* Sisältää mainoslinkin
Käsien kuivuudesta alapään kuivuuteen. Intiimialueen kuivuus, siitä puhutaan tänään lisää.
Tämä kirjoitus on jatkoa lokakuussa julkaisemalleni postaukselle intiimialueen kuivuudesta ja hoitovoiteista.
Lyhyt "recap": intiimialueeni iho on viimeisen viiden vuoden aikana kuivunut niin paljon, että lopulta iholla alkoi kaiken aikaa esiintyä pieniä haavaumia. Ensin haavaumia ilmestyi vain satunnaisesti, kunnes viime vuoden aikana haavaumia alkoi olla jatkuvasti niin ulkoisilla kuin sisäisillä limakalvoilla. Tamponin laittaminen - muusta puhumattakaan - sattui.
Oireiden takana on todennäköisesti premenopaussi eli esivaihdevuodet. Täytän pian 46, eli iän puolesta kuulun "kohderyhmään". (Pikkuisen kummalliselta muuten kuulostaa sanoa, että olen kohta neljäkymmentä-kuusi... Tunneiältäni olen lähempänä kolmeakymppiä, jos ylipäänsä koen olevani jonkin ikäinen.) Mitään muita menopaussin oireita minulla ei vielä ole, mutta esivaihdevuosien oireet voivat kestää vuosikausia, jopa yli kymmenen vuotta, ennen kuin muuttuvat varsinaiseksi menopaussiksi.
Viime syksynä kokeilin ensimmäistä kertaa elämässäni emätinvoiteita lievittämään oireitani, ja näistä kokemuksista kertoi lokakuinen postaukseni. Emätinvoiteista on ollut merkittävää hyötyä, ja syksyllä testaamani Vagisan ja Membrasin käytännössä poistivat oireet kokonaan. Alapäässä oli pitkästä aikaa normaali olo.
Emätinvoiteen nimellä kulkevat apteekin tuotteet ovat kuitenkin aika kalliita (karmeaa, että naisten biologiaan pakollisesti liittyvillä asioilla tehdään bisnestä!), ja halusin kokeilla jotain edullisempaa vaihtoehtoa - kuten myös 100% luonnollista vaihtoehtoa. Tämä kirjoitus kertoo näistä kokemuksista. Edulliseksi voiteeksi valikoitui Aquala Duo -perusvoide ja luonnolliseksi voiteeksi Lip Intimate Care'n kaura & makadamia -balmi.
Luonnonkosmetiikan puolella intiimialueen hoitotuotteita on tarjolla aika vähän. Liukuvoiteita ja ulkosynnytinten hoitoöljyjä on jonkin verran, mutta emättimen sisäiseen käyttöön kehitettyjä kosteusvoiteita ei käytännössä lainkaan. Tällä tarkoitan, että tuotteen valmistaja ei erikseen spesifioi, että tuotetta voi käyttää myös sisäisesti.
Twistbe myy ruotsalaisen * Lip Intimate Care -brändin hoitotuotteita, ja sarjaan kuuluu vedetön *Lip Balm -hoitobalmi 'vulvan hoitoon'. Sain tuotteen Twistbe'ltä testiin. Pyysin Twistbe'tä selvittämään, sopiiko balmi myös sisäiseen käyttöön, sillä 'vulva' viittaa ulkoisiin synnyttimiin. Valmistaja vastasi, että passaa käyttää myös sisäisesti. 👍
Sitten vain testaamaan. Vaikka - varmaankin olisin testannut tuotetta sisäiseen kosteutukseen joka tapauksessa. En kerta kaikkiaan näe syytä, miksi vedetön hoitovoide ei sopisi emättimeen, kun kerran öljypohjaisia liukkareitakin on pilvin pimein. Vedetön tuote ei myöskään muuta emättimen pH:ta, sillä vedettömässä tuotteessa ei ole pH:ta. Hapan pH on tärkeää emättimen hyvinvoinnin kannalta, ja siksi monissa vettä sisältävissä emulsiomaisissa emätinvoiteissa on maitohappoa, joka auttaa säätämään sekä voiteen että emättimen pH:ta oikeaksi.
Lip Balm on 100% luonnollinen ja sen inci näyttää tältä:
Auringonkukkaöljy (luomu)
Mehiläisvaha (luomu)
Makadamiansiemenöljy (luomu)
Kauraöljy
E-vitamiini
Auringonkukkaöljy
Balmin sisältämä makadamiansiemenöljy on tuotteen tähtiainesosa kuivien limakalvojen kannalta. Miksi? Koska makadamiansiemenöljy sisältää runsaasti palmitoleiinihappoa, joka tutkitusti auttaa elvyttämään kuivia limakalvoja ja parantamaan niiden kuntoa. Palmitoleiinihappoa on tutkittu myös emättimen kuivuuden hoidossa ja saatu hyviä tuloksia.
Palmitoleiinihappo on harvinainen Omega-7-rasvahappo, jota on kasvikunnassa ainoastaan tyrniöljyssä ja makadamiansiemenöljyssä. Meillä täällä Pohjolassa tyrni on tunnetumpi lähde, kun sitä kasvaa meillä päin, ja Suomessa on myynnissä useita tyrniöljypohjaisia limakalvojen hoitotuotteita. Makadamia sisältää yhtä paljon palmitoleiinihappoa.
Lip Balm on koostumukseltaan tanakkaa balmia ja tuoksuu hieman hunajaiselta, kiitos mehiläisvahan. Sisäisessä annostelussa olen käyttänyt Vagisan-voiteen mukana tulevaa asetinta. Ensin epäilin, että Lip Balm olisi liian paksua ja tahmeaa asettimella annosteltavaksi, mutta hyvin on toiminut.
Erittäin hyvä! Verrattuna emulsiovoiteisiin, vedetön Lip Balm on paljon riittoisampaa, ja pienempi määrä riittää hoitamaan niin sisäiset kuin ulkoiset pinnat. Verrattuna toiseen tämän kirjoituksen testivoiteeseen eli Aqualan Duoon, Lip Balmissa on myös seuraava miellyttävä ominaisuus: se ei tunnu mun sisällä miltään. Aqualan Duo taas tuntuu... no, välillä vähän erikoiselta. Kuvailen tätä alempana.
*Lip Balm on toiminut yhtä hyvin tai jopa paremmin kuin Vagisan ja Membrasin. Kuivuus ja haavaumat ovat talttuneet yhtä hyvin kaikilla testaamillani voiteilla, mutta Lip Balmin 'paremmuus' liittyy riittoisuuteen, ja toki myös ainesosien luonnollisuuteen, joka on itselleni tärkeää.
*Lip Balm ei ole hinnaltaan (26,90€ / 50 ml) halvempi kuin Vagisan ja Mebrasin, mutta sen koostumus on kalliimpi. Lip Balm on vedetön, eli 100% sen ainesosista maksaa - Vagisanissa ja Membrasinissa taas suurin osa on vettä, eikä vesi maksa mitään. Kasviöljyt ja rasvat maksavat lisäksi paljon enemmän kuin synteettiset rasvat ja öljyt. Tässä mielessä Vagisanin ja Membrasin hinta-laatu-suhde on huomattavasti heikompi. Esimerkiksi Vagisanissa käytetyt ainesosat eivät eroa perusvoiteista, ja silti tuote on 10-kertaisesti perusvoidetta kalliimpi. Kuten yllä totesin - on karua, että alapään kuivuusongelmilla tehdään bisnestä.
Aqualan Duoa minulle suositteli vuosia sitten gynekologini, kun tuli vastaanotolla puhetta alakerran kuivuudesta. Gynekologi tosin suositteli Aqualan Duoa ulkoiselle intiimialueelle, mutta päätin, ettei sisäinen testaaminen varmaankaan edusta suurempaa uhkaa terveydelle.
Edellisen aihetta koskevan postaukseni kommenteissa joku kirjoitti, että Aqualan L sopii myös intiimialueelle ja sisäiseen käyttöön, ja että tieto löytyy Orionin Perusvoidevinkit-vihkosesta. Kysyin tästä apteekissa, mutta minua palvellut farmaseutti ei ollut tietoinen tällaisesta Orion-suosituksesta, eikä hän myöskään löytänyt mainintaa Orionin tuotemateriaaleista. Päätin siis pitäytyä oman gynekologini Aqualan Duo -suosituksessa.
Aqualan Duon inci näyttää tältä:
Vesi
Glyseroli (20%)
Caprylic/capric triglyceride (eli MCT-öljy, tässä voiteessa synteettinen)
Glyceryl stearate
Isopropyl palmitate
Cetyl alcohol
PEG-30 stearate
Ceteareth-20
Ethylhexylglycerin
Phenoxyethanol
Sisältö on vettä lukuunottamatta 100% synteettinen, eli koostumus on täysi vastakohta Lip Intimaten balmille. Voiteen "the" juttu on korkea glyserolipitoisuus, eli tämä voide sitoo ihoon vettä todella tehokkaasti. Rasvoja Aqualan Duo'ssa on vähemmän kuin Vagisanissa ja Membrasinissa, perusvoiteiden kentällä se kuuluu kevyimpiin.
Ulkoisesti käytettynä voide on ihan OK. Se ei tunnu yhtä miellyttävältä ja hoitavalta kuin muut alakerran hoitoon testaamani voiteet, mikä johtuu varmasti pienemmästä rasvapitoisuudesta. Selvästikin mun alakerta kaipaa rasvoja. (Intiimialueen ja emättimen kosteutukseen muuten myydään myös täysin rasvattomia geelejä, eli kaikkien kuivat "paikat" eivät tykkää rasvoista.)
Sisäisessä käytössä Aqualan Duo tuntuu hieman kummalta. Tunnetta on vaikea selittää, mutta yksinkertaisesti vain tunnen voiteen sisälläni. Muut voiteet eivät aiheuta mitään tuntemuksia. Joskus Aqualan Duo jopa hyvin kevyesti "kuumottelee" limakalvoilla. Mietin, voisiko ilmiö liittyä pH-arvoon; Aqualan Duo'n pH:ksi ilmoitetaan 5, kun Vagisanissa se on 4,5 - ja Vagisanin mukaan optimaalinen emättimelle.
Joka tapauksessa: tätä voidetta en jää käyttämään. Se auttoi kyllä kuivuuteen, mutta en ole kovin halukas hoitamaan sisäisiä limakalvoja tuotteella, joka tuntuu kummalliselta.
Tämänkertaisten testituotteiden voittaja on siis Lip Balm.
Olen muuten tehnyt edellisen postauksen jälkeen sellaisen havainnon, että haavaumat palaavat iholle, jos olen 3-4 päivää käyttämättä voidetta. Olen tätäkin halunnut tarkoituksella testata, ja löytää parhaan ylläpitotiheyden voiteiden käytössä. Päivittäinen käyttö kun tulee tosiaankin kalliiksi Vagisanin ja Membrasinin kaltaisilla voiteilla. Tällä hetkellä käytän voidetta joka toinen tai joka kolmas päivä.
Nyt on vain otettava tämä asia osaksi itseä. Omansalainen ikääntymisen merkki tämäkin. Ei auta kuin rasvata.
P.S. Seuraavaksi otan testiin tyrniöljykapselit. Nämä eivät oletettavasti poista rasvauksen tarvetta, mutta voisivatkohan ne vähentää sitä..? 🤔
Tänään haluan kirjoittaa mulle tapahtuneesta hyvästä asiasta.
Olen kirjoittanut vuosien varrella uupumuksesta, itsetunnosta ja minäkuvaan liittyvistä haasteista. Viime vuosina tapetilla ovat olleet keskittymishäiriöt ja sisäinen vaativuus.
Kieltämättä välillä ihan väsyttää, että suhteeni omaan itseeni tuntuu muuttuvan yhä monimutkaisemmaksi mitä vanhemmaksi tulen. Miks pitää olla niin ongelmainen?
Enkö voisi vain tykätä itsestäni?
Tykkäänkin, mutta on se puoli, joka ei lopeta kiusaamista. Moitittavaa löytyy vaikka tikun kärjestä. Siihen on omat syynsä ja historiansa. Varjopuolen valtaa voi vähän häivyttää nostamalla kiusaaja esiin ja kyseenalaistamalla julkisesti hänen motiivinsa. (Siksi kirjoitan näistä kanavissani.) Senkin pateettinen tyyppi, kai tiedät että kiusaaminen on *lvetin noloa?
On kummallista ja surullista olla itsensä suurin kritisoija. Onneksi on olemassa terapia. Kirjoituksillani olen halunnut normalisoida sekä terapiaa että mielenterveyden haasteita. Minusta terapia on yhtä fiksu tapa pitää huolta itsestään kuin liikunta, hyvä ravinto ja luontoyhteys.
Tänään halusin kuitenkin kirjoittaa positiivisesta kehityksestä.
Vaikka joissain muissa asioissa jatkan kamppailua, ja arvostelen itseäni asioista, joissa ennen koin olevani hyvä, on jotain, joka on mennyt päinvastaiseen suuntaan.
Kehon kuva.
Muutos on tapahtunut vuosia sitten, mutta se ilahduttaa minua yhä joka viikko. Kyseessä on niin merkittävä asia, että siitä vapautuminen on kuin balsamia, joka ei lakkaa voitelemasta ja silittelemästä. Siinä on yksi sisäinen kiusaaja, jonka ääni todella vaikeni...!
Keski-ikäisen Sannin haasteiden keskellä tunnen iloa, että on ainakin tämä yksi asia jossa parannuin.
Elin melkein kolmikymppiseksi saakka tuntien syvää inhoa kehoani kohtaan.
Olin teininä se laiha tyyppi, jonka kroppa näytti lapsenomaiselta vielä 18-vuotiaanakin. Luokkakavereille kasvoi tissit ja lantioon tuli kaarta, mulle ei. No, olen yhä se tyyppi, totta kai.
Rintoihin ja yleisesti vartaloon liittyvä epävarmuus on tuttua monelle, eikä mikään epätavallinen huoli murrosikäiselle. Minulla epävarmuus oli kuitenkin sairaalloista, syvästi identiteettiin kutoutuvaa ja jatkui pitkälle aikuisuuteen. Tunsin itseni kerta kaikkiaan vääränlaiseksi ja vastenmieliseksi. Se, että joku sanoi kivan kommentin ulkonäöstäni tai ilmaisi tykkäävänsä minusta ei auttanut yhtään. Päätin, että kehoni on ruma ja minun tuli peittää se kaikin keinoin säästyäkseni pilkalta.
Oli myös kokemuksia, jotka surullista kyllä vahvistivat itseinhoani, eikä näitä murrosikäisten epäkypsiä kommentteja silloin itsekin epäkypsässä iässä osannut jättää omaan arvoonsa. Olen kirjottanut tissitraumasta muinoin täällä.
Miksi minun oli pitänyt saada tällaiset geenit? Miksi minä olin jäänyt ansaan 12-vuotiaan kehoon? Ihan vain siksi että joku geneettinen koodi on päättänyt etteivät rintani koskaan tule täyttämään kuin pienen teekupin, saan kärsiä kiusausta ja nöyryytystä.
Vääristynyt kehonkuva ei korjaantunut murrosiän mentyä ohi vaan kokemus siitä, että mun keho on hävettävä jatkui osana nuoren aikuisen identiteettiäni. Se tuntui minulle itsestäänselvyydeltä ja jossain vaiheessa hyväksyin, että näin vain on ja mun kaltaisten ei "kuulukaan" tuntea itseään hyväksi.
Rakensin ympärilleni suojan enkä päästänyt ketään lähelle, että minua ei loukattaisi. Torjuin kaikki jotka ilmaisivat romanttista kiinnostusta, koska en kestänyt ajatusta, että mut hylätään koska mun vartalo on niin ruma.
Vielä 20-vuotiaana en voinut kuvitellakaan, että menisin julkiselle paikalle esimerkiksi uimapuvussa.
(Ostin ensimmäisen bikini 23-vuotiaana.)
Uskoin, etten koskaan edes voisi olla parisuhteessa.
Tämä kaikki tuntuu minusta nyt lähes epätodelliselta. Samalla voin kuitenkin muistaa nuo ajat ja tunteet täysin elävästi. Haluaisin halata sitä Sannia ja kertoa hänelle, että tulee päivä, kun et enää tunne näin.
Miten syvästi voi vinoutunut kehonkuva - tai minäkuva - meitä hallita ja saada uskomaan asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Uskomukset tuntuvat todelta, eikä siinä auta kenenkään vakuuttelu.
On vain löydettävä oma tiensä kasvaa asiassa, ja joskus täytyy odottaa hyvinkin pitkään, että mieli kypsyy riittävästi jotta voi nähdä asiat toisin. Mun kohdalla tämä vei vuosia.
Muutos alkoi, kun ensimmäisen kerran rakastuin kunnolla. Tarvittiin täysi hullaantuminen toiseen ihmiseen ja vakuuttuminen siitä, että toinen hyväksyi minut sellaisena kuin olen, että vinoutunut vartalonkuvani lähti oikenemaan.
Tämänkin jälkeen kesti kuitenkin kauan, että aloin kokea kehoni sellaisena, jota ei kuulunut hävetä. Vuosikaudet olin korostuneen tietoinen siitä, että kehossani oli (muka) jotain vialla. Olin varma, että minua arvostellaan vartaloni vuoksi. Välitin siitä yhä vähemmän, mutta aina se tunne oli jossain taustalla. Tyyliin, kaikki on hyvin, mutta "ainiin, ois paremmin jos mulla olis ne tissit."
Lähestyessäni neljää kymppiä tajusin viimein, että tunnetta ei enää ollut. Ei lainkaan.
Mä olin vain mä, ja mitä ihmettä mun rasvaprosentti tai lanteen kaari siihen vaikuttaa, millainen mä olen. Nämä asiat lakkasivat täydellisesti merkitsemästä.
Mä oon yhä laiha, mutta entä sitten. Mä oon myös upea - pidän itsestäni huolta ja arvostan kehoani, joka kuljettaa mua tässä maailmassa ja antaa mulle mahdollisuuden kokea elämä. Joku on laiha, joku on täyteläinen, jollain on pitkät käsivarret, toisella pitkät hiukset. Ei ole olemassa mitään 'normaalia' kehoa tai ulkonäköä, on olemassa kehoja, hiuksia, neniä, kyynärpäitä ja leukoja. Se millaisia olemme ihmisinä, muodostuu jostain ihan muusta kuin kropan mittasuhteista.
Koska tunnen niin paljon ikäviä tunteita psyykkisesti, tuntuu hyvä olo fyysisesti asialta, josta olen todella kiitollinen. Ihanaa tuntea rauhaa jollain alueella!
Ajatus tähän kirjoitukseen on syntynyt kuntosalilla. Palasin kuntosalille melkein kolmen vuoden tauon jälkeen marraskuussa, ja salilla käydessä olen todennut, että mulla on siellä aina erityisen hyvä ja rento olo. Olo liittyy tietysti mm. liikunnan tuomiin endorfiineihin, mutta viime aikoina olen oivaltanut, että tunne liittyy myös siihen, että olen siellä se tyyppi, jota en parikymppisenä luullut koskaan kohtaavani.
Jostain syvältä kumpuaa lohdullisuuden tunne. Ja sellainen "noniin, näetkös, hemmetti!" -fiilis.
Sanon sen varjo-Sannille. Tässä on yksi asia johon et onnistunut mua vangitsemaan!
Mä parannuin, ja se antaa mulle voimaa myös tämän hetken haasteisiin. Tulee päivä, kun tämänkin päivän vääristyneet äänet vaikenevat.
Tämä kirjoitus on erityisesti teille kaikille, jotka myös tunnette tai olette tunteneet näin. ❤️
Kerroin elokuussa kreikkalaisesta tuttavaperheestäni, joka aloitti kasvomaskien valmistuksen työllistääkseen kotisaarensa naisia ja nuoria koronakriisin keskellä. (Jutun voi lukea täältä.)
Korona. Olisin tänään viettänyt viimeistä lomapäivääni Ateenassa, mutta istuin Tampereella ja kuvasin maskeja. Sellaiset ovat ajat nyt.
Ainakin voin ajatella, että näitä maskeja käyttäessäni ja niistä kertoessani tuen kreikkalaisia ystäviäni ja Amorgoksen saarelaisia. Olen saanut saarelta paljon, ja olen iloinen, kun saatan blogini kautta antaa heille jotain takaisinkin. Irene kertoi, että he olivat saaneet paljon tilauksia Suomesta blogikirjoitukseni jälkeen. ❤️
Tutustu naamioihin täällä.
Tilasin laamakuvioisen, M-kokoisen maskin, joka osoittautui kooltaan ja istuvuudeltaan aivan täydelliseksi.
Vain laaman pää olisi saanut olla mukana maskissa, heheh... :D ^_^
Amorgoksen A-Mask-naamiot valmistetaan puuvillasta ja musliinista, niissä on kolme kerrosta sekä nenän kohdalla säädettävä rautalanka. Naamion uloin kerros on puuvillaa ja kaksi sisempää musliinia.
Pohdin naamiota tilatessani, onkohan sen läpi vaikea hengittää, kun kerroksia on kolme. Ilahtuneena totesin, että hengittäminen on ihan vaivatonta eikä materiaali tunnu paksulta. Naamio on kasvoilla miellyttävämmän tuntuinen kuin uskoinkaan, istuvuus ja mukavuus on huomattavasti parempi kuin apteekista ostamissani kertakäyttömaskeissa.
Tilasin vain yhden naamion, mutta kiitoksena siitä, että olin kertonut naamioista suomalaisille Kreikan ystäville, sain eilen toisen lähetyksen, jossa oli useita erilaisia ja eri kokoisia maskeja. Nyt kelpaa..!
Naamioita on saatavilla S, M, L ja XL -koossa ja hinnat ovat alkaen 4,90€. Postikulut Suomeen ovat 8,50€, ja toimitus kestää noin kaksi viikkoa. Jokaisesta myydystä naamiosta lahjoitetaan 50 senttiä hyväntekeväisyyteen.
Naamion korvalenksut saa sitoa itse omiin kasvoihin sopivalle kireydelle.
Edellisen kirjoitukseni jälkeen A-Mask on alkanut valmistaa myös naamiopussukoita - suloinen idea sekin..! Hintaa pussukoilla on 4,90€.
Tässä kasvoillani on suurin maskikoko XL. (Oli muuten vaikea ottaa kuvia kun aurinko paistoi niin kirkkaasti ja häikäisi, siksi olen kuvissa silmät kiinni :))
Onpa suloinen kuvio, harmi että tämä on minulle liian suuri.
Naamiot ommellaan käsin Egialin kylässä Aegialis-hotellin tiloissa, jotka on osittain muutettu naamiotehtaaksi matkailubisneksen saadessa nyt odottaa.
Yritysten on mahdollista tilata naamioita myös omilla logoillaan. A-Mask on valmistanut nimikkomaskeja lukuisille kreikkalaisille yrityksille. Naamiot ovat niin laadukkaita, että niitä käyttää mm. Blue Star Ferries -laivayhtiön henkilökunta.
Tässä vielä suloinen valas-maski, L-koko. M on minulle ilman muuta sopivin, mutta L:ääkin voisi käyttää. Ja tätä valasta aion kyllä käyttää..!
Pidän edelleen ongelmallisena maskien pesusuositusta (koneessa ja vähintään 60 astetta, mielellään 90), sillä monessa pienessä 1-2 hengen taloudessa pyykkikone ei pyöri päivittäin, ja ymmärrettävästi pesuohjelman pyöritys vain parin maskin takia ei ole millään tasolla järkevää.
Olen itse tehnyt niin, että olen käytön jälkeen pessyt maskin käsin kuumalla vedellä ja saippualla, ja ollut sitten käyttämättä sitä vähintään viikon. Joka päivä ei edes ole tarvetta naamiolle. Jos olen tarvinnut naamiota laamamaskin ollessa "hyllyllä" (kuten junassa), olen käyttänyt kertakäyttöisiä.
Nyt kun sain lisää pestäviä kangasmaskeja, homma helpottui. :)
Miten te muut pestävien maskien käyttäjät olette hoitaneet puhdistuksen?
Kreikasta haaveillen... Mutta siellä se Kreikka on ja odottaa, se ei katoa eikä etäänny. Se on mielessäni yhtä läheisenä kuin jos kävelisin parhaillaan maan hiekassa.
Olen "tehnyt rauhan" Kreikan menetyksen suhteen tänä vuonna, asia ei vaivaa minua enää. Nyt on näin, ja voimme vain toivoa että ei mene ihan valtavan kauan aikaa siihen, että pandemia on ohi.
Olin viikonloppuna Ahvenanmaalla ystäväni 50-vuotisjuhlissa.
(...esittelin muuten samaiselle ystävälleni tekemäni juhlameikin kymmenen vuotta sitten hänen täyttäessään 40...!)
Juhlat vietettiin pohjois-Ahvenanmaalla Klobbenin saarella. Klobben on osa Silverskärin saaria, joilla tarjotaan erityyppisiä matkailu-, majoitus- ja kokouspalveluita. Olen kerran päässyt nauttimaan Silverskärin joulupöydän pääsaarella, mutta muilla saarilla en ole käynyt.
Oijjoi. Klobben oli ehdottomasti kesän kohokohtia. Vaikka tälle saarelle ei "tavallinen turisti" todennäköisesti pyrähdä (koska koko saari henkilökuntineen vuokrataan kerralla), haluan silti jakaa vähän tästä kokemuksesta.
Kirjoitan myös ajatuksiani stressin hallinnasta ja mitä olen saanut hyväksyä itsessäni. Viikonlopun tunnelma sopii aiheeseen.
"Ulkoluotojen savottamökit tarjosivat aikonaan yösijan ulkosaariston kalastajille työteliään silakanpyyntikauden aikana. Nyt Klobbenin uusissa mökeissä majoitutaan yksinkertaisesti mutta mukavasti. Tätä lähemmäksi luonnonvoimia on enää vaikea päästä. Meri ja tuulet tekevät vierailustasi Klobbenille unohtumattoman elämyksen."
Näin kuvaillaan Klobbenia saaren kotisivulla. Saarelle on rakennettu kymmenen pientä ja hyvin yksinkertaista mökkiä Saltvikin metsien viisisataavuotiaiden mäntypuiden hirsistä. Mökkien varustukseen kuuluvat simppelit vuoteet ja kamiina - niissä ei ole edes sähköä.
Ateriat nautitaan tunnelmallisessa suola-aitassa, joka on samalla saaren päärakennus. (Täällä on sähköt ja siellä voi käydä lataamassa elektronisia laitteitaan, jos sellaisia on mukana :))
Klobben on luonnon rauhan keidas. En ole koskaan käynyt yhtä rauhoittavassa paikassa.
Saari on todella pieni, oikeastaan vain luoto, ja meri näkyy kaikkialla ympärillä. Tämä olisi aika lailla täydellinen kohde jooga- tai mindfulness-retriitille.
Vaikka olimme kokoontuneet juhlien merkeissä, suuri osa päivästä kului hyvin rauhallisissa merkeissä vieraiden uidessa, saunoessa, loikoillessa kallioilla ja nauttiessa luodon erityisestä tunnelmasta.
Ajattelin mielessäni; "Tällaisista juhlista minä pidän."
Olen kirjoittanut blogissa uupumuksestani, ja millä keinoilla olen edesauttanut toipumistani ja palautumistani. Vointini onkin huimasti parantunut, ja olen monin tavoin päässyt irti vääristä ajatusmalleistani ja liian kovista vaatimuksistani.
Kuitenkin, vaikka moni asia on nyt paremmin, olen saanut huomata, ettei palautuminen kaikilta osin välttämättä ehkä koskaan ole mahdollista. Jos 'palautumisella' esimerkiksi haluaa ajatella aikaa 20 vuotta sitten, kun en edes tuntenut stressin käsitettä.
Sinne ei ole paluuta, koska maailma on muuttunut ja ympärillä on nyt erilainen ärsykkeiden, tiedonkäsittelyn ja arjen prosessien kokonaisuus. Ihan niinkuin omilla vanhemmillani ei ollut minun syntyessäni paluuta aikaan, jolloin lelut askarreltiin itse tikuista ja tuohesta ja appelsiini oli eksoottinen herkku.
Olen saanut huomata, että kuormitun edelleen hyvin herkästi. Jos minulla on monta asiaa kerralla pöydällä - enkä puhu pelkästään työasioista vaan koko paletista; työ, vapaa-aika, harrastukset ja ihmissuhteet - ja kaikkiin näistä liittyy voimakkaita tunteita, odotuksia tai päätöksiä, huomaan kuppini täyttyvän nopeasti.
Minulle tulee konkreettinen tunne liiasta vauhdista, kuin olisin huvipuiston laitteessa jossa tapahtuu liikaa asioita ja laite menee liian lujaa. Pahimmillaan olen saanut kevään aikana taas muutamia paniikkikohtauksia, ja tulee ylitsepääsemätön halu vetää hätäjarrusta että vauhti hidastuu.
Kun tunnen tällaisen tunteen kurottavan kohti, ei auta muu kuin oikeasti alkaa toimia kuin hidastetussa filmissä. Tehdä asioita korostetun hitaasti.
Olen ollut vähän pettynyt tähän havaintoon. Pettynyt siihen, että en olekaan vielä ihan "okei". Mutta... havainnon ja pohdiskelujen myötä olen viimein alkanut myös antaa tilaa sille hyväksynnälle, että tällainen minä olen. Pysyvästi.
Stressiherkkyys on ominaisuus, joka minulla on, samaan tapaan kuin minulla on harmaansiniset silmät. Sitä ei pidä yrittää "voittaa", vaan se täytyy osata ottaa hallintaan.
Stimulaation määrä nykymaailmassa ei tule vähenemään. Olen eritysherkkä ja kuormitun herkästi, niin positiivisista kuin negatiivisista ärsykkeistä. Kaksikymmentä tai kaksikymmentäviisi vuotta sitten elin aivan erilaista elämää, omalla laillaan "tikkulehmien" keskellä, jos sen ajan virikeympäristöä vertaa 2020-lukuun. Mitä enemmän elämäni on täyttynyt virikkeistä, vastuista, ihmissuhteista, mahdollisuuksista ja nopeasti saatavasta ja kulutettavasta viihteestä, sitä enemmän olen kuormittunut.
Se elämä on yhä tässä, se virta on yhä edessäni ja ympärilläni. On vain osattava karsia virrasta tarpeellinen ja olennainen ("minimalismi"..! kuulen jonkun sanovan) ja osattava paloitella virikepalaset omiin "aika-slotteihinsa". Jos jotain tiedän niin sen, että minun ei kannata yrittää tehdä montaa asiaa yhtä aikaa.
Viikonloppuna en tehnyt monia asioita. Ai että tuntui hyvältä. ❤️ En edes puhunut paljoa. Sekin tuntui hyvältä. Aina en jaksa enkä halua puhua. (Onneksi se ei ruotsiksi edes onnistu sillä kiihkeydellä kuin suomeksi... :))
Rauhoittuminen ja olennaiseen keskittyminen virran keskellä ovat jotain, jota tavoittelen, mutta joissa en koskaan tule olemaan mestari. Työkaluja minulla jo on, ja hyviä sellaisia. Mutta kokeilen uusia uteliaisuudella ja mielelläni.
Huomenna kokeilen jotain ihan uutta:
varasin itselleni ayurveda-elämäntapakonsultaation.
Eräs ayurveda-opettajapariskunta totesi minulle kerran, ettei ole ihmekään että olen stressaantunut, kun mm. syön ihan väärin. He sanoivat nähneensä heti, millä lailla elän väärin (!!). Hmmm.
Nyt päätin viimein käydä ayurveda-gurun juttusilla. Katsotaan, jos sieltä lähtisi mukaan joitain oivalluksia.
Auringonlasku Klobbenilla.
Auringonnousu Klobbenilla.
Terapia.
Aihe, josta olen halunnut kirjoittaa todella pitkään. Minulle myös henkilökohtainen aihe. Niitä juttuja, joista miettii, ovatko ne jo liian henkilökohtaisia.
Vuosien miettimisen jälkeen olen päätynyt tähän: mitä enemmän terapiasta puhutaan, sitä normaalimmaksi ja yleisesti hyväksytymmäksi se muuttuu.
Siis kirjoitan.
Ajankohtaisena inspiraationa toimi myös Yle Puheen mainion Akti-puheohjelman jakso 11. toukokuuta: Terapian tarpeessa.
Mielenterveysongelmat ovat tällä hetkellä alle 18-vuotiaiden suomalaisten suurin terveysongelma. Muissakin ikäluokissa mielenterveysongelmat ovat kasvaneet ja terapiassa käydään nyt enemmän kuin koskaan.
Viime vuosikymmenten kiireellistyvä, ylitehokas elämäntyyli, kasvaneet odotukset ja surullista kyllä, varmasti osittain myös internetin kehitys erilaisine riippuvuuksineen, ovat vaikuttaneet mielenterveysongelmien lisääntymiseen.
Mutta terapia ei ole vain mielen ongelmien hoitoa. Sen voi nähdä myös mielen huoltona, yleishyödyllisenä jumppana mielelle, kuten kuntosali, lenkkeily ja fysioterapia ovat keholle.
Joku on jopa sanonut, että jokaisen kuuluisi, tai olisi hyvä, ainakin jossain vaiheessa elämäänsä käydä terapiassa.
Terapiassa käynti ei tarkoita, että henkilö on sairas. Terapian tarve ei ole sairauden merkki.
Terapiaan hakeutuminen on minusta pikemminkin positiivinen merkki terveydestä: se kertoo henkilön myönteisestä suhtautumisesta itseensä ja hyvinvointiinsa ja halusta selvittää asioita, jotka estävät tai heikentävät hänen hyvinvointiaan. Se kertoo kyvystä tunnistaa omia voimavarojaan ja taitojaan.
Joskus omat voimat ja taidot eivät riitä sisäisten haasteiden, vaikean elämäntilanteen tai konfliktien selvittämiseen. Silloin on vahvuutta hakea apua.
Terapia on itseymmärryksen lisäämiseen tähtäävä vuorovaikutustilanne. Sitä se on.
Minulla on pitkällinen terapiatausta. Tämä on minun tarinani.
Ensimmäisessä terapiasuhteessani en pystynyt näkemään sen hyötyä.
Olin vasta 15. Sain koulukuraattorilta lähetteen nuorisopsykiatrille. Koulumenestykseni oli hyvä, minulla oli kavereita ja olin sosiaalinen ja ns. "suosittu". Mutta minulla oli paljon poissaoloja, en jaksanut herätä aamuisin.
Koulun terveydenhuolto koki neuvottomuutta sen edessä, että poissaoloni ja aamumyöhästelyni eivät vähentyneet, vaikka minua kuinka laitettiin joka viikko jälki-istuntoon. (En tiedä onko kouluissa enää tällaisia rangaistuskäytäntöjä, tuntuu aika hullulta....)
"Miksi et tule aamuisin kouluun?"
"En jaksa herätä. En saa unta ennen kello kahta tai kolmea", vastasin. "Pimeä pelottaa minua."
Lopulta minut lähetettiin nuorisopsykiatrille.
Se oli minusta cool. Ja se olikin vähän cool, ihan yleisestikin. "Ai vitsi, toi pääsi kallonkutistajalle..! Mitähän siellä oikein tapahtuu?"
Eihän sitä kukaan sen ikäinen koulutoveri vakavasti ottanut. Sitä pidettiin kuraattorin päähänpistona "kun ei ne muutakaan keksi", ja aina terapiasta palatessa kerroin välitunnilla ympärilleni kokoontuneelle kaveriporukalle, mitä höpöjuttuja siellä sinä päivänä oli juteltu.
En tosiaan 15-vuotiaan kypsyydelläni pystynyt näkemään, että keskusteluyhteydestä ammattilaisen kanssa olisi mitään hyötyä. Enhän mä ollut sairas, ei mussa ollut mitään vialla! En saa nukuttua ja pimeä ahdistaa, so what? Senkö takia pitää istua viikottain psykiatrilla?
Kävin nuorisopsykiatrisella lopulta neljä vuotta, lukion loppuun saakka. Ilmeisesti minun katsottiin tarvitsevan tätä tukea, ja ilmeisesti siitä koettiin myös olevan hyötyä.
Itse en enää muista, millä lailla terapiaan viimeisinä vuosina suhtauduin, vähän kypsyttyäni. Mutta tuntuu todennäköiseltä, että lopulta kuitenkin koin jonkinlaista mielekkyyttä siitä, että sain keskustella jonkin ulkopuolisen tahon kanssa. Ehkä se sai minut kokemaan itseni tärkeäksi...? En tiedä.
Lähtiessäni viimeiseltä terapiakäynniltä, terapeuttini sanoi;
"Muista, että aina jos elämässä tulee vaikeita tilanteita, voit hakeutua takaisin avun piiriin. Luulen, että terapiasta voi olla sinulle hyötyä myöhemminkin."
Olin lähestulkoon loukkaantunut tästä kommentista. Kehtasi sanoa noin..! Just, tyyppi kuvittelee varmaan näkevänsä jotain mitä itse en näe...!
Juuri niinhän se varmasti oli.
Isäni kuoli traagisesti ollessani 6-vuotias. Se on vaikuttanut minuun hyvin moniulotteisesti tavoilla, joita aloin ymmärtää vasta 24-vuotiaana. Kun seuraavan kerran päädyin terapiaan.
Masennuin erään ihmissuhteen seurauksena ollessani 24.
Kun oloni ei kohentunut puolessa vuodessa, ymmärsin, että en päässyt eteenpäin omin avuin ja tarvitsin ulkopuolista apua mielen harmauden selvittämiseen.
Olin lopulta niin itkuinen, että jouduin olemaan töistä sairaslomalla itkemisen vuoksi. Tunsin surua joka oli niin syvää, että se viilsi ja lamaannutti, tuntui fyysisenä kipuna kehossa ja purkautui itkuna, joka oli täysin kontrolloimatonta. Minulla diagnosoitiin vaikea masennus.
Terapiassa viimein aloin ymmärtää, että mitä minussa tapahtui, oli todella suruprosessi. Tunnemme surua, kun olemme menettäneet jotain. Surin viimein auki elämäni suurinta menetystä, jota en ollut 6-vuotiaana pystynyt käsittelemään.
Kela myönsi minulle tukea kuntouttavaan psykoterapiaan täydet kolme vuotta. Terapian ohella sain masennuslääkityksen, joka ennen kaikkea hillitsi itkukohtauksiani ja mahdollisti työssä käymisen. Lääkitystä piti tarkistaa pariin otteeseen kunnes löytyi sopiva, joka toimi.
En saanut masennuslääkkeistä koskaan mitään ikäviä sivuoireita, enkä liioin kokenut, että lääkkeet typistivät tunnekirjoani ja tekivät tunne-elämästäni tasaista ja latteaa, kuten toiset kokevat. Toimiva lääke vain teki surun tuntemusten hallinnasta helpompaa, ja itkuherkkyyteni palautui ns. normaalille tasolle.
Kolmessa vuodessa tunsin käyneeni läpi uudistumisprosessin, jonka seurauksena ymmärsin itseäni ja reaktioitani paremmin. Selittämätön, teini-iästä saakka seurannut pessimismi ja itsensä ala-arvostus olivat hälvenneet ja kasvaneet onneksi ja vahvaksi elämäniloksi, sekä arvostukseksi itseä kohtaan.
Olin alkanut nähdä päävärien keskellä ja väleissä nyansseja, jotka aiemmin olivat jääneet huomaamatta. Tunsin hienovaraisia tunteita, joita tietty kovuuteni oli aiemmin hylkinyt.
Erityisherkkyys, joka minussa oli aina ollut (se on synnynnäinen ominaisuus), puhkesi nyt esiin uudella, positiivisemmalla tavalla. Herkistyin aistimaan asioita, jotka ennen vain olivat. Nyt ne Olivat, ja merkitsivät.
Toisten ilo. Ne ohikulkevat koirat. Pilvien muodostelmat. Ja minä itse, ajatuksineni. Kuulin itseäni paremmin.
Kävin vielä omakustanteisesti terapiaa neljännen vuoden harvemmilla käynneillä, ja päätin lääkityksen.
Olin 29-vuotias ja vapaa surustani.
Elin elämäni onnellisimpia vuosia. Välillä nipistelin itseäni, voivatko asiat olla näin hyvin. (No, eiväthän ne täydellisiä olleet, mutta hyvin kuitenkin. Todella hyvin.)
Kunnes oireet jostain uhkaavasta alkoivat hiipiä kuin varkain.
Minulle syntyi riippuvuuksia, niin sosiaaliseen mediaan kuin internetiin. Vaativuus ja kontrollointi alkoivat nostaa päätään. Niin hiljaa, että sitä ei meinannut huomata. Tai halunnut huomata.
Tuli kriisi parisuhteessa. Heittäydyin yrittäjäksi ja katosin työhöni. Aloin kokea kasvavassa määrin hallinnan tunteen menetystä, jota yritin paikata hallitsemalla mitä minulla oli lautasella ja hakemalla hyvää oloa vääränlaisesta liikunnasta. Pahasta olosta tuli krooninen seuralainen. Aloin tuntea, että näin kuuluukin olla, siitä tuli uusi normaali.
Tajusin sairastuneeni, kun rintakehääni puristi jatkuvasti, en enää muistanut tuttuja tehtäviä tai ystävien kuulumisia enkä pystynyt yöllä nukkumaan, kun sähköposti oli jäänyt vastaamatta ja olin pettänyt jonkun odotukset. Olin valtavan ahdistunut, ja yritin lääkitä sitä tekemällä yhä enemmän ja täyttämällä kuvitteellisia velvollisuuksiani muita kohtaan.
Jäin sairaslomalle ja ymmärsin lopulta ajaneeni itseni loukkuun. Olin tehnyt itselleni todella pahaa, ja sitä kautta myös läheiseni olivat saaneet kärsiä. Kuvittelin olevani heille läsnä, mutta tosiasiassa olin ihan jossain muualla, omassa päänsisäisessä verkossani jossa vallitsivat vääristyneet syy-seuraussuhteet ja voimakkaasti vinoutuneet ajatukset velvollisuuksista ja niiden pakonomaisesta täyttämisestä, ja epäonnistumisesta seurannut syyllisyys.
Hain jälleen apua. Kävin neuropsykologilla ja omakustanteisessa lyhytterapiassa. Opettelin mindfulness-taitoja. Vääristyneet ajatus- ja toimintamallit alkoivat muuttua, ja erityisesti työkuormitukseen liittyvät ongelmat hälventyä. Olin oikealla tiellä, ja valtavan kiitollinen avusta jota oli saatavilla.
Vaikkakin: tämä on myönnettävä, ja se on monelle avuntarvitsijalle ratkaiseva este: apu maksaa. Kelan tuki ei aina ole mahdollista, ja prosessi sen hakemiseen voi joidenkin henkilöiden tilanteissa olla niin pitkä, että apu tulee lopulta liian myöhään. Minua auttoi terapiakustannuksissa oma perheeni.
Monet kunnat tarjoavat myös ilmaista apua ja tukea akuuteissa kriisitilanteissa. Kriisikeskuksessa asiointi on luottamuksellista, ja sinne voi tulla asuinpaikkakunnasta riippumatta (ei siis tarvitse olla juuri sen paikkakunnan asukas, jonka kriisikeskus sijaitsee itseä lähimpänä). Listauksen koko Suomen Kriisikeskuksista löydät täältä.
Kun avoliittoni päättyi, olin seuraavan kriisityön äärellä.
Tampereella ilmaista tukea tarjoaa kriisikeskus Osviitta, ja sain sieltä apua nopeasti kun tilanteeni kasvoi liian vaikeaksi. Suosittelen lämpimästi ottamaan rohkeasti yhteyttä, jos olet kohdannut akuutin kriisin eivätkä omat voimasi riitä. Kriisikeskukset ovat matalan kynnyksen juttelupaikkoja, jonne voi mennä juttelemaan vaikka täysin anonyymisti. Sinun ei tarvitse antaa henkilötietojasi.
Kriisikeskuksen maksutonta keskustelutukea voi tilanteesta riippuen saada jopa kahdeksan tapaamisen verran, ja se on todella upeaa apua erityisesti tilanteessa, jossa ei pysty maksamaan yksityisen vastaanoton palveluista. Kriisikeskusten toiminta on kolmannen sektorin tukemaa.
Oma tieni kulki kriisikeskuksesta Osviitan työntekijän suositteleman terapeuttiopiskelijan edulliselle vastaanotolle. Samalla käynnistin Kelan korvaaman kuntoutuspsykoterapian haun. Kun edellisestä Kelan korvaamasta psykoterapiasta on kulunut vähintään viisi vuotta, Kela voi myöntää tuen uudelleen enintään kolmeksi vuodeksi.
Ymmärsin, että minulla oli käsiteltävänä paljon enemmän kuin pelkkä ero. Jo omakustanteisessa uupumusta seuranneessa lyhytterapiassa olin ymmärtänyt, että ajatusmalleissani on sen laatuisia kestäviä vääristymiä, että ne tarvitsevat pidempää terapiaa. Olen altis jatkuvasti tekemään valintoja, joilla mitätöin rajojani ja kuormitan ja syyllistän itseäni. Se on kehä, johon tunnun aina vain palaavan.
Prosessi tuen hakemiseen on pitkä, ja juuri siksi erilaisten kriisikeskusten ja -puhelimien apu on korvaamatonta. Nopeimmillaan prosessi voi mennä noin neljässä kuukaudessa, mutta käytännössä tämä harvoin toteutuu.
Prosessi menee näin: ennen Kela-tuen hakemista hakijalla tulee olla kolmen kuukauden mittainen hoitosuhde (joko työterveydessä, terveyskekuksessa tai yksityisellä), jonka aikana hän tapaa vähintään kaksi kertaa psykiatrin kanssa sekä käy ensikäynnillä psykoterapeutilla.
Tämän jälkeen psykiatri kirjoittaa Kelalle ns. b-lausunnon diagnoosista ja terapian tarpeesta. Lausunnon jälkeen hakija voi täyttää oman hakemuksensa Kelalle. Kela tekee päätöksen tuesta muutaman kuukauden sisällä hakemuksen vastaanotosta.
Minulla viimeisin prosessi terveyskeskukseen hakeutumisesta Kelan päätökseen vei yhdeksän kuukautta.
Tällä hetkellä työ jatkuu edelleen.
Olen 41-vuotias ja elämässäni nyt neljännessä terapiasuhteessani (tai itse asiassa viidennessä, kun avoliiton aikaisen parisuhteeseen liittyneen terapian laskee mukaan).
En koe olevani sairas, heikko tai epäonnistunut, kun käyn terapiassa. Minusta siinä ei ole mitään noloa. Minusta siinä on vain hyvää ja voitettavaa.
Olen myös kokenut hetkiä, kun on ollut tarpeen soittaa kriisipuhelimeen. Olen saanut fantastisen hyvää apua ja kohtaamista. Meillä on Suomessa saatavilla puhelimitse huikean hyvää apua erilaisiin ongelmiin ja kriisitilanteisiin vuorokauden ympäri. Suru, pelko, ahdistus, läheisen kuolema, paniikki, päihteet, riippuvuus, narsismi, väkivalta.... Näihin kaikkiin, koskivat ne sitten sinua tai läheistäsi, saa apua. Anonyymisti, luottamuksellisesti, kellon ympäri.
Jos et tiedä mihin soittaa, soita Mieli Ry:n yleiseen kriisipuhelimeen: 09 2525 0111. Numero päivystää 24 tuntia vuorokaudessa. Puheluun vastannut kuuntelee sinua, oli tilanteesi mikä tahansa, ja auttaa tarvittaessa tilanteeseesi sopivan jatkoyhteyden kanssa. Puhelu maksaa operaattorin veloittaman, oman liittymäsopimuksesi mukaisen hinnan (pvm/mpm).
On rohkeutta hakea apua. On vahvuutta ymmärtää, kun omat voimat ja taidot eivät riitä haasteista tai vaikeasta elämäntilanteesta selviämiseen.
En ole pitkään aikaan kirjoittanut liikunnasta. Ei ole ollut syytäkään.
Lopetin vuodenvaihteessa 2017/2018 melkeinpä kaiken liikunnan, en tehnyt yhtään mitään puoleen vuoteen. En käynyt lenkillä, en käynyt jumpassa, en katsonutkaan puntteihin päin.
Kesällä 2018 tein rauhallisen paluun salille ja pääsin taas säännölliseen treeniin kiinni, mutta liikunta ei alkanut maistua entiseen tapaan. Puolen vuoden tauko oli romahduttanut vaivalla hankkimani juoksukunnon täysin, ja turhauduin parin lenkkiyrityksen jälkeen. "Olkoon. Mä en juokse", sanoin.
Jätin aerobisen liikunnan kokonaan pois ja kävin vain suorittamassa salia. Tajusin, että siitä nimenomaan oli kyse; suorittamisesta. Liikunta ei tuntunut mukavalta ja raahauduin tutun rutiinin läpi koska pääni sanoi, että tämä on hyväksi.
"Harrastathan liikuntaa? Se edistää toipumistasi", sanoi lääkärikin viime keväänä.
"Joo, harrastan", sanoin.
Mutta edistikö minun zombie-salitreenini todella palautumistani vuosien uupumuksesta ja stressikierteestä? Ei varmastikaan.
Kaikeksi onneksi tapahtui niin iloinen asia, että sain keväällä sisareltani hänen vanhan polkupyöränsä. Aloin pyöräillä ensimmäistä kertaa yli 15 vuoteen. Ja ai että minä pyöräilinkin. Violettihiuksinen nainen nähtiin kiertämässä pyörineen Tammelaa, polkemassa Nekalantietä ja parkkeeraamassa Hiedanrantaan. Pyöräilin joka päivä.
Pyöräilen edelleen. ❤️
Syksyllä pysähdyin eräänä päivänä asuintaloni portaissa ja kuuntelin puuskuttavaa hengitystäni. Olin jo pitkään ollut taas tässä pisteessä; peruskunto niin pohjalukemissa että kahden kerroksen portaat saivat keuhkot anomaan armoa. Leppoisa pyöräily voi tehdä hyvää mielelle mutta tässä asiassa se ei auttanut.
Tein päätöksen; nyt lopettaisin väsyneen salisuorittamisen ja alkaisin kuntouttaa itseäni oikeasti. Tarvitsisin siihen apua. Olin toipumassa kriisistä ja pitkästä uupumuksesta eikä vanhoihin kaavoihin kangistunut liikunta"harrastukseni" selvästikään tukenut toipumistani.
Kävelin kuntosalini asiakaspalveluun ja kerroin etsiväni personal traineria palauttamaan minut lempeästi liikunnan ilon pariin. Ei muuta tavoitetta kuin voida hyvin ja tuntea taas hyvää mieltä liikkuessa. Ja joo - kävellä portaat ylös hengästymättä.
Selailin kuntosalini personal trainereiden listaa, ja joukosta erottui nainen, jonka kasvot olivat aiemmin jääneet mieleeni salillani. Hän vaikutti sympaattiselta tyypiltä, ja kun naisen CV:ssä mainittiin arjen voimavarat, mindfulness ja esikoisteos "Miksi suoritamme?", tunsin että tässä voisi olla minun valmentajani.
Marisasta tuli personal trainerini, ja olen vihdoin oikealla tiellä liikunnan kanssa.
Ensimmäistä kertaa 15 vuoteen minulla ei ole varsinaista painoharjoitteluohjelmaa lainkaan, vaan teen salilla toiminnallisen lihaskuntoharjoituksen kaksi kertaa viikossa. Sen lisäksi teen kerran viikossa aerobisen harjoituksen ja kerran viikossa intervallilenkin.
Ohjelma on helppo ja hauska, ja sitä on tosi kiva tehdä! Ja vaikka se on helppo, olen sykettä nostavien liikesarjojen jälkeen ihan puhki. :) Kuntoni on huono, mutta se nousee pikkuhiljaa. Jonain päivänä en enää olekaan ihan niin puhki kyykkyhyppyjen tai punnerruskävelyn jälkeen :)
Marisa on myös pilates-ohjaaja, ja tulen tulevaisuudessa tekemään myös pilates-treenejä. Ainakin kokeilemaan!
Ne voisivat olla hyväksi avaamaan jäykkää kroppaani joka ei ole koskaan ollut innostunut venyttelystä. Harmittaa kun jätin joogan, joka oli niin hyvää kehonhuoltoa - mutta olen liikunnan harrastuspaikkojen suhteen laiska ja mukavuudenhaluinen, sitä ei voi kieltää. Kun kansalaisopiston edulliset joogatunnit siirtyivät lähikorttelista kaupungin toiseen päähän, jätin joogaharrastuksen.
Perheessäni on kaikilla "tanssijan nilkat" - vain minun nilkkani ovat jättäneet tämän fysiologisen edun hyödyntämättä ;)
Ehkä näillä jaloilla voisi joskus myös kokeilla nyt-niin-trendikästä barre'ta..?
LUONTO
Itsestään selvä vinkki on luonnossa liikkuminen. Mikään ei vähennä kierroksiani ja maadoita niinkuin luonto, erityisesti metsä.
Aina ei ole mahdollista päästä suureen metsään niinkuin kansallispuistoon, mutta lähialueilta löytyy pienempiäkin alueita joissa metsän voimaannuttava vaikutus toteutuu. Tampereella Pyynikki ja Kuopiossa Puijo ovat minun lähimetsiäni. Maarianhaminassa metsän virkaa toimittaa Västerhamnin pieni havupuinen luonnonalue. <3
ULKOILMA
Ulos meneminen rauhoittaa levottoman mielen ja kohentaa mielialaa. Ulos mennessä saa muuta ajateltavaa ja virikkeitä kuin neljän seinän sisällä. Ulkona ei tarvitse olla mitään kohdetta tai tavoitetta. Lähtee vain ja katsoo mihin päätyy. :) Se voi olla jännääkin. Olen löytänyt monia uusia kivoja paikkoja vain kävelemällä tai pyöräilemällä kaupunginosaan tai kortteliin jossa en ole ennen käynyt.
Ennen minulla piti olla aina "syy" miksi mennä ulos. Kauppaan, lenkille, salille, ravintolaan, siskon luokse, juna-asemalle... Nyt menen ulos vain ollakseni ulkona. Kuullakseni ja nähdäkseni muutakin kuin omat ajatukseni.
Tämä on minulle ihan ehdoton apu rauhoittumiseen:
YLE AREENAN LUONTODOKUMENTIT
Laitan kotona luonto-ohjelman pyörimään taustalle vaikka en varsinaisesti seuraisikaan sitä. Tiedättehän luontodokumenteille tyypillisen rauhallisen ja lempeän kertojanäänen. Linnuista, koralliriutoista ja eläimistä kertova ääni on äärimmäisen tyynnyttävä ja tuo turvallisen olon.
Joskus sitä saattaa jopa oppia jotain kuunneltuaan saman Avara Luonto -jakson viisi kertaa peräkkäin. :)
Onko teillä hyviä omia vinkkejä rauhoittumiseen, palautumiseen ja itsestä huolen pitoon?
Viime talvena opettelin rauhoittumaan ja kuuntelemaan itseäni herkemmin, reagoimaan niihin merkkeihin kun alkaa tuntua että nyt on liikaa kierroksia koneessa. Lupasin, etten enää päästä itseäni väsymään.
Olen tehnytkin edistystä ja elän nyt hitaampaa elämää kuin kaksi vuotta sitten. Olen myötätuntoisempi ja armollisempi itseäni kohtaan.
Silti, on vaikea antaa itselleen lupaa olla tekemättä yhtään mitään. Jättää aivot tyhjäkäynnille.
Fyysistä tekemistä on helpompaa rajoittaa, mutta pää ei tunnu koskaan lepäävän. Mielen lepuuttaminen on hämmentävän vaikeaa. Valveillakin pitäisi pystyä olemaan miettimättä koko ajan odotuksia, haasteita ja vaatimuksia. Niitä olemassaolevia ja kuviteltuja.
Miten pyytää mieltään lepäämään?
Nykyelämän ärsyketulva ei ainakaan helpota tehtävää. Jos et ole miettimässä seuraavan viikon työprojektia olet vastaamassa johonkin viidestätoista eri viestiapplikaatiosta. Luulet rentoutuvasi mutta pääsi reagoi koko ajan erilaisiin ärsykkeisiin ja käsittelee asioita. Jos laitat viihdelaitteet pois päältä, huomaat pian kuitenkin ajattelevasi niitä.
Tiedän yhden paikan jossa saatan rauhoittua kokonaan, ja se on metsä. Ja vuoret. Metsän maadoittavuus ja vuorten kyky kohottaa mieli korkealle huolten yläpuolelle toimivat paremmin kuin yksikään joogaretriitti tai elämäntapavalmentajan räätälöimä mindfulness-harjoitus. Metsä ja vuoristo ovat mielen detox-systeemi vailla vertaa.
Arki ei kuitenkaan toimi vetäytymällä päivittäin metsän suojiin. Pitäisikin löytää keino tuoda metsä ja vuoret luokseen, sinne omalle kotisohvalle tai työpöydän ääreen. Rauhoittamaan lepattavaa mieltä ja tuomaan viisautta silloin kun se on tarpeen.
Aion pitää mielilomaa ja harjoitella metsä-mielentilan löytämistä.
Muistetaan pitää itsestämme huolta <3
Nyt on vuorossa vähän erilainen kirjoitus. Se käsittelee alaraajojen verisuonten esteettistä hoitoa lasermenetelmällä. Aihe on kiinnostava, mutta jutusta tuli ikäväkseni vähän eri lailla kiinnostava kuin olin ajatellut.
Kirjoitin kolme vuotta sitten silmänaluseni verisuonen häivytysoperaatiosta, joka suoritettiin Siluetti-sairaalassa Helsingissä.
Toimenpide oli onnistunut ja vaikka suoni ei täysin kokonaan kadonnutkaan, olin tulokseen ja laseroperaation helppouteen tosi tyytyväinen. Selvästi erottunut suoni on enää vain kevyesti kuultava ja tietyssä valossa käytännössä näkymätön.
Silmänalunen ennen - jälkeen
Silmänalusoperaatiosta saakka mielessäni on kareillut saman käsittelyn suorittaminen myös reisiäni kirjavoittaville suonille. Niin kauan kuin muistan, minulla on ollut reisissäni luutasuonia eli teleangiektasiaa; pieniä verkkomaisesti risteileviä, punertavia ja sinertäviä hiussuonia. Hämähäkkisuoniksikin niitä kutsutaan. Suonia on kaikkialla reisissäni ja säärissäni, mutta näkyvimmät alueet ovat oikean etureiteni polvitaipeen lähellä ja vasemman reiteni ulkosivussa.
Hämähäkkisuonet ovat aina häirinneet minua jonkin verran, etenkin kesäisin uikkariaikaan. Ongelma on pelkästään esteettinen eikä suonista ole mitään terveydellistä haittaa. Siksi niiden hoitaminen tuntui toisaalta myös turhalta ja suoraan sanottuna turhamaiselta. Maksaisinko monta sataa euroa käsittelystä, jolla saisin vain nätimmät sääret uimarannalle…? Ymmärrettävästi toimenpiteen järkevyys ja saatu hyöty tuntuivat kyseenalaisilta. Silti...
Tämän vuoden syksyllä silmiini osui Siluetin eKlubin uutiskirjeessä tarjous: laserhoidot verisuonille ja pigmenttimuutoksille etuhintaan 355€ lokakuun ajan, kun hinta normaalisti on 455€.
Ei tuokaan hinta minulle mikään halpa ole, mutta jonkin aikaa mietittyäni sain perusteltua sijoituksen itselleni sillä, että saisin tästä samalla myös kiinnostavaa blogimateriaalia. Koska blogi on minulle myös työtä, laitan rahaa erinäisiin asioihin joista saan blogiin sisältöä, viime vuodelta esimerkkinä paljon tunteita herättänyt vierailuni Hiusakatemiassa.
Tekstin saa klikattua isommaksi
Kun sitten kävi miten kävi, tuntui sijoitus erityisen ironiselta. Voin vain todeta, että sain kuitenkin materiaalia blogikirjoitukseen. Erilaista materiaalia.
Tiedämme, mitä riskejä moniin esteettisiin kuten myös terveyden kannalta perusteltuihin operaatioihin voi liittyä, ja silti käymme hoidoissa. Riskit ovat useimmissa tapauksissa pieniä, ja on luonnollista ajatella, "ei se minun kohdalleni satu". Tämä on kertomus siitä, kun kaikki ei menekään odotetun mukaisesti.
Kerron heti alkuun, että asiasta on keskusteltu Sairaala Siluetin kanssa hyvässä hengessä ja he ovat tätä kovasti pahoitelleet ja ovat myös tietoisia siitä, että kirjoitan kokemuksesta blogiin. Tarkoitukseni ei ole lytätä Siluettia, vaan kertoa rehellisesti kokemuksestani tästä laserhoidosta ja siihen liittyneestä palvelusta. Kaiken kaikkiaan koko episodia tuntui varjostavan erikoisen huono tuuri.
Jutun kirjoitus on odottanut kahdeksan viikkoa, koska USAn matka viivästytti jälkitarkastukseen pääsyäni. En halunnut kirjoittaa kokemuksesta ennen kuin sain kuulla lääkärin mielipiteen siitä mitä oli tapahtunut. Nyt jälkitarkastus ja tilannearvio on suoritettu ja pääsen kirjoittamaan.
"Operaatio verisuoni” käynnistyi vähemmän lupaavasti jo varausvaiheessa, kun sähköpostikommunikaatio Siluetin ajanvarauspalvelun kanssa toimi hitaasti. Kahdesti jouduin lähettämään uuden sähköpostin edellisen perään kun viestiini ei vastattu, kerran vastauksen saamiseen meni kome vuorokautta.
10 päivän viestien pallottelun ja sopivan ajan etsinnän jälkeen sain lopulta ajan varattua. Valitettavasti en pystynyt itse varaamaan aikaa verkkoajanvarauksesta, sillä se ei näyttänyt aikoja kuin yhdelle viikolle.
Käsittely oli torstaina 19. lokakuuta. Kohtasin seuraavan aukon asiakaspalvelussa hoitajani kysyessä minulta, olinhan syönyt herpeksenestolääkityksen. "Anteeksi mitä..?" kysyin. Hoitaja näytti yhtä kysyvältä.
Kävi ilmi, että laserhoitoihin liittyvän herpesviruksen aktivoitumisriskin vuoksi suosituksena on ottaa suun kautta otettava herpesestolääkitys ennen käsittelyä. Siluetin henkilökunta informoi tästä laserhoitoihin tulevia asiakkaita, ja eihän asiakas tästä voisi muuten tietääkään. Herpesviruksen aktivoituminen voi tapahtua riippumatta siitä, onko henkilöllä aiemmin esiintynyt herpestulehdusta. Lääkitys on erittäin suositeltava ehkäisevä toimenpide. Siluetin asiakaspalvelusta ei kuitenkaan ollut mainittu minulle tästä mitään, mistä hoitajakin oli hämmästynyt.
Hetken hoitaja jopa näytti harkitsevan siirretäänkö aikaani eteenpäin, niin tärkeänä hän piti herpes-lääkityksen ottamista. Lopulta hän antoi minulle omista varastoistaan muutaman Zovirax-napin ja sanoi, että niiden vaikutus todennäköisesti riittää, kun ottaisin lääkkeen nyt saman tien ja heti seuraavien päivien aikana. Mielessäni mietin, miten näin tärkeä informaatio oli laiminlyöty ajanvarauksen yhteydessä.
Mitä verisuonimuutosten laseroinnissa tarkalleen ottaen tapahtuu?
Siluetti käyttää Cutera-lasermenetelmiä, joita on erilaisia hoidettavasta ihomuutoksesta riippuen. Minun hoidossani käytettiin CoolGlide Exel Nd Yag –menetelmää. Laserhoidossa suoneen kohdistetaan voimavalovälähdyksiä, mikä johtaa veren hyytymiseen suonessa. Lopulta elimistö sulattaa suonen pois = suoni häviää. Kerralla käsitellään vain yhtä tasoa jotta vältytään ei-toivotuilta vaikutuksilta kuten palovammoilta. Tarkoitus on hyydyttää verisuoni puhkaisematta sitä ja lämmittämättä ihoa liikaa. Laser"syöttöjen" välillä ihoa viilennetään tehokkaasti mikä osaltaan suojaa ihoa ylikuumenemiselta.
Paksummat suonet vaativat useamman käsittelyn, ohuet voivat hoitua jo yhdellä käsittelyllä. Hoidon suorittaa lääkäri tai sairaanhoitaja, kosmetologin koulutus ei ole riittävä.
Kuvan saa klikattua isommaksi
Minulle hoitajani kertoi, että etenkin oikean reiden verisuoni todennäköisesti vaatisi kaksi tai kolmekin käsittelyä (eli 2 tai 3 x 455€.... jaiks), mutta vasemman reiden pienemmät suonet saattaisivat hyvinkin häivyttyä yhdellä laseroinnilla.
Hoito sujui kutakuinkin niin kuin olin odottanut, vaikkakin joissain käsittelykohdissa tuntui muutamaan otteeseen niin voimakasta kipua, että jouduin pyytämään hoitajaa pitämään taukoa.
Laserointia suorittaessa hoitaja kommentoi useaan otteeseen, kuinka hän saattoi jo nähdä pienimpien suonten katoavan. Hän kuvaili, kuinka tyydyttävää tätä työtä oli tehdä, kun näki silmiensä edessä asiakkaan ihomuutosten katoavan.
Käsittelyn jälkeen en havainnut itse yhdenkään suonen kadonneen vaan koko käsittelyalue punoitti ja oli turvoksissa. Suuri osa suonista oli punaisempia kuin ennen käsittelyä. Minulle kerrottiin että se kuului asiaan, ja että suonten voimakas punoitus kertoi siitä, että ”hoito oli tepsinyt”. Ihmettelin mielessäni mitä hoitaja oli tarkoittanut ”silmiensä edessä katoavilla suonilla” mutta en viitsinyt kommentoida asiaa. Hoitajan silmät olivat varmasti tarkemmat kuin omani ja rutinoituneet erottamaan käsittelyn vaikutuksia.
Silmänalusverisuoneni käsittelyn yhteydessä tulos oli nähtävissä jo saman tien, mutta ajattelin, että kasvojen pientä suonta ei varmaan voinut verrata tähän laajempaan luutasuonten verkostoon.
Kysyin hoitajalta, kauanko turvotuksen ja punoituksen laskeminen vie aikaa, ja sain kuulla, että oireet katoavat yleensä 2-5 päivässä. Uuden laserkäsittelyn voisi tehdä neljän viikon kuluttua.
Hoitoa seuranneen illan aikana minulla oli ristiriitainen ja epämukava olo. Olin ehkä ollut naiivi kun kuvittelin, että tulos olisi ainakin osittain heti nähtävissä ja osa suonista olisi välittömästi häivyttynyt.
Katselin punaisena hohtavaa ihoani ja punaisia suonia. Käsiteltyä aluetta kuumotti ja pisteli voimakkaasti. Iho oli kipeä ja kosketusarka etenkin oikean reiden paksumman suonen kohdalta. Rauhoittelin itseäni keskittymällä ajatukseen, että oireet kuuluvat asiaan. Lopullinen tulos näkyisi vasta päivien tai viikkojen kuluttua.
Päivät kuluivat, ja odotetun toipumisen sijaan ihoni tila paheni; suonet tummenivat lisää ja niiden lisäksi ihoon alkoi tulla mustelmia. Lisäksi suurimman verisuonen alla tuntui kova patti, joka huolestutti minua erityisesti.
Hoitaja oli neuvonut ottamaan yhteyttä Siluetin asiakaspalveluun, jos ilmenisi mitään kysymyksiä hoitoon liittyen. Niin teinkin. Kirjoitin oireistani ja ilmaisin huoleni. Kysyin, kuuluiko tämä normaaliin paranemisprosessiin.
Sama juttu toistui kuin yrittäessäni varata aikaa; viestiini ei vastattu. Voitte varmasti ymmärtää että tässä vaiheessa minulla alkoi jo ymmärrys loppua, saivatko kaikki paikan asiakkaat odotella vastausta viesteihinsä useita päiviä? En odottanut yksityissairaalalta tällaista asiakaskohtaamista. Kolmantena päivänä laitoin viestin uudestaan sekä ilmaisin pettymykseni palveluun, ja nyt viestini ohjattiin pahoitellen sairaalan plastiikkakirurgi Timo Pakkaselle.
Pakkanen vastasi asiallisesti ja ystävällisesti. Vastauksessa sain kuulla, että ”alaraajojen verisuonten laserkäsittelyyn voi liittyä mustelmaisuutta ja turvotusta, joka yleensä häviää 2-3 viikon aikana”. Pakkanen suositteli tilanteen arvioimista 4-6 viikon kohdalla, mutta tuolloin olisin jo Yhdysvalloissa. Sovimme, että tulen jälkitarkastukseen heti matkalta palattuani.
Kolme viikkoa käsittelyn jälkeen
Päivät ja viikot kuluivat ja iho pysyi ikävän näköisenä. Toiveikkuus onnistuneesta tuloksesta alkoi hiipua, ja minut täytti surun ja itsesyytöksen tunne; suonet eivät olleet häivyttyneet vaan näyttivät päinvastoin pahemmilta kuin ennen käsittelyä. Miksi olinkaan lähtenyt tähän..?
Lopulta neljännen viikon kohdalla mustelmat alkoivat viimein hiipua. Kuudennella viikolla saatoin havaita, että suonetkin vaikuttivat vihdoin aavistuksen häivyttyneen. Mutta.... patti ei hiipunut. Päin vastoin, se kovettui entisestään ja tuntui edelleen kipeältä. Aloin välttää alueen koskettamista, koska tulin siitä niin surulliseksi. Patti muistutti siitä mitä olin tehnyt. Summasin tilanteen päässäni näin: olin maksanut 355€ siitä, että sain kudokseeni jonkinlaisen vaurion ja hämähäkkisuoneni vaalenivat aavistuksen.
Oikean reiden tummimman suonen kehitys
Tämän viikon torstaina pääsin vihdoin jälkitarkastukseen.
Sain kuulla sen mitä olin vähän pelännytkin: oikean reiden patti ei kuulu normaaliin paranemisprosessiin vaan on liian voimakkaan käsittelyn aikaansaama verihyytymä.
Timo Pakkanen myönsi suoraan, että hoidon aikana oikean reiden aluetta oli ”käsitelty vähän liian rankasti”, minkä seurauksena käsitelty verisuoni oli puhjennut ja vuotanut kudokseen. Suomeksi sanottuna: hoitaja oli arvioinut suoneen käytettävät laser-arvot väärin.
Olin aika voimakkaan tunnetilan vallassa. Tällaiseen hoitoon tullessa haluaa ilmoitetuista riskeistä huolimatta luottaa hoitohenkilökunnan ammattitaitoon. Mutta ihmisiä ovat ammattilaisetkin ja myös heille sattuu virhearviointeja. Tässä ei voinut muuta kuin todeta: nyt kävi näin.
Olisin mielelläni tietysti jutellut tapahtuneesta hoidon tehneet henkilön kanssa, mutta sain kuulla, ettei kyseinen henkilö enää ole Siluetilla töissä.
Edes hieman hyvä uutinen oli se, että verihyytymä kuulemma hyvällä todennäköisyydellä paranee ajan kanssa. Jos kaikki menee niin kuin pitäisi, kehon makrofagit eli syöjäsolut syövät verihyytymän pois. Paranemiseen voi kuitenkin mennä jopa vuosi, ja seuraava jälkitarkastusaikani on vuoden kuluttua.
Tulos kahdeksan viikon jälkeen:
Tällainen oli tämä kokemus.
Voi varmasti ymmärtää, että en tässä tilanteessa koe mielekkäänä varata uutta laserkäsittelyä, jotta vielä näkyvissä olevat suonet mahdollisesti häivyttyisivät. Verihyytymäaluetta ei saa edes käsitellä vaan täytyy odottaa kunnes (jos...) se paranee.
Jutusta ei tullut toivomani kaltaista, mutta juttu siitä tuli kuitenkin.
On hyvä olla tietoinen riskeistä, joita yksinkertaiset ja kivuttomatkin esteettiset hoitotoimenpiteet, kuten laserkäsittelyt, sisältävät. Koska esteettinen hoito ei ole terveyden kannalta välttämätöntä, kannattaa punnita tarkkaan, onko mahdollinen saavutettu hyöty riskien arvoinen.
Minun saamani pieni vaurio ei ole verrattavissa oikeasti vakaviin komplikaatioihin joiden riskejä tietyt kirurgiset esteettiset toimenpiteet sisältävät, eikä pattini ole suuressa mittakaavassa yhtään mitään. Mutta se on muistutus siitä, että aina nämä toimenpiteet eivät onnistu odotetun mukaisesti.
Jos jotain, toivottavasti jutusta on apua vastaavia laseroperaatioita ja niiden mahdollisia riskejä harkitseville.
Kiitän Timo Pakkasta rehellisyydestä hoidon arvioinnin suhteen.
Tämä kirjoitus kertoo siitä miltä tuntuu, kun on muuttunut tyhmemmäksi.
Kun päässä lyö yhä useammin ja useammin tyhjää. Unohtaa asioita. Post-it-lapuista ympäri asuntoa on tullut arkea. Ei ymmärrä tai muista asioiden yhteyksiä. Uutiset eivät jää mieleen. Ystävien kuulumiset ja uusien tuttavuuksien nimet pitää kirjoittaa paperille että ne muistaa. On vaikea keskittyä ja mieli hyppii koko ajan asiasta toiseen.
Tältä minusta on tuntunut kasvavassa määrin viimeiset yhdeksän vuotta. Pystyn määrittämään ajan aika tarkasti, sillä tuntemukset alkoivat muutettuani Ahvenanmaalta Tampereelle. Muuttoa seuranneena vuonna elämässäni tapahtui lyhyen ajan sisällä asioita, jotka muuttivat elämäntapaani ratkaisevasti.
Olen kirjoittanut aiheesta blogiin jo kerran aikaisemminkin, keväällä 2011. Tuolloin ajattelin, että syypää on internet ja tietokoneella vietetty aika. Kuvailin, kuinka pää tuntui pehmentyneen ja minun oli vaikea painaa mieleen asioita samalla lailla kuin ennen ja keskustella ajankohtaisista aiheista. Jos kokemus oli tuolloin vahva, on se nyt moninkertainen.
Tällä hetkellä tilanne on se, että koen minulla olevan vakavan asteisen keskittymis- ja muistihäiriön ja alan olla todella huolissani tilanteesta. Pohjat saavutettiin viime kesänä kun tein hetkellisesti työpaikallani eri vaativuusluokan työtehtäviä jotka vaativat normaaleja tehtäviäni laajempia tietojenkäsittely- (ja kieli) taitoja. ”Entiselle” minulle tehtävät eivät olisi olleet erityisen haastavia, mutta nyt niiden hallinta tuntui olevan kykyjeni äärilaidoilla. Joinain päivinä itkin matkalla kotiin koska tunne hitaudesta ja avuttomuudesta oli niin musertava. Saatoin vain ajatella; ”Minusta on tullut tyhmä”.
Mitä minulle on tapahtunut? Miksi asiat jotka olivat ennen helppoja ovat nyt vaikeita oppia ja hahmottaa? Ja ennen kaikkea: muistaa?
Keväällä mietin jo lääkäriin hakeutumista, mutta nyt luulen että alan oivaltaa, mitä olen itselleni ja päälleni tehnyt.
Syy ei ole yksin internetin ja muutosten, joita sen klikkailu-perusteinen, nopeaan ja pinnallisempaan käsittelyyn kannustava informaatioympäristö tekee aivojemme hermosoluille. On jo tutkittu, että internet heikentää muistiamme ja on muuttanut tapaamme oppia, muistaa ja ratkaista ongelmia.
Avainsana kohdallani on yleisesti aivojen ylikuormitus, jossa internet ja sen parissa vietetty aika muodostavat vain osan.
Olen muuttanut elämäntapani sellaiseksi, joka kroonisesti ylikuormittaa aivojani. Ei välttämättä ole liioiteltua sanoa, että olen saattanut itseni krooniseen stressitilaan jossa olen ollut viimeiset yhdeksän vuotta.
Tämä on oivallus, jota olen nyt työstämässä.
Turha syyttää pelkkää nettiä, olen täyttänyt elämäni liialla sisällöllä. Ja on myös myönnettävä, että tietyt sisällöt eivät ole olleet parasta ”jumppaa” juuri minun aivoilleni. Kaikki me olemme yksilöllisiä ja mikä saa yhden pään solmuun, ei ole ongelma toiselle. Meillä on erilainen kapasiteetti asioihin ja niiden käsittelyyn. Joku toinen pystyy kevyesti siihen mikä on vienyt minun pääni ylikierroksille.
Elämäni ennen vuotta 2009: päiväni koostuivat selkeistä palasista joihin sisältyi sekä työtä että lepoa ja ei-kuormittavaa viihdettä. Töissä yhdeksästä viiteen, illalla ja viikonloppuisin kirjojen lukemista, kirjeiden kirjoitusta, tv:n katselua ja liikuntaharrastuksissa käymistä. Hyvin vähän internetin käyttöä; hankin nettiliittymän vasta loppuvuodesta 2008. Kiireen tunne tuntematon.
Elämäni vuodesta 2009 eteenpäin: epäsäännöllinen työrytmi, ensin iltatyötä, sitten päivätyötä eri työvuoroissa, blogin ilmestyminen elämään, vapaa-ajan täyttyminen internetistä, lukeminen ja kirjeenvaihtoharrastus eli pitkäjänteinen, pidempää keskittymistä vaativa tekeminen jäi pois, parisuhteen ja yhä vain enemmän aikaa nielevän harrastuksen (=blogi) yhteensovittaminen. ”Pitääkö sun aina olla siellä koneella?” Jatkuva kiireen tuntu.
Ensimmäinen oivallus tuli vuodenvaihteessa kun luin K&T:llä Stressitohtori-blogia pitävän Sanna Leinon silmiä avaavan kirjoituksen Vähennä aivojen ylikuormitusta. Sanna on käyttäytymistieteilijä ja stressi hänen rakkaimpia kiinnostuksen kohteitaan.
Tekstin luettuani totesin että "hei, tuollahan puhutaan minusta..!" Juttu alkoi kappaleella: "Oletko huomannut, että joidenkin työpäivien jälkeen saatat olla aivan kuitti, vaikka mitään sinänsä ihmeellistä ei olisi töissä tapahtunutkaan? Kyse voi olla siitä, että aivosi ovat ylikuormittuneet ärsykkeistä, informaatiosta ja jatkuvista keskeytyksistä. (…) Aivojen ylikuormituksen tunnistaa usein siitä, että keskittymiskyky huononee ja luovuus sakkaa. Uuden oppiminen ja mieleenpainaminen on haastavaa, ja muisti pätkii.”
Jutussa Sanna avaa aivojamme ylikuormittavia tekijöitä; päätöksenteko, multitasking, keskeytykset ja asioiden mielessä pitäminen.
Kaikki asioita, joilla palloilen päivittäin. Asioita, joita me kaikki teemme päivittäin, mutta minulle asioita, joita on ollut viime vuosina ihan liikaa.
Olen tehnyt elämästäni sellaisen, jossa joka päivä teen valtavasti asioita aamusta iltaan, useimmiten päällekkäin, kuvaan, kirjoitan, meilaan, suunnittelen seuraavaa projektia samalla kun edellinenkin on vielä kesken. Haalin tietoa kaikesta ja yritän oppia ja olla hyvä ja tietorikas kaikilla kiinnostukseni alueilla. Mutta se ei ole mahdollista.
Oikeasti minun kapasiteetillani ei voi tehdä kaikkea sitä mitä olen halunnut tehdä viime vuodet. Yrittäessäni mahduttaa mukaan kaiken olen päätynyt pirstomaan kognitiiviset kykyni palasiksi ja samalla vaikuttanut heikentävästi myös sosiaalisiin ominaisuuksiini. ”Sanni, sinä et taida olla ihan läsnä… kuuntelitko sinä edes ollenkaan mitä minä sanoin?"
Olen siinä pisteessä, että valokuvan valitseminen blogipostaukseen tuottaa välillä lähes ylitsepääsemätöntä stressiä.
”Jokainen tehty päätös, olkoonkin vaikka kuinka pieni, vaatii aina energiaa. Mitä laitan tänään päälleni? Mitä huomenna syödään? Olisiko tämä parempi vai tuo?” Stressitohtori kirjoittaa. Ah, niin…
Olin viime keväänä jo varaamassa aikaa lääkäriin, mutta taidan tietää, mikä minua vaivaa. Keittiöpsykologin diagnoosini täydentyi viimeistään, kun luin alkukesästä Yliopiston Apteekin Uniikki-lehdestä jutun muistihäiriöistä. ”Apua, olenko tyhmentynyt?” jutun väliotsikossa luki osuvasti.
Artikkelissa muistisairauksiin erikoistunut erikoislääkäri Ari Rosenvall puhuu paljon samoista teemoista kuin Sanna Leino tammikuisessa bloggauksessaan. Rosenvallin mukaan työikäisten muistiongelmien taustalla on usein työkuormittumista ja uupumusta, ei varsinen muistisairaus. Hän teilaa myös multitaskingin. ”Ihminen pystyy keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan, se on tutkittu moneen kertaan”, Rosenvall sanoo.
Jjjep. (Mr. Karkkipäivä olisi toista mieltä.... Miehet ja multitaskaus...)
Kiinnostuin jutussa mainitusta Minna Huotilaisen kirjasta Tunne Aivosi, jonka varausjonossa olen ollut koko kesän. Tänä vuonna ilmestyneessä kirjassa aivotutkija Minna Huotilainen ja toimittaja Leena Peltonen kirjoittavat itseaiheutetusta ADT (attention deficit trait) –ilmiöstä, jossa valinnoillamme ja kiireellämme saamme aikaan tarkkaavaisuushäiriötä muistuttavan tilan. Tässä tilassa emme saa aikaan juuri mitään, hyppelemme tehtävästä toiseen, juutumme epäolennaisuuksiin ja koemme, että emme pysty enää hallitsemaan asioita.
Kuulostaa tutulta.
Onko joku teistä joskus ihmetellyt, miksi minulla joskus kestää kauan julkaista kommentteja tai vastata niissä esitettyihin kysymyksiin? Ei aina, mutta välillä ihan yksinkertaisten ja ns. ”kevyidenkin” kommenttien, joissa ei ole esitetty pitkää pohdiskelevaa sisältöä, julkaiseminen saattaa kestää vaikka vuorokauden.
Se johtuu siitä, että kyetäkseni lukemaan kommentit ajatuksella, minun on oltava täysin häly- ja häiriövapaassa tilassa. En pysty lukemaan kommentteja kesken jonkun muun tilanteen, ja muu tilanne saattaa olla vaikka ruoanlaitto, tv-ohjelma tai keskeneräinen uuden blogiartikkelin kirjoitus. Jos minulla on samanaikaisesti kesken muu asia, minun on vaikea keskittyä lukemaani. Tai kuulemaani, jos joku puhuu minulle.
Kommentissa voi lukea vaikka vain ”Kokeilin tätä deodoranttia ja minulla se ei toiminut." Tai ”Olipa kiva postaus, tulin tästä hyvälle mielelle”. Kommentteja, jotka eivät välttämättä vaadi mitään vastausta. Mutta haluan lukea nekin rauhassa ja tuntea, että oikeasti luin ne. Vaikka siihen menisi vuorokausi.
Hitaasti raksuttaen, kohti nopeampaa tulevaisuutta toivon mukaan mennen,
Sanni
Onko kellään muulla samanlaisia tuntemuksia?
*
Artikkeleita aiheesta:
Kodin Kuvalehti: Aivot tarvitsevat lepoa jatkuvilta ärsykkeiltä
HS: Katkeileeko ajatuksesi kesken lauseen? Et ole huonomuistinen, vika on työssäsi
Kuvat ylintä lukuunottamatta: Unsplash.com
