Haluan kirjoittaa toukokuun Kreikan reissusta myös majapaikkojen näkökulmasta.
Majoituksesta on muodostunut minulle viime vuosina paljon tärkeämpi elementti kuin se oli aikaisemmin. Siinä missä majoitus oli ennen vain kämppä jossa yöpyä, se voi nykyään olla myös paikka, jossa vietän aikaa. Hitaan matkailun filosofian mukaisesti maisemassa voi olla jo perillä ja majapaikan maisemallisuus on minulle tärkeää. Kuten myös majapaikan kodikkuus ja mukavuus. Teen nykyään yhä enemmän töitä reissussa, ja rehellisesti, on mukavampi tehdä töitä mukavassa huoneessa. Kaikkein parasta on, jos "työhuoneen" ikkunasta vielä avautuu kaunis maisema, jota katsellessa on jo matkoilla. :)
Tällä matkalla kaikissa majapaikoissani eivät toteutuneet mukavuus sekä näköala, sillä joskus hinta ja tarjontakin sanelee pitkälle sen, mihin päädyn.
Ensimmäisessä osassa esittelen perhelomaviikolle varaamani majoitukset. Näistä kummassakin oli erilainen ja aivan ihana näköala, ja jälkimmäiseen voisin palata koska vain! 🙏🏻
Niriides
Valitsin tämän hotellin puhtaasti matkaseurueen lapsijäsenen ehdoilla. Lapsen äiti eli sisareni oli kertonut, että uima-altaalla varustettu tai uimarannan välittömässä läheisyydessä oleva hotelli olisi ehdoton, sillä lapsi kuulema tylsistyy täysin jos ei pääse uimaleikkeihin. Oletus perustui aiempiin lapsen kanssa tehtyihin reissuihin. Perillä selvisi, että lapsi oli kasvanut ohi tästä vaiheestaan eikä tylsistynyt lainkaan ilman uimamahdollisuuksia..! ☺️
Olin joka tapauksessa etsinyt meille lapsiystävällisen rannan lähellä olevan kivan hotellin. Symistä kun on kyse, uimarannat ovat lähes olemattomat ja ne rannat joita löytyy, ovat hyvin vaatimattomia. (Miksi sitten ylipäänsä menimme Symille? Koska Symin pääkylän kauneus on ainutlaatuinen koko Kreikan mittakaavassa, ja halusin perheeni saavan kokea tämän. ❤️)
Nimborion (toiselta nimeltään Emborios) kylässä sijaitseva Niriides-hotelli on aivan pikkuisen uimarannan äärellä. Niriides vaikutti muutenkin todella viehättävältä majoituspalvelulta ja uskoin löytäneeni meille täydellisen paikan. Ainoa haitta on Nimborion sijainti 3 km pääkylän ulkopuolella. Hotellilla on onneksi tarjolla edullinen minibussikuljetus kaupunkiin.
Nimborio on muinoin ollut oikea kylä ja jopa kauppasatama, mutta entinen vilkas kylä on nykyään vain joukko taloja, jotka ovat paikallisten kesäkäytössä tai joita vuokrataan turisteille. Nimboriossa ei ole palveluita eikä kauppoja. Kesäisin Nimboriossa on Niriides-hotellin ravintolan lisäksi yksi taverna, mutta meidän vierailumme aikaan taverna ei ollut vielä auki.
Kokemuksemme:
Niriidesin ulkoiset tilat, ympäristö ja maisemat olivat upeat. Huoneet taas jättivät toivomisen varaa.
Niriides on rauhaa rakastavalle täydellinen ympäristö Symillä. Saaren pääkaupunki on pienestä koostaan huolimatta hyvin vilkas, ja pääkylän kuhinaan verrattuna Nimborion alue on kuin unelias kalastajakylä. Tämä on hyvin erityyppinen Symi-kokemus kuin Gialos ja Horio.
Yhteisenä oleilualueena toimiva Niriidesin ulkoterassi on yksi mukavimpia terasseja, joihin olen hotelleissa törmännyt. Suuren puun varjostamalta terassilta on äärettömän kaunis maisema Emborioksen lahdelle, ja puun oksista roikkuvat olkilamput tekevät tunnelmasta iltaisin vastustamattoman hyggen.
Harmillisesti toukokuun alku osoittautui liian aikaiseksi ajankohdaksi majoittua tässä muuten niin mukavassa hotellissa. Meidän lisäksemme hotellissa oli yksi ainoa asiakas, ja kun hotellin henkilökuntakin poistui paikalta iltaa kohden, tunnelma oli autiudessaan paikoin vähän aavemainen.
Hotellin ravintolakaan ei ollut auki. Ottaen huomioon, ettei Nimborion kylässä ole palveluja, olimme ruokailun suhteen käytännössä hotellin ravintolan varassa. Toukokuun alussa hotellissa oli tarjolla vain aamiainen, ja aamiaisenkin kanssa oli ongelmia, joiden tulkitsin liittyvän kauden alkuun.
Olisin toivonut, että hotelli olisi etukäteen ilmoittanut ravintolan tilanteesta, jotta asiakkaat osaavat varata ruokaa mukaan huoneeseen. Saavuimme Symille illalla, ja havahduttuamme hotellin - ja koko Nimborion alueen - ruokatilanteeseen, oli jo liian myöhäistä lähteä kävelemään edestakaisin pääkaupunkiin ruokaostoksille.
Huoneiston olohuone ja kakkos-"makuuhuone"
Maisema huoneemme parvekkeelta
Olimme varanneet Superior Apartmentin, jota mainostetaan hotellin sivuilla luksuksena. "Perfect for those who demand the best in luxury apartment living."
Huoneiston makuuhuone ja parvekkeelta avautuva maisema saavat kiitosta, mutta huoneiston toinen huone, jossa oli keittiö sekä vuoteet kahdelle muulle majoittujalle, oli kolkko ja hämärä. Kokonaisuudessaan huoneisto oli kaukana luksuksesta.
Vuoteet olohuoneen puolella olivat ala-arvoiset ja niiden tasosta olen suorastaan sanaton. Ne eivät olleet vuoteita, joita odottaisi kohtaavansa hotellihuoneessa. Patjat olivat kovat, mutta erikoisinta oli vuoteiden pituus: ne olivat vain noin 170-180 cm pitkät, eli monet ihmiset eivät voisi edes nukkua niissä. Itse olen 160-senttinen ja kyllä mun varpaat oli sängyn ulkopuolella. Olisin tietysti voinut hivuttaa pääni kiinni seinään, mutta sekään ei tuntunut järin miellyttävältä nukkumaratkaisulta.
Huoneistoa myydään neljän hengen huoneistona jossa on perusvarustuksena neljä vuodetta, joten mitään viime hetkellä jostain etsittyjä lisävuoteita nämä sängyt eivät olleet.
Lisäksi huoneistossa oli astiat ja aterimet vain kahdelle ihmiselle. Vedenkeitin ei toiminut eikä keittiössä ollut yhtäkään kattilaa tai pannua.
Kun ilmoitin puutteista, niihin suhtauduttiin asiallisesti mutta lainkaan pahoittelematta. Ylipäänsä hotellissa ei pahoiteltu mitään puutteita aamiaiseen tai ravintolan kiinnioloon liittyen. (Ravintolan olisi pitänyt olla auki, mutta kokki oli kuulema ottanut loparit.)
Tuli tunne, kuin paikalla olisi ihka uusi henkilökunta vasta opettelemassa, kuinka majoitusalalla työskennellään. Tai että he olisivat verryttelemässä oikeaa kautta varten, kuin muistelemassa, että mitenkäs tämä nyt menikään.
Netin keskustelupalstoilta luin myöhemmin, että Niriides on aikaisemmin ollut perheomisteinen hotelli, mutta siirtynyt kolme vuotta sitten isomman majoitusketjun omistukseen. Ehkä tämän muutoksen myötä myös henkilökunta vaihtuu sesongeittain, kuka tietää.
Hotellin minibussin kuljettaja, Ateenasta Symille töihin muuttanut mies (joka oli Symillä vasta kolmatta päiväänsä!) pelasti henkilökuntakokemuksen sympaattisuudellaan ja välittömällä ystävällisyydellään. ❤️
Voin kuvitella, miten eri meininki ja tunnelma täällä on heinä-elokuussa, kun paikka on täynnä vieraita. Huomasin, että Niriides-hotelli on Apollomatkojenkin valikoimassa.
Vaikka en itse ole ihan sen vilkkaimman korkeasesongin ystävä, tietyissä paikoissa tunnelma on parhaimmillaan vasta sitten, kun paikka täyttyy ihmisistä. Nimborion kohdalla alue oli toukokuun alussa todellakin kuin aavekylä. Kyllä kohteessa haluaa nähdä muitakin ihmisiä, ihmiset ovat yhtä lailla osa tunnelmaa.
Niriides on varmasti kivempi kokemus kesällä. Ja hotellin terassille voisin kyllä palata rentoilemaan ja katsomaan maisemaa. <3
Kävimme tietysti joka päivä Symin pääkaupungissa ihailemassa kuuluisan kauniita taloja ja vaeltelemassa tunnelmallisilla porraskaduilla, ja kyllä seurue oli yhtä mieltä siitä, että Symi oli vierailun arvoinen. Ensi kerralla majoitumme pääkaupungissa.
Niin, ja se Nimborion pieni ranta - se jäi kaiken lisäksi vielä täysin hyödyntämättä, koska säät olivat viileät. 😄 Onneksi nelivuotias viihtyi mainiosti ilman rantaleikkejä. ❤️
Vinkki: Gialoksen (Symin satamakylä) keskusaukion kupeessa on fantastisen hyvä lasten leikkipuisto, jossa on niin hieno merirosvolaiva-teemainen kiipeilyteline, että paikka on innostavuudessaan suunnilleen varmaan Symin versio Hoplopista..! Lapsi olisi viihtynyt leikkipuistossa tuntitolkulla.
Rhodoksella majoituimme Charakin kylässä aivan ihanassa vuokrahuoneistossa nimeltä Haraki Beach. Charaki (tai Haraki, kumpaakin kirjoitusasua käytetään) on pieni ja ei-kovin-turistillinen kylä vähän Lindoksesta eteenpäin. Kylässä ei ole lainkaan hotelleja vaan majoitus tapahtuu yksityisissä vuokrahuoneissa.
Charakin kylä sekä majapaikkamme olivat niin ihanat, että päätimme jo koko porukka palata tänne uudestaan. 😍 Kuten aiemmassa postauksessa kerroin, Charakista löysin nyt sen Rhodoksen, johon saatoin ihastua. (Toki löysin muitakin oikein kivoja paikkoja, mutta tästä kylästä tuli suosikkini!)
Yksi kylän parhaita ravintoloita, Costas & Elena, on suoraan Haraki Beach -huoneistojen edessä.
Vaikka Charaki ei ole samalla lailla postikorttimaisen idyllinen kuin monet perinteisemmät kylät pienillä Kreikan saarilla, se on mielestäni todella viehättävä.
Uimarantaa reunustava rantakatu tavernoineen edustaa hyvin ehtaa Kreikka-tunnelmaa, ja kukkulan laella kohoava Ferakloksen linnoitus viimeistelee klassisen Kreikka-näkymän. Rantakatu, meren läheisyys, tavernat, hyvä ruoka, historialliset rauniot.... Siinä on mulle Kreikka in a nutshell.
Vuokrahuoneiston kattoterassi
Vuokrahuoneistomme sydämellinen, täydellistä amerikan englantia puhuva emäntä kertoi meidän olevan kauden ensimmäiset vieraat. Charakin ravintolat olivat kuulema avautuneet vasta viikkoa aiemmin, talviaikaan täällä on auki vain yksi taverna. Rouva on asunut Yhdysvalloissa, siitä aksentti. Talvet hän asuu Rhodoksen pääkaupungissa ja tulee Charakiin kesäksi ylläpitämään vuokrahuoneistoa.
Talon katolla oleva terassi on kaikkien vieraiden käytössä. Hiippailin tänne aina aamukahveineni, oli niin ihanaa istua aamun rauhassa ja katsella merta sekä alhaalla levittyvää, vielä hiljaista rantakatua.
Huoneisto oli varustettu erillisellä makuuhuoneella sekä olohuone-keittiöllä, jossa oli vuoteet kahdelle lisämajoittujalle. Toisin kuin Niriidesissä, täällä extrasängyt olivat normaalin kokoiset ja erittäin mukavat.
Huoneisto oli todella kotoisa, siisti ja tyyliltään kevyesti modernikin verrattuna klassisiin kreikkalaisiin domatia-tyyppisiin vuokrahuoneisiin.
Merelle päin oleva olohuone kylpi ihanan lämpimässä valossa ja täällä oli niin hyvä ja lämmin tunnelma. (Tietysti seurakin vaikutti!) Voisin palata koska vain!
Keittiö oli viimeisen päälle varusteltu, täältä ei puuttunut mitään.
Perhelomaviikkomme oli Symin Nimborion hiljaisuutta lukuunottamatta kaiken kaikkiaan niin onnistunut kuin olla voi. Hieman viileämmät säätkään eivät haitanneet, kun seurueen jäsenistä puolet ei voi sietää hellettä. Sisareni totesi sään olleen hänelle paras mahdollinen lomasää, ja että hän haluaa jatkossa aina matkustaa tähän aikaan. :)
Rannallekin sitten päästiin perheviikon toiseksi viimeisenä päivänä. 4-vuotias pääsi vihdoin kirmaamaan vedessä. Kovasti hän siitä nautti ja riemuitsi, vaikka ei ollut biitsiä kaipaillutkaan siihen saakka. Tuli hyvä mieli, kun pikkuinen pääsi kuin pääsikin edes yhtenä päivänä rantaleikkeihin.
❤️
Yksi parhaita asioita perhelomaviikossa oli se, että nyt suhteeni Rhodokseen muuttui positiiviseksi. Tästä eteenpäin assosaatio on lämmin ja sympaattinen, koska sain kokea erilaisen ja mulle uudenlaisen Rhodoksen, ja vielä rakkaassa seurassa. Ihana juttu! 🥰
Niin kuin Kreikan saarihyppelyilläni usein käy, päädyn ihan muualle kuin olin ajatellut. Tarkkoja suunnitelmia minulla ei ole, mutta jokin hahmotelma saarialueesta. Tällä matkalla se oli Dodekanesia.
Löysin itseni kuitenkin Koillis-Egean saarilta ja lopulta Samokselta.
Olen ollut Samoksella kerran aiemmin ja tästä on pian 23 vuotta. Kreikkalainen ystäväni Milton oli suorittamassa Samoksella varusmiespalvelusta, ja hänellä oli käytössään isovanhempiensa asunto saaren pääkaupungissa. Teimme sisareni kanssa spontaanin syyslomamatkan Miltonin ”mummolaan”.
Matkalta jäi lähinnä mieleen pääkaupungin kaunis keskusaukio sekä viileä ja tuulinen sää, joka melkein esti paluu-laivamatkamme Ateenaan. (Se oli ensimmäinen kerta kun tajusin, ettei laivayhteyksiin Kreikassa voi tai pidä luottaa sääolosuhteiden takia, ja seikka voi aiheuttaa lennolta myöhästymisen).
Nyt tupsahdin Samokselle varoittamatta vähän sellaisella ”käydäänpä kääntymässä, kun Fournilta on sopiva laivayhteys” -asenteella. Ajatuksena oli tehdä nopea parin päivän pysähdys ja jatkaa sitten Dodekanesian pienille saarille.
Kuusi päivää myöhemmin olin yhä saarella ja tunsin, että en haluaisi lähteä.
Samoksesta paljastui yksi mun saaria. 23 vuotta sitten itämään jäänyt Samos-suhde jalostui tänä keväänä vahvaksi kemiaksi. ❤️
Toivon, että minulla on joskus aikaa kirjoittaa Samoksesta laajempikin postaus, mutta tänään haluan kirjoittaa kokemuksestani Ano Vathyssa. Postauksen kuvitus on sieltä.
Ano Vathy, tai pelkkä Vathy, on Samoksen pääkaupungin alkuperäinen vanha kylä. Se sijaitsee satamakaupungin yläpuolella rinteessä.
Vathyn kanssa yhteen kasvanut moderni alakaupunki on nimeltään Samos Town, mutta kaikki kutsuvat pääkaupungin taajamaa Vathyksi. ’Ano Vathy' tarkoittaa Ylä-Vathya.
En edellisellä Samoksen vierailullani käynyt Ano Vathyssa. Kylään on lyhyt 15 minuutin kävelymatka alakaupungista, mutta tämän 15 minuutin aikana tuntuu, kuin nousisi aikakoneella toiseen aikakauteen.
Olen käynyt sadoissa kreikkalaisissa kylissä, mutta en koskaan Ano Vathyn kaltaisessa. Arkkitehtuurisesti ja tunnelmallisesti kylä oli minulle ainutlaatuinen kokemus. Ano Vathy lumosi minut täydellisesti.
Kun ohittaa Ano Vathyn arkkitehtuurisiin nähtävyyksiin lukeutuvan koulurakennuksen vuodelta 1901, alkaa pienten, autottomien kujien labyrintti. - Mutta tämä on aivan erilainen labyrintti, kuin kykladeille tunnusomaiset vitivalkoisten sokerikuutiotalojen muodostamat vanhat kylät.
Minusta tuntui, kuin olisin yhtäkkiä lipunut esiripun takaa johonkin keskieurooppalaiseen kylään tai Hans Christian Andersenin satukylään. Näkymät eivät muistuta millään lailla muita Samoksen kyliä. Tai - ne eivät muistuta mitään toista tuntemaani kreikkalaista kylää.
Ano Vathyn historia ulottuu ainakin 1500-luvulle, mutta nykyinen kylä rakennuksineen on valtaosin 1800-luvulta.
Ano Vathyn ydin on niin tiheää labyrinttia, etteivät alueen kadut ja kujat näy Google Mapsissa, vaan tällä kohtaa näkyy vain rykelmä taloja. Eksymisen vaaraa ei ole, sillä takaisin alakaupunkiin löytää aina palaamalla alaspäin; lopulta päädyt isommalle tielle.
Suosittelen kuitenkin tarkoituksella vähän ”eksymään” tänne, sillä päämäärätön vaeltelu Ano Vathyssa palkitsee. Yhä uudet ja uudet rappuset johdattavat kulkijan aina vain ylemmäs, toinen toistaan kiehtovammille kujille, portaille, kirkoille ja pikku-aukioille. Välillä talojen lomasta pilkahtaa panoraamanäkymä alakaupunkiin.
Minulla menee melkein iho kananlihalle, kun ajattelen Ano Vathya. Ihmisiä ei näkynyt juuri missään, ei myöskään kauppoja – eikä turismi ole läsnä yhdenkään matkamuistomyymälän tai edes postikorttitelineen verran. Ano Vathyssa voi vaeltaa tuntien olevansa autenttisessa 1800-luvun Kreikassa.
Voi melkein kokonaan unohtaa modernin ajan, sillä kylässä ei näe autojakaan. Kiireisen alakaupungin syke ei yllä ylös Ano Vathyyn, ja vilkkainta mitä täällä kohtaa, on puoliksi torkkuvia kissoja jotka seuraavat laiskasti katseellaan, kun kuljet ohi.
Käveltyäni ajattomalta tuntuvan ajan Ano Vathyn hiljaisilla kaduilla, kuulin ylempää yhtäkkiä ääniä. Nousin jyrkkää katua ääniä kohti, ja yhtäkkiä edessäni oli pikkiriikkinen aukion tapainen reunallaan siro kirkko sekä pikkuinen rustiikkinen taverna.
Tavernan edustalla istui joukko ihmisiä; keski-ikäinen pariskunta, iäkäs slipoveripaitainen mies, nuorempi mies ja kouluikäinen poika värikkään muovisen reppunsa kanssa. Hämmästyksekseni poika oli pukeutunut kevyttoppatakkiin tuona 27-asteisena päivänä. Raidalliseen, vähän liian ahtaan näköiseen puseroon sonnustautunut pönäkkä isäntä nojasi tavernan oviaukkoon.
Pienen kirkon viereiseltä kadulta käveli nainen vaaleanpunaiseen hilkkaan puetun koiran kanssa. Myös nainen ja koira liittyivät tavernassa istuvien seuraan.
Väki rupatteli keskenään pehmeästi ja tuttavallisesti. He selvästi tunsivat toisensa. Kyläläisiä.
Näky oli kaiken nukkuvan hiljaisuuden jälkeen odottamaton ja jollain lämpimällä tavalla liikuttava. Ihmisiä. Anovathylaisia.
Kiersin terassimaisista tasoista koostuvan aukion ja kuvasin antaumuksella kauniita rakennuksia. Tunsin tavernan asiakkaiden katselevan minua. Heidän iltapäivänsä keskelle ilmestyi muukalainen kameroineen.
Katsoin kelloa, se oli 17. Lounas oli jälleen jäänyt väliin ja minullahan oli nälkä.
Menin tavernaan ja tilasin vakioannokseni eli horiatikin. Olin ainoa ruokailija – kanta-asiakkaat siemailivat frappejaan ja limsojaan.
Tavernan vakavailmeinen isäntä toi minulle korkean lasillisen retsinaa sekä horiatikin, joka oli kuin suoraan vanhan ajan Kreikasta; valtava family-size-kulhollinen ronskisti pilkottua kurkkua, tomaattia, sipulia ja paprikaa kruununaan parin-kolmensadan gramman järkäle fetaa.
(Olin tilannut valkoviiniä, mutta mitäpä pienistä. Vaaleaahan retsinakin on..! :) )
Siinä aterioidessani katselin tavernan ihmisiä. Siinä he istuivat, kuin olohuoneessaan perheen kesken. Tupakoiden, siemaillen hitaasti juomiaan. Aikuiset ehkä työpäivänsä, poika koulupäivänsä jälkeen. Nainen koiransa kanssa oli istahtanut tavernaan kesken koiran ulkoilutuslenkin.
Tavernassa kokoontuneita yhdisti elementti, joka tänä päivänä on yhä vähemmän arvostettu: joutilaisuus. Sitä suorastaan vältellään. Samalla se on jotain, mitä moni meistä ei enää edes osaa. Koko ajan pitää tehdä jotain, olla produktiivinen, olla hyödyllinen. Tai sitten viihdytämme itseämme Netflixillä ja somella.
Katsoin itseäni. En osannut syödä salaattianikaan ilman, että vilkuilin koko ajan puhelintani. Tätäkin hetkeä piti jotenkin suorittaa: miettiä, minkä kuvan kohta jakaisi somessa. Tunsin melkein punan nousevan kasvoilleni. Nyt en avaisi Instagramia vaan olisin tässä ja täällä, sekä mieli että ruumis.
Kyläläiset istuivat ja antoivat ajan kulua. Kellään ei vaikuttanut varsinaisesti olevan tärkeää asiaa, he vain istuivat siinä kiireettöminä, vaihtaen välillä sanan tai kaksi. Kukaan ei katsonut puhelintaan. Paitsi nuorempi mies muutaman kerran.
Miehen seurassa ollut poika otti välillä esiin leluautonsa ja asettui maahan leikkimään. Hän vaikutti ehkä aavistuksen tylsistyneeltä. Mietin, oliko nuori mies pojan isä vai kenties isoveli. Pojan puheesta tunnistin sanan ’spiti’, koti. Se toistui monta kertaa. Vastauksen äänensävystä tulkitsin, ettei miehellä ollut vielä kiire kotiin. Tavernan isäntä kantoi pöytään uuden frappen ja antoi pojalle vesipullon.
Jossain vaiheessa paikalle juoksi kaksi isompaa koiraa. En tiedä olivatko ne katukoiria vai jonkun omistamia, mutta tavernan väki tunsi ne ja koiria tervehdittiin. Vaaleanpunahilkkainen koira ei ollut moksiskaan, sillekin isommat haukut olivat selvästi tuttuja.
Koirat pyörivät hetken tavernan pöytien välissä kuin nelijalkaiset kanta-asiakkaat konsanaan ja asettautuivat sitten viereiselle kujalle makaamaan. Poika meni niiden luokse juttelemaan. Ohi kulki kaksi vanhempaa kouluikäistä poikaa. Taas tervehdittiin puolin ja toisin, myös koirakantikset.
Istuin. Minunkin aikani kului.
Salaattini oli niin iso, että en lopulta saanut sitä loppuun. Kun pyysin laskun, se oli 5€. Iso salaatti ja viinilasi.
Kyllä, nyt oltiin todella menneen ajan Kreikassa.
Lähtiessäni laskeutumaan takaisin alakaupunkiin minun teki mieli viipyillä. Puhelimestani oli akku loppu enkä ilokseni voinut enää räplätä sitäkään.
Kiersin vielä muutaman kujan ja ohitin pari aiemmin näkemääni – ja valokuvaamaani – kissaa, jotka olivat samoilla sijoillaan kuin kaksi tuntia sitten.
Joutilaisuuden lahja. Kun sitä joskus osaisi vielä hyödyntää. Me kaikki tarvitsisimme joskus ripauksen Ano Vathya elämäämme.
Kaupallinen yhteistyö: Mádara
Täältä tulisi viimein esittely Mádaran uudesta Skinonym-meikkivoiteesta :) Voit myös voittaa itsellesi toivomasi Mádaran meikkivoiteen.
SKINONYM SEMI-MATTE PEPTIDE FOUNDATION (39,90€ / 30 ml) on Mádaran värikosmetiikka-perheen uusi jäsen.
Iloisia uutisia mattaisempien meikkivoiteiden ystäville: kuten nimi kertoo, Skinonym on puolimattainen meikkivoide. Mikäli olet kokenut Mádaran Skin Equal -meikkivoiteen liian hehkuvana, kokeilepa Skinonymia. Skinonym ei ole klassisen mattainen, mutta selvästi himmeämpi sekä paljon vähemmän "öljyinen" kuin Skin Equal.
Ihastuttavan kevyt ja miellyttävän tuntuinen koostumus on aloe vera -pohjainen ja sisältää mm. antioksidanttisia pioninjuuri- ja mustikkauutteita sekä ihoa kiinteyttävän luonnollisen peptidiyhdisteen. (Lue lisää Mádaran käyttämistä peptideistä täällä.) Mattaisuutta tuovat kaoliini, riisitärkkelys sekä silica. Skinonym sisältää myös mehiläisvahaa, eli tämä meikkivoide ei ole vegaaninen.
Skinonym-meikkivoiteesta on alkuun saatavilla kuusi sävyä. Sävykartalle on saatu myös uusi välisävy: neutraali beige #35 True Beige. Ehkä tämä sävy pian liittyy täydentämään myös Skin Equalia..?
True Beige sopii sinulle, jonka ihon sävy on lämmin tai neutraali keskivaalea. Aiempi ainoa keskivaalea sävy #30 Ivory Beige on viileä, eikä Mádaralla oikein ollut kunnon vaihtoehtoa lämpimälle keskivaalealle sävylle (on pitänyt sekoittaa yhteen sävyjä 20 ja 40). True Beige on odotettu ja todella hyvä lisäys! 🙏🏻
Minun ihoni on niin lämmin, että sävy #40 Sand on yhä kaikkein paras, - ja itse asiassa Skinonymin Sand on iholleni vieläkin täydellisempi match kuin Skin Equalin Sand. Vaikka sävyt Skinonym- ja Skin Equal -meikkivoiteissa ovat samannimiset ja niiden on tarkoitus vastata toisiaan, niissä on koostumuseroista johtuen pieniä nyanssieroja. Skinonymin sävy 40 on hitusen Skin Equalin Sand-sävyä vaaleampi, ja kun testasin Skinonym-Sandia huhtikuiselle, vielä talven "kalpealle" iholleni, match ei olisi voinut olla täydellisempi! 😍
(Skin Equalin #40 menee paremmin kesäruskettuneella iholla.)
Katsokaa, eikö ole ihan mun sävy! :)
Tässä kasvoilla Skinonymin sävy #40 Sand. Huulilla sekä poskilla Mádaran Velvet Wear -huulipuna sävyssä #34 Whisper. Whisper on todella kaunis ja wearable, aavistuksen persikkainen nudebeige.
Pyysin tätä postausta varten myös nämä kolme Velvet Wear -huulipunan sävyä, jotka ovat ilmestyneet sen jälkeen, kun Velvet Wear -kokoelman ensimmäiset sävyt lanseerattiin.
Mun mielestä Mádaran huulipunakoostumus on niin loistava, että halusin esitellä nämä kolme uudempaakin sävyä! Tutustu Velvet Wear -huulipunaan lähemmin täällä. Kyseessä on satiininen, erittäin ohut, ei-yhtään-kuivattava "barely there" -huulipunakoostumus kauniilla, luonnollisilla nudehenkisillä sävyillä. Annoin Velvet Wearin koostumukselle arvosanan 10+ 😍
Sassy - Whisper - Aura
Odotin Skinonymin olevan peittävämpi kuin Skin Equal, koska mattaiset koostumukset usein formuloidaan peittäviksi. Skinonym osoittautuikin läpikuultavammaksi kuin Skin Equal, ainakin minun ihollani. Ja tykkään siitä! 👌 Vaikka rakastan Skin Equalin hehkua, Skinonym tekee mielestäni luonnollisemman näköisen ihon. Koska pinta ei ole täysin mattainen vaan pikemminkin satiininen, jälki on äärimmäisen kaunis ja luonnollinen, luoden "my skin but better" -vaikutelman. Iho heijastaa luonnostaan valoa, eikä täysmattainen iho näytä luonnolliselta. Skinonymin satiininen pinta vastaa ihon luonnollista himmeää kuultoa.
Koska Skinonymissä on suhteessa vähemmän öljyjä ja rasvoja kuin Skin Equalissa, koostumus tuntuu myös ohuemmalta. Se levittyy napakammin kuin Skin Equal, mutta vähempiöljyisyys ei millään lailla verota Skinonymin työstöaikaa.
Luonnonkosmetiikan meikkivoiteiden ongelmanahan oli pitkään niiden nopea jymähtäminen ihoon sekä epätasainen levittyvyys, kun pigmentit eivät ehtineet kunnolla levittyä iholle ennen kuin meikkivoide jo "kuivui " ihoon. 2020-luvun luonnolliset meikkivoiteet ovat kuin toisesta maailmasta, ja Mádaran luomukset kuuluvat parhaimmistoon. Levittyvyys on niin täydellisen miellyttävä, että enää ei voida puhua puolella sanallakaan erosta normikosmetiikan meikkivoiteiden liukuvuuteen.
Luonnonkosmetiikassa ei tietenkään käytetä silikoneja, jotka aikaansaavat synteettisen meikkivoiteen liukuvuuden, mutta uuden teknologian luonnolliset esteriöljyt mahdollistavat luonnonkosmetiikassa saman suorituksen - ilman silikoneja. 👏
Mádara-look
Meikkivoide: Skinonym, sävy #35 True Beige
Peiteaine: Luminous Concealer, sävy #33 Sand
Poskilla: Guilty Shades-monitoimiväri, sävy #63 Seduction
Huulilla: Velvet Wear -huulipuna, sävy #37 Sassy
Kulmakarvat: Grow & Fix -kulmakarvageeli, sävy 02 Smoky Blonde
Ripset: Come Closer Infinite Lash Mascara
Saan arpoa kolmelle teistä Mádara-meikkivoiteen. 🙂
Osallistut arvontaan kertomalla, kumpi Mádaran meikkivoiteista olisi sun meikkivoide. Voit voittaa valitsemasi meikkivoiteen.
🌔 Puolimattainen ja superluonnollinen Skinonym
vai
☀️ Valoaheijastava ja kosteuttava Skin Equal
Osallistumisaikaa on kuun loppuun, 31.5.2023 saakka.
Edit. Arvonta suoritettu. Voittajat ovat: Aud, Unkki ja Ansu.
Säännöt:
Arvonnan järjestää Karkkipäivä & Mádara Suomi
Arvontaan voi osallistua 27.-31.5.2023
Osallistua voi vastaamalla arvontakysymykseen
Osallistuneiden kesken arvotaan 3 kpl Mádaran meikkivoiteita, arvo à 39,90€
Voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti.
Osallistumalla arvontaan hyväksyt säännöt.
Tapaus Pserimos.
Täydellinen esimerkki siitä, miten vaikeaa matkayhteyksien selvittely ja suunnittelu voi Kreikassa joskus olla. Ilmiö on tullut minulle hyvin tutuksi viimeisen 10 vuoden aikana, ja vaikka olen tottunut asiaan ja hyväksynyt, että Kreikassa vain on näin, yhä se hämmästyttää.
Oman sekavan ja monimutkaisen keissinsä muodostavat Kreikan kaupunkien ja provinssien väliset bussiyhteydet, joita on lähestulkoon mahdoton selvittää etukäteen. Tämän kirjoitukseni aiheena ovat kuitenkin laivayhteydet, ja tarkemmin sanottuna virallisen liikenteen ulkopuolella olevien pienten saarten yhteydet.
Pserimos on pieni saari Kosin ja Kalymnoksen välissä. Asukkaita saarella on noin 80 ja se on niin pieni, ettei saarella käsittääkseni ole edes kunnollista kylää. Silti - Pserimokselle voi varata pakettimatkan (!) ja saarella on charterlomahotelleja.
Johtuen tästä(kin), olen ollut Pserimoksen suhteen todella utelias. Mikä tekee 80 ihmisen saaresta sellaisen, että sinne on kehittynyt järjestäytynyttä turismia..? Pserimoksella on jopa all-inclusive-hotelli! Tällä matkalla halusin vihdoin ottaa selvää, mikä Pserimos on oikein laatuaan.
Tämä pieni saari on nimeltään Kastellorizo
Apollomatkojen sivulta:
"Tekemistä Pserimoksella
Pserimoksella ei ole ajoneuvoja eikä katuja, vaan matka taittuu täällä jalkaisin. Voit vaeltaa oliivilehtojen läpi kukkuloilla, nähden pieniä kirkkoja. Matkan päätteeksi on mukava pulahtaa kirkkaaseen mereen. Ilmassa tuoksuu timjami ja hiljaisuudessa arjen huolet unohtuvat."
Yritykset googlata ennakkoon laivayhteyksiä Pserimokselle eivät tuottaneet mitään tulosta, eikä sähköposteihini vastattu, kun lähetin pserimoslaisille hotelleille kyselyjä. "Hei, miten teille pääsee omatoimisesti?"
Netistä löytyy sivuja, jotka ohjaavat Pserimokselle liikennöivien laivayhtiöiden sivuille, mutta kun menet laivayhtiön sivulle ilmeneekin, ettei mitään yhteyttä ole.
Tiesin, ettei Pserimokselle ole ns. virallisia laivayhteyksiä. Kaikki Kreikan viralliset ja säännöllisen aikataulun mukaan vuoden ympäri tai sesongeittain kulkevat reittiliikenteen aikataulut löytyvät verkosta, esimerkiksi kreikkalaisten matkatoimistojenkin käyttämältä Openseas-sivustolta.
Silloin kun laivayhteys ei löydy Opeanseas'ista (tai muulta luotettavalta laivaliikennesivustolta), voi päätellä, että liikenne kyseiselle saarelle hoituu joko taksiveneellä tai paikallisen pienen yhtiön toimesta. Tällaisia pikkuisia saaria vailla virallista yhteyttä on Kreikan saaristossa valtavasti.
Koska Pserimos sijaitsee Kosin ja Kalymnoksen välissä, oli selvää, että yhteys kulkee jommalta kummalta saarelta. Apollomatkojen pakettimatkalla yhteys kulkee Kosin kautta, ja Apollo järjestää itse lomalaisilleen kuljetuksen kohteeseen.
Okei. Selvittäisin yhteydet Kosilla.
Kosin päiväristeilyillä on vahva piraattiteema
Kosin matkatoimistoissa selvisi, ettei asia ollutkaan selvä edes Kosilla - vaikka yhteys Pserimokselle todella on olemassa Kosin Mastiharin satamasta.
Ensimmäisessä matkatoimistossa ei osattu sanoa muuta kuin vinkata Kolmen saaren huviristeilyistä, joita tehdään Kosin kaupungista Pserimokselle ja kahdelle muulle saarelle. Mutta en halunnut millekään piraattiristeilylle Jack Sparrow'n ja kumppanien seurassa (pysähdys Pserimoksella vain tunti), minä olin menossa Pserimokselle yhdeksi tai kahdeksi päiväksi.
Toisessakaan toimistossa ei osattu auttaa, mutta vinkattiin toimistosta, jossa ehkä osattaisiin.
No, sinne sitten.
Tässä toimistossa virkailija ilokseni vastasi myöntävästi kysymykseeni, "Do you have information about boats from Mastihari to Pserimos?"
Mutta.... en saanut virkailijalta laivan aikataulua. Sen sijaan virkailija soitti puhelun ja kertoi; "Huomenna olisi yksi yhteys ja seuraava on sunnuntaina. Kummanko haluat varata?"
Sanoin, että en halunnut varata juuri nyt kumpaakaan. Halusin vain tietää, milloin laiva kulkee, jotta voin suunnitella matkaani. Virkailija vastasi: "Okei, tule sitten uudestaan kun tiedät, milloin pääset lähtemään, niin varataan sinulle lippu.
Toistin, että olisin vain halunnut saada laivan aikataulun. Mutta virkailija katsoi minua hymyillen silmiin ja sanoi, "Tule uudestaan kun pääset lähtemään, niin varaan sinulle lipun."
Olin niin häkeltynyt, että en osannut enää jatkaa keskustelua. Rouva ei selvästikään aikonut antaa minulle Mastiharin laivan aikataulua. Päättelin, että hän halusi varmistaa saavansa varauksesta tulevan komission omalle toimistolleen, eikä siksi halunnut antaa minulle avaimia omatoimiseen etenemiseen.
Kimpaantuneena päätin lähteä itse Mastiharin kylään selvittämään aikatauluja. Johan nyt on kumma!
Ylipäänsä tuntuu käsittämättömältä, ettei Kosin kaltaisen hyvin matkailullisen saaren pääkaupungissa muka yleisesti tiedettäisi saaren toisesta satamasta lähtevien laivojen aikatauluja.
Mutta – Kreikassa jotkin asiat toimivat juuri näin. Siinä missä meillä Pohjoismaissa on totuttu yleishyödyllisen informaation laajaan saatavuuteen, ja että käytännössä ihan kaiken liikenneyhteyksiin ja matkailuun liityyvän tiedon löytää netistä, Kreikassa informaatio on usein hyvin paikallista. Jopa niin paikallista, että 20 kilometrin säteellä toisistaan sijaitsevien paikkakuntien välillä ei välttämättä tiedetä toisen kylän bussi- tai laivaliikenteestä. Kreikassa saa hyvin tyypillisesti vastauksen; ”En tiedä, kysy paikan päällä”. Hyvin yleistä on myös se, että tieto ei ole netissä vaan asianomaisille täytyy soittaa tai kysyä suoraan henkilökohtaisesti.
Selvä, kysytään sitten paikan päällä.
Hurautin bussilla puolen tunnin matkan Mastiharin kylään.
Ihan bussipysäkin vieressä oli laivayhtiön pömpeli. Information – Tickets.
Menin kioskille. Se oli kiinni ja ikkunassa kyltti: ”Ticket Sales at the Issue Ticket Booth in the Port”. Ikkunassa oli myös kaksi aikataulua, toinen kreikaksi, toinen englanniksi.
Ticket sales -lapun nuoli osoitti kadun toisella puolella olevan tavernan suuntaan, ja tavernan sisäänkäynnin yläpuolella olikin kyltti ”Speed Boat To Kalymnos, Info here”. Kalymnokselle menevä alus varmastkin pysähtyy myös Pserimoksella, ajattelin. Kysyn sieltä, niin asia selviää kaikkein nopeiten.
Kävelin tavernaan. Erittäin ynseän näköinen baarimikko heitti minuun katseen ja sanoi, ”Just a moment, I’m making coffee”.
Miehellä oli ilmeisesti huono aamu meneillään kun oli jo tähän aikaan päivästä huonotuulinen. Kello ei ollut edes yhtätoista.
Odotin. Miehen palatessa tiskin taakse kysyin Pserimoksen laivasta.
Mies vastasi:
”Look, my job is to make coffee, I don’t know about boats. You have to ask at the port”.
Katsoin miestä ja vilkaisin sitten oven yläpuolella olevaa ”Speed boats – Info here” -kylttiä. Osoitin kylttiä varovasti. ”Tuossa lukee, että täältä saisi tietoa Kalymnoksen laivoista”.
Mies menetti vähänkin kärsivällisyytensä. Hän näytti silminnähden ärtyneeltä.
”Look, I know about coffee, not boats. Go ask at the port”.
Jahas, asia selvä.
Mutta sataman lippukioskit olivat kiinni. Ne oletettavasti avautuisivat vasta hetkeä ennen päivän ensimmäisen laivan lähtöä.
Palasin isommalle lipputoimistolle tutkimaan aikatauluja. Kreikan kielinen osoittautui Pserimoksen aikatauluksi.
Yritin muistella mitä olivatkaan viikonpäivät kreikaksi, kiriaki ainakin oli sunnuntai mutta mikä olikaan tetarti… Lopulta kävelin takaisin epäystävällisen baarimikon tavernaan ja kysyin apua eräältä asiakkaalta.
Varmistui, että Pserimoksen laivayhteys kulki keskiviikkoisin, perjantaisin ja sunnuntaisin. Mikäli ei halunnut yöpyä saarella, sunnuntai oli ainoa vaihtoehto; vain sunnuntaina kulki sekä aamu- että iltavuoro Pserimokselle.
Noniin. Vihdoin selvitetty!
Selvisi myös, että Mastiharista liikennöi kaksi laivayhtiötä, Anek ja Anem, joista Pserimoksella pysähtyy vain Anem.
Aikataulusta löysin osoitteen Anem-yhtiön nettisivulle. Kävin uteliaisuuttani katsomassa, mitä tietoa sivu antoi Pserimoksesta. Ihmettelin, ettei Google-haku ollut löytänyt Anem-yhtiön aikatauluja.
No: Anemin sivulla ei mainita Pserimosta sanallakaan. Yhtiön aikataulun mukaan alus liikennöi vain Kosin ja Kalymnoksen väliä.
Case closed.
Pserimoksen aikataulu oli kirjaimellisesti mahdollista saada selville vain hankkiutumalla henkilökohtaisesti Mastiharin satamaan. Tätä on Kreikka.
Mikä vastakohta.
Saapuessani Ikarian jälkeen naapurisaari-Fournille tuntui, kuin olisin tullut toiseen maailmaan. Uskomatonta, miten suuri ero voi olla kahden saaren tunnelmassa.
Fournin pääkatu lumoaa tunnelmallaan
Perinteistä kreikkalaista elämää vaaliva Fournin saaren pääkylä Fourni Korseon on suunnilleen kaikkea, mitä Ikarian Agios Kirykos ei ollut. Fourni on eloisa, idyllinen, avara, valoisa, ystävällinen ja upeana yllätysbonuksena kylästä löytyy koko Kreikan romanttisin katu. 😍
Fournilla näkee välittömästi, että kylästä pidetään huolta ja täällä ymmärretään estetiikan ja viihtyvyyden päälle. Kadut ovat puhtaita ja siistejä, talot hyvin kunnostettuja, kahvilat kutsuvia ja kaikkialla pursuaa kukkia.
Paikalliset vaikuttavat myös paljon ulospäinsuuntautuneemmilta ja sosiaalisemmilta kuin naapurisaarella. Ikarian pääkapungissa kahvilat olivat hiljaisia ja ulkona näki hyvin vähän ihmisiä. Fournilla kuppilat ovat täynnä kyläläisiä ja kaikkialta kuuluu naurua ja rupattelua.
Miniatyyrimaisella, itkettävän suloisella keskusaukiolla lapset leikkivät ja aikuiset juovat kahvia paikallisen leipomon puisissa pöydissä.
Kaiken lisäksi majapaikkani osoittautui ihanimmaksi, missä olen koskaan Kreikassa yöpynyt.
Voisin omistaa oman postauksen pelkästään tuolle vuokrahuoneistolle, herranjestas, miten viihtyisä ja upeasti laitettu paikka - jo pelkästään kämpän valaistukseen oli epäilemättä käytetty valaistus- ja sisustussuunnittelijaa. Mullekin kelpais kyseinen tyyppi tekemään valot mun kotiin! 🤩
Ikarian spookyn tunnelman jälkeen tuntui, kuin olisin Fournilla päässyt johonkin värejä, valoa ja positiivisuutta tulvivaan puutarhamaisen kylän muotoiseen parantolaan.
Tunsin täyttyväni ilosta ja hyvästä olosta. Apua miten ihana paikka!
Uudelle saarelle saapuessa ei koskaan voi ennalta tietää, miltä siellä tuntuu. Vaikka olisi katsonut kuinka paljon kuvia netistä. Fourni on minulle yksi upeimpia yllätyksiä, joita olen ikinä Kreikassa kohdannut.
Ja: saari ei ole yhtään turistillinen.
Joskus katsellessani turistillisemmilla saarilla kaikkia kauniita värejä, vastamaalattuja ikkunan karmeja ja strategisesti sijoitettuja kukkaruukkuja mietin, luodaankohan tämä "näyttämö" yksityiskohtineen lopulta suureksi osaksi turistien takia, jotta turistit saisivat täällä kauneuden elämyksiä ja haluaisivat palata. (Santorinin Oia on yksi kylän kokoinen esimerkki tällaisesta kehityksestä.)
Se mitä näin Ikarialla oli omiaan vahvistamaan tätä fiilistä; Agios Kirykos ja Therma ovat molemmat aika rapistuneita ja ränsistyneitä kyliä, eikä siellä millään tapaa tule tunnetta, että ympäristöstä haluttaisiin huolehtia viihtyvyyden näkökulmasta. Nämä paikat eivät ole turistillisia, joten ehkä paikalliset on vain, ”why bother”.
Fourni osoitti, ettei ajatukseni pitänyt paikkaansa. Fourni on Ikariaakin epäturistillisempi ja paljon pienempi, mutta täällä paikalliset pitävät huolta kotikylästään ja pitävät sen kauniina - itseään varten. ❤️
Harvassa kylässä olen nähnyt näin paljon istutuksia, kukkaruukkuja, kukkivia pensaita ja bougainvilleoita ryöpsähtelemässä joka kulmalla. Toki kevätkauden vehreyskin vielä toi lisänsä kasvillisuuden väriloistoon.
Ja entäs kylän pääkatu...! Se on romanttisuudessaan aivan ällistyttävä. Kaariksi taivutetut puut ovat silkkiäis- eli mulperipuita (- niistä muuten saa ihoa vaalentavaa kosmetiikan raaka-ainetta..! ;))
Kyllä vain mieli ja sielu lämpenee tällaisessa paikassa kävellessä. Tulee niin hyvä olo kun näkee ihmisten olevan ylpeitä kotiympäristönsä idyllistä ja vaalivan sitä.
Fourni on usean pienen saaren muodostama saariryhmä Samoksen ja Ikarian välissä. Isoimmat saaret ovat Thymena, Agios Minas ja pääsaari Fourni. Vain Thymena ja Fourni ovat asuttuja, ja kyliä on yhteensä kolme. Koko Fournin saarilla asuu 1320 asukasta, joista 1200 pääkylässä Fourni Korseonissa (puhekielessä vain Fourni).
Fournin pääelinkeino on kalastus, ja kesäisin tuloja tulee jonkin verran matkailusta. Saarella ei ole järjestäytynyttä turismia, mutta Fourni Korseonista löytyy useita vuokrahuoneistoja ja yksinkertaisia hotelleja.
Fournille pääsee Suomesta helpoiten ottamalla lomalennon Samokselle. Samoksen Karlovasista on useita viikottaisia laivayhteyksiä Fournille, matka kestää kaksi tuntia.
Toinen tapa on lentää Ateenaan ja ottaa Pireuksesta Pohjois-Egean saarille suuntaava lautta. Yhteyksiä on 2-3 viikossa ja matka Pireuksesta Fourniin kestää välietapeista riippuen 7-9 tuntia.
Kolmas vaihtoehto on lentää Rhodokselle. Rhodokselta on kesäkaudella yksi suora laivayhteys viikossa Fournille, tai sitten voi hankkiutua Rhodokselta Kosille, josta yhteyksiä on kesäisin 2-3 viikossa.
Tätä kirjoittaessani mun matka on jo jatkunut Samokselle.
Mutta Fournin vierailu ei todellakaan jäänyt viimeiseksi saarella. 🙏🏻❤️
*
P.S. Tuo keltainen ovi kuului yhdelle Fournin "naapureistani". Kuljin aina tästä ohi matkalla kylään ja ihastelin söpöjä kissoja; emo ja kaksi pentua. Erään kerran palatessani kylältä keltaovisen asunnon asukas, suunnilleen minun ikäiseni nainen, istui terassillaan. Tervehdimme toisiamme, niinkuin täällä Fournilla moni tervehtii vaikkei tuntisikaan vastaantulijaa, ja pysähdyin juttelemaan naiselle.
Kävi ilmi, että nainen on kotoisin Kreetalta ja muuttanut Fournille töiden perässä. Hän on ammatiltaan matematiikan opettaja. Nainen kutsui minut sisään kahville ja keitti meille vahvat kreikkalaiset kahvit - tiedättekö, sellaiset, jossa purut jäävät paksuna tahnana kupin pohjalle. (Hyvää, mutta erikoista!)
Juttelin kreetalaisen opettajan kanssa toista tuntia siinä kahvien ääressä. Nainen kertoi halunneensa töihin pienelle saarelle ja pieneen kouluun, ja niin hän päätyi Fournille. "Olen ikionnellinen, että Fournista tuli kotini", nainen sanoi. "Aina palatessani muilta saarilta ajattelen, olen onnekas, kun asun täällä!"
Juttelimme Kreikan kulttuurista, saarista, Fournin historiasta, Suomen hintatasosta ja kissoista. Kävi ilmi, että oven edessä asuva emokissa on katukissa, joka oli päättänyt tuoda pentunsa naisen luokse. Eräänä päivänä se vain oli naisen ovella juuri synnyttämiensä pentujen kanssa. Nainen on pitänyt kissoista siitä saakka huolta. Hän kertoi, että Samoksen ja Ikarian eläinsuojeluihmiset käyvät pari kertaa vuodessa steriloimassa kissoja Fournilla, mutta se ei tietenkään riitä estämään katukissapopulaatioiden lisääntymistä.
Kun tein lähtöä ja kerroin olevani menossa vielä kauppaan ostamaan aamiaistarvikkeita, nainen tarjosi minulle omia ruokiaan. "Mitä tarvitset? Leipää, munia? Minä voin antaa, niin ei tarvitse enää sen takia mennä kauppaan."
Kieltäydyin eleestä liikuttuneena.
Kreetalainen matematiikanopettaja kahveineen ja pelastamine kissoineen jää yhdeksi Fournin lämpimistä muistoista.
Saavuin eilen Ikarialle, ja runsaan vuorokauden jälkeen näyttää harmillisesti siltä, että vierailu jää kahteen yöhön.
Ikarian pääkaupunki Agios Kirykos
Ikaria on erittäin persoonallinen ja kiinnostava 8000 asukkaan saari. Se kuuluu Koillis-Egean saariryhmään, eli nyt olen jättänyt Dodekanesian taakseni.
Ikaria on tunnettu poikkeuksellisen pitkäikäisestä väestöstään, hitaasta elämäntyylistään (ja erikoisista ihmisistään, jos mun Ateenan ystäviltä kysyy) sekä omintakeisista Panagiria-juhlista. Panagiriat eli uskonnolliset juhlat ovat tärkeä osa kreikkalaista kulttuuria ja ne ovat suosittuja tapahtumia uskontoon tai elämänkatsomukseen katsomatta. Jokaisella yhteisöllä on hieman omansalaiset Panagiriat, Ikarialla hyvin tunnetut sellaiset.
Mitä pitkäikäisyyteen tulee, Ikaria on yksi maailman viidestä Blue Zone -vyöhykkeestä. Näiden alueiden asukkaita yhdistää keskimääräistä korkeampi elinikä, monet elävät yli 100-vuotiaiksi. Ikarian lisäksi maailman muita Blue Zone -alueita ovat Japanin Okinawa, Italian Sardinia, Costa Rican Nicoya sekä Yhdysvaltojen Loma Linda Kaliforniassa. Elämäntyyli näillä alueilla on terveellinen; syödään hyvää ravintoa, liikutaan paljon ja vaalitaan kiireettömyyttä. Blue Zone -alueiden ihmiset ovat vähemmän stressaantuneita.
Ehdin itse tutustua Ikarialla vain kahteen kylään, ja täytyy sanoa, vaikka hitaita arvoja arvostankin, että kylät olivat minun makuuni liiankin ”hitaita”.
Tai, hidas on ehkä väärä sana, parempi termi on: täällä ei oikein ole mitään tekemistä.
Tuntuu epäreilulta kirjoittaa näin Ikarian kaltaisesta saaresta, kun olen nähnyt vain pääkaupungin ja sen viereisen kylän, mutta tämä on rehellinen kokemukseni. Rakastan Kreikkaa, mutta silloin tällöin kohtaan myös paikkoja, joissa en viihdy. Selvästikään Ikarian Agios Kirykos ei ole minun paikkani.
Syy, miksi muu Ikaria jää tällä kertaa näkemättä, liittyy saaren kokoon ja julkiseen liikenteeseen. Olen aiemmissa Kreikka-jutuissa maininnut, kuinka harvinaista säännöllinen ja toimiva julkinen liikenne Kreikan saarilla lopulta on, eikä edes saaren koko anna osviittaa siitä, voiko saarella odottaa olevan bussiyhteyksiä. Tyypillisesti, mitä suurempi ja turistillisempi saari, sitä paremmat mahdollisuudet bussiyhteyksiin, mutta myös pienet saaret saattavat yllättää. Pikkuisella 500 asukkaan Tiloksella esimerkiksi kulkee kylien välillä (sähköinen!) bussi vuoden ympäri aamusta iltaan.
Ikarian saarella asuu 8000 ihmistä, mutta täällä ei ole julkista liikennettä kuin heinä- ja elokuussa. Ehkä myös kesäkuussa, mutta kukaan täällä ei osaa varmaksi sanoa, milloin bussi tarkalleen alkaa kulkea.
Pääkaupungissa ei ole bussiasemaa eikä -toimistoa josta asiaa voisi kysyä - ja jos olisi, toimisto olisi nyt kiinni koska on toukokuu, eikä aikatauluja myöskään löydä netistä. Ikarian matkailusivusto kehottaa ”tarkistamaan ajankohtaiset aikataulut paikan päällä kylissä”. Okei. :D Yllä näkyy viimeisin aikataulu.
Yhdessä matkatoimistossa minulle annettiin jonkun paikallisen bussikuskin puhelinnumero. "Soita ja kysy."
Suomalaisena on vaikea ymmärtää, että jossain voivat liikenneyhteydet olla näin epäselvät. (Vaikka Kreikassa olen tähän jo vuosien aikana tottunut...) Ehkä paikalliset itse vain jonain päivänä kesäisin huomaavat, että no niin, nyt bussi alkoi taas kulkea, kiva juttu, voidaan käyttää sitä :)
Ikaria on kooltaan niin suuri, että matka saaren toisen puolen kyliin vie yli tunnin, kaksikin. Taksimatka yhteen suuntaan maksaa alkaen 70€. Tämä ei ole vaihtoehto mun budjetille, joten Ikaria-kokemus jää harmillisesti tähän.
Tiedostan, että tätä ongelmaa ei olisi, jos ajaisin autoa. Auton vuokraus Ikarialla maksaisi vain noin 20€ vuorokausi. Mutta en aja.
Minulla on ajokortti, mutta oltuani yli kymmenen vuotta sitten auto-onnettomuudessa, ajovarmuuteni ei koskaan enää palannut. Pikku hiljaa lopetin ajamisen kokonaan. En ole ajanut nyt varmaan viiteen-kuuteen vuoteen, eikä vieras saari Kreikassa varmaankaan olisi oikea paikka palata ratin taakse.
Olen hyväksynyt sen, että joillain Kreikan saarilla paljon jää näkemättä, koska en aja. Se on mun matkailun rajoite.
Agios Kirykos. Ikarian pääkaupunki. Olen rehellinen ja sanon, että en tykännyt paikasta yhtään. Vaikkei kylässä ole mitään vikaa.
Saavuin tänne eilen neljän jälkeen iltapäivällä ja kun tänään heräsin ja tein aamukävelyn, tunsin, että haluan pois. Tiedän että kuulostan dramaattiselta, mutta minua melkein karmi.
En osaa selittää tätä mitenkään, nämä ovat näitä ihmisen ja paikan välisiä kemiajuttuja joille ei ole mitään järkevää selitystä.
Kun saavun uusiin paikkoihin, minulle tulee niistä nopeasti vahva tunne. Se voi olla positiivinen, se voi olla neutraali tai se voi olla negatiivinen. Vaikka Agios Kirykos on aika tavallinen ja joltain osin ihan sieväkin kreikkalainen kylä, jossa en pysty osoittamaan mitään ”pahaa”, mulle tulee täällä kylmä ja kolkko olo.
Kontrasti esimerkiksi Tiloksen sydämelliseen lämpöön on valtava. Parhaiten mun tunnetta kuvaa tämä: Tiloksella tuli välittömästi tervetullut ja syleilty olo, Ikarialla aivan päinvastainen. Tiloksella jokaisen vastaantulijan hyvä mieli tarttui, ja kaikkialla vallitsi sellainen yhteinen äänetön ”ihanaa olla täällä Tiloksella ja kiva kun säkin oot täällä!” -fiilis.
Ikarialla minulla on tunne, kuin koko rinteessä kohoava pääkaupunki olisi kääntänyt mulle selkänsä ja saari haluaisi vielä nostaa helmaansa niin, että putoan kapealta rantakaistaleelta mereen. Ihan oikeasti.
(Kuuluukohan tällaiset äärituntemukset Postafenin sivuvaikutuksiin..? 🙄 Nappasin Postafenin laivamatkalle koska oli kova tuuli ja aallokkoa…)
Minulla ei oikein ollut odotuksia, koska en ole koskaan edes jutellut kenenkään Ikarialla käyneen kanssa, mutta selvästi silti odotin muuta, mitä kohtasin. Ainakin asukasmäärä vaikuttaa aina odotuksiin.
Agios Kirykos on kreikkalaisten saarikylien mittapuulla todella iso kylä: siellä asuu 2400 ihmistä. Silti – kylän keskusta on pienempi kuin pikkuisella Chalkilla.
Agios Kirykosin keskusaukio
Kävi nopeasti ilmi, ettei täällä oikein voi tehdä minulle niin mieleisiä kyläkävelyjä, sillä Agios Kirykosissa voi kävellä vain noin 100 m pituisella pääaukiolla sekä sen takana kohoavilla kolmella kapealla kujalla. Näiden tuolla puolen on vain ylös rinnettä kapuavia jyrkkiä portaita, jotka vievät ihmisten koteihin.
Koska Agios Kirykos sijaitsee aivan meren rannassa jyrkällä vuorenrinteellä, ei aukioille tai kaduille jää paljon tilaa. Kylän ainoa aukio sijaitsee meren ja talojen väliin jäävällä kapealla maakaistaleella. Tällä aukiolla on kaikki kylän elämä – tai ainakin se sosiaalinen elämä, joka näyttäytyy matkailijalle.
Kylän tunnelmaan on ratkaisevasti (eikä välttämättä hyvällä tavalla) vaikuttanut se, että Agios Kirykosin ranta asfaltoitiin 90-luvun alussa. Ennen tässä oli pikkukiviranta kalastajaveneineen, nyt asfalttinen parkkipaikka.
Majapaikkani emännän äänensävystä tulkitsin, että tämä ei ollut kyläläisille ihan mieluisin muutos.
Agios Kirykosissa on paljon portaita
Rakastan kylähaahuilua ja esimerkiksi Chalkin taskukokoisessa Nimborion kylässä tällaiselle haahuilulle saattoi omistaa kaksi tai kolmekin päivää. Siellä riittää kujia ja katuja joita kävellä, sekä toinen toistaan kiehtovampia kulmia joita ihailla (ja valokuvata).
Kymmenkertaisesti suurempi Agios Kirykos on nähty alle 10 minuutissa. Täällä ei vain voi kävellä pidempään, ellei sitten halua lähteä kiipeämään portaita ihmisten kotioville, mutta se tuntuisi minusta tungettelevalle. Kylän rakenne on aivan erilainen kuin missään muualla Kreikassa, missä olen käynyt. Eikä se tee Agios Kirykosista tietenkään yhtään sen huonompaa kohdetta. Se ei vain ole kohde just mulle.
Aamiaiseen mennessä olin suorastaan ahdistunut. Nyt täytyy päästä kävelemään muualle tästä kylästä. Oli kuitenkin tehtävä vähän aikaa työjuttuja, ja purin lopulta kireää oloa myös pienellä jumpalla. (Liikunta on lääke suunnilleen kaikkeen – kuten on taas vahvistunut Silta Educationin valmennuksessakin.)
Therman pieni uimaranta
Lopulta lähdin kävelylle viereiseen Therman kylään, joka on tunnettu mereen pulppuavista kuumista terveyslähteistään.
Matkalla vastaan tuli koululuokka Yhdysvalloista, joka keskustelusta päätellen on Ikarialla tutustumassa saareen Blue Zone -näkökulmasta. Nuoret olivat juuri ottamassa ryhmäkuvaa kun kuljin ohi. ”Team Blue Zone, ok, smile!”
Therma osoittautui Agios Kirykosia sympaattisemmaksi, mutta jokseenkin nukkavieruksi kyläksi. Sijainti tavernojen renustamalla pienellä rannalla tekee Therman tunnelmasta heti rennomman kuin pääkaupungin asfaltoidusta viileydestä, eivätkä erään tavernan terassilla parhaillaan vietetyt lastenjuhlat ainakaan vähentäneet paikan söpöyttä. Täällä oli selvästi parempi tunnelämpötila kuin Agiosissa.
Tunsin hieman rauhoittuvani Thermassa, mutta lounaalla luin seuraavan kyläkohteeni hotellilta tulleen viestin, joka laski mielialaa.
Olin lähettänyt pohjois-rannikolla Artemistiksen kylässä sijaitsevaan kivan näköiseen hotelliin sähköpostia ja kysyin, millä keinolla pääsisin hotellille. (Tässä vaiheessa en vielä tiennyt julkisen liikenteen kohtaloa, sillä Agios Kirykosin majoittajani ei osannut sanoa busseista muuta kuin, että ”eivät ainakaan kulje viikonloppuisin”). Hotellilta tulleessa viestissä kerrottiin, että bussit eivät kulje ennen kesää, ja että taksimatka Artemistikseen maksaa 75€.
Se siitä sitten.
(Artemistis näyttää kuvissa todella viehättävältä, ja olin jo sieluni silmin nähnyt itseni istumassa siellä huomenna iltapäivällä. En vain pysty maksamaan 150€ päästäkseni yhteen kylään ja takaisin, se on enemmän kuin lentolippuni Suomesta Kreikkaan. Tämä on jo silkka periaatekysymys. Samalla hinnalla ostan kolme majoitusyötä toiselta saarelta.)
Palasin Agios Kirykosiin ja hyväksyin tappioni.
Katsoin huomisen laiva-aikataulut viereiselle Fournin saarelle. Ensimmäinen laiva lähtee 9.30, viimeinen 17.45.
Voi olla, että olen jo 9.30 matkalla seuraavalle saarelle.
Kaupallinen yhteistyö: Ruohonjuuri
Palataan taas hetkeksi kauneusaiheisiin :)
Olen viime vuosina tykästynyt yhä enemmän minimalistiseen ihonhoitoon, ja vaikka purkkihullu olenkin, oma rutiinini on kutistunut kutistumistaan. Viimeisin merkittävä muutos oli vaahtoputsarin tai yleisesti kaksospuhdistuksen poisjääminen ja korvautuminen pelkästään öljyputsarilla.
Rakastan öljyjä, seerumeita ja kasvovesiä ja minua viehättää niiden tarjoama hoidollinen kokonaisvaltaisuus sekä kustomoinnin mahdollisuus. Kaikkein riisutuimpaan ihonhoitoon riittää hyvä kosteuttava kasvovesi sekä kasvoöljy; voit säätää ravitsevuuden tason öljytippojen määrällä. Öljypohjaiset tuotteet ovat yksinkertaisesti erittäin tehokkaita sekä puhdistamaan että hoitamaan - ja samalla hellävaraisia.
Kotimaisen Pure Beautyn valikoima ja lähestymistapa nojaa vahvasti tähän yksinkertaisuuden periaatteeseen. Sarja koostuu vesi- ja öljypohjaisista ihonhoitotuotteista: öljyistä, balmeista, kasvovesistä ja seerumeista. Yksi voide on tuotu mukaan tarjoamaan vaihtoehto niille kuluttajille, jotka voiteista pitävät.
Tässä postauksessa esittelen Pure Beautyn uutuustuotteet sekä minimalistisen ihonhoitorutiinin omilla Pure Beautyn suosikkituotteillani.
Tämän keväään uutuuksia ovat Eye Serum sekä Bath & Shower Oil. Uutuudet sekä Omega Cleansing Balm kuuluvat Ruohiksen toukokuun tarjouksiin.
EYE SERUM ROLL-ON 15,99€ / 10 ml (norm. 19,99€)
Eye Serum tuo sarjaan viimein myös silmänympärystuotteen. Kevyt ja nestemäinen Eye Serum sisältää hyaluronihappoa, kofeiinia sekä antioksidanttista variksenmarjauutetta koivunmahlauutepohjassa. Se kosteuttaa ja napakoittaa ihoa, ja kuten ”ollaan opittu”, kofeiini on myös vahva, erittäin hyvä antioksidantti.
Pure Beauty Eye Serum sopii normaalille ja/tai turvotukseen taipuvaiselle silmänalusiholle yksinään tai kuivalle ja ikääntyneelle iholle silmänympärysvoiteen alle lisätuotteeksi. Tuote on erinomainen etenkin kesään! Säilytä Eye Serum jääkaapissa, ja saat bonuksena viilentävän lisävaikutuksen.
SHOWER & BATH OIL 18,40€ / 200 ml (norm. 22,95€)
Uutuus-suihkuöljy sopii kuin nenä päähän kuivalle iholle tai puhdistamaan vartalon iholta mineraaliaurinkovoide. 😍 Pure Beautyn vaahtoamaton suihkuöljy on teknologialtaan tismalleen samanlainen kuin kasvojen puhdistusöljyt, toki sillä erolla, että öljyt on valittu sopimaan erityisesti vartalolle.
Koostumuksesta löydämme rypsi- ja hamppuöljyä sekä ystävämme polyglyceryl-4 oleate-emulgaattorin, joka muuttaa öljyn maidoksi kosketuksissa veden kanssa, ja auttaa suihkuöljyä huuhtoutumaan iholta. Tuote ei jätä iholle yhtään öljyistä tunnetta.
Nourishing Shower & Bath Oil’issa on ihanan kesäinen, lämmin tuoksu, sellainen kevyesti trooppinen, mutta ei vahvasti makean kukkainen. Tykkään tästä tosi paljon!
Huomio: hyvin monet suihku- ja kylpyöljyinä markkinoitavat tuotteet lopulta kuitenkin sisältävät myös vaahtoavia ainesosia, mutta ei Pure Beautyn suihkuöljy. Tämä on 100% sitä mitä sanoo olevansa.
Tältä näyttää mun iholle sopiva minimalistinen ihonhoitorutiini Pure Beautyn tuotteilla:
Puhdistus: Omega Cleansing Balm
Vesikosteutus 1: Birch Sap Mist
Vesikosteutus 2: Hydra Booster -seerumi
Öljykosteutus: Glow Booster Oil
Silmänympärykset: Eye Serum (tähän päälle laittaisin itse vielä Pure Beautyn Antioxidant-voidetta, koska seerumi ei yksinään riitä mun kuivilla silmänympäryksillä)
Klassikkotuote: Karkkipäivää säännöllisesti lukevilta ei varmasti ole jäänyt huomaamatta rakkauteni Pure Beautyn Birch Sap Mist -kasvoveteen (22,95€ / 100 ml). Se on yksi parhaita kosteuttavia kasvovesiä jonka tunnen. En ole yksin tämän kokemuksen kanssa, ja Birch Sap Mististä onkin muodostunut yksi Pure Beautyn ikonisimmista tuotteista - kenties jopa se kaikkein fanitetuin. Tämä nousee jatkuvasti myös muiden ihonhoidon asiantuntijoiden suosituksiin.
Hydra Booster -hyaluronihapposeerumi (27,95€) on aivan älyttömän hyvä, ja hämmästelen, ettei tämä ole laajemmin tunnettu hyaluronihapposeerumeiden kentällä. Hintakin on edullinen. Pullossa on 250 mg hyaluronihappoa seuranaan kosteuttavia sokereita; inositolia ja sorbitolia sekä antioksidanttirikasta suomalaista kuusenkerkkäuutetta. Veden sijaan seerumissa on harvinainen appelsiinihydrolaattipohja - ei siis appelsiininkukka, vaan appelsiinin höyrytislauksessa syntyvää hedelmävettä. Sillä on raikastava vaikutus.
Pure Beautyn Hydra Booster tuntuu iholla ihanan raikkaalta ja kosteuttavalta, eikä jätä ihoa tahmeaksi. Seerumi on hajusteeton.
OMEGA CLEANSING BALM 19,99€ / 120 ml (norm. 26,95€)
Tammikuisen putsariöljyvertailuni aikaan tämä kaveri oli minulla vielä testaamatta, mutta tilanne on tämän jälkeen korjattu, ja olen kevään aikana tehnyt tuttavuutta Pure Beautyn mainion balmiputsarin kanssa.
Putsari sisältää auringonkukan-, mustaherukan- ja pellavansiemenöljyä sekä sokeripohjaisen emulgaattorin (sukroosipalmitaatti), joka muuttaa öljyn maidoksi veden vaikutuksesta. Koostumus sulaa iholle miellyttävästi eikä ole liian jäykkää kuten joissain balmiutsareissa. Hyvin miedossa tuoksussa on aistittavissa vaniljaa. Omega Cleansing Balm huuhtoutuu iholta erittäin hyvin eikä jätä rasvaista tunnetta.
Pure Beauty Glow Booster Oil ei toistaiseksi kuulu Ruohonjuuren valikoimaan, mutta sen tilalla voi käyttää ikääntyneellä iholla esimerkiksi Pure Beautyn Arganöljyä, kuivalla ja atooppisella iholla Arctic Treatment -öljyä ja rasvoittuvalla & sekaiholla Jojobaöljyä. Rasvoittuvalla iholla kasvovedeksi voi valita talintuotantoa tasapainottavan Berry Mist -kasvosuihkeen.
💡Vinkki: sekoita öljy kämmenellä yhteen Hydra Booster -seerumin kanssa, ja saat raikkaan "voiteen", joka imeytyy paljon nopeammin, kuin öljy yksinään. :) Ihosi saa samalla sekä öljyn että seerumin hyödyt, vailla öljyn imeytymisen odottelua. Vinkki, jota en väsy jakamaan, sillä se on vain NIIN hyvä. Olenpahan myhäillen huomannut, että nyt yhä useampi brändi kuten myös vaikuttaja on alkanut nostaa tätä vinkkiä. Se on yksinkertaisesti niin hyvä!
Jos kuitenkin rehellinen voidekoostumus on enemmän sinun juttusi, mikä on totta kai ok - ja voiteilla on myös omat etunsa! - kokeile Pure Beautyn Antioxidant-voidetta (27,95€ / 60 ml) viimeistelemään Pure Beauty -ihonhoitorituaali.
Kurkkaa kaikki Ruohonjuuren toukokuun tarjoukset verkosta, tai käy inspiroitumassa Ruohiksen myymälöissä.
Hei, tämä täytyy ehdottomasti jakaa: mun kotikaupunki Kuopio on toukokuussa saanut oman Ruohonjuuren! 🤩 Kuopion Ruohis löytyy Matkuksen kauppakeskuksesta.
"Hyvää lomaa!" saan kuulla käytännössä aina, kun lähden Kreikkaan.
Mutta olenko mä lomalla?
En oikeastaan. Tai lyhyesti: en.
Päätyöni on sisällöntuottaja, ja tätä työtä, kuten montaa muutakin, voi tehdä etänä. Yksinyrittäjänä työaikatauluaan voi muutenkin rukata itselleen sopivalla tavalla. Työni antaa monia vapauksia, mutta en oikeastaan pysty pitämään sen enempää kunnon lomaa kuin palkansaajat.
Sen jälkeen kun 10 vuotta sitten ryhdyin yrittäjäksi, olen pitänyt oikean neljän viikon mittaisen loman vasta kahtena viime kesänä. Kahdeksan vuoden aikana en pitänyt yhtäkään täyttä viikkoa lomaa, vuoteen mahtui joitakin yksittäisiä töistä vapaita päiviä. Tuohon aikaan tein yritykseni ulkopuolella vielä muitakin töitä, vietin esimerkiksi kesälomani kesätöissä vanhassa työpaikassani Ahvenanmaalla (😅).
(Jaa että miksi uuvuinkaan..?)
Toki Kreikkaan matkustaessa pyrin keventämään - ja kevennänkin - työkalenteriani, mutta lomapäiviä en voi pitää. Teen töitä joka päivä. Useimmiten viikonloppuisinkin. Yrittäjät tietävät, että aniharvoin omasta yrityksestään tulee pidettyä täysin puhtaita 0 h-päiviä. Somessa tai blogissani tämä ei näy - omia kaupallisia yhteistöitä lukuunottamatta, tietysti. Seuraajilleni ulos päin näkyvien töiden lisäksi teen sisällöntuotantoa ja konsultaatiota Transmerille, kirjoitan raportteja ja pidän palavereita asiakkaitteni kanssa, kirjoitan asiantuntija-artikkeleita asiakkaiden kanaviin ja käsittelen valtavia määriä kuvia.
Työpäiväni Kreikassa eivät monelta osin eroa millään tavalla työpäivistäni kotitoimistolla. Maisema vain on erilainen. ❤️ Ja teen lyhempää päivää.
Ainoa merkittävä ero normaaliin työhöni on se, että en tee "purkkikuvauksia", kuten asian hellästi ilmaisen. ☺️ Normaaliin työviikkooni kuuluu poikkeuksetta paljon kuvaustyötä: kuvausrekvisiitan hankintaa, oikean valon kyttäämistä, välillä kuvauslokaatioiden etsintää sekä todella, todella paljon valokuvaamista.
Kun lähden pidemmäksi aikaa reissuun, kuvaan kaikki kyseisen kuukauden yhteistöiden tai omien kosmetiikkasisältöjeni tuotteet etukäteen. Materiaali kulkee mukana.
.
Olen kokenut toisenkinlaisen ajan. Yhtä lailla myös silloin olin joka päivä töissä, mutta sain kuukausipalkkaa siitä, että kirjoitin blogia. Minulla ei ollut käytännössä asiakkaita tai toimeksiantajia. Olin monta vuotta palkallinen ammattibloggaaja.
Se oli aikaa, kun saatoin lähteä Kreikkaan vaikka kahdeksaksi viikoksi ja kirjoittaa mistä tahansa. Kirjoitin melkein joka päivä Kreikasta. Näiden vuosien aikana syntyi pohja matkasisällöilleni, joista tuli omalla tavallaan blogini tärkeä jalka. Tulen aina olemaan häkeltyneen kiitollinen siitä, että minulla oli mahdollisuus tehdä niin. Se on ehkä suurimpia lahjoja, joita olen ammatillisesti saanut.
...Juuri voideltu hyperpigmentaatioalue...
Olen joskus kertonutkin, että tulen kirjoittajaperheestä ja isäni oli kirjailija ja runoilija. Olen rakastanut kirjoittamista jo ennen kuin osasin kirjoittaa (sanelin kertomuksia äidille ja isälle, ja heidän piti kirjoittaa ne ylös.) Halusin pienenä olla kuin isäni, minustakin piti tulla kirjailija.
Lisäksi murrosikäisestä saakka halusin töihin matkatoimistoon. Halusin ylipäänsä jollain tavalla olla tekemisissä matkailun kanssa.
Kirjailijan lahjakkuutta en saanut, mutta yhtä kaikki päädyin muutaman mutkan kautta elättämään itseni kirjoittamalla. Onnekkaana sattumana synnyin blogisukupolveen. Tällaisellekin kirjoittamiselle on (ollut) tilauksensa. Kaikista ei tarvitse tulla kirjailijoita, copywritereita tai journalisteja, ja silti voi kirjoittaa työkseen. 💖
En enää voi lähteä Kreikkaan vain kirjoittamaan Kreikasta. Mutta voin lähteä tänne, ja tehdä töitä täällä.
Sekin on etuoikeus josta olen kiitollinen.
Olen saapunut Tiloksen saarelle.
Mietittyäni eilisen, mikä täällä tuntuu niin tutulta, tajusin lopulta mistä tunne kumpusi: maisemat tuovat vahvasti mieleen Amorgoksen, ja täällä Livadian alueella aivan erityisesti Egialin kylän.
Vuoristoinen maisema yhdistettynä pieneen valkotaloiseen kylään sekä vuoren rinteessä kohoava maisemahotelli bougainvilleoineen muistuttavat Egialia. Ylipäänsä: tunnelma on erehdyttävästi Kykladinen.
Livadian kylä itsessään on lähemmällä tarkastelulla hyvin moderni, eikä siinä mielessä muistuta Kykladien saarten perinteisiä kyliä, mutta talojen valkoisuus luo mielleyhtymän Kykladeihin.
Halusin Tiloksella varata majoituksen parhailla näköaloilla, tällainen maisemamatkailija kun olen. Taustatyö kertoi parhaiden näköalojen avautuvan Ilidi Rock -hotellista, enkä pettynyt.
En varausta tehdessäni tajunnut assosiaatiota Amorgoksen Aegialis-hotelliin, mutta paikan päällä hoksasin, että Ilidi Rockissa on paljon samaa kuin ultimaattisiin majapaikkasuosikkeihin kuuluvassa Aegialiksessa. Ilidi on tasoltaan ja palveluiltaan arkisempi, mutta tyyli on kykladinen ja sijainti rinteessä kera kauniin näköalan Livadian lahdelle, tuo mieleen Egialin ja Aegialis-hotellin.
Tämä kykladinen kokemus keskellä Dodekanesiaa tuli odottamattomana mutta miellyttävänä yllätyksenä. :)
Livadian kylä on esteettisesti täysi vastakohta naapurisaari Chalkin idyllille. Moderneine taloineen, leveine katuineen sekä kauppoineen kylässä on jopa urbaani fiilis. Livadiassa on jopa pankki :) Livadia onkin "uusi" asutusalue, ja kehittyi toisen maailmansodan jälkeen paikallisten hylättyä ylhäällä sijaitsevan vanhan Mikro Horion kylän ja muuttaessa alas satamaan.
Minusta Livadia ei ole erityisen sievä, mutta mukava tunnelma täällä on, se tarttuu heti. ❤️ Toisaalta, netin kuvat eivät mielestäni tee Livadialle oikeutta, ja kylä osoittautui itse asiassa sympaattisemmaksi kuin internetin kuvasato oli antanut ymmärtää.
Kun lukee kävijöiden kokemuksia Tiloksesta, ystävällisyys sekä vierailijat osaksi ottava mentaliteetti nousevat saaren vahvoiksi valteiksi. Tiloslaisia kuvaillaan aivan erityisen sydämellisiksi ja vieraanvaraisiksi. Itsekin sain tämän kokea heti kättelyssä: hotellini omistajaperheen tytär piti minusta etänä huolta jo ennen kuin olin saapunut perille.
Kovan tuulen vuoksi osa laivavuoroista Chalkilta Rhodokselle oli lauantaina peruttu, enkä saanut selvitettyä, mikä oli Tiloksen laivan kohtalo. Laivayhtiön puhelinnumerossa ei kukaan vastannut, ja laitoin lopulta Tiloksen hotellille viestiä, että en ehkä pääsekään perille sinä iltana. Omistajaperheen tytär, Maria, otti asiakseen itse selvittää laivojen tilanteen, ja piti minut tekstiviestein ajan tasalla, lähetellen rauhoittavia viestejä koko iltapäivän. Kun laivani lopulta saapui pimeän laskeuduttua yli tunnin myöhässä Tiloksen satamaan, Maria oli minua vastassa, toivotti lämpimästi tervetulleeksi saarelle ja ajoi minut hotelliin.
Luonto ja erinomaiset vaellusmahdollisuudet ovat toinen valtti. Olin kuullut, että Tiloksella on hienoja patikkapolkuja, mutta paikan päällä selvisi, että Tilos on todellinen patikkamatkailijoiden kohde jonne tullaan varta vasten vaeltamaan. Olen törmännyt saarella yhden päivän aikana jo lukuisiin vaellusryhmiin.
Ja patikoinnista puheen ollen... päästään eiliseen vuohi-insidenttiin.
Tämä on varmaan kummallinen asia jakaa blogissa, mutta jaanpa kuitenkin. Tällaiset kokemukset ovat yhtä lailla osa matkamuistoja kuin kauniit maisemat ja tavernaruoat.
Päätin eilen myöhään iltapäivällä vielä lähteä vaellusreitille, joka veisi vuoren rinnettä Lethran rannalle ja sieltä Mikro Horion hylätyn kylän kautta takaisin Livadiaan. Päivällä sää oli niin kuuma, että olisi ollut pientä tuskaa patikoida varjottomalla vuoren rinteellä, mutta viiden aikaan sää oli mitä miellyttävin patikkaretkelle.
Lähdin iloisin mielin kulkemaan polkua.
Maisemat olivat huikeita, ja siinä kävellessä mun päässä lopulta avautui Tilos vs. Amorgos -assosiaatio. Kreikassa on paljon vuoristoisia saaria, mutta nämä näkymät kieltämättä toivat mieleen patikkaretkeni Amorgoksella.
Vuoren rinteillä oli paljon vuohia. Ne ovat söpöjä ja niiden taitavaa liikkumista jyrkillä kallioilla on mielenkiintoista seurata.
Ollessamme toissa viikolla Symillä, saimme kuulla autonkuljettajaltamme, että vuoriston villit vuohet saattavat olla äkäisiä. Toisin kuin kylissä elävät kesymmät vuohet, jotka jopa tykkäävät paijailusta, vuorilla elävät vuohet eivät ole ihmisrakkaita. Kuljettaja neuvoi meitä olemaan lähestymättä vuohia, vaikka ne kuinka näyttävät söpöiltä. Ohje oli epäilemättä suunnattu erityisesti seurueen 4-vuotiaalle, joka oli aivan haltioissaan vuohista. "They can be angry", kuljettaja sanoi.
Ihmisen lähestyessä villivuohet käytännössä aina pinkaisevat nopeasti tiehensä, enkä ole koskaan kokenut vuohia uhkaavina. Ei niitä pääse edes lähelle, koska ovat niin säikkyjä. Siksi hämmästyin näkyä, joka yhtäkkiä odotti minua lähestyessäni Tiloksen patikkareitin korkeinta kohtaa, juuri ennen kuin polku lähtisi laskeutumaan alas Lethran rannalle.
Keskellä polkua seisoi musta vuohipukki, eikä se näyttänyt olevan aikeissa liikahtaa mihinkään. Se tuijotti minua hievahtamatta. Jatkoin kävelemistä, mutta vuohi pysyi paikoillaan. Pysähdyin. Mitä ihmettä... mitä tässä nyt tapahtuu?
Katsoimme vuohen kanssa toisiamme. Otin askeleen eteenpäin, vuohi ei liikkunut sijoiltaan.
Tunsin, kuinka pulssini alkoi kohota. Miksi vuohi tuijotti minua eikä lähtenyt pois? Sen pitkät sarvet eivät todellakaan näyttäneet asialta, jonka kanssa halusin tehdä lähempää tuttavuutta. Vuohen katse näytti lähes haastavalta. "No, uskallatkos tulla tästä? Häh?"
Peräännyin ja lähdin kävelemään pois päin. Ajattelin, että vuohi lähtee kohta. Odottaisin etäämpänä.
Jäin odottamaan. Vuohi lähti kuin lähtikin hetken kuluttua liikkeelle, ja taivalsi laiskasti polkua sinne, minne minäkin olin menossa. Pian se katosi rinteen taakse polun kaartuessa alaspäin.
Odotin vielä hetken, ja lähdin sitten varovasti jatkamaan ylöspäin. Pääsin polun ylimpään kohtaan, vuohta ei näkynyt, huojennus. Paitsi - tuossahan se olikin! Vuohi seisoi ihan polun vieressä, osittain ison kivenjärkäleen peittämänä, vain kolmen metrin päässä minusta. Se katsoi minua tiiviisti, ja olin kuulevinani ikäänkuin matalaa kurkkuääntä. Tai sitten se oli mielikuvitukseni.
Vuohen tuijotus oli kuitenkin täyttä totta, ja yhtäkkiä tunsin alkukantaisen pakokauhun täyttävän minut. Vuohi käyttäytyi todella epätavallisesti, enkä halunnut jäädä ottamaan selvää, mitä tapahtuu, jos kylmän viileästi kävelisin sen ohi. Kaikki muut vuohet olivat kirmanneet tiehensä välittömästi minut havaitessaan - miksi tämä kaveri jäi haastamaan minua?
Tajusin, että minua rehellisesti pelotti ja halusin pois. Symin kuljettajan sanat kareilivat mielessäni. They can be angry, stay away. Samalla minua harmitti ja olin melkein vihainen. Millä oikeudella vuohi tuli pilaamaan mun ihanan kävelyretken? Eikö se olisi vain voinut juosta karkuun muiden kollegojensa tavoin?
Käännyin hitaasti pois päin ja lähdin kävelemään polkua takaisin. Pian vuohi katosi näköpiiristäni.
Harkitsin hetken, jäisinkö vielä odottamaan uutta yritystä, mutta tajusin, että kello oli liian paljon. En ehtisi todennäköisesti enää kävellä koko reittiä ennen auringonlaskua, enkä halunnut kävellä takaisin hämärässä, puhumattakaan pimeässä.
Kylää kohti kävellessä keho alkoi vapautua säikähdyksen kiristävästä tunteesta ja tilalle tuli hämmennys. Miksi en vain kulkenut vuohen ohi? Mikä mua vaivaa? Tästähän patikoi päivittäin varmasti kymmeniä ihmisiä, kyllä kai vuohet ovat täysin tottuneet siihen.
Mutta siinä kävellessäni tiesin, että en ikimaailmassa olisi uskaltanut ohittaa vuohea. Olin melkein jähmettynyt paikoilleni, en olisi päässyt ohi.
Tilanne palautti mieleeni kerrat, kun en Santorinilla - tai muuallakaan - ole uskaltanut ohittaa kapealla tiellä poikittain seisovia aaseja, ja olen joutunut muuttamaan koko kävelyreittini. Kärsin täysin irrationaalisesta pelosta hevoseläimiä kohtaan. Kauempaa ne ovat suloisia, mutta lähietäisyys saa mut heti varuilleni, ja hevoseläimen ohittaminen takaa on minulle käytännössä mahdottomuus. Olen kirjoittanut aiheesta Santorinin matkalla seitsemän vuotta sitten.
Eilinen välikohtaus oli yksi ilmentymä siitä pelosta. En vain ole ennen joutunut tilanteeseen, jossa olisi selvinnyt, että pelkään myös vuohia.
Pääsin tähän saakka...
Tiedättekö miten kreisiltä tuntuu, kun tajuaa, että pelko on täysin absurdi eikä sille ole mitään syytä (yksikään aasi, vuohi tai hevonen ei ole tehnyt mulle mitään pahaa), mutta ei vain pysty karistamaan tunnetta?
Olin samalla hämmentynyt ja kiukkuinen. Asiat, joita en hallitse, saavat minut tuntemaan avuttomuutta, ja avuttomuus saa minut noloksi ja kiukkuiseksi.
Kysyin Marialta, voivatko vuohet Tiloksella hyökätä ihmisten kimppuun. Maria puhkesi spontaaniin nauruun. "That would be the first time!" hän sanoi.
No. Mun täytyy yrittää kulkea polku vielä uudestaan. Mutta pakko myöntää: jos taas kohtaisin vuohen joka blokkaa mun tien, en todennäköisesti edelleenkään pystyisi ohittamaan. Ehkä porukassa, kyllä, mutta en yksin.
(Samaistuuko kukaan, vai onko tämä ihan hullua?)
