Olen viimeisen parin vuoden aikana alkanut tunnistaa muutoksia, joita minussa on tapahtunut sosiaalisesti. Muutos on kulkenut mukana jo pidempään, mutta vasta nyt olen alkanut kiinnittää siihen tarkemmin huomiota.
Minusta, megasosiaalisesta ja ihmisiä rakastavasta "eijavilppaasta", on selvästi tulossa introvertti.
Ainakin introvertimpi.
Oivallus on hämmentänyt minua. Miksi tämä tapahtuu..?
Olen syntynyt suunnilleen tietokirjaesimerkiksi ekstrovertistä henkilöstä. Yläasteella sain lempinimekseni Eija Vilpas, koska olin se koulun rempsein ja puheliain tyyppi. (Käheä äänikin muistutti Vilpasta..!) Olen aina rakastanut ihmisten seuraa ja kanssakäymistä muiden kanssa. Juttelua, ajatusten ja kokemusten vaihtoa, muilta ja muista oppimista, jakamista, yhdessäoloa. Sosiaalisuus on ollut yhtä kuin minä.
Teininä tai nuorena aikuisena ei ollut mitään rajaa sille, kuinka paljon jaksoi olla muiden seurassa. Muiden kanssa halusi olla - sitähän eläminen oli.
Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä pienempään rooliin sosiaalinen kanssakäyminen on kutistunut. Tämä on tietysti ymmärrettävää elämänvaiheiden näkökulmasta: monella sosiaaliset kontaktit vähenevät siinä vaiheessa kun perustaa perheen, ja entinen kaveriaika omistetaan lapsille ja puolisolle. Joskus työurakin voi viedä vähemmän sosiaaliseen suuntaan, kun tekee pitkää päivää ja työ saattaa nousta prioriteetiksi. Vaikka en itse perustaisi perhettä, kaverit voivat perustaa, ja se vähentää luonnollisesti sosiaalisia kohtaamisia.
Ylipäänsä kaikkein sosiaalisin vaihe elämässä liittyy monilla nuoruuteen ja opiskeluvuosiin, aikaan, ennenkuin vakiinnutaan. Kaikki tämä makes sense. Iän myötä vähentyvä sosiaalisuus ei varmasti ole täysin epätavallinen imiö.
Minullakin epäsosiaalistuminen liittyi varmasti yhdessä vaiheessa työlle omistautumiseen. Ja parisuhteeseenkin; sitä vietti aikaa enemmän kotona kuin ulkona riennoissa.
Mutta nykyinen sosiaalinen tunnetilani on jotain muuta kuin edellä kuvailtu.
Se on syvempi muutos tarpeessani olla yhteydessä muihin vs. olla yksin.
Aloin joitain vuosia sitten hiljalleen tunnistaa, että väsyn sosiaalisissa tilanteissa ja viihdyn yhä enemmän yksinäni. Ja lopulta: että tarvitsen aikaa yksin - paljon aikaa. Jotta palaudun.
Oivalsin, että Kreikan matkani ovat yksi ilmentymä tästä sisäisestä muutoksesta. Käyn Kreikassa yksin, koska tarvitsen sitä. Juuri sitä, että saan "luvan kanssa" olla vailla sosiaalisia velvollisuuksia monta viikkoa. Saattekohan kiinni siitä, mitä tarkoitan.
(Toki näihin matkoihin liittyy vapautuminen muistakin kuormittaviksi kokemistani asioista, ennen kaikkea sisäisistä.)
Minusta tuntuu yhä kasvavassa määrin, että mun omissa ajatuksissa ja sisäisissä prosesseissa on niin paljon "seuraa", että muut ihmiset ovat välillä liikaa. Siinä missä sosiaalisuus toimi nuorempana palauttavana aktiviteettina työlle tai opiskelulle, nyt tarvitsen palautumista sosiaalisuudesta.
Jopa oma kumppani saattaa välillä kuormittaa.
Nämä oivallukset ovat olleet hämmentäviä ja kipeitäkin. Mitä minulle on tapahtumassa? Miten ihmisetkin muka voivat uuvuttaa...?
Tuntuu, että ympärillä (ja sisällä) on niin paljon kaikkea, että kuppi menee helposti yli. Tarvitsee pakopaikkaa ja palautumista elämän tahdista ylipäänsä.
Vain yksin ollessa pystyn kunnolla rauhoittumaan ja palautumaan. Yksin ollessa olen olemassa vain mulle, eikä tilaan liity mitään odotuksia ja velvollisuuksia. Tuo huoneeseen yksikin muu ihminen, vaikka se olisi äitini tai sisareni, ja koko tunne muuttuu. Pitää huomioida myös se toinen. Täydellinen palautuminen on minulle sitä, että huomiota ei tarvitse jakaa mihinkään muuhun.
Juuri huomion jakaminen on keskeinen tekijä mun uupumisessa. Nuorempana tätä ei tarvinnut miettiä tai edes tiedostaa, koska ärsykkeet ympärillä olivat tasapainossa, ja huomio riitti kaikelle tarvittavalle. Kaverit olivat omassa huomiolokerossaan, asiakkaat ja työtehtävät omassaan, TV-ohjelmat ja viihde omassaan jne. Lokeroita oli kerralla auki vain yksi tai kaksi.
Nykyään huomiota vaativia (tai kutsuvia) asioita on niin paljon, että lokerot ovat menneet päällekkäin ja monen kansi on auki ja tajuntaan suihkuaa samanaikaisesti valtavasti huomiosta kilpailevia asioita.
Seuraus: uuvumme. (Tämä ei ole vain mun ongelma. Kognitiivinen uupumus on jo globaali ilmiö.)
Kuormituksen seurauksena kukin yksilö tekee omia ratkaisujaan, tiedostettuja tai tiedostamattomia, ärsyketulvan karsimiseksi.
Mulla seuraus on ollut yksin oloon hakeutuminen.
.
Kaipuu ihmisten pariin ei ole poistunut minusta. Tykkään ihmisistä, ihmiset ovat kiinnostavia. Saan edelleen sosiaalisista kohtaamisista iloa ja voimaa - olen yhä se iloisesti pälpättävä "eija", jonka koko olemus herää antoisassa keskustelussa tai asiakaskohtaamisissa.
Sosiaalisuus vain täytyy annostella sopivasti. Mun täytyy saada olla yksin. Aika paljonkin.
Kutsutaanko tätä sitten ehdolliseksi ekstroverttiydeksi...? Vai osa-aika-introverttiydeksi..?
27 comments on “Minusta on tulossa introvertti?”
Kiitos tästä postauksesta. Monilta osin hyvin tuttua. Nykyään olen etätöissä, joten huomaan kyllä kaipaavani ihmisseuraa. Siitä seuraa sitten, että täytän vapaa-aikani tapaamisilla ja usein olen ihan poikki , kun on ei ole tasapainossa se sosiaalisuus enää. Se balanssin löytäminen on haastavaa.
Tämä tasapainon menettäminen on hyvä pointti, ja selittää ehkä omiakin havaintojani korona-ajan jälkeen. Olen ihmetellyt sitä, miksi yhtäkkiä työpaikan kevyet keskustelut ja lounaat isossa porukassa on alkaneet tuntua kauhean raskailta, ja ihan kesken lounaan on voinut tulla tunne, etten jaksaisi olla tässä. Uusiin ihmisiin tutustumisen voisin skipata täysin, ja mieluiten olisin vain tuttujen ja turvallisten ystävien seurassa. Oon ollut vähän huolissanikin, että onko tämä joku uupumuksen merkki. Voi tietty olla sitäkin, mutta kyllä korona-ajan eristyneisyyskin saattoi jättää jäljen, ja nyt oma sosiaalisuus hakee taas muotoaan. Ehkä tää sosiaalinen ahdistus tästä vielä helpottaa.
❤️
Kyllä se oma muoto sieltä vielä löytyy!
Mulle toimivin muoto olisi karkeasti sanottuna olla yksin ja seurassa 50-50-peruaatteella. Kun saan riittävästi palautua ja olla vain mun omien ajatusten kanssa, olen taas "Eija-Sanni" ja todella nautin sosiaalisista kohtaamisista. Tätä 50/50-kaavaa on vain aika hankala toteuttaa käytännössä, koska aniharva ihminen ymmärtää näin voimakkaan yksin olon tarpeen.
(Ja uskon, että minunkin sosiaalisuus voi tästä vielä edelleen muotoutua ja olla viiden tai 15 vuoden kuluttua jotain muuta kuin nyt. Ehkä en olekaan eläkeläisenä introvertti. Tai, saatan olla täysi erakko!)
Niin on. ❤️
Miten tuttua. Aivan kuin minä. Kiva olla yhdessä, mutta pitkiä palautumisia yksin, välttämättä.
Kyllä. 🤍
Eikös se ole aika hienoa, että osaa hahmottaa milloin alkaa kuormittua ja tietää myös miten palautua? 🙂 Ihan samalla tavalla kuin keho käy iän myötä kankeammaksi ja mukavuudenhaluisemaksi, niin taitaa tuo mielikin käydä samaa läpi. On oikeastaan aika mahtavaa ja sydäntä lämmittävää, että sinulla on oma asunto, oma Kreikka ja varmasti myös muita omia levon ja turvan paikkoja. 💜
On kyllä. Joskus on kuitenkin tilanteita, joissa ei pääse välillä palautumaan moneen päivään, ja se on rankkaa. (Bonuksena tulee sitten syyllisyyden tunteet siitä, että ei jaksa sosiaalisuutta.)
Kesällä oli tilanne, jossa emännöin itselleni aiemmin tuntemattomia vieraita yli viikon ajan. Yli viikkoon ei päässyt vetäytymään omien ajatustensa pariin, vaan oli seurusteltava. Myönnän, että vaikka oli mukavaa, olin jo puolessa välissä viikkoa todella uupunut. Tulee valtavan painava ja ristiriitainen tunne, kun omaa tarvetta olla yksin ei voi alkaa selittämään vieraille. Ehkä jos vieraat ovat omaa lähipiiriäsi niin kyllä, mutta ei uusille ihmisille. Se oli tosi kurja tunne.
Tämä on tosiaan tärkeä ja todella merkittävä juttu mulle 💜
Olen täysverinen introvertti. En kärsi siitä,nautin omasta olostani. Mutta maailma ja työ on ekstroverttien, johon on vaikea sukeltaa. Kokoajan pitää olla sosiaalinen, verkostoitua, hymyillä tyhjänpäiväisyyttä, plää plää sitä ja tätä. Pitää keskustella jonninjoutavia tyhjänpäiväisiä asioita ruokatauolla työkavereiden kanssa. Missään ei saa olla rauhassa. Kotiin tullessa on aivan poikki, kun työ syö kaiken energian.
Tykkään kyllä ihmisistä ja kanssakäymisestä , mutta sellainen small talk on todella raskasta.
Tervetuloa meidän introverttien "seuraan" (siis ei fyysisesti, haha!). Meitä on paljon ja se on ihan ok.
Itse olen aina ollut vahvasti introvertti. Kuormitun seurassa ja esim. juhlien ihmispaljouden jälkeen olen ihan lopussa. Rauhan ja yksinäisyyden kaipuu vaan lisääntyy iän myötä ja koska mulla ei lähtötilannekaan ollut Eija V., olen aikamoinen metsänpeikko nykyään. Ihmiset toki kiinnostavat, mutten jaksa mitään suuria annoksia.
Joskus koin huonommuutta. Ajattelin, että tämä maailma on ulospäinsuuntautuneita varten ja heille on kaikki vähän helpompaa. Vanhemmiten on ollut huojentavaa tunnistaa, tunnustaa ja hyväksyä oma olomuotonsa. Nämä ovat aika sisäsyntyisiä asioita eikä "sosiaalisuuteen pakottautuminen" (yritin joskus nuorena) tuo lopulta mitään hyvää. On ihan ok olla introvertti. On ihan hyvä ottaa omaa aikaa, itselle ja omille ajatuksille. Se on vapautta.
😂😂
Kiitos kiitos 🙏🏻 Tunnen itseni jo varsin kotoisaksi tässäkin moodissa. Yksin olemisesta on todella tullut välttämättömyys.
Yksin olo on nimenomaan vapauttavaa.
Mielenkiintoinen postaus. Tunnistan itsessäkin introvertin heräilevän :-) . Todella kauniita kuvia tässä postauksessa!
🌅💞
Ehkä tunnetkin jo alalajin "sosiaalinen introvertti"? Kuulostaa siltä, että voisit hyvinkin olla sellainen - kuten itsekin olen.
Ei ollut mulle tuttu ilmaisu (tai alalaji). Ehkä minusta on tulossa juuri sellainen. :)
Mulla kuvaamasi asiat on osa erityisherkkyyttä. Esim. aloitin viime viikolla opiskelut (monimuoto, thanks god) ja tiistaista perjantaihin olin koululla lähiopetuksessa ja hirveä määrä informaatiota ja uusia ihmisiä tulvi mun päälle noitten neljän päivän aikana. Mulle tuli semmonen sosiaalinen ähky ja uupumus siitä kaikesta, että viikonlopun oon vaan ollu kotona neljän seinän sisällä ja en halua vieläkään nähä ihmisiä. Puolison nyt väkisinkin oon nähny ku asutaan yhessä, mutta hänenkään kanssa oo paljoa keskustellu. :D
Oon huomannu, että ku ikää tulee lisää niin semmonen kuormitusherkkyys on pahentunu. Ei enää niin hyvin kestä kuormitusta ku nuorempana. Jotenkin sen kans nyt sitte pitäis diilata, hyväksyä. Ja olla neljän seinän sisällä. :D
Olen miettinyt omallakin kohdalla, voisiko muutos liittyä erityisherkkyyteen. Olen jo aiemmin yhdistänyt tietynlaisen "empatiakuormituksen" erityisherkkyyteen, mutta en ole osannut ajatella asiaa laajemmin sosiaalisuuden näkökulmasta. Voi hyvin olla, että erityisherkkyydellä on tässä osansa.
Oli kyse mistä tahansa, on mielenkiintoista, että kuormitusherkkyys kasvaa vanhemmalla iällä. Sitä kuvittelisi, että elämänkokemus päin vastoin lisäisi kestävyyttä ja tekisi ihmisestä "paremmin aseistetun" erilaisiin tilanteisiin.
Onkohan tää saman tapainen asia ku se, että nuorempana kesti huonoja yöunia ja unettomuuttakin ihan älyttömän paljon paremmin? Mutta mikä siihen vaikuttaa, että noin on? Mikä muuttuu iän myötä?
Niinpä. 🤔 Onko ihmisellä nuorella iällä ylipäänsä vain paremmat energiavarasto ja parempi resilienssi ihan vain siksi, että systeemi (= kehon ja mielen liitto) ei ole vielä ehtinyt kulua ja "vioittua"...?
Jospa vanhempana koettu väsymys, muistihäiriöt ja alttius stressiin ovat "system erroreita" joita ajan myötä tulee kaikkiin laitteisiin, jopa meihin ihmisiin... :D Eikä niitä voi välttää...
Tämä oli kuin suoraan minun puhettani sillä erotuksella, että minä en ole koskaan ollut tai kokenut olevani ekstrovertti. Moni ei tätä usko, koska olen puhelias ja miellyttämisenhaluinen eli luen tilannetta ja koetan omalla olemisellani saada kaikille kivan olon. Tämän takia minua myös usein pyydetään kaveriksi sinne sun tänne (en oikeasti koe olevani niin kiva ihminen kuin muut tuntuvat ajattelevan...). Olen aina tarvinnut yksinäisyyttä ja hiljaisuutta palauatuakseni, nyt tarvitsen sitä vielä entistä enemmän. Harmittavan vähän tätä omaa aikaa on työn ja perheen välimaastossa, mutta etätyö pelastaa - se auttaa toipumaan joskus kovinkin sosiaalisista työpäivistä, kun kotona yksin ollessa voin keskittyä vain työhöni ja tauolla voin olla hiljaisuudessa.
Luulen, että suurin syy tähän väsymykseen on sinunkin mainitsemasi kognitiivinen kuormitus ja uupumus. Aivot tarvitsevat lepoa ja aistit ärsykevapaata aikaa. Jos persoonakin on introvertin (tai ambivertin) puolella, niin tätä varmasti kaipaa vielä normaalia enemmän. Täytyy vielä lisätä tähän, että minäkin pidän ihmisistä ja olen kiinnostunut toisista ja heidän ajatuksistaan, mutta kivakin sosiaalisuus selkeästi kuormittaa, joten olen alkanut sanoa myös kivoille pyynnöille "ei", jos minusta tuntuu, että tarvitsen aikaa palautumiseen.
Tarja, muut ihmiset ajattelevat niin, koska heille sä välityt sellaisena. ❤️ Vaikka et kokisi olevasi ekstrovertti, sun seurassa on varmasti mukava olla - on todella hieno ominaisuus, että pyrkii omalla käytöksellään saamaan muille hyvän olon. Toivottavasti et tee tätä "hampaat irvessä" vastoin tahtoasi, silloin ymmärrän, että tulee varmasti ristiriitainen olo, mutta tulkitsen, ettei miellyttävä ja muut huomioiva käytös ole sinulle kuitenkaan toimintaa, jota teet vastoin todellista luonnettasi. (Mutta onko sitten niin, että sinua pyydetään "liikaa" sosiaalisiin menoihin sen oletuksen perusteella, että olet ekstrovertti..? Ja se on sinulle epämukavaa..?)
Mä luulen myös, että lähes kaikki meistä ovat paljon alttiimpia väsymykselle ja kuormitukselle kuin 15 vuotta sitten. Puhumattakaan 25 vuotta sitten. Maailma on muuttunut, ja uudessa maailmassa saa jopa nähdä vaivaa, että pääsee karkuun ärsyketulvalta.... 😕
Miellyttävä käytös on varmasti luontaista kuin myös taito kuunnella ja pyrkimys ymmärtää toista. Tämän takia varmaan olen ns. mukavaa seuraa. Toki nautinkin tästä, mutta se on myös kuormittavaa. Ekstrovertit saavat ihmisistä energiaa, mutta tällaiselta introvertilta jatkuva kanssakäyminen toisten kanssa kuluttaa akkua. Itse asiassa se, että olen alkanut sanoa pyynnöille myös "ei", on sinällään aika uusi asia. Eli siinä mielessä olen varmaan ollut hampaat irvessä kiva 🤓
Kyllä, elämä on nykyään täynnä ärsykkeitä. Niitä pitää ihan tietoisesti väistellä, jotta ei kuormitu liikaa.
Kuitenkin hyvä, että olet alkanut kieltäytyä sosiaalisista riennoista, koska se on sun luonne huomioon ottaen tervettä rajanvetoa. ❤️ Jokaiselle soisi vapauden tunteen olla juuri sen verran sosiaalinen, kuin itselle sopii.
Tämä on normaalia, 'ambiverttiys' on monen luovan ihmisen kohdalla yleinen ilmiö :)
Ihmisseurasta nauttiminen sopivina annoksina, herkkyys ja kuormittuminen on niin tuttua.. valitettavasti siitä on saanut usein moitteita 'epäsosiaalisuudesta' ym. Varsinkin nuorempana, mikä oli äärimmäisen raskasta.
Kukin on oma yhdistelmänsä yksityisyyttä ja seuran tarvetta, eikä sitä pitäisi joutua puolustelemaan.
Kuulin tämän ilmaisun nyt ekaa kertaa sinun ja Tarjan kommenteissa, uskokaa tai älkää..! :)
Tämä oli hyvin sanottu. 🙏🏻
Eikö ole mahtavaa, että ihminen muuttuu ja elää monenlaisia vaiheita? Se on elämän rikkautta, jota rakastan <3. Olen asunut jo yli puolet elämästäni yksin, about 27 vuotta, ja kyllä se vaan tuntuu vuosi vuodelta paremmalta. Akut todellakin latautuu parhaiten yksin ollessa, mutta kun kaipaa seuraa, on kumppani saatavilla. Parasta ever! Iän myötä myös hiljaisuuden tarve on lisääntynyt. Ympäristömme on jatkuvaa melusaastetta, jota pakoon ei pääse missään. Kun asuu kaupungissa ja kerrostalossa, melun määrä on vakio, sitä kuuluu sekä sisältä että ulkoa. Kuin ahdistavaa! Kaipaan ja tarvitsen möykän vastapainoksi hiljaisuutta!
Totta tämäkin. Olisihan se vähän kummallista, jos pysyisimme läpi elämän tasaisesti samankaltaisina.
Jostain syystä vain näen (olen nähnyt..?) tietyt persoonallisuuden piirteet pysyvinä, kuten juuri ekstro/introversio. Että sitä syntyy jommaksi kummaksi. Mutta selvästi nämäkin voivat muuttua eri elämänvaiheissa. Tai, kuten joku kommentissaan mainitsi, voi olla vain sosiaalisesti introvertti (ja muuten ulospäin suuntautunut ja elämysten hakuinen). Minussa on tapahtunut selvästikin muutos juuri tässä.
Kuulostaa todellakin ihannetilanteelta..! ❤️
(Itse yritän vasta "kouluttaa" nykyistä kumppaniani siihen, että mun on saatava olla paljon yksin. Ei ole välttämättä helppoa, kaikki eivät tätä tarvetta ymmärrä.)