Tykkään puhua paljon, mutta tykkään myös olla hiljaa. Haluan olla hiljaa. Välillä en halua puhua mitään, en kenenkään kanssa. Tarvitsen hiljaisuutta ja omaa aikaa.
Joskus minusta tuntuu, että puhun liikaa ja liian kovaa. Puheliaana ihmisenä sitä ei aina huomaa. Kun oma äänekkyys ja ryöpsähtelevä puhetyyli on aina ollut osa persoonaa ja luontainen tapa ilmaista itseään, ei välttämättä tajua olevansa äänessä "tavallista" enemmän. Tai huutavansa, kun toiset puhuvat. Oikeastaan, vasta kun kuuntelen nuorinta sisartani, ymmärrän miltä itse kuulostan muiden korviin. Nuorin sisareni on, jos mahdollista, vielä minuakin puheliaampi. Meitä yhdistää myös herkkä innostuvuus ja ravihevosen lailla kiitävä tapa kertoa meitä innostavista ja inspiroivista asioista. Elehdimme käsillämme, viuhdomme, puhumme koko kehollamme. Ja tosiaan, usein äänenvoimakkuus on normaalin puheen sijaan melkein huutoa.
"Oletko varma ettei suvussanne ole italialaista verta..?" kreikkalaiset ystäväni vitsailevat usein.
Olen äänekäs jopa kreikkalaisiin verrattuna.
Mutta - ja tätä monen on vaikea ymmärtää: haluan olla myös yksin ja ihan ääneti. Hiljaisuus on minulle yhtä luontevaa kuin äänekkyys. Joskus haluan olla hiljaa seurassakin ja vain kuunnella. Se on rentouttavaa.
Tänään halusin olla yksin.
Mutta miten onnistua olemaan yksin tällä persoonalla..? Sitä olen taas tällä matkalla miettinyt.
En tiedä mikä minussa vetää ihmisiä lähestymään ja tekemään tuttavuutta. Minulle tullaan juttelemaan, vaikka en ottaisi ohikulkijoihin edes katsekontaktia.
Halusin olla tänään yksin, ja se onnistui kaksi tuntia.
Ilmestysluolalla kohtasin naisen, joka tervehti minua kuin vanhaa tuttua. Itse en tunnistanut häntä. Nainen oli kuulema nähnyt minut keskiviikkoiltana eräässä kalatavernassa (jossa taas olin suustani kiinni tavernan henkilökunnan kanssa), ja nyt olin siis "tuttu". "You are that lady from Finland!" hän huudahti, ja kertoi kuunnelleensa tavernan omistajan kanssa käymääni keskustelua. Kysymättä sen kummemmin mihin olin menossa ja sopiiko liittyä seuraan, nainen käveli kanssani ylös Choraan. Matkan aikana sain kuulla että hän on Saksasta, vuokraa taloa Patmoksella, on työtön ja löysi Patmoksen 80-luvulla hypätessään Pireuksessa kerran väärään laivaan.
Huomasin uupuvani naisen jutustelusta. (Niinkuin moni kenties uupuu minun ääniaallokostani...) Olisin tänään todella halunnut olla itsekseni ja vaellella Choran kujilla ajatusteni kanssa. Tarvitsin sitä.
Lopulta nainen lähti Choran saavutettuamme toiseen suuntaan. Sain olla rauhassa 45 minuuttia.
Lounaalla Choran ainoassa auki olevassa ravintolassa ehdin tarttua menuun, kun viereisestä pöydästä tervehdittiin minua ja pyydettiin liittymään seuraan. Piti miettiä hetki missä olin nähnyt miehen. Joo, hän puhutteli minua Choran edustalla ottaessani kuvaa, "Haluatko että otan kuvan sinusta ja maisemasta?" "Ei kiitos".
Nyt olimme siis tuttuja.
Ravintolan pöytien ollessa aika täysiä, ajattelin, että samahan se on istua tähän. Pian olimme keskustelleet hiusteni väristä, Patmoksen tunnelmasta, Suomen kaupunkiarkkitehtuurista, ravintoloiden hinnoista, ouzosta, saaren pormestarista ja Kreikan taloustilanteesta. Ouzo-lasillinen löysi tiensä myös käsiimme.
No, se siitä itsekseen olosta. Pian minut oli kutsuttu illalliselle tavernaan jossa mies, Gregory, oli kuulema syönyt edellisiltana elämänsä parasta kalakeittoa.
Hmmmm... minulla oli kämpillä odottamassa eilisillan horiatiki-salaatin jämä ja tonnikalapurkki. Lähtisinkö kuitenkin Gregoryn kanssa kalakeitolle..?
Katsoin tekstiviestit. Siellä oli viesti keskiviikkona tapaamaltani Viktorilta, akupunktööriltä. "Tule kello 19 Trexanderiin, minulla on tänään syntymäpäivä", viestissä luki.
.mmmmmm.
Tänään halusin olla yksin.
Mutta kohta olen jo myöhässä syntymäpäiviltä.
.
Päivän odottamattomin kohtaaminen tapahtui Skalan vanhan kaupungin kadulla. Tällä kertaa minua ei puhuteltu. Hätkähdin, kun yläpuolellani oli yhtäkkiä valtava pää.
"Missä sinun sarvesi on", sanoin. Hevonen vaikutti epätodelliselta, taruolennolta. Mistä se siihen ilmestyi.
Hevonen ei vastannut.
Se antoi minun mennä.
23 comments on “Tänään halusin olla hiljaa”
Toi on niin tuttu tunne. Oon ittekki tosi puhelias ja äänekäs tapaus ja joskus harvoin tulee sellasii hetkiä ku haluu pohdiskella hiljaa itsekseen. Sit joku tulee joku kysymään:" ootko pahalla tuulella ku oot noin hiljainen?" ?
Kuulostaa kovin tutulta. Itse tosin saisin myös vastakkaisen sukupuolen "sellaista" huomiota. Muistelen, ettet ole joutunut kärsimään siitä. Raskasta joka tapauksessa. Äänistä ja sosiaalisuudesta palautuminen vie aikaa. Nimenomaan hiljaista omaa aikaa. Menen ihan rikki, jos siihen ei ole mahdollisuutta.
En tiedä, mitä toivottaisin. Yksinoloa, kenties?
Joo, minua ei (onneksi) lähestytä romanttisissa merkeissä. Tai mistäs mä tiedän mitä niiden papparaisten päässä liikkuu mutta ainakaan he eivät näytä ulospäin mitään romanttisten ajatusten merkkejä ^_^ Ja nuorethan, tai edes oman ikäiseni, eivät käytännössä koskaan ota minuun kontaktia :D Ikäraja Sannikiinnostukselle tuntuu Kreikassa olevan kutakuinkin 60+ :D :D
Kiitos, se sopii :) Tänä aamuna Kosilla "jouduin" hotelliaan tarjoavan miehen seuraan ensimmäiseksi tunniksi, mutta nyt olen jo omissa oloissani nauttimassa rauhallista aamiaista vuokrahuoneeni kätköissä toisella puolella kaupunkia :)
Voi, tuo viimeinen kaveri oli ihana! <3
♥
Samaistun persoonaasi ja ajoittaiseen erakoitumisen tarpeeseen. Et ole yksin! Haluan myös kehua hyvin kirjoitettua, selvästi spontaania postausta. Parhaasi näiden parin vuoden aikana kun olen sinua seuraillut. Enkä oikeastaan edes ole kovin kiinnostunut kauneudesta, olet vain valloittava persoona ja siksi olen jäänyt seuraamaan sinua.
Kiitos Vilma, olipa mukavasti kirjoitettu <3
Hei Sanni!
Olen seurannut pitkään blogiasi mutta en yleensä kommentoi. Blogisi on hyvä ja koukuttava ja kuvat todella kauniita. Tähän tekstiin oli pakko kommentoida kun oli niin mielenkiintoista tuo miten vaan kohtaat ihmisiä. Ja hyvin kirjoitettu! Hauskaa oli myös kohtaaminen hevosen kanssa, hänkin huomioi sinut. Minusta kiintoisa aihe, miten jotkut ihmiset saavat huomion. Kiitos kivasta blogista. Se on tosi antoisa ja pidän siitä miten laajalla aihepiirillä liikut, blogisi ei ole tylsä laisinkaan. Ja olen ihaillut rohkeuttasi matkustella. Yksin matkustelu ei ole oikein mun juttu mutta olisi tietysti kiva jos voisi tuntea olonsa kotoisaksi yksin matkustaessakin.
Kiitos hyvän mielen palautteesta, Maria :)
Hevonen oli kyllä päivän paras kohtaaminen... <3 Se oli niin totaalisen odottamaton koska kävelin keskellä tiivistä asutusaluetta jossa oli vain taloja vieri vieressä. Ja yhtäkkiä vieressäni olikin hevonen... Pikkuisessa puutarhassa kahden talon välissä. :)
Yllätyin kirjoittamastasi aiheesta ja etenkin tuosta hevosesta :).
Vau, kissoja! :)
Bongasithan myös Nisyroksen kalastajakylän kissan maanantai-illan kukkapostauksesta ^_^
Tottahan toki, kiitos :D. Matkoilla ollessa sitä tulee ehkä kuvattua enemmän ja samalla myös näitä eläimiä. Joskus bongasin ulkomailla kauniisti toteutetun koira-aiheisen seinämaalauksen. Ei voinut lähteä eteenpäin ennen kuin se oli kuvattu useampaankin kertaan :D. Olisi ollut kiva tietää, liittyykö seinämaalaukseen kenties joku tarina.
Minä kuvasin eilen pyörien avulla liikkuvan koiran Kosin rantakadulla. <3 Omistajansa luvalla, tietenkin. Smilla-koiran takaraajat olivat halvaantuneet onnettomuudessa ja nyt se liikkui pyörien avulla. Se oli silti iloinen, energinen koira! :) <3
Elämän ilo! Se näkyy koirasta.
Nyt, kun matkailet, niin sulla on varmaan jo vähän ikävä Viiviä ja Tottiakin. Rapsutuksia karvaturreille, kunhan jälleen näette! :)
Me nähdään huomenna <3 On ikävä <3
Hauska lukea tällaista vähän toisenlaista postausta... tässäkin tarina soljuu välkehtien eteenpäin kuin vesi purossa - sinulla Sanni on kyllä ilmiömäinen taito kääntää päivän tunnelmat ja tapahtumat tekstiksi ?
Tuo aika ajoin esiin tuleva hiljaisuuden kaipuusi kuulostaa niiiin tutulta; joskus vaan on pakko saada ladata akkuja (ja puhegeneraattoria ;) sekä 'tyhjentää kovalevyä' kaikesta sinne tallentuneesta sälästä. Tavallaan tämä myös antaa sävyjä elämään luomalla tilanteista ja mielialoista kontrasteja aivan kuin eri värisävyjä, aurinko vs sade, kesä vs talvi, yksinäisyys vs seura, yms yms. Se, etteivät päivän suunnitelmat ehkä menekään aivan kuten on alunperin suunnitellut tavallaan myös kuuluu kuvaan (vaikka voi myös ärsyttää ja stressata?).
Kaiken kaikkiaan jännä ja persoonallinen vaikutelma syntyy tuosta Patmoksen elämästä, kun näin periaatteessa hiljaisesta sesongista huolimatta tuollaisia odottamattomia pieniä tilanteita ja kohtaamisia näyttää syntyvän yksi toisensa perään, hih ?
Ps. Kerrotko jossain vaiheessa tuosta Lipsin vierailustasi? Olisi kiva kuulla millaiset vaikutelmat sieltä sait näin kevätkaudella.
Juurikin näin.
Katsotaan ehdinkö. :) Ehkä laitan vaikka pari kuvaa jonkun postauksen loppuun, omaa postausta en todennäköisesti ehdi kirjoittaa. Kaunis, vihreä saari ja kuvauksellinen, ystävällinen kylä, mutta en varmaan viihtyisi päiväretkeä pidempään. Liian hiljainen minun makuuni, ainakin tähän aikaan vuodesta. Sain muuten ainutlaatuisen tilaisuuden nähdä saaren kuuluisa Neitsyt Marian ikoni ihan läheltä, kun sitä poikkeuksellisesti kuljetettiin kirkon ulkopuolella talosta taloon tuomassa siunausta (pääsiäisen jälkeinen perinne). Ikoni on kuulema niin tunnettu että korkeasesongilla saa koko ajan jonottaa että ylipäänsä pääsee näkemään sen läheltä. Ystäväni mukaan ikonin sisällä olevat kuivat oksat puhkeavat toukokuussa aina lehtiin...
Tuttua. Oman tilan tarve on kasvanut valtavasti iän myötä ja työn muuttuessa sosiaalisemmaksi. Reissun päällä tulee miehen kanssa vietettyä normaalia intensiivisemmin aikaa, joten kotona kumpikin ottaa taas vaistomaisesti vähän omaa aikaa omien juttujen parissa.
Huh huh :/ mä vielä vähemmän kestän ihmiskontakteja, niin voin kuvitella miltä tuntuu kun joku ventovieras haluaa joka käänteessä olla ystävä. Se on sika kuluttavaa, kun pitää ollaniin läsnä tutustuakseen ja oppiakseen näistä henkilöistä.
Itse jo suomessa kävelen isojen bluetooth kuulokkeiden kanssa. Niiden kanssa ei tarvitse olla jatkuvasti hereillä ja valppaana. Jos ihmiset tulevat puhumaan niin tajuavat yleensä toistaa itsensä. Kun nappikuulokkeita tai ilman käyttäessä aina kaikki vastaantulijat odottivat että elin sitä varten että voin neuvoa/jutella heille. Tuollaisen valppaustilan ylläpitäminen on kroonisesta ajatuksiinsa hukkujasta hyvin väsyttävää. En tiedä onko se jokin kasvonpiirteisiin liittyvä vai hiusten värillä erottumis asia, kun joku tulee kysymään/puhumaan. Helpointa ja tylsintähän on vain olla kotona, kun ei jaksa kommunikoida.
Hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus! Olen itse pohtinut paljon viime aikoina sitä miten erilaista eri ihmisiä on lähestyä. Miksi joidenkin kanssa (ventovieraittenkin) kanssa juttu kulkee, kun suun vain aukaisee ja toisten kanssa ei keksi mitään puhuttavaa, vaikka olisi tutumpikin tyyppi. Itse en selvästikään ole erityisen helposti lähestyttävä tai ainakin saan suhteellisen rauhassa olla, jos olen yksin liikkeellä. Miksi näin, en tiedä. Näytänkö tiedostamattani jotenkin torjuvalta? Iän myötä viihdyn kyllä enenevissä määrin omissa oloissani, että sinänsä asia ei haittaa, mutta olisi mielenkiintoista tietää mikä on se asia, joka ihmisestä tekee helposti tai vaikeasti lähestyttävän.
Samoja olen itsekin miettinyt. Ehkä vastaus on vain se yksinkertainen henkilökemia..? Tai värähtely, mitä kaikkea näkymätöntä ihmisten välillä meneekään... Toisten kanssa ei kerta kaikkaan saa luontevasti juttua aikaan millään, vaikka he jonkun toisen seurassa voivat olla puheliaita. Kemia...
Tässä postauksessa on taas sitä jotain. Musta tuntuu, että tämä on syntynyt jotenkin spontaanisti ja kenties kriittinen puoli sua on ollut hiljempaa kuin tavallaan. Upeaa tekstiä. Toivon todella, että kypsyttelisit ajatusta keskittyä kirjoittamaan jotain matkakirjaa. Matkakirjaa innostumisista, kohtaamisista, kokemisista, väreistä... Meille toisille esteetikoille, herkille, höpsöille, syvästi tunteville ja kohtaaville :) Olen tästä ennenkin sanonut ja olet väittänyt, että kirjoittajantaitosi eivät muka riittäisi. Tämä valloittava tarina kyllä osoitti taas toista. ;)
Kiitos mononoke :)
(..."kriitikkoa" minussa häiritsi tässäkin tekstissä vaikka mikä asia... mutta annoin olla :) Se sai nyt todellakin olla vain ajatusvirtaa.)