Tulin eilen illalla todella surulliseksi, vaikka minun pitäisi olla iloinen.
Kirjoitin tätä tekstiä aamukahteen. Olen miettinyt koko päivän haluanko julkaista jotain näin henkilökohtaista. Mutta kyllä minä haluan, tämä on minun tapani käsitellä asiaa.
Jos et kestä ylitunteellisuutta, hyppää tämän jutun yli.
Olen kertonut nuorimmasta sisarestani, joka viihtyy kaukana Suomesta ja viettää hyvin erilaista elämää kuin muu perheeni. Tämän syksyn hän on taas ollut Etelä-Amerikassa. Välillä hän oli poissa kokonaiset kolme vuotta. Tänä aikana puhuimme puhelimessa vain kahdesti. Olin niin onnellinen kun hän vihdoin palasi Suomeen viime jouluna. Oli mieletön hetki nähdä rakas ihminen siinä yhtenä kappaleena niin pitkän ajan jälkeen..! Äänikin oli muuttunut. Ja kasvoille uurtunut nähtyä elämää. ”Hei ipana, sinullakin alkaa jo olla ryppyjä silmäkulmissa!” nauroin. Sisareni on minua 7 vuotta nuorempi eli ei enää mikään teini. Mutta minulle hän on aina se "pienin", suojeltavin. Mielessäni hänen kasvonsa ovat aina 17-vuotiaan.
Keväällä hänellä ehti jo olla suunnitelmia Suomeen jäämisestä. Mutta kun koulujen ovet eivät auenneet, hän pakkasi taas loppukesästä rinkkansa. Paluulento jäi käyttämättä ja kuukauden reissu venyi viideksi. Sisko lupasi palata jouluksi. Ajattelin, että eihän tämä syksy enää tunnu missään kun selvisin niistä kolmesta vuodestakin.
Eilen juttelin siskoni kanssa netissä pitkästä aikaa.
Ei hän halua enää Suomeen. Hän hakee opiskelemaan Argentiinaan ja aikoo jäädä Etelä-Amerikkaan.
”Tiedät ettei minulle ole Suomessa mitään. Haluan olla siellä missä minulla on mahdollisuuksia ja minua arvostetaan”.
Tiedän täsmälleen mitä siskoni tarkoittaa, mutta silti sydämeni murtui. Tätä en halunnut kuulla. En pysty edes muistamaan milloin olisin viimeksi itkenyt kunnolla, mutta eilen itkin. Niin että räkä valui.
Siskoni ei ole enää mikään lapsi vaan aikuinen joka päättää itse elämästään. Ymmärränhän minä että hän on onnellisempi jossain muualla kuin täällä, ja toki ihmisen kuuluu seurata sydäntään. Mutta samalla en ymmärrä. Miksei hänen sydämensä sano, ”Haluan olla lähellä perhettäni”? Eikö hänellä ole ikävä meitä? Miten hän voi vain…. jättää meidät?
Etelä-Amerikka ei ole mikään Barcelona (jossa siskoni myös asui vuosia). Ei sieltä tulla käymään kerran puolessa vuodessa. Hyvä jos kerran vuodessa. Kyllä sen tietää mitä Etelä-Amerikkaan jääminen tarkoittaa. Minun on hyväksyttävä se, että en saa olla osa siskoni arkea. Hänestä tulee vain ”joulusisko”. Harvoin vieraileva ”guest star”.
En koskaan halunnut äidin ja hänen siskojensa kohtaloa. Äidilläni oli kaksi vanhempaa siskoa jotka muuttivat Yhdysvaltoihin kun äitini oli vielä kouluikäinen. Äiti on tavannut heitä tämän jälkeen alle 15 kertaa koko elämänsä aikana. Ei sieltä vain tultu käymään. Kun oli jo uusi elämä; perhe, työt, ystävät…. Suomi tuntui heille niin etäiseltä.
Siskoni ovat minulle kaikki kaikessa, ja olen aina ollut kauhuissani äidin ja hänen sisartensa etäisyydestä. Olen usein kysynyt häneltä, "Miten voit olla puhumatta siskojesi kanssa vuoteen? Eikö sinusta tunnu pahalle kun ette koskaan tapaa?" Nyt minulle jo nuorimmalle siskolle on käymässä samoin. Enkä voi tehdä sille mitään. Se tekee minut niin onnettomaksi. Ja kiukkuiseksikin, itselleni. Miksi olen niin itsekäs että tunnen näin, kun minun pitäisi päin vastoin kannustaa siskoani unelmien toteuttamisessa? Miksi haluan taivutella hänet jäämään jonnekin jossa hän on onneton, vain että minulle tulee parempi mieli?
Kun siskoni olivat pieniä, minulla oli tapana kiusata heitä. Olin tuolloin alle 12 vuotias. Kiusaus kohdistui etenkin nuorimpaan. Hän oli minun silmissäni tyhmä ja hidas rääpäle, ja ärsyynnyin suunnilleen kaikesta mitä hän teki. Nahistelu sisarusten kesken on tietysti ihan normaalia, mutta minun käytökseni nuorinta kohtaan ei ollut normaalia. Olin hänelle lakkaamatta sydämetön ja ilkeä ilman mitään näennäistä syytä. Saatoin sulkea hänet pimeään huoneeseen itkemään enkä päästänyt ulos.
Oikeasti taustalla oli tietysti syynsä. Mutta ne eivät liittyneet siskooni vaan minuun ja siihen, mitä olin käymässä läpi. Siskoni on antanut minulle jo kauan sitten anteeksi, mutta muistot vainoavat minua. Tiedän, että kiusaus jätti myös siskooni jäljet. Miten saatoin olla niin julma, se oli kertakaikkisen käsittämätöntä.
Lähennyimme nuorimman siskon kanssa kunnolla vasta hänen lukioaikoinaan, kun tulimme iänkin puolesta lähemmäs toisiamme. 13-vuotiaan ja 20-vuotiaan voi olla vaikea ymmärtää toisiaan, 6-vuotiaasta ja 14-vuotiaasta puhumattakaan. Alle 2-kymppisenä 7 vuotta on hurjan suuri ikäero.
Muistan, kuinka vaikuttunut olin, kun minulle alkoi valjeta, kuinka välkky ja taiteellisesti lahjakas siskoni olikaan. ”Pieni tyhmä rääpäle” olikin itse asiassa älykkäin meistä sisaruksista. Hänestä tuli meistä kaikkein taiteellisin, herkin, filosofisin. Idealistisin. Me muut olimme kertakaikkiaan niin... tavanomaisia hänen rinnallaan.
Sitten minä muutin Ahvenanmaalle, ja pian tämän jälkeen sisko kirjoitti ylioppilaaksi ja aloitti reissuvaihteensa. Mille tielle hän on jäänyt.
Eurooppa-vuosien aikana sentään tapasimme kaksi, kolmekin kertaa vuodessa. Sähköpostihiljaisuus kasvatti silti huolta ja etäisyyttä välillä valtaviin mittoihin. Noina aikoina siskoni oli todella huono pitämään yhteyttä ja kolmekin kuukautta saattoi kulua ilman että hänestä kuului sanaakaan. Hän ikään kuin katosi omaan maailmaansa jossa aika kulki eri tahtia, hän ei sanojensa mukaan edes huomannut että oli kulunut niin kauan viestien välillä.
Joka kerta tavatessamme kuitenkin tunsin, että kunnioitukseni häntä kohtaan kasvoi. Kuunnellessani siskon tarinoita hänen elämäntyylistään, saatoin kokea vain suurta ihailua ja arvostusta. Tämä ihminen lähti kirjaimellisesti toteuttamaan unelmiaan, eikä antanut minkään yhteiskunnan normien sanella mitä hänen tulisi tehdä.
Koska sisareni on reissannut käytännössä koko aikuisikänsä, kukaan meistä perheessä ei ole päässyt osalliseksi hänen ”arkeaan”. Saatteko kiinni siitä, mitä tarkoitan..? Vaikka en välillä ole nähnyt toistakaan sisartani moniin kuukausiin, olemme silti pitäneet yhteyttä puhelimitse ja olleet aina viivalla siitä mitä toisen elämässä tapahtuu. Tunne on aivan eri, kun tiedät missä sisaresi asuu, millainen hänen kotinsa on, missä hän käy töissä, millaisen leikkauksen hän otti viimeksi kampaajalla… Nuorimmasta sisarestani en ole tiennyt mitään tällaista sen jälkeen kun hän lähti maailmalle. Hän vain on… jossain. Berliinissä. Barcelonassa. Boliviassa. Vallatussa talossa. Ystävän luona. Mutta paikat ja ihmiset ovat meille tuntemattomia, kasvottomia.
Koko ajan olemme odottaneet, että seikkailuvaihe jossain vaiheessa päättyy. Se on tuntunut itsestään selvältä. Totta kai tulee aika, jolloin saamme hänet takaisin.
Viime keväänä sisko antoi ymmärtää, että nyt se hetki olisi käsillä. Tunsin niin syvää iloa ja huojennusta. Voisimme lopultakin alkaa ”kulkea hänen rinnallaan”, tulla fyysisesti osaksi hänen elämäänsä. Damn it, minä haluan vaihtaa sähköpostiviestit oikeaan ihmiseen jonka lämpimään käteen voin tarttua.
Ja nyt… se repäistiin käsistäni. Argentiina. Olen niin suuressa tunnekuohussa että en tiedä mitä tehdä. Minun pitäisi olla iloinen siskoni puolesta, mutta tällä hetkellä pystyn vain tuntemaan surua ja haikeutta. ”Amerikan sisko”…. Niin kuin äidilläni. Joulukorttisisko. Sähköpostisisko.
Olenko minä paha ihminen kun haluaisin käyttää kaikki keinot pidätellä siskoani Suomessa, taivutella jäämään lähellemme? Jokin osa sisälläni huutaa, että minulla on oikeus saada pitää siskoni luonani, hän on jo omistanut niin monta vuotta itselleen että nyt on minunkin vuoroni. Kun sanon tämän ääneen, tajuan kuinka järjetöntä se on. Silti en voi estää tunteita. Olen hurjan surullinen!
Maantiede tuli väliimme juuri kun olimme ystävystyneet, tulleet läheisiksi. Olen vain odottanut, että voisimme jatkaa siitä mihin 10 vuotta sitten jäimme. Mutta siskoni ei halua palata. Minun on vain yritettävä hyväksyä se.
.
Onko teillä kellään sisarta, veljeä tai muuta läheistä perheenjäsentä, joka asuu toisessa maassa tai jota jostain muusta syystä näette todella harvoin? Miltä se teistä tuntuu? Onko se vaikuttanut läheisyyteenne? Voiko siihen koskaan tottua..?
Olipas vaikea tehdä valintaa, teiltä oli tullut niin hyviä perusteluja..! Eilen tuskailin asian parissa toista tuntia, ja tuli taas nämä tutut "voi kun mulla ois lähettää tuotteet kaikille" -tunteet.
(Silmänympärysvoide oli muuten kirkkaasti suosituin testituote..! :))
Lopulta tein sitten niin, että otin tänään Yves Rocheriin yhteyttä ja kysyin ujosti, olisinko mitenkään saanut toisen setin testituotteita että voisin laajentaa paneelin kymmeneen henkilöön. Ja se oli heille ok. :) Joten nyt saamme helmikuun testituloksiin vielä tuplasti käyttökokemuksia. Jee! :)
Mutta pitemmittä puheitta, testipaneeliin valitut ovat:
NORMAALIN/SEKAIHON PÄIVÄVOIDE:
HERKÄN IHON PÄIVÄVOIDE:
YÖVOIDE:
SEERUMI:
SILMÄNYMPÄRYSVOIDE:
Koska kyseessä on anti age -sarja, painotin valinnoissa ikää.
Kiitoksia kaikille testipaneeliin hakeneille! Mieluusti olisin antanut tuotteet teille kaikille! :)
Palataan Elixir 7.9 -merkeissä sitten helmikuussa.
P.S. En vieläkään ole kotona jotta pääsisin lunttaamaan tuoteincit, mutta Rocherilta kerrottiin, että seerumia ja silmänympärysvoidetta lukuunottamatta sarjan tuotteissa on käytetty minimimäärä (ilmaan haihtuvaa laatua olevaa) silikonia käyttömukavuuteen liittyvistä syistä. Koko sarja on kuitenkin mineraaliöljytön ja parabeeniton.
Ohhoh mikä määrä ääniä teiltä tuli Instru-kamppiksen pokavalintaan...! Kiitoksia osallistumisestanne, olin ihan ällikällä lyöty teidän innostuksesta! :) Joudun kyllä tunnustamaan, että en jaksanut laskea melkein 800 ääntä erikseen niin, että olisin saanut sijoituksen kaikille kuusille kehyksille (mikä tietysti tilastofriikkinä olisi kovasti kiinnostanut...! :)). Mutta aika varmalta vaikutti, että pokat numero 4 saivat suurimman kannatuksen. Ne saivat äänen melkeinpä joka toisessa tai kolmannessa kommentissa.
Toiseksi tulivat pokat numerolla 6.
Kehyksiä voi käydä katsomassa ja muistiaan virkistämässä täällä.
Mielenkiintoisesti kummatkin kärkeen sijoittuneet kehykset ovat muoviset ja väritehosteilla. Näköjään teidän mielestä minulle sopii siis tällaiset vähän persoonallisemmat pokat...! :)
Omaa päätöstä tulevista laseista en ole vielä tehnyt, mutta luulen etten ainakaan valitse voimakkaita vitosia ja kilttejä ykkösiä. Muut neljä ovat hurjan tasaisia kandidaatteja ja valinta tulee olemaan todella vaikea. Voi kyllä olla että päädyn ottamaan kahdet...! :D
Kerron teille toki sitten kun saan päätöksen tehtyä.
Täytyy sanoa, että itse asiassa yllätyin tosi paljon siitä, että neloset saivat niin paljon ääniä. Kaikissa kehyksissä on ehdottomasti "minua" ja ne sopivat minulle, mutta neloset ovat omaan silmääni vitosten ohella eniten sellaiset "statement"-kehykset ja jotenkin dominoivat. Ne ovat niin suuret ja voimakkaan väriset, että vievät heti huomion.
Kieltämättä väri on kuitenkin todella kiva... Ja tuntuu kummasti sopivan minulle, vaikka omassa sävytyksessäni ei ole mitään punaista enkä pidä punaisia vaatteittakaan. Itse viehätyn ehkä kuitenkin enemmän kutosen mallista, mutta niissä taas turkoosi tehosteväri arveluttaa edelleen...
Ei ole helppoa...! :)
Arvonnassa onni suosi nimimerkki ailimea! Ailime pääsee päivittämään prilliasioitaan Instrumentariumin 150 euron lahjakortilla. Onnittelut voittajalle!
