Pitkästä aikaa ruokajuttu! ☺️ Nyt on ollut taas niin paljon kosmetiikka-asiaa, että laitetaan väliin pääsiäiskevennyksenä helpon ja herkullisen kaurarieskan resepti.
Kaurahan on mulle ainoa vilja, jota syön. Noudatan yhä vähähiilihydraattista ruokavaliota, mutta syön välillä kauraa, koska:
🌾 pidän kauran mausta
🌾 se ei aiheuta minulle samanlaisia ikäviä lieveilmiöitä kuin ruis ja vehnä (näitä lieveilmiöitä ovat vatsavaivat sekä hallitsematon herkuttelunhimo, leipä oli mulle entisessä elämässä kuin "karkkia")
🌾 täysjyväkaura on vähähiilihydraattisempaa ja vatsaystävällisempää kuin muut viljat eikä se saa aikaan verensokeripiikkejä.
Kaupoissa on useita vähähiilihydraattisia kauratuotteita, mutta tykkään leipoa myös itse. Näihin kaurarieskoihin lisään raejuustoa, niin saan niihin vielä proteiinilisän. :)
Tarvitset:
(Näillä määrillä tulee noin 22 rieskaa, rieskan koosta riippuen)
Noin 7 dl vettä
Täysjyväkaurahiutaleita 7 dl
Vehnäleseitä 1 dl
Leivinjauhetta 1 tl
(Pofiber-jauhoja, ei pakollinen 1 dl)
Suolaa 1 tl
Raejuustoa 100 g
Auringonkukansiemeniä 2 rkl
Seesaminsiemeniä 2 rkl
Vinkki: saat rieskoista gluteenittomia, kun vaihdat vehnäleseen kauraleseeseen.
Kiehauta vesi ja sekoita yhteen vesi, kaurahiutaleet, vehnäleseet sekä siemenet.
Kun massa on vähän jäähtynyt, lisää raejuusto. (Jos raejuuston lisää kuumaan massaan, se liisteröityy ja on vaikeampi sekoittaa taikinaan tasaisesti.) Anna taikinan turvota ja jäähtyä. Lisää vettä tarpeen mukaan; kuitu imee paljon nestettä ja voi olla tarpeen laittaa enemmän nestettä kuin 7 dl, jos taikinasta tulee liian tiheää.
Kun taikina on jäähtynyt, lisää Pofiber-jauho johon on sekoitettu leivinjauho. Voit myös käyttää vehnäjauhoa tai kaurajauhoa. Pofiber on perunakuitua, jota käytetään gluteenittomassa (ja vähähiilihydraattisessa) leivonnassa korppujauhon tavoin sitomaan taikinamassaa.
Lisää suola ja tarkista maku.
Lämmitä uuni 230 asteeseen.
Muotoile taikinasta rieskoja uunipellille. Paista rieskoja uunin keskitasolla 15-17 minuuttia, kunnes ovat ruskistuneet.
Tässä vaiheessa on kaksi vaihtoehtoa:
Jos haluat pehmeitä rieskoja, ota rieskat uunista tässä vaiheessa.
Jos haluat rapeampia rieskoja, laske uunin lämpötila noin 160 asteeseen ja jatka rieskojen paistamista.
Minä tykkään oikein rapeista rieskoista, joten saatan myös kääntää rieskat paiston keskivaiheessa, jotta niiden kummatkin puolet rapeutuvat optimaalisesti. ☺️ Rieskan kuuluu kuitenkin jäädä keskeltä pehmeäksi.
Erityisen rapea rieska syntyy, kun ensimmäisen 15 minuutin (230 asteessa) jälkeen antaa rieskojen muhia uunissa vielä jopa 45 minuuttia 150 asteessa. Uuneissa on eroja, joten kannattaa seurata rieskojen ruskistumista, etteivät pääse palamaan tai kuivumaan liikaa.
Voilà! Herkulliset kuitu- ja proteiinipitoiset kaurarieskaset ovat valmiit nautittaviksi.
Rieskojen koosta ja määrästä riippuen yllä olevalla reseptillä syntyy rieskoja, joiden proteiinipitoisuus on noin 4 g / rieska ja hiilihydraattipitoisuus noin 6,5 g / rieska. Hiilihydraatin määrä on noin 50% vähemmän kuin tavanomaisessa täyskauraleivässä.
Jos haluat nostaa proteiinipitoisuutta ja vähentää hiilaripitoisuutta, lisää vehnäleseen, raejuuston ja siementen määrää ja laske kaurahiutaleiden määrää. Raejuuston voi myös vaihtaa esimerkiksi emmental-raasteeseen, jolloin saa vieläkin proteiinipitoisempia (sekä runsas-energisempiä) rieskoja. :)
Ihanaa pääsiäistä kaikille!
Välikevennyksenä jotain ei-kosmetiikkaan liittyvää, ja pitkästä aikaa ruoka-aiheesta: viljaton pizza.
Bongasin joulun alla kaupan pakastealtaasta mulle ihan uuden tuotteen: kaalipohjaisen, vähähiilihydraattisen pizzan. Ja *mmetti, tämähän on oikein hyvää!
Uudemmille lukijoille taustatietona: olen vuodesta 2011 saakka noudattanut vähähiilihydraattista ruokavaliota. Aika ajoin julkaisen blogissa ruokavalioon liittyviä postauksia ja reseptejä, nämä kaikki löytyvät omasta valikostaan blogin yläpalkista
Olen vuosikaudet valmistanut omaa viljatonta ja vähähiilihydraattista pizzapohjaa (kuvassa), mutta ollakseni rehellinen, ei se oikeastaan ihan pizzalta maistu.
Tässä yksi reseptini. Elämys on enemmänkin "piirakkamainen", eikä siinäkään vikaa. Mutta - - nyt kun sain kätösiini TÄMÄN ⬇️ viljattoman pizzapohjan, on myönnettävä, että onhan se nyt kymmenkertaisesti parempi kuin meikäläisen viritykset. Sen todella ohut ja rapea pohja on jotain, mitä en omassa vhh-kokkailussani ole onnistunut toisintamaan.
Kyseessä on ruotsalaisen For Real Foods'in Viljaton Pizza, jota saa täytettynä (kuvan Mozzarella & Lehtikaalipesto) sekä pelkällä pohjalla. For Real Foodsin pizzassa on 90% vähemmän hiilihydraatteja kuin tavanomaisessa pizzassa. Näin he ainakin mainostavat.
Ruotsalaiset ovat jostain syystä Euroopassa vähähiilihydraattisisten elintarvikkeiden edelläkävijöitä, vaikka naapurimaassammekin on vahvin vhh-villitys laantunut aika päiviä sitten. Heillä on myös erikoisia ideoita: For Real Foodsin pizzapohjan pääraaka-aine on valkokaali (!), minkä lisäksi pizzataikinassa on käytetty härkäpapua, kookosjauhoa ja tattarijauhoa.
Tattarista voi tietysti alkaa halkomaan hiuksia pizzan suomenkieliseen nimeen liittyen, sillä onhan tattari viljan kaltainen aine (Ruotsissa tuotteen nimi on "Brödfri pizza"), mutta pizza on joka tapauksessa vähähiilihydraattinen. Mozzarella & Lehtikaalipesto -pizzassa hiilareita on 11g / 100 g, pelkässä pizzapohjassa 9,6 g / 100 g.
Mozzarella & Lehtikaali -pizza ei raakana juuri kauneudella koreile. Tosin - eipä varmaan monikaan kaupan einespizza..! 😅
Haluan omaan pizzaani runsaasti proteiinia, joten olen lisännyt For Real Foodsin pizzaan tonnikalaa ja extrajuustoraastetta. Tätä kirjoittaessani näitä pizzoja on tullut syötyä jo monta kertaa..!
Kirsikkatomaattejakin tykkään laittaa tuomaan mehevyyttä. Voin sanoa kerrankin löytäneeni minullekin sopivan - ja maistuvan - einesruoan. :)
Valkokaalipohjaista pizzaa paistetaan 250 asteisessa uunissa 6-8 minuuttia.
Sen pohja on todellakin häkellyttävän ohut, sileä ja rapea!
Kaali ei maistu pizzapohjassa lainkaan. Sen sijaan kookoksesta voi maistaa häivähdyksen, mutta maku on sen verran mieto, että ei verota sangen pitsamaista elämystä.
Olen todennut, että tämä pizza vain paranee uudelleenlämmittäessä. Olen keksinyt lämmittää slaisseja paistinpannussa mikron sijaan, jolloin pohjan rapeus säilyy - ja maku sekä rakenne oikeastaan vielä paranevatkin.
For Real Foods Viljattoman Pizzan ainoa huono puoli on hinta - täytetty versio maksaa yli 7€, täyttämätön pohja 5,50€ (pakkauksessa kaksi pohjaa). Se on paljon pienestä pakastepizzasta. Mutta jep, erikoistuotteista saa aina maksaa erikoishinnan.
Heitetäänpä lopuksi ilmoille pizzakysymys - onko Sinulla lempparia kaupan einespizzojen joukossa? 🙂 Mikä on paras?
Tänään taas ruokavälikevennys! ☺️ Jos näin voi sanoa :)
Maanantaina on nimittäin luvassa aikamoinen kosmetiikkapommi, joten hengähdetään tässä välissä... tonnikalan parissa..! 😁
Syön todella paljon tonnikalaa, ja erityisen paljon sitä menee nyt, kun ruoka on niin kallista enkä enää voi syödä yhtä tiheästi tuoretta kalaa. Kala on mun proteiinin lähde nro. 1. (Juusto on kakkonen. 🥰)
Yritän varioida tonnikalaruokia (tämä on toinen suosikkiresepti), mutta eniten tonnaria menee salaatin täytteenä. Se on vain niin helppoa. Päivittäinen purkkitonnikalan maku alkaa välillä vähän tökkiä, mutta tällä niksillä olen saanut tonnikalasta monin verroin maukkaampaa!
Ja se niksi on:
Paistaminen on näistä se tärkein osuus. 🔥
Tonnikalaa ei tarvitse paistaa pitkään, noin 10 minuuttia riittää. Tonnikala on valmista, kun se on saanut vähän väriä ja näyttää paahtuneelta.
Pointti on haihduttaa tonnikalasta ylimääräistä nestettä, mikä tiivistää tonnikalan makua, sekä tuoda tonnariin paahteista makua. Paistaminen myös poistaa säilyketonnikalasta sen tyypillistä säilykepurkkimaista metallista sivumakua. Just tämä maku on itselläni alkanut tökkimään, ja paistaminen parantaa tonnikalan makua huomattavasti.
Jos käytät vesipohjaista tonnikalaa, lisää pannuun oliiviöljyä, kun vesi on haihtunut tonnikalasta.
Itse paistan tonnikalaa kerralla isomman satsin, laitan jääkaappiin ja annostelen sieltä salaattiin.
Seuraava niksi on "optional", mutta kannattaa kokeilla, jos tykkäät majoneesista. (Tiedän, että kaikki eivät siedä majoneesia.) Mä olen ihan koukussa tähän!
Sekoitan paistetun tonnikalan joukkoon reilun tujauksen majoneesia, mikä tuo tonnariin täyteläisyyttä ja korostaa makua. Koska tonnikala on (tarkoituksellisestkin) kuivahtanut pannulla, majoneesi palauttaa siihen kosteutta ja muhevuutta, ja paljon paremmalla maulla, kuin mitä tonnarissa säilykepurkin jäljiltä ollut neste tuo.
Reilusti vaan..!:D
Mä itse käytän ainoastaan Hellman'sin majoneesia, sillä siinä on paras ja neutraalein maku. Majoneeseissa on suuria eroja, ja jotkin majoneesit ovat aivan kamalan tunkkaisen makuisia. Parasta majoa saisi toki tekemällä itse, mutta olen laiska ja oikaisen tässä kohtaa.
Annanpa samalla myös vinkin salaattiin. 🙂
Lidlin Deli-kylmähyllyssä on todella hyvä valikoima valmiiksi huuhdeltuja ja edullisia salaattisekoituksia. En ymmärrä, miksi ne ovat Delissä eivätkä muiden salaattien seurassa, ja tästä kummallisesta sijoittelusta johtuen nämä jäivät minulle piiloon ties kuinka pitkäksi aikaa.
Lidlin salaattisekoitukset ovat paljon parempia, kiinnostavampia ja halvempia kuin esim. Prisman salaattisekoitukset. Lidlin sekoitukset maksavat 1,85€ / 185g - 225 g, kun Prismassa vastaavien hinnat ovat 2-3€. (Kun syö tajuttoman paljon salaattia, tälläkin on väliä! 😁) Mun suosikkeihin kuuluu punakaalia ja vuonankaalia sisältävä frisee-sekoitus ja punajuuritikkuja sisältävä sekoitus.
Värikäs ruoka, paras ruoka! Punajuuritikut + eri väriset tomaatit = ilo silmille ja suulle. :)
Viimeistelen salaattini lähes aina juustolla ja pähkinämurskalla. Murennettu feta ja emmentalraaste ovat suosikkeja, pähkinöistä mantelit ja pekaanit.
Tätä tonnikalasalaattia menee nykyään ainakin kolme kertaa viikossa. 👌 Esimerkiksi tänään söin sitä junassa eväänä. ☺️
Kokeile, ja kohota arkinen tonnikala uusiin sfääreihin!
P.S. Paistettu tonnikala on hyvää totta kai myös lämpimänä. Syön sitä myös höyrytetyn parsa- ja kukkakaalin kaverina. Vahvaa emmentalraastetta päälle, niin ai että..! 😋
Mun reseptiklassikon uusintaotto! 🤗 Uskomattoman rapea (ja supervähähiilihydraattinen) siemennäkkäri.
Tämä on mun eniten valmistama "leipomus": näitä on tullut leivottua varmasti sadoittain viimeisen 13 vuoden aikana. Aloin valmistaa siemennäkkäriä jätettyäni leivän pois ruokavaliostani, ja kun aloin kaipaamaan jotain rapeampaa ja sanalla sanoen maistuvampaa, kuin vähähiilihydraattinen mantelileipä.
(Kaikki kunnia klassiselle mantelileivälle, mutta onhan se yksinään aika mautonta...)
Mun suosikkisiemennäkkäri pursuaa kuitua ja proteiinia, ja kyllä sitä varmasti voi herkullisuutensa ohella kutsua myös terveysruoaksi! 😌
Olen varioinut reseptiä vuosien varrella, ja tässä on viimeisin suosikkiversioni. Resepti on tuunattu versio superkuitunäkkäristäni, nyt jakamassani variantissa on enemmän siemeniä.
50 g pellavansiemenrouhetta
50 g chiansiemeniä
5 g vehnälesettä
25 g mantelijauhetta
10 g Fibrex-hiutaleita
25 g auringonkukansiemeniä
25 g kurpitsansiemeniä
2 kananmunaa
noin 2-3 dl vettä
1 rkl oliiviöljyä
Paista näkkäreitä 150 asteessa yksi tunti, sitten 100 asteessa yksi tunti.
Fibrex-hiutaleet eivät ole välttämätön lisä, ja niiden saatavuus on tällä hetkellä aika huono. Edit - näiden valmistus on tänä vuonna lopetettu..! 😭 Fibrex-hiutaleet tuovat taikinaan hieman "rukiisen" makuvivahteen ja buustaavat näkkärin rouheutta. 👌
*
Vinkki: kurkkaa myös tämä reseptiversio. Sekin on viljaton ja sitä myöten vähähiilarinen, mutta jos esimerkiksi noudatat keto-ruokavaliota, on tänään julkaisemani resepti parempi, koska se on ultra-vähähiilihydraattinen.
Sekoita ainekset yhteen ja anna taikinan turvota 15 minuuttia. Säädä veden määrää sen mukaan, miten tiheäksi taikina muuttuu. Chiansiemenet, vehnälese ja erityisesti Fibrex-hiutaleet imevät itseensä runsaasti nestettä, joten tarvittavan veden määrä riippuu näistä ainesosista. Taikinan on hyvä olla kiinteää, mutta ei kuivakkaa. Lisää vettä vajaa desi kerrallaan.
Chiansiemenet myös geeliyttävät taikinaa, tehden siitä helposti levittyvän. Tein pitkään siemennäkkäriä ilman chiansiemeniä, jolloin taikina oli vaikeampi levittää pellille tasaisesti sen "repeillessä". Chia sitoo taikinan joustavaksi, eikä se repeä, kun sitä levittää. 👍
Paista siemennäkkäriä 150-asteisessa uunissa 1 tunti. Ota näkkäripelti ulos 30 minuutin jälkeen ja paloittele näkkäri veitsellä vetäen (kuva alempana). Näkkäriin on helppo vetää veitsellä paloitteluviivat, kun taikina on ehtinyt vähän kypsyä, mutta näkkäri ei ole vielä ihan kuivaa.
Laske asteet ensimmäisen tunnin jälkeen 100:aan, ja paista näkkäriä vielä toinen tunti.
👉 Vedetön versio siemennäkkäristä, kuten tämä, paistuu nopeammin. Nykyinen runsaskuituinen versio vaatii erilaisen paistotavan. Runsaskuituinen ja sitä myöten vesipitoinen ja kosteampi taikina vaatii pidemmän paistoajan jotta vesi ehtii haihtua, ja näin ollen uunin lämpötilankin tulee olla matalampi ettei näkkäri pala.
Paloiteltu näkkäri. Ja vielä takaisin uuniin lepäämään! ☺️
Valmiit näkkärit. Vesipitoinen näkkäri taipuu paistaessa reunoistaan veden haihtuessa, vedetön näkkäri ei. :)
Yhdessä pellillisessä tämän reseptin siemennäkkäriä on noin 6,2 g hiilareita. Mun pellillisestä tulee 15 näkkäripalaa, joten yhdessä näkkärissä on 0,4 g hiilareita ja 4 g proteiinia.
Jos haluat EU-direktiivikelpoisia suoria näkkäreitä ⬆️, tee vedetön näkkäritaikina!
Siemennäkkärin kaverina maistuu erityisen hyvin maustamaton tuorejuusto, ja päällisenä kylmäsavulohi on voittamaton! 😋
Arkena toki salaatinlehti ja kurkkuviipalekin ajavat asian :)
Jos olet keto-ruokavaliolla ja "joka hiilarilla" on merkitystä, tiedät, että siementenkin välillä on eroja hiilihydraattipitoisuudessa. Myös saman siemenlaadun. Esimerkiksi kurpitsansiemenessä voi olla 2% tai yli 10% hiilareita. Maantieteellinen sijainti, lajike jne vaikuttavat kasvien ravintoaineisiin. Kuvassa Adukin Styrian-kurpitsansiemenet, joissa 2% hiilaria, ja Go Greenin kurpitsansiemenet, joissa 13 g hiilaria.
Tässä kaikkein vähähiilarisimmat siemennäkkärin ainesosat, jotka olen bongannut markkinoilla:
Go Green Pellavansiemenrouhe: 1,6 % hh
Foodin Luomu Chiansiemen: 0,2 % hh
Änglamark Luomu Mantelijauho: 3,4 % hh ( saa Prismasta)
Reformi Fibrex-hiutaleet: 3 % hh
Fazer Alku Uunipaahdettu Vehnälese: 4,3 % hh
Aduki Styrian kurpitsansiemen: 2 % hh
Go Green Kuoreton seesaminsiemen: 2,7 % hh
Go Green hampunsiemenet: 3,3 % hh
Hei, olenko mä taas siirtymässä ruokavaihteelle blogissa? :) En tiedä, mutta ainakin olen tänä talvena alkanut pitkästä aikaa innostua ruoasta - siis muustakin kuin tonnikalasta ja kauranäkkäristä. 😆
Tänään tekee mieli jakaa yksi mun viime vuoden lemppariruoan ohje, jonka jaoin jo syksyllä Instagramissa ja se oli hurjan tykätty. Tämä on kotilohturuokaa Sannin tapaan - helppoa, täyttävää ja herkullista - ja terveellistäkin, vaikka kaloreita ei uuvu.
I give you:
Pähkinät voi vaihtaa toisiin, vaikka manteleihin, jos saksanpähkinä ei maistu.
Tämän yksinkertaisen pannuruoan salaisuus on pohjasta rapeaksi paahtunut feta, siis niii-in hyvää..! 🤤
Tarvitset:
Fetaa
Tuoretta parsakaalia
Neitsytoliiviöljyä
Saksanpähkinöitä
Oliiveja (Kalamatat on hyviä!)
Valinnainen: tuoreita yrttejä kuten rosmariinia
1. Pilko parsakaali nupuiksi ja esikypsennä ne höyryttämällä 3-5 minuuttia. Aseta sivuun.
2. Pilko feta paistinpannuun ja lorauta sekaan oliiviöljyä. Paista fetaa hetki keskilämmöllä, kunnes se alkaa sulaa.
3. Lisää fetan ympärille höyrytetyt parsakaalit ja kaada päälle lisää oliiviöljyä.
Pidä pannu kuumana, mutta ei niin kuumana, että feta palaa. Kurkkaa välillä fetan pohjaa; sen on tarkoitus ruskistua, mutta ei mustua.
Hieman pidempi paistoaika keskilämmöllä tuo varmemmin rapean pohjan kuin lyhyempi aika kuumalla. :) Parsakaalit saavat myös hieman väriä.
4. Pilko joukkoon oliiveja ja ripottele päälle murskattuja saksanpähkinöitä (tai manteleita tai vaikkapa pekaaneita - jälkimmäisetkin sopivat tosi hyvin).
Jos kotona on tuoreita yrttejä, ne tuovat paistokseen pikantin lisän. Rosmariini sopii tähän ihanasti!
Kun paistoksen pohja on rapeutunut ja feta päältä ihanan kermainen, tarjoa ruoka lämpimänä suoraan pannusta. Kierrä päälle myllystä vähän suolaa ja pippuria - suolaa tosin ei tarvitse paljon, kiitos fetan.
Arkinen parsakaali kohoaa uusiin ulottuvuuksiin paahteisen ja kermaisen fetan sekä paahdettujen pähkinöiden ja maukkaiden oliivien seurassa tässä ihanan helpossa lohturuoassa. 👌
Vältä pakasteparsakaalia - siitä ei saa millään napakkaa ja rapsakkaa. Tuore parsakaali on nyt halpaa! Kevyt esikypsennys höyryttämällä sekä pannussa paahtaminen ylläpitävät parsakaalin napakan rakenteen ja se on kuin toinen kasvis löysään pakasteeseen verrattuna. ;)
Bon appetit!
Katso kaikki ruokareseptini täältä. Kaikki reseptit ovat vähähiilihydraattisia.
Pitkästä aikaa ruokapostaus - ja reseptipostaus! 🤗
Näinä tarkan markan aikoina olen alkanut taas valmistaa paljon laatikkoruokia, koska ne ovat edullisia, ja yhdestä laatikosta riittää ruokaa monen päivän tarpeisiin. Säästää siis myös aikaa.
Olen jo pitkään halunnut kokeilla vähähiilihydraattista makaronilaatikkoa, ja nyt kun viimein kokeilin, totesin sen oikein maistuvaksi! Proteiinia tässä on todella runsaasti, paljon enemmän kuin normi-makaronilaatikossa, ja nimeksi sopisikin paremmin proteiinimakaronilaatikko.
Yhdessä annoksessa on noin 5 g hiilareita ja peräti 28 g proteiinia. Pitää kylläisenä! Proteiinin määrä johtuu ennen kaikkea papupastasta, joka sisältää hervottomat 42,3% proteiinia. Tässä versiossa siis "makaroni" on se suurin proteiinin lähde.
tämä määrä menee mun pieneen, noin 5 annoksen vuokaan
100 g Explore Cuisine Edamame & Mung Bean Fettuccine -pastaa
(papupasta on markkinoiden kaikkein vähähiilihydraattisin pasta, mutta sitä valmistetaan vain nauha-muodossa eli spagettina tai fettuccine'na. Sarvimakaroneja ei siis tähän laatikkoon saa.)
150 g Hälsan's Kök Vegan -soijarouhetta
1 pieni sipuli
2 kananmunaa
3 dl soijamaitoa
0,5 dl Kolme Juustoa -ruokakermaa (maustetulla ruokakermalla saa lisää makua)
Mausteet: suolaa, pippuria, sieniliemijauhetta, paprikajauhetta, currya.
Hälsan's Kök'in pakasteena myytävä soijarouhe on kalliimpaa kuin kuivattu soijarouhe, ja kuivattua käyttämällä saisi kaikkein edullisimman budjetti-version. Minusta kuivattu soijarouhe vain on niin tylsän makuista ja vaatii niin paljon maustamista maistuakseen muulta kuin jauhetulta kartongilta, että olen luopunut sen käytöstä.
Yhtä hyvin reseptissä voi käyttää muita vegeproteiinirouheita tai lihaa (totta kai). Esimerkiksi Mifu-Jauhis on minusta oikein hyvää, ja siinä on paljon vähemmän hiilareita kuin soijarouheessa - jos nyt tällä on jollekin merkitystä. Itselleni ei ole, koska oma vhh-ruokavalioni ei tähtää ketoosiin.
Explore Cuisine -papupastaa myydään ainakin Ruohonjuuressa - sieltä olen omani ostanut - ja ravintoarvot tässä ovat seuraavanlaiset:
Rasvaa 6,9%
Hiilareita 11,3%
Proteiinia 42,3%
Hintaa pakkauksella on 4,95€ / 200 g.
Keitän pastan, ja pilkon sen jäähdyttyään saksilla pieniksi paloiksi.
Kypsennän soijarouheen ja pieneksi pilkotun sipulin oliiviöljyssä. Mausteet voisi lisätä tässäkin vaiheessa soijarouheeseen, mutta mä tykkään lisätä ne munamaitoon.
Sekoitan papupastan ja soijarouhe-sipuliseoksen yhteen uunivuoassa.
Valmistan munamaidon, johon käytän Zero Sugars -soijamaitoa (0 g hiilareita) sekä maustettua ruokakermaa (Kolme Juustoa). Mausteita laitan ilman mittaa maun mukaan, kutakin varmaan noin 1/2 teelusikallista: currya, paprikajauhetta, mustapippuria ja suolaa.
Kotoa sattuu löytymään sieniliemijauhetta, ja koska olen lukenut netistä vinkin sieniliemen käytöstä makaronilaatikkoon, lisään munamaitoon myös sieniliemijauhetta. Maun perusteella tuntuu toimivan :)
Kaadan munamaidon pastaseoksen joukkoon ja sitten laatikko sujahtaa uuniin. Se saa paistua ensin 175 asteessa 45 minuuttia.
45 minuutin jälkeen otan laatikon ulos ja ripottelen päälle reilusti (150 g) juustoraastetta. Lisään asteita 240 saakka ja laitan grillivastuksen päälle.
Sitten laatikko saa paahtua grillivastuksen alla vielä 10 minuuttia. Tämän voi toki skipata, jos rapea juustokuori ei ole sinun juttusi, mutta jos käytät juustoa, se tulee kuitenkin lisätä vasta paistoajan lopussa ettei se pala.
Voilá! Alternative-makaronilaatikko on valmista. Ahh, miten rapsakkaa kuoresta tulikaan..! 😍
Tulos oli erittäin maukas laatikko, jonka maku ja olemus totta tosiaan muistuttaa aitoa makaronilaatikkoa. Ulkonäkö välttämättä ei, mutta sehän on sivuseikka..! :D
Koska tässä on älyttömän paljon proteiinia, mössö pitää nälkää paljon paremmin kuin normi-makaronilaatikko. Tavallista makaronilaatikkoa olen muuten viimeksi syönyt yli 30 vuotta sitten, ja se kuului lapsena lempiruokiini. (Kenenpä ei..?) Lopetin lihan syömisen 14-vuotiaana ja normi-pastan syömisen 32-vuotiaana.
Makaronilaatikon nautin totta kai sokeroimattoman ketsupin kanssa (Felixillä on sellainen - jopa täysin makeuttamaton, ei sisällä edes keinotekoisia makeutusaineita). Jos johonkin ruokaan kuuluu ketsuppi, niin se on kyllä just makaronilaatikko! 😋
En tiedä kuinka monelle teistä tällainen vähähiilarinen makaronilaatikko on ajankohtainen, mutta teki mieli jakaa ohje silkasta ilosta. :) Ruokajuttuja tulee nykyään kirjoitettua ihan liian harvoin, koska olen nykyään niin mielikuvitukseton kokki. Palautin sentään mun vanhan reseptiosion blogin yläpalkkiin yleisön pyynnöstä. ☺️
Vinkki hyvään ja edulliseen fetajuustoon, joka on kreikkalaisen salaatin tärkein ainesosa!
Aito feta on kallista, ja meikäläisen fetan täyteisessä ruokavaliossa hinnat tuntuvat.
Arvokkaimpien fetojen kilohinta voi olla kaupasta riippuen 32€ tuntumassa ja kauppahallien juustopuodeissa vieläkin enemmän. Etenkin meille, jotka auton puutteessa teemme ruokaostoksia keskustan pienemmissä marketeissa, juustojen hinnat ovat välillä suorastaan kirpaisevia.
Olen löytänyt pari oikein maukasta suosikkia edullisempien brändien fetajuustoista, ja tässä vinkkini:
Milbona Feta (Lidl) sekä Rainbow Feta (S-Ryhmän kaupat). Kummatkin maksavat 2,09€ / 200 g eli kilohinta on 11€, tosin hinnoissa on kauppa- ja paikkakuntakohtaisia eroja.
Näiden lisäksi Pirkan feta kuuluu halvimpiin Suomessa myytäviin fetoihin, mutta se ei mun maun mukaan yllä Milbonan ja Rainbow'n tasolle. Edes Pirkka Parhaat -versio.
Rainbow'n fetaa on monta eri laatua normaalista laktoosittomaan ja luomuun. Normaali-laatu (kuvassa) on halvinta, mutta maultaan parasta on luomu. Rainbow'n luomu-feta voitti myös mun feta-juuston sokkomaistelutestin neljä vuotta sitten. :) Rainbow'n luomu-fetaa saa halvimmillaan hintaan 2,69€ / 150 g.
Tälläkin viikolla olen syönyt feta-salaattia jo neljä kertaa... ❤️ Feta on mulle vähän niinkuin kananmuna-aamiainen: siihen ei vain voi kyllästyä. 😋
Milbonan ja Rainbow'n suosikki-fetoissani on eroja ja käytän niitä vähän eri tarkoituksiin. Kuva havainnollistaa koostumuseroa: Milbonan feta on pehmeämpää ja murenevaa, Rainbow'n feta on kovempaa ja tiivimpää eikä murene.
Milbonan maku on myös pehmeämpi. Milbonan feta sopiikin parhaiten salaatteihin, jossa sen murenevuus pääsee oikeuksiinsa. ("Kumiset" kuutiofetat ovat mun kauhistus.... tosin valtaosa niistä ei ole oikeaa fetaa lainkaan vaan 'salaattijuustoa'.)
Rainbow'n fetaa käytän paljon lämpimissä ruoissa, joissa koostumuksella ei ole niin väliä, koska juusto sulaa. Tykkään ripotella fetaa vähän vaikka minne, sen maku sopii niin moneen kasvis- ja kalaruokaan. Feta kelpaa yksinäänkin proteiinin lähteeksi, ja yksinkertaisin lämmin fetaruoka syntyy wokkaamalla porkkanaa, parsakaalia ja kukkakaalia ja heittämällä pannuun sekaan fetaa. Annoksen aateloivat murskatut saksanpähkinät.
Jos saisin valita yhden fetan, se olisi varmaankin Milbona, mutta teen ruokaostokset useimmin S-Ryhmän kaupoissa jolloin ostoskoriin päätyy Rainbow'n feta. Milbonan fetan ilmoitti suosikikseen myös tuttavapiiriini kuuluva suomalainen kreikkalaista ruokaa rakastava ammattikokki. :)
Mikä on oikeaa fetaa? Miten se eroaa salaattijuustosta?
'Feta' on suojattu nimitys, jota saa käyttää vain Kreikassa perinteisin menetelmin valmistetusta feta-juustosta. Aito feta valmistetaan vuohenmaidosta tai yhdistelmästä vuohen- ja lampaanmaitoa. Salaattijuuston nimellä myytävä fetan tyyppinen juusto valmistetaan lehmänmaidosta ja on koostumukseltaan kiinteämpää ja kumisempaa kuin aito feta. Se aniharvoin murenee, eikä välttämättä edes sula kunnolla lämmössä. Ilmiö, jota olen välillä ihmetellyt... Tulee fiilis jostain hyvin keinotekoisesta juustovalmisteesta, vaikkei salaattijuusto välttämättä ole sitä.
Myös Kreikassa myydään "feikkifetaa" ja siellä se tunnetaan nimellä 'white cheese'. Joskus joissain turistiravintoloissa törmää white cheese -juustoon, jota ravintola käyttää säästääkseen kustannuksissa oletuksella, etteivät turistit nyt niin huomaa eroa oikeaan fetaan.... (🙄)
(Kerroinkos mä superhalpuutetusta salaatistani Kos'illa... rannalla sijaitseva turisteille suuntautunut ravintola oli käyttänyt kaikki keinot "halpuuttaa" salaattinsa; tilasin horiatikin, ja sain eteeni virityksen, jossa oli puolet vihreää salaattia, vain pari hassua tomaattiviipaletta ja kaiken lisäksi fetan sijaan white cheese -juustoa. Tällaisiin törmää, kun yritetään säästää, eikä asiakkaana ole kreikkalainen, joka ei kuunaan hyväksyisi tällaista esitystä horiatikina.)
En minäkään aina kotona valmista puhdasoppista kreikkalaista horiatikia, vaan tuunaan salaatin välillä mm. porkkanalla ja erityisen mieluusti rouhituilla manteleilla. 😋 Kyllä sinne frisee'kin usein sujahtaa seuraksi. Porkkana sopii makeudessaan hyvin happaman fetan kaveriksi. :)
Liitto, joka toteutuu aivan eeppisen hyvin marokkolaisessa porkkanasalaatissa. 🤤 🥕 Sielläkin muuten manteleita....
(Ja mikä sitten on puhdasoppinen kreikkalainen salaatti? Lue tämä postaukseni ja ota opit haltuun!)
Pääsin toissa lauantaina nauttimaan todella pitkästä aikaa pitkän kaavan fine dining -maistelumenun. Tätä oli odotettu, ja ilta oli kuin pieni loma itsessään. Niin kokemuksen kuin hintansa puolesta.
Fine dining, ja nimenomaan pitkien maistelumenujen muodossa on jotain, mitä harrastaisin mielelläni kerran tai pari vuodessa. Harrastus vaatii kuitenkin samanhenkistä seuraa, eikä minulla oikein tätä nykyä ole sellaista seuraa ympärilläni. Siksi harrastus on harmillisesti päässyt hiipumaan.
Yhtä tärkeää kuin elämyksellinen ruoka on myös hetkeen liittyvä sosiaalinen ulottuvuus ja ruoasta sekä juomasta keskustelu, eikä tämä harrastus oikein toimi yksin harrastettuna. Ainakaan minulle.
Ilokseni sain viime viikonloppuna seuraa turkulaisesta ystävästäni Katasta, kun varovasti rohkenin ehdottaa, josko tyttöjen viikonloppuna illastaisimme yhden Michelin-tähden ravintola Olossa Helsingissä.
Meillä on aiemminkin ollut Katan kanssa puhetta ”dinner-date”-perinteestä, jossa vuorokuukausin vierailisimme toistemme kotikaupungeissa ja kävisimme jossain hyvässä ravintolassa. Michelin-tähden maistelumenut ovat kuitenkin omaa tasoaan, johon ei ihan harva se kuukausi pysty sijoittamaan.
Olon 10 ruokalajin menu taitaa olla kallein koskaan syömäni ateria. Haluaisin sanoa, että se oli myös sen arvoinen, ja kyllä se melkein oli, mutta jälkiruoat toivat lievän mahalaskun muuten niin fantastiseen makusinfoniaan. On odotettavaakin, etteivät makeat ruoat ole minun ykkösjuttuni, mutta myös Kata jakoi mielipiteeni jälkkäreistä. Niistä lisää tuonnempana.
Kun saavuimme Oloon, pöydässä odotti kohoamassa oleva hapanjuurileipätaikina. Tässä menussa leipää ei tarjoilla ruokailun aluksi tai sen aikana, vaan leipä on yksi ruokalajeista.
Tässä menu kokonaisuudessaan. Tämä on täysi menu, ja sen lisäksi on lyhyempi kesämenu.
Täyden menun hinta on 189€, ja halutessaan siihen voi lisätä kaviaaria hintaan 30€ ja hummeria hintaan 44€. Ruokavaliot ja allergiat huomioidaan.
Minä en maistelumenujen yhteydessä yleensä ilmoita sokerittomuudestani, sillä minusta on kiinnostavaa maistaa fine dining -jälkiruokia, jotka tyypillisesti ovat hyvin pieniä ja makumaailmaltaan jotain ihan muuta kuin perusjälkkärit. Ajattelen myös, että jälkkärit ovat osa keittiömestarin tarkoin luomaa makumatkaa, ja halutessani harrastaa fine diningia hyväksyn, että jälkiruoat ovat osa ruokataiteilijan luomusta. Siispä maistan niitä.
Lihaa en kuitenkaan syö missään tapauksessa. Lopetin lihan syömisen 14-vuotiaana.
Ensimmäinen ruokalaji koostui kolmesta pienestä sormiruoka-annoksesta:
Parmesaanijuustoa, sipulia ja seljanmarjaa
Kuningasrapua ja nieriänmätiä
Kotimaista hanhenmaksaa, raparperia ja timurpippuria
(Joudun tunnustamaan, että en tehnyt muistiinpanoa siitä mitä mun annoksessa oli hanhenmaksan tilalla, mutta hyvää se oli…)
Kaikki kolme suupalaa veivät kielen mennessään, mutta kuningasrapuannos oli paras. Kata vaikutti pitävän eniten hanhenmaksasta.
Korkean tason fine diningissa parasta on yllätyksellisyys; koskaan ei tiedä, miltä annos suussa maistuu ja mitkä elementit sieltä nousevat päällimmäisinä kutkuttelemaan makunystyröitä. Printatusta menusta näkee annosten pääraaka-aineet, mutta kokoonopano ja maku ovat aina yllätys. Juuri se yhdistettynä tavallisen hyvän ruoan ylittäviin makuharmonioihin on fine diningin the juttu minulle.
Kun menet ”tavalliseen” ravintolaan, vaikka laadukkaaseenkin, tiedät aina suunnilleen, miltä tilaamasi lohi, pasta tai pihvi tulee maistumaan. Raaka-aineiden laatu sekä annoksen esteettisyys toki vaihtelee, mutta ani harvoin tavallisen ravintolan makumaailma yllättää. Ruoka voi olla taivaallista, mutta ei sisällä ilahduttavia ja mielikuvitusta kutkuttelevia yllätyksiä.
Esimerkiksi sipuli & seljanmarja -annoksen kohdalla en olisi pystynyt sokkotestissä kertomaan, mitä annoksessa tarkalleen ottaen oli. Maut on rakennettu niin hienovaraisesti, ja joskus pääraaka-aineesta maistuu annoksessa vain vihjaus.
Seuraava ruokalaji oli raakaa Islannin katkarapua, karviaista ja mantelia. Tämä annos jäi kuvaamatta, sillä se ei näyttänyt juuri miltään katkarapujen ollessa syvässä kupissa vaalean kastikkeen peitossa. Annos oli ihan törkeän hyvänmakuinen. Katkaravut suorastaan sulivat suuhun pehmeydessään, ja vaikka katkarapu on miedon makuinen raaka-aine, siihen oli saatu paljon makua. Menussa luki karviainen, mutta minun ja Katan mielestä annoksessa oli katajanmarjoja..? Olivat mitä olivat, ne toivat lempeään katkaraputeemaan ihanan toimivan twistin.
Seuraavaksi tarjoiltiin kampasimpukkaa, auringonkukansiementä ja ruskistettua voita. Tämä saattoi olla allekirjoittaneen lempiannos! Ai että miten intensiivinen maku voikastikkeessa oli…. Se komppasi täydellisesti kampasimpukan hienovaraista aromia. Yksinkertainen annos, joka kuitenkin tulvi nyansseja.
Rakastan kampasimpukkaa, ja parhaimmillaan se on nimenomaan fine dining -paikoissa. En koskaan valmista simpukoita itse kotona, vaan ne ovat jotain, mitä nautin vain ravintoloissa. Syön omassa arjessa takuuvarmoja arkipöperöitä ja säästän hienostuneemmat raaka-aineet makutaiteilijoille, joille ne ovat muusa.
Hummeriannosta tarjoillaan
Tässä vaiheessa oli mahdollisuus extra-hummeriannokseen, jonka Kata tilasi. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Kata ylipäätään maistoi hummeria, koska on aina kokenut lievää epämukavuutta tätä raaka-ainetta kohtaan. Nilviäiset päidensä ja raajojensa irroitustöineen eivät muutenkaan ole Katalle se kaikkein ruokahalua herättelevin juttu, mutta fine dining -ravintoloissa raajojen nyppimiset voi unohtaa; täällä merenelävät tarjoillaan aina valmiiksi prepattuina.
Makunystyrät palkittiin, ja Olon hummeri oli kuulemma ”tajuttoman hyvää”.
Virallisen menun annos numero neljä oli kuhaa, merirapumoussellinea ja hernettä.
Annos jatkoi katkarapujen ja kampasimpukan viitoittamalla lempeän hienostuneella tiellä, ja erityisesti merirapu värähteli autuaasti allekirjoittaneen makutaajuudella.
Seuraavaksi vuorossa oli illan aloittanut ja tässä välissä aikaa uunissa viettänyt hapanjuurileipä.
Se kannettiin pöytään uunituoreena kera talon voin, muikunmädin ja valkoisen parsan. Myönnettävästi itselläni oli tässä vaiheessa vielä aika tuntuva nälkä, ja nälkäinen vatsani otti auliisti vastaan oman puolikkaani leivästä.
Olon leipä ei itse asiassa ollut mitenkään erityisen makuista, sekin on myönnettävä. Jälkiruokien ohella tämä hetki menussa jäi siis maultaan vajaaksi, vaikka idea tervetulleeksi toivottavasta ja sitten uuniin siirtyvästä leipätaikinasta olikin ihan söpö. Entisenä leipäaddiktina ja sittemmin leivästä luopuneena mutta ravintoloissa sitä välillä maistelevana voin todeta, että olen maistanut paljon parempaa hapanjuurileipää monessa muussa paikassa.
Tähän väliin sopii myös kertoa, mikä Olon illassa oli poikkeuksellista. Ainakin minun kokemuksellani. Olen elämäni aikana syönyt ehkä parisen kymmentä fine dining -maistelumenua, ja aina, ihan aina niihin on kuulunut ns. keittiön tervehdyksiä eli menun ulkopuolisia pieniä yllätysannoksia. Tähän menuun niitä ei kuulunut lainkaan. En tiedä onko tämä Olon vakiintunut tapa, saattaa olla niin. Se kuitenkin tuntui erikoiselta, kun on tottunut odottamaan näitä spontaaneja extra-ylläreitä.
Varmaankin juuri kiitos keittiön tervehdysten puuttumisen, minulla oli ensimmäistä kertaa koskaan fine dining -maistelumenun keskellä ihan rehellinen nälkä saavuttaessamme 10 ruokalajin puolivälin. Vaikka fine dining -annokset ovat pieniä, olen aina tullut niistä kylläiseksi, kun niitä syö riittävän monta. Koskaan ei ole tarvinnut lähteä nälkäisenä kotiin. Olossa mietin, että nytköhän tulee eka kerta.
Ruokalaji numero kuusi oli vasikan kateenkorvaa, raparperia ja sipulia. Minulle tarjoiltiin aasialaistyylinen dumpling, jonka tarkasta sisällöstä en taaskaan tajunnut tehdä muistiinpanoa, mutta se sisälsi ainakin maa-artisokkaa.
Dumpling-annos oli menussa täysin poikkeuksellinen voimakkaamman ja mausteisen makumaailmansa puolesta. Dumpling-täytteessä oli aistittavissa hapanimelää makua, mutta fine dining -tyylisesti hienostuneella twistillä toteutettuna. Annos oli kiinnostava ja rikkoi virkistävällä tavalla muuten niin lempeän kokonaisuuden.
Viimeinen suolainen annos oli raakakypsytettyä kotimaista karitsaa, suolattua bergamottia ja fenkolia. Minulle puolestaan tarjoiltiin sama sama annos turskalla. Tämäkin oikein tyylikäs ja maukuaisteja silittelevä annos. Bergamotin ja fenkolin yhdistelmä toimi valkoisen kalan kaverina siinä missä (Katan mukaan) karitsan.
Ja – fanfaarit tähän – tässä vaiheessa todellakin olin kylläinen. 🙏🏻 Lopulta se voi olla pienestä kiinni. :)
Sitten päästään jälkiruokiin. Totean vielä kerran, että olen luonnollisestikin huono henkilö arvioimaan makeiden ruokien onnistuneisuutta, kun en lähtökohtaisesti pidä omenaa makeammista asioista, mutta tällä kertaa myös jälkiruoista normaalisti nauttiva seuralainen jakoi kokemukseni aivan liiallisesta imelyydestä.
Minusta kummallisinta oli se, ettei Olon jälkiruoka-annosten makeustasossa ollut juurikaan eroa ja ne olivat niin tasapäisen makeita. Siinä missä suolaisten pääruokien maut olivat vivahteikkaita, hienovaraisia ja kiinnostavia, jälkiruokien maut oli suorastaan hukutettu sokeriin. Imelä on sopivin sana kuvaamaan Olon jälkiruokien makuprofiilia. Yllätyksellisyys jäi täysin uupumaan.
Aiemmin kokemissani maistelumenujen jälkiruoissa on ollut enemmän variaatiota.
Jälkiruoka numero yksi oli Tyrniä ja porkkanaa, eli tyrnillä maustettua jäätelöä kera niin jäätävän imelän porkkanahillokesydämen, että hampaat melkein tippuivat suusta porkkanan saavuttaessa kieleni.
Tämä ei nyt kuulosta elegantilta arviolta mutta pakko se on sanoa: minusta tämä annos oli suorastaan kaamea. ’Hienostunut’ oli kaukana niistä adjektiiveista, jotka tulivat mieleen. Kata oli samoilla linjoilla.
Jälkiruoka numero kaksi yllätti koollaan: ollakseen fine dining -annos, vihreää mansikkaa, praliinia ja sitruunaverbenaa sisältävä leivos oli valtava. Koko ei tule esiin kuvassa, mutta leivos oli isompi kuin yksikään pääruoka-annos.
Tässä annoksessa oli minusta hyviä makuja kuten suklaista mokkaa, mutta posketon sokerisuus jyräsi alleen lempeiden pääraaka-aineiden kuten mansikan ja verbenan yritykset tuoda esiin hienovaraisia vivahteitaan. Pari lusikan kärjellistä riitti ja silmät melkein vuosivat sokeriövereistä. Vähemmällä sokerilla olisin aidosti tykännyt tästä leivoksesta.
Kolme- ja puolituntisen ravintolailtamme päätti pienten suupalajälkkäreiden trio: Raparperimarenki-piirakaa, Macadamiapähkinää ja vadelmaa ja Mansikkaa ja kermaa. (Kaikki kolme näkyvät ensimmäisessä jälkiruokakuvassa.)
Macadamiapähkinä-suupalat olivat ihan OK, ja näissä sokeria oli kenties ripaus vähemmän kuin muissa menun jälkiruoissa. Raparperimarenkipiirakka jatkoi kuitenkin taas överimakeaa linjaa, ja tässä vaiheessa sekä minun että Katan sokerilimitti tuli täyteen. Kumpikaan meistä ei enää pystynyt edes maistamaan pientä punaista palluraa, joka olisi ollut ”Mansikkaa ja kermaa”.
Huh sentään mikä sokeri-ilotulitus. Turboimelä jälkkärikimara oli kieltämättä vähän odottamaton päätös muuten niin makuaisteja hellivälle tyylikkälle illalle.
🍷 Lopuksi sananen viineistä: on onni, että jotkin ravintolat tarjoavat menulle suunnitellun viinipaketin myös puolikkaana. Olo on tällainen ravintola. Petit Olo eli puolikas edullisemmasta viinipaketista maksoi 94€, täysi paketti kustantaa 157€. Arvokkaampi Viinikellarin aarteet -paketti keventää lompakkoa 253 eurolla.
Minulle maistuu hyvä viini ruoan kanssa, mutta en ikimaailmassa jaksaisi juoda täyttä viinipakettia 10 ruokalajin maistelumenun kanssa (joka annokselle on oma viini), ja ihmettelen ravintoloita, jotka eivät anna asiakkaan halutessaan ottaa pakettia puolikkaana. Näitä paikkoja on paljon.
Viiniä täydessä paketissa tulee noin puolitoista pulloa per henkilö, mikä minusta on tosi paljon esimerkiksi pienikokoiselle naishenkilölle. Ihmisiä ja alkoholitoleransseja on tietysti monenlaisia, mutta itse en jaksaisi juoda noin paljon, ja humalatilakin alkaisi jo häiritä ruoasta nauttimista – eihän ruokaelämyksen äärellä ole tarkoitus olla kännissä.
Juomamenu on kuitenkin erittäin tärkeä osa fine dining -kokemusta ja todellakin kohottaa makuelämyksen omalle tasolleen. Siksi on sääli, jos juomapaketti on jätettävä ottamatta. (Eli niissä paikoissa, joissa kaatojen puolituksesta kieltäydytään. En ala maksaa juomasta, jota en jaksa juoda.)
Kerta toisensa jälkeen vaikutun siitä taitavuudesta, jolla juoma ja ruoka hyvissä paikoissa yhdistetään. Näissä hetkissä viini maistuu joltain ihan muulta kuin kotona, täydellisesti paritettuna ruoan kanssa viinielämys laajenee suuremmaksi kuin viini koskaan voisi yksin olla. Ei sitä pysty edes kuvailemaan ja se on jotain, mitä nimenomaan menen fine dining -ravintolaan kokemaan. 🙏🏻
Toivottavasti seuraavaan kertaan ei mene taas viisi vuotta. ❤️
Tässä kuussa tulee kuluneeksi 12 vuotta ruokavaliomuutoksestani. Lyhyeksi interventioksi ajateltu ja hiilihydraattien kohtuukäytön omaksumiseen tähtäävä kokeilu jäi elämäntavaksi.
Ravintoaineryhmien mustavalkoinen kategorisointi hyviin ja huonoihin ei ole millään tavoin järkevää, mutta toisille meistä syntyy niin epäterve suhde tiettyihin ruokiin, että dramaattinen "väliintulo" voi olla ainoa keino muuttaa tilanne. Minulle epäterveen suhteen kohde olivat hiilihydraatit, ja aivan erityisesti nopeat ja kaikkein epäravinteikkaimmat hiilihydraatit pastan, pullan, murojen ja valkoisen riisin muodossa.
Olin jo lapsena nirso, mutta toisaalta kasvoin perheessä, jossa ei juuri vaalittu monipuolista ruokavaliota ja totuin yksipuoliseen ruokaan. En esimerkiksi koskaan maistanut riistaa tai ylipäänsä monipuolisesti eri liharuokia. Kalaa en muista meillä syödyn koskaan, ja salaatit olivat tuntematon asia. Lapsuudesta minulle ovat jääneet mieleen mm. kotletit sekä lauantaisin saunan jälkeen syöty uunimakkara emmentalilla ja ketsupilla.
Koulussa ruokamaailmani hieman laajeni kun tarjolla oli monipuolisempaa ruokaa, mutta olin yhä hyvin nirso ja suhtauduin uusiin ruokiin epäluuloisesti. Saatoin syödä lounaaksi pelkkiä voileipiä, jos ruoka näytti tai tuoksui kummalliselta. Lempiruokiani koulussa olivat pinaattiletut, makaronilaatikko ja uunipuuro marjakiisselillä. Kalamureke oli ainoa kalaruoka, josta tykkäsin.
Erinäisistä syistä johtuen meillä ei kotona enää ollut lainkaan säännöllisiä, yhteisiä ruokailuja muutoin kuin jouluisin (mistä johtuen jouluruoka on minulle yhä pyhä asia), ja teini-ikäisenä ruokin itseni ranskalaisilla perunoilla, makaronilla ja leivällä. Proteiini loisti poissaolollaan, ja ateria saattoi olla ranskalaiset perunat ketsupilla tai spagetti oliivikastikkeella - joka kaadettiin purkista suoraan kylmänä pastan päälle. Kasviksia en syönyt, ja leivän päälläkin oli pelkästään margariinia.
Aikuisena työssäkäyvänä pastan merkitys yhä vain korostui, ja tyypillinen lounaani oli pussillinen nuudeleita. Viikonloppuisin lounas saattoi olla suklaamannapuuro. Tässä vaiheessa nyrjähtänyt suhteeni ruokaan oli jo tiedostettu, ja ruokavaliotani olivat yrittäneet korjata niin ravitsemusterapeutti kuin kuntosalini personal trainer. Ammattilaisten vinkeistä olin opetellut lisäämään ruokaani edes vähän proteiinia, ja nuudeleiden sekaan saatoin sekoittaa valkoisia papuja ja iltaisin närpin rahkaa.
Oppi proteiinin tärkeydestä ei kuitenkaan integroitunut luonnolliseksi osaksi ruokailuani ja voileivät, uunipatongit ja iänikuinen pasta voittivat aina monipuolisesti koostetun lautasmallin. En ollut pätkääkään kiinnostunut terveellisestä ruoasta. Leipä ja leivonnaiset olivat sitä paitsi vain NIIN herkullisia, että en voinut enkä halunnut vastustaa niitä. Tunsin tästä välillä syyllisyyttä, mutta koska en esimerkiksi lihonut, en kokenut motivaatiota muutokseen. Vähät välitin siitä, että vatsa oli usein kipeä ja turvonnut ja kärsin kroonisista ilmavaivoista. Hulluin esimerkki lounaastani oli valikoima erilaisia leipiä kuten ruis- ja myslileipää ja jälkiruoaksi rahkapullaa.
Jossain vaiheessa tajusin viimein, että kyse oli riippuvuudesta ja että tein oikeasti keholleni hallaa syömällä niin yksipuolista ja ravinneköyhää ruokaa.
Tuli vuosi 2011. Karppaus nousi trendiksi ja inspiroiduin vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta lukemistani kokemuksista. Oivalsin, että ruokavalio ei ollut pelkästään laihduttajille, vaan siitä saattoi yleisesti saada apua sokeriaddiktioon ja ylikorostuneeseen hiilariherkutteluun.
Tein täysmuutoksen ja lopetin kerralla kaikkien hiilariruokien syömisen. Sitä ennen olin huolellisesti miettinyt vaihtoehdot tavanomaisille puuro-, pasta- ja leipäaterioilleni ja jääkaapin ovessa oli viikon vhh-ruokalista valmiina. Kaikki kaapit oli tyhjennetty hiilariruoista ja tilalla oli vain uuden ruokavalion ruokaa.
Vaikka muutos oli dramaattinen, olin niin hyvin valmistautunut, että muutos oli vieroitusoireista huolimatta lopulta hämmentävän helppo. Leipäheikotusta varten olin valmistanut mantelileipää, ettei vain tulisi leivän takia ratkettua. Vaikka mantelileipä ei makukokemuksena muistuta lainkaan viljaleipää, sillä saa simuloitua leivän syömisen kaltaisen tapahtuman, mikä riitti rauhoittamaan hetket kun tuli ylivoimainen "pakko saada leipää" -olo.
Mitä pidempään kokeilu jatkui, sitä paremmin voin. Makuaistini vapautuessa sokerin ylivallasta aloin maistaa eri ruokien hienovaraisia nyansseja ja ennen tylsinä pitämäni ruoat suorastaan pursuivat makua. Ruoka maistui ihan erilaiselta enkä ikinä unohda hetkeä, kun tajusin maidon maistuvan luonnostaan makealta kiitos laktoosin. Puhumattakaan siitä, että jopa parsakaalissa maistui makeita vivahteita..!
Uusi makumaailma innosti ja kannusti minua ja suorastaan lumosi minut. Ruoasta tuli minulle ilon lähde.
Pian oli selvää, että en enää halunnut palata entisten lempiruokieni pariin. Aluksi olin kaavaillut palauttavani leivät ja pastat hitaasti ruokavalioon siten, että söisin niitä nyt fiksusti ja kohtuudella - mutta tajusin, että en halunnut.
Fast-forward vuoteen 2023. Ruokavaliomuutoksesta on 12 vuotta, ja aikaan on mahtunut niin vuosikausien ketoosia kuin rennompaakin vhh-lähestymistapaa. Hiilarien taso on vaihdellut, mutta pastat, vehnäiset, karkit ja muut lisättyä sokeria sisältävät ruoat eivät koskaan palanneet lautaselleni.
Tällä hetkellä ruokavalioni on jossain määrin ikään kuin kultivoitunut versio siitä hiilihydraattien kohtuukäytöstä, johon 12 vuotta sitten interventiollani tähtäsin.
Nykyään syön viljaa säännöllisesti, mutta vain kauran muodossa. Vehnä- ja sokeriruokiakin maistan satunnaisesti, kun tilanne on erityinen, esimerkiksi fine dining -ravintolan maistelumenussa. (Tällainen tilanne oli viime lauantaina Helsingissä, ja tästä on tulossa juttua blogiin. ☺️)
Lautasmalliini hiilarilisuke ei edelleenkään kuulu, vaan syön aterialla kasviksia ja proteiinin lähteen. En kaipaa hiilarilisuketta, eikä sille tunnu olevan tilaa. Kaurapuuro toimii silloin tällöin vaihtoehtona vakiintuneelle kananmuna-aamiaiselleni ja kauraleipä lohi- tai juustopäällysteillä puolestaan tekee usein seuraa salaatille iltapalalla.
Tietyt hiilihydraattiruoat kuten jotkin leivät ja leivonnaiset koen yhä puoleensavetävinä ja voin hyvin muistaa, millaisia tuntemuksia niitä kohtaan koin. Mutta mielenkiintoisesti - kaikkein suurin addiktioni kohde eli pasta on täysin, siis täysin kadonnut rekisteristäni. En pysty käsittämään, mikä siinä oli niin herkullista. En saa millään tavoin kiinni siitä maku"elämyksestä", joka pastaan oletettavasti linkittyi.
PERUNA - en syö perunaa arjessa, mutta jos ravintola-annokseen kuuluu paistettuja perunoita, saatan syödä niitä. Paistettu peruna on hyvää. Kuten myös uudet perunat voin kera, myönnettävästi! :)
RIISI - en syö lainkaan eikä herätä mitään tunteita. Poislukien riisipiirakoissa... ☺️
PASTA - en syö lainkaan enkä osaa palata tunteeseen, jolloin pasta on joskus maistunut hyvältä. Ei houkuta millään tavalla.
KARKKI - en syö lainkaan. Poislukien oikein tumma suklaa pari kertaa vuodessa (yli 70%).
LEIVONNAISET - en syö kotioloissa, mutta pari kertaa vuodessa tulee maistettua miesystäväni tekemää mustikkapiirakkaa. Se on aika hyvää, koska ei ole kovin makeaa. Mustikkapiirakkaa tekee joskus rehellisesti mieli! Erityistilanteissa saatan kohteliaisuudesta syödä tarjotun pullan. Kuten tänä kesänä, kun 93-vuotias sukulaisrouva tarjosi ylpeydellä leipomaansa pullaa.
LEIVÄT - syön kauraleipää tai -näkkäriä viikottain. Muita leipiä saatan maistaa ravintolaolosuhteissa eli muutamia kertoja vuodessa. Leivän rooli ateriankorvikkeena on täysin poistunut systeemistäni.
Karjalanpiirakka on niitä harvoja hiilariruokia, joiden hyvä maku ei ole unohtunut. Tiukempinakin vhh-vuosina saatoin kerran vuodessa nauttia seremoniallisesti aidon, huolella valmistetun karjalanpiirakan - tietysti tuhdilla munavoilla..!
Puhtaasti oman olon kannalta ketoosi-taso oli minulle toimivin. Verensokerini heittelee voimakkaasti ja kuulun niihin, joille näläntuntemukset tulevat nopeasti ja jos ruokaa joutuu odottamaan pitkään, sitä seuraa aina heikotus ja päänsärky. Olen oikein klassinen "nälkäkiukku"-tyyppi. Ketoosissa tämä ilmiö poistuu kokonaan ja aina on tasainen ja hyvä olo.
Ylipäänsä vireys- ja energiataso ketoosissa oli omaa luokkaansa, enkä ole koskaan ollut yhtä energinen. Oli ihanaa, kun nälän tuntemukset eivät ohjanneet päivärytmiä ja tekemisiä.
Vaikka edelleen syön vähän hiilareita verrattuna virallis-terveellisiin ruokavaliosuosituksiin, verensokerini heittelee helposti ja olo sen mukaisesti. Tämän vuoksi kaipaan ketoosia. Samalla tunnistan kuitenkin, että en halua luopua ruoista kuten juurekset, hedelmät ja jogurtti. Siksi keto-karppaus ei enää ole mun tapa syödä.
