Eilen illalla yökerhon tanssilattialla taas havahduin siihen. Voimakkaaseen ”Peter Pan” –kokemukseen. Tuntemus oli niin voimallinen, että melkein pysähdyin kesken liikkeen ja juhlivat ihmiset ympärilläni alkoivat näyttäytyä kuin hidastettuina.
Mitä minä 33-vuotias nainen teen täällä 18-20-vuotiaiden persikkaposkien joukossa keikuttamassa lanteitani, käsi drinkkilasia puristaen, pukeutuneena samaan toppiin kuin 10 vuotta sitten? Yrittäen olla kuin yksi heistä.
Skannaan yökerhoa katseellani. Ani harvat kasvot ovat tutut. Ikätoverini ovat kotona hoitamassa lapsia.
Minä en ole kotona hoitamassa lapsia. Minä olen lapsi. Jollain tasolla.
Fiilikset yökerhossa eivät olleet mitään ensi kerran havahtumista, vaan osa tuntemusten sarjaa, joka on kulkenut mukana elämässäni siitä saakka, kun täytin 20. Vuosi vuodelta tuntemukset ovat muuttuneet voimakkaammiksi ja huolestuttavammiksi.
En ilmeisestikään halua kasvaa täysin aikuiseksi. Näytän ikäistäni nuoremmalta, ja ehkäpä senkin takia on ollut helppo elää 2-kymppisen loputonta ”roolia”. En sano, että aikuisuudessa ja vanhenemisen mukanaan tuomissa elämänmuutoksissa olisi mitään ikävää tai pelottavaa. Jostain syystä näytän kuitenkin ihannoivan nuoruutta, yrittäen hullun lailla takertua koko ajan etääntyvään nuoreen minuun.
Huomaan glorifioivani menneitä vuosia ja vaivun jatkuvasti opiskeluaikaiseen nostalgiaan. Selailen vanhoja valokuva-albumeja ja hymyilen kuville 16-vuotiaasta Sannista ja ystävistä Kööpenhaminassa, abi-Sannista koulun kulttuurimatkalla Roomassa ja 21-vuotiaasta Sannista au pairina Kreikassa.
Katson tarkkaan kasvojani, ilmeitäni, vaatteitani. Näytänkö vielä samalta? Menisinkö vielä tuosta au pair –kesän tytöstä?
Kuvien ajoista on jo yli vuosikymmen, ja silti muistelen niitä kuin viime viikon tapahtumia. Muistot ovat mielessäni niin elävinä, että tuskin tajuan aikojen olevan jo niin kaukana takana….
Sitten säpsähdän, ja tunnen taas kylmän möykyn vatsassani. Olen todellakin yli 30-vuotias, eikä minun kuulu elää enää samoja aikoja ja tuntea samoja tuntemuksia kuin 15- tai 25-vuotiaana. Eikä näyttää samalta. Silti koen selittämätöntä haikeutta loittonevasta nuoruudestani. Olen varmaankin aika säälittävä.
Kun minulta kysytään, miksi teillä ei ole lapsia, vastaan, ”Koen olevani vielä liian nuori saamaan lapsia”. Se on totta. Ajatus siitä, että olisin äiti, on jotenkin ihan hullu. Minullako omia lapsia? Kun olen itsekin vielä ihan penska.
Kai ihmisessä täytyy olla jotain vikaa, jos ei vielä 33-vuotiaana koe olevansa tarpeeksi kypsä perustamaan perhettä. Vai onko…? Muuttuisiko kaikki, jos tulisin äidiksi? Osaisinko mahdollisesti vasta sitten irtautua ikuisesti 21-vuotiaasta itsestäni..?
Palaamme vielä yökerhoon.
Iloisen päihtynyt ruotsalaisnuorukainen puskee itseään minua vasten ja yrittää työntää kieltään korvaani. Koen inhotusta juopuneesta huomiosta, mutta osa minusta on imarreltu. Mies on komea - ja nuori. Hän tarttuu minua kädestä ja sanoo, ”Gumman, minulla on sinulle paljon opetettavaa, olen jo 29-vuotias ja kokenut mies.”
Nostan kulmiani. Vastaan hänelle, etten ole itsekään ihan eilen syntynyt. ”Nooh, et voi olla kuin 22, korkeintaan 25”, nuorukainen sanoo. Peter Pan minussa tuntee riemua.
Tanssin miehen kanssa vielä hetken, jotta saan olla taas 22.
115 comments on “Peter Pan -ilmiö”
Eipä kenenkään ole pakko lapsia hankkia. Jos ei tunnu siltä, että haluaa tai ei ole vielä valmis, silloin on niin. Tunteesi on oikeutettu.
Miettisin eilen tanssilattialla että näyttääpä tuo kaunis nainen jokseenkin vastahakoiselta tanssimaan tuon liian innokkaan pojan kanssa. Mietin myös että nainen näyttää kovin tutulta, ja postaus vakuutti epäilyni todeksi. Outoa että tanssisin vieressäsi :) toppi sopi sulle tosi hyvin :)
No way??!!! Siis oikeasti olit eilen Kinossa? :D Ei voi olla näin pieni maailma..! ^_^
ihan oikeasti :D ensmmäistä kertaa käytiin tutustumassa ahvenanmaan yöelämään :D
Heh, siis uskomatonta jotenkin että mut tunnistetaan ahvenanmaalaisen baarin tanssilattialla...! ^_^
hahhah niimpä :D
Hei, minä olen juuri samanlaisessa tilanteessa kuin sinä mutta sillä erolla, että tänä vuonna täytän jo 37!!! Papereita minulta on kysytty kolmesti tänä vuonna ja kyllähän se ilahduttaa "peter pan-tautista"...
Hyviä pohdintoja ja kiva kun kirjoitit näin avoimesti. Osin kirjoitat samanlaisista ajatuksista kun minulla on nyt juuri 30 täyttäneenä. Sinulla kuitenkin nuo lapset toistuivat tekstissä useamman kerran. Eiväthän lapset erityisesti kenestäkään aikuista tee :)? Eiväthän kaikki halua lapsia koskaan ja elävät silti normaalia työssäkäyvän, vastuullisen aikuisen arkea.
Reilun kolmenkympin ikä tuo varmasti mukanaan sen oivalluksen, että toden totta, tämähän on aikuisen ikä. Mutta onneksi aikuinen voi olla monella tapaa :) Eikö olisi tärkeämpää miettiä mitä se tarkoittaa juuri omalla kohdalla, eikä miettiä niin paljon sitä miten muut ovat aikuisia? Elämänhän voi elää niin uskomattoman monella tapaa.
Olen kyllä siinä samaa mieltä että keinotekoinen parikymppisyydessä roikkuminen on aika surkeaa katseltavaa, mutta voithan silti nauttia samoista asioista kuin silloin ja toteuttaa ne vain vähän eri tavalla?
Eikä tuollaisen yökerhojutun perusteella kannata miettiä olevansa liian aikuinen tai liian vanha tiettyyn elämäntyyliin. Minäkin lopetin tuon kaltaisissa paikoissa käymisen jo silloin n. 20 -vuotiaana, ihan vaan koska ne ovat niin kamalia ;)
Niin, en tiedä.... Se onkin asia, jota olen aprikoinut. Että voisiko olla niin, ainakin minun kohdallani...?
Itselläni ei ole lapsia, mutta arvelisin, että ns. normaalilla terveydellä ja vastuuntunnolla varustetun ihmisen lasten hankkiminen tavallaan pakottaa aikuistumaan - tietyssä mielessä. Terveydellä ja vastuuntunnolla viittasin siihen, että toki lapsia hankkivat myös ihmiset, jotka eivät esim. mielenterveydellisistä syistä kykene heistä kunnolla huolehtimaan, enkä usko, että kuulut heihin.
Aikuistumisella en itse viittaa siihen, että olisi sitten pakko pukeutua tätimäisesti, tehdä vain "aikuisten juttuja" ja olla ikinä viettämättä iltaa esim. baarissa. Sen sijaan lasten hankkiminen oletettavasti "aikuistuttaa" siinä mielessä, että on pakko asettaa toisen ihmisen tarpeet omiensa edelle lähes kaikessa, esim. sovittaa päiväjärjestyksensä ja suunnitella menonsa sen toisen ihmisen mukaan, jonka hyvinvoinnista huolehtimisesta tulee oletettavasti ykkösjuttu. Itse en ole tällaiseen valmis, enkä tiedä olenko ikinä. Aika näyttää.
Ihana tietää etten ole ainoa jolla on tällaisia tuntemuksia..
Tuotanoin. Ikä on mielentila. Lapset eivät ole kaikkien juttu (JA SIINÄ EI OLE MITÄÄN VÄÄRÄÄ) ja 33 on vielä nuori. Itse olen 31- vuotias, ystäväpiiriini kuuluu yli nelikymppisiä, jotka tekevät ihan samoja asioita kuin minä. Asuvat vuokralla, ovat epävarmoja kroppansa suhteen, juttelevat miehistä ja käyvät keikoilla, ja tanssivat kuin viimeistä päivää. Miksi elämäänsä ei saisi elää niin kuin itse haluaa?
"Olen todellakin jo yli 30 vuotias, eikä minun kuulu elää enää samoja aikoja ja tuntea samoja tuntemuksia kuin 15- tai 25-vuotiaana." Mitä sitten KUULUISI tuntea, miten KUULUISI elää? Ne KUULUMISET ovat vain yhteiskunnan luomaa harhaa, jota tuputetaan ihmisille ns. hyvänä elämänä. Mielestäni hyvä elämä on sellainen, joka tuntuu itsestä hyvältä. Ja jossa ei satuteta muita millään tasolla. Kuuluu siihen sitten lapsia ja aikuismaista käytöstä tai ei. Nih. :) So, live your life! :)
Ihanasti sanottu, Milla. Kiitos :) Ymmärrän kyllä että nämä "kuulumiset" on yhteiskunnan luoma malli, ja yleisestihän olen juuri sellainen ihminen joka on sitä mieltä että mitään malleja ei tarvitse eikä kannata seurata, mutta jostain syystä tässä nuori vs. aikuinen -jutussa tunnen itseni vähän surkeaksi ja säälittäväksi. Ja oudoksi. Vähän ehkä niinkuin transseksuaali katsoo peiliin ja kokee outoutta kun vastaan katsoo väärä sukupuoli kuin miksi hän itsensä kokee. Minua katsoo peilistä aika lailla se nuori ihminen joksi itseni koen, mutta henkilötodistuksen luvut puhuvat omaa totuuttaan. Enkä vain voi välttää sitä ahdistusta, minkä vuosien vieriminen ja tiettyjen mahdollisuuksien hupeneminen aiheuttaa. Vaikka henkisesti voi olla minkä ikäinen tahansa, aiheuttaa fyysinen ikä kuitenkin omat vääjäämättömät rajansa.
Voi että tää postaus on ihana... Olin jotenkin aivan huono päivä -fiiliksissa äsken, mutta nyt jokin valo syttyi, kiitos paljon!
En voi ehkä samaistua täysin, koska olen 20-vuotias, mutta kyllä mäkin mietin, miten paljon olen mahtanut muuttua 15-vuotiaasta minästä. Se piristi, kun sattumalta juuri eilen uusi työkaveri luuli, että käyn tyyliin lukiota tai olisin jopa nuorempi, vaikka todellisuudessa aloitan syksyllä kolmatta vuotta yliopisto-opiskeluja :D Työkaveri oli kuolla häpeään, mutta itse olin kovin iloinen.
Ei mitään hätää. Mä aloin vasta viisikymppisenä tuntea ehkä olevani tarpeeksi kypsä ja aikuinen äidiksi, jos ylipäätään olisin ikinä harkinnutkaan lapsien hankkimista. Ei sillä aikuistumisella mikään kiire ole, se tulee itsekseen sitten joskus kuitenkin. (Valitettavasti?) Myös nostalgiatripit vähenee, kun vuosia nuoruuden ja nykyisyyden väliin kertyy enemmän. Ne alkaa vaan tuntua jotenkin ihan turhilta. No, oltiin nuoria joo, niin kaikki on kerran olleet. Semmosta se :-D
Lohdullista kuulla, Zepa! :)
Mä taas luulen, että tripit ei vähene minnekään, mutta 20 vuoden kuluttua ne suuntautuu tähän 3-kympin kauteen... ^_^
Heh, mukava tietää, etten ole ainoa vaikka siltä usein tuntuu. Lasissa 32, yksi lapsi tosin mutta taas kuukauden päästä sateenkaariperuukissa baarissa. Tosin lippuja myymässä tällä kerta...
Et usko, mutta ihan sama ilmiö kävi mulle eilen baarissa! Tuli ihan täti -olo, kun katselin niitä tyttösiä. Huoh.
Itse olen sitä mieltä, että todellakaan kaikkia ei ole tarkoitettu lisääntymään! Ja niitä, jotka on, ei ole tarkoitettu lisääntymään parikymppisenä. Ei kaikkien ole tarkoitus aikuistua heti siinä kaksvitosena ja perustaa perhettä, vaan sitä voi elää vaikka kuinka vanhaksi tuntien itsensä kuitenkin vielä 19-vuotiaaksi!
Hei, kaikki se miten ihmisten "kuuluu" tuntea itsestään, miltä näyttää, miten pukeutua tai mihin olla valmis on ihan puhtaasti kulttuurin tuotetta, normitettua sosiaalista sirkusta. Ihan oikeasti sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa onko sinussa jotain vikaa tai mikä olisi jotenkin "objektiivisesti" se, miten sinun muka kuuluisi elää tai olla. :) Sellaista ei ole olemassakaan!
Että jos ei tunnu siltä, ettet halua nyt lapsia, se on ok. Ei tarvitse välttämättä haluta koskaan. Jos haluat tanssia baarissa kuin parikymppinen, se on ok. Ihan oikeesti. Kenenkään ei ihan oikeesti tartte pyöriä tässä sirkuksessa sen mukaan miten "kuuluu" tehdä tai "kuuluu" tuntea siitä tai tästä tai tuosta. Pois se meistä! :)
Hienon sosiaalipedagokinen vastaus, allekirjoitan! :)
Tulostan tämän jääkaapin oveen ja yritän muistaa lukea sen joka kerta kun alkaa ahdistaa. :) Kiitos Maria.
Onko sellainen lapsia hankkineen kolmekymppisen "mamman" rooli parempi?:D:D:D Minusta on lähinnä hienoa, että ei hanki lapsia, jos ei tunne olevansa valmis. Ainoa ongelma siinä on se, jos myöhemmin toivookin, että olisi sittenkin tehnyt niin. Jos elää muita vahingoittamatta niin, että ei myöhemmin kadu, on mielestäni aika perseestä kenenkään sitä paheksua.
Itse täytin juuri 30. Tämä kirjoitus voisi kaikkineen olla kuin omasta kynästäni. "Selittämätön haikeus pakenevasta nuoruudesta", sinäpä sen sanoit.
Nyt on pakko kommentoida. :)
Älä huoli, pelko siitä että menettää jotain kun perustaa perheen on aivan turhaa. Itse myös mietin että siihen elämä loppuu eikä mihinkään enää pääse. Pyh, näin ei onneksi ole ja loppujen lopuksi se on vain sinusta itsestään kiinni jäätkö lapsen jälkeen neljän seinän sisälle tai lähdetkö esim tyttöjen kanssa pitämään hauskaa ja vaikka lähdet se ei tee sinusta huonoa äitiä. :)
Ainoa ero on se että kun saavut kotiin baarista niin ensimmäiseksi haluat nähdä nukkuvan lapsesi ja mietit miten onnekas oletkaan! <3
Ihanasti sanottu, H! <3
Minäkin tunnen olevani edelleen lähes lapsi, vaikka olen kohta 28 ja minulla on 2-vuotias poika! Joten siinä mielessä lapsen saaminen ei ole muuttanut ainakaan minua. Mutta silloin kun olin synnyttänyt, niin tunsin itseni vanhemmaksi aika pitkään, ja se oli kauheaa. Katselin vanhoja kuvia ja itseäni peilistä ja tuskastelin kuinka vanhalta näytän. Onneksi tilanne on pikkuhiljaa normalisoitunut, ja tunnen itseni nuoreksi jälleen. Höperöä ehkä, ja itsekästäkin varmaan jonkun mielestä, kun kiinnitän itseeni niin paljon huomiota vaikka minulla on lapsi. Lapsen saamisen ei kuitenkaan onneksi tarvitse tarkoittaa sitä, että minun oma elämäni on ohitse.
Ei kannata stressata lasten hankkimisesta kuitenkaan. Onhan sulla vielä monta vuotta aikaa miettiä asiaa. :)
Hei, tämäkin oli tosi lohdullista kuulla..! ^_^
Veikkaisin, että pahinta myrkkyä kasvoille (ja koko olemukselle) on juurikin lasten hankkiminen ja siihen liittyvät yöheräämiset ja muut stressaamiset.
Usein vauvojen myötä vanhemmat alkavat rupsahtaa silmin nähden, tosin kyllä se on varmasti lapsista tykkääville sen arvoista :)
Ihmisen kehityspyrähdykset loppuvat varmaan juuri siinä parinkympin nurkilla, jonka jälkeen vanheneminen on pitkään päällisin puolin lähinnä ihon valahtamista ja rypistymistä. Luulisin, että senkin takia siihen 20 v. paikkeille on helppo jämähtää. Henkinen kehitys kun on sen jälkeen huikean paljon maltillisempaa - jopa olematonta - kuin jos vertaat vaikka 10-vuotiasta 15- tai 20-vuotiaaseen.
Ihanaa että "tautisia" on muitakin!!!!
32v kakara
Ei sitä välttämättä tunne koskaan itseään ihan kokonaan aikuiseksi. Enkä oikein ymmärrä miksi pitäisikään. Kaikilla on kuitenkin sisällään ne teini-ikäiset ja parikymppiset kuvat itsestään... :)
Mainio ja puhutteleva kirjoitus. Peter Pan -tautia eletään siis täälläkin. Ikää paperilla vasta se 22, mutta en vain tajua ikääntyväni. En tosin jaksanut lähteä tuutoroimaan fukseja tänä vuonna, kun viimevuotiset veikkailivat minua kolme- tai nelikymppiseksi. Täh? Ihmettelin myös lukiosta tulleiden aikuistumiskriisejä: ei mulla vain ole sellaisia ollut, kun enhän nyt mikään aikuinen vielä ole?? Vakava ja akateeminen, no way Jose! ;D
Oho..?! Paha! ^_^
Mullakaan ei ollut vielä lukiosta päästyä mitään aikuistumiskriisejä. Kuvittelin että sitten 30-vuotiaana olen "aikuinen", mutta pikkuhiljaa valkeni ettei sitä tunnetta olekaan tuloillaan.....
Kyllä meitä ihmisiä maapallolla riittää. Ei tarvitse kenenkään pakosti hankkia omia lapsia. Itselläni niitä kyllä on ja sanoisin, että lapset kyllä muuttavat elämäntilannetta, mutta eivät ihmistä. Luulisin, että meissä kaikissa asuu se pieni tyttö tai poika, joka kerran olimme. Vaikka ulkokuori rapistuu, toisilla nopeammin, toisilla hitaammin, ja elämänviisautta karttuu kokemusten myötä, niin eivät ihan kaikki palaset meissä aikuistu! Elä ja nauti; kaikki tuntemukset on sallittuja :)
Ei ne lapset aikuista tee, 15-vuotiaalla äidillä saattaa olla tietynlaista kypsyyttä, tai sitten ei.
30-vuotias kahden lapsen äiti käyttäytyy ihmissuhteissa kuin pahainen teini tai sotienaikainen mummo.
Mun äitini katsoo peiliin ja ihmettelee naamaansa, "oonko mä noin vanha?" Se on se mieli, ei naama.
No näinhän se on..... (tai pitäisi olla...) Munkin äiti on ihan samanlainen. :)
Nuo tunteet ovat tuttuja täälläkin. Olen _vasta_ täyttämässä 27, mutta usein huomaan eläväni menneissä ja haikailevani nuoruuden seikkaluja. Lasten hankinta on jatkuvasti ajankohtainen aihe parisuhteessani ja käyn mieletöntä vuoristorataa vastuun ja perhe-elämän, toisaalta sekoilun ja "vapaan" elämän välillä. Milloin sitä olisi valmis kasvamaan isoksi?
Hei!
Minusta on typerää, että kukaan kysyy: "Miksi teillä ei ole lapsia?" Asia ei kuulu toisille ja syitä on monia. Erityisen kipeää kysymys tekee tahattomasti lapsettomille. Itse olen vapaaehtoisesti lapseton ja myös tunnen itseni ihan pennuksi, vaikka lähentelen jo neljääkymppiä! Kysyttäisiinpä minultakin papereita joskus...
Niin on. Itsekin pidän sitä todella epäasiallisena. Silti monet vain kysyvät. Tai jopa, "Milloinkas teille on tulossa...?" Ihan kuin lapsi olisi joku tilattavissa oleva hyödyke joka jokaisen nyt vain kuuluu ennemmin tai myöhemmin hankkia.
Tämä on niin totta. Olen myös 27 ja ollut mieheni kanssa noin neljä vuotta - mutta emme vielä edes asu yhdessä. Varsinkin miehen sukulaiset ovat todellä hämmentyneitä tästä tavastamme elää parisuhteessa ja kyselevät jatkuvasti koska muutamme yhteen (emme tiedä sitä vielä itsekään) ja koska hankimme lapsia (no haloo, jos emme edes asu vielä yhdessä niin ei varmaan ihan heti... :D) Mielestäni on hyvin epäkohteliasta alkaa isossa sukalaisseurueessa kahvipöydässä kyselemään noin henkilökohtaisia asioita. Ihan sama kuin minä kyselisin että no koskas täti itse aikoo laihduttaa kun on noita kiloja kertynyt tai milloinkas sinä meinaat erota siitä juoposta miehestäs?
Olen kolmen lapsen äiti, lapsilla ikää 1-11-v. Itse olen 37. Minäkin koen joskus, että vastahan minä olin teini tai parikymppinen. Sisäisesti koen itseni vuosia vanhemmaksi ja olen oivaltanut, että niin kokee varmaan suurin osa ihmisistä. Ei kukaan 70-vuotias varmaan koe itseään yhtä vanhaksi. Toki lapset ovat minua muuttaneet ja lasten myötä on tullut vastuuntuntoisemmaksi, mutta olen sitä mieltä että vanhemmaksi kasvetaan vasta lapsien myötä, ei etukäteen. Ei itseään koe äidiksi ennen kuin on äiti. Toisaalta mikään ei ole antanut elämässä niin paljon kuin lapset. Jos on hyvä parisuhde, niin minä liputan lasten hankkimisen puolesta. Moni vastahakoinen on todennut oman lapsen saatuaan kauhuissaan, että meinasi kävellä elämänsä suurimman onnen ohi kun ei tiennyt miten ihmeellistä oma lapsi ja kaikki siihen liittyvä on.
Siis tarkoitin, että tunnen itseni vuosia nuoremmaksi, kuten varmasti melkein jokainen!! Tätä tämä univelka teettää, ryppyjen lisäksi...
Kirjoitin väärin, koen itseni sisäisesti nuoremmaksi, kuten suurin osa ihmisistä!
Mun mielestä voi olla äiti, ja nauttia silti siitä tanssilattialla keikkumisesta :) Itse olen 22-vuotias, ja mulla on 3-vuotias lapsi, mutta käyn yökerhoissa silloin tällöin (en käytä juurikaan alkoholia), tanssin ja nautin ja tunnen itseni vapaaksi. Aamulla olen kuitenkin onnellinen, kun herään perheeni luota, tyttäreni ja mieheni vierestä. Tuntuu siltä, että minulla on jokin tarkoitus :) Ihailen blogiasi ja avoimuuttasi, kaikkea hyvää sinulle Sanni! :)
Hei! Täytin juuri 30-vuotta ja samat fiilikset on! Välillä on jotenkin vaikea uskoa että olen todellakin jo kolmekymmentä.
Näytän myöskin selkeästi ikäistäni nuoremmalta, ehkä se jollain tavalla tosiaan vaikuttaa myös siihen että on helpompi käyttäytyä kuin 25-vuotias.
Äitinä en osaa itseäni kuvitella.
Ympärilläni on kyllä monia saman ikäisiä joilla on täysin sama tunne. Luulen että nämä fiilikset ovat siis täysin ok ja normaaleja.
Meitä aikuisia on vaan niin monenlaisia. Ei ole olemassa mitään tyhjentävää määritelmää sille millainen aikuisen ihmisen kuuluu olla.
ps.aloitan tänä syksynä täysipäiväisenä yliopisto-opiskelijana. Saan siis vielä siirtää sitä Aikuisena olemista vielä useammalla vuodella, heh :D
Omat lapseni sain 31 vuotiaana. Olen nyt 36, ja kaikki ihmiset ympärilläni keroo kuinka lapset on muuttanut minussa kaiken, laittanut arvot ylösalaisin etc. Koska teen puolipäivää töitä ja toisen puolen hoidan kaksosiani olen kyllä hyvin kiireinen, pukeudun heiti toimistosta päästyäni vain mukaviin vaatteisiin ja hiukseni ovat aina kiinni, tälläisenähän ystäväni ja sukulaiseni minut näkevät. Kuitenkin käytän työmatkani metrossa katsellen kosmetiikkiablogeja ja muotilehtien sivuja haluten epätoivoisesti olla nuori. EN koe mullistuneeni, EN koe pysyneeni samanlaisenä, tunnen kuin minulla olisi ikäänkuin kaksi elämää ja persoonaa. Kun haen lapset hoidosta en mieti miten en näytä miltätahtoisin kun näen itseni päiväkodin eteisen peilistä, mutta samat kasvot työpaikkani naistenhuoneenpeilistä saa minut ajoin melkein masentumaan, ainakin kaipamaan "nuorta" minua..
Mainio kirjoitus! Noniin, itellä on ollu ihan samanlaisia fiiliksiä... Kaipaa jotenkin sitä nuoruuden huolettomuutta ja kaikkia kivoja sattumia. Olen 28-vuotias ja yritän vastahakoisesti hyväksyä, etten tästä enää nuorene. Mutta! Ihan oikeasti, nykyään suurin osa kolmekymppisistä tuntuu vielä ihan pennuilta ja se tuntuu olevan ihan sallittuakin. Kolmekybäsiä pidetään hirveän nuorena nykyään.
Olen tässä nykyisen poikaystäväni kanssa seurustellessani tajunnut, vuoden sisällä, että mun ei ihan oikeasti tarvitse olla enää mitään muuta kuin oma itseni. Ja se on ollu maailman vapauttavin tunne! Mun ei tarvitse hankkia lapsia, mun ei tarvitse ottaa asuntolainaa, tykätä kesämökkeilystä, mielummin sienestää kuin bilettää viikonloppuna, käydä kasista-neljään -duunissa, tehdä viikkosiivousta, emännöidä kaikenmaailman kissanristiäisiä, sen takia että NÄIN KUULUU TEHDÄ. No way!!! No, en noita ole aikaisemminkaan tehnyt, mutta olen jotenkin hävennyt itseäni tai miettinyt, että "kai mä sitten joskus aikuisena..." Ei ihan oikeasti ole olemassa mitään normeja, vaikka moni luulee niin.
Nauti elämästäsi ilman velvotteita, niin mäki aion tehä! Ja muistutan vielä yleisesti tosta lastenhankinnasta, että mun mielestä on säälittävää yrittää väkisin tehdä lapsia, "kun niin kuuluu tehdä ja vanhemmat odottavat lastenlapsia", jos et itse koe olevasi valmis. Ei ole kenenkään etu, että lapsi tehdään, mutta siihen ei jakseta panostaa eikä sitä jakseta rakastaa ja kasvattaa.
En voi itsekään uskoa, että olen 33-vuotias. Kiukustuessani käyttäydyn edelleen yhtä kypsästi kuin teini-ikäinen. Ihmiset ympärilläni aikuistuvat ja samalla vakavoittuvat. Samalla moni jo kasvattaa perhettään ja itse en ole ikinä ollut mikään lapsirakas ehkä jopa päinvastoin. Silti tänä kesänä tein ratkaisun, että eiköhän mekin kokeilla josko tästä raskaaksi poksahtaisi. Silti vähintään kerran päivässä mietin, että olenko ihan kahjo. Millä eväillä tällainen kersa lapsen kasvattaisi. Opettaisin senkin mököttämään yms ja eihän sellainen olisi sopivaa. No, olen järkeillyt, että tämä projekti on haaste siinä missä jokin muukin. Jos lasta ei tule niin siihen on tyytyminen. Mutta olen omalla kohdallani melko varma siitä, että jos en ikinä yrittäisi, katuisin asiaa. Antaa siis luonnon ratkaista lopullinen kohtalo ja vaikka olen välillä (usein) lapsellinen ja lapsenmielinen, olen kuitenkin sen lisäksi vastuuntuntoinen aikuinen. Ja en todellakaan ole keksinyt mitään "hienoa" syytä, miksi lapsia olisi hankittava. Mutta tarvinneeko tuota?
Ääh, todellakin sama fiilis. Tajusin juuri täyttäneeni 26v ja sen että ehkä mun pitäis pikkuhiljaa hommata se ammatti :oD Elämä on mennyt lähinnä seikkaillessa tähän asti, ärsyttää kun täytyy alkaa tekemään "aikuisten" juttuja. Nooo, onneks edelleen kysytään Alkossakin paperit, menen ihan uskottavasti vielä parikymppisestä! :o)
Hihii! Hauska postaus :D Jos joskus kuitenkin päätät saada lapsia, toivoisin, että bloggaisit asiasta! Oot niin huippu bloggaaja :D
P.S. Oon "vasta" 22 ja kärsin jo nyt samanlaisista peter pan-oireista... Kaikki baareissa vaan näyttää NIIN nuorilta! :P lasten hankkimisesta puhumattakaan...
Itse kahden pienen lapsen äitinä ymmärrän ihan täysin, ettei kaikki halua lapsia. Aikani menee 95-prosenttisesti lasten tarpeiden täyttämiseen, siivoamiseen, ruuanlaittoon ja pyykkäämiseen. Hoidan kahta pientä kotona miehen tehdessä pitkiä päiviä. Ajan mittaan lasten hoitaminen helpottaa ja jää aikaa muuhunkin, mutta kyllä ne ensimmäiset vuodet vaan muuttaa elämän täysin. Itse olen aina halunnut lapsia ja se on ollut suurin haaveeni, joten elämänmuutos ei ole ahdistanut liikaa, mutta joskus kyllä ahdistaa silti univelat ja oman ajan puute.
Mun mielestä alle 35v on muuten suht nuori ja hänellä on aikaa tehdä vaikka mitä!
Ihanaa että joku äiti uskaltaa rehellisesti kirjoittaa että lasten hoitamiseen ihan oikeasti kuluu aikaa. Yleensä kuulee vain hehkutusta miten ihanaa lasten kanssa on, ja miten lapset eivät oikeastaan muuta elämää juuri ollenkaan. Kiitos Lukija:)!
Joo, kyllä! Lasten hoitamiseen kuluu aikaa 24 tuntia päivässä seitsemänä päivänä viikossa. Univelka on mieletön ja sitä tekee väsyneenä hölmöjä asioita kuten laittaa makaronipussin pakkaseen, yrittää työntää vauvan tuttia miehensä suuhun, ihmettelee jääkaapin ovea kiinni työntäessä mitä siellä on välissä -tajutakseen, että oma pää, unohtaa vastatessaan toisen kysymykseen että mikä se kysymys olikaan etc. Parissa vuodessa on miehen harmaat hiukset lisääntyneet, molempien rypyt syventyneet, parisuhde on lujilla kun ei ole aikaa toiselle eikä oikein itsellekään, rahat on loppu kun halutaan pitää lapset kolmevuotiaaksi kotona ( ja tästä rahapulasta johtuen itsestä huolehtiminen on huomattavasti vaikeampaa ja H&M:nkin vaatteet alessakin liian kalliita). Mutta niin hetken ovat lapset näin pieniä, sitten saan taas takaisin vapauttani, voin keskittyä uraani ja saan viettää enemmän aikaani tuon ihanan karvaisen mieheni kanssa ym, mutta... nyt jo surettaa se miten nopeasti tämä aika menee, päivääkään en vaihtaisi pois ja harmittaa miten tämä väsymys painaa suurimman osan muistista ja muistoista unholaan ja mietin, että pitäiskö sittenkin hankkia vielä yksi lapsi... ;)
No kyllä! Lapset todellakin vievät alkuvaiheessa kaiken ajan, 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa. Välillä sitä on niin väsynyt, että laittaa makaronipussin pakkaseen, työntää vauvan tuttia miehen suuhun, ihmettelee miksei jääkaapin ovi mene kiinni -kunnes tajuaa, että oma pää on välissä, unohtaa kesken vastauksen että mitä se mies kysyikään ja tarkentaessaan asiaa on mieskin itse jo unohtanut mitä kysyi. Muutamassa vuodessa on mies harmaantunut ja molempien rypyt syventyneet. Mutta on tässä ajassa jotain ihmeellistä taikaakin. En ole kauhean lapsirakas, mutta välillä en voi kuin onnen sekaisin tuntein tuijotella ja ihastella lapsiani. Suren jo valmiiksi sitä miten nämä ekat vuodet menevät nopeasti enkä jälkeenpäin muista tästä ajasta juuri mitään. Lasten kasvaessa on taas aikaa enemmän harrastuksille, uralle ja kaksinololle ihanan karvaisen mieheni kanssa.
Ei vanhemmuuden tarvitse muuttaa ihmistä lopullisesti eikä omaa itseä tarvitse hukata, vaikka on lapsia. Toki kaikkea ei voi lapsille näyttää. ;) Sitä pidetään ihan luonnollisena, että perheen isillä on omia juttujaan ja "poikien iltoja", jossa toiminta on kutakuinkin samaa kuin kaksikymppisenä, mutta kyllä äiditkin saavat ottaa omaa aikaa. Ei se tarkoita sitä, etteikö silti olisi hyvä ja vastuullinen vanhempi lapsilleen.
Vaikka yökerhoissa käyminen on minusta ollut aika tylsää jo 25- vuotiaana, käyn siellä silti joskus tanssimassa, vaikka minulla lapsia onkin. Ei lapset estä vanhempia tekemästä toisinaan jotain omia aikuisten juttuja.
Meidän lapset käyvät yökylässä kavereillaan, isovanhemmillaan ja tädillään ja kyllä me miehen kanssa tehdään silloin mitä halutaan, yksin tai yhdessä. :) Toki arjen askareet vievät aikaa, kun on lapsia talossa, mutta toisaalta sekin on priorisointikysymys mihin haluaa aikansa käyttää.
Niin no, perheen tilanteet on erilaisia. Kaikilla ei ole sukulaisia, jotka innoissaan ottavat äitiriippuvaisen, monta kertaa 1,5-vuotiaanakin yöllä heräävän vilkkaan kiljukaulan ja hänen sisaruksen yökylään. Me olemme saaneet pärjätä pitkälle yksin lasten kanssa, eikä todellakaan päästä kahdestaan kuin noin kerran vuodessa jonnekin ja sekin MLL:n hoitajan avulla.
Onhan se vanhemmuus varmaan erilaista, jos ympärillä on isovanhempia, tätejä, setiä ja kummeja, jotka haluavat vanhemmille tarjota yhteistä aikaa. Silloinkin on varmaan erilaista, jos miehellä on tavallinen päivätyö ja pystyy illat osallistumaan täysillä lasten hoitamiseen. Meillä joillakin mies on reissutyössä ja arjen pyöritys on enimmäkseen naisen harteilla. Silloin ei todellakaan pysty tekemään mitä haluaa kuin hyvin harvoin. Luksusta on se, kun lapset on hetken omissa leikeissään ja voi hetken lukea vaikka blogia :) .
Voi Sanni, älä leimaa itseäsi. Olen samassa asemassa kanssasi, mutta oma asenteeni on että miksi hemmetissä _kaikki_ ihmiset ympärilläni tekevät sen perinteisen: hankkivat lapsia, lopettavat yhteydenpidon ja puhuvat vain lapsista. Itse olen vapaaehtoisesti lapseton, ja pidän toki yhteyttä vanhoihin hyviin ystäviini ja heidän perheisiin. Tällä hetkellä heidän elämänsä pyörii niin pitkälti lasten ympärillä, etteivät he muusta puhu vaikka kuinka yrittäisi. Ei lapseton jaksa kiinnostua sellaisesta tuntitolkulla, ja ystävyys on koetuksella. Olemme kuitenkin läheisten ystävien kanssa sopineet että vaikka yhteys katkeaisikin niin aina voi vaikka vuosien päästä soittaa ja kysyä mitä kuuluu, ilman että tarvitsee miettiä miksi ei olla pidetty yhteyttä.
Ongelma on pikemminkin se mistä löytäisi uusia saman mielentilan omaavia ystäviä, kun kaikki ne vanhat ovat kiireisiä perheidensä kanssa. Sanni, meidän pitäisi ehdottomasti mennä yhdessä bilettämään kolmekymppisten naisten tyyliin =)!
Hei mä tuun teiän mukaan! ;) Puhut asiaa Kriksu. :)
Tule, tule! Ihana kuulla ettei ole ainoa 'outo lintu'.
Kuulostaa hyvältä! ^_^
Voi, minusta tuntuu ihan samalta, vaikka olenkin nuorempi kuin sinä! En vain ole osannut pukea sitä sanoiksi näin hyvin vaikka olen yrittänyt. Ei ole väärin tuntea noin, pääasia että itsestä tuntuu hyvältä. Viis ympäristön odotuksista!
Voih, samanlaisia tuntemuksia parikymppisestä lähtien... 25-vuotiaana tunsin olevani täysin ikäloppu (!) ja pettäneeni kaikkien odotukset, kun ei ole vielä 2 lasta/omakotitalo/farkku/kultainennoutaja. Iän myötä hoksaa, että ne odotukset on ihan omassa päässä eikä missään muualla.
Olen havainnut, että mun henkinen ikä laahaa n. 5 v fyysisen jäljessä :) Kolmikymppisenä tunsin itteni kaksvitoseksi, ja se oli mun mielestä naisen paras ikä; nyt neljääkymppiä kohti kiitäessäni tuntuu, että kolmekymppisenä oli ihan parasta... Entäpä jos ihan paras aika olisikin juuri nyt?
Taitaa olla yleisinhimillinen ongelma, että kaipaa poikkeuksetta jotain mitä ei saa. Ei liene sattuma, että onnellisuusgurujen yleisin tarjoama avain onneen on tyytyminen siihen mitä sinulla juuri nyt on, ja hetkessä elämisen taito.
Todella kiva postaus!
Peter Pan olen kyllä minäkin, vaikka äiti olenkin. ;) Arki menee omalla painollan, mutta joskus illan myöhäisinä tunteina havahdun siihen kummalliseen tuntemukseen: Minä=äiti? Jotenkin se oma tunne itsestäni eroaa niin valtavasti siitä, mitä itse aiemmin on kokenut 'äitien' olevan. Olen edelleen sama höpsö lapsi sisimmältäni, vaikka tyttäreni todennäköisesti kokee minut perusäitinä. Todennäköisesti Sunkin äiti-kaverit eivät oikeasti ole mihinkään muuttuneet, vaikka nyt pitääkin enemmän aikaa viettää kotona kuin ystävien kanssa.
Jatka vain ylpeänä 'teinielämää' kunnes tunnet sisäisen tarpeen johonkin muuhun!!
(Onhan 40 nykyään uusi 30 naistenlehtienkin mukaan)
RENTOUDU! Mie oon 25 vee ja vanha kalkkis joidenkin mielestä, mut mie tykkään tavasta miten mie elän ja mies on yhtä mieltä. Anna palaa ja nauti elämästä! Niin teen minäkin!
Olen samanikäinen kuin sinä ja minuakin luullaan aina reippaasti nuoremmaksi kuin olen. Nauroin ääneen tekstiäsi lukiessa, koska se voisi kertoa omasta elämästäni! Muutama viikko sitten olin kolmen samanikäisen ystävän kanssa bilettämässä ja oli kyllä sellainen olo, että onko näistä muista bilettäjistä kukaan edes 20-vuotias :-). Ja kyllä, minuakin yritti iskeä joku hyvin nuori mies. Hiveleehän se itsetuntoa, naimisissa olevallakin... Nauroin muuten myös vanhoille kuvillesi - minun albumini ovat täynnä aivan samanlaisia :-D
Ootko ikinä aatellu tehdä juttua kulmakarvoista. Koska mun mielest sul on nätit kulmat ja ois kiva kuulla vinkkejä kulmien nyppimiseen ja meikkaamiseen =D.
Mikä kuvanmuokkaus ohjelma sulla on vai onko mitään? :)
Moi anonyymi! :)
En ole ajatellut tehdä juttua kulmakarvoista, koska omani ovat niin olemattomat enkä osaa niitä kovin kehuttavasti laittaa tai meikatakaan. Ohuet, "vauvakarvaiset" ja harvaan kasvavat kulmat ovat ehkä kaikkein vaikeimmat meikata luonnollisen näköisesti, ja juuri sellaiset kulmat mulla on. En nypi niitä juuri nimeksikään, muutaman hajakarvan kulmaluulta parin viikon välein. Tuo ohut muoto on siis ihan luonnon luoma, ei pinsettien tulosta. :)
Käytän kuvanmuokkaukseen Photoshoppia ja välillä netin ilmaisia filtteriohjelmia.
En minäkään kokenut, että nyt olen kypsä tulemaan äidiksi. Mutta jossain vaiheessa pelko siitä, että tulee vahingossa raskaaksi vaihtuikin peloksi, ettei tule koskaan raskaaksi. Ja tietäen miten yleistä lapsettomuus nykyään on, yrittäminen kannattaa aloittaa ajoissa. No minä tulinkin samantien raskaaksi ja nyt minulla on 1-vuotias tyttö, josta olen ikionnellinen. Elämäni on ihanampaa kuin aiemmin ja minulla on edelleen ystäviä joita tapaan, harrastuksia, yössäkin käyn joskus. Univelkaa ei ole eikä ole oikeastaan ollut missään vaiheessa.
Siis kiitos hirmuisesti tästä postauksesta! Mikä siinä on kun aina tuntee olevansa väärän ikäinen - kaksikymppisenä halusin olla vielä 18v, kaksvitosena tunsin itseni karmaisevaksi ikälopuksi ja halusin olla taas 22-vuotias, nyt kolmeakymppiä lähestyvänä haluaisin ainakin viisi vuotta iästäni pois. Huokaus. Hirvittää juurikin nuo odotukset, että tämän ikäisenä "pitäisi" olla se nousujohteinen ura, asuntolaina, mies ja pulla uunissa, mutta itseäni nuo asiat lähinnä ahdistavat, sillä haluan olla vapaa ja riippumaton. Monien mielestä olen varmaankin itsekäs, mutta kuka siitä hyötyy jos väkisin yrittää ahtaa itseään vääränlaiseen muottiin? Toiveikkaana ajattelen, että jos seikkailen nyt, niin vältän keski-iän kriisin ;)
Ööö... Miksi ihminen ei saisi "muuttua" kasvaessaan tai saadessaan lapsia? Eikö elämän ja elämänkokemusten kuulukin kasvattaa ihmistä? Itse katson omia 31 ikävuotta hienona matkana siihen mikä ja mitä olen nyt :) miten hyvät, huonot ja ihanat elämänkokemukset ovat minua kasvattaneet ja muokanneet. Arvostan jokaista vuotta ja odotan innolla tulevia: millainen tyyppi olenkaan 40-vee tai 60-vuotiaana? Tuskin samanlainen kuin nyt :)
Lapsia ei jokaisen todellakaan tarvitse hankkia! Itselläni on yksi vuoden ikäinen poika ja toinen lapsi tulossa. Itse en ole koskaan ollut varsinaisesti lapsia rakastavaa tyyppiä mutta omiani rakastan yli kaiken. Lapsen kautta olen oppinut enemmän rakkaudesta kuin koskaan ennen. Mutta on tämä myös raskasta ja pienten lasten kanssa saa kyllä laittaa "itsensä hetkeksi syrjään". Olisi hienoa että kaikki miettisivät haluavatko oikeasti lapsia ja todellakin tekisivät niitä vasta kun olisivat valmiita. Tietenkin huomioonottaen iän tuomat vaatimukset. Se Peter Pan -ilmiössä on ikävää että vaikka "naama ja harrastukset eivät vanhene" niin kroppa tältäosin kyllä. Eli jossain välissä on varmaan monien mietittävä asiaa vaikka ei sitä haluaisikaan.
Olen täysin samaa mieltä kanssasi. Ihmettelen välillä, miten epätoivoisella kiihkolla nuoruuteen takertuvat ihmiset jaksavat elää samalla tyylillä vuodesta toiseen. Eikö sellainen elämä ikinä tunnu tylsältä ja tarkoituksettomalta? Huomisesta päivästä toivotaan eilisen kopiota. Miksi? Miksei huominen päivä voisi olla vielä tätäkin päivää mahtavampi?
Viimeksi viime viikonloppuna kävin baarissa pitkän tauon jälkeen ja näky oli aika surkea. Nelikymppisiä ikinuoria vetämässä perseitä ja etsimässä sitä oikeaa. Peter Pan ei nyt ollut ihan ensimmäinen sana, mikä siitä touhusta tuli mieleen.
Kysymys liippaa läheltä pohdintoja elämän tarkoituksesta. Haluaako käyttää ainoan elämänsä haikailuun ja hengailuun vai henkiseen kasvuun ja erilaisten kokemuksien hankkimiseen? Oikeaa vastaustahan tähän kysymykseen ei taida olla.
Mielestäni tämän hetken trendit kannustavat ikuisen nuoruuden tavoitteluun. Se selviää hyvin nopeasti esim. Indien blogeja lukemalla. Naiset jotka uskaltavat vanheta, edetä urallaan ja ottaa vastuuta omasta ja perheensä onnellisuudesta ovat vastavirtaan kulkevia yksilöitä.
Olen kanssasi samaa mieltä siinä, että nuoruuteen takertuminen on epätoivoista ja, kuten tekstissänikin kirjoitin, jopa säälittävää. Elämäni ei kuitenkaan tunnu missään nimessä tylsältä ja tarkoituksettomalta, päinvastoin, elämä on niin kiinnostavaa ja täynnä koettavia asioita että se tuntuu menevän eteenpäin aivan liian nopeasti. Koen, että en ehdi kokea kaikkia asioita joita haluaisin, koska vuodet muuttuvat kuukausiksi. Haluaisin edelleen olla 21, jotta ehtisin vielä nähdä ja tehdä paljon enemmän!
Eli ei, mistään tällaisesta ei minun kohdallani ole kysymys. Olen Peter Pan, mutta en siksi että haluaisin elää uudelleen samaa päivää vuodelta 1999. Vaan siksi, että saisin LISÄÄ niitä erilaisia päiviä! Ja AIKAA tehdä tiettyjä valintoja. Jos esimerkiksi todella haluan lapsia jonain päivänä, ei minulla ikävä kyllä biologisten faktojen rajoissa ole mahdollisuutta miettiä asiaa enää 15 vuotta. Aika asettaa rajoja. Joista en pidä.
Oli vaan pakko tulla sanomaan, että kivasti vastattu. :) Olen muuten 38 ja kahden lapsen äiti. Ihan superonnellinen, enkä haluaisi olla enää 20 tai edes 30. Elän vihdoinkin täysin omannäköistäni elämää, ja sen rakentamiseen meni aikaa. Jokainen pohdintasi vie sinua kohti tulevaisuuden Sannia, luulen...
"Kai ihmisessä täytyy olla jotain vikaa jos ei vielä 33-vuotiaana koe olevansa tarpeeksi kypsä perustamaan perhettä. Vai onko…? Muuttuisiko kaikki jos tulisinkin äidiksi?"
Ei sinussa ole mitään vikaa. :D Itse olen 26 (pian 27) -vuotias, enkä ole ikinä halunnut lapsia. Minulle riittää se, että saan hoitaa tuttujen lapsia. Voin tavallaan "ottaa äitiyden parhaat puolet itselleni". Minun ei tarvitse esim. herätä yöllä puolen tunnin välein tai sietää kiukkukohtauksia kaupassa. Lapsi on minulla tietyn ajan, jonka jälkeen hän lähtee takaisin vanhempiensa luo. Loppuillan voinkin sitten vaikka katsoa rauhassa elokuvaa, lukea kirjoja ja lehtiä, lenkkeillä koiran kanssa tai tehdä ihan mitä itseä huvittaa. Mieti, mitä kaikkea voit saada sen sijaan, että sinulla olisi lapsi.
Minua suututtaa, kun jotkut sanovat, että elämän arvon tajuaa vasta sitten, kun on lapsia. Että elämä ilman lapsia on tavallaan "arvotonta". Varmasti elämä muuttuu lapsen myötä ja sitten asioita katsoo eri näkökulmasta, mutta minusta kaikkien elämä ja kaikkien valinnat ovat yhtä arvokkaita, olipa lapsia tai ei. Arvokkuus vaan muodotuu erilaisista asioista, mitä jokaisella on elämässään.
Itse haluan ainakin olla aina tietyllä tavalla peter pan. Olemme esimerkiksi sopineet parhaan ystäväni kanssa, että tulemme aina tapaamaan mm. leffa - ja tyttöjeniltojen merkeissä, olimmepa 30 tai 50-vuotiaita. Meistä ei saa tulla sellaisia, jotka pukeutuvat jotenkin hienosti mennessään toistensa luo ja vievät viinipullon tuliaisiksi (pahinta on, jos ystäviä kätellään sisälle mennessä). Haluamme aina rötköttää sohvalla pyjamissa, syödä herkkuja niin paljon että tulee paha olo ja nauraa itsemme kipeiksi. ;)
Olen edelleenkin sitä mieltä,että ikä on pelkkiä numeroita ja olen täyttänyt 50. Mukulat tehty alle kolmekymppisenä ja lähteneet jo maailmalle. Elän nyt uutta nuoruutta,vaikken pukeudukkaan teinien lailla.Kaikki sanovat,että näytän nyt nuoremmalta,kuin aikanaan rahdatessani tenavia mukanani.Käyn joskus yökerhoissa ja jopa nuoret miehet hakevat tanssimaan,enkä todellakaan ole mikään puumanainen.Nyt on vaan aikaa panostaa itseensä ja nauttia elämästä.Joskus yli 20v sitten tuntui ajatukset samanmoisilta kuin Sannin kirjoituksessa,mutta jos jaksaa aikansa hoitaa muksut,työn,miehen ja kodin niin tulee aika jolloin voi katsoa peiliin ja sanoa minä selvisin, nyt vuorossa olen minä itse.Kaikki riippuu itsestä ja mitä elämältä haluaa.
"Veikkaisin, että pahinta myrkkyä kasvoille (ja koko olemukselle) on juurikin lasten hankkiminen ja siihen liittyvät yöheräämiset ja muut stressaamiset.
Usein vauvojen myötä vanhemmat alkavat rupsahtaa silmin nähden, tosin kyllä se on varmasti lapsista tykkääville sen arvoista :)"
Mirri!! Ei voi olla totta että ihan tosissaan olet tätä mieltä... Eiköhän pahinta myrkkyä ihan oikeesti ole ihmisen mielentila; jos aina on naama väärinpuolin niin ei siinä lapsettomuuskaan auta :)) Ei ole kahta vaihtoehtoa; lapsettomuus ja nuorekkuus vastaan lapset ja rupsahdus.
Jos ihminen haluaa olla nuori niin siitä vain; mikäs sen hienompaa. Jokaisella on oikeus elää oma elämänsä niinkuin haluaa. Jos itsellä on hyvä olla yökerhossa niin so what?? Ihan sama minkä ikäinen on.
Vanhenemisessa ehkä karmeinta ovat ne ihmiset jotka ovat 50+ ja pukeutuvat ja käyttäytyvät kuin kaksikymppiset.
Muuten ikä on vain mielentila.... :D
Tämä postaus kyllä osui ja upposi! Vaikka tavallaan en haikaile menneitä nuoruusvuosia, tuntuu ettei niitä ole ikinä kunnolla ollutkaan. Pari hassua huoletonta kesää, mutta kovin vähän olen "normaaleja" nuorten juttuja tehnyt, ja tunnen jääneeni paitsi monista elämyksistä ja kokemuksista, tai ainakin asioista jotka pitäisi tehdä. Olen elänyt enemmän kirjoissa ja haaveissa, yökerhominäni on jokin rooli ja pirteästi lapsenmielinen en luonteeltani ole. Ja vaikka vuosia ei ole vielä edes kahtaviittä, tunnen itseni liian vanhaksi tekemään enää mitään. Ystävillä on avopuolisot ja koirat ja farmariautot, itse en ole ollut edes rakastunut saati seurustellut, saavuttanut mitään minkä koen "hyvän" elämän mittapuiksi... Menipä ankeaksi :) Kuitenkin, osaat kirjoittaa hauskasti ja selvästikin ajatuksiaherättävästi kerta tekstisi sai tällaisenkin avautumisen aikaan!
Kamalaa, kuulostat samalta kuin minä 24-vuotiaana, kun tuntui että kaikki on jo ohi enkä ole saavuttanut mitään. Mutta ei se mene niin! Sinäkin voit tehdä mitä tahansa, joko niitä nuorten "normaaleja" juttuja tai jotain ihan muuta, kaikki on itsestäsi kiinni! Nyt nenä pois sieltä pölyisen kirjan välistä ja mene sinne, minne unelmasi vievät! Ettei sinusta tulee katkeraa kolmekymppistä kuten minusta ;)
ARGH!Mamma murisee.Ei ole mitään oletuksia mitä pitäisi olla,miltä pitäisi näyttää,ollakko lapsia eikö olla lapsia...Ne on jokaisen omassa päässä olevia "muka-oletuksia" jotka kumpuavat omista kokemuksista,kenties osittain omista peloista/toiveista.
Älkääkä puolustelko omaa roolianne sen paremmin äitinä kuin lapsettomuuden valinneena/kärsineenä..ei kumpikaan ole toistaan parempi..perkele mua ärsyttää niin saatanasti toi ikuinen vääntö tästä lapsiasiasta.
Minä täytän kuulkaa 40 vee tulevana torstaina,olen 16-,3-, ja 1-vuotiaiden mamma,en todellakaan ole hehkeimmilläni,kadehdin joskus lapsettomia ystäviäni mutten vaihtaisi päivääkään tästä hullunmyllystä.
En pilaa lapsettomien ystävieni kohtaamisia pälättämällä omien pentujeni uusimmista kuulumisista kuin hetken,enkä myöskään jaksa kuunnella tuntikausia sinkkukaverien bailabaila-kertomuksia..kohteliaisuus molemmin puolin kunniaan.
Kiesus kehveli vieköön...ollaan vaan ihan omia itsejämme,kunhan nyt lakien mukaan zombaillaan niin hittojako sitä selittelemään elämäntyyliään.PeterPanit samaan jonoon vaan ElähtäneidenEläjien kanssa.