Voi että missä merkeissä loppupäivä eilen sitten menikään... Seistessäni pikkuisen räystään alla talon seinään liimautuneena vanhan kaupungin sokkeloiden keskellä mietin, että juuri tällä hetkellä tilanne tuntuu lähes absurdin kurjalta, mutta myöhemmin tällaisilla tuokioilla on taipumus palata mieleen niinä kaikkein voimakkaimpina muistoina matkoilta.
Lähdin siis eilisen käsimatkatavarapostauksen jälkeen kaupungille syömään. Päästyäni rantakadulla sijaitsevaan tavernaan, huomasin taivaan vetäytyneen pilveen eikä mennyt kauaakaan, kun ympärillä pisaroi. Ruoan jälkeen sainkin sitten valita, jäädäkö tavernaan pitämään sadetta (minulla ei ole matkassa sateenvarjoa tai muutakaan sateensuojaa) vai lähteäkö kastumaan. Valitsin odottelun.
Kuuden aikaan sade oli enää pientä tihkua, ja lähdin Bourtzille Sporadien ruokaherkkuja esittelevään Tasting Festival -tapahtumaan. Bourtzi on pieni linnoitettu niemeke Skiathos Townin kahden sataman välissä.
Bourtzille päästyäni sade oli yltynyt, ja törmäsin linnoituksella sekavaan tilanteeseen. Kokit hääräilivät patojensa ympärillä ja linnoituksen oviaukoilla tungeksi paljon ihmisiä, mutta kun yritin mennä sisään, minua tultiin estämään. "Tänne ei pääse nyt, tasting alkaa vasta seitsemältä", sanoi joku mies. Katsoin, kun muita ihmisiä kuitenkin kulki sisään ja ulos. "Tervetuloa takaisin illalla, seitsemästä yhdeksään täällä on tarjolla 20 kokin valmistamia tasting-menuja sekä viiniä, kaikki ilmaista."
"Mutta nyt, neiti, suosittelen että käyt vaihtamassa jotain lämpimämpää päällesi", mies lisäsi, selvästi ihmetellen mitä tein sateessa pikku-topissa ja lyhyessä hameessa. Ulkona oli todellakin viilentynyt huomattavasti.
Lähdin siis kiltisti takaisin kämpille, harmissani sään äkillisestä muutoksesta. Se siitä iltakävelystä sitten. Niin tyypillistä... Istuessani päiväsaikaan kirjoittamassa blogia ulkona paistoi aurinko...
Päästyäni majapaikkaani ajattelin, että nyt istun alas chättäämään vähän miehen kanssa ja palaan Bourtzille vasta myöhemmin. Olinhan syönyt tosi myöhäisen lounaan eikä minun juuri nyt tehnyt mieli maistella lisää ruokaa. Jotain minun kuitenkin teki mieli... nimittäin kahvia. Katsoin ulos ja havaitsin sateen tauonneen. Päätin kipaista kulman takana sijaitsevaan leipomoon hakemaan latten.
Astuessani leipomosta höyryävä kahvimuki kädessäni, ulkona vaikutti kirkastuneen. Hmm, entäs jos kuitenkin tekisin pienen kävelyn vanhaan kaupunkiin, ajattelin. Tuosta leipomon nurkalta lähtee katu jota en ole vielä kävellyt, käyn tsekkaamassa minne se johtaa. Minulla oli jalassa vain rantasandaalit, jotka eivät tietenkään ole mikään fiksuin valinta kävelylle, mutta tämä olisi vain ihan nopea, pieni lenkki...
Lähdin katua ylöspäin. Ahaa, täältä pääsee Megali Ammoksen rannalle...! Ja täällä on näköjään kunnon gyros-ruokala-keskittymä... Entäs jos käännyn tästä, minnekäs tästä pääsee..? Varmaan sinne kirkolle jonka ohitin eilen. Taidan kävellä sinne, sehän on ihan lähellä. Ja niin olin yhtäkkiä suuntaamassa kahveineni ihan toiseen suuntaan kuin takaisin kämpille, jossa kone oli jäänyt odottamaan chat-hetkeä Mr. Karkkipäivän kanssa.
En ollut vielä kirkolla kun näin pilvet. Harmaa kuuro ilmestyi Megalo Ammoksen suunnasta kuin tyhjästä. Sade yhytti minut niin nopeasti että en ehtinyt muuta kuin syöksyä lähimmän puun alle. Ja sitten satoi. Todellakin satoi, klassista "kuin ämpäristä kaataen" ilmaisua käyttäen. Seisoin kahveineni puun alla ainakin 25 minuuttia. Mietin, luovuttaisinko ja lähtisin suihkun läpi kotiin. Ei, taivaalla näkyi kuitenkin jo kirkkaita kohtia. Kyllä tämä kohta taukoaa, kuuroja tulee ja menee.
Sitten sade tosiaankin taukosi, yhtä äkillisesti kuin oli alkanutkin. No, kai tässä nyt voi vielä vähän kävellä kun olen jo melkein kirkolla, ajattelin. Olen istunut koko päivän sisällä koneen ääressä, kivempi viettää päivän viimeiset valoisat hetket ulkona kuin palata taas sisälle. Ja ei se sade nyt varmaan ihan heti taas palaa.
Jatkoin kävelyä. Löysin itseni uusilta aukioilta ja toinen toistaan viehättävämmiltä kaduilta ja kujilta. Rakastan vanhojen kaupunkien alueita. Ei voi olla tunnelmallisempaa kuin pienet, kapeat mukulakiviset sokkelot joiden kulmien takaa aukeaa milloin vanha kirkko, milloin kuvauksellinen portaikko, milloin pikkuinen, muutamasta pöydästä koostuva taverna.
Katosin eilen illalla iloisesti tällaiseen labyrinttiin Skiathos Townin vanhassa kaupungissa. Kahvi oli juotu jo aikoja sitten ja kello kävi kahdeksaa. Sitten se alkoi taas. Sade. Yhtä odottamatta. Joku Skiathoksen yllä kaatoi jälleen suuren sangollisen enkä voinut muuta kuin painautua lähimmän talon seinää vasten, pienen räystään alle.
Vettä tuli sellaisella voimalla että olisin kastunut läpimäräksi arviolta 10 sekunnissa jos olisin irrottautunut paikaltani. Minuutit kuluivat. Minua alkoi paleltaa. Katselin märkiä jalkojani varvassandaaleissa. Ei samperi. Tajusin olleeni ulkona jo toista tuntia - märissä sandaaleissa kulkien. Kylmetä jalkasi ja hankit nopeimman tiketin vilustumiseen.
Odotin ja odotin. Sade ei laantunut. Laitoin miehelle viestiä. "Moi, ehditkö soittaa? Ei ole hätä". Sieltä tuli vastaus: "Soitan myöhemmin, olen juuri menossa saunaan."
Saunaan. Eipä tiennyt mies miten kovasti olisin itsekin sillä hetkellä kaivannut lämpimille lauteille.
Sade ei enää tauonnut kokonaan, ja lopulta lähdin tihkun läpi liukastellen kotia kohti. Manasin sandaaleitani ja pelkäsin joka askeleella että nyt tulee lento. No hei - minunhan piti vain hakea se kahvi..! Valkoiset kivet ovat muuten pahimpia, oletteko huomanneet? Niitä kannattaa todella varoa sateella.
Kun pääsin domatialleni (kaatumatta - kuin ihmeen kaupalla!), olin niin märkä ja kylmissäni että tärisin. Kuumaan suihkuun ja kuivat vaatteet päälle. Rinnassa tuntui se tietty polttelu mikä usein varoittaa vilustumisesta. Saamarin saamari jos mä nyt oikeasti onnistuin vilustuttamaan itseni.
Tajusin, että olin kokonaan unohtanut Bourtzin ja ruokafestivaalin. Kello oli yhdeksän. Melkein lysähdin kasaan, eih...! Mä niin halusin sinne maisteluun...!
Katsoin ulos. Siellä satoi edelleen. Nyt ei auttaisi kuin ouzo-lääkitys.
15 minuuttia myöhemmin kaikki oli hyvin. Olin tyhjentänyt ouzo-lasillisen ja lämpö alkoi palata sormiin. 30 minuuttia myöhemmin edessäni oli suuri lautasellinen höyryävän kuumaa tomaattikeittoa ja kaikki oli vielä paremmin.
Puolen yön aikaan Mr. Karkkipäivä tapasi chatissa hyväntuulisen emännän. Olin löytänyt uuden suosikkitavernan ja kuvailin vuolaasti samettista keittoani ja suussa sulavaa munakoisopaistosta. Ruokafestivaalille en päässyt ja vaatteiden kuivuminen vie pitkään, mutta päivä oli sittenkin ihan onnistunut! :)
6 comments on “Tarina, jossa on paljon vettä ja vähän ouzoa”
Ei liity postaukseen, mutta oletko lukenut hiusväreissä olevasta PPD:stä? Mietin, että onko tuo kuinka aiheellista varoa, vai onko kyseessä ylireagointi.
Mä olen tosi huonosti perehtynyt hiusvärien kemikaaleihin, en valitettavasti osaa sanoa ppd:stä mitään. :/
Sinulla on täytynyt kyllä ainekirjoituksen olla kymppi, osaat niin pienistä aineksista kutoa kutkuttavan jänniä tarinoita. :)
Sitten asiasta kolmanteen, joka on vähän tyhmä kysymys, mutta olen miettinyt, että mahdatko syödä ollenkaan banaania ja porkkanaa.
En syö banaania mutta porkkanaa kyllä! :)
Hedelmistä en syö mitään muita kuin avokadoa (jonka moni laskee vihannekseksi) ja silloin tällöin vähän omenaa tai cantaloupe-melonia salaatissa tai juuston kera (cantaloupe-melonissa on sitruunan ja avokadon jälkeen alhaisin hh-pitoisuus hedelmistä).
Vähän uumoilinkin tuota, että banaani on liian korkea-hiilihydraattista tavaraa. Avokado on kyllä oma suosikkini.
Olipa tunnistettava tarina, voih. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, niin kuin se usein tapaa mennä. :) Hienot kuvat myös, näyttää viehättävältä paikalta.