Olin viikonloppuna Ahvenanmaalla ystäväni 50-vuotisjuhlissa.
(...esittelin muuten samaiselle ystävälleni tekemäni juhlameikin kymmenen vuotta sitten hänen täyttäessään 40...!)
Juhlat vietettiin pohjois-Ahvenanmaalla Klobbenin saarella. Klobben on osa Silverskärin saaria, joilla tarjotaan erityyppisiä matkailu-, majoitus- ja kokouspalveluita. Olen kerran päässyt nauttimaan Silverskärin joulupöydän pääsaarella, mutta muilla saarilla en ole käynyt.
Oijjoi. Klobben oli ehdottomasti kesän kohokohtia. Vaikka tälle saarelle ei "tavallinen turisti" todennäköisesti pyrähdä (koska koko saari henkilökuntineen vuokrataan kerralla), haluan silti jakaa vähän tästä kokemuksesta.
Kirjoitan myös ajatuksiani stressin hallinnasta ja mitä olen saanut hyväksyä itsessäni. Viikonlopun tunnelma sopii aiheeseen.
"Ulkoluotojen savottamökit tarjosivat aikonaan yösijan ulkosaariston kalastajille työteliään silakanpyyntikauden aikana. Nyt Klobbenin uusissa mökeissä majoitutaan yksinkertaisesti mutta mukavasti. Tätä lähemmäksi luonnonvoimia on enää vaikea päästä. Meri ja tuulet tekevät vierailustasi Klobbenille unohtumattoman elämyksen."
Näin kuvaillaan Klobbenia saaren kotisivulla. Saarelle on rakennettu kymmenen pientä ja hyvin yksinkertaista mökkiä Saltvikin metsien viisisataavuotiaiden mäntypuiden hirsistä. Mökkien varustukseen kuuluvat simppelit vuoteet ja kamiina - niissä ei ole edes sähköä.
Ateriat nautitaan tunnelmallisessa suola-aitassa, joka on samalla saaren päärakennus. (Täällä on sähköt ja siellä voi käydä lataamassa elektronisia laitteitaan, jos sellaisia on mukana :))
Klobben on luonnon rauhan keidas. En ole koskaan käynyt yhtä rauhoittavassa paikassa.
Saari on todella pieni, oikeastaan vain luoto, ja meri näkyy kaikkialla ympärillä. Tämä olisi aika lailla täydellinen kohde jooga- tai mindfulness-retriitille.
Vaikka olimme kokoontuneet juhlien merkeissä, suuri osa päivästä kului hyvin rauhallisissa merkeissä vieraiden uidessa, saunoessa, loikoillessa kallioilla ja nauttiessa luodon erityisestä tunnelmasta.
Ajattelin mielessäni; "Tällaisista juhlista minä pidän."
Olen kirjoittanut blogissa uupumuksestani, ja millä keinoilla olen edesauttanut toipumistani ja palautumistani. Vointini onkin huimasti parantunut, ja olen monin tavoin päässyt irti vääristä ajatusmalleistani ja liian kovista vaatimuksistani.
Kuitenkin, vaikka moni asia on nyt paremmin, olen saanut huomata, ettei palautuminen kaikilta osin välttämättä ehkä koskaan ole mahdollista. Jos 'palautumisella' esimerkiksi haluaa ajatella aikaa 20 vuotta sitten, kun en edes tuntenut stressin käsitettä.
Sinne ei ole paluuta, koska maailma on muuttunut ja ympärillä on nyt erilainen ärsykkeiden, tiedonkäsittelyn ja arjen prosessien kokonaisuus. Ihan niinkuin omilla vanhemmillani ei ollut minun syntyessäni paluuta aikaan, jolloin lelut askarreltiin itse tikuista ja tuohesta ja appelsiini oli eksoottinen herkku.
Olen saanut huomata, että kuormitun edelleen hyvin herkästi. Jos minulla on monta asiaa kerralla pöydällä - enkä puhu pelkästään työasioista vaan koko paletista; työ, vapaa-aika, harrastukset ja ihmissuhteet - ja kaikkiin näistä liittyy voimakkaita tunteita, odotuksia tai päätöksiä, huomaan kuppini täyttyvän nopeasti.
Minulle tulee konkreettinen tunne liiasta vauhdista, kuin olisin huvipuiston laitteessa jossa tapahtuu liikaa asioita ja laite menee liian lujaa. Pahimmillaan olen saanut kevään aikana taas muutamia paniikkikohtauksia, ja tulee ylitsepääsemätön halu vetää hätäjarrusta että vauhti hidastuu.
Kun tunnen tällaisen tunteen kurottavan kohti, ei auta muu kuin oikeasti alkaa toimia kuin hidastetussa filmissä. Tehdä asioita korostetun hitaasti.
Olen ollut vähän pettynyt tähän havaintoon. Pettynyt siihen, että en olekaan vielä ihan "okei". Mutta... havainnon ja pohdiskelujen myötä olen viimein alkanut myös antaa tilaa sille hyväksynnälle, että tällainen minä olen. Pysyvästi.
Stressiherkkyys on ominaisuus, joka minulla on, samaan tapaan kuin minulla on harmaansiniset silmät. Sitä ei pidä yrittää "voittaa", vaan se täytyy osata ottaa hallintaan.
Stimulaation määrä nykymaailmassa ei tule vähenemään. Olen eritysherkkä ja kuormitun herkästi, niin positiivisista kuin negatiivisista ärsykkeistä. Kaksikymmentä tai kaksikymmentäviisi vuotta sitten elin aivan erilaista elämää, omalla laillaan "tikkulehmien" keskellä, jos sen ajan virikeympäristöä vertaa 2020-lukuun. Mitä enemmän elämäni on täyttynyt virikkeistä, vastuista, ihmissuhteista, mahdollisuuksista ja nopeasti saatavasta ja kulutettavasta viihteestä, sitä enemmän olen kuormittunut.
Se elämä on yhä tässä, se virta on yhä edessäni ja ympärilläni. On vain osattava karsia virrasta tarpeellinen ja olennainen ("minimalismi"..! kuulen jonkun sanovan) ja osattava paloitella virikepalaset omiin "aika-slotteihinsa". Jos jotain tiedän niin sen, että minun ei kannata yrittää tehdä montaa asiaa yhtä aikaa.
Viikonloppuna en tehnyt monia asioita. Ai että tuntui hyvältä. ❤️ En edes puhunut paljoa. Sekin tuntui hyvältä. Aina en jaksa enkä halua puhua. (Onneksi se ei ruotsiksi edes onnistu sillä kiihkeydellä kuin suomeksi... :))
Rauhoittuminen ja olennaiseen keskittyminen virran keskellä ovat jotain, jota tavoittelen, mutta joissa en koskaan tule olemaan mestari. Työkaluja minulla jo on, ja hyviä sellaisia. Mutta kokeilen uusia uteliaisuudella ja mielelläni.
Huomenna kokeilen jotain ihan uutta:
varasin itselleni ayurveda-elämäntapakonsultaation.
Eräs ayurveda-opettajapariskunta totesi minulle kerran, ettei ole ihmekään että olen stressaantunut, kun mm. syön ihan väärin. He sanoivat nähneensä heti, millä lailla elän väärin (!!). Hmmm.
Nyt päätin viimein käydä ayurveda-gurun juttusilla. Katsotaan, jos sieltä lähtisi mukaan joitain oivalluksia.
Auringonlasku Klobbenilla.
Auringonnousu Klobbenilla.
4 comments on “Virran keskellä - ajatuksia stressistä ja tunnelmia saarelta”
Tunnistan itseni samantyyppisistä ajatuksista sekä tuntemuksista.. Olen palanut kerran loppuun tosi pahasti ja tuntuu, että sen jälkeen olen ollut erittäin stressiherkkä.
Mutta tunnen rajani ja vedän käsijarrusta useimmiten ajoissa ❤️
Ihanat maisemat, oikein rauhan tyyssija! 🥰
Hmmmnmietin muuten miksihän tuo tekstisi "Muuttaisinko pääkaupunkiseudulle?" sanoo vain Not Found,kun yritän klikkautua lukemaan kirjoitusta.? 😅
Mä alan myös hyväksyä, että loppuunpalamisen jälkeen ei enää ole entisensä, herkkyys uupua jää tavallaan ainaiseksi kaveriksi. Kroonisen stressin vuodet ohentavat ihmisen kuoren pysyvästi, vaikka se eheytyy, se on ohuempi kuin ennen ja herkempi taas "puhkeamaan". Sitä täytyy hoitaa extra-hyvin...! Ravita ja vahvistaa, niinkuin ihoa. <3
Heh, tuo juttu on tulossa ulos huomenna..! Mä painoin eilen vahingossa "Julkaise"-namiskaa, kun vain korjasin jotain kohtaa luonnoksessa, ja sitten peruin julkaisun samantien kun tajusin painaneeni väärää namiskaa. Näköjään linkki ehti sitten jo mennä syötepalveluihin. No, huomenna jutun pääsee lukemaan :)
Niin, onkohan se sitten näin. Ehkä munkin pitäisi päästää irti ajattelusta, että "kun teen näin ja näin, niin olen pian täysin terve oma reipas itseni.." ja hyväksyä se, että niiden reippaiden hetkien jälkeen tarvitsee palautumista enemmän kuin ennen loppuunpalamista. Jotenkin harmittava ajatus, mutta tiedän, että hyväksymällä asian saattaa päästäkin eteenpäin..
❤️❤️