Joulukalenteri, luukku 14.
Veikko.
Näin tänään sattumalta ystävääni Veikkoa pitkästä aikaa. Olemme viimeksi tavanneet ennen koronapandemian alkua. Tapaamme muutenkin harvakseltaan, muutamia kertoja vuodessa.
Veikko on 91-vuotias. (Ja oikealta nimeltään jotain muuta.) Ilahduin, kun Veikko näytti hyvävointiselta ja koronasta huolimatta hakeutuu ulos ihmisten keskelle. Kun edellisen kerran tapasimme vuonna 2019, Veikko ei ollut niin hyvässä kunnossa, ja kun keväällä 2020 puhuimme puhelimessa, hän ei ollut muistaa kuka olen.
Tänään Veikko istui pirteän oloisena tamperelaisessa kahvilassa aamiaisella. Menin tarpeeksi lähelle jotta näkövammainen Veikko tunnistaisi minut, ja kuullessaan ääneni vanhuksen kasvoille syttyi iloinen hymy. "Sinä...!" hän huudahti ja tarttui käteeni.
Veikko ja minä tutustuimme Barcelonan lennolla kahdeksan vuotta sitten. Niitä erikoisia kohtaamisia, joita elämässä joskus sattuu.
Lento oli syksyn viimeinen Ryanairin lento Tampereelta Gironaan ja matkustajia oli vain kourallinen. Lennolle oli luvattu huonoa säätä, suorastaan myrskyolosuhteita, ja olin henkisesti valmistautunut mm. salakuljettamalla lennolle pienen pullon viskiä. (Se meni "kasvovetenä" kosmetiikkatuotteiden joukossa.)
Koska kone oli lähes tyhjä, matkustajat valitsivat paikkansa mistä sattuu. Suurin osa valtasi itselleen koko rivin. Minäkin asetuin yhdelle kolmen penkin riville. Yhtäkkiä viereeni istui vanha mies. "Saanko istua tähän?" mies kysyi. "On niin tylsää istua koko lento yksinään, mukavampaa kun on seuraa".
En ole varma, mitä olisin vastannut normaaliolosuhteissa, mutta nyt seura tuntui turbulenttista matkaa ajatellen varsin mukavalta tarjoukselta. Pelkään lentämistä aivan hirveästi, ja hermostun pienimmästäkin ilmakuopasta. Matkaseura (ja lasi viiniä tai viskipaukku!) auttaa saamaan ajatuksia pois pelosta, ja lempeän näköinen vanhus vaikutti ehdottomasti mukavammalta vierustoverilta kuin tyhjä penkki. Toivotin miehen tervetulleeksi rivilleni.
Lento olikin varsin pomppuinen, ja seuraavien tuntien aikana sekä tutustuin Veikkoon että puristin lujasti hänen hentoisia käsiään pahimman turbulenssin ravistellessa konetta. Vieruskaverini oli hiljattain menettänyt vaimonsa syövälle ja elänyt elämäänsä tehden valintoja, joita ei kaikkia enää täysin allekirjoittanut. Veikko oli bisnespohatta, ja ollut suuren osan parhaista vuosistaan naimisissa yrityksen, ei perheensä kanssa.
Kun kone laskeutui Gironaan, vieressäni istuva mies oli saanut kasvot, ääriviivat ja tarinan. Veikko rakasti Barcelonaa, hän rakasti matkustamista ja hän rakasti elämää. Hän kertoi, että nyt kun puolisoa ei enää ollut, hän omisti vapaa-aikansa sille, että matkusti paikkoihin, joissa hän ja vaimo olivat usein yhdessä vierailleet ja jotka olivat olleet heille tärkeitä. Veikko asui samoissa hotelleissa ja samoissa huoneissa kuin vaimonsa eläessä, ja kävi samoissa ravintoloissa ja museoissa. Hän matkusti muistoihin ja eli niiden kautta uudelleen elämänsä onnellisia hetkiä.
Barcelonassa Veikko vei minut ravintolaan, josta sai ihan parasta mustekalaa. Tämä juttu päätyi muinoin blogiinkin..!
Barcelonan matkan jälkeen minä ja Veikko jäimme pitämään yhteyttä. Kävimme silloin tällöin kävelyllä tai syömässä Veikon lempiravintolassa. Vanha mies kiehtoi, liikutti ja myönnettävästi välillä myös ärsytti minua. Mutta jälkimmäinenkin lopulta lempeydellä. Veikko ei selvästikään ollut ollut liikemiesvuosinaan maailman helpoin ihminen, ja vielä vanhuuden - ja ikävän - pehmentämänäkin hänessä oli valta-aseman jättämää asenteellisuutta, jota minun ei ollut ihan helppo hyväksyä.
Kontrasteista ja epäsovinnaisesta asetelmasta huolimatta meistä jollain tapaa tuli ystävät. Veikolla ei juuri ollut ystäviä, ja minusta hän löysi nuoruuden lähteen, kuten hän sitä nimitti, josta ammensi itseensä elämän energiaa. Hän kertoi aina nuortuvansa seurassani. "Varastan sinulta energiaa", hän saattoi sanoa virnistäen.
Minusta puolestaan oli mielenkiintoista kuulla yksin jääneen entisen johtajan elämäntarinoita. Ja jos jokin minua Veikossa erityisesti inspiroi, se oli hänen mieletön rakkautensa elämää kohtaan. Tämä 9-kymppinen, lähes sokea mies ei antanut moisten seikkojen hidastaa menoaan vaan porhalsi ympäri Eurooppaa hakemassa iloa ja energiaa hänelle rakkaista ja merkityksellisistä paikoista. Veikki sanoi tietävänsä olevansa elämänsä ehtoolla, ja että hän halusi käyttää jäljellä olevan aikansa täysillä elämiseen ja iloa tuottavien asioiden kokemiseen.
Eräänä kesänä hän osti yks-kaks Interrail-lipun ja matkusti junalla Euroopan halki Roomaan ja Venetsiaan. Sain puhelun ravintolan terassilta San Marcon aukiolta. "Taidan ottaa paluumatkalle ykkösluokan hytin. Ei siellä rahvaan joukossa jaksa enää istua".
Tänään kohtasimme aivan sattumalta kahvilassa, jonne olin tullut tapaamaan ystävääni (lukijaani, itse asiassa..! <3). Edellisestä tapaamisestamme on kolme vuotta.
Istuin hetkeksi Veikon seuraan ystävääni odotellessa. Tarkastelin hänen haurasta mutta samalla niin ryhdikästä ja elämäniloista olemustaan. Tunsin rehellisesti myös hämmästystä. Veikko on välillä ollut hyvinkin heikossa kunnossa - ja tässä hän nyt taas istui kaikissa voimissaan, 91 vuotta lasissa, nauttimassa aamiaista kahvilassa niinkuin kuka tahansa vitaalinen ihminen. Tuttu pilke silmissään. Kynnet siististi huoliteltuina kuten aina. Mutta tällä kertaa parran sänki leuassa.
Sekin sai minut hymyilemään.
"Mennäänkö joskus taas syömään?" Veikko kysyi.
"Katsotaan", vastasin. "Katsotaan".
Tämä luukku on omistettu Veikolle ja elämän ilolle.
14 comments on “Tiistai 14.12.2021 - Veikko”
Kiitos tarina jakamisesta <3
❤️
Kiitos tästä. Tuli tippa linssiin, kun kuvittelin Veikon vierailemassa niissä kohteissa, joissa on käynyt edesmenneen vaimon kanssa.
❤️
Ihana tarina ♥️
❤️
Niin kaunis tarina! Kiitos!
❤️
Kiitos tästä koskettavasta tarinasta. Täällä aamukahvin äärellä huomaan kyynelehtiväni. Tämä sinun erilainen joulukalenterisi on kyllä hieno kokemus myös meille lukijoille.
❤️
No nyt itkettää niin moni asia tässä luukussa. ❤ Nyt saa joulu tulla.
❤️
:)
☺️