21.05.2020

Onko terapiassa käyminen noloa? Minun tarinani

Terapia.

Aihe, josta olen halunnut kirjoittaa todella pitkään. Minulle myös henkilökohtainen aihe. Niitä juttuja, joista miettii, ovatko ne jo liian henkilökohtaisia.

Vuosien miettimisen jälkeen olen päätynyt tähän: mitä enemmän terapiasta puhutaan, sitä normaalimmaksi ja yleisesti hyväksytymmäksi se muuttuu.

Siis kirjoitan.

Ajankohtaisena inspiraationa toimi myös Yle Puheen mainion Akti-puheohjelman jakso 11. toukokuuta: Terapian tarpeessa.

Mielenterveysongelmat ovat tällä hetkellä alle 18-vuotiaiden suomalaisten suurin terveysongelma. Muissakin ikäluokissa mielenterveysongelmat ovat kasvaneet ja terapiassa käydään nyt enemmän kuin koskaan.

Viime vuosikymmenten kiireellistyvä, ylitehokas elämäntyyli, kasvaneet odotukset ja surullista kyllä, varmasti osittain myös internetin kehitys erilaisine riippuvuuksineen, ovat vaikuttaneet mielenterveysongelmien lisääntymiseen.

Mutta terapia ei ole vain mielen ongelmien hoitoa. Sen voi nähdä myös mielen huoltona, yleishyödyllisenä jumppana mielelle, kuten kuntosali, lenkkeily ja fysioterapia ovat keholle.

Joku on jopa sanonut, että jokaisen kuuluisi, tai olisi hyvä, ainakin jossain vaiheessa elämäänsä käydä terapiassa.

Terapiassa käynti ei tarkoita, että henkilö on sairas. Terapian tarve ei ole sairauden merkki.

Terapiaan hakeutuminen on minusta pikemminkin positiivinen merkki terveydestä: se kertoo henkilön myönteisestä suhtautumisesta itseensä ja hyvinvointiinsa ja halusta selvittää asioita, jotka estävät tai heikentävät hänen hyvinvointiaan. Se kertoo kyvystä tunnistaa omia voimavarojaan ja taitojaan.

Joskus omat voimat ja taidot eivät riitä sisäisten haasteiden, vaikean elämäntilanteen tai konfliktien selvittämiseen. Silloin on vahvuutta hakea apua.

Terapia on itseymmärryksen lisäämiseen tähtäävä vuorovaikutustilanne. Sitä se on.

Minulla on pitkällinen terapiatausta. Tämä on minun tarinani.

ENSIMMÄINEN TERAPIASUHDE

Ensimmäisessä terapiasuhteessani en pystynyt näkemään sen hyötyä.

Olin vasta 15. Sain koulukuraattorilta lähetteen nuorisopsykiatrille. Koulumenestykseni oli hyvä, minulla oli kavereita ja olin sosiaalinen ja ns. "suosittu". Mutta minulla oli paljon poissaoloja, en jaksanut herätä aamuisin.

Koulun terveydenhuolto koki neuvottomuutta sen edessä, että poissaoloni ja aamumyöhästelyni eivät vähentyneet, vaikka minua kuinka laitettiin joka viikko jälki-istuntoon. (En tiedä onko kouluissa enää tällaisia rangaistuskäytäntöjä, tuntuu aika hullulta....)

"Miksi et tule aamuisin kouluun?"

"En jaksa herätä. En saa unta ennen kello kahta tai kolmea", vastasin. "Pimeä pelottaa minua."

Lopulta minut lähetettiin nuorisopsykiatrille.

Se oli minusta cool. Ja se olikin vähän cool, ihan yleisestikin.  "Ai vitsi, toi pääsi kallonkutistajalle..! Mitähän siellä oikein tapahtuu?"

Eihän sitä kukaan sen ikäinen koulutoveri vakavasti ottanut. Sitä pidettiin kuraattorin päähänpistona "kun ei ne muutakaan keksi", ja aina terapiasta palatessa kerroin välitunnilla ympärilleni kokoontuneelle kaveriporukalle, mitä höpöjuttuja siellä sinä päivänä oli juteltu.

En tosiaan 15-vuotiaan kypsyydelläni pystynyt näkemään, että keskusteluyhteydestä ammattilaisen kanssa olisi mitään hyötyä. Enhän mä ollut sairas, ei mussa ollut mitään vialla! En saa nukuttua ja pimeä ahdistaa, so what? Senkö takia pitää istua viikottain psykiatrilla?

Kävin nuorisopsykiatrisella lopulta neljä vuotta, lukion loppuun saakka. Ilmeisesti minun katsottiin tarvitsevan tätä tukea, ja ilmeisesti siitä koettiin myös olevan hyötyä.

Itse en enää muista, millä lailla terapiaan viimeisinä vuosina suhtauduin, vähän kypsyttyäni. Mutta tuntuu todennäköiseltä, että lopulta kuitenkin koin jonkinlaista mielekkyyttä siitä, että sain keskustella jonkin ulkopuolisen tahon kanssa. Ehkä se sai minut kokemaan itseni tärkeäksi...? En tiedä.

Lähtiessäni viimeiseltä terapiakäynniltä, terapeuttini sanoi;

"Muista, että aina jos elämässä tulee vaikeita tilanteita, voit hakeutua takaisin avun piiriin. Luulen, että terapiasta voi olla sinulle hyötyä myöhemminkin."

Olin lähestulkoon loukkaantunut tästä kommentista. Kehtasi sanoa noin..! Just, tyyppi kuvittelee varmaan näkevänsä jotain mitä itse en näe...!

Juuri niinhän se varmasti oli.

Isäni kuoli traagisesti ollessani 6-vuotias. Se on vaikuttanut minuun hyvin moniulotteisesti tavoilla, joita aloin ymmärtää vasta 24-vuotiaana. Kun seuraavan kerran päädyin terapiaan.

KUN MASENNUIN

Masennuin erään ihmissuhteen seurauksena ollessani 24.

Kun oloni ei kohentunut puolessa vuodessa, ymmärsin, että en päässyt eteenpäin omin avuin ja tarvitsin ulkopuolista apua mielen harmauden selvittämiseen.

Olin lopulta niin itkuinen, että jouduin olemaan töistä sairaslomalla itkemisen vuoksi. Tunsin surua joka oli niin syvää, että se viilsi ja lamaannutti, tuntui fyysisenä kipuna kehossa ja purkautui itkuna, joka oli täysin kontrolloimatonta. Minulla diagnosoitiin vaikea masennus.

Terapiassa viimein aloin ymmärtää, että mitä minussa tapahtui, oli todella suruprosessi. Tunnemme surua, kun olemme menettäneet jotain. Surin viimein auki elämäni suurinta menetystä, jota en ollut 6-vuotiaana pystynyt käsittelemään.

Kela myönsi minulle tukea kuntouttavaan psykoterapiaan täydet kolme vuotta. Terapian ohella sain masennuslääkityksen, joka ennen kaikkea hillitsi itkukohtauksiani ja mahdollisti työssä käymisen. Lääkitystä piti tarkistaa pariin otteeseen kunnes löytyi sopiva, joka toimi.

En saanut masennuslääkkeistä koskaan mitään ikäviä sivuoireita, enkä liioin kokenut, että lääkkeet typistivät tunnekirjoani ja tekivät tunne-elämästäni tasaista ja latteaa, kuten toiset kokevat. Toimiva lääke vain teki surun tuntemusten hallinnasta helpompaa, ja itkuherkkyyteni palautui ns. normaalille tasolle.

Kolmessa vuodessa tunsin käyneeni läpi uudistumisprosessin, jonka seurauksena ymmärsin itseäni ja reaktioitani paremmin. Selittämätön, teini-iästä saakka seurannut pessimismi ja itsensä ala-arvostus olivat hälvenneet ja kasvaneet onneksi ja vahvaksi elämäniloksi, sekä arvostukseksi itseä kohtaan.

Olin alkanut nähdä päävärien keskellä ja väleissä nyansseja, jotka aiemmin olivat jääneet huomaamatta. Tunsin hienovaraisia tunteita, joita tietty kovuuteni oli aiemmin hylkinyt.

Erityisherkkyys, joka minussa oli aina ollut (se on synnynnäinen ominaisuus), puhkesi nyt esiin uudella, positiivisemmalla tavalla. Herkistyin aistimaan asioita, jotka ennen vain olivat. Nyt ne Olivat, ja merkitsivät.

Toisten ilo. Ne ohikulkevat koirat. Pilvien muodostelmat. Ja minä itse, ajatuksineni. Kuulin itseäni paremmin.

Kävin vielä omakustanteisesti terapiaa neljännen vuoden harvemmilla käynneillä, ja päätin lääkityksen.

Olin 29-vuotias ja vapaa surustani.

Elin elämäni onnellisimpia vuosia. Välillä nipistelin itseäni, voivatko asiat olla näin hyvin. (No, eiväthän ne täydellisiä olleet, mutta hyvin kuitenkin. Todella hyvin.)

Kunnes oireet jostain uhkaavasta alkoivat hiipiä kuin varkain.

Minulle syntyi riippuvuuksia, niin sosiaaliseen mediaan kuin internetiin. Vaativuus ja kontrollointi alkoivat nostaa päätään. Niin hiljaa, että sitä ei meinannut huomata. Tai halunnut huomata.

Tuli kriisi parisuhteessa. Heittäydyin yrittäjäksi ja katosin työhöni. Aloin kokea kasvavassa määrin hallinnan tunteen menetystä, jota yritin paikata hallitsemalla mitä minulla oli lautasella ja hakemalla hyvää oloa vääränlaisesta liikunnasta. Pahasta olosta tuli krooninen seuralainen. Aloin tuntea, että näin kuuluukin olla, siitä tuli uusi normaali.

UUPUMUS JA "NELJÄN KYMPIN KRIISI"

Tajusin sairastuneeni, kun rintakehääni puristi jatkuvasti, en enää muistanut tuttuja tehtäviä tai ystävien kuulumisia enkä pystynyt yöllä nukkumaan, kun sähköposti oli jäänyt vastaamatta ja olin pettänyt jonkun odotukset. Olin valtavan ahdistunut, ja yritin lääkitä sitä tekemällä yhä enemmän ja täyttämällä kuvitteellisia velvollisuuksiani muita kohtaan.

Jäin sairaslomalle ja ymmärsin lopulta ajaneeni itseni loukkuun. Olin tehnyt itselleni todella pahaa, ja sitä kautta myös läheiseni olivat saaneet kärsiä. Kuvittelin olevani heille läsnä, mutta tosiasiassa olin ihan jossain muualla, omassa päänsisäisessä verkossani jossa vallitsivat vääristyneet syy-seuraussuhteet ja voimakkaasti vinoutuneet ajatukset velvollisuuksista ja niiden pakonomaisesta täyttämisestä, ja epäonnistumisesta seurannut syyllisyys.

Hain jälleen apua. Kävin neuropsykologilla ja omakustanteisessa lyhytterapiassa. Opettelin mindfulness-taitoja. Vääristyneet ajatus- ja toimintamallit alkoivat muuttua, ja erityisesti työkuormitukseen liittyvät ongelmat hälventyä. Olin oikealla tiellä, ja valtavan kiitollinen avusta jota oli saatavilla.

Vaikkakin: tämä on myönnettävä, ja se on monelle avuntarvitsijalle ratkaiseva este: apu maksaa. Kelan tuki ei aina ole mahdollista, ja prosessi sen hakemiseen voi joidenkin henkilöiden tilanteissa olla niin pitkä, että apu tulee lopulta liian myöhään. Minua auttoi terapiakustannuksissa oma perheeni.

KRIISIKESKUKSET

Monet kunnat tarjoavat myös ilmaista apua ja tukea akuuteissa kriisitilanteissa. Kriisikeskuksessa asiointi on luottamuksellista, ja sinne voi tulla asuinpaikkakunnasta riippumatta (ei siis tarvitse olla juuri sen paikkakunnan asukas, jonka kriisikeskus sijaitsee itseä lähimpänä). Listauksen koko Suomen Kriisikeskuksista löydät täältä.

Kun avoliittoni päättyi, olin seuraavan kriisityön äärellä.

Tampereella ilmaista tukea tarjoaa kriisikeskus Osviitta, ja sain sieltä apua nopeasti kun tilanteeni kasvoi liian vaikeaksi. Suosittelen lämpimästi ottamaan rohkeasti yhteyttä, jos olet kohdannut akuutin kriisin eivätkä omat voimasi riitä. Kriisikeskukset ovat matalan kynnyksen juttelupaikkoja, jonne voi mennä juttelemaan vaikka täysin anonyymisti. Sinun ei tarvitse antaa henkilötietojasi.

Kriisikeskuksen maksutonta keskustelutukea voi tilanteesta riippuen saada jopa kahdeksan tapaamisen verran, ja se on todella upeaa apua erityisesti tilanteessa, jossa ei pysty maksamaan yksityisen vastaanoton palveluista. Kriisikeskusten toiminta on kolmannen sektorin tukemaa.

Oma tieni kulki kriisikeskuksesta Osviitan työntekijän suositteleman terapeuttiopiskelijan edulliselle vastaanotolle. Samalla käynnistin Kelan korvaaman kuntoutuspsykoterapian haun. Kun edellisestä Kelan korvaamasta psykoterapiasta on kulunut vähintään viisi vuotta, Kela voi myöntää tuen uudelleen enintään kolmeksi vuodeksi.

Ymmärsin, että minulla oli käsiteltävänä paljon enemmän kuin pelkkä ero. Jo omakustanteisessa uupumusta seuranneessa lyhytterapiassa olin ymmärtänyt, että ajatusmalleissani on sen laatuisia kestäviä vääristymiä, että ne tarvitsevat pidempää terapiaa. Olen altis jatkuvasti tekemään valintoja, joilla mitätöin rajojani ja kuormitan ja syyllistän itseäni. Se on kehä, johon tunnun aina vain palaavan.

MITEN HAKEA KELAN TUKEMAA TERAPIAA?

Prosessi tuen hakemiseen on pitkä, ja juuri siksi erilaisten kriisikeskusten ja -puhelimien apu on korvaamatonta. Nopeimmillaan prosessi voi mennä noin neljässä kuukaudessa, mutta käytännössä tämä harvoin toteutuu.

Prosessi menee näin: ennen Kela-tuen hakemista hakijalla tulee olla kolmen kuukauden mittainen hoitosuhde (joko työterveydessä, terveyskekuksessa tai yksityisellä), jonka aikana hän tapaa vähintään kaksi kertaa psykiatrin kanssa sekä käy ensikäynnillä psykoterapeutilla.

Tämän jälkeen psykiatri kirjoittaa Kelalle ns. b-lausunnon diagnoosista ja terapian tarpeesta. Lausunnon jälkeen hakija voi täyttää oman hakemuksensa Kelalle. Kela tekee päätöksen tuesta muutaman kuukauden sisällä hakemuksen vastaanotosta.

Minulla viimeisin prosessi terveyskeskukseen hakeutumisesta Kelan päätökseen vei yhdeksän kuukautta.

Tällä hetkellä työ jatkuu edelleen.

Olen 41-vuotias ja elämässäni nyt neljännessä terapiasuhteessani (tai itse asiassa viidennessä, kun avoliiton aikaisen parisuhteeseen liittyneen terapian laskee mukaan).

En koe olevani sairas, heikko tai epäonnistunut, kun käyn terapiassa. Minusta siinä ei ole mitään noloa. Minusta siinä on vain hyvää ja voitettavaa.

Olen myös kokenut hetkiä, kun on ollut tarpeen soittaa kriisipuhelimeen. Olen saanut fantastisen hyvää apua ja kohtaamista. Meillä on Suomessa saatavilla puhelimitse huikean hyvää apua erilaisiin ongelmiin ja kriisitilanteisiin vuorokauden ympäri. Suru, pelko, ahdistus, läheisen kuolema, paniikki, päihteet, riippuvuus, narsismi, väkivalta.... Näihin kaikkiin, koskivat ne sitten sinua tai läheistäsi, saa apua. Anonyymisti, luottamuksellisesti, kellon ympäri.

Jos et tiedä mihin soittaa, soita Mieli Ry:n yleiseen kriisipuhelimeen: 09 2525 0111. Numero päivystää 24 tuntia vuorokaudessa. Puheluun vastannut kuuntelee sinua, oli tilanteesi mikä tahansa, ja auttaa tarvittaessa tilanteeseesi sopivan jatkoyhteyden kanssa. Puhelu maksaa operaattorin veloittaman, oman liittymäsopimuksesi mukaisen hinnan (pvm/mpm).

On rohkeutta hakea apua. On vahvuutta ymmärtää, kun omat voimat ja taidot eivät riitä haasteista tai vaikeasta elämäntilanteesta selviämiseen.

Oletko sinä saanut terapiasta apua?

Mitä ajattelet terapiasta ja terapiassa kävijöistä?

63 comments on “Onko terapiassa käyminen noloa? Minun tarinani”

  1. Kiitos Sanni kun kirjoitat asiasta! Nyökyttelin monessa kohtaa. Olen käynyt omakustanteisesti & epäsäännöllisesti jo melkein 10 vuoden ajan keskustelemassa terapeutin kanssa. Viime vuonna tilanne eskaloitui uupuneena, ja työterveyshuollon suosituksesta aloitin Kelan tukemaan psykoterapiaan hakeutumisen. Ensi viikolla on ensimmäinen ”varsinainen” tapaaminen, tietysti olen jo kertaalleen tutustunut tähän uuteen terapeuttiini. Toivon, että terapian avulla tulisin (taas) enemmän omaksi itsekseni, se on tavoitteeni. On sellainen olo, että olen kadottanut itsestäni sellaisen kepeyden ja elämänilon, jota aiemmin pidin nimenomaan itselleni ominaisena. Tekstistäsi erityisesti tämä puhutteli: ”Olen altis jatkuvasti tekemään valintoja, joilla mitätöin rajojani ja kuormitan ja syyllistän itseäni.” Samastun tähän vahvasti, ja toivon että terapian avulla opin uusi ajattelu- ja toimintatapoja, joiden avulla opin ja muistan oman tarpeeni ja rajani. Siitähän on tietysti nytkin syyllisyys, että työterveyden ansiosta sain kaiken avun niin helposti ja ilmaiseksi.

    Vastaa

    1
    1. ❤️

      Samastun tähän vahvasti, ja toivon että terapian avulla opin uusi ajattelu- ja toimintatapoja, joiden avulla opin ja muistan oman tarpeeni ja rajani.

      Toivon sydämestäni niin, M...!

      Vastaa

      0
  2. Kiitos kun jaoit oman kokemuksesi, terapian ympärille liitty edelleen paljon stigmaa ja jotkut ei edes usko, että terapiasta on mitään apua.
    Itse olen vasta pohdiskellut terapian aloittamista, mutta sitä ennen tutkiskelen vähän asioita lisää, jotta osaan hakea oikeanlaista apua itselleni ja omiin ongelmiini.
    Mielestäni jokaisen pitäisi ainakin kerran elämässään käydä terapiassa ja omassa lähipiirissäni on useita, jotka ovat saaneet apua itselleen terapian kautta. Sitten on myös niitä surullisia tapauksia, kun oikeanlaista apua ei ole löytynyt tai apua ei ole saanut ollenkaan, koska ei ole vielä tarpeeksi rikki.

    Vastaa

    1
  3. Tärkeitä asioita jälleen. Toivottavasti saat terapiasta tarvitsemasi avun.

    Mä olen teinistä asti sanonut, että jokaisen ihmisen olisi hyvä käydä edes kerran elämässään juttelemassa ammattilaisen kanssa. Silti avun tarpeen myöntäminen ensimmäisellä kerralla oli vaikeaa.

    Mä olen joutunut lapsena ja nuorena ottamaan paljon vastuuta asioista, jotka ei olisi niin nuorelle kuulunut ja sen seurauksena omilleni muuttaessani lääkitsin ahdistustani alkoholilla ja kontrolloin elämääni syömättömyydellä. Olin siis hyvin sekaisin ja itsetuhoinen ja turrutin pahaa oloa tissuttelemalla yksin iltaisin himassa. Pahimmillani olen odottanut kännissä laiturilla metroa, ilman että olen ollut aikeissa hypätä kyytiin. Kohtalo onneksi puuttui peliin ja selvin päin ihan niin pitkälle en kuitenkaan voinut mennä, koska velvollisuuksia oli liikaa.

    Jossain vaiheessa tajusin hakea apua ja pääsinkin Helsinki Mission Nuorten kriisipisteen kautta anonyyminä lyhytterapiaan. Apu oli ihan mieletön ja siitä on itseasiassa alkanut oma itsetuntemuksen matka. Itsellä ei siis onneksi kyseessä ole ollut masennus vaan käsittelemättömät asiat olivat saaneet solmuun. Niitä kun terapeutin kanssa purettiin, niin asiat alkoivat selviämään. Ja koska kyseessä on ollut ihan selkeistä syistä peräisin oleva ahdistus, sain tuolta terapiajaksolta myös paljon työkaluja joita olen pystynyt hyödyntämään myöhemmässä elämässä.

    Seuraavan kerran hain apua työterveydestä pari vuotta sitten, kun paloin loppuun. Kolme työterveyssopimukseen sisältyvää käyntiä psykologilla auttoivat taas jäsentelemään asioita ja opettivat taas ymmärtämään itseäni paremmin.

    Nyt avioerotilanteessa olen taas uudessa tilanteessa ja todennäköisesti on aika hakea apua. Työterveyshoitajan kanssa olen jo keskustellut asiasta ja työterveyden kautta on mahdollista päästä juttelemaan mikäli haluan. Tämän vaihtoehdon pidän mielessä,kiitollisena siitä, että apua on tarjolla.

    Helsinki Missio oli tosiaan itselle nuorempana ihan pelastus ja olenkin kuukausilahjottajana ollut nyt jo yli 10 vuotta. Psykoterapiaa olen miettinyt, mutta en tiedä oisinko kuitenkaan valmis avaamaan itseäni ja kohtaamaan asioita ihan niin paljon kuin mitä se vaatisi. Ehkä joskus.

    Vastaa

    0
  4. Kuullostaapa niin tutulta kertomasi, moni asia voisi olla osa minun tarinaani myös. Oma polkuni terapiassa alkoi 2007, toisen lapsen syntymän jälkeen ja näihin vuosiin mahtuu 3 vuoden Kelan korvaama psykoterapia, Kriisikeskuksesta saama apu jne. Omassa elämässä ei niinkään mitään traumaa taustalla, mutta suremattomia aikuiselämän menetyksiä, raskas pitkä parisuhde lasten isän kanssa, vaativuutta, armottomuutta itseään kohtaan, suorittamista, järjettömiä odotuksia itseään ja muita kohtaan. Mutta nyt myös armollisuutta, oman hyvinvoinnin ja jaksamisen tarkkailua ja tilanteisiin reagoimista, rentoutta ja joskus jopa iloa. Mutta aina silloin tällöin taas sukelletaan, mutta joka kerta näköjään noustaan pintaan yhä nopeammin, mutta pelko siitä, että joku kerta ei nousis pintaan on olemassa, mutta sen ei saa antaa hallita elämää.

    Vastaa

    0
    1. Niin ja kiitos vielä aiheen nostamisesta esille, on tärkeää puhua asioista ihan niiden oikeilla nimillä. Minä olen seurannut sinun blogiasi ihan alusta saakka ja ehkäpä juuri siksi, että tunnistan samoja piirteitä itsessäni kuin sinussa. Meikkijuttuja en ole vuosiin enää jaksanut lukea, kun näin tuoksuyliherkkänä ja nykyään allergisena (mä en tajua mun ihoa!) en voi kovin ilotella kosmetiikalla, mutta ihan kaiken muun luen kyllä ja Kreikkaan "menemistä"vaikka virtuaalisesti sinun mukana odotan innolla. Viime kesäinen Skopeloksen reissu sytytti kyllä kipinän omalla kohdalla! <3

      Vastaa

      0
    2. 🤗🇬🇷

      ...juuri kuulin radiosta, että Kreikka ei kesällä vielä päästä suomalaisia maahan kun rajat avataan turisteille. :/ Toisaalta ymmärrän kyllä. Turistit 19 eri maasta pääsevät Kreikkaan, mutta Suomi ei kuulu niihin.

      Toivottavasti tilanne ehtii muuttua syyskuun alkuun mennessä, kun minulla on reissu Kreikkaan edessä. 🙏🏻

      Vastaa

      0
  5. Hieno kirjoitus Sanni 💜 ihan liikutuinkin. olen jotenkin tosi vahvasti myötäelänyt sun vaiheita blogia lukemalla. Monissa teksteissä olen kyllä lukenut ne vireet esim. kontrollin tarpeesta, varmastikin siksi, että tunnistan ne itsessäni niin vahvasti. Hienoa, että kirjoitat tästä aiheesta. Elämä itsessään on perusolemukseltaan traagista, lisäksi yhteiskuntamme ja kulttuurimme on monessa suhteessa hyvin sairas, mikä sairastuttaa ihmisiä. Ja silti normaalit reaktiot: suru, masennus, erinäiset tavat joilla psyyke oireilee, nähdään sairauksina, heikkoutena ja jopa tabuina. Tai jotenkin suhde niihin on kahtiajakoinen. Mietin esimerkiksi romantisoiko vaikka joku A Star is Born itsemurhaa, vaikea kysymys. Jotain nyansseja puuttuu mielestäni. Juuri niitä tällaiset "ulostulot"tuovat :)

    Vitsit, mun on joskus tehnyt mieli laittaa sulle sähköpostia blogisi herättämistä ajatuksista, ehkä vielä joskus rohkaistun... ^_^

    Se mun piti vielä sanoa, että olen saanut todella suurta iloa ja hengähdystä elämään Karkkipäivästä oman erään vaikeimmista elämäni tragedioista keskelle. Karkkipäivä on ollut kuin onnellinen, värikäs ja turvallinen mielenkoti, johon hetkeksi matkata. Olet Karkkipäivällä antanut paljon iloa. Kuitenkin aivan mielettömän hienoa, että olet alkanut höllätäkin tahtia. Oma hyvinvointi on niin paljon tärkeämpää kuin annetut sitoomukset tai odotukset.

    Vastaa

    0
  6. Kiitos kirjoituksesta, tärkeä aihe. Oma isäni on kuollut kun oli 13-vuotias. Asuin äidin kanssa eli en koskaan oppinut tuntemaan häntä, ainakaan aikuisella tasolla. Samoin äidin miesystävä, joka oli minulle kuin oma isä, kuoli yllättäen kun olin nuori. Lisäksi on ollut koulukiusaamista, perfektionismia, yksi erityisen haastava työyhteisö... Nyt asiat ovat hyvin ja minulla on perhe ja perusasiat kunnossa. Jälkeenpäin ajateltuna ei oikein ymmärrä, miten kaikesta on selvinnyt. Ehkä sitä on aina ollut jotenkinkin niin "innostunut elämästä" ja nähnyt tavoitteita, joita kohti haluaa kulkea, ettei ole halunnut jäädä suremaan kovin pitkäksi aikaa. Mutta olen kyllä sanonut, että mikäli menisin terapiaan, joku pato saattaisi aueta enkä tiedä saisiko sitä enää suljettua... Toistaiseksi menen siis näin.
    Omassa työssäni näen, miten paljon nuorilla ihmisillä on masennus-ahdistus-unettomuus-ongelmaa. Tuntuu oudolta ja pahalta. Hyvä toki että mahdollisimman moni hakeutuu avun piiriin, mutta mistä tämä kaikki kumpuaa. Myös terveydenhuollon resurssipulan takia tähän pitäisi löytää joku matalan kynnyksen ratkaisu, koska kaikkia ei voi lähettää erikoissairaanhoitoon.
    Valoa kesään <3

    Vastaa

    0
  7. Sanni, olet upea! Kiitos kun jaoit tarinasi.<3 Olen täysin samaa mieltä, jokaisen olisi todella hyvä käydä joskus juttelemassa terapiassa. Itse en ole vielä käynyt, mutta olen pohtinut sitä paljon viimeisen vuoden aikana. Minun isäni kuoli yllättäen 10 vuotta sitten kun olin 20 ja asian läpikäymiseen ja äitini kannattelemiseen meni monta vuotta. Minulla on myös itseni ja itsetuntoni kanssa ongelmia, joista olisi varmasti hyvä puhua ammattilaiselle. Mietin kehtaanko yrittää päästä terapiaan työterveyden kautta..

    Vastaa

    0
    1. ❤️

      Mietin kehtaanko yrittää päästä terapiaan työterveyden kautta..

      Ilman muuta...! Etenkin jos tuntemuksesi vaikuttavat työkykyysi, sinun kannattaa ehdottomasti puhua työterveydelle.

      Vastaa

      0
  8. Kiitos! Ehdottomasti samaa mieltä; jokaisen olisi joskus päästävä puhumaan ammattilaisen kanssa, ihan vaikka on ”ongelmaton”. Ihan eri asia puhua ulkopuoliselle, ei-kenenkään puolella olevalle kuin kaverille, perheelle... itselläni ensimmäinen terapia reilut 20 vuotiaana jolloin paniikki- ja ahdistuskohtaukset alkoivat. Jaa, ei varmasti tarvitse kertoa että näin 25 vuotta myöhemmin kun olen 46 -vuotias, olen oppinut elämään itseni kanssa ja vuosiin on mahtunut useampi terapiajakso, masennukset, syömishäiriöt ja kovat vaatimukset jotka asetin itselleni. Terapia avaa ovia joita ei itse edes näe siinä masennuksen ja pahan olon keskellä. Kun huomasi miten suhtautuminen kanssaihmisiä kohtaan oli ollut pahimpina aikoina, pohti todella... miten oli omassa pahassa olosssaan käyttäytynyt.
    Ei ole sen kummempaa hakea apua mielen pahoinvointiin kuin polven kenkkuiluun. Suosittelen kaikille. Ja voimia jokaiselle! =)

    Vastaa

    0
  9. Kiitos, Sanni!
    Samaistun monelta osin ja nyt uupumuksen jälkeen toinen vuosi käynnissä kelan tukemaa psykoterapiaa, onneksi! ❤️

    Vastaa

    0
  10. Kiitos kun kirjoitat tästä, aihe on niin tärkeä ja siihen liittyvää stigmaa on onneksi jo vähän saatu poistumaan. Itsekin Kelan tukeman psykoterapian läpikäyneenä voin vain tuntea syvää kiitollisuutta että aikanaan sain myöntävän päätöksen, ja toivon sydämessäni että mahdollisimman moni muukin tarpeessa oleva sen tuen saisi.

    Myös tuo mitä sanoit, että terapia ei tarkoita että joku olisi sairas, on tärkeä juttu. Muistelen että terapiassani tätä puitiinkin, ja sanottiin että lähestulkoon kaikilla on haitallisia käytösmalleja, jotka vaikuttavat negatiivisesti elämänlaatuun. Monia näistä emme välttämättä itse tiedosta ilman terapeutin tarjoamaa "peiliä", varsinkin jos emme ole tottuneet analysoimaan tekemisiämme (tai ainakaan analysoimaan niitä objektiivisesti, ilman valtavaa raa'an itsekritiikin kuormitusta joka avun tuomisen sijasta vain heikentää muutoskykyä). Itselleni tärkein oppi koko terapiaprosessissa olikin omaksua asenne, jonka voi tiivistää kolmeen sanaan: Luja mutta lempeä. Suhtautua itseensä myötätunnolla ja lempeydellä, kuitenkaan antamatta huonojen, vanhojen käytösmallien ottaa uudelleen valtaa, mikä vaatii jonkun verran juuri sitä lujuutta,olematta kuitenkaan raaka itselleen.

    Vastaa

    1
  11. Sanni, ihan mieletöntä (heh), että olet viime aikoina kirjoittanut näin rohkeasti vaikeista aiheista. Se kertoo jo paljon, että tämä asia on matkannut mukanasi vuosikymmeniä, muttet ole kokenut sitä aiheeksi, josta haluaisit tai voisit puhua blogissasi avoimesti - vaikka aihe on oikeasti tosi tärkeä ja koskettaa hirveän monia. Tunnistan ihan saman itsessäni: pidän keskustelua hyvin tärkeänä, mutta omasta mielenterveydestä ja terapiakäynneistä on edelleen vaikea puhua useimmissa yhteyksissä. Itse olen ollut nyt pitkään jumissa ylikuormittavassa työssä ja tuntuu, että terapia kuluu yleisen työssäjaksamisen ylläpitoon enkä pääse sinne asian ytimeen: ymmärtämään itseäni ja ohjaamaan elämääni parempaan suuntaan. Kiitos kun jaoit, tämä oli henkilökohtaisesti lohdullinen teksti ja motivoi itseänikin olemaan rohkeampi.

    PS. Tänään taas etäterapiaa, himskutin korona - jotenkin pidän siitä perinteisestä läsnäolosta enemmän.

    Vastaa

    0
    1. ❤️

      Minullakin terapia on nyt etänä, mutta koen, että se toimii minulle yhtä hyvin kuin lähimuoto.

      Vastaa

      0
    2. Mun kohdalla etäterapia toimii paremmin kuin livenä. Jotenkin omassa kotona on vielä helpompi puhua ja keskustella. Tuttu oma ympäristö ja mukavat kotivaatteet ehkä rentouttavat eri tavalla. Olen jopa miettinyt, että voisiko etävastaanottoa käyttää Koronan jälkeenkin. :)

      Vastaa

      0
  12. Hyvä kirjoitus, kerrassaan. Olen niitä ihmisiä, joiden mielestä kaikille 30 vuotta täyttäneille pitäis olla lakisääteinen velvoite käydä läpi kolmen vuoden terapia. En tunne yhtään ihmistä, joka ei siitä hyötyisi, tää pohjaa sekä omaan kokemukseeni vuosien syväluotaavasta keskustelusta terapeutin kanssa että itsekin terapiapalveluihin ohjaavana ammatti-ihmisenä. Olet mahtava, että kerroit myös terapiaprosessiin hakeutumisen polusta, se voi auttaa jotakuta päätöksessä hakeutua viimein tuntemaan itsensä paremmin. Sitähän terapia on, omasta itsestään huolehtimista ja oman itsensä rakastamista.

    Meille pitäis opettaa mielenterveystaitoja jo ihan pienestä, harva edes tietää, että on olemassa sellainen asia kuin mielenterveystaidot. Ne kuuluvat ihan yhtä lailla omaan hyvinvointiin kuin ruokailut ja liikkumisetkin! Tärkeintä on se tieto, että omaan mielenterveyden tilaan voi vaikuttaa eikä siinä huonossakaan hapessa olla kohtalon oikusta, mieli on viisas ja jarruttelee, jos on sen tarve. Kaikkeen sellaiseen, mikä jollain tapaa haittaa tavallista arkielämää saa ja pitää hakea apua.

    Kiitos avoimuudesta vielä! Näin asioita normalisoidaan.

    Vastaa

    0
    1. Psykoterapiasta hyötyminen on eri asia, kuin yleisemmin psykososiaalisista tukimuodoista, neuvonnasta ja ohjauksesta hyötyminen. Mielenterveyttä tukevia menetelmiä on valtava kirjo. Suomessa toteutui vuonna 2017 n. 550 avovastaanottoakäyntiä 1000 yli 18- vuotiasta henkilöä kohti. Se on uskomaton määrä hoitoa ja kuntoutusta, mikä on kustannettu verovaroin. Käynnit ovat ILMAISIA sekä perustason mielenterveyspalveluissa että erikoissairaanhoidossa. Se on satsaus sekä potilailta itseltään, että ammattilaisilta- nimittäin sitoutuminen hoitoihin ja kuntoutuksiin, joissa ei ole "oikotietä onneen".

      Varsinaisen psykoterapian tuloksellisuuteen vaikuttavat monet tekijät, joista osaa ei voida muokata ja osaa ei tunnisteta. Onnistunut yhteistyö on ponnistelua- mikään muutos ei etene helposti. Joskus terapiaan kohdistuu liian suuria odotuksia, tai siltä odotetaan vaikutuksia, jotka tulisivat jonkun muun hoitomuodon kautta järkevämmin esiin. Kyky verbalisoida, pohtia analyyttisesti ja myös tahto kokeilla uusia toimintatapoja, lisäävät myönteistä muutosta. Joillekin ihmisille voi olla yksilöllisten ominaisuuksien sekä toimintakyvyn rajoitteiden vuoksi perustellumpaa saada toiminnallista kuntoutusta, taitovalmennusta arkielämään ja sosiaalisiin taitoihin tai spesifisti esim.riippuvuuksista irrottautumiseksi jotain melko suoraviivaista apua.

      On myös hyvä noteerata se, että Kela- korvattua terapiaa on mahdollistaa saada kolmen vuoden prosessissa jopa 200 kertaa. Monessa maassa maailmassa julkisesti rahoitettua terapiaa on rajattu lyhyempiin osiin, tai sitten ainoastaan vakuutusasiakkaat pääsevät esim. 10- 20 käyntiä käsittäville terapiajaksoille.

      Vankka perusta psykoterapialle on Suomessa koulutuksen kytkeytyminen parhaaseen mahdolliseen tietoon, eli yliopistoympäristöön. Se on potilaiden etu laatunäkökulmasta. Ja täytyy kyllä vielä mainita se, että Suomessa mielenterveyteen ja psykiatriaan keskittyneet ammattilaiset ovat keskimäärin hyvin kouluttautuneita, vaikka varsinaista psykoterapiaa ei kaikkialla tehdäkään; on neuropsykiatrista valmennusta, perheinterventioita, kriisityön menetelmiä,tunnetaito - opetusta, hengitys- ja kehotyöskentelyä, luonto- ryhmiä jne. Psykiatrinen hoitotyö on sen verran kiehtovaa, että luovuus ja mielen laaja käyttö mahdollistavat monenlaista. Ihmiseltä ihmiselle 🙏

      Vastaa

      0
    2. Se, että jokin kustannetaan verovaroista, ei todellakaan tarkoita että se olisi ilmaista! Jos johonkin satsataan näin paljon , on se poissa esim. lasten- ja nuorten palveluista ja muusta yhteiskunnan toiminnasta. Ei meillä ole varaa pitää tällaista tasoa yllä kovin pitkään.
      Mielestäni jos ei olla vakavasti sairaita, niin maksetaan terapiamme itse. Ei maksa sen enempää kuin halpa kampaamokäynti, pt, ripsien huolto tai pari ravintolakäyntiä, ja vaikutukset ovat huomattavasti pitkäkestoisemmat. Jokainen suomalainen ei voi mennä terapiaan verorahoilla.

      Vastaa

      0
    3. Ilmaisella tarkoitin, ettei kuluja tule asiakkaalle / potilaalle, joille tarjotaan satoja tuhansia vastaanottokäyntejä kunnissa ja sairaanhoitopiireissä vuosittain. Mielenterveysperustaiset käynnit ovat tarttuvien tautien ohella ainoita maksuttomia käyntejä julkisessa terveydenhuollossa.

      Vastaa

      0
    4. "Ei maksa sen enempää kuin halpa kampaamokäynti, pt, ripsien huolto tai pari ravintolakäyntiä"

      Minä en käy kampaajalla, ei ole pt, ei ripsien huoltoa en myöskään käy ravintoloissa. Voisin lisätä paljon muutakin mitä en tee, koska ei ole rahaa. En harrasta mitään maksullista, salilla haluaisin käydä. Vaatteet jotka on välttämättömiä ostan joko Lidl tai kirpparilta. Onneksi yhteiskunta tarjoaa jotakin poli maksun hinnalla.

      Vastaa

      0
  13. Kiitos Sanni. <3 Sattui saumaan, jossa edelleen käsittelen oman elämäni (lapsuuden) solmuja.Itse en ole koskaan kärsinyt masennuksesta kuin hetkittäin, minun suuri peikkoni on ahdistus. Pelko ja ahdistus ovat välillä olleet niin musertavat, että siinä on mennyt ihmissuhteita rikki ja paljon jäänyt kokematta, kun en vaan ole kyennyt parempaan. Nykyään osaan jo suhtautua tähän kaikkeen aika hyvin, kun tunnen itseni ja 'taudin' jo niin pitkältä ajalta. Ja tiedän syyt niihin pahimpiin lapsuuden solmuihin; se auttaa eteenpäin. Suurimmat oppiläksyni - varmaan elämänmitttaiset - rajojen laittaminen ja oman itseni rakastaminen, etenkin herkkyyttäni en osaa vieläkään aina hyväksyä, ja tuskallistahan se usein onkin. Etenkin kun joutuu laittamaan rajoja myös itselleen, etten vain jää kärvistelemään siihen tuskaan... Juuri nyt on ollut muutaman kuukauden vaihe, etten ole oikein mitenkään kelvannut itselleni ja katson kaikkea tekemääni suurennuslasin kanssa. Negatiivisen suurennuslasin. Mutta tämänkin kanssa on ollut aiempaa helpompi elää, kun noin keskimäärin rakastan itseäni jo sen verran paljon, että en siitä olosta enää eroonkaan pääse. Onneksi. Ja olen kaikesta huolimatta optimisti, joten ilahdun silti aina kun linnut laulavat ja koira tulee pyytämään aamulenkille. :)

    Mutta ei mun pitänyt tulla kirjoittamaan romaania tähän, halusin silti jakaa jotain itsestäni, koska tarinasi puhutteli minua syvästi.

    Vastaa

    0
  14. Voi Sanni, kiitos tästä. Tärkeää normalisoida näitä niin monelle tuttuja, mutta silti vaiettuja asioita. Itse olen saanut kuokkavieraaksi aaltoilevan ahdistuksen, jonka kanssa olen elänyt jo yli kymmenen vuotta. Se ei vie elämäniloa pois, mutta rajoittaa, kahlitsee, aiheuttaa surua ja on sellainen kotikummitus, jota ei koskaan kutsuttu, mutta joka silti hyökkää käymään kuin maailman vittumaisin mökkinaapuri.

    Minua ei ulkopuolinen apu ole koskaan auttanut, joten olen luopunut siitä. Ihanaa että terapiasta on monelle apua. Luulen, että itselleni tämä on osittain geneettinen juttu, vaikka esim. koulukiusaaminen on myös varmasti vaikuttanut. Herkkyys on sekä altistava tekijä että suuri voimavara, kaksipiippuinen ominaisuus. Läheiset ovat oma ykköstukipatteristoni. Ja luonto, eri asioista kiinnostuminen ja musiikki.
    Halaus.

    Vastaa

    0
  15. Kiva kirjoitus!

    Itselleni terapia tuli tutuksi kun odotin esikoistani. Elämässä oli kaikki todella hyvin, mutta silti liikaa kuormittavia asioita. En ole koskaan ollut niin peloissani ja hukassa, mitä olin raskaana. Onneksi neuvollassa random terkka huomasi minut itkemässä nurkan takana, ja tuli jutulle. En vielä tänä päivänä tiedä kuka hän oli. Hän tajusi tilanteen ja ohjasi suoraan ihan vain neuvola psykologille. Siellä kävin säännöllisesti raskauden ajan ja hyvän tovin jälkeenkin! En olisi selvinnyt ilman sitä keskustelutukea. Koskaan en ole kokenut mitään niin tärkeäksi. Varmasti meistä jokainen voisi hyötyä keskustelusta ulkopuolisen ja puolueettoman tahon kanssa. Lisäksi se varmasti helpotti myös kotioloja, koska ei tullut kaadettua kaikkea pahaa oloa puolison niskaan. Kaikki vaan terapiaan! Se kannattaa.

    Vastaa

    0
  16. On hyvä poistaa terapian stigmaa ja hienoa, että annat aiheesta tärkeää faktaa, jota moni ei tiedä. Mutta en näe hyväksi sen suosittelemista "kaikille". Ei maailmasta löydy niin paljoa koulutettuja terapeutteja edes. Ja puoskarit voivat olla vaarallisia. Terapia on paikallaan kun mieli voi niin huonosti, ettei normaalielämä suju kunnolla. Ja kun sanon terapia, tarkoitan sillä koulutetun henkilön antamaa hoitoa. Sellaista ei riitä kaikille, koska kyseessä on tehohoito.

    Mutta terapian käsittäminen myös jonkinlaisena säännöllisenä terveenkin mielen "hierontana" on väärin, koska terveen mielen ongelmille on paljon tehokkaampia ja nopeampia tasapainotuskeinoja kuin vuosien oman minän vatvominen. Itse olen kokenut sekä kolmen vuoden kelan terapian vaikean sairauden tuoman elämänkriisin vuoksi, että muita keinoja, jotka ovat oman mielen solmujen aukomisessa olleet minulle paljon tehokkaampia myöhemmin. Kelan terapia oli ennen kaikkea tärkeä ihmiskontakti, joka oli aina kiinnostunut minusta ja voinnistani kriisissä, ja se auttoi eteenpäin elämän romahtamisen jälkeen, mutta ei se minua muuttanut ihmisenä. Mutta kun olin jälleen normaalielämässä mukana, on minua ehdottomasti auttanut säännöllinen tavoitteellinen meditointi, joka on todella muuttanut minua. En koe ahdistusta juuri koskaan enää, enkä käytä mitään psyykenlääkkeitä. Itsenäisesti voi myös tehdä esimerkiksi tunnelukkotyötä tai harjoittaa tappingia avaamaan huonoja käytösmalleja tai patoutumia.

    Keskusteluapua voin kuitenkin suositella kaikille niille,joilla on taipumus käyttää puolisoa tai ystäviä terapeutteina. Sellainen asettaa ihmissuhteisiin liian suuria taakkoja, eikä sellaiseen pidä suostua. Keskusteluapu voi olla vaikka tuntematon baarissa tai jokin vertaisryhmä. Keskusteluapua ei tulisi medikalisoida, sillä se on ihan normaalia kanssakäymistä ja kuuntelua, jossa ei tarvita psykiatria, vaan vain empaattinen kuunteleva ihminen tai ihmisiä.
    Olen katsonut vierestä ystävän menoa psykoosiin ja siinä on todella avuton. Tässä on se skaala, jota katson. Mielen hajoaminen versus oman minän korjailu sellaiseksi, että se miellyttäisi. Olen kokenut kummatkin myös itse. Ensimmäinen on traumakirurgia vaativaa leikkausta kolarin jälkeen ja toinen vapaaehtoista plastiikkakirurgiaa, jossa helposti menee liian pitkälle. Ero on suuri.
    Sanni, uskon että todellakin tarvitset terapiaa nyt, mutta älä takerru ajatukseen, että tarvitset sitä aina tai joka kriisissä. On niin paljon muuta, mikä auttaa myös, ilmaistakin.

    Vastaa

    0
    1. Hei Verde,

      Olen ihan samaa mieltä siinä, että (psyko)terapia ei sovi kaikille eikä auta kaikkia. Parempi muotoilu tässä kirjoituksessani olisi voinut olla "Kaikille tekisi hyvää käydä elämänsä aikana jossain keskusteluavussa". Asioiden reflektointi jonkun ulkopuolisen, omaan elämään liittymättömän puolueettoman tahon kanssa ei varmasti ole huono juttu kenellekään. On ihan totta että terapia ei suinkaan aina ole medikaalista. (Eivätkä kaikki terapeutit ole psykologeja tai edes psykiatrisia sairaanhoitajia, 'terapeutti' ei ole suojattu termi ja kuka tahansa voi olla terapeutti.)

      Haluaisin niin paljon kirjoittaa enemmän vastauksena tämän postauksen kommentteihin, mutta olen tämän viikonlopun suureksi osaksi kiinni sisareni muutossa. Ehkä palaan näihin kun on aikaa keskittyä ajatusten jäsentelyyn ja kirjoittaa kunnolla.

      Kiitos kaikille kommenteistanne, näkökulmistanne ja omista tarinoistanne ❤️

      Vastaa

      0
  17. Sanni, kiitos kun jaoit henkilökohtaisen asian, autat monia. Minulla herää vahvasti toinen näkökulma. Onkohan tämä yleisesti systeemiongelma vai aina yksilön ongelma? Olen asunut useammassa eri maassa, ja jotenkin tämä Suomi tuntuu vaan niin mollivoittoiselta. Mikään ei riitä (ulkonäössä, rakkaudessa, onnellisuudesta jne.) ja elämä pitää suorittaa kympillä joka alueella. Kuinkakohan usein keskimääräinen suomalainen rypee häpeän ja huonommuuden tunteessa? Jotenkin se on niin geeneissämme, siellä alkoholismin riippuvuusgeenin ja sydäntaudin vieressä.
    Miten Sanni voit Kreikassa? Miten ystäväsi siellä suhtautuvat elämän vastoinkäymisiin, joita jokaiselle tulee eteen ja oma vuori on aina korkein? Entä huomaatko eroa jo Ahvenanmaalla? Suomenruotsalainen kulttuuri on jo hieman leppoisampi kuin härmäläinen, ainakin tutkimuksien mukaan. Muistan, kuinka kesti totutella tähän kovaan ilmapiiriin kun palasin takaisin.

    Vastaa

    1
    1. Meri, haluan vastata sinulle tähän kommenttiin, mutta olen tänään kiinni sisareni muutossa. Vastaan kun löydän sopivan raon..!

      Vastaa

      0
    2. Voi kiitoksia, ei ole kiirettä. Halusin vain tuoda kulttuurisen näkökulman tiedoksi, jotta se osattaisiin paremmin kyseenalaistaa. Ei meidän kulttuurimme normi ole ainoa "oikea ", eikä siihen ole pakko suostua.

      Vastaa

      0
    3. Kiitos tästä kommentista. Uskon, että kulttuurilla ja "systeemillä" on aivan varmasti merkitystä. Onhan meitä täällä Pohjolassa aina pidetty "mollivoittoisena" kansana, kyllä siinä varmasti on kulttuurillista taustaa. Analysoidakseen sitä, miksi täällä pohjoisessa sitten on näin, pitäisikin sitten olla rivi-ihmistä perehtyneempi kulttuurintutkimukseen ja kansantieteeseen. Mikä pohjoisen kansan asenteissa ja elämänkatsomuksessa saa aikaan tietyn surumielisyyden..? Ei syynä varmasti ole pelkästään ilmasto ja valon vähyys, vaikka niitäkin nostetaan perinteisesti esiin masentuneisuuden yhdeksi syyksi pohjoisen pallonpuoliskon maissa.

      Miten Sanni voit Kreikassa? Miten ystäväsi siellä suhtautuvat elämän vastoinkäymisiin, joita jokaiselle tulee eteen ja oma vuori on aina korkein? Entä huomaatko eroa jo Ahvenanmaalla? Suomenruotsalainen kulttuuri on jo hieman leppoisampi kuin härmäläinen, ainakin tutkimuksien mukaan.

      Vointiani Kreikassa on tietysti huono ja "epäreilu" verrata mielialaani kotimaassa, sillä Kreikassa en elä arkea vaan kyseessä on aina jollain tapaa loman kaltainen olosuhde, jossa olen irtautunut arjen verkoista. Pitäisi asua Kreikassa pidempään.

      Mutta olenhan toki oleskellut maassa yhteensä jo melkein pari vuotta jos laskee kaikki reissut ja au pair -kuukaudet yhteen, ja tietysti minulle on syntynyt käsitys heidän tietynlaisesta mentaliteetistaan ja asenteestaan vaikeuksia kohtaan. Tällä kokemuksella kyllä tunnen, että siellä on yleisesti positiivisempi ja elämäniloisempi asenne, hyviä asioita vaalitaan ja niiden merkitys arjessa korostuu, eikä ongelmissa "ryvetä". Koen joskus, että Suomessa on tyypillistä hakea energiaa negatiivisissa asioissa lillumisesta, ja valitaan usein tämä energia positiivisen sijasta. Meillä rakastetaan voivotella vastoinkäymisiä ja epäoikeudenmukaisuuksia ja keskittyä vaikkapa naapureiden, sukulaisten ja työkavereiden arvosteluun, sen sijaan että viljelisi ensisijaisesti aina positiivisia "uutisia" ja toimia.

      Kun talouskriisi Kreikassa oli syvimmillään ja juttelin tilanteesta paikallisten kanssa, he eivät tokikaan avanneet minulle (vieraalle) syvimpiä tuntojaan, mutta yleinen asenne oli kuitenkin, että köyhyydessäkään ei luovuta tärkeistä, kulttuuris-sosiaalisista tavoista kuten ulkona kahviloissa istumisesta ja yhdessä syömisestä. Enää ei ole varaa ostaa montaa viinilasia, ei ehkä edes yhtä, mutta voi ostaa vesipullon ja istua sen äärellä koko illan, tai siemailla hitaasti yhtä olutta. Ei keskitetä energiaa sen suremiseen, että nyt ei ole rahaa tehdä sitä tai tätä, vaan jatketaan positiivisten kohtaamisten vaalimista niillä resursseilla, mitä on.

      Ahvenanmaata on myös vaikea verrata manner-Suomeen jo siksi, että siellä hyvinvointi on (aina?) ollut korkeammalla tasolla kuin emämaassa. Siellä on mm. alhaisin työttömyys koko Suomessa, ja jo tämä on omiaan vaikuttamaan hyvinvointiin ja asenteisiin.

      Lopulta, joudun kuitenkin sanomaan, että kuudenkaan pysyvästi Ahvenanmaalla asutun vuoden jälkeen en päässyt kovin syvälle ahvenanmaalaisuuden ytimeen. Ahvenanmaalaiset vaikuttavat ulospäin ystävällisiltä ja rennoilta "ulkopuolisia" kohtaan, mutta lopulta on hyvin vaikeaa päästä todella osaksi "paikallisia". Ahvenanmaalaiset ovat jollain tapaa kaikkein sisäänpäinlämpeävimpiä ihmisiä joita olen tavannut, vaikka tätä ei pidä tokikaan yleistää koskemaan kaikkia ahvenanmaalaisia. Heistä on hyvin vaikea lopulta päästä "perille".

      Yleinen asenne ja tekemisen meininki tuntuisi kuitenkin olevan myönteisempi kuin manner-Suomessa, ja totta kai jo saarella ja maaseutumaisessa ympäristössä asuminen vaikuttaa mentaliteettiin "leppoistavasti" verrattuna suuriin kaupunkeihin.

      Vastaa

      1
  18. Kiitos, kun kirjoitit tarinaasi. Olen usein miettinyt terapian tarvettani, mutta en moniin vuosi / vuosikymmeneen keksinyt mikä on tämä syy, etten voi keskustella aiheesta mikä menee liian lähelle. Vasta viimeaikoina olen tajunnut että olen vahvasti introvertti. Lisäksi asun pienellä paikkakunnalla ja työskentelen terveysalalla. En voisi koskaan hakeutua terveyskeskukseen (henkilökunta on siis työkavereitani / samaa työyhteisöä) ja sieltä ohjautua terapiaan ja näin saada Kelan myöntämää psykoterapiaa. Yksityiseen ei ole varaa. Joten olen kärsinyt hiljaisesti. Tällä hetkellä on vaikea nähdä ulospääsyä, mutta taistelen vahvasti vastaan. Kesä aina helpottaa :)
    Kaikkea hyvää sinulle Sanni ja kiitos blogistasi.

    Vastaa

    0
    1. kukkis...! ❤️ Voisitko miettiä soittavasi Mieli Ry:n tukipuhelimeen..? Jo se voi helpottaa ahdistavien ajatusten kanssa...!

      Ymmärrän todella hyvin tilanteesi työsi suhteen, ja sen vaikutuksen avun hakemiseen.

      Olisiko sinulle mahdollista vierailla jossain sellaisella (lähi)paikkakunnalla, jossa on Kriisikeskus? Saisit jutella anonyymisti ja ilmaiseksi. Ehkä toisen paikkakunnan kriisityöntekijät eivät tunne sinua...? Jo se, että saa ylipäänsä jutella JONKUN vaikeiden elämäntilanteiden käsittelyyn koulutetun henkilön kanssa voi helpottaa tosi paljon, vaikka juttelut eivät olisi ihan säännöllisiäkään.

      Lisäksi on mahdollista saada myös nettiterapiaa, joka on tosi paljon edullisempaa kuin tavallinen terapia, Mieli Ry:ltä saat siitä lisätietoa. Nettiterapeutti ei suurella todennäköisyydellä ole paikkakunnaltasi eikä tunne kollegoitasi. Mieti tätä mahdollisuutta..! <3 Toivon kovasti että rohkaistut tarttumaan apuun, sitä on saatavilla!

      Vastaa

      0
  19. Tosi hyvä kirjoitus.

    Olen joutunut viime vuodet kasaamaan elämää aika lailla tyhjältä pohjalta ja työ jatkuu edelleen, vaikka nykyään meneekin aika hyvin. Vaikea kuvitella miten järjissä oisin ilman ammattiapua, tuskin kovin!

    Mieli on siitä jännä että sitä on vaikea saada pysymään nykyhetkessä. Se elää mieluummin menneessä ja tulevassa. Jos voisin valita niin nauttisin vain siitä että asiat ovat tänään hyvin, mutta eihän se ole niin yksinkertaista. Toisaalta ajattelen että jonain päivänä ehkä on ❤️

    Vastaa

    0
  20. Kiitos kun kirjoitat tästä. Oli hyvin kirjoitettu, sekä omakohtaisesti koskettavasti että jopa ammattimaisesti.

    Itsekin aloitin käynnit nuorisopsykiatrialla 15-vuotiaana. Kuitenkaan en kokenut saavani näistä käynneistä apua nuorena. Opiskelut takkusivat masennuksen vuoksi. Noin 22-vuotiaana minulla oli jopa niin musta jakso elämässä, että tuntuu, kuin kokonainen vuosi olisi unohtunut. En muista ajasta juuri mitään.

    Nuorena keskustelukäynneillä ei ehkä osattu nähdä minua kärsivänä ihmisenä, vaan lähinnä murrosiästä kärsivänä teininä. Muutin omilleni jo 15-vuotiaana,ja jonkin suuren häpeän vuoksi en turvautunut enää sen jälkeen kehenkään, vaikka olin suuresti aikuisen avun tarpeessa.

    En käynyt vuosiin puhumassa missään ja luovutin. Sitten 27-vuotiaana viimein lähdin mukaan erääseen depressioryhmään. Se viimein loksatti palaset päässäni kohdalleen! Jännitin ryhmään menoa älyttömästi, koska häpesin itseäni. Siellä sainkin vertaistukea, en ollut ainut. Siellä opin viimein kyseenalaistamaan sen koko elämääni varjostaneen häpeän tunteen. Viimein pystyn rehellisesti toteamaan, että olen yhtä arvokas, kuin muutkin. En ole vain se elämässä epäonnistunut tai kaiken toivon menettänyt. Aikuistumisen myötä kykenen myös katsomaan taakse päin nuorta minääni paljon ymmärtäväisemmin.

    Nuorille on onneksi nykyään paremmat tukipalvelut. On nuorisotakuu, etsivä nuorisotyö jne kaiken muun tukena. On hieno tavoite, että kaikista huonovointisista nuorista saataisiin ajoissa koppi ja heidät otettaisiin palvelujen pariin. Ettei kukaan jäisi vuosiksi yksin, kuten itse jäin.

    Vastaa

    1
  21. Minä aloitin ensimmäisen ”kunnon” terapian reilu kuukausi sitten. Olen nyt 29-vuotias. Aiemmin olen hakeutunut mielenterveydenhuollon eri palveluihin muutaman kerran, ensimmäisen kerran lukioikäisenä. Terapia on ihanaa! Ei siis mitään noloa, vaan ihanaa! Se on vaikeaa, se on rankkaa, mutta se antaa paljon. Ottaa toki myös. Olen opetellut avoimuutta hiljalleen ja yksi harjoitukseni itselleni on ollut puhua terapiasta. Kiitos tästä kirjoituksesta ❤️

    Vastaa

    0
  22. Minusta on aina hyvä, että terapiassa käymisestä puhutaan. Pikkuhiljaa siitä toivottavasti tulee näin normaalia ja hyväksyttävää ihmisten silmissä.

    Masennuin itse kymmenisen vuotta sitten ja olin onnekas, että työterveyshuolto sekä silloinen puolisoni ottivat asian vakavasti ja järjestivät asiat niin, että pääsin lopulta terapiaan kelan tuella. Tilanne oli niin pitkällä, että yksin en olisi mitenkään jaksanut käydä terapiaan johtavaa prosessia läpi.
    Tämä on ollut minulle siitä asti ongelma. Olen pari kertaa tipahtanut äkillisesti kaivoon, josta nousemiseen olisin tarvinnut apua, mutta kun olen jo siellä, ei minulla ole voimia selvittää asioita ja soitella ympäriinsä ja niinpä se on aina jäänyt.

    Kirjoituksesi sai minut taas ajattelemaan näitä aikoja ja myös sitä, pitäisikö minun nyt hakea apua kun jaksaisin. Mutta - juuri nyt kaikki on ihan ok joten minusta tuntuisi tyhmältä pyytää apua. Hankala juttu.

    Vastaa

    0
  23. Kiitos kirjoituksesta! Minulla on psyykkinen sairaus, mutta oikean lääkityksen ja tutun psykiatrin kontrollikäyntien avulla elän täysin normaalia elämää. En anna sen määritellä itseäni ja elämääni. Tietysti välillä toivoisi, että elämä olisi vähemmän raskasta mitä se välillä on.

    Halusin puuttua asenteeseen että "verovaroista maksetaan Kelan kuntoutuksia ja kuka ansaitsee ilmaista terapiaa". Totuushan on että Kela maksaa, koska haluaa varmistaa että pystymme opiskelemaan opintomme loppuun ja siirrymme työelämään maksamaan veroja monikertaisesti kuntoutuskuluihin nähden. Olen kiitollinen saamastani avusta ja maksan verojen muodossa sitä takaisin yhteiskunnalle.

    Vastaa

    0
  24. Kiitos kun jaoit oman kokemuksesi <3
    Olen muutaman kerran käynyt psykologilla ja jossain vaiheessa olisi hyvä käydä psykoterapiassa, mutta tällä hetkellä minulla ei ole rahaa tai jaksamista aloittaa sitä prosessia. Plus tällä hetkellä ei ole sellainen akuutti avuntarve fiiliskään, joten sitten tulevaisuudessa.

    Vastaa

    0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


  • Sanni

  • Arkisto

    • 2024 (118)
    • 2023 (149)
    • 2022 (174)
    • 2021 (178)
    • 2020 (227)
    • 2019 (203)
    • 2018 (227)
    • 2017 (298)
    • 2016 (284)
    • 2015 (343)
    • 2014 (389)
    • 2013 (400)
    • 2012 (214)
    • 2011 (226)
    • 2010 (287)
    • 2009 (207)