo oli nyt lämpimänä sylissäni Mondeossa, ja olin niin hermostunut, että avasin pullon, ja join suoraan pullon suusta. Vasta paljon myöhemmin tulin ajatelleeksi nolona, mitähän Kalastaja ajatteli… Tilanne oli vain niin erikoinen.
Ajomatkalta muistan oikeastaan vain Dresdenin ja sen, että laitoimme Spotify’sta soimaan lempiartistejamme. Minä soitin Chris Cornellia ja kerroin hänen merkityksestään elämässäni ja konserteista, joissa olin hänet nähnyt.
Kun tuli Kalastajan vuoro valita musiikkia, hän laittoi soimaan Diana Krall’ia. Ja kertoi, että Krall on naimisissa Elvis Costellon kanssa. Tämä merkityksetön tieto on jäänyt mieleeni, mutta ei se, mitä Kalastaja esimerkiksi kertoi itsestään. 😅
Perillä Rostockissa menimme syömään Zum Stromer -ravintolaan, jonka olin löytänyt Googlesta matkalla. Yritin kovasti löytää ravintolan, joka olisi sekä lähellä satamaa että tunnelmallinen. Jos nyt sitten tämän illallisen voisi nähdä meidän ekoina treffeinämme..?
Zum Stromer osoittautui täydelliseksi löydöksi – vanhan ajan tunnelmaa henkivässä ravintolassa oli valkoiset paksut pöytäliinat, pöydillä kukkia ja kynttilöitä, seinillä taidetta ja salin keskiosassa takka, jossa paloi kodikkaasti tuli. Jossain tällaisessa ravintolassa olisimme periaatteessa voineet syödä Prahassakin..!
Illallinen oli ihana, ja hetkeksi saattoi jopa unohtaa, missä tunnelmissa päivä oli alkanut.
Pitkääkin pidempi päivä päättyi siihen, että saimme vielä odotella Rostockin satamassa ylimääräisen tunnin laivaa, joka oli myöhässä. Satama oli ihan täynnä autoja ja ihmisiä, jotka halusivat päästä viimeisellä yhteydellä Saksasta Ruotsiin.
Ilmassa leijui erityislaatuinen tunnelma – pandemia oli nyt realisoitunut.
*
Seuraavat päivät olivat yhtä erityislaatuisia. Kalastajan veli asuu Ruotsissa, ja pysähdyimme muutamaksi yöksi hänen ja puolisonsa luokse Etelä-Ruotsiin viehättävään rannikkokaupunkiin.
Voin kertoa, että tuntui pikkuisen oudolta esittäytyä isännälle ja emännälle ja kertoa, että ”ollaan tässä just Kalastajan kanssa tavattu eilen ensimmäistä kertaa”. 😁
Veljen ja puolisonsa paikka oli kuin suoraan jostain saaristoidyllistä ja siellä oli niin upeaa, että minusta tuntui, että sain kuin sainkin ihanan treffi- & lomaviikonloppuni. Kävimme veneilemässä, teimme picnic-retkiä ja kylvimme terassin porealtaassa tähtitaivaan alla. (Jep, siellä oli poreallaskin. En voinut olla välillä tuntematta, kuin olisin jonkin elokuvan käsikirjoituksessa.) Yhtenä iltana valmistin koko porukalle vhh-tortilloja!
Lähtiessämme sitten viimein ajamaan kohti Tukholmaa ja Helsingin laivaa, olivat Suomessakin jo koronatoimenpiteet karanteeneineen päällä. (Tuntui edelleen aivan hullulta, että kaikki todella tapahtui alle viikossa sen jälkeen, kun astuin Prahan lentokoneeseen.) Meidän tulisi jäädä Suomeen saapuessamme kahden viikon karanteeniin.
Kalastajalta tuli seuraava ehdotus: emmekö viettäisi karanteenia yhdessä hänen mökillään Etelä-Savossa?
Tässä vaiheessa en enää empinyt, vaan vastasin ilman muuta: ”Sopii!” Halusinko istua seuraavat kaksi viikkoa yksinäni Tampereen yksiössäni, vai hengailla uuden ihastukseni kanssa hänen järvenrantamökillään? Ei vaikea valinta!
(Olin jo Tsekin, Saksan ja Ruotsin halki matkaa tehdessämme todennut, että ”puolituntematon” mies oli luotettava, eikä aikonut klumpata minua 😄. Sisarenikin olivat rauhoittuneet asian suhteen.)
Niin sitten ajoimme suoraan Helsingistä Etelä-Savoon.
Karanteenin aikana oli ainakin hyvin aikaa tutustua toisiimme. Ensitreffit vain jatkuivat ja jatkuivat..! Eristyksissä sijaitseva mökki oli mitä parhain paikka viettää karanteenia, ja muutenkin laskeutua siihen todellisuuteen, että maailma oli nyt pandemian vallassa. Ei mennyt kauaa, kun Uudenmaankin rajat suljettiin. Kaikki oli jollain tapaa niin kummallista ja epätodellista, että uusi suhde kaiken keskellä tuntui olevan ankkurini iloon.
En sano, että kaikki meni kuin Strömsössä, mutta sanon näin: kun parisuhde alkaa tällaisessa hyvin erikoisessa ja kokonaisvaltaisesti kuormittavassa kriisitilanteessa, sen kautta pääsee ainakin hyvin testaamaan, mitä yhdessä voidaan kestää.
Ensitreffimme kestivät lopulta neljättä viikkoa. Niiden päätteeksi saatoimme todellakin todeta olevamme yhdessä.
Lähdin mökiltä vasta huhtikuussa – mutta palasin pian takaisin.
Sillä tiellä ollaan nyt neljä vuotta myöhemmin.
❤️
Tähän välikevennyksenä nostalgiaa kellarin kätköistä. (Huomenna on taas tulossa iso kosmetiikkaesittely..! ☺️)
En ole piilotellut jemmaustaipumustani. Vaikka olen tehnyt asiassa paljon edistystä viimeisen yhdeksän vuoden aikana, minulla on yhä paljon epämääräistä tavaraa, joka on vain jäänyt oleilemaan erinäisiin laatikoihin ja kasseihin. (Puhumattakaan siitä, että vaatevarastostani 80% on edelleen täysin turhaa ja käyttämätöntä.)
Muuttojen yhteydessä monet epämääräiset tavarat päätyvät jätesäkkeihin tai pahvilaatikoihin varastojen uumeniin. Edellisen kahden muuttoni jäljiltä minulla on monta laatikollista "lajittelen nämä joskus" -tavaraa kellarin häkkivarastossa, kuten myös työhuoneellani. Työhuoneen jemmat pitävät sisällään kosmetiikkaa, sen sentään tiedän, mutta kellarin laatikoissa on paljon tavaraa, jota en ole nähnyt kenties vuosikymmeneen enkä edes tiedä, mitä kaikkea siellä on.
Päätin ottaa härkää sarvista ja alkaa viimein käydä mysteerilaatikoita ja -säkkejä läpi. Hain eilen kellarista säkin, jonka sisältä paljastui pieneksi jääneitä kesävaatteita ja ennen Ahvenanmaalle muuttoani (!) ostamiani neuleita. Puhutaan siis yli 20 vuotta vanhoista vaatteista.
Eräästä muovikassista paljastui joukko paperisälää ja muita asioita, jotka näkyvät ylimmässä kuvassa. Esittelen nyt kassin valikoitua sisältöä. Kaikkea tällaista ihminen säästää, eikä tule heittäneeksi pois edes muuttojen yhteydessä. Osan kohdalla ymmärrän muistoarvon, mutta osan - kirjekuorellinen ruokakauppakuitteja vuodelta 2009..?? - en. 🤷♀️
Kuva minusta vuodelta 1998 tai 1999, Kuopion Sankaripuistossa.
Olin saanut So What 'Cha Want?! T-paidan saksalaiselta kirjeystävältäni Natalielta, olimme kummatkin Beastie Boys -faneja. Tämä oli kirjeenvaihtoharrastukseni kulta-aikaa...
Olen ilmeisesti pitänyt kuvasta kovasti, koska olen laittanut sen kehykseen. En kuitenkaan pysty muistamaan, milloin tämä olisi ollut minulla jossain esillä.
Piirustuksia hoitolapsiltani Ronjalta ja Fridalta vuodelta 2003.
Kännykän kuoret vuodelta? Puhelin, jolle nämä kuoret kuuluivat, ei toisaalta tunnu niin kovin vanhalta, olihan se käytössäni vuoteen 2016 saakka, kunnes vihdoin hampaat irvessä taivuin siirtymään älypuhelinten aikakaudelle... 😂
Sveitsin rautateiden junapassi vuodelta 2015. ❤️
Minulla on ikävä Sveitsin matkoja. Sveitsi on omalla tavallaan minulle yhtä merkittävä maa kuin Kreikka, vaikka olen käynyt siellä paljon vähemmän. Rakastan Sveitsiä. Se merkitsee minulle vuoria - maata, jossa ensimmäistä kertaa näin oikeasti korkeita vuoria enkä unohda sitä tunnetta koskaan. Se oli jotain niin erityistä Suomen kumpareisiin tottuneelle.
Se, että maan luonto sekä kylät ja kaupungit ovat muutenkin käsittämättömän kauniita, ei ainakaan heikennä Sveitsin tenhoa.
Ahhh - LinguaTutor..! Mikä tarina tähänkin vempeleeseen liittyy..!
LinguaTutor on elektronien sanakirja. Ostin sen sinä keväänä, kun innostuin ruotsin kielen omatoimisesta opiskelusta ja aloin suunnitella kesätöiden hakemista Ahvenanmaalta. Tämän sanakirjan avulla aloin lukea ruotsinkielisiä kirjoja, ja ensimmäinen kirja oli muuten Populärmusik från Vittula, joka oli sangen huono valinta ensimmäiseksi ruotsinkieliseksi kirjaksi...! 😆 Sen kieli kun on kaikkea muuta kuin tavanomaista ruotsia. Voi jestas, että taistelin sen kirjan kanssa.
Muutettuani Ahvenanmaalle meni puolisen vuotta, ja pystyin lukemaan ruotsinkielisiä kirjoja sujuvasti ilman sanakirjaani. Mutta tämä laite... miten hartaasti sitä tuli käytettyä. Muistan vieläkin, miltä pienten, pehmeiden näppäimien painelu tuntui.
Vanhoja konserttilippuja.
Chris Cornellin ekan soolokeikan lipun näkeminen sykähdytti. 💔 Olin eturivissä tällä keikalla, ja keikka oli ihan mahtava. Mutta vieläkin upeampi oli Finlandia-talon keikka, joka jäi Cornellin viimeiseksi Suomen vierailuksi.
U2:n keikka Helsingin Stadionilla on yksi parhaita konsertteja joissa olen käynyt. Ihan mieletön. Pystyin nauttimaan keikasta niin hyvin ehkä juuri siksi, että en ole erityisen kova U2-fani. Minulle U2:n musiikki on "ihan kivaa", mutta tämän konsertin muodossa tarjoiltuna se oli suorastaan fantastista. 🔥
Robbie Williams 2003. En muista tästä keikasta oikeastaan muuta kuin sen, että Robbie oli flunssassa ja vaikutti lavalla väsähtäneeltä.
Hyväksymiskirje Ahvenanmaan kansanopiston luontokuvauslinjalle..! ☺️ Olin NIIN onnellinen kun sain tämän kirjeen.
Olen elämäni aikana kaksi kertaa ottanut töistä virkavapaata seuratakseni unelmiani, tämä oli ensimmäinen niistä. Halusin opiskella valokuvausta, jota niin rakastin, ja halusin viettää aikaa luonnossa. Niin keksin hakea Ahvenanmaan Folkhögskolanin luontokuvauslinjalle. :) Erinäisten syiden takia - joihin lukeutui mm. viime hetkessä vaihtunut ja pedagogisilta sekä sosiaalisilta taidoiltaan erittäin epäpätevä opettaja - kävin linjaa vain puoli vuotta, mutta tänä aikana ehdin mm. kuvata karhuja ja ahmoja sekä tehdä ikimuistoisen talvivaelluksen Ruotsissa - johon lukeutui ainoa kerta elämässäni, kun olen nukkunut taivasalla.
Ruoka- ja apteekkikuitteja vuodelta 2009.
Olen kerännyt näitä talteen oletettavaksi siksi, että tämä oli aikaa, kun minulla oli hyvin alhaiset tulot ja seurasin laatimaani kuukausibudjettia sentin tarkasti. Muistan, kuinka kaikenlaiset "Menot & kulut" -excelit olivat hyvin läheinen osa elämääni monta vuotta.
Ruokakauppakuittien tarkastelu tarjoaa aikamatkan entiseen ruokavaliooni. 😄
Leipää, leipää, leipää...... ja sen päälle kevytmargariinia ja ruokajuomaksi maitoa!
Kosmetiikkaakin on tullut ostettua marketista, itse asiassa jopa muistan näiden ostohetken, vaikka tästä on 15 vuotta.
Muistan jopa noiden Lumenen Berry Fun -huulikiiltojen sävyt; ne olivat pastellinen persikka ja pastellinen pinkki. Tykkäsin niistä aivan älyttömästi, muistan täydellisesti myös niiden hedelmäisen tuoksun. Myöhemmin samanlaiset sävyt tulivat Lumenen Natural Code -sarjaan. :)
Postikortteja.
Minulla oli yhteen aikaan tapana ostaa kaikkialta postikortteja, joita laitoin kotona seinälle pienten taulujen tapaan. Pidin erityisesti maisema- ja taidekorteista, kiinnostavien ihmisten kasvoja esittävistä korteista sekä mietelause-korteista.
Ylipäänsä kuvat ovat aina kiehtoneet minua. Minulla on aina ollut kuvia kotini seinillä, haluan katsella muuta kuin tyhjää seinää. Opiskelija-asuntolan huonekin oli tapetoitu tarkkaan harkituilla julisteilla ja valokuvakollaaseilla.
Kun olin muutamia vuosia masentunut, ostin paljon melankolista tunnelmaa henkiviä kortteja.
Tämä lumiukko-kortti on sellainen. Muistan, kuinka samaistuin öisellä kadulla yksin seiosovaan lumiukkoon - tai ainakin uskoin sen käyvän läpi samanlaisia tunteita kuin minäkin.
Vanhoja elokuvalippuja.
Hahah, näitä taitavat säästää muutkin... vai säästävätkö..?
Minulla on Kuopion lapsuudenkodissa tallella elokuvalippuja 90-luvulta saakka.
Nämä kuitit löytyivät kuoresta, jossa luki "Kosmetiikan ostokuitteja vuosi 2014".
Joukossa on muuten kuitti ensimmäisestä ostamastani Cliniquen Dark Spot Defense -voiteesta. Ostin sen Helsingin Stockalta ja muistan, että joku myyjä suositteli sitä minulle, kun etsin mahdollisimman ohutta korkean suojakertoimen voidetta. Se oli menoa sitten - voiteesta tuli yksi elämäni suurimmista luottotuotteista, vaikka onkin vaikuttanut elämässäni vasta 10 vuotta. Nykyäänhän sama voide löytyy Darphinin valikoimasta, stoorin tähän liittyen voi lukea täältä. Nyt käytän Darphinia, kun Cliniquen tuote lopetettiin.
Kicksistä olen näemmä ostanut Trindin Nail Repairin, josta viimeksi kirjoittelin joulukuussa. :) Muut kuitit ovat ulkomailta; on shopattu Tukholman NK:lla ja Reimsin Sephorassa ja Galerie Lafayettessa.
Lopuksi, kirje äidiltäni jouluna 2004. ❤️ Tämä on jotenkin niin hellyttävä, että haluan jakaa sen. Se sisältää Kaarina Helakisan runon. Äitini on aina kirjoittanut minulle kirjeitä, ja hän on aina osannut ilahduttaa ja vahvistaa minua sanoillaan. Vielä tänäkin päivänä hän mieluummin kirjoittaa minulle sähköposteja kuin soittaa..! 🥰
Tällaiset muistot sitä haluaa säästää.
Mutta ostoskuitteja, kännykänkuoria, vanhoja vuokrasopimuksia, yhtiövastikelaskuja, näöntarkastuskortteja, avaamaton pakkaus irtoviiksiä ja toimimaton 20+ vuotta vanha elektroninen sanakirja..? (Tai parikymppisenä ostettu neule, joka ei enää mahdu minulle..?) Ehkä niiden on nyt aika jättää maallinen taipaleensa minun varastoissani.
