Yksin matkustaminen. Toiset ihmettelevät, toiset ymmärtävät täysin.
Joku kokee, että siihen tarvitsee rohkeutta jota itsestä ei löydy. Toinen tylsistyisi ilman seuraa.
Minä rakastan yksin matkustamista.
Silloin kokee asiat kaikkein vahvimmin. Kukaan tai mikään muu ei jaa huomiotasi - voit keskittää kaikki aistisi ympäristöön. Kuulet, näet, haistat, tunnet eri tavalla kuin jos seurassasi olisi muita. Huomaat asioita, joita et huomaisi toisen seurassa. Jäät pohdiskelemaan näkemääsi, tunnustelemaan sen herättämiä ajatuksia. Miten hyvältä villi timjami tuoksuukaan tässä tien pientareella. Miten kiinnostavat kasvot tuolla vanhalla naisella on. Miten sininen meri on tänään... ja miten sen katseluun ei koskaan kyllästy.
Ilman seuralaista voit pysähtyä hetkeen koska vain. Aivan rauhassa. Kukaan ei odota, tylsisty, kyseenalaista. Olet vapaa vain olemaan ja jäämään. Tai menemään, kun siltä tuntuu.
Tietenkään tämä ei sovi kaikkien tyyliin eikä siihen, millaisia kokemuksia matkalta toivoo.
Minun luonteelleni se sopii mitä parhaiten.
Yksin matkustaessa pääsen tilaan, jossa olen kaikkein rennoimmillani, seesteisimmilläni. Irtaannun täysin arkielämän langoista.
Olen helposti stressiin ja huoleen taipuvainen ihminen, ja vasta yksin ollessa tunnen, että vapaudun näistä tunteista kokonaan.
Arjessa minua stressaavat odotukset. Olen vihdoin onnistunut tiivistämään stressin lähteen tähän sanaan; odotukset.
Kun minulta odotetaan jotain... se muodostaa jännitteen, joka kietoo minut selittämättömän peruslevottomuuden verkkoon. Oli se sitten oma odotukseni kuntosalille menosta tai miehen odotus siitä, että laitan koneen kiinni ja tulen nukkumaan. Ystävän odotus että soitan ja sovin tapaamisen. Vastausta odottavat sähköpostit. Palauttamista odottavat kirjaston kirjat.
En oleta että kukaan ymmärtää tätä.
Matkalla kukaan ei odota minulta mitään. Ei ole mitään valmiin kaavan mukaan kudottua verkkoa, jossa suoriutua ja suorittaa. Herään vain joka aamu ja päivä on ikuinen.
.
Mitä rohkeuteen tulee - kuten hiljattain kirjoitin eräälle lukijalleni, maailma on lopulta hurjan lämmin ja ystävällinen paikka. Uutisissa kerrotaan vain onnettomuuksista ja psykopaateista. Oikeassa elämässä on paljon enemmän hyvyyttä kuin pahuutta. Älä pelkää eksymistä, - vaan toivo sitä. :) Kohtaat ihmisiä ja tilanteita, jotka kertovat, että lopulta et koskaan ole yksin. Vilpittömiä sydämiä on kaikkialla.
Ja se matkalaukku voidaan varastaa koti-Suomessakin, matkalla Turusta Toijalaan. ;) Nimimerkillä "kokemusta on".
Onko yksin matkustamisessa mitään ikävää?
Tietysti.
Laivalla, bussiasemilla tai lentokentillä kukaan ei katso tavaroitasi tai varaa sinulle paikkaa. Joudut raahaamaan kaiken kaman mukanasi kahvilan tiskille, vessaan, - laivan ulkokannelle kun haluat katsoa maisemia.
Yksin syöminen ravintolassa on joskus vähän kurjaa.
Ja välillä on hetkiä, jolloin meinaa pakahtua siihen, että haluaa jakaa tunteen rakkaansa kanssa.
.
Tätä lukiessanne matkani yksin on juuri päättymässä.
Lähden kohta taas uuteen laivaan.
Se vie minut Naxokselle, jossa minua odottaa Mr. Karkkipäivä. <3
.
Viimeisen reissuviikon kuulumiset tulevat monikossa. :)
58 comments on “Yksin matkustamisesta”
Yhdyn kyllä kaikken sanomaasi! Itselleni soolomatkustamisessa on myös tärkeää uusien ihmisten tapaaminen. Matkustaessa yhdessä tuttujen kanssa jäävät uudet tuttavuudet yleensä vähemmälle, koska on jo se oma piiri siinä ympärillä. Itse tykkään yöpyä hostelleissa, joissa muita yksinmatkaajia tapaa varsin helposti. Se on sitä parasta antia. Jokaisella on oma erilainen tarinansa, taustansa, matkakertomuksensa. Lopulta, vaikka matkaa yksin, ei juuri koskaan ole pakko olla yksin ellei niin halua.
Juuri näin :)
Tietenkään seurassa matkustaminen ei estä toisiin ihmisiin tutustumista, mutta kyllä yksin reissatessa kuitenkin on erilainen "valmius" ottaa ja saada kontaktia muihin/muilta. Monesti se käy ihan itsestään..
Olen tavannut pitkän liudan ihmisiä niin kiinnostavilla elämäntarinoilla että jo heistä saisi kirjoitettua oman pienen kirjan... :)
Moikka Sanni!
Jostain ihmeen googlen kautta löysin sivullesi, kun hain yksin matkustamisesta artikkeleita. Olen monesta kirjoittamastasi samaa mieltä. Itse olen tällä hetkellä elämäni ensimmäisellä ulkomaan matkalla yksinäni ja voin todeta että olisi pitänyt laittaa itseni jo aiemmin lentokoneeseen tai laivaan. Niin hyvin reissu on mennyt, ehdottomasti paras matka mikä minulla on koskaan ollut. Olen Dominikaanisessa Tasavallassa. Täällä lähes kaikki ovat ystävällisiä aidosti, vaikka peloteltiin ryöstöillä tms. Suurin palkintoni lomalla on ollut tutustua Yhdysvaltalaisiin, Chileläisiin ja jopa Hawailaisiin. Maailma on uskomaton paikka, itsensä täytyy vaan avata sille.
*allekirjoittaa*
Hyvää matkan jatkoa sinulle Ari, ja mukavaa kun kommentoit! :)
Moi, Minäkin olen lähdössä yksin reissuun huhtikuun alussa. Toiset ihmettelee, toiset ihastelee ratkaisuani. Lähden, kun olen ensin tehnyt muille pääsiäisen, siivouksineen, ruokineen,tunnelmineen. Sitten tätä tyttöä viedään.Odotan tosi kovasti reissua, joka suuntautuu Madeiralle.Hyvää matkaa sinulle, nauti, ja kerro kuinka matkasi edistyy.
taas kerran kirjoitit niin osuvasti; kuvauksesi stressistä on kuin omasta elämästäni. olen seurannut blogiasi kolmisen vuotta ja aina tekstistäsi löytyy kipinä tehdä harmaastakin päivästä ihan mukava. go sanni go!
Hämmästyneenä luin näitä kommentteja, jossa niin moni muukin tunnisti tilanteen omasta elämästään... Ajattelin, että kirjoittamaani pidetään lähinnä outona. Ketäpä nyt kaverille soittaminen stressaisi, sehän on positiivinen asia...
Mutta myös myönteiset odotukset vaikuttavat stressiin.
Ymmärrän hyvin yksinmatkustamisesta saatua tietynlaista onnen ja vapauden tunnetta, VAIKKA sitten joutuukin huolehtimaan kaikesta yksin. Ensimmäinen yksin tehty matka (Suomen ulkopuolella) olikin heti "isoon maailmaan", eli USAAn, missa en ekalla kerralla tiennyt yhtään, mitä odottaa. Olin menossa poikaystäväni luo ensimmäistä kertaa - ja hän asui tuolloin isoisänsä luona, missä asui myös hänen äitinsä, isäpuolensa, pikkusiskonsa, 4 koiraa, sekä 4 kissaa... Sen lisäksi piti toki selvitä välilaskuista, maailman suurimmista lentokentistä, lentokenttätaksista Chicagosta Wisconsinin puolelle jne... ja toki itse matka sitten :) Sain (tai jouduin?) viettämään paljon aikaa yksinkin, koska poikaystäväni (nykyinen mieheni) oli tuolloin yötöissä ja meidän vuorokausirytmit eivät aina ihan kohdanneet ;) Lisäksi tuo asumus oli vielä pikkukylässä, hieman keskellä ei mitään, missä kukaan ei liikkunut muulla kuin autolla :D
Aika muistorikas tarina tosiaan tuo ensimmäinen yksin tehty matkasi..! Ihana :) Sitä on varmasti mukava muistella miehesi kanssa :)
Tarvin kipeesti apuasi! Oon jo pitkään etsinyt meikkivoidetta joka sopis mun iholle. Ongelma on aina sama: meikki pysyy ja levittyy hyvin muualle kasvoihini paitsi nenään ja nenän ympärille. Meikkivoiteet eivät tartu nenäni joka kohtaan vaan meikki "hilseilee" ja on tosi ruman näköinen. Parhaiten mulle on sopinut garnierin bb ja lumenen cc mutta nyt syksyisin/talvisin värit ovat aivan liian tummia. Omistan melko vaalean ihon joka kuivaa joistakin kohdista. Lisäksi nenässäni on melko suuret ihohuokoset. Puhdistan kasvoni aamuin illoin ja teen kerran viikossa naamion ja kuorinnan kasvoilleni. Meikin alla käytän pohjustusvoidetta mutta sekään ei saa meikkiä pysymään nenässä. Voisitko suositella jotain n.20€ maksavaa hyvää tuotetta? Kiitos jos valmiiksi! :)
Hei!
Pahoitellen joudun vastaamaan, että en keksi muuta vinkkiä kuin jatkaa erilaisten kestomeikkivoiteiden testausta. N. 20 euron hintaluokassa niitä ovat esimerkiksi Max Factorin Lasting Performance (itse myin tätä töissä paljon, minusta jälki oli kaunista, kestosta en osaa sanoa sillä harva asiakas palaa kertomaan miten tuote on toiminut), Lumenen Triple Stay sekä L'Orealin Infallible (tässä on ehkä paras sävyvalikoima, löytyy vaaleampia sävyjä kuin Lumenella ja Max Factorilla).
Ihanaa kun oot jaksanu kirjottaa matkaltasi, ne on ollu tosi mielenkiintoista luettavaa! :) Oon ilonen sun puolesta että saat loppuloman ajan jakaa kokemuksia toisen kanssa, ikimuistoista viikkoa teille <3
Kiitos lili :) <3
Täällä toinen yksin matkustamista rakastava <3 Jos valita saa, lähden reissuun aina mieluiten yksi, se sopii itselleni kaikkein parhaiten - juuri noista edellä luettelemistasi syistä.
Olen matkustanut yksin kerran, Turkkiin Aurinkomatkojan matkalla. Se vasta olikin helppo matka yksin: seurasin vain Aurinkomatkojen opasta lentokentällä ja retkillä. Oli jotenkin ihanaa, kun sai tehdä (tai olla tekemättä) mitä halusi. Ei ollut muiden ihmisten odotuksia. Ravintolassa syöminen yksin oli ehkä tylsintä.
Olen harkinnut mennä Pariisiin yksin. Olen käynyt siellä kahdesti ennenkin, joten osaisin jotenkuten kulkea siellä. Se voisi olla mielenkiintoinen kokemus.
En varmaan viihtyisi yksin viikkotolkulla. Mökillä olen ollut yksin mutta en sielläkään viittä päivää enempää.
Voi kylläpä oli ajatuksesi ja kirjoituksesi kuin olisin itse ne sanonut..mutta en vaan sanoiksi osaisi pukea yhtä hyvin kuin sinä! Rakastan sitä vapauden tunnetta mitä yksin matkustamiseen tulee, ei tarvitse olla velvollinen kenellekään eikä tarvitse kulkea toisten toiveiden mukaisesti. En myöskään yleensä edes osaa pelätä yksin matkustamista, niin kuin sanoit, ihmiset ovat pääasiassa hyviä ja rakastavia. Uskon myös intuitioon ihmisistä ja yksin matkustaminen onkin jopa hyvin vaistonvaraista, jossa aistit ja tunteet ovat virittyneet hyvin herkäksi. Kaikkihan eivät sitä ymmärrä, mutta onneksi jotkut :)
Osasit pukea sanoiksi mitä parhaiten..! :)
Minäkin matkustelin ennen yksin, kun oli vielä mahdollisuus. Se on älyttömän rentouttavaa, kun ei tarvitse vastata kenenkään odotuksiin, vaan voi istua puiston penkillä juuri niin kauan kuin haluaa ja pysähtyä vaikka jokaiseen vastaantulevaan kahvilaan. :) Ymmärrän täysin, mitä tarkoitat tuolla stressillä joka juontaa odotuksista.
Mutta onhan se ihanaa sitten tulla kotiin rakkaan luokse! Ihana kuulla, että näet kohta miehesi. Ikävä on varmaan jo melkoinen. :)
En meinannut pysyä sunnuntaiaamuna nahoissani, olin niin kärsimätön että harmitti jo niinkin triviaali asia kuin Naxos-laivani myöhästyminen 25 minuutilla..! :D Ihan kuin 25 minuutilla olisi enää väliä kuuden viikon erossa olon jälkeen..! ^_^
Kiitos Sanni tästä postauksesta, puit sanoiksi sen mitä oon itse pitkään miettinyt. Suomessa stressaan paljon samoista asioista kuin sinäkin ja otan muiden asettamat ja omat odotukseni aika vakavasti. Mä olen muutamaan otteeseen asunut ulkomailla, ja aina tuntenut oloni siellä kevyemmäksi kuin Suomessa.
Minua viehättäisi ajatus yksin matkustamisesta, mutta uskallus ei riitä, mainitsemastasi syystä: "Irtaannun täysin arkielämän langoista". Kun on taipumusta alkaa tuntea itsensä vieraaksi ja ympäristön epätodelliseksi (depersonalisaatio), se voi olla pelottavaa, jos ei ole mitään tai ketään tuttua lähimaillakaan.
Varmasti. Kuulostaa ikävältä :/
Terveisiä Naxokselle ;) jos satut poikkeamaan Soulatso- nimisessä baarissa, siellä on Leonidas ja Maryka (elleivät ole Napolissa ) isännöimässä ja meidän perheen kuva ehkä seinällä vielä ;) emme ole muutamaan vuoteen käyneet , olisipa ihana taas päästä !
Kävin eilen Soulatsossa ihan tsekatakseni kuvan! :D ...ja samalla tajusin, että enhän mä hyvänen aika tiedä yhtään miltä te näytätte..! :D Kuvakollaasi Soulatson asiakkaista löytyi kyllä, ja varmaankin olitte joissain niistä kuvista - en vain tiedä missä :)
Hih - enpä huomannut lähettää vertailukuvaa ;)
Mun kuva löytyy tietty blogistani anneaulikki , lisäksi kuvassa on Ukkokulta muistaakseni keltaisessa Barca - paidassa ja poika vissiin kymmenen vanhana noin ;)
Toistan itseäni, mutta; olisipa mahtavaa, jos pitäisit ihan ympärivuotista matkablogia. Jonkun tahon pitäisi nyt vaan bongata sut ja tarjota mahdollisuus sellaiseen! (En toki tiedä, olisiko tiuhempi matkustamistahti sun juttu ollenkaan, mutta näin lukijan näkökulmasta olisi ihanaa sukeltaa kirjoituksiesi myötä muihin kulttuureihin ja kohteisiin vieläkin enemmän.)
Mukavaa loppulomaa sinulle ja hra Karkkikselle!
Äääks, kiitos kiitos Ylva :) <3
Luulen kuitenkin, että ympärivuotisena juttuna matkatarinat alkaisivat jossain vaiheessa menettää "hohtoaan"...
Mutta kiitos, aivan ihana kuulla että matkajutuista pidetään :) Olen iloinen että matkasisältö on onnistunut muodostumaan niin luontevaksi osaksi Karkkipäivää.
Kuvassa susta näyttää olevan vähän "raffimpaa" otetta, reissaajafiilistä :)
:)
Mahtavaa että pystyt ja voit kirjoittaa rehellisesti syistä, mitkä tekee yksin matkustamisesta hienoa. Pystyn täysin ymmärtämään, vaikka olen neljän lapsen äiti ja naimisissa. Hurjan rohkea silti olet!
Ihana teksti :)
Minä olen aina ollut sitä mieltä, ettei minusta ole reissaamaan yksin. En vain pärjää onnettomalla suuntavaistollani. Lähes aina mukana on ollut joku, joka on ollut vähän parempi suunnistamaan tai muuten kokenut matkustaja ja olen vain heittäytynyt varmemman vietäväksi.
Taannoisella Edinburghin reissussa jouduinkin niinsanotusti ottamaan ohjat, koska olinkin matkaseuraani kokeneempi. Eihän se ollutkaan niin hankalaa!
Kohta on edessäni viimeinen kesälomaviikkoni, jonka jemmasin syksylle. Olisin niin kovasti halajannut reissuun, mutta en saanut matkaseuraa, joten jäi haaveeksi.
Talvilomalla päätin matkustavani johonkin - jos en saa seuraa, päätin ettei yksin lähteminen saa olla kynnyskysymys. Itselleni armollisesti kohde tosin saa olla joko maa, jossa olen jo käynyt (uusi kaupunki tosin), tai jonka kieltä osaan puhua, mikä vähän helpottanee sopeutumista itselle uuteen asiaan.
Eikä tarvinne arvata, mikä toimi innoittajana ;) Kiitos sinulle reissukokemustesi jakamisesta ja ihanaa loppureissua kullan kainalossa <3
Kiitos Tiltu! :)
Ja onpas mukava kuulla ettet anna mahdollisen seuran puutteen estää talvilomamatkaasi..! :)
Googlailin tässä vinkkejä yksinmatkustamiseen...ja kappas! Löytyi tämä postaus ja oma kommenttini :D
Helmikuussa kutsuu siis Berliini, ihan yksin :)
Olen toki siellä jo käynyt, mutta on se niin suuri kaupunki, että eiköhän siinä ole kerrakseen haastetta toisellekin kertaa :D
Löysin mahtavan blogin, jossa oli melkoisen kattava tietopaketti yksinreisaamisesta http://www.worldofwanderlust.com/everything-need-know-solo-travel/
Ostin ensimmäisen miki-kirjanikin korvaamaan kahvittelu- ym seuraa :P
:) :) Toivotan ihanaa matkaa!
Tosi kiinnostava tuo blogi jonka linkitit, kiitos!
Mulla meni kylmät väreet tuossa "odotukset"-kohdassa. Kuvasit juuri minunkin fiiliksiäni, vaikka en ole aiemmin niitä osannut itsekään kuvailla täydellisesti. Haaveilen jatkuvasti yksin matkustamisesta, mutta silti lähes pakonomaisesti keksin (teko?)syitä, miksi jäädä kuitenkin Suomeen. Olen jopa ajatellut, että jos vain löytäisin rinnalleni ihmisen, joka kokisi matkailun samalla tavalla, voisin kokea yksinmatkailun kaksin ja lähteminen olisi helpompaa. Mutta olen kuitenkin varma, että yksin matkaaminen olisi silti aivan ainutlaatuista. Ehkä vielä löydän selkärangan, joka kantaa jonnekin kauas. ;)
Ja ihanaa, että miehesi odottaa jossain siellä seuraavassa kohteessa! <3
Tämä on kyllä jännä juttu, niinkuin tuolla ylempänä jo kribbsille kommentoin... Siis että niin moni tunnisti tuon odotuksiin liittyvän stressin itsessään. Odotin ettei sitä ymmärtäisi juuri kukaan... :P
Toivottavasti löydät jonain päivänä kumppanin, jonka kanssa voitte tehdä "yksinmatkan kaksin" :)
Miten miehet antaa sun olla rauhassa? Näyttävä blondi skandinainen yksin matkalla. Esim tuleeko sua iskemään miehet kun vaikka syöt yksin illallaista ravintolassa tai olet rannalla yms? Onko Kreikka tossa suhteessa kovin paha paikka? Italiassa olisi ainakin helisemässä...
Kulttuuri on muuttunut todella paljon ensimmäisistä Kreikan matkoistani (teini-ikäisenä), silloin miehet vielä huutelivat mutta 2000-luvulla on saanut olla aivan rauhassa. :) Todellakaan kukaan ei huutele, iskemisestä puhumattakaan. Minuun kiinnitetään yhtä paljon huomiota kuin keneen tahansa paikalliseen. :)
Sanoitit juuri oman stressin lähteeni. Ne samat odotukset. Kiitos tästä ja ymmärrän täysin :-)
Odotukset. Täydellinen sana ja kuvailu.
t. Toinen stressaaja
Minunkin uskallustani on ihmetelty, kun reilasin kolme viikkoa yksin, vaikka ihan vain länsi-Euroopassa ja aikuisena. Sain kuitenkin pyytämättä apua, kun sellaista vähän tarvitsin, ja tapasin mukavia ihmisiä. Joskus tietenkin olisin ehkä kaivannut juttuseuraa, jonka kanssa olisi voinut myöhemminkin jakaa muistoja, ja toisaalta joskus olisi ollut mukavaa, jos ei olisi kaikesta joutunut päättämään ja huolehtimaan itse. Mutta eipähän tarvinnut tehdä kompromisseja kenenkään muun kuin itsensä kanssa.
Tukholman rautatieasemalla kotimatkalla levähtäessäni minulle annettiin jopa koira pideltäväksi, kun isäntä kävi kioskissa. Ilmeisesti näytin sen verran luotettavalta. Siinä sitten juttelin koiran kanssa, joka tosin oli kovasti isäntänsä perään. Itsehän myös parina päivänä kannoin rinkkaa koko kaupunkikierroksen ajan, koska en nuukana ja "mukavuudenhaluisena" halunnut miettiä mitään säilytyksiä, olisi ollut turhan hankalaa. Ei se nyt niin paljoa painanut, ettei olisi jaksanut kantaa. Testasinpahan vähän kuntoani samalla. Tosin joskus taisi olla ongelmia vessaansopimisen kanssa tai jotain... :D
:D Ihana.
Harrastan yksin matkustamista parin päivän reissuilla. Tykkään haahuilla kaupungilla, vierailla museoissa, pistäytyä kahviloissa tai kierrellä ostoksilla. Mutta sitten tulee ilta ja se hetki, miksi omat reissuni ovat lyhyitä. Illallinen. Syöminen illalla ravintolassa yksin ei ole minusta mieltäylentävää. Parin surullisen yrityksen jälkeen olen luopunut ulkoruokinnasta iltaisin ja ostan jotain iltapalaa huoneeseen. Ja tämä on todellakin hassusti vuorokaudenajasta riippuvaista. Aamupala, lounastaminen tai lasillinen kahvilan terassilla on erittäinkin kivaa omassa seurassa, mutta yksinäinen illallinen ei ole minun juttu.
Mä tavallaan kadehdin tuota, että tykkää yksinmatkustamisesta - ei tarvitsisi aina olla yhdistämässä lomia, aikatauluja ja budjetteja, voisi vain mennä. Vaan kun en tykkää yhtään, on kokeiltu ihan tarpeeksi laajassa mittakaavassa, pisimmillään 3 kuukautta. Inhoan sitä, kun ei ole ketään, kenen kanssa jakaa kokemukset. Yksin en tule tehneeksi läheskään niin paljon asioita, kun tiedän jo ennalta, ettei se tunnu samalta kuin jaettuna. En käy yksin syömässä missään kivoissa paikoissa tai etsi niin innokkaasti mahdollisuuksia seikkailuihin. Jotenkin yksin tuntuu merkityksettömämmältä, jos syrjäisellä kujalla vastaan tulee kävelevä hodari. Ei se ole sama enää jälkikäteen kerrottuna, kuin tilanteessa, jossa joku muu tietää täsmälleen, miltä se tuntui siinä hetkessä. Tai sen, miten ihmeellisen upealta näytti, kun Alpit näkyivät lentokoneesta koko pituudeltaan, tai miten tsekit saattavat käsittää caesarsalaatin. En osaa perustella sitä, miksi mulle ei riitä se, että olen kokenut ne asiat itse - jakaminen vaan jotenkin tekee niistä mulle kokonaisempia.
Aivan sama juttu! Vaikka uskallus riittäiskin, en koe yksin matkustamista yhtä antoisana kuin seurassa. Jotenkin kokemusten jakaminen tekee niistä minulle vielä parempia, vielä todellisempia. Vaikka matkakumppanin kanssa ei vaihtaisi sanaakaan, molemmat tietävät toisen jakaneen sen täydellisen auringonlaskun atlantin rannalla, sen hetken kun flamenco soi pikkukylän kujilla, sen kun kukkulan laelta avautuu henkeäsalpaava näkymä. Usein kokiessani jotain tuollaista yksin, tunnen oikeastaan surua. Surua siitä, että en voi jakaa hetkeä kenenkään kanssa.
Mä ymmärrän tämän erinomaisesti, vaikka yksinmatkustamisesta tykkään. Kyllä jakaminen täydentää tietyt kokemukset aivan eri lailla kuin yksin. Mutta omalla kohdallani en "tarvitse" tätä jakamisen kokemusta jokaiseen hetkeen... en osaa sitä selittää.. Hetket ovat erilaisia. Joskus auringonlasku siihen liittyvine, välillä lähes meditatiivisine tunnelmineen on aivan parasta yksin koettuna. Joskus taas joku toinen auringonlasku vaatii sen rakkaan siihen vierelle ollakseen täydellinen.
Näinhän se on, että onneksi erilaiset matkaajat saavat toteuttaa omia tapojaan, eikä meillä ole esimerkiksi lakia / uskontoa, jonka vuoksi naiset eivät saisi matkustaa yksin :)
Uskon myös, että kaikissa ihmisissä on molempia puolia: Seurareissaajakin nauttii joskus yksinäisistä kokemuksista, ja vastaavasti sinullakin on ne seurahetkesi. Ulkomaille matkustamisessa tämä ehkä korostuu, kun lähtökohtainen päätös yhdessä / yksin lähtemisestä rajaa koko kokemusta eri tavalla, kun vaikka mökkireissu.
Moni on maininnut, että "pitkä viikonloppu" -tyyppiset kaupunkireissut menee yksinkin hyvin, mutta pidemmällä matkalla kaipaa seuraa. Tämä kuvastaa hyvin asiaa: Olemme kaikki vähän molempia, toiset enemmän toisessa ja toiset toisessa ääripäässä.
Olen samoilla linjoilla bubbsin kanssa. Yksin en ole koskaan matkustellut, aina miehen kanssa ja nyt olemme ruenneet käymään matkoilla lapset mukana. Meillä on 2 ja 6 vuotiaat ja ollaan oltu yhteensä 5 viikkoa ulkomailla vuoden aikana. Se on antanut todella paljon. Juuri se jakamisen tunne ja yhteinen riemu. Jälkeenpäin miten mukava on katsella lomakuvia joissa lapsetkin on. Ei jaksa katsella vanhempia kuvia joissa on vaan nähtävyydet, oma tai miehen pärstä.
Voisihan se yksin matkustaminen tehdä hyvääkin ja ymmärrän miksi se sopii joillekin.
Mutta meillä on tällä hetkellä tämä oma perhe, oma porukka, omat jutut ja omat matkat...
Mä haluaisin kertoa, että näiden sun postausten takia oon alkanut psyykkaamaan itseäni ja säästämään Italian reissua varten :) Oon unelmoinut vuosikausia, että menen pidemmäksi aikaa ja yksin. Just ettei tarvitse välittää siitä toisesta ja saa tehdä mitä haluaa, mutta ehkä eniten siksi, että ei ole sitä toista johon turvautua vaan spontaanisti voi tehdä kaikkea ja tutustua uusiin ihmisiin. Aloitin tän projektin tänä vuonna niin, että aloin tekemään asioita joita pelkään ihan hulluna, mutta haluaisin tehdä :) Niinpä ilmoittauduin työväenopiston italian kurssille ja oon treffaillut ventovieraita ihmisiä!
Emmi L.
http://happyfeetingblogi.blogspot.com
Mahtavaa Emmi! :) *tykkää x 10*
Hei, tästä postauksesta tuli mieleen joskus ammoin kirjoittamasi Kotistressaaja -kirjoitus.
Itse olen vasta reilu parikymppinen, mutta viimeisen vuoden aikana tapahtuneet muutokset ovat helpottaneet, mutta lisänneet joitain odotuksia. Erosin viime syksynä ja olimme juuri ehtineet hankkia yhteisen vuokra-asunnon, kun jäinkin asuntoon yksin. Enää minulla ei ollut odotuksia poikaystäväni puolelta, mutta taisin sitte tehdä näitä oletuksia ja odottamuksia itse itselleni.
Viimeinen vuosi ammattikorkeassa ja ero tekivät minusta tosi väsyneen ja päätin, että oman hyvinvointinu vuoksi jätän valmistumisen myöhempään ajankohtaan (puoli vuotta suositellun opiskeluajan yli). Hankin töitä keväällä, tein rästitenttejä ja tehtäviä, urheilu sujui, mutta pään sisällä ei mikään sujunut. Pieni yksiöni, mihin olin muuttanut vaihtoi järjestystä koko ajan ja kannoin tavaraa häkkivarastoon, kun tuntui että koko tavaramäärä ahdisti. Heitin roskiin, annoin eteenpäin ja lopetin sen vähäisenki meikkien/vaatteiden/tuotteiden ostamisen. Salilla oli ihana käydä, sielä kun ei ollut mitään muuta kuin minä ja raudat :D Kavereiden kämppien sotkut ei haitannut, mutta kämpilläni jopa väärässä paikkaa kuivumassa oleva tiskirättikin sai minut siivoamaan koko keittiön ja tiskaamaan kaikki "no on tää vähä likanen, tuoho on jääny jotain" astiat, vaikkei ne likaisia edes ollu. Ruokaa ei haluttanu ostaa, koska jääkaappi tuli niin täyden ja sotkuisen näköiseksi.
Mutta myöhemmin olen tullut siihen tulokseen, että kun sain pienen kämppäni siistiksi, niin päässäki helpotti. Ajatukset sai siivoamisen ja järjestelyn ajaksi selkeiksi ja jopa unohdettua. Kesällä muutin siskoni nurkkiin, ja siellä asun vieläkin. Siskon rennompi elämänasenne on tehnyt minulle hyvää. Ja jääkaappikin on, ainaki masusta päätellen, ollut useammin täys:)
Pahoittelen pitkää kommenttia, mutta tuntui, että tänne voin jakaa oman kokemukseni odotuksista ja pään sisäisestä kaaoksesta :)
Älä yhtään pahoittele, pitkät, pohdiskelevat ja jopa elämäntarinalliset kommentit ovat tänne erittäin tervetulleita! :) Oli kiinnostavaa kuulla pala sinunkin tarinaasi :)
Mä en vielä tykkäänkö yksin matkustamisesta. Ainakin tällä hetkellä jännittää hirveesti! Olen aina matkustanut miehen tai koko perheen kanssa ja huomenna olen lähdössä Tansaniaan YKSIN kuukaudeksi. Menen vapaaehtoistöihin lastenkotiin, pitää pärjätä matkat yksin ja perillä toivottavasti on joku vastassa.
Wau!! Kuulostaa aivan mahtavalta, kokemus tulee varmasti olemaan mieletön!
Hyvää matkaa Annikka! :)
Mä oon kokeillut ja todennut, että yksin matkustaminen ei ole mua varten. Mun mielestä ei oo parempaa tunnetta, kuin se, että saa jakaa ne hienot asiat sen toisen ihmisen kanssa, jolloin niistä saa paljon enemmän irti, kuin vain omassa päässään miettimällä. Toisaalta, mä en myöskään missään nimessä ole rennoimmillani yksinäni, en lomalla enkä arjessa. Mulle loma ja vapaus on vasta sitten, kun on se toinen tyyppi siinä.
Tämän näkökannan ymmärrän myös oikein hyvin :)
Kiitos. Tän postauksen ja kommenttien lukeminen on ollut minulle jotenkin silmiä avaavaa. Mä en ole oikein ikinä ajatellut, ettenkö voisi /pystyisi tekemään jotain halutessani.
En ole myöskään ikinä ajatellut, että jonkun toisen ihmisen odotukset tai ajatukset minusta vaikuttaisivat elämääni millään tavalla...
Olenko siis syrjäytynyt, laiska ja saamaton vai äärettömän itsevarma ja ylimielinen?!?
No, ehkä oikeasti jonkinlainen sekoitus kaikkia edellä mainittuja:)
Mä ilmeisesti vietän arkisin niin paljon aikaa yksinäni (tai siis koirien kanssa keskenäni) jossain omassa kuplassani, että havainnoin noita kaikkia asioita ympärilläni kaiken aikaa. Luonnon tarjoamia kauniita asioita, vastaatulijoiden kasvoja, ääniä, tuoksuja, värejä, valoja ja varjoja...
Ehkä musta tulee "isona" se hullukissamummo, joka hiippailee yksinään ympyrää ja juttelee puille, pensasaidoille, syksyn lehdille ja muille asioille ojan pientareilla... Ounou