Viivi-koiran poismenosta tulee tänään vuosi.
Viivi eli 15-vuotiaaksi, ja vaikka sillä oli viimeisinä vuosinaan haimaongelmia eikä se enää kunnolla nähnyt, se eli viimeiseen päiväänsä saakka iloista ja aktiivista koiran elämää.
Viivi oli sisareni koira, mutta se vaikutti minun elämässäni läheisesti koko 15 vuoden ajan. Viimeiset kolme vuotta Viivi asui puoliksi minun ja toisen sisareni luona, kun sisareni muuttunut elämäntilanne ei enää mahdollistanut koirien pitoa.
Viivi oli äärettömän sitkeä ja elämänhaluinen. Kesällä 2020 se kävi vakavan putoamisonnettomuuden seurauksena kuoleman porteilla - ja yllätti kaikki selviämällä. Viivi oli sairaalaan saapuessaan lähes täysin vailla tajunnan merkkejä, eikä 13-vuotiaalle seniorille juuri annettu toivoa. Murtunut sisareni teki päätöksen aloittaa tehohoito lääkärin heikosta ennusteesta huolimatta. Seuraavana aamuna eläinsairaalan henkilökunta kohtasi suureksi hämmästyksekseen virkeän, häntää heiluttavan ja ruokaa vaativan Viivin. Sen selviäminen oli käytännössä ihme.
Sellainen koira Viivi oli. Sen sitkeys ja elämänilo inspiroi ja ilahdutti kaikkia sen läheisiä läpi sen elämän.
Viivi rakasti metsälenkkejä, vinkuleluja ja marjoja. Jos Viiviltä olisi kysynyt, se olisi todennäköisesti maininnut elämänsä parhaimpiin muistoihin kuuluvan vaellusretket Lapissa ja Seitsemisen ja Helvetinjärven kansallispuistoissa. Metsäpoluilla Viivi oli elementissään. Hymyilen koko kehollani ja sydämelläni, kun näen muistoissani pienen tarmokkaan hahmon kipittävän kaukana pitkospuilla muun joukon edessä. Välillä se pysähtyi ja kääntyi katsomaan meitä aavistuksen kärsimättömänä, "No hei, vauhtia nyt siellä!"
Kotioloissa Viivi oli rauhallinen ja omanarvontuntoinen. Se asettui mielellään korkeammille paikoille kuten sohvatyynyille - jopa sohvan selkänojan päälle! - tarkkailemaan ympäristöä. Se katseli meitä muita pohdiskellen ja hieman arvoituksellisesti.
Sen uskollinen ystävä ja koiraelämänkumppani Totti taas hosui ja säntäili ja hermoili senkin edestä. 😅❤️
Viivin kulku oli viimeisinä kuukausinaan hidastunut ja saatoimme aavistaa, että kohta oli Viivin aika. Yhä se rakasti ulkoilua vaikkei jaksanut enää kävellä kuin korttelin tai pari, ja Viivin viimeisenä päivänä teimme vielä mukavan aurinkoisen kävelylenkin Pyynikille.
Yöllä Viivi sai sairaskohtauksen ja vein sen eläinsairaalaan.
En kerta kaikkiaan kyennyt tekemään päätöstä sen elämästä ilman, että sisareni saisi olla mukana. Viivin tila saatiin tasaantumaan tiputuksella ja se jäi loppuyöksi sairaalaan.
Mutta tiesin, että nyt oli sen aika.
Soitin aamulla koko perheelleni ja nuorin sisareni hyppäsi välittömästi junaan Helsingissä. Kahta tuntia myöhemmin olimme kaikki kokoontuneet sairaalaan hyvästelemään Viiviä.
Viivi lahjoitti meille viimeisenä aamunaan lahjan, jonka juuri Viivi saattoi antaa. Se saapui luoksemme rauhallisena ja läsnäolevana ja tervehti meistä jokaista katseellaan. Se heilutti häntää ja nuoli sisareni nenää. Vaikka se oli väsynyt, sairaskohtauksen merkit olivat hiipuneet ja se oli täysin läsnä ja tietoinen.
Se katsoi meitä ja sen katse sanoi, että kaikki on ok. Nyt on hyvä mennä.
En ole ikinä itkenyt yhtä paljon. Koko kehoni meni tilaan jossa vain tärisin ja nyyhkytin. Hetki oli niin kaunis ja niin surullinen. Se oli viiltävää. Se oli kaunein ja hienoin tapa Viiville mennä, koko perheensä ympäröimänä.
Silti hyvästien hetki repii ja sattuu niin, että sitä ei meinaa kestää.
Vain kolme viikkoa myöhemmin oli Totin aika mennä ystävänsä luo.
Ikävä on yhä suuri, mutta Viivi ja Totti eivät unohdu.
Eiväthän poismenneet rakkaamme koskaan oikeastaan lähde. He jäävät muistoihimme, ja heidän vaikutuksensa elämässämme jatkavat meissä. Me olemme kokemustemme ja kohtaamiemme merkityksellisten olentojen summa. Niin ihmisten kuin eläinten.
Katselin hiljattain vanhoja kuva-albumeita tietokoneellani ja löysin mm. tämän kuvan vuoden 2015 Indiedays Awardsista.
Tämä on mun mielestä pähein look, joka mulla on koskaan ollut. (Sen loi kampaajaystäväni Leena, joka vastasi monista blogigaala-aikojen hiustyyleistäni.)
Vanhat kuvat erilaisista juhlalookeista virittivät pitkästä aikaa hereille alemmuuskompleksini tyyliin - tai pikemminkin sen puutteeseen - liittyen. Olen kirjoittanut tästä lukuisia kertoja blogin historian aikana. Ja täällä se tunne yhä kutittelee osana mun itsetuntoa vielä 4-kymppisenä.
Olen ihan tyytyväinen itseeni, mutta samalla koen jatkuvasti, että olen jollain tapaa vääränlainen erilaisissa tilanteissa. Ikäänkuin mun pitäisi koko ajan vaihtaa roolia ollakseni hyväksytty. Tai: tunteakseni oloni hyväksytyksi. Tässä on vissi ero. Järkeni uskoo, että minut hyväksytään juuri sellaisena kuin olen, mutta tunnepuoli viestii toisin.
Minulla on aika lailla pysyvästi epämukava olo olemukseni kanssa muissa kuin perusarkeen liittyvissä tilanteissa.
Ehkä siksi viihdyn niin paljon mökillä, jossa "habitus-koodiin" kuuluu verkkarit ja virttyneet paidat. Mökillä kukaan ei ihmettele, miksei mulla ole käsilaukkua tai hiukset laitettuina.
Perustyylini ja tapani olla kiteytyy kaiketi sanaan luonnonlapsi. Poislukien meikkaus, se ei ehkä niin sovi ajatukseen luonnonlapsesta.
Joka tapauksessa, en ole koskaan ollut kiinnostunut muodista tai siitä, että harkituilla toimenpiteillä loisin itsestäni tietyn tyylisen. En osaa tätä oikein selittää, mutta lähestulkoon vihaan esimerkiksi vaatteiden ostoa. Vaatteet ja asusteet ovat mitä suurinta epämukavuusaluettani.
Kaikkein eniten viihdyn retkeily- ja ulkoiluvaatteissa. Ne ovat mukavan tuntuisia päällä ja jollain tapaa anonyymeja, eivät määrittele tyyliä. Ne ovat kuin vaatteiden "sukupuolineutraali" genre.
Mulla on tyyliin kaksijakoinen suhde:
en jaksa yhtään käyttää aikaa näyttääkseni tietynlaiselta, mutta samalla kuitenkin aika ajoin toivon, että olisi toisin. Ja haaveilen siitä, että mulla olisi stailisti, oma palkattu "Leena", joka toisi mulle pari kertaa vuodessa uusia kivan näköisiä vaatteita ja fiksaisi mut kuntoon erilaisiin tilanteisiin tuulipukutakkien tuolla puolen. Ja laittaisi välillä mun hiukset toisella tavalla. 🙏🏻
Kun mietin asiaa, niin mulla on ihan aina aikuisuudessa ollut tyyli-alemmuuskompleksi. Teini-ikään se ei kuulunut, vaan syntyi vasta myöhemmällä iällä. Ehkä liittyen myös odotuksiin, joita "aikuiseen" suunnataan. (Tai siis joita kuvittelen aikuisuuteen tai tiettyihin aikuisuuden ilmentymiin suunnattavan.)
Ylipäänsä minua mietityttää se, millaisia "normeja" mieleni tuntuu erilaisiin asioihin liittävän. Normeja, joille tavallaan on kulttuurillinen peruste, mutta joiden ei silti tarvitse eikä kuulu olla mikään sabluuna sille, miten ihmisen kuuluisi olla. Vaikka käsitän koko homman naurettavuuden, silti mulla on huono olla, jos en mielessäni täytä oletettua normia. Yksi klassinen esimerkki on naisiin usein liitetty kiinnostus muotia ja kaikenlaista naisellista kohtaan. Erityisesti tänä päivänä tämä "oletus" alkaa olla vanhentunut, mutta silti minusta yhä tuntuu, että olisin jollain tapaa hyväksytympi ja öh, "parempi", jos olisin tällainen nainen. Simppelisti: minusta tuntuu, että mun pitäisi jotenkin selitellä tai puolustella itseäni, koska en esimerkiksi ole kiinnostunut käsilaukuista ja kannan nykyään kamojani repussa tai kangaskassissa.
Johtuvatko nämä tuntemukset mun omasta lähiympäristöstä kuten ihmisistä, joiden kanssa olen tekemisissä ja työstä jota teen, vai laajemmin koko minua ympäröivästä kulttuurista..? Välillä kieltämättä mietin, tuntisinko näin, jos olisin koko elämäni asunut muiden "tuulipukutyyppien" kanssa ja päätynyt töihin alalle, jossa ei ole odotuksia tietynlaisesta ulkonäöstä..?
Oli miten oli, huomaan ihailevani ihmisiä, joilta erilaisten roolien vaihtelu sujuu vaivatta. Nimenomaan tyylillisten roolien. He ovat ulkoisesti yhtä lailla kotonaan ja mukavuusalueellaan niin iltapukujuhlissa, mökkiaskareissa kuin työhaastattelussa. Joka tilanteeseen löytyy puku ja kampaus.
Minullekaan ei ole ongelma olla eri rooleissa ja olen innostunut hyvin eri tyylilajin asioista. Minulle maittaa yhtä lailla viiden tähden elämys fine dining -ravintolassa kuin patikkaretki suolla. Ongelmani vain on se, että mieluiten tekisin kaiken fleece-hupparissa.
Ja se taas saa mut tuntemaan itseni vääränlaiseksi.
Olen aina haaveillut matkustelusta asuntoautolla. Se ei ole toistaiseksi toteutunut elämässäni (kai jotain pitää jättää eläkeikäänkin), mutta sen sijaan olen päässyt kokemaan asuntoautoilun vesi-versiota eli veneilyä.
Otsikko viittaa seuraamaani Instagram-tiliin @tinyhouse.yes, jossa esitellään toinen toistaan hurmaavampia minikoteja taloista autoihin ja mökkeihin. Todella ihana hyvän mielen tili, tulen jotenkin tosi iloiseksi, kun näen kuvia erilaisista minikotiratkaisuista!
En haluaisi pysyvästi asua minikodissa, mutta elämä ja asumisratkaisut pikkuisissa tiloissa jostain syystä viehättävät minua. Tyyppiä hobittikolot..! Ahtaat tilat, joihin saa oikein ryömiä ja käpertyä tuovat minulle turvan tunnetta (toisille taas klaustrofobiaa...).
Tällä pohjalla ei tule yllätyksenä, että pienen purjeveneen ahdas kajuutta on muodostunut minulle mieluisaksi "kodiksi". 🙂
Olen nyt purjehtimassa neljättä kesää miesystäväni purjeveneellä. Purjehdustaitoja en ole juurikaan oppinut, fakta, jota surin erityisesti viime kesänä, mutta jonka olen nyt hyväksynyt. Veneilysesonki on lopulta niin lyhyt, että minkä parissa-kolmessa viikossa oppii, unohtaa äärimmäisen tehokkaasti seuraavan 11 kuukauden aikana. Ainakin mun pää.
Tämä ei kuitenkaan estä minua nauttimasta veneilyelämästä ja sen mukanaan tuomasta mahdollisuudesta kokea Suomen saaristoa. Veneessä asuminen on niin söpöä, etteivät sateiset välipäivät vierassatamissa haittaa yhtään. :) Mikäs täällä on ollessa pikkuisessa lämpimässä sopessa, kun netti toimii ja voi tehdä töitä kuten kotonakin. (Mun loma on jo ohi, mutta olen vielä tämän viikon purjehtimassa.)
Tässä postauksessa jaan hieman tinyhouse -tunnelmia veneestä. Kaikkea muuta kuin Instagram-materiaalia, mutta filtteröimätöntä elämää. ☺️
Veneen salonki eli "olohuone" koostuu sohvaryhmästä ja pentteristä eli keittiöstä. Tai tämän veneen tapauksessa keittonurkasta.
Tilaa salongissa on ehkä 4-6 neliömetriä..? Vene on 30-jalkainen. Olen huono arvioimaan tilavuutta. Salonki toimii ruokailu- ja oleskelutilana - sekä mun täällä ollessa mun työhuoneena.
Salongin ja keulassa olevan makuusopin välissä olevassa tilassa on WC sekä pieni vaatekaappi.
Keittonurkkaus. Ja tiskit, jotka odottavat pääsyä vierassataman tiskipisteeseen. Vesillä ei luonnollisestikaan tiskata, ettei mereen pääse tiskiainetta. Ellei sitten halua tiskata pelkällä vedellä.
Jääkaapit eli kylmäsyvennykset ovat sohvatyynyjen alla.
Etenkin taaemmasta kaapista on välillä rasittavaa noukkia eli kaivaa jotain kaikkein alimpana olevia ruokajuttuja... 😛
Keulan makuutila
Veneeseen mahtuu nukkumaan viisi henkeä. Keulassa on makuutila kahdelle, sohville mahtuu nukkumaan kaksi ja peräosassa on vielä yhden hengen makuusoppi, joka tosin meillä toimii varastotilana.
Keulan makuutila on kuin jalkopäätä kohti kapeneva "pesäkolo". Korkeudeltaan tila on noin puoli metriä ja sinne ryömitään. Siellä nukkuminen voi varmasti jollekulle olla klaustrofobinen kokemus. Mä nukun siellä hyvin!
Pyrimme pitämään kajuutan siistinä, mutta jos totta puhutaan, välillä siellä näyttää tältä.... 😂
Tällaisina hetkinä viihtyvyys kieltämättä kärsii, ja joskus tulee suoranaisia "aaargh, mihin nää kaikki kamat mahtuu!" -melt down -momentteja.
Mä olen yleisesti köökki-vastaava. Sehän sopii :) Salaattia syödään joka päivä.
Purjehduksen aikaisina eväinä toimivat nopeasti fiksattavat näkkärit tai voileivät. Minulle on omat siemen- ja kauraleivät ja äijälle ruisleivät ja saaristolaislimput. Lidlin säilykesardiini on myös tutuksi tullut on-the-go-eväs. Vinkkinä muillekin, jotka eivät niin ole ihastuneet tomaattikastikkeessa lilluvaan sardiiniin (kuten mä): Lidlistä saa älyttömän hyviä säilykesardiinifileitä öljyssä. Erittäin maukkaita!
(...ja tuo Tenholan juusto.... 🤤 Harmi ettei tätä herkkua saa Tampereelta...)
Ei tiny house -juttua ilman vähän kosmetiikkaakin. ☺️ Mun oma tilpehöörihylly on muuten yllättävän siisti. :) Siellä on kosmetiikkapurkkien lisäksi matkapahoinvointitabletteja, topsipuikkoja, vanulappuja ja puhdistusliinoja.
Puhdistusliinat ovat käteviä silloin, kun käytössä on rajallisesti vettä, mutta mulle tulee niiden käytöstä - ja ylipäänsä epähuolellisesta huuhtomisesta - helposti näppyjä. Siksi pyrin veneelläkin aina järjestämään kunnon puhdistusolosuhteet, eli keitän iltaisin kuumaa vettä kasvojenpesua varten, jos emme ole vierasvenesataman fasiliteettien lähellä.
On kyllä jännä, miten nopeasti huono puhdistus näkyy iholla epäpuhtauksina! Lämmin vesi ja tätä nykyä myös öljypuhdistus ovat mun iholla aivan must.
Tällä kertaa mukana on tällainen joukkio:
KASVOT
Taiga-puhdistusöljy
Djusie-puhdistusöljy (matkapakkauksessa, käytetty jo loppuun)
Evolve Daily Detox -puhdistusgeeli
Cattier-miselligeeli silmämeikin puhdistukseen
Bränditön ruusuvesi
Esse Sensitive -kasvovesi
Leahlani Bohemian Ruby -kasvovesi
Pure Beauty -hyaluronihapposeerumi
Patyka Dark Spot Correcting -seerumi
Mádara Strawberry Vitamin Blend -kasvoöljy
Urang Vitamin Oil -kasvoöljy
Medik8 R-Retinoate -silmänympärysvoide
Lavera My Age -silmänympärysvoide
HIUKSET
Bruns Jasmiini-shampoo
Bruns Bergamotti-hiusnaamio
Bruns Minttu-hiusgeeli
VARTALO
Dermosil Hydrogeeli
Lemon Juice & Glycerine -kantapäävoide
Taika-jalkavoide (jota käytän myös käsi- ja vartalovoiteena)
Lavera-palashampoo (jota käytän suihkuvaahtona)
Lavera Natural & Sensitive -deodorantti
Olen muuten nyt alkanut käyttää jalkoihinkin "tuplakosteutus"-metodia, eli alle geeli eli vesikosteus, päälle tuhti voide eli rasvakosteus. Tällä metodilla sain käsieni ihon ja suojabarriäärin kuntoon, ja nyt testaan, saisinko jalkojenkin kovettuneesta ihosta pysyvämmin pehmeän tällä systeemillä. Aiemmin olen käyttänyt jalkoihin pelkästään rasvaisia ja karbamidipitoisia voiteita.
Tuntuu hassulta laittaa vesimäistä geeliä etenkin rutikuiviin kantapäihin, mutta selvästi sillä on sellainen vaikutus, että paksu karbamidivoide (kantapäävoide) imeytyy sukkelammin. Ja samalla lukitsee Hydrogeelin kosteuden ihoon.
Veneillessäkin käytän hajuvettä! 😊 Tosin vahvempi iltatuoksu Love, Chloé Eau Intense oli mukana vain, jotta saatoin käyttää sitä hääjuhlissa Ahvenanmaalla. (Hoitolapseni Frida meni naimisiin. ❤️)
Aimée de Marsin sitrustuoksu Divine Émeraude on mun kesäinen arkituoksu. :)
Entä harrastaako joku asuntoautoilua tai veneilyä? ☺️ Tai siirtolapuutarhamökkeilyä? 😍 Oi, siinäpä muuten yksi tiny house -tyyppi, josta tykkään..!
