Tänään haluan kirjoittaa mulle tapahtuneesta hyvästä asiasta.
Olen kirjoittanut vuosien varrella uupumuksesta, itsetunnosta ja minäkuvaan liittyvistä haasteista. Viime vuosina tapetilla ovat olleet keskittymishäiriöt ja sisäinen vaativuus.
Kieltämättä välillä ihan väsyttää, että suhteeni omaan itseeni tuntuu muuttuvan yhä monimutkaisemmaksi mitä vanhemmaksi tulen. Miks pitää olla niin ongelmainen?
Enkö voisi vain tykätä itsestäni?
Tykkäänkin, mutta on se puoli, joka ei lopeta kiusaamista. Moitittavaa löytyy vaikka tikun kärjestä. Siihen on omat syynsä ja historiansa. Varjopuolen valtaa voi vähän häivyttää nostamalla kiusaaja esiin ja kyseenalaistamalla julkisesti hänen motiivinsa. (Siksi kirjoitan näistä kanavissani.) Senkin pateettinen tyyppi, kai tiedät että kiusaaminen on *lvetin noloa?
On kummallista ja surullista olla itsensä suurin kritisoija. Onneksi on olemassa terapia. Kirjoituksillani olen halunnut normalisoida sekä terapiaa että mielenterveyden haasteita. Minusta terapia on yhtä fiksu tapa pitää huolta itsestään kuin liikunta, hyvä ravinto ja luontoyhteys.
Tänään halusin kuitenkin kirjoittaa positiivisesta kehityksestä.
Vaikka joissain muissa asioissa jatkan kamppailua, ja arvostelen itseäni asioista, joissa ennen koin olevani hyvä, on jotain, joka on mennyt päinvastaiseen suuntaan.
Kehon kuva.
Muutos on tapahtunut vuosia sitten, mutta se ilahduttaa minua yhä joka viikko. Kyseessä on niin merkittävä asia, että siitä vapautuminen on kuin balsamia, joka ei lakkaa voitelemasta ja silittelemästä. Siinä on yksi sisäinen kiusaaja, jonka ääni todella vaikeni...!
Keski-ikäisen Sannin haasteiden keskellä tunnen iloa, että on ainakin tämä yksi asia jossa parannuin.
Elin melkein kolmikymppiseksi saakka tuntien syvää inhoa kehoani kohtaan.
Olin teininä se laiha tyyppi, jonka kroppa näytti lapsenomaiselta vielä 18-vuotiaanakin. Luokkakavereille kasvoi tissit ja lantioon tuli kaarta, mulle ei. No, olen yhä se tyyppi, totta kai.
Rintoihin ja yleisesti vartaloon liittyvä epävarmuus on tuttua monelle, eikä mikään epätavallinen huoli murrosikäiselle. Minulla epävarmuus oli kuitenkin sairaalloista, syvästi identiteettiin kutoutuvaa ja jatkui pitkälle aikuisuuteen. Tunsin itseni kerta kaikkiaan vääränlaiseksi ja vastenmieliseksi. Se, että joku sanoi kivan kommentin ulkonäöstäni tai ilmaisi tykkäävänsä minusta ei auttanut yhtään. Päätin, että kehoni on ruma ja minun tuli peittää se kaikin keinoin säästyäkseni pilkalta.
Oli myös kokemuksia, jotka surullista kyllä vahvistivat itseinhoani, eikä näitä murrosikäisten epäkypsiä kommentteja silloin itsekin epäkypsässä iässä osannut jättää omaan arvoonsa. Olen kirjottanut tissitraumasta muinoin täällä.
Miksi minun oli pitänyt saada tällaiset geenit? Miksi minä olin jäänyt ansaan 12-vuotiaan kehoon? Ihan vain siksi että joku geneettinen koodi on päättänyt etteivät rintani koskaan tule täyttämään kuin pienen teekupin, saan kärsiä kiusausta ja nöyryytystä.
Vääristynyt kehonkuva ei korjaantunut murrosiän mentyä ohi vaan kokemus siitä, että mun keho on hävettävä jatkui osana nuoren aikuisen identiteettiäni. Se tuntui minulle itsestäänselvyydeltä ja jossain vaiheessa hyväksyin, että näin vain on ja mun kaltaisten ei "kuulukaan" tuntea itseään hyväksi.
Rakensin ympärilleni suojan enkä päästänyt ketään lähelle, että minua ei loukattaisi. Torjuin kaikki jotka ilmaisivat romanttista kiinnostusta, koska en kestänyt ajatusta, että mut hylätään koska mun vartalo on niin ruma.
Vielä 20-vuotiaana en voinut kuvitellakaan, että menisin julkiselle paikalle esimerkiksi uimapuvussa.
(Ostin ensimmäisen bikini 23-vuotiaana.)
Uskoin, etten koskaan edes voisi olla parisuhteessa.
Tämä kaikki tuntuu minusta nyt lähes epätodelliselta. Samalla voin kuitenkin muistaa nuo ajat ja tunteet täysin elävästi. Haluaisin halata sitä Sannia ja kertoa hänelle, että tulee päivä, kun et enää tunne näin.
Miten syvästi voi vinoutunut kehonkuva - tai minäkuva - meitä hallita ja saada uskomaan asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Uskomukset tuntuvat todelta, eikä siinä auta kenenkään vakuuttelu.
On vain löydettävä oma tiensä kasvaa asiassa, ja joskus täytyy odottaa hyvinkin pitkään, että mieli kypsyy riittävästi jotta voi nähdä asiat toisin. Mun kohdalla tämä vei vuosia.
Muutos alkoi, kun ensimmäisen kerran rakastuin kunnolla. Tarvittiin täysi hullaantuminen toiseen ihmiseen ja vakuuttuminen siitä, että toinen hyväksyi minut sellaisena kuin olen, että vinoutunut vartalonkuvani lähti oikenemaan.
Tämänkin jälkeen kesti kuitenkin kauan, että aloin kokea kehoni sellaisena, jota ei kuulunut hävetä. Vuosikaudet olin korostuneen tietoinen siitä, että kehossani oli (muka) jotain vialla. Olin varma, että minua arvostellaan vartaloni vuoksi. Välitin siitä yhä vähemmän, mutta aina se tunne oli jossain taustalla. Tyyliin, kaikki on hyvin, mutta "ainiin, ois paremmin jos mulla olis ne tissit."
Lähestyessäni neljää kymppiä tajusin viimein, että tunnetta ei enää ollut. Ei lainkaan.
Mä olin vain mä, ja mitä ihmettä mun rasvaprosentti tai lanteen kaari siihen vaikuttaa, millainen mä olen. Nämä asiat lakkasivat täydellisesti merkitsemästä.
Mä oon yhä laiha, mutta entä sitten. Mä oon myös upea - pidän itsestäni huolta ja arvostan kehoani, joka kuljettaa mua tässä maailmassa ja antaa mulle mahdollisuuden kokea elämä. Joku on laiha, joku on täyteläinen, jollain on pitkät käsivarret, toisella pitkät hiukset. Ei ole olemassa mitään 'normaalia' kehoa tai ulkonäköä, on olemassa kehoja, hiuksia, neniä, kyynärpäitä ja leukoja. Se millaisia olemme ihmisinä, muodostuu jostain ihan muusta kuin kropan mittasuhteista.
Koska tunnen niin paljon ikäviä tunteita psyykkisesti, tuntuu hyvä olo fyysisesti asialta, josta olen todella kiitollinen. Ihanaa tuntea rauhaa jollain alueella!
Ajatus tähän kirjoitukseen on syntynyt kuntosalilla. Palasin kuntosalille melkein kolmen vuoden tauon jälkeen marraskuussa, ja salilla käydessä olen todennut, että mulla on siellä aina erityisen hyvä ja rento olo. Olo liittyy tietysti mm. liikunnan tuomiin endorfiineihin, mutta viime aikoina olen oivaltanut, että tunne liittyy myös siihen, että olen siellä se tyyppi, jota en parikymppisenä luullut koskaan kohtaavani.
Jostain syvältä kumpuaa lohdullisuuden tunne. Ja sellainen "noniin, näetkös, hemmetti!" -fiilis.
Sanon sen varjo-Sannille. Tässä on yksi asia johon et onnistunut mua vangitsemaan!
Mä parannuin, ja se antaa mulle voimaa myös tämän hetken haasteisiin. Tulee päivä, kun tämänkin päivän vääristyneet äänet vaikenevat.
Tämä kirjoitus on erityisesti teille kaikille, jotka myös tunnette tai olette tunteneet näin. ❤️
36 comments on “Ääni joka vaimeni”
Ihana teksti, kirjoitat niin kauniisti. Ja sä todellakin olet upea!
Kiitos M.! ❤️
Samaistuttavaa, vaikka mulla on ollu aina kyse lihavuudesta. Vuosi sitten sain ekaa kertaa elämässä motivaatiota rueta huolehtimaan mun fyysisestä puolesta. Hidasta on opetella asioita, mutta olen edistynyt pikkuhiljaa. Ei kait elämän pituinen laiminlyönti hetkessä korjaannu, ku moni asia on päässy niin huonolle tolalle. Kiitos siis toivosta, että kyllä tää tästä! <3
Koskaan ei ole väärä tai liian myöhäinen aika huolehtia itsestään. ❤️ (Tai tykätä itsestään.)
Hienoa, että olet sillä tiellä, Laura! ❤️
Oi, niin ihanasti kirjoitettua tekstiä <3
Itsekin yritän olla itselleni paljon armollisempi ja hyväksyä oman kehon muutokset kun ikää tulee enemmän. Toisina päivinä en edes huomaa kehoani, joinain päivinä ajattelen olevani upea ja sitten on niitä päiviä kun kaikki "virheet" pistää silmään. Mutta onneksi noita huonoja päiviä on vähemmän kuin hyviä. Jokainen keho ja ihminen on omalla tavallaan upea <3
Juuri näin. ❤️
Harmi kun mieli ei joskus halua sitä sisäistää. Ihmeellistä, että meihin on koodautunut tämä toisiin vertaamisen kulttuuri ja haluamme niin usein näyttää muunlaiselta kuin itseltämme... Onkohan tätä ilmiötä muuten olemassa jossain metsissä asuvien alkuperäiskansojen ja heimojen keskuudessa..?
Ihan kuin omaa tekstiäni (paitsi että en omista bikineitä enkä edes uimapukua).
❤️
Tämä oli ihana teksti, kiitos että kirjoitit sen! Saman suuntaisia ajatuksia on ollut minullakin, ja samoin, ehkä noin 35 ikävuoden jälkeen itsensä sättiminen pikku hiljaa on jäänyt kokonaan taka-alalle. Minä tosin tunsin epävarmuutta siitä että, olen isokokoisempi ja täyteläisempi. Jossakin vaiheessa sen sitten vain sisäisti, että olen aivan upea juuri näin, eikä minusta edes tulisi linnunluista, kapeahartesta ja siroa, vaikka kuinka laihduttaisin.
Erityisesti kehonkuvaa eheyttävä kokemus oli raskaus, vaikka alkuun pelkäsin, että kasvava vatsa lisäisi epävarmuuden tunteita ennestään. Mutta ei! Nautin kasvavasta vatsasta, se oli ihana! Ja oli mahtavaa huomata, miten kehoni pystyi ja jaksoi kasvattaa uuden ihmisalun (joka nyt tuhisee vieressä, vähän vajaa kaksi viikkoa vanha täydellinen pikku tyttö!)
Kiitos Sanni blogistasi, se on yksi lemppareistani! On mahtavaa, kuinka laajalla skaalalla kirjoitat eri aiheista, ja hyvin henkilökohtaisella otteella. Olen lukenut blogiasi jo vuosikausia, mutta tämä taitaa olla ensimmäinen jättämäni kommentti.
❤️❤️ Aivan ihana juttu, tiu, onnea..! 🥹
Upeaa myös kuulla, että olet saanut karistettua sinun sisäisen kiusaajan. On hämmentävää, miten vihollinen voi joskus (usein..?) löytyäkin omasta itsestä. Toivon kaikille toivoa selättää nuo ilkeät äänet, joilla ei pitäisi olla paikkaa kenenkään luona.
Kiitos palautteestasi. Olen otettu ja iloinen, että onnistun teksteilläni "puhumaan" toisille ja herättämään tunteita ja ajatuksia. Ei ole aina helppoa pukea sanoiksi tiettyjä asioita ja saada välitettyä just se, mitä haluaa sanoa. Silti haluan aina yrittää. ❤️ (Joskus se myös jännittää hirveästi.)
Upea ja ihana Sanni ❤
Itselläni oli ja on edelleen tissit 😁
ja sitten takamus ja lanteet joista sain kuulla koko teini-iän ja nuoruuden sekä myöskin aikuisina. Vaikka fitness ja Kardashianit puumin myötä olenkin huomannut että ne vanhat kiusaajat kyykkäävät nyt itselleen samaa peppua kuin itselläni oli, ei se ole auttanut häpeän tunteeseen. Edelleen uimahallissa tai kylpylässä (siksi en käy) häpeä nostaa päätään. Vartalohoitoihin ja hierontaan en mene , vaikka niin haluaisin.
🤗 👊
Mutta hittolainen, toivottavasti saat sinäkin häpeän tunteen tungettua sinne, minne se kuuluu - syvälle roskikseen. Olet epäilemättä upea, ihan niinkuin meistä jokainen on omalla uniikilla tavallaan.
Omalla kohdallani tajusin, että kaikki kiteytyy siihen, että se, mitä _kuvittelin_ toisten ajattelevan, lakkasi merkitsemästä. Kyllä mä edelleen pidän naisellisia muotoja kauniina, mutta lakkasin ajattelemasta, että mun itseni pitäisi myös näyttää siltä. Mä voin näyttää eri lailla kauniilta. Lakkasin myös kuvittelemasta, että mun ympärillä oleville ihmisillekään merkkaisi mitään, minkä verran rasvaa on jonkun ihmisen eri ruumiinosissa, tai että joku arvottaisi ketään sen perusteella.
Tämä oli jotenkin älyttömän huojentavaa.
Toivottavasti sinunkin mielesi ottaisi tämän jonain päivänä vastaan. ❤️ Häpeän tunteet ovat vain omassa päässä.
Minusta ihmiset ovat lähtökohtaisesti aina hyviä ja suhtautuvat ympäröiviin asioihin hyvyydellä ja ystävällisyydellä. Silloin kun ihminen voi hyvin. Jos toisen ihmisen vartalon muoto herättää negatiivisen tunteen, ja kokee tarpeelliseksi vielä tuoda se julki, silloin ei voi hyvin. Ilkeät sanat juontavat aina, aina omasta pahasta olosta, eivät toisen ihmisen ominaisuuksista. Nuorena en vielä käsittänyt tätä, vaan jotenkin sitä ajatteli, että arvostelu ja toiselle nauraminen olisi normaalia. 😔😥 Siksi odotin että minuunkin kohdistuisi sitä. Aivan absurdia ajatella näin.
Nyt ei tulisi mieleenkään odottaa, että kukaan arvostelisi toisen yksilöllisiä piirteitä. Jos joku tekee niin, tiedän, että hän voi itse huonosti.
Kukkis, oot upea!
Oih.... kiitos ❤❤❤
❤️
Ihana kirjoitus, kiitos Sanni! Tunnen suurta myötäiloa! Olen ihan varma, että sekin päivä tulee, kun sama rakkaus ja hyväksyntä asettuu myös sun sisäiseen maailmaan! <3 <3 <3 Mulla siihen meni sairaan kauan, mutta enää sekään ei haittaa.
❤️❤️
Kiitos Titi!
Ihanaa, että olet jo perillä! 🙏🏻
En perillä, matkalla vielä. <3 <3 <3
❤️
Pääasia että on menossa, ei jäämässä. ❤️
Kiitos, että kirjoitit tämän oivaltavan, kannustavan ja koskettavan tekstin.
Moni saa siitä varmasti kannattelevaa myötätuntoa ja perspektiiviä.
🙏
❤️ Kiitos Wella! ❤️
Ihana kirjoitus, olen iloinen puolestasi Sanni. ❤️ Tämän tekstin annan varmasti 14v. tyttöseni lukea, hänellä myös kehonkuvan kanssa oppimista. Hän on kovin laiha ja rinnat ei kasva samaan malliin kuin kavereilla. Ja yksi entinen kaveri on heittänyt ilkeitä kommentteja rinnoista/rinnattomuudesta. 😣 Toivon, että saan luotua uskoa häneen, ja siihen, että on ihana, kaunis ja hyvä juuri näin.
Voi miten ikävä kuulla tyttäresi saamista kommenteista. ☹️ Tuollaiset kommentit kumpuavat nuoren omasta epävarmuudesta, mutta kun on se ilkeilyä vastaanottava osapuoli ja itsekin herkässä iässä, tämä tieto ei helpota surua yhtään. On kamalaa saada tuollaisia kommentteja ja ne voivat jättää tosi syvät jäljet. Olen tosi pahoillani, että hän on joutunut kuulemaan tuollaista (ja vielä omalta kaverilta, olkoonkin entinen sellainen... Kyllä nuoret voivat olla julmia, vaikkakin uskon, että he eivät siinä vaiheessa aina ymmärrä asian vakavuutta).
Onneksi hänellä on äiti, joka vahvistaa ja pitää puolia! Kaikkea hyvää tyttärellesi! ❤️ Aivan mahtavaa, muuten, jos hän pystyy sinulle puhumaan näistä ikävistä tunteista, se kertoo jo vahvuudesta! 🔥 Itse en pystynyt puhumaan omista tuntemuksistani kenellekään, enkä siksi saanut asiaan tukeakaan.
Itse olen ollut aina laiha ja muodoton, mutta en ole koskaan osannut ahdistua asiasta, koska ylivoimaisesti eniten negatiivista huomiota ovat saaneet kasvoni. Varmaan se asia aiheuttaa useimmin ahdistusta, josta saa eniten kuulla muilta.. Saisi jo tuo muiden ulkonäön kommentointi vaipua historiaan, kun koskaan ei voi tietää mitä se kuulijassa aiheuttaa.
😥
Oon niin pahoillani kun luen tämän. Ja niin samaa mieltä: tajuaako kukaan toisen ulkonäköä kommentoiva, millainen vaikutus sillä voi olla? Ns. harmittomaksi heitoksi kuviteltu kommentti voi jättää vuosikymmenten haavan.
Toivon, että saat vielä kokea ihan toisenlaista huomiota, Hanna. ❤️
Kunpa tekstisi kulkeutuisi monen nuoren aikuisen luettavaksi ja asenteesi koettavaksi! Niin moni tarvitsisi juuri noita ajatuksia elämäänsä. (Toteaa seitsemänkymppinen)
❤️
Kiitos tästä positiivisesta kirjoituksesta 🤗
Tuli niin hyvä mieli tätä lukiessa, ja toiveikas olo, että itsekin vielä joskus hiljentää oman musertavan kritisoijan sisällään.
Niin pienet asiat voi lytätä koko ihmisen kasaan, varsin jos on tälläinen erityisen herkkä.
Vieläkin, 41 vuotiaana tunnen olevani aivan vääränlainen hirviö. Lapsuuden kiusaaminen, ilkeät kommentit jopa opettajalta ja nuorena aikuisena kuullut kommentit on jääneet pysyvästi minuun.
Kovasti tsemppiä kaikille, jotka näitten asioiden kanssa painii ♥️
Voi Sanna ❤️
Toivon lujasti, että sinunkin "hirviö" vielä jonain päivänä murenee pois. Tiedän, miten voimakkaasti nuorena kuullut sanat vaikuttavat, ja ei ole helppoa päästä niiden vaikutuksesta. Toivon kuitenkin, että sinäkin vielä onnistut. ❤️ Se on mahdollista! 🙏🏻
Voi ihana Sanni <3 Liikutuin ihan tästä tekstistä, kiitos, että jaat ajatuksiasi ja tunteitasi myös näistä kipeistä aiheista <3 Olen todella iloinen sun puolesta, että olet saanut sovun yhden varjo-Sannin puolen kanssa tehtyä.
Monen monta Varjo-Momoa itsellänikin, joista tämä kehollisuus on ehdottomasti yksi. Olen luullut, että olisin suht sinut kehoni kanssa, mutta tajusin, että olen vain kieltäytynyt ajattelemasta koko asiaa ja kohtaamasta häpeää ja epävarmuutta mikä liittyy siihen, kuinka kaukana kauneusstandardeista on. Se tuli kauhean näkyväksi, kun aloin käydä osteopaatilla. Hän on äärettömän myötätuntoinen ja lämmin ihminen, joten kaikenlaiset vaietut tunteet kai uskaltaa tulla pintaan. Alkuun en edes ajatellut koko asiaa eikä riisuminen tuntunut ongelmalta, mutta yht' äkkiä tulin kauhean tietoiseksi siitä, että hän on todella komea ja urheilullinen mies, ja mä *tähän kaikkea mahdollista ikävää ja negatiivista*. Jollain erityisellä tavalla se osteopaattinen hoito ja hoitajan todella lämmin ja hyväksyvä läsnäolo ovat alkaneet auttaa mua kehollisten traumojen ja häpeän purkamisessa. Kaikkea on mahdoton työstää pelkän pään tasolla. Paljon on työtä jäljellä, niin paljon, että välillä tuntuu lähes toivottomalta. Tällaiset kokemukset, joista kirjoitat, antavat kyllä ehdottomasti toivoa ja vertaistukea <3
On kyllä tosi surullista, miten monilla on itseen liittyvää häpeää ja arvottomuutta. Ehkä se on ainakin osittain se kapitalistinen kulttuuri, joka myy tavaraa ihmisten epävarmuuksia hyödyntäen? Kunpa kaikki oppisimme arvostamaan itsejämme juuri sellaisina erityisinä yksilöinä, joita olemme <3
Momo! ❤️
Vaikkakin ikävä kuulla sinun pintaan palanneesta keho-möröstäsi, kertomuksesi osteopaatista ilahdutti samalla valtavasti.🙏🏻 ❤️ Sellaisessa ammatissa kuin osteopaatti on (ja moni muukin kehon kanssa työskentelevä), saa olla samalla usein myös jonkinlainen "sielunhoitaja". Vaikka ei sanoisi mitään, välittämänsä energian kautta voi vaikuttaa toiseen ja hoitaa myös näkymättömiä asioita. Upeaa, että sinulle on sattunut hoitaja, jonka lämpö, ammattitaito ja hyväksyvä läsnäolo auttavat sinua "kropan kremppojen" lisäksi myös syvempien asioiden käsittelyssä! (Jos sä tulit iloiseksi mun kirjoituksesta, niin mä tulin iloiseksi sun..!)
Mulle on tullut tunne, että itsensä vertailu muihin ja siitä kumpuava kelpaamattomuuden tunne ovat vielä vain pahentuneet mun nuoruudesta. :( Siihen ei ole vähiten vaikuttanut some... 😔
Voi kun mukavaa, että voi ilostuttaa jakamalla kokemuksiaan! Oon joskus miettinyt millaista liikuttumista ja fiilistelyä olisi jos joskus istuisin sun kanssa teemukin ääressä puhumassa, taidetaan olla samanlaisia tunne-eläjiä! :) ehkä meidän tiet risteää joskus jossain... ^_^
Pakko vielä jakaa. Kävin tuossa muutama päivä sitten taas samalla osteopaatilla. Olen toki jo aiemmin sanonut, että koen että hänen tekemästä hoidosta on paljon apua ja tietysti kiitän aina. Mutta nyt sanoin (vissiin jotenkin vielä enemmän tunteella), että olen ihan tosi kiitollinen hänelle kun hän auttaa mua! Hän puolestaan vähän liikuttui siitä ja kertoi miten paljon merkitsee kuulla se sanottavan, koska hän kuitenkin tekee työtään, että saisi auttaa ihmisiä <3 Se oli jotenkin niin suloista, sillä hän on kuitenkin pinnalta vähän "äijämäinen" (ei siis sellainen pehmeä hippimies, jos tästä nyt saa yhtään kiinni). Niin oli jotenkin liikkistä että mun sanat sitten onnistuivat liikuttamaan häntä! (Hän onkin mulle joskus maininnut, miten raskasta on kasvaa miehiseen kulttuuriin. Se on kyllä sääli, että miehille tuntuu olevan vielä kielletympää olla herkkiä kuin naisille :/) Hih, halusin vain jakaa tämän, ja tää oli mulle itselleni hyvä muistutus että kannattaa vaan uskaltaa näyttää tunteita, aitoa omaa itseä ja omaa herkkyyttä, se voi saada vastakaikua yllättäviltäkin tahoilta! <3
Niin ja osteopatiaa voin kyllä suositella kenelle tahansa! Pidin sitä itseasiassa ennen uskomushoitona, mutta nyt kun löysin osaavan ja luotettavan osteopaatin, oon saanut apua enemmän kuin olisin uskonut :)
☺️❤️🫖
Ehkä..! ☺️ Uskon, että meillä olisi paljon jaettavaa. 🙂
Ihanaa..! Voin uskoa, miten liikuttava hetki. :) Ja voin myös uskoa, mitä hän sanoi miehiseen kulttuuriin kasvamisesta tunteellisena tai herkkänä miehenä. Ei varmasti ole helppoa. Voisin kuvitella, että juuri hänen ammatissa pääsee hienolla tavalla hyödyntämään tällaisen herkkyyden voimaa, ilman että tätä ominaisuutta kyseenalaistetaan. Onpa kyllä huippua, että olet löytänyt hänen kaltaisen kehoterapeutin.
Mä olen myös käynyt muutamia kertoja elämäni aikana osteopaatilla. Mulla meni treeneissä vuosia sitten käsivarsi sellaiseen jumiin, että se ei parantunut moneen kuukauteen. (Kyllä keho voi olla kumma - yksi näennäisesti vähäpätöinen virheliike painolla, ja raaja voi mennä kuukausiksi kiputilaan. Lepo ei auttanut mitään.) Lopulta varasin ajan mulle suositellulta osteopaatilta, ja 2-3 käsittelyä paransi vaivan. Eli voin kyllä omallakin kokemuksella suositella näitä tyyppejä!
<3
❤️
<3
Minä jotenkin tykkäsin ennen itsestäni palautteesta riippumatta, mutta jossain vaiheessa olin yksinäisyyden(kin) takia neuroottinen ihostani, esimerkiksi jätin kaiken rasvan pois ruokavaliosta ja ennen juhlia paastosin pari päivää, jotta ihoni näyttäisi paremmalta. Nyt se tuntuu älyttömältä, mutta olen taas yksinäinen, joten en ole päässyt asiasta eroon - kamppailen sekä entistä huonomman ihon että ikääntymisen kanssa. En tahdo uskoa, että voisin ”uusilla”, muuttuneilla kasvoillani ja muuttuneella kropallani, henkeni köyhyydestä puhumattakaan, löytää uutta kumppania. :/
En tiedä minkä ikäinen olet, mutta mun 44 ikävuoteen mahtuu kokemusta niin monenlaisista tuntemuksista ja uskomuksista, että rohkenen sanoa sinulle, että tämän hetken tuntemuksesi vielä väistyy. ❤️
En usko hetkeäkään, että olisit köyhä henkisesti tai fyysisestikään. Jo se, että olet täällä osallistumassa keskusteluun sinulle selvästi herkästä aiheesta, kertoo sen.
Usko siihen, että nämä ovat mielen mörköjä, eivät totta.
❤️