Tänään henkilökohtaisempi julkaisu.
Kysyin eilen sedältäni, olisivatko isäni ja Miki Liukkonen tulleet hyvin juttuun keskenään. Setäni vastasi, että hyvin todennäköisesti.
Olen käymässä vanhassa mummolassani Tornionjokilaaksossa, Ylitorniolla. Täällä asuu nykyään setäni vaimoineen. Setäni on lähin, mitä minulla on jäljellä isästäni.
Olen joskus kirjoittanut vähän isästäni, ja jonain päivänä haluaisin kirjoittaa enemmänkin. Hän on samalla minulle läheinen ja samalla mysteeri. Hahmo, johon olen uskaltanut aloittaa tutustumisen vasta pitkälle aikuisiässä.
Isäni oli runoilija, ja julkaisi ensiteoksensa vain 19-vuotiaana. Hän oli myös kautta aikojen nuorin pitkän taiteilija-apurahan saanut taiteilija Suomessa.
Esikoisteos Vedenpihka alkaa tällä runolla:
Minä en aloita siitä,
että villisorsat muuttavat.
Minä aloitan siitä,
että seison pihalla ja tukehdun.
Se oli kuusi vuotta ennen syntymääni.
Tunsin lapsena kaksi asiaa. Sen, että isä oli maailman paras vanhempi ja se hassu tyyppi, joka jaksoi leikkiä kanssani ja keksiä hauskoja juttuja, toisin kuin äiti, joka (muka) oli vakava ja tiukempi. Ja sen, että isällä oli paha olo jostain.
Hän oli samalla hassunhauska iskä, mutta myös osittain jossain tavoittamattomissa. En tietenkään ymmärtänyt sitä, ymmärsin vain, että hänellä oli välillä paha olla. Ja – olin hänestä huolissani.
Olin 6-vuotias kun isäni kuoli.
Meni hyvin pitkään, että en uskaltanut lähestyä isääni henkilönä. Ymmärtää häntä paremmin. Hän oli pitkään kuin myytti – jotain, minkä olemassaolosta tiesimme mutta josta ei vain paljon puhuttu. Koska se tuntui vaikealta.
Kuka hän oli? Kuka hän oli sisimmässään? Minulla on vain 6-vuotiaan käsitys isästäni. Muistoja, jotka kertovat kahta tarinaa. Vaikka ne ovat tietysti sama tarina, saman ihmisen kaksi puolta.
Olemme sisarteni kanssa lähestyneet isämme tarinaa aikuisina, pikku hiljaa, pieninä annoksina. Se on samalla hienoa ja hieman pelottavaa.
Välillä mietin; olemmeko itsekkäitä, kun avaamme vanhoja haavoja?
Janoni oppia tuntemaan isä on suuri, mutta samalla tunnen kipua. Mutta – tunnen myös helpotusta. Koska matkalla isääni ymmärrän, miksi minusta on tullut minä niine tunteineni ja herkkyyksineni, joita minulla on.
En tiennyt, että jonkinlainen maailmantuska voi olla periytyvää. Taipumus siihen voi ehkä olla. Ainakin taipumus herkkyyteen ja asioiden syvälliseen aistimiseen. Isäni oli varmasti erityisherkkä, niin minäkin.
Matkaani isään kuuluu myös matka hänen juurilleen.
Vanhaan mummolaani Ylitorniolla liittyy monia ristiriitoja, enkä käynyt siellä vuosikymmeniin. En myöskään pitänyt yhteyttä setääni.
Kolme vuotta sitten tein päätöksen palata Tornionjokilaaksoon ja palauttaa yhteyden setääni. Sen jälkeen olen käynyt täällä joka vuosi. Joka vuosi teen matkan - tai kaksikin - isäni maisemaan.
Tiedättekö, mikä tuntuu upealta? Pitkään Ylitornio edusti minulle jotain ikävää. Jotain, mitä en oikein osannut sanoittaa, se vain tuntui pahalta. Minun mummolani ei ollut se lämmin ja pehmoinen mummola, jossa syödään konvehteja ja katsotaan lapsuuden valokuva-albumeita.
Mutta nyt kun olen palannut tänne - tunne on muuttunut. Se on kokonaan muuttunut.
Nyt täällä on hyvä olla.
Olen myös erityisen iloinen, että minulla on setäni. Hän kantaa Mattia mukanaan tavalla, jota en ollut kunnolla ymmärtänyt. Nyt kun ymmärrän, olen hyvin kiitollinen.
❤️
Ylitornio 1979; äiti, isä ja Sanni
2 comments on “Matti”
Miten koskettavaa ja upeaa että isäsi on kirjoittanut sinulle runon. Liikutuksen itku tuli sitä lukiessa❤️
Kyyneleet nousivat silmiin jo tekstisi alussa. Kiitos todella paljon Sanni, että rohkeasti jaat palasia itsestäsi - niin usein ne ovat palasia myös meissä muissa, usein haudattuna jonnekin syvälle. Uskallus olla haavoittuvainen, uskaltaa katsoa ja oikeasti nähdä, vaikka tietää että se sattuu.
Jännä miten kaiken huomiota kerjäävän somevirran keskellä juuri sinun kosmetiikkablogisi, joka ihan luvan kanssa ja loogisesti saisi olla pinnallinen, on usein se paikka josta löytyy näitä syvälle koskettavia ihmisyyden juuria.