Sain juuri kuulla, että minut palkittiin Tukholmassa European Natural Beauty Awards -gaalassa Voice Of The Year -palkinnolla. ❤️😭
Awards -organisaation tiedote on luettavissa täällä.
Palkinnon perusteet:
"Voice of the Year: Sanni Jama (Finland) was recognized for her tireless work in educating consumers about the cosmetics’ ingredient content and her bravery and strength in bringing a large-scale greenwashing case into light in the summer of 2024."
Vapaasti suomennettuna:
"Vuoden ääni: Sanni Jama (Suomi) palkittiin väsymättömästä työstään kuluttajien valistamisessa kosmetiikan ainesosista, sekä rohkeudesta ja voimasta nostaa esiin laajamittainen viherpesutapaus kesällä 2024.”
🌿 🌿 🌿
Sain ylipäänsä kuulla ehdokkuudestani täytenä yllätyksenä syyskuussa. Minut kutsuttiin ehdokkuuden tiimoilta Tukholmaan Awardsien palkintogaalaan, mutta en päässyt paikalle, koska olin Kreikassa.
Gaala järjestettiin 9. lokakuuta ja itse asiassa eilen erään luonnonkosmetiikkabrändin edustaja onnitteli minua somessa palkitsemiseni johdosta. Ihmettelin, pitikö tieto paikkansa, koska en itse ollut saanut tietoa asiasta. Tänään aamulla sain! ❤️ 😭
Kuva: European Natural Beauty Awards
Olen todella otettu tästä huomiosta ja tunnustyksesta. 🙏🏻 (😭) Ehkä erityisesti siksi, että kesän tapaus otti niin voimille, ja se tuntui tavallaan taistelulta tuulimyllyjä vastaan. Vaikutukset tuntuvat jossain määrin vieläkin.
Tapaus opetti meille, miten heikot resurssit viranomaisilla on puuttua tämän kaltaisiin tapauksiin.
Jos jotain, kesän keissi opetti, että jos viherpesuun tai muuhun kaupallisen tahon epäasialliseen toimintaan haluaa Suomessa vaikuttaa, sen tekee parhaiten tiedottamalla, sekä lopettamalla epäasiallisesti toimivan yrityksen tukemisen ja viemällä asiakkuutensa muualle.
Kiitos, kiitos, European Natural Beauty Awards, tästä tunnustuksesta. ❤️
🌿
Tuntuu hienolta, että saatoin nostaa näin laajalla tavoittavuudella kuluttajien tietoisuuteen myös tällaisia puolia kauneusbisneksessä (niitä on aina ollut ja tulee olemaankin, meidän täytyy vain tunnistaa ne), mutta samalla tuntuu aavistuksen surulliselta, että näin negatiivinen asia toi minulle paljon julkisuutta - eniten julkisuutta koko 15 vuoden vaikuttajaurani aikana. Mieluiten tulisin yhdistetyksi näin suuressa mittakaavassa positiivisella tavalla "valistaviin" sisältöihin. Toivon tietysti, että keissin kautta sisältöjeni pariin löytäneet uudet seuraajat löytävät myös näitä myönteisiä oivalluksia tuovia kosmetiikkajuttuja, sekä muuta hyödyllistä Karkkipäivästä. 🥰
Ehkä - ja toivottavasti - kesän tapauksesta jää nettovaikutuksena jotain positiivista kassiin. ❤️ Muistetaan, että juuri ME itse voimme vaikuttaa epäasialliseen toimintaan kaupan alalla valitsemalla, millaisia yrityksiä tuemme asiakkuudellamme.
.
Kiitos teille kaikille Karkkipäivän seuraajille, jotka olette. Olen niin valtavan iloinen, että on ihmisiä, jotka jaksavat lukea mun juttuja vuodesta toiseen. 🙏🏻❤️
Olin juuri kuusi päivää Ylläksellä. Mua huvittaa ja innostaa minusta viime vuosina kuoriutunut talvi-ihminen – tämä on jotain, mitä en olisi vielä kolmikymppisenäkään odottanut itsestäni. Olen kyllä aina tykännyt talvesta, mutta se on ollut ”vain” se luminen vuodenaika, jolloin pitää pukeutua lämpimästi ja välillä voi bongailla kuvankauniita huurteisia maisemia joita on kiva kuvata.
(Ja tietysti: SE vuodenaika, jolloin on joulu!)
Neljä vuotta sitten alkoi talvettumiseni. Päätin omistaa talven 2020 Lapille ja varasin neljä matkaa Lapin kohteisiin. Siitä se alkoi. Ainakin kuvittelen, että talvettumiseni alkoi juuri näistä matkoista. Vaikka nyt kun mietin, niin saattoi olla, että talvinen Sveitsi ja Alpit vuonna 2018 istuttivat siemenen…
Ei eteläisemmänkään Suomen talvissa mitään vikaa ole. Jotain erityistä kuitenkin tapahtui neljä vuotta sitten Lapissa, sillä laitoin silloin sukset jalkaan ensimmäistä kertaa sitten alakouluiän - ja seuraavana vuonna hankin omat. Olen siitä saakka ollut joka vuosi entistä enemmän haltioissani talvesta.
Eilen hiihtäessäni Ylläsjärvellä minulle tuli yhtäkkiä mieleen hassu yhdistävä tekijä talven ja Ahvenanmaan välillä. Kun muutin Ahvenanmaalle, tuiki tavallinen arkikin oli minusta kiinnostavaa ja jännittävää, koska se haastoi minua. Ruotsinkielisyys haastoi minua. Kaikki asiat olivat vähän erikoisempia, koska piti selvitä ruotsiksi.
Talvessa on se juttu, että myös se tavallaan haastaa. Siksi siinä on jotain erityistä muihin vuodenaikoihin verrattuna. ”Tavallisissa” asioissa kuten vaikka ulkona (pakkasessa) kävelyssä on jotain palkitsevaa. Jos sulla on liian ohut takki päällä tai villasukat jäivät kotiin, lähimarketissa käymisestäkin voi tulla pienimuotoinen selviytymisreissu, jos saan vähän dramatisoida. :)
Nyt kun olen alkanut harrastaa talviulkoilua, talven jännittävyys on tullut aivan eri lailla esiin. En edelleenkään ole mikään sulava hiihtelijä, ja jo ladulle hankkiutuminen on mulle yhä pieni haaste – tai pieni ihme, ainakin!
Olen kuin turisti, joka on vasta löytänyt kohteen nimeltä Talvi, ja olen ihan tohkeissani. ❤️
En ole vuoden 2020 jälkeen päässyt talvi-Lappiin ennen kuin nyt, ja siksi Ylläksen reissu oli kuin mikäkin tunteellinen reunion. Lähdin Ylläkselle sisareni kanssa, joka oli mukana myös kahdella talven 2020 Lapin matkallani. Tasan neljä vuotta sitten ihmettelimme Kakslauttasen kalliita takkapuita..! Tulipahan sekin paikka koettua. Suomen Lapin taika ulkomaalaiselle suunniteltuna - ja hinnoiteltuna.
Tämän kertaisen reissun kohteeksi valikoitui Ylläs oikeastaan vain siksi, että sisareni sai sieltä edullisesti mökin. Ja mikäpä siinä, minulla on Ylläkseltä mukavat muistot, kun kerran kävin siellä osana Carmex-yhteistyötä.
Majoituimme sisareni kanssa Ylläsjärven rannalla. Mökin sijainti oli mainio matalan kynnyksen (autottomalle) tunturilomailijalle; ladut lähtevät melkein mökin pihasta ja Ylläsjärven palvelut samoin kuin julkisen liikenteen bussipysäkit sijaitsevat kilometrin päässä.
Mökki oli kodikas, ei mitään luksusta. Kun tärkeimmät eli takka ja sauna löytyvät, me olemme tyytyväisiä :)
Viikon ohjelma?
Ottaa rennosti, nauttia luonnosta ja hiihdellä. Meidän kohdalla puhutaan nimenomaan hiihtelystä, ei hiihtämisestä, sillä vedämme latuja leppoisaan tahtiin ja teemme lyhyitä 10 kilometrin lenkkejä.
Kun yhtenä päivänä oli -20 astetta ja uskaltauduimme rohkeasti ladulle, lenkki jäi viiteen kilometriin. :) Allekirjoittaneen sormet olivat niin jäässä ekan vartin jälkeen, että näin jo sieluni silmin uutisen Ylläksen Kuukkelissa: ”tamperelaisnaisen sormet amputoitiin kohtalokkaan Äkäslompolon-järven hiihdon seurauksena: lähti jäälle väärän mallisissa hanskoissa.”
(Tällä reissulla opin, että lapaset + rukkaset on parempi valinta hiihtovarusteiksi kuin sormikkaat + paksut hanskat. Sisareni eräopas-ystävä valisti, että lapasissa sormet saavat lämpöä toisistaan, kun taas sormikkaissa ne ovat eristyksissä, ja siksi kylmettyvät nopeammin.)
Meillä oli tuuria sään kanssa, sillä kahtena päivänä oli mitä täydellisin -3 asteen hiihtosää, ja kahtena tiukemman pakkasen päivänä oli kaunis auringonpaiste. (Toisena näistä jäädytin sormeni, toisena nenäni…)
Lähdimme päivittäin liikkeelle 11 aikoihin ja palasimme mökille hämärän laskeutuessa viiden kieppeillä. Lounasta emme syöneet (alempaa selviää miksi), mutta pidimme latukahviloissa glögi- ja kahvitauon. Yhtenä päivänä jaksoin pakata eväät mukaan, mutta muuten päivät pärjäsi yllättävän hyvin tuhdilla aamiaisella ja glögillä. 😊
Eräänä iltana saimme hiihtää takaisin upeassa kuutamossa, valo oli aivan maaginen ja maisemat kuin postikortista.
Illat mökillä kuluivat ruokaa laittaessa ja takan ja saunan lämmössä rentoutuen. Olemme sisareni kanssa himosaunojia ja saunassa voi kulua helposti parikin tuntia. Etenkin, kun välillä juoksee ulos kierimään lumessa!
Ruoasta puheen ollen, ravintolaruoan taso Ylläksellä on kamala. ⬇️
Erityisesti lounasruokavaihtoehdot ovat luokkaa hampurilaisia, pizzaa, wingsejä, kanakoreja. Lohikeittoakin saattaa tuurilla löytää, mutta se on lautasellinen perunaa ja pari hassua kalanpalaa.
Tiedän ja muistan, että Lapin rinneravintoloissa on aivan eri tyyli kuin Keski-Euroopan hiihtokohteissa, mutta silti ruoka oli suuri pettymys. Mielessäni kangastelivat Sveitsin rinnekuppiloiden elegantit a la carte -menut ja viinilistat.
Ylläsjärven kylästä löytyi yksi laadukkaamman oloinen illallispaikka, hotelli Aurora Estaten yhteydessä oleva ravintola, mutta siellä ei tarjoilla menua vegaanisena. Sisareni on vegaani, joten tämä paikka ei ollut meille mahdollisuus. Instagramin kautta sain vinkin todella ihanan kuuloisesta yhden pöydän konseptiravintola Elsasta, mutta sielläkään ei vegaaniruoka onnistu.
Paremmat ravintolat jäivät siis odottamaan toista vierailua.
Ei oikein mitään. Se on myös Suomen hiihtokohteiden ero Keski-Eurooppaan. Meidän tunturikylissämme ei ole itsessään mitään nähtävää, toisin kuin tunnelmaa tihkuvissa alppikylissä. Suomessa kylien rakennekin on aivan erilainen; tunturikylissä ei voi vaellella kujilla ja piipahdella kuppiloissa ja putiikeissa, koska täällä kylät ovat kourallinen harvaan sijoitettuja taloja ja keskusta on yhtä kuin ruokakauppa ja/tai pizzeria-ravintolakompleksi ja sen lähiympäristö.
Se on minusta ainoa tylsä juttu Suomen Lapissa. Tai koko Suomessa, oikeastaan; meillä on vain aivan erilainen taajama-arkkitehtuuri kuin muualla Euroopassa. Siksihän me suomalaiset rakastamme matkustaa Keski-Euroopan historiallisiin kyliin tai Välimeren ihaniin rantakyliin, joissa parin sadan hengen asutuskeskuksissakin on kaupunkimaisesti kehittynyt sydän palveluineen ja vilkkaine kohtaamispaikkoineen. Se on meille eksoottista.
Ja yhtä lailla sitten ulkomaiset turistit tulevat meille kokemaan Lapin autiota villeyttä.
Ylläsjärven kylän keskusta ja meidän lähikauppa.
Ylläksellä lomaillessa majoitutaan joko tunturin pohjoispuolella Äkäslompolon kylässä tai eteläpuolella Ylläsjärven kylässä. Ylläsjärvellä asuu noin 300 ihmistä ja "kosmopoliittisemmassa" Äkäslompolossa noin 500. Äkäslompolo voi ylpeillä Suomen suurimmalla K-Marketilla: kylän keskustassa sijaitsevan Jounin Kaupan pinta-ala on 2000 neliömetriä ja kaupan sisällä on mm. juusto- & viinibaari. 😄
Puhuimme sisareni kanssa, että tekisimme vuosittaisesta yhteisestä hiihtoreissusta perinteen. ❤️ Se kuulostaa mukavalta.
Lappiin asti ei aina tarvitse lähteä, sillä kaunista talvi-Suomea ja komeita hiihtolatuja löytyy kotinurkiltakin.
Ensi viikolla olen kuitenkin ihmettelemässä hiihtomeininkiä vähän kauempana ja erilaisessa ympäristössä, nimittäin Kreikassa! Raportti seuraa! ☺️
Spontaani tiivistelmä kuluneesta vuodesta.
Alkuvuodesta hyytävän kylmä Hollanti & Saksa. Ensimmäistä kertaa olin ulkomailla ilman, että teki mieli kirjoittaa reissusta yhtään mitään. Niinpä en kirjoittanut. Mieleen jäänein muisto? Kun istuin melkein koko päivän pienessä pubissa Hollannin Enschedessä kirjoittamassa suurta puhdistusöljypostausta. Kirjoituksen aikana tuli syötyä useampi annos suolapähkinöitä ja harmitti, kun pubista ei saanut kunnon ruokaa. 😀
Toukokuussa Kreikan ihana Dodekanesia ja Samos. ❤️ Samoksen juttu yhä kirjoittamatta..! 🫢
Marraskuussa erilainen matka Kreikan Thessalonikiin. Joka kuukauden sulattelunkaan jälkeen ei kypsynyt minun Kreikka-kohteekseni, vastoin kaikkia odotuksiani.
Parhaiten vuodesta mieleen jäävät upea Leahlani ja entistä vahvempi siirtymä öljyvoittoiseen ihonhoitoon. Otin loppuvuodesta käyttöön balmit, joka on viimeinen askel "hardcore"-öljykäytössä - ei ole balmeja rasvaisempaa ihonhoitotuotetta. Olen nyt niin kaukana entisestä ihonhoitotyylistäni kuin vain mahdollista.
Tietysti mieleen jää myös kamala silmäluomi-ihottuma, joka hallitsi alkuvuotta. Ja ihottuman seurauksena mun kosmetiikkatuotteiden Hall Of Fameen pääsi täysin odottamatta teidän vinkkaama Avénen silmänympärysvoide, joka paransi puoli vuotta kiusanneen ihottuman. Jaa etteikö kosmetiikalla muka voi olla vaikutusta ihon kuntoon..? 🙏🏻
Tajusin, että en jaksa enää tehdä pelkästään yksinyrittäjän yksinäistä työtä. Raja tuli vastaan, ja nyt on oikeasti saatava olla fyysisesti tekemisissä muiden ihmisten kanssa työn merkeissä. (Olin vuonna 2019 ehtinyt saavuttaa unelmatilanteen, jossa tein duunia luonnonkosmetiikan maahantuojalle ja sain käydä konkreettisesti toimistolla töissä ja istua kollegoiden rinnalla, mutta tilanne muuttui jo seuraavana vuonna kun yritys myytiin, ja uusi päämaja sijaitsi liian kaukana tamperelaiselle. Ja tulihan siinä muuan covid-pandemiakin varmistamaan, että kaikki saivat pysyä etäällä toisistaan. 😔)
Lähdin aktiivisesti hakemaan mahdollisuuksia työkavereita ja asiakaskontakteja sisältävään työhön, ja prosessin seurauksena aloitin loppuvuodesta extraajana Tampereen Ruohonjuuressa. Ensi vuodelle toivon yhä vain enemmän ihmiskontakteja. ❤️
Aivan fantastinen oli myös työkeikka Twistbe'n osastolla I Love Me -messuilla. Olen ylipäänsä iloinen Twistbe-yhteistyöstä, sillä tässä porukassa on mun kaltaisia ainesosanörttejä ja purkkien lupauksia kriittisesti tarkastelevia ammattilaisia.
Tänä vuonna tienasin myös enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta tein myös liikaa töitä. Ensi vuonna parempi balanssi. 🙏🏻
Tämän kohdan saa ottaa huumorilla - niin otan itsekin - mutta on oikeasti ihan mielenkiintoista seurata, millä tavoin ikääntymisen fyysiset merkit etenevät. :)
Tänä vuonna vasemman silmäni alle ilmestyi koko silmän mittainen uusi vaakajuonne ja - - tämä oli erityisen kiinnostava havainto: mun vatsan ihossa alkaa näkyä ikä. Vatsan iho alkaa selvästi veltostua ja rypistyä. Se on eri näköinen kuin ennen. Olenko pian (nyt!) kiinteyttävien vartalotuotteiden kohderyhmää? 👋
Muuta ihoon ja todennäköisesti ikääntymiseen liittyvää on käsien ihon muuttuminen atooppiseksi - käsien ihon suojakerros on pysyvästi heikentynyt. En enää pysty olemaan lainkaan ilman huolellista käsien kosteututusta edes kesällä, iho menee rikki jos en jatkuvasti kiinnitä huomiota käsien ihon kosteutukseen ja suojaamiseen esim. siivous- tai tiskihanskoilla. Todella rasittavaa eikä paluuta normaaliin ihoon enää ilmeisesti ole.
Sisareni sai toisen lapsen.
Se oli vuoden paras asia. ❤️🍼
Olen jatkanut työskentelyä kognitiivisten haasteideni suitsimisessa, ja kävin toukokuussa paljon antaneen keskittymisvalmennuksen. Sen seurauksena tulin entistä tietoisemmaksi keskittymis- ja muistiongelmieni sudenkuopista, mutta toisaalta huomasin myös, että elämäntavoissani on jo paljon asioita, jotka tukevat aivojeni toimintaa. Tämä oli rohkaisevaa - en olekaan pelkästään muusannut päätäni. Minulla on vielä toivoa!
Mieleen jää myös kaunein ja kokemuksena pisin talvi koskaan! ❄️
Minusta on yhä enemmän tulossa talvi-ihminen. Se ei tunnu hullummalta. :)
Mitä teille jää eniten käteen vuodesta 2023?
Huomenna se alkaa... joulukuu. Ja sen myötä avautuu tietysti myös Karkkipäivän joulukalenteri. 🎄
Tämän vuoden joulukalenteri tulee olemaan erilainen. Ovathan kaikkien vuosien joulukalenterit olleet omalla tavallaan erilaisia, mutta tässä kalenterissa luukut avautuvat yhdellä sivulla.
Joulukalenteri-sivun löydät blogin yläpalkista Asiasanojen ja Kreikan välistä, tai tästä linkistä.
Yhden sivun metodilla saan blogin etusivun pidettyä siistinä, eivätkä muut postaukset huku kalenterijulkaisujen joukkoon.
Tänä vuonna joulukalenterissa on nostalgia-teema, ja tulen avaamaan vanhoja postauksia blogini 14-vuotisesta arkistosta. Postauksia on kertynyt vuosien varrella noin 3800, eli materiaalia riittää.
En ole vielä päättänyt, millä tavoin valitsen kunkin luukun postauksen - ehkä vain heitän hatusta jonkin päivämäärän ja nostan kyseisen päivän - tai lähimpänä sitä olevan - postauksen. :) Tai sitten selaan kuukausia ja poimin erikoisimman kuuloisia otsikoita.
Blogissa on varmasti sadoittain postauksia joita en itsekään enää muista, joten tästä voi tulla hauskaa. Tai sitten pelkästään älyttömän aikaavievää. 😅 Onpahan kalenteriin luvassa pari ylläriarvontaakin. :)
Tervetuloa joulukalenteriini. 🧑🏻🎄 Instagramin puolella avaan kahta eri kosmetiikkajoulukalenteria, tervetuloa sinnekin :)
Tiedän, tavallaan vanha aihe mutta kun... tää vain jatkaa vaivaamistaan.
Miten elämä voi olla nykyään niin täynnä tekemistä?
Eikä tämä liity pelkästään someen tai nettiin. Ilman niitäkin on ihan koko ajan jotain, mikä odottaa loppuunsaattamistaan.
Mulla on elämässä kroonisesti sellainen olo, että koskaan ei tule valmista. Ei voi rauhoittua, kun k o k o a j a n on jotain kesken. Siitä on tullut rauhattomuuden ja jopa syyllisyyden tunteiden kierre - ei myöskään ole lupa rentoutua, koska "pöydällä" olevat asiat pitäisi tehdä loppuun.
Otetaan tämä aamupäivä esimerkiksi.
Olin päättänyt omistaa aamun kodin järjestelylle ja työt saisivat alkaa vasta iltapäivällä. Junani lähti kello 12.04 ja heräsin puoli seitsemältä. Mulla oli siis viisi tuntia aikaa kodilleni.
Silti, en saanut kaikkea tehtyä.
Herättyäni tein seuraavia asioita:
Laitoin kahvinkeittimen päälle
Viikkasin vuoteella lojuvat vaatteet ja laitoin ne omille paikoilleen
Vein edellisen kuvaussession jäljiltä olevia kosmetiikkatuotteita paikoilleen
Vastasin kolmeen blogikommenttiin
Meikkasin
Pakkasin laukun tulevaa viikkoa varten
Yritin kuumeisesti etsiä ostamaani Probicare-voidetta jonka olin ajatellut ottaa testiin tällä viikolla - en löytänyt
Paistoin kananmunia ja pilkoin aamiaiskasvikset
Söin aamiaisen
Tein Instagramiin kolme Story-päivitystä
Puhdistin ruokapöydän pinnan
Kastelin kukat
Kun kello oli 11.30 mun piti lähteä junaan. Mitä jäi tekemättä? Vielä oli tarkoitus imuroida keittiö ja eteinen, en ehtinyt. Puhumattakaan eteisen peilipöydällä syyllistäen tuijottavista kosmetiikkapurkeista, jotka odottavat viemistään työhuoneelle.
Saavuttuani junaan avasin läppärin ja aloin työhommiin. Tiedän jo nyt, että en tämän päivän aikana saa vastattua kaikkiin viesteihin, jotka odottavat vastaamista.
Peikonlehdellä ei ole koskaan kiire mihinkään....
Joskus minusta tuntuu, että tänä päivänä suurin osa ajasta menee erilaisiin viesteihin vastaamiseen.
Se on jotain, mitä ei ollut olemassa nuoruudessani. Jotenkin hassua, että viestinnän tarve tuskin oli 20 vuotta sitten paljonkaan vähäisempi kuin nyt, mutta emme silti viettäneet puolta päivää viestimisen parissa. Kyllähän silloinkin pidettiin yhteyttä kaverien kanssa ja kommunikoitiin kollegoiden ja yhteistyökumppanien kanssa työelämässä. Viestinnän tapa vain oli erilainen.
Mun elämän täyteisyys ei ole kuitenkaan vain informaatioteknologian syy tai seuraus. Mulla on koko ajan tekemistä ilman älylaitteiden läheisyyttäkin. Joskus olen todennut, että pelkkä kodin hoito olisi mulle melkein puolipäivätyö. En tiedä miten on mahdollista jättää tavaroita ihan koko ajan hujan hajan kaikkialle, mutta mulle se vain on. Jos vain ehtisin käyttää siihen aikaa, mulla menisi joka päivä omien jälkieni siivoamiseen varmaan pari tuntia.
Lisäksi koko ajan voisi lukea ja opiskella. (Mutta ehtii vain murto-osan).
Voisi soittaa kaverille, jonka kanssa ei ole jutellut pitkään aikaan. (En tee niin. 😥)
Voisin taas alkaa lenkkeilemään. (Mut kun ei vain ehdi!)
Voisi käydä useammin leffassa. (Mutta on niin paljon tekemistä, että se koko ajan unohtuu.)
Tai... huijaankohan mä itseäni? Olisiko mulla kuitenkin enemmän aikaa ilman nettiä?
Todennäköisesti ainakin olisin enemmän läsnä reaaliajassa ja -ympäristössä. Ja niitä muita kuin nettiin liittyviä asioita tulisi edistettyä tehokkaammin.
Mitä haluaisin tällä hetkellä eniten ehtiä tehdä?
Imuroida säännöllisemmin.
Edistää eteisen remonttia.
Tilata jonkun händymanin asentamaan valaisimen keittiön kattoon.
Olla tiiviimmin yhteydessä ulkomailla asuviin ystäviin ja sukulaisiin.
Olla joutilas. Että voisi vain lähteä ulos ja olla silleen että, hei, mä voin nyt vaikka kävellä Tammelaan tai Kauppiin eikä mun tarvii tehdä muuta koko päivänä.
En tiedä, miten ihmeessä olen käyttänyt aikani 15-vuotiaana, 20-vuotiaana tai 25-vuotiaana, kun en siinä iässä ikinä, ikinä tuntenut tällaista loputonta tekemistä odottavien asioiden jonoa. Vaikka olin silloin aivan yhtä aktiivinen ja asioista kiinnostunut ihminen kuin tänä päivänä, eikä silloinkaan tylsistyminen ollut koskaan vaarana.
Ja nyt: ihan koko ajan on jotain kesken ja jatkuva kiire saada valmiiksi ja ikäänkuin krooninen tekemisen hälytystila - se on 2010- ja 2020-lukujen ilmiö minulle.
Ai että kaipaan tunnetta, että nyt on valmista. Ja voisi jopa pari päivää mietiskellä rauhassa ja keksiä, että mitäs sitä seuraavaksi tekisi.
Kokeeko joku muu samaa?
Olen viimeisen parin vuoden aikana alkanut tunnistaa muutoksia, joita minussa on tapahtunut sosiaalisesti. Muutos on kulkenut mukana jo pidempään, mutta vasta nyt olen alkanut kiinnittää siihen tarkemmin huomiota.
Minusta, megasosiaalisesta ja ihmisiä rakastavasta "eijavilppaasta", on selvästi tulossa introvertti.
Ainakin introvertimpi.
Oivallus on hämmentänyt minua. Miksi tämä tapahtuu..?
Olen syntynyt suunnilleen tietokirjaesimerkiksi ekstrovertistä henkilöstä. Yläasteella sain lempinimekseni Eija Vilpas, koska olin se koulun rempsein ja puheliain tyyppi. (Käheä äänikin muistutti Vilpasta..!) Olen aina rakastanut ihmisten seuraa ja kanssakäymistä muiden kanssa. Juttelua, ajatusten ja kokemusten vaihtoa, muilta ja muista oppimista, jakamista, yhdessäoloa. Sosiaalisuus on ollut yhtä kuin minä.
Teininä tai nuorena aikuisena ei ollut mitään rajaa sille, kuinka paljon jaksoi olla muiden seurassa. Muiden kanssa halusi olla - sitähän eläminen oli.
Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä pienempään rooliin sosiaalinen kanssakäyminen on kutistunut. Tämä on tietysti ymmärrettävää elämänvaiheiden näkökulmasta: monella sosiaaliset kontaktit vähenevät siinä vaiheessa kun perustaa perheen, ja entinen kaveriaika omistetaan lapsille ja puolisolle. Joskus työurakin voi viedä vähemmän sosiaaliseen suuntaan, kun tekee pitkää päivää ja työ saattaa nousta prioriteetiksi. Vaikka en itse perustaisi perhettä, kaverit voivat perustaa, ja se vähentää luonnollisesti sosiaalisia kohtaamisia.
Ylipäänsä kaikkein sosiaalisin vaihe elämässä liittyy monilla nuoruuteen ja opiskeluvuosiin, aikaan, ennenkuin vakiinnutaan. Kaikki tämä makes sense. Iän myötä vähentyvä sosiaalisuus ei varmasti ole täysin epätavallinen imiö.
Minullakin epäsosiaalistuminen liittyi varmasti yhdessä vaiheessa työlle omistautumiseen. Ja parisuhteeseenkin; sitä vietti aikaa enemmän kotona kuin ulkona riennoissa.
Mutta nykyinen sosiaalinen tunnetilani on jotain muuta kuin edellä kuvailtu.
Se on syvempi muutos tarpeessani olla yhteydessä muihin vs. olla yksin.
Aloin joitain vuosia sitten hiljalleen tunnistaa, että väsyn sosiaalisissa tilanteissa ja viihdyn yhä enemmän yksinäni. Ja lopulta: että tarvitsen aikaa yksin - paljon aikaa. Jotta palaudun.
Oivalsin, että Kreikan matkani ovat yksi ilmentymä tästä sisäisestä muutoksesta. Käyn Kreikassa yksin, koska tarvitsen sitä. Juuri sitä, että saan "luvan kanssa" olla vailla sosiaalisia velvollisuuksia monta viikkoa. Saattekohan kiinni siitä, mitä tarkoitan.
(Toki näihin matkoihin liittyy vapautuminen muistakin kuormittaviksi kokemistani asioista, ennen kaikkea sisäisistä.)
Minusta tuntuu yhä kasvavassa määrin, että mun omissa ajatuksissa ja sisäisissä prosesseissa on niin paljon "seuraa", että muut ihmiset ovat välillä liikaa. Siinä missä sosiaalisuus toimi nuorempana palauttavana aktiviteettina työlle tai opiskelulle, nyt tarvitsen palautumista sosiaalisuudesta.
Jopa oma kumppani saattaa välillä kuormittaa.
Nämä oivallukset ovat olleet hämmentäviä ja kipeitäkin. Mitä minulle on tapahtumassa? Miten ihmisetkin muka voivat uuvuttaa...?
Tuntuu, että ympärillä (ja sisällä) on niin paljon kaikkea, että kuppi menee helposti yli. Tarvitsee pakopaikkaa ja palautumista elämän tahdista ylipäänsä.
Vain yksin ollessa pystyn kunnolla rauhoittumaan ja palautumaan. Yksin ollessa olen olemassa vain mulle, eikä tilaan liity mitään odotuksia ja velvollisuuksia. Tuo huoneeseen yksikin muu ihminen, vaikka se olisi äitini tai sisareni, ja koko tunne muuttuu. Pitää huomioida myös se toinen. Täydellinen palautuminen on minulle sitä, että huomiota ei tarvitse jakaa mihinkään muuhun.
Juuri huomion jakaminen on keskeinen tekijä mun uupumisessa. Nuorempana tätä ei tarvinnut miettiä tai edes tiedostaa, koska ärsykkeet ympärillä olivat tasapainossa, ja huomio riitti kaikelle tarvittavalle. Kaverit olivat omassa huomiolokerossaan, asiakkaat ja työtehtävät omassaan, TV-ohjelmat ja viihde omassaan jne. Lokeroita oli kerralla auki vain yksi tai kaksi.
Nykyään huomiota vaativia (tai kutsuvia) asioita on niin paljon, että lokerot ovat menneet päällekkäin ja monen kansi on auki ja tajuntaan suihkuaa samanaikaisesti valtavasti huomiosta kilpailevia asioita.
Seuraus: uuvumme. (Tämä ei ole vain mun ongelma. Kognitiivinen uupumus on jo globaali ilmiö.)
Kuormituksen seurauksena kukin yksilö tekee omia ratkaisujaan, tiedostettuja tai tiedostamattomia, ärsyketulvan karsimiseksi.
Mulla seuraus on ollut yksin oloon hakeutuminen.
.
Kaipuu ihmisten pariin ei ole poistunut minusta. Tykkään ihmisistä, ihmiset ovat kiinnostavia. Saan edelleen sosiaalisista kohtaamisista iloa ja voimaa - olen yhä se iloisesti pälpättävä "eija", jonka koko olemus herää antoisassa keskustelussa tai asiakaskohtaamisissa.
Sosiaalisuus vain täytyy annostella sopivasti. Mun täytyy saada olla yksin. Aika paljonkin.
Kutsutaanko tätä sitten ehdolliseksi ekstroverttiydeksi...? Vai osa-aika-introverttiydeksi..?
Viivi-koiran poismenosta tulee tänään vuosi.
Viivi eli 15-vuotiaaksi, ja vaikka sillä oli viimeisinä vuosinaan haimaongelmia eikä se enää kunnolla nähnyt, se eli viimeiseen päiväänsä saakka iloista ja aktiivista koiran elämää.
Viivi oli sisareni koira, mutta se vaikutti minun elämässäni läheisesti koko 15 vuoden ajan. Viimeiset kolme vuotta Viivi asui puoliksi minun ja toisen sisareni luona, kun sisareni muuttunut elämäntilanne ei enää mahdollistanut koirien pitoa.
Viivi oli äärettömän sitkeä ja elämänhaluinen. Kesällä 2020 se kävi vakavan putoamisonnettomuuden seurauksena kuoleman porteilla - ja yllätti kaikki selviämällä. Viivi oli sairaalaan saapuessaan lähes täysin vailla tajunnan merkkejä, eikä 13-vuotiaalle seniorille juuri annettu toivoa. Murtunut sisareni teki päätöksen aloittaa tehohoito lääkärin heikosta ennusteesta huolimatta. Seuraavana aamuna eläinsairaalan henkilökunta kohtasi suureksi hämmästyksekseen virkeän, häntää heiluttavan ja ruokaa vaativan Viivin. Sen selviäminen oli käytännössä ihme.
Sellainen koira Viivi oli. Sen sitkeys ja elämänilo inspiroi ja ilahdutti kaikkia sen läheisiä läpi sen elämän.
Viivi rakasti metsälenkkejä, vinkuleluja ja marjoja. Jos Viiviltä olisi kysynyt, se olisi todennäköisesti maininnut elämänsä parhaimpiin muistoihin kuuluvan vaellusretket Lapissa ja Seitsemisen ja Helvetinjärven kansallispuistoissa. Metsäpoluilla Viivi oli elementissään. Hymyilen koko kehollani ja sydämelläni, kun näen muistoissani pienen tarmokkaan hahmon kipittävän kaukana pitkospuilla muun joukon edessä. Välillä se pysähtyi ja kääntyi katsomaan meitä aavistuksen kärsimättömänä, "No hei, vauhtia nyt siellä!"
Kotioloissa Viivi oli rauhallinen ja omanarvontuntoinen. Se asettui mielellään korkeammille paikoille kuten sohvatyynyille - jopa sohvan selkänojan päälle! - tarkkailemaan ympäristöä. Se katseli meitä muita pohdiskellen ja hieman arvoituksellisesti.
Sen uskollinen ystävä ja koiraelämänkumppani Totti taas hosui ja säntäili ja hermoili senkin edestä. 😅❤️
Viivin kulku oli viimeisinä kuukausinaan hidastunut ja saatoimme aavistaa, että kohta oli Viivin aika. Yhä se rakasti ulkoilua vaikkei jaksanut enää kävellä kuin korttelin tai pari, ja Viivin viimeisenä päivänä teimme vielä mukavan aurinkoisen kävelylenkin Pyynikille.
Yöllä Viivi sai sairaskohtauksen ja vein sen eläinsairaalaan.
En kerta kaikkiaan kyennyt tekemään päätöstä sen elämästä ilman, että sisareni saisi olla mukana. Viivin tila saatiin tasaantumaan tiputuksella ja se jäi loppuyöksi sairaalaan.
Mutta tiesin, että nyt oli sen aika.
Soitin aamulla koko perheelleni ja nuorin sisareni hyppäsi välittömästi junaan Helsingissä. Kahta tuntia myöhemmin olimme kaikki kokoontuneet sairaalaan hyvästelemään Viiviä.
Viivi lahjoitti meille viimeisenä aamunaan lahjan, jonka juuri Viivi saattoi antaa. Se saapui luoksemme rauhallisena ja läsnäolevana ja tervehti meistä jokaista katseellaan. Se heilutti häntää ja nuoli sisareni nenää. Vaikka se oli väsynyt, sairaskohtauksen merkit olivat hiipuneet ja se oli täysin läsnä ja tietoinen.
Se katsoi meitä ja sen katse sanoi, että kaikki on ok. Nyt on hyvä mennä.
En ole ikinä itkenyt yhtä paljon. Koko kehoni meni tilaan jossa vain tärisin ja nyyhkytin. Hetki oli niin kaunis ja niin surullinen. Se oli viiltävää. Se oli kaunein ja hienoin tapa Viiville mennä, koko perheensä ympäröimänä.
Silti hyvästien hetki repii ja sattuu niin, että sitä ei meinaa kestää.
Vain kolme viikkoa myöhemmin oli Totin aika mennä ystävänsä luo.
Ikävä on yhä suuri, mutta Viivi ja Totti eivät unohdu.
Eiväthän poismenneet rakkaamme koskaan oikeastaan lähde. He jäävät muistoihimme, ja heidän vaikutuksensa elämässämme jatkavat meissä. Me olemme kokemustemme ja kohtaamiemme merkityksellisten olentojen summa. Niin ihmisten kuin eläinten.
Luin Hesarin nettisivulta maaliskuussa artikkelin, jonka seurauksena osallistun tänään alkavaan keskittymisvalmennukseen.
"Opeta aivosi keskittymään".
Olen kirjoittanut keskittymisvaikeuksista blogissa kahdentoista vuoden ajan. Kuulun niihin, joiden pään netti on muusannut, jos asian voi näin yksinkertaisesti tiivistää.
Tänä päivänä netin ja somen vaikutuksista mieleen ja keskittymiskykyyn puhutaan paljon, ja ongelmat ovat yleisessä tietoisuudessa. Kaksitoista vuotta sitten siihen oltiin vasta havahtumassa.
Kirjoitin toukokuussa 2011:
"Viime vuosina olen huomannut itsessäni varsin epämieluisia asioita. En pysty enää lukemaan kunnolla, en jaksa kirjoittaa kirjeystävilleni, en pysty keskittymään mieheni kertomaan juttuun päivän kuulumisista. Muistini on huonontunut hälyttävästi. Joudun kirjoittamaan ylös käytännössä kaikki asiat, jotka haluan saada hoidetuksi. Minun on vaikea priorisoida asioita. Päässäni laukkaa rataa 359 eri asiaa jotka kaikki tuntuvat vaativan huomiota välittömästi, ja koska fokuksen jakaminen niin moneen kohteeseen on mahdotonta, saatan unohtaa ne kaikki ja tajuta päivän päätteeksi että en ole saanut mitään aikaiseksi.
(...) kaikkein voimakkain on tunne, että olen tyhmentynyt. En ole enää ihan viivalla. Voin melkein konkreettisesti tuntea, kuinka aivoni raksuttavat tyhjää."
Fast-forward vuoteen 2023, eikä paljonkaan ole muuttunut. Ymmärrän nykyään paremmin, mistä kaikesta kognitiiviset haasteeni johtuvat, mutta arjen ongelmat ovat yhä samat: minun on vaikea keskittyä, muistini on todella huono ja vietän ihan liikaa aikaa näyttöpäätteellä.
Pahinta on kun koko. ajan. on. mahdollisuus. hypätä. seuraavalle. kiinnostavalle.sivulle. Se on niin palkitsevaa. ❤️🔥Aivot hamuavat jatkuvasti lisää uutta ihanaa ja kiinnostavaa joka saa dopamiinin virtaamaan
Ja meitä on monia.
Kaltaisilleni keskittymiskyvyn menettäneille on tarjolla nykyään palveluita auttamaan fokuksen palauttamisessa. Tällaisesta kerrottiin Hesarin maaliskuun artikkelissa. Psykologi Johanna Vilmin ja keskittymiseen perehtyneen kasvatustieteilijä Veera Virintien Silta Educationin tarjoama keskittymisvalmennus kuulosti kuin minulle luodulta.
Yli 10 vuoden aivomuusikokemuksella olen realisti ja tiedän, etteivät pari mindfulness-harjoitusta tai nyt skarppaan somen kanssa -lupaukset vie yhtään mihinkään, ja ongelman taklaus vaatii suuren luokan ponnisteluja ja sitoumusta pysyviin tapamuutoksiin. Kun kyse on addiktiosta, tämä on helpommin sanottu kuin tehty, kuten jokainen riippuvuuksien kanssa tekemisissä ollut tietää. Silti, olen ilahtunut siitä, että ongelmasta puhutaan yhä enemmän ja että sen vakavuus tunnustetaan tasolla, joka vaatii Sillan kaltaisten hyvinvointipalvelujen kehittämistä.
Vilmin ja Virintien yrityksen neuvonantajiin lukeutuu aivotutkija Minna Huotilainen, jonka kirjoitukset keskittymisvaikeuksista ovat resonoineet meikäläisessä jo vuosikymmenen. Hyllystäni löytyy myös Huotilaisen teos Tunne Aivosi.
Hesarin artikkelissa Veera Virintie kertoo, että "Multitaskaaja opettaa aivonsa vaihtamaan tehtävästä toiseen jatkuvasti" ja että "jatkuva ärsykkeiden hamuaminen rasittaa aivoja ja syö kykyä keskittyä pitkäjänteisesti". Jep. Just tämän olen tehnyt aivoilleni. Olen ärsyke-junkie.
Psykologi Johanna Vilmi kertoo, että keskittymisvaikeudet ovat kasvava huolenaihe vastaanotolla ja asiakkaat puhuvat niistä jo päivittäin. Vilmin mukaan ihmisten keskittymisongelmat ovat niin suuria, että moni on alkanut epäillä itsellään adhd:ta. Samaistuminen. Olen itsekin käynyt neurologin juttusilla kun huoli muistiongelmista sai minut epäilemään sairautta.
Omalla kohdallani kyse on ADT:sta eli itseaiheutetusta tarkkaavaisuushäiriöstä. Se lienee taustalla useimmissa netin ja somen aiheuttamissa kroonistuneissa aivosumuissa. ADT ei ole synnynnäinen neurologinen häiriö, kuten ADD ja ADHD, vaan se aiheutetaan itse omalla toiminnalla.
Tätä kirjoittaessani Focus-valmennuksen ensimmäinen sisältö on saapunut sähköpostiini. Nyt siis keskittymisaamupalalle.
Kirjoitan valmennuksen tuloksista ja kokemuksista blogiin kuukauden kuluttua.
Disclaimer: olen ostanut valmennuksen itse, eikä tämä ole yhteistyö yrityksen kanssa.
Kuvakaappaukset siltaeducation.com-sivulta.
Toivotan kaikille hyvää uutta vuotta tämän kuvan myötä, joka tiivistää minulle kuluneen vuoden tärkeimmän tapahtuman.
Vuosi piti sisällään Ahvenanmaan kotini ja tukikohtani lähes 20-vuotisen aikakauden päätöksen. Se ei kuitenkaan tarkoittanut Ahvenanmaasta luopumista, vaikka pitkään koin - syvästi pelkäsin - niin. Minun on hyvin vaikea luopua asioista, jotka tuovat minulle turvan tunnetta ja hyvää mieltä.
Kuvassa olen onnellinen, istun Ahvenanmaan punaisilla kallioilla ja aurinko paistaa. Kuvan on ottanut ystäväni, joka auttoi minua muutossa. Tämä aurinkoinen, lämmittävä ja minulle läheinen Ahvenanmaa ei kadonnut minnekään, vaikka fyysinen asuinpaikkani siellä poistui, ja olen niin iloinen ja huojentunut tästä tunteesta. Jos jotain, ehkäpä asunnosta luopuminen korosti vielä voimakkaammin, mitä Ahvenanmaa minulle merkitsee - eikä se merkitys asu kiinteistössä eikä ole sidonnainen seiniin ja nimeen postiluukussa.
Vuoteen on mahtunut myös vielä paljon surullisempia luopumisia, mutta haluan lähteä uuteen vuoteen positiivisten tunteiden kannattelemana.
Niinpä tämän vuoden tärkein muistoni kiteytyy kesäkuun valoon, lämpimiin Ahvenanmaan kallioihin ja siihen iloon, jota viimein loppuun saatettu prosessi toi. Kaikki luopuminen ei olekaan menetystä.
.
