Viivi-koiran poismenosta tulee tänään vuosi.
Viivi eli 15-vuotiaaksi, ja vaikka sillä oli viimeisinä vuosinaan haimaongelmia eikä se enää kunnolla nähnyt, se eli viimeiseen päiväänsä saakka iloista ja aktiivista koiran elämää.
Viivi oli sisareni koira, mutta se vaikutti minun elämässäni läheisesti koko 15 vuoden ajan. Viimeiset kolme vuotta Viivi asui puoliksi minun ja toisen sisareni luona, kun sisareni muuttunut elämäntilanne ei enää mahdollistanut koirien pitoa.
Viivi oli äärettömän sitkeä ja elämänhaluinen. Kesällä 2020 se kävi vakavan putoamisonnettomuuden seurauksena kuoleman porteilla - ja yllätti kaikki selviämällä. Viivi oli sairaalaan saapuessaan lähes täysin vailla tajunnan merkkejä, eikä 13-vuotiaalle seniorille juuri annettu toivoa. Murtunut sisareni teki päätöksen aloittaa tehohoito lääkärin heikosta ennusteesta huolimatta. Seuraavana aamuna eläinsairaalan henkilökunta kohtasi suureksi hämmästyksekseen virkeän, häntää heiluttavan ja ruokaa vaativan Viivin. Sen selviäminen oli käytännössä ihme.
Sellainen koira Viivi oli. Sen sitkeys ja elämänilo inspiroi ja ilahdutti kaikkia sen läheisiä läpi sen elämän.
Viivi rakasti metsälenkkejä, vinkuleluja ja marjoja. Jos Viiviltä olisi kysynyt, se olisi todennäköisesti maininnut elämänsä parhaimpiin muistoihin kuuluvan vaellusretket Lapissa ja Seitsemisen ja Helvetinjärven kansallispuistoissa. Metsäpoluilla Viivi oli elementissään. Hymyilen koko kehollani ja sydämelläni, kun näen muistoissani pienen tarmokkaan hahmon kipittävän kaukana pitkospuilla muun joukon edessä. Välillä se pysähtyi ja kääntyi katsomaan meitä aavistuksen kärsimättömänä, "No hei, vauhtia nyt siellä!"
Kotioloissa Viivi oli rauhallinen ja omanarvontuntoinen. Se asettui mielellään korkeammille paikoille kuten sohvatyynyille - jopa sohvan selkänojan päälle! - tarkkailemaan ympäristöä. Se katseli meitä muita pohdiskellen ja hieman arvoituksellisesti.
Sen uskollinen ystävä ja koiraelämänkumppani Totti taas hosui ja säntäili ja hermoili senkin edestä. 😅❤️
Viivin kulku oli viimeisinä kuukausinaan hidastunut ja saatoimme aavistaa, että kohta oli Viivin aika. Yhä se rakasti ulkoilua vaikkei jaksanut enää kävellä kuin korttelin tai pari, ja Viivin viimeisenä päivänä teimme vielä mukavan aurinkoisen kävelylenkin Pyynikille.
Yöllä Viivi sai sairaskohtauksen ja vein sen eläinsairaalaan.
En kerta kaikkiaan kyennyt tekemään päätöstä sen elämästä ilman, että sisareni saisi olla mukana. Viivin tila saatiin tasaantumaan tiputuksella ja se jäi loppuyöksi sairaalaan.
Mutta tiesin, että nyt oli sen aika.
Soitin aamulla koko perheelleni ja nuorin sisareni hyppäsi välittömästi junaan Helsingissä. Kahta tuntia myöhemmin olimme kaikki kokoontuneet sairaalaan hyvästelemään Viiviä.
Viivi lahjoitti meille viimeisenä aamunaan lahjan, jonka juuri Viivi saattoi antaa. Se saapui luoksemme rauhallisena ja läsnäolevana ja tervehti meistä jokaista katseellaan. Se heilutti häntää ja nuoli sisareni nenää. Vaikka se oli väsynyt, sairaskohtauksen merkit olivat hiipuneet ja se oli täysin läsnä ja tietoinen.
Se katsoi meitä ja sen katse sanoi, että kaikki on ok. Nyt on hyvä mennä.
En ole ikinä itkenyt yhtä paljon. Koko kehoni meni tilaan jossa vain tärisin ja nyyhkytin. Hetki oli niin kaunis ja niin surullinen. Se oli viiltävää. Se oli kaunein ja hienoin tapa Viiville mennä, koko perheensä ympäröimänä.
Silti hyvästien hetki repii ja sattuu niin, että sitä ei meinaa kestää.
Vain kolme viikkoa myöhemmin oli Totin aika mennä ystävänsä luo.
Ikävä on yhä suuri, mutta Viivi ja Totti eivät unohdu.
Eiväthän poismenneet rakkaamme koskaan oikeastaan lähde. He jäävät muistoihimme, ja heidän vaikutuksensa elämässämme jatkavat meissä. Me olemme kokemustemme ja kohtaamiemme merkityksellisten olentojen summa. Niin ihmisten kuin eläinten.
6 comments on “Viivin muistolle”
❤️ Ihanat Viivi ja Totti. Itku tuli tätä lukiessa. Aiemmin kesällä hyvästeltiin siskoni melkein 15-vuotias koira, ja samastun kaikkeen kirjoittamaasi.
❤️
❤
❤️
Itken valtoimenaan. Pienet, ihanat Viivi ja Totti. Itken myös omaa Lola-kissaani, jonka poismenosta tuli heinäkuussa jo yhdeksän vuotta. Silti pintaa tarvitsee raaputtaa vain ihan vähän ja kaikki se kaipauksen määrä nousee heti pintaan.
Voimia Sinulle ja kiitos kauniista kirjoituksesta. Ikävä on niin suuri, koska rakkaus oli- on- niin suuri.
❤️❤️
Eläinystävät voivat olla aivan yhtä merkityksellisiä kuin ihmiset, ja niihin liittyvä kaipaus olla yhtä kipeää. Ymmärrän sinua täysin. 🤍
Voimme vain iloita siitä, että saimme viettää näiden rakkaiden kanssa sen ajan, joka annettiin.