Random-postaus siitä, kuinka jäätävän huonoa asiakaspalvelua voi Ruotsissa saada junayhtiöiltä.
Olin jo Instagramissa kirjoittanut ilolla, kuinka tyytyväisiä saamme Suomessa olla VR:n asiakaspalveluun, vaikkeivat junat tosiaan aina kulje ajassa - - kunnes sain eräältä seuraajaltani tiedon, että minut ”pettänyt” junayhtiö Tåg i Bergslagen on…. VR:n omistama..! Se siitä VR:n ylistyksestä.
No, jos nyt edes jotain hyvää Suomen junasysteemissä, niin meillä junaliikenteestä on vastuussa yksi yhtiö. Ruotsissa junaliikennettä hoitaa useita eri yhtiöitä. Tätä en muuten edes tiennyt ennen tätä kesää.
Ostan Ruotsissa junaliput aina SJ:n (Statens Järnvägar) lippukaupasta, enkä ole tullut kiinnittäneeksi huomiota, että vaikka lipun ostaa SJ:ltä, osan yhteyksistä voi liikennöidä toinen junayhtiö. Näin oli mun katastrofimatkalla viime viikon lauantaina Tukholmasta Kopparbergiin. Vaikka matkustaja ostaa yhden lipun yhdeltä toimijalta paikasta A paikkaan B, eivät korvaukset koskekaan koko matkaa ongelmatilanteissa, ellei koko pätkää hoida saman junayhtiön kalusto. Oma farssinsa on asiakaspalvelu ja tiedonkulku, joka ongelmatilanteissa ei Ruotsin junasysteemissä vain toimi. Yksi neuvo: pidä ehdottomasti mukana ladattu puhelin ja kielitaitoa, koska vain niillä saat apua.
Ensimmäinen osuus mun matkasta kulki SJ:n junalla Tukholmasta Hallsbergiin, siitä eteenpäin matka jatkui TIBin eli Tåg i Bergslagenin junalla.
Sain aamulla tekstiviestin, jonka mukaan juna Hallsbergistä Örebro’hon oli peruttu ”henkilökuntapulan vuoksi”. Juna korvataan bussilla, viestissä luki.
Perillä Hallsbergissä menin asemarakennukseen etsimään tietoa, mistä bussiyhteys lähtisi. En löytänyt mitään tiedoksiantoa junataululla enkä kylttiä, joka osoittaisi bussien sijainnin. Asemalla ei myöskään ollut junaliikenteen asiakaspalvelua.
Lopulta menin kysymään aseman kioskista, josko he tietäisivät, mistä junia korvaavat bussit lähtevät. Kioskin työntekijän väsynyt ilme kertoi, että ihan muutama juna-asiakas käy kysymässä häneltä apua. ”Ei meillekään mitään tietoa tästä ole annettu, mutta ilmeisesti bussit lähtevät radan toiselta puolelta. Sinun täytyy ylittää rata kävelysiltaa pitkin”.
”Eikö täällä siis missään ole vaihtoyhteyksistä tietoa?”, kysyin. ”Mistä matkustajien olisi tarkoitus saada tämä tieto?”
Kioskin työntekijä kohautti olkapäitään. ”Sen kun tietäisi. Junayhtiöiden informaatio on äärettömän huonoa”.
Kävelin sitten sillan yli radan toiselle puolelle. Kuka keksisi omin avuin, että bussit lähtevät näin kaukaa, eivätkä juna-aseman vierestä..?
Koska Hallsbergiin saapunut juna oli SJ:n, en olisi edes voinut kysyä asiasta tämän junan konduktööriltä, heille kun ei kuulu tippaakaan toisten junayhtiöiden vaihtoyhteydet.
Saapuessani bussille kysyin, ”Onko tämä korvaava bussi Kopparbergiin?”
Kuljettaja vastasi: ”Tämä bussi menee vain Örebro’hon”.
”Mutta eikö tämä siis korvaa perutun junan jonka piti lähteä 9.33?”
”Kyllä, mutta tämä bussi menee silti vain Örebro’hon saakka.
Tässä vaiheessa toinen matkustaja bussissa puuttui keskusteluun. ”Sinun tulee itse soittaa junayhtiölle ja selvittää jatko Örebro’sta lopulliselle asemallesi. Niin minäkin tein.”
Anteeksi mitä? Minähän olin ostanut lipun Kopparbergiin, kai nyt junayhtiön tulee hoitaa minut perille sinne, mihin olin lipun ostanut, ilman välipuheluita asiakaspalveluun? Miksi ihmeessä korvaava bussi ei vienyt Kopparbergiin - tai muille pääteasemille saakka? Bussin ovelle tuli toinenkin asiakas ihmettelemään samaa. Hänkin oli menossa muualle kuin Örebro’hon.
Ei siinä auttanut muu kuin meidän alkaa soitella junayhtiöön. Kun lopulta sain TIBin asiakaspalvelijan langan päähän, hän ei tiennyt mitään perutusta junayhteydestä tai korvaavasta bussista. Hänelle piti selittää tilanne, kuin hän kuulisi siitä ensimmäistä kertaa. TIBin sisäinen tiedonkulku näytti olevan kivikaudelta. Aspa käski minua myös kysymään bussin kuljettajalta, mihin aikaan bussi on Örebro’ssa, jotta hän voi katsoa minulle seuraavan junavuoron. Lopulta sain kuulla, että seuraava Kopparbergin suuntaan menevä juna lähtee Örebro’sta kello 11.51.
”Anteeksi, mutta minun piti olla perillä Kopparbergissä jo 10.53! Minulla on meno, johon minun pitää ehtiä!”
Aspan ihminen totesi, että tässä ovat sun vaihtoehdot. Seuraava juna lähtisi vasta 11.51, muita yhteyksiä ei ollut. Busseja ei kulkenut Kopparbergiin, koska oli viikonloppu. Taksin voisi myös ottaa, mutta TIB korvaisi taksikulut ainoastaan 1400 kruunuun (noin 125€) saakka. Kopparberg oli niin kaukana, että 125€ ei tulisi rittämään ensinkään siihen taksimatkaan.
No selvä homma sitten. Mun olisi odoteltava Örebro’ssa kaksi tuntia. Selvisi vielä sekin, että mun alkuperäinen lippu ei enää käynyt seuraavaan junaan, vaan aspan piti varata mulle uusi lippu, joka lähetettiin mun sähköpostiin. Mietin, että mitä *lvettiä. Entä jos asiakkaalla ei olisi tällaisessa peruuntumistilanteessa puhelinta mukana? Tai akku lopussa? Tai kyseessä olisi vanhempi ihminen, jolla ei ole älypuhelinta ja pääsyä puhelimestaan sähköpostiin?
Miten tällaisen asian järjestäminen saattoi olla puhelimen varassa?? Ruotsissa se vain on. Suomessa vastaavissa tapauksissa edellisen junan konduktööri selvittää matkustajien jatkoyhteydet ja kuuluttaa ne junassa, ja vanha lippu käy myös seuraavaan junaan. Ruotsissa näin ei ole. Koska juna-asemilla ei ole henkilökuntaa ja yhteyksiä ajaa useita eri yhtiöitä jotka eivät ole vastuussa – tai edes tietoisia - toistensa myöhästymisistä tai peruuntumisista, on puhelin ainoa tapa selvittää ongelmatilanne. Ja jos asiakkaalla ei ole puhelinta – no, sitten hän ei saa apua eikä pääse seuraavaan junaan. Käsittämätöntä.
Odotellaan junaa....
Örebro’ssa asettauduin aseman vieressä sijaitsevaan kahvilaan odottamaan seuraavan junan lähtöä. Ennen lähtöä kahvilaan tarkistin aseman junataulut. Kaikki junat olivat ajoissa, ei ongelmia.
Kun palasin asemahalliin kello 11.40 – mitä taululla lukikaan? Nyt lähes kaikkien saapuvien sekä lähtevien junien kohdalla luki punaisella ”Olycka / Invänta tid” (eli ”Onnettomuus / Odota uutta aikaa). Ei ole todellista, ajattelin.
Olin jo kaksi tuntia myöhässä, ja minulla oli mieheni kanssa sovittu meno, jonne piti ehtiä. Marssin ulos taksitolpalle ja tiedustelin, paljonko maksaa taksimatka Kopparbergiin. ”Ainakin 3000 kruunua”, sain kuulla. Mun pitäisi siis itse maksaa taksimatkasta yli puolet.
Ei, nyt mä soittaisin uudestaan TIBin aspaan, ei kai voi olla mahdollista, ettei yhtiö maksa asiakkaan taksimatkaa tilanteessa, jossa perille pääsystä junalla ei ole mitään tietoa??
TIBin aspa oli täysin ruuhkautunut ja jonotin puhelimessa 30 minuuttia. Tänä aikana tekstit junien infotaululla eivät muuttuneet.
Puhelimessa jonottaessa keksin etsiä käsiini ruotsalaisen version Junat kartalla -palvelusta, jossa näkyvät reaaliajassa kaikki junat sekä niiden myöhästymisajat. Sellainen löytyikin, ja sovelluksesta näin, että mun juna seisoi edellisellä asemalla ennen Örebro’ta. Toisin kuin Örebro’n junatauluilla, tämä sovellus antoikin tiedon, että ”Arvioitu lähtöaika 12.25.”
Kun sitten lopulta sain TIBin aspan langan päähän – sattui vielä olemaan sama henkilö kuin edellisellä kerralla – ei tyypillä jälleen kerran ollut mitään käsitystä tilanteesta, joka oli meneillään. Hän ei tiennyt onnettomuudesta tai siitä, että koko alueen junaliikenne Örebro’n ympärillä oli pysähdyksissä. Ja hän oli töissä junayhtiön asiakaspalvelussa! Jouduin kirjaimellisesti lukemaan hänelle asemahallin taululla olevat tiedot onnettomuudesta.
Kuva: Augusto Lopes / Unsplash
Ainoa ratkaisu, jonka aspa pystyi minulle jälleen tarjoamaan, oli lippu seuraavaan junaan - - joka lähtisi kahden tunnin kuluttua. Sanoin, että tämä ei enää käy, sillä minun oli ehdottomasti oltava perillä viimeistään klo 14.30. Seuraava juna olisi ollut Kopparbergissä 15.53. Koska onnettomuus oli katkaissut liikenteen, ei ollut varmaa, lähtisikö seuraavakaan juna. Aspa vain totesi, että ei voi auttaa muulla tavoin.
Kysyin asiakaspalvelijalta, eikö ollut heidän vastuullaan hoitaa asiakkaat perille kohteeseen, johon he olivat lipun varanneet, ja kohtuullisen ajan sisällä. Mun myöhästyminen tulisi seuraavalla junayhteydellä olemaan jo viisi tuntia. Olihan olemassa takseja sekä busseja, joita junayhtiöt voivat chartrata hätätilanteissa kuljettamaan asiakkaat perille. Näinhän homma toimii Suomessa. Tällöin kuultiin vastaus, joka sai mun leuan loksahtamaan. Asiakaspalvelija sanoi: ”Tilanne vaikuttaa moneen matkustajaan, emmehän me voi joka ikiselle asiakkaalle alkaa hoitamaan uutta reittiä, asiakkaita on liian monta. Se ei vain ole mahdollista.”
Anteeksi KUINKA? Siis junayhtiöllä ei ole velvollisuutta auttaa lipun ostaneita asiakkaitaan pääsemään perille, koska ”heitä on niin monta”???
Nyt aloin suuttua. Otin jälleen puheisiin taksin ja sanoin, eikö näin pitkässä myöhästymisessä muka tosiaan korvata asiakkaalle taksia. Myös aspa alkoi menettää malttiaan ja vastasi, että taksimatka korvataan, mutta ainoastaan 125€ asti, ja lisäsi painokkaasti tämän olevan LAKI ja että he seuraavat lakia.
Lopetin puhelun tajutessani, ettei TIBin aspasta heruisi kerta kaikkiaan mitään apua. Tilanne oli minusta aivan posketon. Suomessa VR:n korvaavat bussit seisoisivat jo juna-aseman pihassa. Täällä? Asiakkaat saivat katsella ja odotella, lähtisikö juna tunnin vai viiden tunnin kuluttua. Tai maksaa vaihtoehtoisesti jopa tuhansia kruunuja taksimatkastaan lopulliseen kohteeseensa.
Vilkaisin junat kartalla -applikaatiota, ja yhtäkkiä mun junan kohdalla lukikin, että ”har avgått från (edellinen asema)! What, jess!! Sitten katsoin aseman junailmoitustaulua. Siellä luki, että juna oli jo saapunut Örebro'hon..!! Ja tämä oli siis tapahtunut sillä välin, kun puhuin aspan kanssa puhelimessa. Aspalla ei luonnollisestikaan ollut tästä mitään tietoa. TIBin aspa voisi vakavasti harkita Trafikverket'in liikennesovelluksen käyttöönottoa.
Syöksyin junalleni, ja sisään oli tunkemassa suuri joukko muitakin häkeltyneen tai *ttuuntuneen oloisia asiakkaita. Kuulin yhden sanovan, että jokohan nyt pääsisi matka jatkumaan.
Kysyin konduktööriltä, mikä oli tilanne. Sain kuulla, että jossain Örebro’n pohjoispuolella oli juna kaatunut (!) radalle, eikä tilanne välttämättä selviäisi moneen tuntiin. Pohjoiseen menevät junat ohjattaisiin kiertotietä Arbogan kautta, eikä kuulemma ollut tietoa, kuinka kauan tämä uusi reitti veisi – koska edessä oli jonossa niin paljon muitakin myöhästyneitä junia. Konduktööri osasi ainoastaan sanoa, että uusi reitti vie todennäköisesti jopa tunnin pidempään kuin normaali reitti.
Lopulta juna lähti 50 minuuttia alkuperäisen lähtöaikansa jälkeen. Mä saatoin vain pitää peukkuja, että juna saapuisi Kopparbergiin kello 14.30 mennessä.
Lukuisten ikuisuudelta tuntuneiden pysähdysten ja radalla seisomisten jälkeen saavuimme Kopparbergiin kello 14.15.
Huokaus!! Ja nyt lasi viskiä, kiitos!
Kuva: Dmitrii Vaccinium / Unsplash
Jälkiepisodi:
Päätin hakea TIBiltä korvausta, vaikkei junalippu erityisen kallis ollutkaan. Ihan vain periaatteesta.
Täytin TIBin sivulla korvaushakemuksen, joka ei mennyt läpi. Kokeilin eri selaimilla, mutta lomake ei vain lähtenyt.
Lähetin korvaushakemuksen yhtiölle seuraavaksi sähköpostilla. TIBiltä vastattiin, että asiaa ei käsitellä sähköpostitse, vaan neuvottiin kokeilemaan vielä kerran nettilomakkeella, ja jos ei vieläkään toiminut, asia pitäisi hoitaa puhelimitse.
Niinpä soitin yhtiölle jo kolmannen kerran. Korvausilmoitus saatiin hoidettua, ja sain vastauksen sähköpostiin jo seuraavana päivänä. Olin TIBin korvaussäännöistä lukenut, että lipun hinta maksetaan takaisin 100%, jos perille pääsy myöhästyy yli 60 minuuttia. Mä olin perillä 202 minuuttia myöhässä.
Odotetusti saamassani vastauksessa kerrottiin, että minulle korvattaisiin vain TIBin vastuualueeseen liittyneet junalipun kulut. Nämä kulut olivat 136 kruunua (lipun kokonaishinta oli 471 SEK).
Kuitenkin, viestissä luki, että minulle korvattava summa on 231 SEK.
En ymmärrä TIBin logiikkaa edes korvausasiassa.
Kuitenkin: loppu hyvin kaikki hyvin. Vain hermot eivät olleet hyvin tapauksen aikana.
*
Loppukaneetti: olkaamme kiitollisia, että Suomessa junaliikennettä sentään hoitaa vain yksi yhtiö. Joka myöhästymistilanteissa ottaa vastuun ja hoitaa asiakkaiden jatkoyhteydet automatiikalla, ilman että yhdenkään asiakkaan tarvitsee kysyä asiasta, saati sitten alkaa soittelemaan VR:lle. Paljon junalla matkustavana annan tästä ruusun VR:lle. Mutta risut Ruotsin VR:lle TIBin tavasta hoitaa asiat!!
Terveisiä lomalaiselta. :)
En tiedä voisiko kukaan muu saada äidiltään seuraavanlaista sähköpostiviestiä, mutta mä voin..! 😅❤️
Tarkastelijasta riippuen tällainen viesti 7-kymppiseltä naiselta 4-kymppiselle tyttärelleen voi olla tosi outo tai sitten tosi hellyttävä.
Mun mielestä se on jälkimmäistä, ja tunnenhan äitini..! 🥰
(Ja kyllä: äitini kutsuu minua Saasiksi. Myös Sau'ksi ja Saniaiseksi.)
Ehkä äiti on jopa oikeassa, yleensä olen aina laittanut blogiini lomaviestin ennen lomalle jäämistä. Nyt en tullut laittaneeksi - joten korjataan se nyt tällä postauksella. ☺️
Vietän kesää Ruotsissa, jossa mieheni on töissä tänä kesänä. Mun miesystävä, lempinimeltään Kalastaja, tekee töitä ulkomailla, ja tälle kesälle tuli työkeikka Ruotsiin.
Mikäpäs siinä, etenkin kun mieheni veli asuu Ruotsissa ja veljen ihana kesämökki ei ole kaukana mieheni työpaikasta. Olen totaalisen ihastunut tähän mökkiin, joten minua ei lainkaan haittaa viettää lomaa ruotsalaisen maaseudun idyllissä..! Itsehän olen siis lomalla, mies töissä. 😅
Ainoa "miinus" on mökkiseudun hyönteiskanta - ötökkää nimittäin täällä piisaa. En ole edes Suomen Lapissa kohdannut näin paljon erilaista inisijää, pistäjää, purijaa ja surisijaa kuin täällä. Mökillä riittää hyttysiä, mäkäräisiä, paarmoja, polttiaisia, mehiläisiä, ampiaisia, kimalaisia ja jopa herhiläisiä. Viime kesänä tänne piti kutsua anticimex-tyyppi hoitelemaan mökin sisäänkäynnin yläpuolella sijainnut herhiläispesä.
Kesästä täällä selviää ainoastaan antihistamiinitableteilla, joka puolelle pihaa asetelluilla hyttyssavukierukoilla sekä iholle levitettävillä hyönteiskarkotteilla, ja niilläkin vain hädin tuskin. (Thermacelliä emme käytä.) Joka päivä ulos mennessä saa minimissään 10 puremaa - hyvällä tuurilla. Alkukesästä kiusana olivat eniten hyttyset, nyt purevat eniten paarmat ja polttiaiset.
Olinpa pari päivää kunnolla sairaanakin ampiaisen piston jälkeen. Ampiaisen myrkky oli mun kropalle viimeinen niitti taistelussa hyönteisten puremien tulehdusta vastaan, ja kaksi päivää mua huimasi, oksetti ja kutitti niin maan p*sti ihan joka puolelta kehoa. Nyt tiedän, miltä atoopikosta tuntuu pahimpien iho-oireiden aikaan, kun ihoa kutittaa joka puolelta, eikä mikään auta. Sarjassamme tulipahan tällainenkin koettua. 🦟🐝
Silti, kesä täällä on tämänkin kokemuksen arvoinen!
Maaseutu on minulle luksusta. Olen kasvanut ja elänyt koko elämäni kaupungissa ja tulen perheestä, jolla ei ole ollut omaa mökkiä. Jopa mökki on siis minulle jotain erityistä.
Mun mieli on kroonisesti täpötäynnä asioita ja pääni sanalla sanoen ylivilkas, näin on ollut lapsesta saakka. Stimuloidun todella herkästi ympäristön ärsykkeistä. Tästä(kin) syystä maaseutu on minulle aivan erityisen miellyttävä ympäristö; se rauhoittaa ja maadoittaa. Se vähän niinkuin "pakottaa" hidastamaan.
Tästä syystä rakastin myös asua Ahvenanmaalla. ❤️ Olihan sielläkin kaupunki - Maarianhamina -, mutta ympäristön stimulaatio siellä on aivan marginaalista suuriin kaupunkeihin verrattuna. Maarianhaminasta puheen ollen - menemme sinne ensi viikolla perheeni kanssa lomalle. Olen vuokrannut meille viikoksi kämpän vanhalta kotikadultani. 🥰
Keski-Ruotsin Bergslagenissa riittää kuvankauniita puutalokyliä ja -kaupunkeja. Olen aivan fiiliksissä näistä vanhoista 1700-luvun puutaloista..! 😍
Hälsinglandissa puolestaan hurmaavat vanhat kartanotilat, joista osa on UNESCOn maailmanperintölistalla. Alueella kulkee Stora Hälsingegårdar -tie, jonka varrella voi pysähtyä ihastelemaan toinen toistaan komeampia historiallisia kartanoita. Jo pelkästään ajaminen alueen läpi on esteettinen nautinto!
Kopparbergin Tingshuset (käräjätalo) 1750-luvulta on ehdottomasti kauneimpia Ruotsissa näkemiäni rakennuksia..! Katsokaa tätä helmeä..! 😍
Tätä kirjoittaessani olen lyhyellä neljän päivän Tampere-visiitillä (kävin toteamassa peikonlehtien kasvaneen jälleen niin, että kohta en näe ulos olohuoneen ikkunasta 😅), ja ensi viikolla lähdemme perheen kanssa Ahvenanmaalle.
Sieltä seilaan Visby'hyn - on muuten eka kerta Gotlannissa! - ja Gotlannista palaan kuun lopussa manner-Ruotsiin.
Pidän lomaa koko heinäkuun, mutta viivyn Ruotsissa vielä pitkälle elokuuhun. Jos jolla kulla on vinkkejä "must-see"-paikoista Hälsinglandissa tai Bergslagenissa, suosituksia otetaan ilolla vastaan :)
Ihanaa kesää kaikille!
(P.S. Voi olla, että bloggailen vielä heinäkuun aikana. Olisi niin paljon kaikkea kiinnostavaa kirjoitettavaa etenkin aurinkovoiteista - tämän aiheen hanat eivät tyrehdy! - mutta yritän aidosti viettää aikaa erossa tietokoneestani. 😄 Meillä on vähän turhan tiivis yhteiselo kyseisen laitteen kanssa.)
Vähän Karkkipäivä-pakinaa syntymäpäiväviikon kunniaksi. ☺️
Kun mietin itseäni bloggaajana, olen ensisijaisesti kirjoittaja. Vasta toissijaisesti vaikuttaja, ja se vaikuttajuus on merkitykseltään kaukana takana. En kuvittele olevani mikään kaunokirjoittaja, mutta rakastan kirjoittamista ja juuri siksi tätä blogia pidän.
Minulle kirjoittaminen on kaikki kaikessa. Tykkään kirjoittaa ihan mistä vain, mutta blogiin aiheiksi valikoituivat luonnollisesti mun suurimmat kiinnostuksen kohteet: kosmetiikka ja matkailu. Näistä matkailu tulee mun intohimoissa itse asiassa ykkösenä, mutta kun vuonna 2009 ryhdyin Karkkipäivää perustamaan, tuntuivat herkulliset meikkikuvat itsestäänselvältä - ja sopivan hömpältä - aiheelta.
Blogin taustalla vaikuttaa vahva sosiaalinen kirjoittaminen: ennen bloggaajuutta olin harrastanut kirjeenvaihtoa yli 10 vuotta sekä kirjoitellut kauneushörhöjen palstalla monia vuosia. Se oli sen ajan somea.
Se, että myös vaikutan kirjoitusteni kautta, on lopulta sattumaa, ei harkittua.
Moni myöhempien aikojen vaikuttaja on kehittynyt rooliinsa harkitusti ja suunnitelmallisesti. Vuonna 2009 tällainen ei olisi käynyt kenelläkään mielessäkään, mutta 2010-luvun puoliväliin mennessä, kun blogit olivat kaupallistuneet, syntyi paljon blogeja myös puhtaasti ansaintamielessä. Tiedän ihmisiä, jotka ovat vain päättäneet ryhtyä 'vaikuttajaksi'.
Vaikka minustakin on totta kai vuosien aikana tullut ammattimaisempi sisällöntuottaja ja epäilemättä myös kaupallisempi, pidän ”vaikuttajan” uraani edelleen ennen kaikkea puhtaan sattuman tuloksena. Aloin kirjoittaa blogiani oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
En muuten itse pidä influensseri-termistä lainkaan, vaan kutsun itseäni sisällöntuottajaksi. Minusta vaikuttaja-termissä on jotain pöyhkeilevää ja, no, se ei vain sovi minulle.
Toisaalta: ON myös vaikuttamista positiivisella kaiulla. Jos mun kirjoitus vaikuttaa ihmisiin siten, että heille tulee hyvä mieli ja heitä alkaa vaikka hymyilyttämään, - tai joku kokee parhaan matkansa Kreikassa - se on vaikuttamista, josta tykkään!
*
Kirjoitin Instagramiin poikkileikkauksen Karkkipäivän Sanneista. Voisin jakaa sen täälläkin.
1. Meikki-Sanni. Nykyään väistynyt hieman taka-alalle, mutta hän on blogini ensimmäinen persoona ja tästä kaikki alkoi.
2. Kreikka-Sanni. Tämä Sanni edustaa matkailusisältöjä, on leppoisa ja kaikkein hyväntuulisin Karkkipäivän Sanneista.
3. Ruoka-Sanni. Intoilee kasvislisukkeista sekä arkisista keittiöinnovaatioista, rakastaa oliiviöljyä ja hykertelee kohtaessaan täydellisen kiteisen goudan.
4. Ihonhoito-Sanni. Luonnollinen jatkumo meikki-Sannille! Ihonhoito-Sanni vaalii nelikymppistä ihoaan ja innostuu erityisesti öljyistä, kasvovesistä ja seerumeista.
5. Nörtti-Sanni. Perehtyy rillit huurussa kosmetiikan ainesosien sielunelämään syvemmin kuin olisi ammatin kannalta tarpeen.
6. Luonto-Sanni. Metsässä viihtyvä Sanni tuo tarpeellista vastapainoa erityisesti nörtti-Sannille, joka välillä istuisi kellon ympärillä ruudun äärellä ahmimassa aina vain uutta kosmetiikan raaka-tietoa.
7. Haastaja-Sanni. Tämä Sanni ei purematta niele asioita, ja on kärkkäästi haastamassa markkinointiin liittyviä väittämiä kasvoöljyistä maitorahkaan. Haastaja-Sanni äityy kritisoimaan myös kasvisruokalounaita, kotimaan matkailupalveluiden hintoja sekä ripsivärien mainoskuvia.
8. Herkkis-Sanni. Herkkis-Sanni liikuttuu vastaantulevasta mäyräkoirasta ja kokee syvää onnea katsoessaan auringonkiloa kahvikupin reunalla. Herkkis-Sanni imee filtteröimättömänä ympäristön ääniä, muotoja, valoa, muita ihmisiä ja heidän tunteitaan. Herkkis-Sanni kuormittuu helposti, koska tuntee kaiken ympärillään.
9. Perfektionisti-Sanni. Viilaa asioita vähän liian pitkään.
10. Varjo-Sanni. Tämä vaativa seuralainen pyrkii alati muistuttamaan asioista, joita muut Sannit muka tekevät väärin. Varjo-Sanni on välillä raskasta seuraa, mutta hänellä on jokin tarkoitus. Varjo-Sannin kautta käsittelen itsetuntoon ja omaan kasvuun liittyviä haasteita.
Näistä aineksista syntyy Karkkipäivä. 🍭
En kertonut blogista työpaikallani. Moni asiakas tunnisti minut ja saattoi kommentoida jotain kassalla, ja mä aina toivoin, että voi kun kukaan työkaveri - pomosta puhumattakaan - ei kuulisi. En halunnut, että blogi-Sanni yhdistettäisiin ammatti-Sanniin. En halunnut työkaverieni alkavan tarkastella minua joidenkin bloggaaja-lasien läpi. Lopulta tietysti sitten paljastuin - pomoni tunnusti jossain vaiheessa seuraavansa blogiani.
Tunsin, että olin alussa Virven varjossa ja vain jokin Virven "spin-off". Ostolakossa-blogin Virve Fredman oli kavereitani IRL ja asuimme kummatkin Tampereella aloittaessamme blogimme. Virve aloitti omansa muutamaa kuukautta aikaisemmin. Hän ampaisi välittömään suursuosioon herkullisen aiheensa (parantumaton kosmetiikkafriikki yrittää olla ostamatta lisää purkkeja) ja huikean hauskan kirjoitustyylinsä puolesta. Virve linkkaili välillä mun blogiin ja koin, että osa mun tunnettuudesta tuli pelkästään Virven kautta. Hän oli ikään kuin alan golden standard ja me muut vertasimme itseämme jatkuvasti häneen.
Myöhemmin tämä tunne haihtui, ja blogimme elivät pitkään rinta rinnan, omansalaisina ja omine ansioineen. :) Virve on ihana, ja on ollut kiinnostavaa seurata, mitä polkuja meidän kummankin ura ja elämä on kulkenut blogien ohessa.
Huhuttiin, että olisin töissä laivalla. Muistan, kuinka jotkut bloggaaja-kollegoistani ihmettelivät, miksi en enää puhunut töistäni sen jälkeen, kun irtisanouduin kosmetiikkamyyjän työstä. Jossain vaiheessa kiersi huhu, että olin varmaankin töissä laivalla, koska kävin niin usein Ahvenanmaalla ja postailin juttuja laivoilta.
En ollut kertonut kenellekään blogiscenessä, että olin alkanut saada bloggaamisesta kuukausipalkkaa. Palkkioista ei puhuttu, eikä blogistaniassa kukaan oikein kehdannutkaan mainita, jos sattui saamaan kirjoituksistaan tuloja, ettei vain alettaisi pitää ylpeänä tai sen sorttista suomalaiseen luonteeseen sopivaa. Niinpä kukaan ei pitkään aikaan tiennyt, millä oikein elin. Laivatyö-veikkaus kuulosti minusta varsin hauskalta, ja olisihan se voinut vaikka pitääkin paikkansa.! (Laivalle päätyikin sitten töihin Virve..! ❤️)
Erikoisin paikka, jossa minut on tunnistettu Karkkipäivän Sannina: Helsinki-Vantaan lentokentällä yksi turvatarkastuksen virkailijoista tervehti minua spontaanisti ja tunnustautui lukijaksi!
Kun minut vuonna 2010 pyydettiin Indiedaysiin
Kun blogista vuonna 2013 tuli täysipäiväinen työ
Karkkipäivän lukijamatkat Tallinnaan ja Riikaan vuonna 2016 💜
Kun siirryin A-Lehdille joulukuussa 2016
Kun sairastuin ja tajusin, että ihaniakin asioita voi tehdä liikaa
Kun henkisesti lopetin blogin vuonna 2019, ja päätöksen tehtyäni raskas taakka tuntui putoavan harteiltani, ja yhtäkkiä bloggaaminen oli jälleen yhtä ihanaa ja antoisaa kuin alkuaikoina...! 💕 Sähköpostini luonnoksiin jäi viesti A-Lehdille blogini lopettamisesta, jota en lopulta koskaan lähettänyt.
Joskus on todellakin hyvä nukkua yö tai pari suurten päätösten jälkeen.
Kirjoitankohan tällaisen kirjoituksen vuonna 2039...? ☺️
🍭 Hei, kiitos kun olette messissä - olette parhaita! 🍭
P.S. Mulla on vielä noin 200 kommenttia julkaisematta arvontapostaukseen - luen ja julkaisen niitä rypäyksittäin sellaisina hetkinä, kun on aikaa lukea ajatuksella. Jos sinun kommenttiasi ei vielä näy, älä huolestu - se odottaa vielä mun lukemista. :)
Näköjään blogit eivät vielä ole täysin kadonneet tiedostetulta vaikuttajakentältä. Suomen suurin vaikuttajia palkitseva Awards-gaala, tänä vuonna 10 vuotta täyttävä Tubecon, on asettanut Karkkipäivän ehdolle Vuoden Blogivaikuttajaksi tämän vuoden tapahtumassaan.
Olen tästä odottamattomasta huomiosta erittäin otettu. En tiennyt, että blogeja enää ylipäänsä huomioidaan missään vaikuttajakinkereissä, ja vielä häkeltyneempi olen siitä, että blogini on päässyt ehdolle niinkin kovaan seuraan kuin Nata Salmelan ja Iina "I'm a Human Not A Sandwich" Hyttisen rinnalle.
(Samalla olisin tietysti toivonut näkeväni Awards-kategoriassa myös muita pitkän uran tehneitä, yhä aktiivisia bloggaajia. Kolme ehdokasta on aika suppea valikoima edustamaan Suomen blogisceneä.)
Tubecon Awards on sen verran suuri tapahtuma, että sinne myydään jopa yleisölippuja. Awards-gaala järjestetään Turussa 3. toukokuuta.
Palkintokategorioiden voittajat valitsee tuomaristo, mutta myös yleisö pääsee vaikuttamaan voittajiin.
Olisin hyvin otettu, jos haluaisitte äänestää Karkkipäivää Tubeconin yleisöäänestyksessä. 💜
Jossain vaiheessa blogiuraani olin jo saanut aika lailla tarpeekseni kaiken maailman palkintogaaloista, joita oli parhaimmillaan kaksikin kertaa vuodessa. Yletön korokkeelle nostaminen ahdisti minua, ja lopulta jättäydyin pois koko gaaloista. Sen ainoan kerran kun minut palkittiin Parhaana Kauneusbloggaajana, olin Kreikassa ja sain tiedon voitosta Facebookin kautta.
Nyt huomaan kuitenkin, että Tubeconin ehdokkuus vilpittömästi ilahduttaa minua. Kyllä mä olen siitä otettu.
Koen, että bloggaajia on viime vuodet väheksytty vaikuttajina, vaikka meitä on yhä monia, jotka kirjoitamme aktiivisesti - ja suurelle yleisölle. Siksi bloggaajien näkyväksi tekeminen Suomen suurimmassa vaikuttajagaalassa ilahduttaa minua.
Tänä vuonna - ja tässä kuussa - blogini vieläpä täyttää 15 vuotta.
Kiitos, jos haluat antaa Karkkipäivälle äänen. Äänestysaikaa on 14.4. asti.
Äänestää voi täällä.
Samalla kysyn, jos haluatte kertoa kommenteissa:
Kauanko juuri sinä olet lukenut Karkkipäivää?
Miksi luet Karkkipäivää, tai miksi luet yhä blogeja?
Julkaisen tänään poikkeuksellisesti parisuhdetekstin. Tänään on kulunut tasan neljä vuotta siitä, kun minä ja miesystäväni Kalastaja tapasimme ensimmäistä kertaa. Meidän ensitreffimme muuttuivat joksikin ihan muuksi kuin oli tarkoitus, ja tänään jaan ensikohtaamisemme tarinan.
Kevät 2020 merkitsee koko maailmalle covid-19-pandemian leviämistä siihen mittakaavaan, jonka seurausten kanssa elimme seuraavat kaksi vuotta – ja elämme vieläkin. Covid liittyy myös meidän tarinaamme.
Maaliskuun alku 2020. Euroopassa on talven aikana raportoitu joistain covid-tartunnoista, etenkin Italiassa. Minkäänlaisia matkustus- tai muitakaan rajoituksia ei kuitenkaan vielä ole. Työnantajani järjestää Helsingissä 4. maaliskuuta Suuren Luonnonkosmetiikkapäivän, jossa pöydille asetellaan käsidesi-pulloja. Tämän verran covid näkyy tavallisen suomalaisen arjessa.
Olin varannut spontaanin viikonloppumatkan Prahaan tapaamaan miestä, johon olin tutustunut netissä. Kutsun häntä nimellä Kalastaja. Hän asuu Espoossa, mutta työskentelee pääsääntöisesti ulkomailla, ja oli nytkin ollut suuren osan talvesta Tsekeissä. Siksi emme olleet vielä tavanneet livenä.
Lensin Prahaan 12. maaliskuuta. Tulisin tapaamaan Kalastajan seuraavana aamupäivänä, hänen palatessaan työmatkalta Ruotsista. Olin ollut edelliset päivät hieman mietteliäs covidin suhteen ja tarkistellut Tsekin covid-tilannetta netissä. En löytänyt uutisointia merkittävistä tartuntamääristä, eikä maassa ollut mitään rajoituksia. Silti – covidista puhuttiin uutisissa viikko viikolta enemmän, ja olin luonnollisestikin varuillani. Pakkasin mukaan käsidesin ja varmuuden vuoksi kasvomaskeja.
Lentokentällä tai Finnairin lennolla Prahaan covidia ei mainita. Kukaan ei käyttänyt maskia. Saavuin Prahan lentokentälle ja otin metron keskustaan. Kello oli noin 19 illalla.
Julkaisemani Instagram-story 12.3.2020
Kävellessäni metropysäkiltä hotellille sain viestin sisareltani. ”Miten siellä menee? Oletko lukenut uutisia? Ulkoministeriön uusin ohje on välttää kaikkea matkustamista.”
Hätkähdin. Jaha..? Tämäkö on tapahtunut sillä välin, kun istuin lennolla..? No, minä olen täällä jo.
”Tilanne vaikuttaa vakavalta. Jutellaan, kun olet hotellilla”, sanoi sisareni seuraava viesti.
Hotellin vastaanotossa minua tervehtii totisen näköinen vastaanottovirkailija. ”Tervetuloa, oletko ensimmäistä kertaa Prahassa?” hän aloittaa. Ja jatkaa melkein saman tien: ”Ikäväkseni minun on ilmoitettava, että hallitus on tänään päättänyt toimenpiteistä covid-19:n suhteen, ja maan rajat suljetaan sunnuntaina. Kaikki ravintolat, teatterit ja museot suljetaan perjantaina kello 20 ja pysyvät suljettuina toistaiseksi. Muista rajoituksista ilmoitetaan huomisen aikana.”
Suuni loksahtaa auki. M-mitä..? Maan rajat suljetaan..? Ja mulla oli paluulento sunnuntaina!
Kerron tämän virkailijalle, joka vastaa, että minun olisi syytä vaihtaa lento heti, sillä lentoliikenne pysähtyy lauantain ja sunnuntain välisenä yönä.
Menin huoneeseeni ja soitin Kalastajalle. Hän oli yhtä hämmentynyt kuin minä. Mitä nyt teemme..? Tässäkö oli viikonloppumme Prahassa – kaikki paikat suljetaan, enkä edes pääse paluulennolleni.
Kalastaja sanoi, että hän puhuisi työnantajansa kanssa ja miettii vaihtoehtojamme yön yli. Hän oli joka tapauksessa itsekin palaamassa Suomeen seuraavalla viikolla. Illan aikana selvisi, että moni muukin Euroopan maa, Saksa mukaan luettuna, oli sulkemassa viikonloppuna rajojaan.
Tapaisimme hotellillani perjantaina puolen päivän aikoihin. Aloimme jo jännittää, mitä vielä tapahtuisi – kulkisiko edes hänen lentonsa Malmösta Prahaan..?
Hädin tuskin pystyin nukkumaan sinä yönä. Näkisin pian miehen, jonka tapaamista olin niin odottanut perhoset vatsassa – ja nyt tällaisen poikkeustilanteen keskellä..! Tuntui aivan uskomattomalta, että näin oli voinut käydä - tämähän oli kuin jostain huonosta elokuvasta.
Aamulla menin aamiaishuoneeseen maski kasvoilla. Olo oli epätodellinen. Olin selvittänyt lentojen tilannetta: vielä perjantaina pääsisin suhteellisen edullisesti takaisin Suomeen, mutta lauantain lentojen hinnat olivat odotetusti pilvissä. Harmitti niin vietävästi. Koko viikonloppu peruuntuisi.
Mutta Kalastajalla oli idea. Sain häneltä viestin varhain aamulla. Hän oli puhunut työnantajansa kanssa ja poikkeustilanne huomioon ottaen pääsisi lähtemään Prahasta jo samana viikonloppuna. Hänellä oli auto mukanaan. Entäpä jos ajaisimme yhdessä Ruotsiin ja sieltä Suomeen? Voisinko harkita tällaista vaihtoehtoa?
Ehdotus kuulosti samalla houkuttavalta, mutta liian äkkinäiseltä. Olimme tunteneet toisemme hädin tuskin kuukautta, emmekä edes tavanneet livenä. Olisiko tämä oikea hetki viettää monta vuorokautta yhdessä autossa..? Epäröin.
Kysyin mielipidettä sisariltani, ja he vastasivat, olinko suunnilleen hullu - ”Et tosiaan aja Euroopan halki puolituntemattoman miehen kyydissä!” tuli napakka vastaus.
Mmm, nojoo. Olisihan tämä vähän erikoista.
Mutta…. tässä oli myös seikkailun makua…!
Olin odottanut jännittävää viikonloppua, enkä halunnut kokonaan luopua siitä. Vaihtoehtona olisi tavata Kalastaja nopeasti ja suunnata sitten lentokentälle ja takaisin Helsinkiin, tai… saada sittenkin jännittävä - ja yhteinen -viikonloppu..? Ainakin hyvin erilainen viikonloppu..!
Tunsin, että halusin tarttua automatkan mahdollisuuteen.
Ja niin minä päätin tehdä.
*
Kun sitten viimein kohtasin Kalastajan, hetkestä oli monessa mielessä ensitreffien romantiikka kaukana. Ulkona paistoi aurinko ja keväinen Praha oli kauneimmillaan – mutta sen sijaan, että olisimme alkuperäisen suunnitelman mukaan lähteneet kävelylle vanhaankaupunkiin ja tuijottelemaan toisiamme silmiin lasillisen äärellä, pakkasimme mun kamat hänen autoonsa, ostimme eväät lähimarketista ja ajoimme ulos Prahasta.
Oli selvinnyt, että Saksa sulkisi rajansa jo samana iltana – perjantaina 13. maaliskuuta 2020. Meillä oli kiire viimeiseen lauttaan Rostockista Ruotsin Trelleborgiin. Lauttaliikenne pysähtyisi keskiyöllä.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, että autossa istuessani yritin yhä sisäistää, että ihana Prahan viikonloppu ei toteutunutkaan. Olin yhtä aikaa jännittynyt, harmissani, epäuskoinen – ja hyvin ihastunut vieressäni istuvaan mieheen. Ensitreffimme sijoittuivat Prahan vanhankaupungin sijaan Ford Mondeoon.
Olin ostanut hotellille pullon kuohuviiniä juhlistamaan tapaamistamme. Se viinipullo oli nyt lämpimänä sylissäni Mondeossa, ja olin niin hermostunut, että avasin pullon, ja join suoraan pullon suusta. Vasta paljon myöhemmin tulin ajatelleeksi nolona, mitähän Kalastaja ajatteli… Tilanne oli vain niin erikoinen.
Ajomatkalta muistan oikeastaan vain Dresdenin ja sen, että laitoimme Spotify’sta soimaan lempiartistejamme. Minä soitin Chris Cornellia ja kerroin hänen merkityksestään elämässäni ja konserteista, joissa olin hänet nähnyt.
Kun tuli Kalastajan vuoro valita musiikkia, hän laittoi soimaan Diana Krall’ia. Ja kertoi, että Krall on naimisissa Elvis Costellon kanssa. Tämä merkityksetön tieto on jäänyt mieleeni, mutta ei se, mitä Kalastaja esimerkiksi kertoi itsestään. 😅
Perillä Rostockissa menimme syömään Zum Stromer -ravintolaan, jonka olin löytänyt Googlesta matkalla. Yritin kovasti löytää ravintolan, joka olisi sekä lähellä satamaa että tunnelmallinen. Jos nyt sitten tämän illallisen voisi nähdä meidän ekoina treffeinämme..?
Zum Stromer osoittautui täydelliseksi löydöksi – vanhan ajan tunnelmaa henkivässä ravintolassa oli valkoiset paksut pöytäliinat, pöydillä kukkia ja kynttilöitä, seinillä taidetta ja salin keskiosassa takka, jossa paloi kodikkaasti tuli. Jossain tällaisessa ravintolassa olisimme periaatteessa voineet syödä Prahassakin..!
Illallinen oli ihana, ja hetkeksi saattoi jopa unohtaa, missä tunnelmissa päivä oli alkanut.
Pitkääkin pidempi päivä päättyi siihen, että saimme vielä odotella Rostockin satamassa ylimääräisen tunnin laivaa, joka oli myöhässä. Satama oli ihan täynnä autoja ja ihmisiä, jotka halusivat päästä viimeisellä yhteydellä Saksasta Ruotsiin.
Ilmassa leijui erityislaatuinen tunnelma – pandemia oli nyt realisoitunut.
*
Seuraavat päivät olivat yhtä erityislaatuisia. Kalastajan veli asuu Ruotsissa, ja pysähdyimme muutamaksi yöksi hänen ja puolisonsa luokse Etelä-Ruotsiin viehättävään rannikkokaupunkiin.
Voin kertoa, että tuntui pikkuisen oudolta esittäytyä isännälle ja emännälle ja kertoa, että ”ollaan tässä just Kalastajan kanssa tavattu eilen ensimmäistä kertaa”. 😁
Veljen ja puolisonsa paikka oli kuin suoraan jostain saaristoidyllistä ja siellä oli niin upeaa, että minusta tuntui, että sain kuin sainkin ihanan treffi- & lomaviikonloppuni. Kävimme veneilemässä, teimme picnic-retkiä ja kylvimme terassin porealtaassa tähtitaivaan alla. (Jep, siellä oli poreallaskin. En voinut olla välillä tuntematta, kuin olisin jonkin elokuvan käsikirjoituksessa.) Yhtenä iltana valmistin koko porukalle vhh-tortilloja!
Lähtiessämme sitten viimein ajamaan kohti Tukholmaa ja Helsingin laivaa, olivat Suomessakin jo koronatoimenpiteet karanteeneineen päällä. (Tuntui edelleen aivan hullulta, että kaikki todella tapahtui alle viikossa sen jälkeen, kun astuin Prahan lentokoneeseen.) Meidän tulisi jäädä Suomeen saapuessamme kahden viikon karanteeniin.
Kalastajalta tuli seuraava ehdotus: emmekö viettäisi karanteenia yhdessä hänen mökillään Etelä-Savossa?
Tässä vaiheessa en enää empinyt, vaan vastasin ilman muuta: ”Sopii!” Halusinko istua seuraavat kaksi viikkoa yksinäni Tampereen yksiössäni, vai hengailla uuden ihastukseni kanssa hänen järvenrantamökillään? Ei vaikea valinta!
(Olin jo Tsekin, Saksan ja Ruotsin halki matkaa tehdessämme todennut, että ”puolituntematon” mies oli luotettava, eikä aikonut klumpata minua 😄. Sisarenikin olivat rauhoittuneet asian suhteen.)
Niin sitten ajoimme suoraan Helsingistä Etelä-Savoon.
Karanteenin aikana oli ainakin hyvin aikaa tutustua toisiimme. Ensitreffit vain jatkuivat ja jatkuivat..! Eristyksissä sijaitseva mökki oli mitä parhain paikka viettää karanteenia, ja muutenkin laskeutua siihen todellisuuteen, että maailma oli nyt pandemian vallassa. Ei mennyt kauaa, kun Uudenmaankin rajat suljettiin. Kaikki oli jollain tapaa niin kummallista ja epätodellista, että uusi suhde kaiken keskellä tuntui olevan ankkurini iloon.
En sano, että kaikki meni kuin Strömsössä, mutta sanon näin: kun parisuhde alkaa tällaisessa hyvin erikoisessa ja kokonaisvaltaisesti kuormittavassa kriisitilanteessa, sen kautta pääsee ainakin hyvin testaamaan, mitä yhdessä voidaan kestää.
Ensitreffimme kestivät lopulta neljättä viikkoa. Niiden päätteeksi saatoimme todellakin todeta olevamme yhdessä.
Lähdin mökiltä vasta huhtikuussa – mutta palasin pian takaisin.
Sillä tiellä ollaan nyt neljä vuotta myöhemmin.
❤️
Tähän välikevennyksenä nostalgiaa kellarin kätköistä. (Huomenna on taas tulossa iso kosmetiikkaesittely..! ☺️)
En ole piilotellut jemmaustaipumustani. Vaikka olen tehnyt asiassa paljon edistystä viimeisen yhdeksän vuoden aikana, minulla on yhä paljon epämääräistä tavaraa, joka on vain jäänyt oleilemaan erinäisiin laatikoihin ja kasseihin. (Puhumattakaan siitä, että vaatevarastostani 80% on edelleen täysin turhaa ja käyttämätöntä.)
Muuttojen yhteydessä monet epämääräiset tavarat päätyvät jätesäkkeihin tai pahvilaatikoihin varastojen uumeniin. Edellisen kahden muuttoni jäljiltä minulla on monta laatikollista "lajittelen nämä joskus" -tavaraa kellarin häkkivarastossa, kuten myös työhuoneellani. Työhuoneen jemmat pitävät sisällään kosmetiikkaa, sen sentään tiedän, mutta kellarin laatikoissa on paljon tavaraa, jota en ole nähnyt kenties vuosikymmeneen enkä edes tiedä, mitä kaikkea siellä on.
Päätin ottaa härkää sarvista ja alkaa viimein käydä mysteerilaatikoita ja -säkkejä läpi. Hain eilen kellarista säkin, jonka sisältä paljastui pieneksi jääneitä kesävaatteita ja ennen Ahvenanmaalle muuttoani (!) ostamiani neuleita. Puhutaan siis yli 20 vuotta vanhoista vaatteista.
Eräästä muovikassista paljastui joukko paperisälää ja muita asioita, jotka näkyvät ylimmässä kuvassa. Esittelen nyt kassin valikoitua sisältöä. Kaikkea tällaista ihminen säästää, eikä tule heittäneeksi pois edes muuttojen yhteydessä. Osan kohdalla ymmärrän muistoarvon, mutta osan - kirjekuorellinen ruokakauppakuitteja vuodelta 2009..?? - en. 🤷♀️
Kuva minusta vuodelta 1998 tai 1999, Kuopion Sankaripuistossa.
Olin saanut So What 'Cha Want?! T-paidan saksalaiselta kirjeystävältäni Natalielta, olimme kummatkin Beastie Boys -faneja. Tämä oli kirjeenvaihtoharrastukseni kulta-aikaa...
Olen ilmeisesti pitänyt kuvasta kovasti, koska olen laittanut sen kehykseen. En kuitenkaan pysty muistamaan, milloin tämä olisi ollut minulla jossain esillä.
Piirustuksia hoitolapsiltani Ronjalta ja Fridalta vuodelta 2003.
Kännykän kuoret vuodelta? Puhelin, jolle nämä kuoret kuuluivat, ei toisaalta tunnu niin kovin vanhalta, olihan se käytössäni vuoteen 2016 saakka, kunnes vihdoin hampaat irvessä taivuin siirtymään älypuhelinten aikakaudelle... 😂
Sveitsin rautateiden junapassi vuodelta 2015. ❤️
Minulla on ikävä Sveitsin matkoja. Sveitsi on omalla tavallaan minulle yhtä merkittävä maa kuin Kreikka, vaikka olen käynyt siellä paljon vähemmän. Rakastan Sveitsiä. Se merkitsee minulle vuoria - maata, jossa ensimmäistä kertaa näin oikeasti korkeita vuoria enkä unohda sitä tunnetta koskaan. Se oli jotain niin erityistä Suomen kumpareisiin tottuneelle.
Se, että maan luonto sekä kylät ja kaupungit ovat muutenkin käsittämättömän kauniita, ei ainakaan heikennä Sveitsin tenhoa.
Ahhh - LinguaTutor..! Mikä tarina tähänkin vempeleeseen liittyy..!
LinguaTutor on elektronien sanakirja. Ostin sen sinä keväänä, kun innostuin ruotsin kielen omatoimisesta opiskelusta ja aloin suunnitella kesätöiden hakemista Ahvenanmaalta. Tämän sanakirjan avulla aloin lukea ruotsinkielisiä kirjoja, ja ensimmäinen kirja oli muuten Populärmusik från Vittula, joka oli sangen huono valinta ensimmäiseksi ruotsinkieliseksi kirjaksi...! 😆 Sen kieli kun on kaikkea muuta kuin tavanomaista ruotsia. Voi jestas, että taistelin sen kirjan kanssa.
Muutettuani Ahvenanmaalle meni puolisen vuotta, ja pystyin lukemaan ruotsinkielisiä kirjoja sujuvasti ilman sanakirjaani. Mutta tämä laite... miten hartaasti sitä tuli käytettyä. Muistan vieläkin, miltä pienten, pehmeiden näppäimien painelu tuntui.
Vanhoja konserttilippuja.
Chris Cornellin ekan soolokeikan lipun näkeminen sykähdytti. 💔 Olin eturivissä tällä keikalla, ja keikka oli ihan mahtava. Mutta vieläkin upeampi oli Finlandia-talon keikka, joka jäi Cornellin viimeiseksi Suomen vierailuksi.
U2:n keikka Helsingin Stadionilla on yksi parhaita konsertteja joissa olen käynyt. Ihan mieletön. Pystyin nauttimaan keikasta niin hyvin ehkä juuri siksi, että en ole erityisen kova U2-fani. Minulle U2:n musiikki on "ihan kivaa", mutta tämän konsertin muodossa tarjoiltuna se oli suorastaan fantastista. 🔥
Robbie Williams 2003. En muista tästä keikasta oikeastaan muuta kuin sen, että Robbie oli flunssassa ja vaikutti lavalla väsähtäneeltä.
Hyväksymiskirje Ahvenanmaan kansanopiston luontokuvauslinjalle..! ☺️ Olin NIIN onnellinen kun sain tämän kirjeen.
Olen elämäni aikana kaksi kertaa ottanut töistä virkavapaata seuratakseni unelmiani, tämä oli ensimmäinen niistä. Halusin opiskella valokuvausta, jota niin rakastin, ja halusin viettää aikaa luonnossa. Niin keksin hakea Ahvenanmaan Folkhögskolanin luontokuvauslinjalle. :) Erinäisten syiden takia - joihin lukeutui mm. viime hetkessä vaihtunut ja pedagogisilta sekä sosiaalisilta taidoiltaan erittäin epäpätevä opettaja - kävin linjaa vain puoli vuotta, mutta tänä aikana ehdin mm. kuvata karhuja ja ahmoja sekä tehdä ikimuistoisen talvivaelluksen Ruotsissa - johon lukeutui ainoa kerta elämässäni, kun olen nukkunut taivasalla.
Ruoka- ja apteekkikuitteja vuodelta 2009.
Olen kerännyt näitä talteen oletettavaksi siksi, että tämä oli aikaa, kun minulla oli hyvin alhaiset tulot ja seurasin laatimaani kuukausibudjettia sentin tarkasti. Muistan, kuinka kaikenlaiset "Menot & kulut" -excelit olivat hyvin läheinen osa elämääni monta vuotta.
Ruokakauppakuittien tarkastelu tarjoaa aikamatkan entiseen ruokavaliooni. 😄
Leipää, leipää, leipää...... ja sen päälle kevytmargariinia ja ruokajuomaksi maitoa!
Kosmetiikkaakin on tullut ostettua marketista, itse asiassa jopa muistan näiden ostohetken, vaikka tästä on 15 vuotta.
Muistan jopa noiden Lumenen Berry Fun -huulikiiltojen sävyt; ne olivat pastellinen persikka ja pastellinen pinkki. Tykkäsin niistä aivan älyttömästi, muistan täydellisesti myös niiden hedelmäisen tuoksun. Myöhemmin samanlaiset sävyt tulivat Lumenen Natural Code -sarjaan. :)
Postikortteja.
Minulla oli yhteen aikaan tapana ostaa kaikkialta postikortteja, joita laitoin kotona seinälle pienten taulujen tapaan. Pidin erityisesti maisema- ja taidekorteista, kiinnostavien ihmisten kasvoja esittävistä korteista sekä mietelause-korteista.
Ylipäänsä kuvat ovat aina kiehtoneet minua. Minulla on aina ollut kuvia kotini seinillä, haluan katsella muuta kuin tyhjää seinää. Opiskelija-asuntolan huonekin oli tapetoitu tarkkaan harkituilla julisteilla ja valokuvakollaaseilla.
Kun olin muutamia vuosia masentunut, ostin paljon melankolista tunnelmaa henkiviä kortteja.
Tämä lumiukko-kortti on sellainen. Muistan, kuinka samaistuin öisellä kadulla yksin seiosovaan lumiukkoon - tai ainakin uskoin sen käyvän läpi samanlaisia tunteita kuin minäkin.
Vanhoja elokuvalippuja.
Hahah, näitä taitavat säästää muutkin... vai säästävätkö..?
Minulla on Kuopion lapsuudenkodissa tallella elokuvalippuja 90-luvulta saakka.
Nämä kuitit löytyivät kuoresta, jossa luki "Kosmetiikan ostokuitteja vuosi 2014".
Joukossa on muuten kuitti ensimmäisestä ostamastani Cliniquen Dark Spot Defense -voiteesta. Ostin sen Helsingin Stockalta ja muistan, että joku myyjä suositteli sitä minulle, kun etsin mahdollisimman ohutta korkean suojakertoimen voidetta. Se oli menoa sitten - voiteesta tuli yksi elämäni suurimmista luottotuotteista, vaikka onkin vaikuttanut elämässäni vasta 10 vuotta. Nykyäänhän sama voide löytyy Darphinin valikoimasta, stoorin tähän liittyen voi lukea täältä. Nyt käytän Darphinia, kun Cliniquen tuote lopetettiin.
Kicksistä olen näemmä ostanut Trindin Nail Repairin, josta viimeksi kirjoittelin joulukuussa. :) Muut kuitit ovat ulkomailta; on shopattu Tukholman NK:lla ja Reimsin Sephorassa ja Galerie Lafayettessa.
Lopuksi, kirje äidiltäni jouluna 2004. ❤️ Tämä on jotenkin niin hellyttävä, että haluan jakaa sen. Se sisältää Kaarina Helakisan runon. Äitini on aina kirjoittanut minulle kirjeitä, ja hän on aina osannut ilahduttaa ja vahvistaa minua sanoillaan. Vielä tänäkin päivänä hän mieluummin kirjoittaa minulle sähköposteja kuin soittaa..! 🥰
Tällaiset muistot sitä haluaa säästää.
Mutta ostoskuitteja, kännykänkuoria, vanhoja vuokrasopimuksia, yhtiövastikelaskuja, näöntarkastuskortteja, avaamaton pakkaus irtoviiksiä ja toimimaton 20+ vuotta vanha elektroninen sanakirja..? (Tai parikymppisenä ostettu neule, joka ei enää mahdu minulle..?) Ehkä niiden on nyt aika jättää maallinen taipaleensa minun varastoissani.
Olin juuri kuusi päivää Ylläksellä. Mua huvittaa ja innostaa minusta viime vuosina kuoriutunut talvi-ihminen – tämä on jotain, mitä en olisi vielä kolmikymppisenäkään odottanut itsestäni. Olen kyllä aina tykännyt talvesta, mutta se on ollut ”vain” se luminen vuodenaika, jolloin pitää pukeutua lämpimästi ja välillä voi bongailla kuvankauniita huurteisia maisemia joita on kiva kuvata.
(Ja tietysti: SE vuodenaika, jolloin on joulu!)
Neljä vuotta sitten alkoi talvettumiseni. Päätin omistaa talven 2020 Lapille ja varasin neljä matkaa Lapin kohteisiin. Siitä se alkoi. Ainakin kuvittelen, että talvettumiseni alkoi juuri näistä matkoista. Vaikka nyt kun mietin, niin saattoi olla, että talvinen Sveitsi ja Alpit vuonna 2018 istuttivat siemenen…
Ei eteläisemmänkään Suomen talvissa mitään vikaa ole. Jotain erityistä kuitenkin tapahtui neljä vuotta sitten Lapissa, sillä laitoin silloin sukset jalkaan ensimmäistä kertaa sitten alakouluiän - ja seuraavana vuonna hankin omat. Olen siitä saakka ollut joka vuosi entistä enemmän haltioissani talvesta.
Eilen hiihtäessäni Ylläsjärvellä minulle tuli yhtäkkiä mieleen hassu yhdistävä tekijä talven ja Ahvenanmaan välillä. Kun muutin Ahvenanmaalle, tuiki tavallinen arkikin oli minusta kiinnostavaa ja jännittävää, koska se haastoi minua. Ruotsinkielisyys haastoi minua. Kaikki asiat olivat vähän erikoisempia, koska piti selvitä ruotsiksi.
Talvessa on se juttu, että myös se tavallaan haastaa. Siksi siinä on jotain erityistä muihin vuodenaikoihin verrattuna. ”Tavallisissa” asioissa kuten vaikka ulkona (pakkasessa) kävelyssä on jotain palkitsevaa. Jos sulla on liian ohut takki päällä tai villasukat jäivät kotiin, lähimarketissa käymisestäkin voi tulla pienimuotoinen selviytymisreissu, jos saan vähän dramatisoida. :)
Nyt kun olen alkanut harrastaa talviulkoilua, talven jännittävyys on tullut aivan eri lailla esiin. En edelleenkään ole mikään sulava hiihtelijä, ja jo ladulle hankkiutuminen on mulle yhä pieni haaste – tai pieni ihme, ainakin!
Olen kuin turisti, joka on vasta löytänyt kohteen nimeltä Talvi, ja olen ihan tohkeissani. ❤️
En ole vuoden 2020 jälkeen päässyt talvi-Lappiin ennen kuin nyt, ja siksi Ylläksen reissu oli kuin mikäkin tunteellinen reunion. Lähdin Ylläkselle sisareni kanssa, joka oli mukana myös kahdella talven 2020 Lapin matkallani. Tasan neljä vuotta sitten ihmettelimme Kakslauttasen kalliita takkapuita..! Tulipahan sekin paikka koettua. Suomen Lapin taika ulkomaalaiselle suunniteltuna - ja hinnoiteltuna.
Tämän kertaisen reissun kohteeksi valikoitui Ylläs oikeastaan vain siksi, että sisareni sai sieltä edullisesti mökin. Ja mikäpä siinä, minulla on Ylläkseltä mukavat muistot, kun kerran kävin siellä osana Carmex-yhteistyötä.
Majoituimme sisareni kanssa Ylläsjärven rannalla. Mökin sijainti oli mainio matalan kynnyksen (autottomalle) tunturilomailijalle; ladut lähtevät melkein mökin pihasta ja Ylläsjärven palvelut samoin kuin julkisen liikenteen bussipysäkit sijaitsevat kilometrin päässä.
Mökki oli kodikas, ei mitään luksusta. Kun tärkeimmät eli takka ja sauna löytyvät, me olemme tyytyväisiä :)
Viikon ohjelma?
Ottaa rennosti, nauttia luonnosta ja hiihdellä. Meidän kohdalla puhutaan nimenomaan hiihtelystä, ei hiihtämisestä, sillä vedämme latuja leppoisaan tahtiin ja teemme lyhyitä 10 kilometrin lenkkejä.
Kun yhtenä päivänä oli -20 astetta ja uskaltauduimme rohkeasti ladulle, lenkki jäi viiteen kilometriin. :) Allekirjoittaneen sormet olivat niin jäässä ekan vartin jälkeen, että näin jo sieluni silmin uutisen Ylläksen Kuukkelissa: ”tamperelaisnaisen sormet amputoitiin kohtalokkaan Äkäslompolon-järven hiihdon seurauksena: lähti jäälle väärän mallisissa hanskoissa.”
(Tällä reissulla opin, että lapaset + rukkaset on parempi valinta hiihtovarusteiksi kuin sormikkaat + paksut hanskat. Sisareni eräopas-ystävä valisti, että lapasissa sormet saavat lämpöä toisistaan, kun taas sormikkaissa ne ovat eristyksissä, ja siksi kylmettyvät nopeammin.)
Meillä oli tuuria sään kanssa, sillä kahtena päivänä oli mitä täydellisin -3 asteen hiihtosää, ja kahtena tiukemman pakkasen päivänä oli kaunis auringonpaiste. (Toisena näistä jäädytin sormeni, toisena nenäni…)
Lähdimme päivittäin liikkeelle 11 aikoihin ja palasimme mökille hämärän laskeutuessa viiden kieppeillä. Lounasta emme syöneet (alempaa selviää miksi), mutta pidimme latukahviloissa glögi- ja kahvitauon. Yhtenä päivänä jaksoin pakata eväät mukaan, mutta muuten päivät pärjäsi yllättävän hyvin tuhdilla aamiaisella ja glögillä. 😊
Eräänä iltana saimme hiihtää takaisin upeassa kuutamossa, valo oli aivan maaginen ja maisemat kuin postikortista.
Illat mökillä kuluivat ruokaa laittaessa ja takan ja saunan lämmössä rentoutuen. Olemme sisareni kanssa himosaunojia ja saunassa voi kulua helposti parikin tuntia. Etenkin, kun välillä juoksee ulos kierimään lumessa!
Ruoasta puheen ollen, ravintolaruoan taso Ylläksellä on kamala. ⬇️
Erityisesti lounasruokavaihtoehdot ovat luokkaa hampurilaisia, pizzaa, wingsejä, kanakoreja. Lohikeittoakin saattaa tuurilla löytää, mutta se on lautasellinen perunaa ja pari hassua kalanpalaa.
Tiedän ja muistan, että Lapin rinneravintoloissa on aivan eri tyyli kuin Keski-Euroopan hiihtokohteissa, mutta silti ruoka oli suuri pettymys. Mielessäni kangastelivat Sveitsin rinnekuppiloiden elegantit a la carte -menut ja viinilistat.
Ylläsjärven kylästä löytyi yksi laadukkaamman oloinen illallispaikka, hotelli Aurora Estaten yhteydessä oleva ravintola, mutta siellä ei tarjoilla menua vegaanisena. Sisareni on vegaani, joten tämä paikka ei ollut meille mahdollisuus. Instagramin kautta sain vinkin todella ihanan kuuloisesta yhden pöydän konseptiravintola Elsasta, mutta sielläkään ei vegaaniruoka onnistu.
Paremmat ravintolat jäivät siis odottamaan toista vierailua.
Ei oikein mitään. Se on myös Suomen hiihtokohteiden ero Keski-Eurooppaan. Meidän tunturikylissämme ei ole itsessään mitään nähtävää, toisin kuin tunnelmaa tihkuvissa alppikylissä. Suomessa kylien rakennekin on aivan erilainen; tunturikylissä ei voi vaellella kujilla ja piipahdella kuppiloissa ja putiikeissa, koska täällä kylät ovat kourallinen harvaan sijoitettuja taloja ja keskusta on yhtä kuin ruokakauppa ja/tai pizzeria-ravintolakompleksi ja sen lähiympäristö.
Se on minusta ainoa tylsä juttu Suomen Lapissa. Tai koko Suomessa, oikeastaan; meillä on vain aivan erilainen taajama-arkkitehtuuri kuin muualla Euroopassa. Siksihän me suomalaiset rakastamme matkustaa Keski-Euroopan historiallisiin kyliin tai Välimeren ihaniin rantakyliin, joissa parin sadan hengen asutuskeskuksissakin on kaupunkimaisesti kehittynyt sydän palveluineen ja vilkkaine kohtaamispaikkoineen. Se on meille eksoottista.
Ja yhtä lailla sitten ulkomaiset turistit tulevat meille kokemaan Lapin autiota villeyttä.
Ylläsjärven kylän keskusta ja meidän lähikauppa.
Ylläksellä lomaillessa majoitutaan joko tunturin pohjoispuolella Äkäslompolon kylässä tai eteläpuolella Ylläsjärven kylässä. Ylläsjärvellä asuu noin 300 ihmistä ja "kosmopoliittisemmassa" Äkäslompolossa noin 500. Äkäslompolo voi ylpeillä Suomen suurimmalla K-Marketilla: kylän keskustassa sijaitsevan Jounin Kaupan pinta-ala on 2000 neliömetriä ja kaupan sisällä on mm. juusto- & viinibaari. 😄
Puhuimme sisareni kanssa, että tekisimme vuosittaisesta yhteisestä hiihtoreissusta perinteen. ❤️ Se kuulostaa mukavalta.
Lappiin asti ei aina tarvitse lähteä, sillä kaunista talvi-Suomea ja komeita hiihtolatuja löytyy kotinurkiltakin.
Ensi viikolla olen kuitenkin ihmettelemässä hiihtomeininkiä vähän kauempana ja erilaisessa ympäristössä, nimittäin Kreikassa! Raportti seuraa! ☺️
Nyt kun minulla ei ole enää koiria, viherkasvit ovat ottaneet paikan mun "lapsina".
Olen aina omistanut viherkasveja, mutta en ole koskaan ollut niihin yhtä kiintynyt kuin nyt. Koska asun yksin eikä enää ole lemmikkejäkään (nyyh), viherkasvit ovat ainoa elävä ja hengittävä "kämppikseni". (En laske pölypunkkeja ja huonehämähäkkejä.)
Kerron tänään yhden viherkasvini tarinan. Peikonlehti, joka on ollut minulla ainakin 10 vuotta. Peikonlehti on tänä päivänä uusi kasvi kiitos teidän seuraajien! Se on tänä päivänä myös monikossa, kiitos teidän.
Seuraava muutos on tapahtunut 20 kuukaudessa (kummassakin kuvassa on sama kasvi! 😮):
Ylemmässä kuvassa Peikonlehti on sen näköisenä, kuin se lukijoilleni ensimmäistä kertaa esittäytyi. Pitkänä liaanina kasvaneessa kitukasvuisessa Peikonlehdessäni oli pikkuisia reiättömiä lehtiä harvakseltaan. Kuvassa se on asetettu korkean rakennelman päälle uuden kotini olohuoneessa maaliskuussa 2022.
Ylemmän kuvan ressukkaa katsoessa on vaikea uskoa, että samainen peikonlehti on ollut minulla yli 10 vuotta, ehkä jopa yli 15. En enää pysty tarkalleen muistamaan, oliko peikonlehti minulla jo Ahvenanmaalla asuessani, mutta ehdottomasti se asui kaikki vuodet minun ja entisen kumppanini yhteisessä asunnossa Tampereella.
Kaikki nämä vuodet se pysyi kitukasvuisena ja kasvatti muutaman uuden pienen lehden per vuosi. Ainoa mikä kasvoi oli liaanimainen varsi. En ymmärtänyt, että peikonlehteä tulisi tukea, mikäli sen haluaa kasvavan ylöspäin, ja niinpä se venyi lopulta melkein parimetriseksi liaaniksi.
Muuttaessani uuteen kotiini tuli eteen viimein tenkkapoo. Minulla ei enää ollut korkeaa hyllyä, jonka päälle laittaa liaani-peikonlehteni.
Avauduin dilemmasta Instagram-stoorissa ja sain seuraajiltani runsaasti vinkkejä, miten hoitaa tilanne. Ei muuta kuin sakset käteen!
Päädyin leikkaamaan Peikonlehden kolmeen osaan. Alkuperäiseen ruukkuun jäi kiharainen sekasotku varsia, ja "pistokkaat" laitoin maljakkoihin juurtumaan.
Ei voi sanoa, että mikään osa uudelleen "järjestetystä" Peikosta olisi ollut kovin fiksun näköinen tai muotoinen. Liaanimaista vartta oli mahdoton laittaa maljakkoonkaan ilman, että se piti tukea jollain. Tässä olen kiinnittänyt varren kengännauhalla keittiön ikkunaan.
Jäin jännittyneenä seuraamaan, mitä Peikonlehti tuumailisi uudesta olomuodostaan.
Kevään aikana istutin pistokkaat omiin ruukkuihinsa. Isompaan pistokkaaseen alkoi kasvaa uusia lehtiä nopeasti, kun taas emokasvi ja pienempi pistokas jatkoivat hitaalla vaihteella.
Uudet lehdet olivat edelleen reiätöntä mallia. Instagramissa kommentoitiin, että pidän peikkojani liian varjoisassa paikassa kun lehtiin ei tule reikiä. Peikkoni on kuitenkin aina ollut ikkunan äärellä ja uudessa kodissani sen paikka on ison eteläsuuntaisen ikkunan äärellä.
Arvelin, että mun peikko oli reiätöntä lajia.
Kului vuosi ja peikot elelivät sopuisasti, juuri kasvamatta mutta vailla ongelmiakaan.
Kunnes viime kesäkuussa niihin iski tuholaisia. Tämäkin selvisi kiitos teidän avun. Ihmettelin Kreikan reissusta palatessa, miten peikkojen lehdet olivat kellastuneet sekä muuttuneet paikoin täplikkäiksi, samoin kaktukseni olivat täynnään kummallisia "ruttomaisia" läiskiä. Laitoin kasveista kuvan Instagramiin. Tuholaiset eivät olisi käyneet mulla itsellä mielessäkään, koska lehdissä ei näkynyt hyönteisiä.
Instagramin kasvitietäjät kuitenkin epäilivät ripsiäisiä, ja sain kehotuksen tutkia lehtiä supertarkasti. Lopulta sieltä löytyi kuin löytyikin pikkiriikkisten ötököiden liikettä ja ripsiäishyökkäys varmistui. Lähdin metsästämään tietäjien vinkkaamaa ainoaa (?) tuholaisainetta joka tepsii ripsiäisiin, ja sain lopulta mennä bussilla Lielahteen koska yhdessäkään keskustan kaupassa ei tätä superainetta ollut (Substral Tuhohyönteis-Spray).
Tuholaistorjunta-vinkkien yhteydessä sain muitakin vinkkejä kasvienhoitoon, minua mm. muistutettiin lannoittamisesta (! 🙏🏻). Todellakin - olen aina ollut se kasvinomistaja, joka ei tiedä muusta mitään mutta kastelee kasvinsa ja vaihtaa mullat säännöllisesti. En ole eläissäni käyttänyt viherkasvien lannoitteita.
Tuumasta toimeen, ja ostin Substral-tuhoaineen lisäksi myös kastelulannoitetta.
Tulos: sain ripsiäiset selätettyä JA peikonlehdet räjähtivät kukoistukseen..!
Ei mennyt kauaa, kun uusia lehtiä alkoi kasvaa kohisten. Uudet lehdet olivat myös eri laatuisia kuin vanhat: ne olivat isompia, tummemman vihreitä ja jäntevämpiä. Eikä siinä kaikki: heinäkuussa havaitsin yhdessä peikoistani viimein REIÄLLISEN lehden...! Se oli vain alkua - reiällisiä lehtiä alkoi tulla lisää - ja jokaisessa uudessa lehdessä tuntui olevan edellistä enemmän reikiä..!
Se Ensimmäinen Reikä! 😍
Peikonlehteäni ei enää tunnista samaksi kasviksi kuin vuosi sitten. 💚 Emokasvi (kuvassa) on kasvanut neljä-viisi kertaa suuremmaksi ja vanhat pikkuiset lehdet jäävät nyt täysin uusien jättilehtien varjoon.
Pienempi pistokkaistakin on kasvattanut vuoden hiljaiselon jälkeen kuusi uutta lehteä joista kaksi on reiällisiä. ☺️
Haluan sanoa tämän - ehkä erikoisen - viherkasvipäivityksen myötä, että apu, jonka olen teiltä saanut kasvieni suhteen, on tuonut kasveilleni uuden elämän ja minulle valtavasti iloa! Iso kiitos siis teille! 🙏🏻
.
Kotini huonekasvien kehitys:
Kevät 2022 - ja uudet kukkapöydät
Kesä 2022
Alkusyksy 2023
Kasvit ovat nyt merkittävin sisustuselementtini. ☺️ Hiljattain otin pistokkaita myös rönsyliljastani, ja istutan kolme uutta liljaa rönsyilemään olohuoneeseen.
. . .
Viimeisin käänne on tämä: Thessalonikin viikon aikana yhden peikonlehden lehti oli mennyt tämän näköiseksi. Kuluneen viikon aikana myös muihin lehtiin on alkanut tulla samanlaisia ruskeita laikkuja.
Pelästyin, että mun kasveihin on taas iskenyt tuholaisia ja tutkin kasvit otsalampun valossa niin tarkasti kuin pystyin. Tällä kertaa ei kuitenkaan löytynyt merkkiäkään ripsiäisistä tai muistakaan hyönteisistä. Lehdissä on ainoastaan laikkuja.
Kipitin lähimpään kukkakauppaan kysymään apua ja lähetinpä myös kuvan eräälle kasviharrastajalle. Sain kuulla, että kyse on todennäköisesti liian kuivasta huoneilmasta tai siitä, että on kasteltu liikaa suhteessa valon määrään. Kukkakaupan omistaja sanoi, että hänen peikkonsa lehdet tekevät noin, jos kasvi on liian lähellä lämpöpatteria.
Nyt mun täytyy kiinnittää entistä paremmin huomiota kasteluun. Ja alkaa suihkutella lehtiä. Ehkä vetää kasvit myös kauemmas lämpöpatterista.
Ihan kuin lapsista tai lemmikeistä, sitä on huolissaan kasveistaan. 💚
Iloissaan ja huolissaan, sitä se kiintymys tuottaa.
Aion seuraavaksi hankkia kasveilleni kukkalampun. Saa antaa vinkkejä hyvistä sellaisista, jos tiedätte. ☺️
Mukavaa sunnuntai-iltaa kaikille ja kiva, kun luit Peikonlehteni tarinan. :)
*
Jatkoa peikonlehtien tarinalle:
Osa 2: kun viherkasvit riistäytyvät käsistä
Osa 3: peikonlehtien kuulumiset; komedian ainekset kasassa
Saavuin eilen illalla Pohjois-Kreikan Thessalonikiin. Matka tänne oli kuin jostain huonosta sitcomista. Joten, jaetaan se.
Thessaloniki
Lentoni Thessalonikiin lähti Ruotsista, ja Ruotsiin menin laivalla. Vihaan lentämistä, joten aina kun lentokone on mahdollista helposti korvata muulla kulkuvälineellä, teen sen.
Viivästykset alkoivat, kun pääsin ulos Helsingin rautatieasemalta. Olin menossa raitiovaunuun päästäkseni Eteläsatamaan, mutta raitiovanuja olikin neljä tai viisi peräkkäin rautatieaseman edessä eivätkä ne liikkuneet minnekään. Mitä täällä tapahtuu..? Odotin omaa raitiovaunuani 10 minuuttia, mutta liikenne oli täysin pysähtynyt. Lopulta seisovista raitiovaunuista purkautui ulos ihmisiä ja kuulin jonkun rouvan sanovan, että kuljettajan mukaan voisi mennä vielä tuntikin ennen kuin päästään liikkumaan.
En vieläkään tiennyt mistä on kyse - paitsi asia selvisi hyvin pian lähtiessäni kävellen kohti satamaa: mielenilmaus Palestiinan tueksi. Minun ja Eteläsataman välistä oli marssimassa tuhansien ihmisten muuri. Minulla oli enää 40 minuuttia aikaa ennen kuin laivan check-in sulkeutuisi, joten en voinut muuta kuin puskea laukkuineni kulkueen läpi - ja samalla asialla oli moni muukin. Tuntui kamalalta, mutta minulla ei ollut aikaa miettiä mitä kautta pystyisin kulkueen kiertämään.
Sitten alkoi vielä sataa, ja kuljin totaalisessa marraskuun harmaus -mielentilassa silmälasit vesipisaroiden täplittämänä kohti satamaa.
Kun pääsin vihdoin check-in-tiskille, virkailija kysyi: "Etkö ole saanut meiltä viestiä? Risteilyt on peruttu, laivasta on löytynyt virus".
(Olin varannut risteilyn vaikka olin menossa vain yhteen suuntaan, sillä risteilyt ovat lähes aina halvempia kuin reittimatkat, go figure.)
Virkailija selvitti minulle, että laivan vesijärjestelmän rutiinitarkastuksessa oli löytynyt virus, ja laiva jäisi Tukholmaan seuraavaksi päiväksi tehoklooraukseen. Hän ilmoitti minulle, että koska olin ostanut risteilylipun, minua ei päästettäisi laivaan. "Enkä sinuna muutenkaan menisi tähän laivaan, voit sairastua".
Seurasi hetken verran tiukkaa sananvaihtoa minun ja virkailijan välillä. Sain kuulla, että reittimatkan ostaneet matkustajat sekä Ruotsista sinä aamuna saapuneet risteilymatkustajat kyllä pääsisivät laivaan. Ilmoitin, että ostan sitten vaikka uuden yhdensuuntaisen lipun jos minua ei päästettäisi risteilylipulla sisään, sillä minun oli päästävä Tukholmaan.
Virkailija kävi konsultoimassa kollegaansa, ja risteilylippuni suostuttiin lopulta vaihtamaan reittimatkaksi.
"Sinuna kuitenkin vielä harkitsisin, haluatko todella mennä tällä laivalla," virkailijat sanoivat. He painottivat, että pieni riski sairastumiselle oli olemassa. No, mä ottaisin sen riskin, totesin, ja painelin laivaan.
Sisällä laivassa sain sitten kuulla aivan toisenlaisen tilannekatsauksen. Ovella matkustajia tervehtinyt purseri katsoi minua aivan kummissaan, kun kysyin, mitä toimenpiteitä laivalla on tehty viruksen suhteen. Nyt sain kuulla, että "laivasta löytynyt virus" olikin tosiasiassa "hieman kohonnut arvo legionellabakteerin pitoisuudessa muutamissa paikoissa laivan vesijärjestelmässä". Purseri sanoi, ettei tilanne aiheuta mitään vaaraa matkustajille, ja että risteilymatkustajien matkat oli peruttu vain, koska laiva jäisi seuraavaksi vuorokaudeksi Tukholmaan vesijärjestelmän tehoklooraukseen.
Se siitä viruksesta.
Seuraavana aamuna menin tavalliseen tapaan kahville - ja tällä kertaa myös kananmuna-aamiaiselle - laivan kahvilaan. (Harmitti ihan vain periaatteen vuoksi, että olin unohtanut keittää aamiaiskananmunat valmiiksi kotona. Syön aamiaiseksi vain kananmunia, eikä huvita maksaa laivan hintoja.)
Siinä istuessani ja kallista kahvia (4€!!) juodessani tunsin yhtäkkiä, kuin jotain olisi hulahtanut. Se jotain tuntui tarkemmin sanottuna kuukautisilta. Taustatietona: minulla on äärimmäisen epäsäännölliset kuukautiset, ja oltuaan kokonaan poissa täydet kahdeksan vuotta kroonisen stressin takia, ne eivät palattuaan koskaan säännöllistyneet. Voi mennä puoli vuotta ilman pisaraakaan kuukautisia.
Edellisistä oli jälleen monta kuukautta. Nyt kuitenkin tunsin, että jotain hulahti. Ja voimalla.
Pistelin kananmunat nopeasti nassuun ja kiitin itseäni, että sentään käytän aina alushousunsuojaa, joka nyt varmasti saisi otettua ensikopin tilanteesta.
Samaan aikaan laiva lipui satamaan. Nyt vain kamat mukaan hytistä ja menoksi, olin tähtäämässä 10.30 lähtevään bussiin.
Hytissä kuitenkin hulahduksen seuraukset paljastuivat. En voinut uskoa silmiäni ja tuuriani - olin vieläpä valinnut tänä aamuna kaksista matkafarkuistani ne vaaleammat.
Kyllä, arvaatte mikä näky odotti. En mene yksityiskohtiin, mutta sanotaan näin, että siinä sai alkaa saman tien pyykille. Mietin, kuinka moni kanssamatkustaja oli ehtinyt todeta tragediani kipittäessäni hyttiäni kohti. No, oikeastaan en halunnut miettiä sitä.
Sen sijaan, että olisin päässyt rauhassa nousemaan bussiin kello 10.30, olin puolelta vielä taittelemassa märkiä farkkujani hytin roskiksesta hädissäni nappaamaan muovipussiin. Olin niin kierroksilla. Voiko näin tapahtua. Saisin pakata märät farkut ja alushousut ja matkustaa niiden kanssa Kreikkaan. En tiennyt itkeäkö vai nauraa, ja nyt pitäisi vielä saman tien lähteä etsimään jostain tamponeja.
Keräilin itseni ja tavarani ja seisoin pian laivan infotiskillä, jossa hätäni onneksi lievittyi - kohtelias virkailija-nuorukainen ojensi minulle ilmeenkään värähtämättä tamponipakkauksen. "Meillä on siteitäkin, kumpiako haluaisit?" "Tamponit, kiitos!"
Kello 11.05 istuin viimein bussissa. Jospa tämä tästä.
Saavuin Arlandaan.
Ahh, nyt saisi viimein rauhoittua, lennon lähtöön oli melkein neljä tuntia.
Ehdin kuitenkin vielä vetää yhden nolojen tilanteiden nainen -hetken, ennenkuin lopullinen zen-tila alkoi mahdollistua.
Minulla oli matkalaukussa vesipullossa punaviiniä. Miksi? Mulla oli lähtiessä kotona vajaa pullo punkkua, ja olin ajatellut, että otetaanpa se evääksi ja nautitaan (perinteisesti 🤪) vaikka laivan hytissä yömyssynä. Eipä sitten kuitenkaan punaviinit illalla maistuneet ja pullo oli unohtunut.
Menin Arlandalla ensimmäiseen näkemääni vessaan kaatamaan viinit viemäriin.
En tiedä oletteko te kohdanneet koskaan tällaista hanaa, mutta minä en (tätä ennen). Ruotsalaiset ovat viisaudessaan kehittäneet vesihanan, joka myös kuivaa - eli kun hana on laskenut vettä muutaman sekunnin, se käynnistää automaattisesti kuivaustoiminnon.
Ehdin laskea vain pienen tilkan viiniä viemäriin, kun kuivaustoiminto käynnistyi kaikella volyymillaan. Seuraus: viinit lensivät viemärin sijaan tuhansina pisaroina ympäriinsä joka suuntaan - myös mun päälle. Tämä oli niitä hetkiä kun mietin, miksi mun kaltaiset ihmiset ylipäänsä ovat päässeet matkustamaan.
Ovi kävi ja vessaan tuli muita. Pyyhin siinä vakavalla naamalla punaviiniä takistani ja naamastani. Olin valmis valumaan lattian läpi johonkin toiseen ulottuvuuteen.
Episodin jälkeen menin turvatarkastuksen läpi odottelemaan lennon lähtöä. NYT saisi rauhoittua.
Avasin läppärin ja tein työjuttuja, sekä vastailin sisareltani Kreikasta tuleviin viesteihin: "En löydä asunnosta kahvinkeitintä. Täällä ei ole mikään ruokakauppa auki. Mistä saan vegaanista ruokaa..?"
Olen tällä kertaa Kreikassa sisareni kanssa. Sisareni sai apurahan EU:n taideprojektiin Thessalonikissa, ja kuultuani tästä meikäläinen päätti pakata itsensä mukaan matkalle. Kaikki syyt lähteä Kreikkaan ovat hyviä syitä! :) Projektin vuoksi sisareni matkusti Kreikkaan jo vuorokautta aikaisemmin. Hän on käynyt Kreikassa vain kerran aikaisemmin 20 vuotta sitten eikä ole tottunut maan tapoihin. Seuraavan viikon jälkeen hän on varmasti enemmän kärryillä. :)
Itse läpikävin vielä yhden "koettelemuksen" lentokentällä. Jos sisarellani oli vaikeuksia löytää ruokaa Thessalonikissa, niin oli minullakin Arlandassa.
Olin ajatellut syödä tukevan lounaan ennen lentokoneeseen menoa. Tämä sattuikin sitten olemaan sellainen terminaali, jossa oli tasan kaksi ruokapaikkaa, kummatkin kahviloita. Tarjolla oleva ruoka: pizzaa, pastaa ja voileipiä. Kaksi valmiiksi kartonkeihin pakattua salaattiakin löytyi - toinen nuudeleilla, toinen kanalla. Fantastiskt.
Tavallisesti minulla ei ole ruokavalioni kanssa ongelmia missään, koska ihan kaikkialla saa yleensä vähintään salaattia - ja sellaista salaattia, jossa ei ole lihaa tai pastaa. Ei täällä. Ainoaksi vaihtoehdokseni jäi ostaa katkarapuvoileipä ja syödä siitä pelkät täytteet.
Lento sentään lähti ajoissa ja oli kerrankin täysin turbulenssiton. 🙏🏻 Sekä nopea. Meillä oli myötätuulta ja lento Tukholmasta Thessalonikiin kesti alle kolme tuntia.
Bussiinkin löysin vaivatta. Thessalonikin kenttä, vaikka onkin Kreikan toiseksi suurin, on todella kompakti Ateenaan verrattuna ja navigoiminen on helppoa.
Istuin pian bussissa matkalla Thessalonikin keskustaan. Olin varmistanut kuljettajalta, että bussi menee Aristoteleen aukiolle, jossa minun oli määrä jäädä pois. Kyllä, bussi menee sinne. Olin tallentanut kuvan pysäkkilistauksestakin varmuuden vuoksi. Uudessa kaupungissa ja vieläpä pimeällä on aina vähän jännittävää löytää bussilla oikeaan paikkaan, pysäkit kun harvoin näkyvät bussissa elektronisella taululla. Ei täälläkään.
Pysäkit sentään kuulutettiin kreikaksi ja kuuntelin niitä korvat höröllä seuraten pysäkkilistausta.
Bussin saavuttua keskustaan tapahtui kuitenkin seuraava (ja toivon mukaan viimeinen outo) välikohtaus tällä matkalla.
Aivan yllättäen kuski pysäytti bussin kadun reunaan ja sanoi kreikaksi jotain, minkä saatoin tulkita tarkoittavan: "Kaikki ulos bussista". Alkoi hirveä mekastus kun matkustajat yrittivät saada selitystä äkkipysähdykselle, mutta jos kuski sellaisen antoikin, se ei näyttänyt monia tyydyttävän. Osa matkustajista oli suorastaan vihaisia ja pari amerikkalaisturistia kyseli ihmeissään, miten he nyt pääsisivät paikkaan X jonne olivat menossa. Kuski totesi heille vain tylysti: "You go out and walk". "Which direction?" amerikkalainen kysyi hämillään. Ei vastausta. Go out and walk.
Itse olin onneksi konkreettisesti kartalla kiitos Google Mapsin, ja näin olevani noin viiden korttelin päässä Aristoteleen aukiosta. Sitten vain kävelemään. Matka taittui mukavasti Thessalonikin pääkatuihin kuuluvaa rantabulevardia pitkin. Vaikka oli sunnuntai-ilta, kadut ja ravintolat olivat täynnä elämää. Bongailin joulukoristeitakin ikkunoissa sekä ravintoloiden somistuksessa :)
Kello 21.45 kohtasin viimein sisareni asuntomme edustalla.
*
Lähdimme saman tien etsimään illallispaikkaa, ja löysimme lopulta todella mukavan vegaaniravintolan vain parin korttelin päässä Aristoteleen aukiolta. (Sisareni on vegaani.) Ravintolan tarjoilija osoittautui Suomi-faniksi - ja hiihdon harrastajaksi - ja kertoi haaveilevansa matkasta Leville. ☺️
Kun palasimme kämpille, muistin farkut.
Samperi.
Otin ne esiin.
Täällä ne nyt roikkuvat ja kuivuvat edelleen.
Sen pituinen se tarina.
