Vapun piristykseksi jaan teille äitini vanhimman hajuveden tarinan. ☺️
Hajuvesi, Bourjoisin Soir de Paris Eau De Cologne, täyttää tänä vuonna 60 vuotta.
Kaunis sininen pullo asuu äitini kylpyhuoneen peilikaapissa ylimmällä hyllyllä. Sen sisällä on yhä noin viidesosa hajuvettä jäljellä, ja tuoksu on oikein sellainen ihanan vanhanaikaisen parfyymimainen; puuterinen, myskinen, kukkainen ja vähän salaperäinen.
Taisi olla viime joulu, kun tulin kysyneeksi, miten vanha kyseinen hajuvesi onkaan - muistan sen nimittäin jo lapsuudestani. Tummansinisen pullon takaa paljastui hauska tarina.
Täytyy myöntää, että iloitsen siitä, että meidän perheessä on tämä "jemmausgeeni", jonka seurauksena yhden jo toisen perheenjäsenen hyllyistä löytyy vuosikymmeniä vanhoja kosmetiikkatuotteita. Vievät turhaan tilaa - mutta kyllähän ne museoiduttuaan tuovat omanlaistaan viihdettä ja iloa. ☺️
Soir de Paris'in tarina on seuraavanlainen.
19-vuotias äitini teki teatteriryhmänsä kanssa kesällä 1965 matkan Bulgariaan kansainväliselle nuorisoleirille. Ulkomaanmatka, kuten myös lentomatka, oli nuoren Maritan ensimmäinen. Kuvassa Aulangon satuteatterilaiset ovat Seutulan lentokentällä lähdössä matkaan.
Lentokoneessa äiti teki ostoksia. Lentoemännällä ei ollut antaa vaihtorahaa, joten hän antoi vaihtorahana Bourjoisin hajuveden.
Sen jälkeen hajuvesi on seurannut Maritaa läpi elämän, ja on viettänyt viimeiset neljä vuosikymmentä kuopiolaisen kerrostalon kylppärissä. 60. vuotenaan se päätyy ilahduttamaan tuntemattomia ihmisiä tämän blogipostauksen kautta. ☺️ Ainakin toivon, että hajuveden tarina tuo hymyn lukijan huulille.
Olen tänään saanut kuulla tarinoita tuolta matkalta Bulgarian aurinkorannikolle, jossa nuoret ympäri maailmaa tapasivat yhdessäolon ja kansainvälisen ystävyyden merkeissä.
Eri maiden nuoret järjestivät iltamia, joissa esiteltiin oman maan kulttuuria ja järjestettiin hauskaa ohjelmaa. Äitini mukaan suomalaisten ilta oli ollut suosituin, olivathan suomalaisryhmän jäsenet kaikki teatterin harrastajia. :)
Suomalaisillan ohjelma huipentui juuri maailmalla breikanneeseen letkajenkkaan, joka oli kuulema eeppinen menestys! ☺️
🎈 Mukavaa vappua kaikille, ja ihanaa kevään viimeistä kuukautta! 🌼
Terveisiä myös Maritalta!
Mun blogi täyttää huomenna 22. huhtikuuta 16 vuotta. Se tuntuu ihan uskomattomalta.
Mikä alkoi kevyenä harrastuksena täyttämään yksinäisiä päiviä uudessa tamperelaiskodissa, muuttui vuotta myöhemmin sivutuloksi ja vajaata neljää vuotta myöhemmin täysipäiväiseksi työksi.
Aamulehti julkaisee minusta henkilökuvan hauskana sattumana juuri blogini syntymäpäivänä. 🎂☺️
Juttu on ilmestynyt tänään Aamulehden verkossa tilaajille, ja ilmestyy 22.4. paperilehdessä.
Lämmin kiitos toimittaja Hanna Parviaiselle kiinnostavasta juttutuokiosta ja valokuvaaja Jukka Ritolalle hauskasta kuvaussessiosta, jossa hiukset hulmusivat ja kosteusvoidetta päätyi myös allekirjoittaneen nenään – ei niin kovin esteettisellä tavalla! 😁 Tämän jutun kuvat ovat Aamulehden artikkelista.
Suurin kiitos tästä merkkipaalusta, niin syntymäpäivästä kuin henkilökuvasta, kuuluu lukijoilleni, Karkkipäivän seuraajille. Ilman heitä ei olisi Karkkipäivää – voisi olla vain keski-iän saavuttaneen kosmetiikkanörtin yksinäinen nettipäiväkirja. Karkkipäivässä keskustelu ja vuorovaikutus on aina ollut tärkeässä roolissa.
Kuten Aamulehden jutussa totean:
Seuraajani ovat minulle myös tuki- ja ystäväverkosto. Vaikka en tunne lukijoitani henkilökohtaisesti, moni heistä tuntuu läheiseltä, koska on kertonut itsestään vuosien varrella paljon. Olen kiitollinen, että moni on jaksanut keskustella kanssani yli kymmenen vuoden ajan.
Kiitos siis teille. Niin uusille kuin vanhoille seuraajille. ❤️
Uteliaana odotan, missä Karkkipäivä on seuraavan 16 vuoden kuluttua.
Kreikkalaiset ystäväni Marianna ja Vasilis ovat nyt kotimatkalla onnistuneen Suomi-visiitin jälkeen. ❤️
Ystäväni saivat nähdä niin city-Suomea Tampereen ja Helsingin muodossa, kuin luonto- & maaseutu-Suomea Etelä-Savon mökkimaisemien myötä.
Mikä oli kreikkalaisten mielestä matkassa parasta? Mökkikokemus! ☺️ Onhan suomalainen mökkitraditio kieltämättä jotain ainutlaatuista. Jopa muiden pohjoismaiden mökkikulttuuri on ihan erilainen.
Järven ja metsän ympäröimä eristäytynyt mökki oli Ateenan asukkaille jotain, mitä he eivät ole koskaan aiemmin kokeneet, vaikka kumpikin matkustaa paljon jo työnsä puolesta. Täytyypä kehaista, että yllätyin positiivisesti, kun ystäväni istuivat löylyssä jopa puoli tuntia..! 🔥
Pyysin Mariannaa kertomaan, miten he kokivat Suomen ja Kreikan eroja kulttuurisesta näkökulmasta. Minua kiinnosti etenkin Vasiliksen kokemus, olihan hän Suomessa nyt ensimmäistä kertaa. Marianna on aikoinaan saanut ihmetellä suomalaista hiljaisuutta jo Ahvenanmaalla. :)
Ystäväni tekivät seuraavan tiivistelmän Suomen ja Kreikan eroista:
🔸 Suomalaiset ovat rennompia kuin kreikkalaiset, koska valtio tukee ja auttaa suomalaisia.
Suomessa hallitus on varautuneempi pitämään huolta kansalaisistaan kuin Kreikassa, ja tämä tekee suomalaisista vähemmän spontaaneja. Kreikkalaisten täytyy huolehtia asioistaan henkilökohtaisesti vailla apua valtiolta.
Tällä Marianna tarkoittaa, että kreikkalaiset saavat ikään kuin olla koko ajan ”varpaillaan”, koska oma maa ei tarjoa tukiverkkoa pitämään heistä huolta. Suomalaisilla on turvatumpi elämä, ja tämä turva luo meille tietynlaisen rentouden elämän suhteen.
Sannin huomio: tämä oli mielenkiintoinen havainto ja näkökulma, jota en ole itse koskaan tullut ajatelleeksi. Tämän kaltaiset seikat varmasti myös vahvistavat kreikkalaisten perhekeskeisempää elämää. Koska ei voi tukeutua siihen, että terveydenhuoltosysteemi huolehtii esimerkiksi vanhuksista, perhe ja maaseudulla kyläyhteisöt huolehtivat heistä itse.
🔸 Suomalaiset pukeutuvat mukavasti, kun kreikkalaiset pukeutuvat tehdäkseen vaikutuksen.
Naiset kreikkalaiskaupungeissa pukeutuvat aina viimeisimpään muotiin, riippumatta siitä, imartelevatko vaatteet heitä tai ovatko vaatteet mukavia päällä. Ulkoinen habitus Kreikassa liittyy imagoon ja ystävien, perheiden, työkavereiden ja tuttavapiirien väliseen ”kilpailuun”.
Sannin huomio: jep, mielestäni Kreikassa pukeudutaan kekimäärin tyylikkäämmin kuin Suomessa. Itse olen paras esimerkki ihmisestä, joka pukeutuu mukavuus edellä ja voisin aina hengailla pelkässä pehmeässä trikoossa. Aina kun tapaan Mariannan Kreikassa, mulla on ihan nukkavieru olo. 😅
🔸 Suomalaiset eivät arvostele ihmisiä, kun taas kreikkalaiset juoruavat ja arvostelevat toisia kaiken aikaa.
Jos esimerkiksi ohikulkijalla on kirkkaan violetit piikikkäät hiukset ja naama tatuoituna, kreikkalaiset kommentoisivat sitä.
Sannin huomio: tätä en ole itse huomannut Kreikassa, mutta omat paikalliset ystäväni ovat niin kohteliaita, että eivät alkaisi arvostella ketään mun seurassa. (Paitsi poliitikkoja! 😅) Kun kreikkalaiset ovat omassa seurassaan, he varmasti kommentoivat asoita eri tavalla.
🔸 Suomalaiset pitävät etäisyyttä ja kunnioittavat toisten tilaa. Kreikkalaiset ovat ”all over the place”.
Sannin huomio: pitää paikkansa, mitä tähän muuta voi sanoa. 🤣
Marianna lisää: “Kreikkalaiset ovat äänekkäitä, mutta senhän tiedätkin. Istumme parhaillaan junassa matkalla lentokentälle, ja junassa vallitsee totaalinen hiljaisuus. Sisään astui äsken kovaääninen joukko ihmisiä, ja he ovat – totta kai – kreikkalaisia. Ovat varmaankin tulossa samalle lennolle kuin me."
Sannin huomio: vaikka kreikkalaiset ovat äänekkäitä, italialaiset ovat vieläkin äänekkäämpiä, ja tätä sanovat myös kreikkalaiset. Marianna onkin vitsaillut minulle moneen kertaan, olenko varma, ettei suvussani ole italialaisverta..! 😂 Marianna ja Vasilis ovat sitä mieltä, että en edusta stereotyyppistä pohjoismaalaista ihmistä, enkä varmasti edustakaan. Luulen, että saattaisin keskustelussa huutaa kumoon italialaisenkin, jos aihe olisi tarpeeksi kiinnostava. Vaikka aurinkovoiteet! ;)
🔸 Suomalaiset kunnioittavat luontoa ja viettävät enemmän aikaa luonnossa. Kreikkalaiset viettävät aikaa kahvilla ystävien kanssa tai tavernoissa ja ravintoloissa syömässä.
Kreikkalaiset eivät kunnioita luontoa ja maassa vallitsee yhä itäinen kulttuuri, jossa odotetaan luonnon pitävän huolta ihmisistä eikä päinvastoin – ja jos luonto oikkuilee maanjäristysten ja metsäpalojen muodossa, kreikkalaiset odottavat hallituksen korjaavan asiat parhain päin. Hallitus saa hoitaa, kun "luonto on tuhma".
Vasiliksella oli mielenkiintoinen huomio junamatkustuksesta.
VR on hiljattain ottanut käyttöön itsenäisen lipuntarkastuksen niille asiakkaille, jotka ovat varanneet lipun VR:n sovelluksen kautta. Sovelluksessa asiakas voi itse aktivoida lippunsa, joten konduktööri ei tule enää tarkistamaan lippua.
Vasilis oli varannut liput sovelluksen kautta ja pariskunnan istuttua junaan, Vasilis oli seurannut sovelluksen kehotusta ja aktivoinut liput. Hän kertoi, että oli kuitenkin ilman muuta odottanut konduktöörin tuplatsekkaavan liput, tai vähintään tervehtivän heitä ja ottavan jonkinlaisen kontaktin. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun konduktööri oli kulkenut ohi vilkaisemattakaan heihin. Vasilis ei voinut käsittää sitä. Hän sanoi, että tässä oli kreikkalaisen perspektiivistä niin paljon outoa, että tilanne oli lähes absurdi.
Minua nauratti. Sanoin, että konduktöörillä ei ollut tarvetta ottaa heihin kontaktia, koska oli nähnyt jo laitteeltaan, että kyseisellä paikalla istuvien matkustajien liput oli jo aktivoitu.
Vasilis vastasi, että Kreikassa asia olisi mennyt seuraavalla tavalla:
1. Ensinnäkin Kreikassa lippujen omatoiminen aktivointi olisi ennenkuulumatonta.
2. Jos tällainen sovellus tai mahdollisuus kuitenkin kehitettäisiin, se ei suurella todennäköisyydellä toimisi luotettavasti.
3. Lipuntarkastaja ei ikinä luottaisi, että matkustajalla varmasti olisi lippu, ellei hän näkisi sitä omin silmin.
4. Vaikka sovellus ja lipun aktivointi toimisivatkin, kreikkalainen lipuntarkastaja ei voisi missään olosuhteissa ohittaa matkustajaa tervehtimättä tätä tai heittämättä vähintään jotain sutkautusta.
Viimeinen kohta oli Vasilikselle voimakkain ihmetys: että julkisen liikenteen kulkuneuvossa työskentelevä henkilö voi vain totaalisesti ignoroida asiakkaan ja kävellä ohi sanomatta sanaakaan.
Sitten hän katsoi minua ja sanoi, ”Mutta ilmeisesti lipun omatoiminen tarkastus tähtää juuri siihen, että ihmiset täällä voisivat entistäkin enemmän vältellä kontaktia toisiinsa?”
Minun oli pakko vastata, että luulen, että tämä todella on yksi syy.
Vaikka Vasiliksen huomio nauratti minua, se oli osuvuudessaan myös surullinen. Eikä ilmiö rajoitu vain Suomeen. Kaikkialla valjastetaan teknologiaa ottamaan itselleen ihmisten työt, mikä ei vähennä ainoastaan luonnollisia sosiaalisia kohtaamisia, vaan myös konkreettisesti ihmisten työpaikkoja. Nämä hienot, elämäämme helpottavat sovellukset helpottavat tietämme kohti tarpeettomuutta – tarpeettomuutta kohdata toisia ja osallistua yhteiskunnan toimintaan työpanoksella. (😔)
Tämä on ihan oma aiheensa, joka särkee sydäntäni - mutta ainakin yritän omalla toiminnallani ja valinnoillani puhua oikeiden kohtaamisten puolesta. ❤️ En halua, että kone suosittelee minulle kirjaa kirjastossa tai ystäväni on vain kuva viestisovelluksen ruudulla - haluan kirjastot, junat, virastot ja ystävyssuhteeni ihmisillä varustettuina, kiitos! ☺️
Halusin tehdä tällaisen nopean "päivän ilostus" -postauksen! ☺️ Rakkaat kreikkalaiset ystäväni Marianna ja hänen miehensä Vasilis ovat vierailulla Suomessa, ja vihdoin on minun vuoroni tarjota takaisin sitä vieraanvaraisuutta, jota ystäväni ovat minua kohtaan osoittaneet jo kaksi vuosikymmentä. ❤️
Marianna ja Sanni vuonna 2025 Tampereella
Marianna ja Sanni vuonna 2001 Ateenassa. ☺️
Olemme tunteneet toisemme Mariannan kanssa 25 vuotta. Ystävyytemme alkoi kirjeystävyytenä vuonna 2000, ja seuraavana vuonna tapasimme Ateenassa. Siitä saakka olemme olleet sydänystäviä. Koska käyn Kreikassa joka vuosi, olemme tavanneet toisiamme säännöllisesti kaikki nämä vuodet.
Marianna on kerran aikaisemmin vieraillut luonani Suomessa, silloin, kun asuin Ahvenanmaalla. Tästä on 19 vuotta. Kahta vuotta myöhemmin hän meni naimisiin Vasiliksen kanssa, ja sainpa minäkin vieraana kokea klassiset "Big Fat Greek Wedding" -häät, sitä ne todella olivat - ikimuistoinen kokemus! 😍❤️
Nyt Marianna ja Vasilis ovat vastavierailulla Suomessa - Marianna toista, miehensä ensimmäistä kertaa. Olen niin odottanut tätä, että saan näyttää heille minun Suomeani, minun paikkojani, niinkuin hekin ovat minulle näyttäneet rakkaita ja tärkeitä paikkojaan Kreikassa.
Vierailu on lyhyt, 4,5 päivää, ja sain todellisen haasteen miettiessäni, mitä näyttäisin heille tässä ajassa. Tulos: 2,5 päivää Tampereella, kaksi päivää mieheni Kalastajan mökillä Etelä-Savossa Saimaan rannalla. Urbaani Suomi + luonto-Suomi. 💙🤍
Vaikka talvi petti meidät tänä vuonna (niin, mikä talvi..?), Suomi on todella näyttänyt ystävilleni parastaan. Tampereella aurinkoinen sää helli meitä kumpanakin päivänä, ja kreikkalaiset vieraat saivat kokea klassisia Tammerkoski-näkymiä ja tehdaskaupugin nähtävyyksiä mitä kauneimmassa säässä.
Upein palkinto koettiin automatkalla Etelä-Savoon. Täysin odottamatta, TÄMÄ ilmaantui yllemme:
Aloimme kaikki melkein kiljua. Revontulet!! Mikä on todennäköisyys sille, että näin vahvat ja upeat revontulet näyttäytyvät taivaalla Savonlinnan tienoilla? 🤩
Auto pysäytettiin tien poskeen ja kreikkalaiset (no, myönnettävästi suomalaisetkin) ryntäsivät ulos kuvaamaan ja ihastelemaan. Marianna oli melkein saada slaagin. Minä asun Suomessa, mutta edes minä en ole nähnyt näin vahvoja revontulia koskaan aiemmin.
Suomen lahja Mariannalle ja Vasilikselle. ❤️
Tänään autenttiset Suomi-kokemukset ovat jatkuneet nuottakalastuksella, ajelulla järven jäällä ja ehdalla savolaisella muikkuaterialla. Illalla on luvassa kunnon mökkisauna.
Etelä-Savossa sentään on vielä vähän talvea jäljellä - ystäväni saattoivat laittaa rastin kohtaan ✅ "luminen Suomi nähty."
Ja taas paistaa aurinko! ☀️
Olen niin onnellinen, että lyhyt aikamme on täyttynyt näin hienolla säällä ja kokemuksilla! 🥰
Ihanaa sunnuntaita kaikille muillekin! ☺️
Mulle tuli yhtäkkiä tällainen vanhojen blogiaikojen nostalgiakohtaus. 💕 Muistatteko ajat, kun blogit olivat the juttu, ja niitä luettiin hartaasti päivittäin? 🥹 Aika, jolloin Instagramia, TikTokia tai muitakaan somealustoja ei vielä ollut.
Aloin muistella omia suosikkiblogejani - kertokaa tekin omistanne, olisi kiinnostavaa kuulla! Muistatteko, mikä oli ensimmäinen lukemanne blogi?
Ensimmäinen blogi jota itse aloin seurata oli erään ahvenanmaalaisen naistoimittajan blogi. Hänen nimensä oli Jonna. Jonna piti blogiaan paikallisen viihdelehti XIT:in nettisivuilla, ja tykkäsin muutenkin lukea XITiä. Tämä oli sitä aikaa, kun asuin Ahvenanmaalla. Aloin lukea Jonnan blogia vuonna 2005.
Tuohon aikaan blogeissa ei juurikaan ollut kuvia, vaan kirjoitukset olivat pelkkää tekstiä. Jonna oli hyvä kirjoittamaan, kuten tietysti toimittajalta saattaisi odottaakin, ja teki kiinnostavia sekä hysteerisen hauskoja havaintoja niin omasta elämästään kuin Ahvenanmaan viihde-elämästä ja paikallisista ilmiöistä.
Muistan jopa sen, kun Jonna kerran oli liittänyt blogikirjoitukseensa YouTube-videon. Olin ihan että whoa! YouTube oli tuolloin niin tuore kuin olla voi - se perustettiin 2005! Löysin XIT-lehden vanhan verkkosivun Wayback Machinella (kuvakaappaus yllä), mutta harmillisesti Jonnan blogipostauksia ei ole arkistoitu.
Virven kanssa Lontoossa ❤️
Kun sitten vuonna 2006 löysin netin kosmetiikkakeskustelupalstat, kulki polku siitä luonnollisesti kosmetiikkablogeihin. Luin ensin pelkästään ruotsinkielisiä meikkiblogeja kuten Rocket Queenia ja Puritya - ehkä siksi, ettei silloin vielä ollut suomalaisia kauneusblogeja..? 🤔 Vasta vuonna 2009, Virve Fredmanin (silloin nimimerkillä Golden Girl..!) perustaessa Ostolakossa-bloginsa, aloin seurata suomalaisia kauneusblogeja. Perustin Karkkipäivän kolmisen kuukautta Virven blogin jälkeen.
Voi Virve..! Mun on sanottava, että mulla on ikävä Virveä! (😭) Rehellisesti myös Ostolakossa-aikoja, Virven kyky ja tapa kirjoittaa kosmetiikasta oli niin ilmiömäinen! Ihmisenäkin Virve oli - ja on yhä - aivan ihana, hulvaton, hauska, terävä, sopivasti höpsö ja samalla syvällinen. Olemme jakaneet upeita aikoja yhdessä, voi nostalgian lähde....
Emme ole tavanneet vuosiin, ja viime vuodethan Virve on ollut maailmalla reppu selässä - on parhaillaankin - mutta tiedän, että jonain päivänä näemme taas! Jos luet tätä Virve, terveisiä! 🩷
Muita suomalaisia kauneusblogeja joita seurasin olivat mm. Charming Nails (joka yhä porskuttaa! 🔥), Mustaa Kajalia, Sensaisti, Lazy Dynamite, Badbomben ja Tiptoes, jota kirjoitti huikea Saara Sarvas.
Saara oli mieletön!! Vähän kuin Nata Salmela - luotu bloggaamaan. (Silloin ei ollut vielä somea.) Saara ei ollut pelkästään taitava meikkaamaan vaan hän oli myös äärettömän kiinnostava ja persoonallinen ihminen, joka osasi ilmaista itseään ja maailmaansa hauskasti, älykkäästi, viihteellisesti ja koukuttavasti.
Saaran blogiin olen ollut kaikkein eniten koukussa - en missannut yhtäkään postausta. Kun joitain vuosia sitten selasin Tiptoesin arkistoa, huomasin muistavani yhä tiettyjä meikkiopastus-postauksia ulkoa..!
Inspiration Awardseissa vuonna 2013; Mimmi More To Love, minä ja Saara Sarvas.
Aikansa suurimmaksi ilmiöksi noussut More To Love -blogi toukokuussa 2011
Luin toki myös muita kuin kauneusblogeja. Lukulistalla oli lifestyle-blogeja kuten More To Love, Malenami, Zubi's Corner ja Avec Sofié ja ruokablogeja kuten Ahmija (!) ja Herkkuruoka.
Muotiblogeja en koskaan lukenut, muoti tai vaatteet eivät minua kiinnostaneet silloin, (eivät edelleenkään, nimimerkillä Se Trikoopaitanainen). Tai - näköjään luin ainakin joskus Julia Toivolan blogia, koska kirjoitin kerran postauksen, jossa myönsin olevani kateellinen Julialle. Samaisessa postauksessa kirjoitin myös haluavani olla Eeva Kolun kaltainen.
"Eevasta tykkäävät kaikki. Eeva on ihana. Minäkin haluaisin olla yhtä herttainen. Eeva on kuin lämmin angoravillapaita joka osaa pukea kaikki kauniit, hauskat ja pörröiset ajatukset älykkäiksi, miellyttäviksi sanoiksi. Joita haluat lukea."
Hmm... Tuo oli sitä aikaa, kun kirjoitin vähän tiheämmin pohdiskelevia ja myös aika itsetutkiskelevia postauksia. On välillä säpsäyttävää lukea vanhoja kirjoituksiani Karkkipäivästä - on monia asioita, joita en enää sanoittaisi kuten aikoinaan sanoitin. Myös asioita, joista en enää kirjoittaisi, liian henkilökohtaisia (tai liian outoja). Välillä hämmästelen itseäni - miten mä tuostakin kirjoitin...?
En kuitenkaan ole poistanut mitään. Karkkipäivä on omalla tavallaan mun kehityskaari ja jonkinlainen elämänvaiheiden päiväkirja 30-vuotiaasta tähän päivään. Ulospäin kauneusblogi, mutta rivien välissä - ainakin mulle itselle - paljon enemmän.
Mitä blogeja sinä olet lukenut? Mitkä blogit ovat jättäneet eniten muistoja?
Mun viime vuosi oli todella hieno, mutta vaikeakin.
Vaikka Karkkipäivä on pääsääntöisesti kauneusblogi, haluan kirjoittaa täällä aika ajoin myös elämästä ja kaikenlaisista elämään liittyvistä tunteista ja kokemuksista. Tänään on tällaisen kirjoituksen vuoro.
Vuoden kohokohtia olivat monet matkat, jotka veivät minut tuttuun ja rakkaaseen Kreikkaan sekä minulle aivan uusiin ja erilaisiin kohteisiin kuten Norjan Trondheimiin, Liettuan Vilnaan ja Ruotsin Bergslageniin. Tuli ensimmäistä kertaa koettua myös talvinen ja luminen Kreikka.
Mahdollisuuksista viettää näin paljon aikaa ulkomailla on kiittäminen miesystävääni Kalastajaa, joka työskentelee pääosin ulkomailla. Vuonna 2024 vietin hänen kanssaan aikaa Norjassa, Ruotsissa ja Liettuassa. Olemme jopa tavanneet ensimmäistä kertaa ulkomailla, jaoin tarinamme viime kevään vuosipäivänämme.
Matkailu on suurin intohimoni, voi sanoa, että vieläkin suurempi kuin kosmetiikka. Matkailu energisoi minua, se on kuin polttoainetta, joka pitää minut käynnissä.
Vuosi alkoi talvimatkalla Kreikkaan. Kohteena oli Parnassos-vuoren rinteillä sijaitseva Arachovan kylä, joka kuuluu Kreikan suosituimpiin talvikohteisiin - siis kreikkalaisten keskuudessa, ulkomaalaisia Arachovassa käy verrattain vähän.
Arachova oli tunnelmallisesti aivan erilaista Kreikkaa, mitä olen ennen kokenut, ja sitä juuri toivoinkin. Luminen Arachova taustallaan rivi vaikuttavia vuorenhuippuja muistuttaa enemmän alppikylää kuin Välimeren lomakohdetta. Ruokakin edusti erilaista kreikkalaista keittiötä kuin rannikkoseudulla on tottunut.
Vierailu Parnassoksen hiihtokeskuksessa täydensi talvi-Kreikan elämyksen. Olin suorastaan liikuttunut istuessani rinnebaarin terassilla - ympäröivä maisema kun toi mieleen toisen lempimaani Sveitsin, vaikka vuoret täällä eivät olekaan yhtä massiivisia kuin Alpeilla.
Vuoden hienoin ajanjakso sijoittui yllättäen Norjan Trondheimiin, jonne matkustin maaliskuussa. 'Yllättäen' siksi, että Trondheim ei kohteena ole mikään must-see klassikko tai seisauttavan ainutlaatuinen - pikemminkin hurmaavan sympaattinen, mutta kokemukseni liittyy yhdistelmään pohjoismaista kotoisuutta, kaunista puutaloestetiikkaa sekä omaa sisäistä tasapainoa.
Ei ole salaisuus Karkkipäivänkään sivuilla, että kärsin ahdistuneisuudesta, joka oireilee välillä miedommin, välillä voimakkaammin. Viime keväänä vointini oli poikkeuksellisen seesteinen ja hyvä, ja Trondheimin aika sekä sitä seuranneet kevätkuukaudet jäivät mieleeni ihanan tyynenä hyvinvoinnin saarekkeena.
Jos norjan kielessä olisi tanskasta tuttu termi 'hygge', Trondheim olisi hyvin sellainen. Trondheim on äärettömän mukava, kiinnostava, ystävällinen ja kodikas kaupunki. Paikka, jossa oli samalla idyllistä pikkukaupunkimaisuutta, vaikuttavaa keskiaikaisuutta sekä modernia pohjoismaalaisuutta. Ilokseni pääsen Trondheimiin helmikuussa uudestaan.
Huhtikuu vei minut ensimmäistä kertaa koskaan Liettuaan. Vietin kolme viikkoa maan pääkaupungissa Vilnassa, joka yllätti - sekä lumosi - minut täysin.
Odotin kuulemani perusteella rosoista kaupunkia, joka Baltian maiden pääkaupungeista henkisi eniten neuvostoaikojen tunnelmaa, - oma äitinikin on kutsunut Vilnaa Baltian pääkaupungeista "villeimmäksi". Perillä odottikin hyvin keskieurooppalainen kaupunki, joka avautui minulle enemmänkin pikku-Prahana.
Vilnasta tuli kertaheitolla yksi suosikkikaupunkejani. Ihastustani kuvaa se, että en kolmen viikon aikana malttanut poistua kaupungista kuin kerran; yhtenä päivänä tein retken maan kakkoskaupunkiin Kaunasiin.
Vilnassa yhdistyvät sävyisästi historiallinen vanhakaupunki ja kiiltävien pilvenpiirtäjien uusikaupunki, kodikas tunnelma ja suuret, vehreät puistoalueet. Vaikka rakastan eniten historiallisia paikkoja ja vanhaa arkkitehtuuria, minuun vetoavat kontrastit. Vanhan ja arvokkaan sekä uuden ja modernin yhteiselo toteutuu Vilnassa erittäin tyylikkäästi, ja kaupungin läpi kulkeva Neris-joki jakaa alueet luonnollisesti.
Vilnan keväässä oli hymy herkässä
Viihtyvyyteni sinetöivät joka puolella Vilnaa levittäytyvät ihanat puistoalueet sekä vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämmin sää. "Toimistokseni" vakiintuikin asuntomme lähellä sijaitseva puisto, jonne pyöräilin aamupäivisin eväät ja picnic-viltti mukaan pakattuina. ❤️
Kalastajalla oli kesällä pitkä työjakso Ruotsissa, ja näin tulikin vietettyä valtaosa kesästä länsinaapurissa. Vietimme aikaa sekä Bergslagenin alueella, jossa Kalastaja työskenteli, että Hälsinglandissa, jossa mieheni veljellä on kesämökki.
Bergslagen ja etenkin Hälsingland ovat hyvin maaseutumaisia alueita vailla suuria kaupunkeja. Olikin kiinnostavaa tutustua hiljaisempaan ja vähemmän tunnettuun osaan Ruotsia, kun aiemmin olen käynyt vain Tukholmassa ja Malmössa.
Bergslagenin alueen helmiin kuuluvat kuparikaivoshistoriastaan sekä siideripanimostaan tunnettu Kopparberg (jonka Tingshuset näkyy kuvassa) sekä puutalojen idyllinen Nora, kuin "Ruotsin Loviisa", Nora-järven rannalla. Hälsingland puolestaan on tunnettu UNESCOn maailmanperintölistalle kuuluvista kartanoistaan, ja ajelu kartanotilojen ja kuvankauniin luonnon halki Stora Hälsingegårdar -maisemareittiä on kokemuksenarvoinen elämys, jos sinne päin Ruotsia sattuu.
Tulipahan vierailtua ensimmäistä kertaa myös Gotlannissa, ja Visby hurmasi minut täysin odotetusti. Se on kohteita, josta olen haaveillut toistakymmentä vuotta. Joskus tietyt paikat ja kokemukset antavat vain odottaa itseään.
.
Kesään liittyi kaikista hienoista kokemuksista huolimatta myös ikävää. Loman aikana huomasin ahdistuksen taas nostavan päätään, ja aloin jälleen herätä yöllä paniikinomaisiin huolikohtauksiin. Lopulta minun oli palattava unilääkitykseen, jonka olin keväällä paremmin voidessani lopettanut.
Syksyn saapuessa olin surullinen ja uupunut. Miksi kävi näin, miksi vointini jälleen romahti - vaikka olin pitänyt kunnon loman ja viettänyt koko kesän rentoillen Ruotsin maaseudulla, jossa arjen ainoasta draamasta vastasivat lähinnä hyttyset?
Koitti syyskuun loppu ja perinteinen Kreikan syysmatka. Toivoin Kreikan piristävän mielialaani, ja matka tarjosikin aina-yhtä-luotettavaa Välimeren terapiaa. Tällä kertaa matkan ekalla viikolla mukana oli myös Kalastaja, ja yhdessä kolusimme skootterin selässä mm. Miloksen saaren huikeita rantoja. (Milos ansaitsee harvinaisen kunnian paikkana, jonka rannat ovat niin hienot ja moninaiset, että jopa mun kaltainen anti-biitsi-ihminen vietti mielellään aikaa ihan vain rantabongaillen!)
Kalastajan palattua Suomeen ja työsitoumuksiin minä jäin Kreikkaan saarisamoilemaan vielä pariksi viikoksi. Suuntasin Sporadeille ja vierailin Skiathoksella, Skopeloksella ja Alonnisoksella, joiden jälleennäkeminen kymmenen vuoden jälkeen oli mitä onnistunein. Olin onnellinen - ja samalla kuitenkaan en. Tällä kertaa Kreikka ei onnistunut kunnolla lievittämään ikäviä tuntemuksiani, ja huolen tunteet kulkivat mukanani saarelta toiselle.
Maailman Mielenterveyspäivänä kirjoitin Karkkipäivään ahdistuneisuushäiriöstäni.
Loppuvuosi kului tasaisen hyvin, vaikka lepattava huoli sisälläni jatkoi kasvamistaan. Olen ilokseni pysynyt työkykyisenä, ja työt varmasti ovatkin suuri kannatteleva rakenne.
Erityisesti iloa tuovat ihmiskohtaamiset työssä, kuten I Love Me -messujen kaltaiset työtilaisuudet. Saan energiaa ihmisistä, ja minulle aivan varmasti tekisi hyvää tehdä enemmän asiakastyötä. Onneksi pääsen välillä myös Ruohonjuureen extrailemaan. ❤️
Kuitenkin - en päässyt loppuvuoden aikana eroon tunteesta, että entinen Sanni on kadonnut jonnekin. Olen todella, todella väsynyt olemaan kroonisesti huolissani - tämä en ole minä. Huolestuneisuus on kuin järjestelmähäiriö, ohjelmavirus, joka on ujuttautunut päähäni.
Vahvuuteni on ollut aina kyky tuntea syviä onnen ja ilon tuntemuksia ja olemaan luottavainen - miksi se on kadonnut?
Jossain vaiheessa syksyn aikana aloin miettiä:
mitä jos minulla on keski-iän kriisi?
Entä jos pahentunut ahdistuneisuuteni ja jonkinlainen punaisen langan katoaminen johtuivat siitä?
Olen miettinyt tätä siitä lähtien. Ei se ehkä olisi tavatonta. Jossain vaiheessa ikäänsä ihminen alkaa katsella siihenastista polkuaan ja miettiä paikkaansa jatkumossa nimeltä elämä - ja tehdä väliaika-arviota. Olenko saavuttanut sen, mitä toivoin? Missä haluaisin olla nyt, tai olenko jo siellä? Olenko tehnyt hyviä valintoja? Onko minulla turvallinen olo?
On kummallinen tunne olla huolissaan, vaikka kaikki on hyvin.
En ole saanut vielä vastauksia pohdintoihini, mutta pidän mahdollisena, että todella olen läpikäymässä jonkinlaista keski-ikään liittyvää elämän välitilinpäätöstä. Levottomuutta, joka liittyy kenties siihen kokemukseen, että menneisyys on turvallista, tulevaisuus tuntematonta - ja menneisyys muodostaa tällä hetkellä todennäköisesti valtaosan elämästäni. Olen aina ollut vahvasti nostalgiaan taipuvainen, ja kaikki perinteinen ja pitkään samanlaisena pysyvä luo rauhan ja turvan tunnetta. Siksi rakastan palata samoille Kreikan saarillekin.
Niin moni asia on muuttunut täysin viimeisen viiden, kuuden vuoden aikana, ja joka vuosi on tuonut mukanaan muutoksia, että olen tipahtanut tuttuuden ja rutiinien turvallisilta kärryiltä. Ehkä haluaisin pysähtyä vetämään henkeä - ja luomaan uutta pysyvää.
Lopuksi:
vuoden lopussa toteutui toinen pitkäaikainen haave, kun sain nähdä minulle merkityksellisimpiin elokuviin kuuluvan Amadeuksen valkokankaalla. Mestariteoksen julkaisusta tuli viime vuonna kuluneeksi 40 vuotta, ja juhlavuoden kunniaksi elokuva palasi teattereihin ohjaajan versiona.
Olin elokuvan ilmestyessä 5-vuotias, joten en nähnyt sitä tuoreeltaan. Kokemus koitti kymmenen vuotta myöhemmin ollessani 15; tulin katsoneeksi Amadeuksen televisiosta äitini kanssa joululomalla. (Tuskin olisin itse tällaista elokuvaa valinnut siinä iässä - elokuva kertoo Wienin hovisäveltäjän Antonio Salierin kateudesta Wolfgang Amadeus Mozartia kohtaan.)
Leffaillan seurauksia olisi äitini tuskin osannut ennustaa - teinitytär hullaantui 1700-luvulla eläneestä säveltäjästä, lainasi kirjastosta kaikki Mozartia koskevat teokset ja elämäkerrat, kirjoitti koulussa Mozartista esitelmän ja osti levyhyllyn täyteen Mozartin oopperoita ja sinfonioita. Seuraavana vuonna tytär oli Prahan oopperassa katsomassa Don Giovannia! 😅
Katsoin Amadeuksen teininä niin monesti, että osaan yhä repliikkejä ulkoa. Edellisestä katselukerrasta oli kuitenkin vierähtänyt toista kymmentä vuotta, ja Suomen vanhimmassa elokuvateatterissa Maximissa joulukuun lopussa koittanut hetki oli erittäin tunnelatautunut. Istuin penkissä jännittyneenä odottava hymy kasvoille liimautuneena. Saattoi siinä silmäkulmakin kostua alkutekstien rullatessa ja Sinfonia No. 25 g-mollin dramaattisten jousien hyökyessä kovaäänisistä.
Elokuva oli juuri niin hieno kuin muistin. Ja - esitys toi minulle lahjan: Maxim-teatterin vihreässä nojatuolissa istuessani olin taas 15-vuotias ja palasin koko kehossani niihin huolettomiin aikoihin ja tunnetiloihin, joita vain lapsuus ja nuoruus voivat sisältää. Sillä hetkellä olin 100% onnellinen ja huoleton.
Juuri sitä tarvitsin vuoden loppuun. ❤️ 🎼
Tiedättehän, kuinka 1800-luvulla Euroopassa matkustettiin Välimeren lämpöön tervehtymään erilaisista sairauksista kuten keuhkotaudista. Nykyäänkin tunnetaan Välimeren ilmaston edullinen vaikutus esimerkiksi ihottumiin ja muihin ihosairauksiin. Välimeren ilmasto on monella tapaa lääkinnällinen ja tervehdyttävä.
Minäkin matkustan Kreikkaan osittain terapeuttisista syistä.
Tänään on Maailman Mielenterveyspäivä, ja sopivasti – olen lähes joka vuosi tänä päivänä Kreikassa.
Lyhyt versio terveyshaasteestani: minulla on diagnosoitu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.
Pidempi versio on levittäytynyt vuosien varrella Karkkipäivän sivuille.
Olen oireillut nuoresta saakka, ja välillä on myös pidempiä oireettomia jaksoja. Sairaus on kuitenkin kulkenut mukanani murrosiästä saakka, ja ymmärrän oireita ja niiden syitä sitä paremmin, mitä vanhemmaksi tulen.
Ahdistuneisuushäiriössä on kyse pitkäaikaisista, voimakkaista ja hallitsemattomista huolen tunteista, jotka valtaavat mielen niin, että ne haittaavat elämää. Vähemmän oireilevilla jaksoilla huolen tunteet saattavat pulpahdella esiin vain tilannekohtaisesti, mutta häiriön ollessa aktiivinen, huoli on päällä kaiken aikaa. Myös nukkuessa, ja ilman lääkitystä ahdistuneisuushäiriöstä kärsivä voi heräillä läpi yön paniikinomaisiin huolen tunteisiin. Itse jouduin tänä syksynä palaamaan unilääkitykseen monen kuukauden paremman jakson jälkeen.
Kamalinta sairaudessa on se, että tunne ei liity mihinkään konkreettiseen, korjattavissa olevaan asiaan. Huolen tunnetta ei voi poistaa hoitamalla mieltä vaivaava asia.
Olen verrannut ahdistukseni tunnetilaa siihen, miltä tuntuu, jos olet lähtenyt matkalle, ja yhtäkkiä tajuat, että saatoit jättää hellan päälle kotona. Et voi palata tarkistamaan asiaa, ja mielessä velloo koko ajan pelko siitä, onko koti mahdollisesti liekeissä.
Siltä minusta tuntuu nytkin. Kehossa on kuin jatkuva hälytystila joka viestii: jotain on vialla. Mutta en voi korjata sitä, koska ei ole mitään konkreettista korjattavaa, eikä ole hellaa, joka on jäänyt päälle.
On lapsuudessa koetusta traumasta syntynyt haava, joka aika ajoin aktivoituu, ja sairastun.
Meni vuosikausia ilman, että tunnistin kunnolla, mistä oireiluni johtui. En varmasti osittain halunnutkaan ymmärtää, tai hyväksyä syitä.
Tätä nykyä tunnistan oireeni sekä syyt kokonaisuudessaan, paljolti kiitos vuosien terapian. Vaikka olen prosessin myötä joutunut hyväksymään, että en välttämättä koskaan kokonaan parannu ahdistuneisuushäiriöstä, ymmärrys auttaa elämään varjopuolen kanssa. En pidä tästä puolesta minussa, tästä kuormasta, mutta sen kanssa on helpompi elää, kun sitä ymmärtää.
Syy, miksi kirjoitan aiheesta nyt ja olen kirjoittanut aiemminkin, on se, että haluan rohkaista ihmisiä hyödyntämään tarjolla olevaa apua. Suomessa on laajasti tarjolla matalan kynnyksen apua mielenterveyden haasteisiin, ja siihen kannattaa tarttua.
En ole se tyyppi, joka sanoo, että pirautat tähän numeroon ja sitten helpottaa. Olen se tyyppi joka haluaa kertoa, että apua ON, ja sen kautta pääsee eteenpäin, vaikka kaikki ongelmat eivät ratkeaisikaan. Itse olen saanut valtavasti apua kautta eri elämänvaiheiden, ja olen kiitollinen siitä, että Suomessa ei jää huoliensa kanssa yksin.
Jos et tiedä kenelle puhua tai mitä tehdä, soita Mieli Ry:n yleiseen kriisipuhelimeen: 09 2525 0111. Numero päivystää 24 tuntia vuorokaudessa. Apua saa myös paikallisista kriisikeskuksista sekä nettichateista kuten Tukinet ja Sekasin.
❤️ Haluan myös muistuttaa siitä, miten pienillä eleillä on merkitystä henkilölle, jolla on paha olo.
Emme aina voi konkreettisesti poistaa tekijöitä, jotka vaikuttavat toisen ihmisen vaikeaan elämäntilanteeseen, ja siksi voi tuntua vaikealta sanoa mitään. Voi tulla tunne, että ehkä vain pahennan toisen mieltä, jos sanon jotain. Mutta meidän ei tarvitse yrittää poistaa ongelmaa tai sanoa jotain rakentavaa.
Se, että ilmaisee huomioivansa toisen ja välittävänsä, vaikka vain sanomalla, ”Hei, miten sinulla menee?”, riittää ja on tärkeää. Jos toinen vastaa, että hänellä menee kurjasti, siihen voi sanoa, ”Olen pahoillani” ja kertoa, että toivoo toiselle hyvää.
Että näyttää välittävänsä toisen voinnista ja hyväksyy ihmisen myös suruineen ja vähättelemättä, on merkityksellisempää, kuin moni ymmärtää.
Pahaa oloa kokevan ihmisen tila voi helpottua jo sillä, että hän kokee tulevansa nähdyksi ja vastaanotetuksi juuri siinä tilassa, missä on.
*
Elämänkumppanini on 6-vuotiaana koettu trauma.
Menetin isäni tavalla, joka on vaikuttanut koko loppuelämääni. En ymmärtänyt sitä 6-vuotiaana, en 16-vuotiaana enkä ihan täysin vielä 26-vuotiaanakaan, vaikka tuossa vaiheessa olin jo käymässä elämäni toista terapiaa.
Oireilin vuosikymmeniä ilman, että kunnolla sisäistin, mihin kaikki liittyi. Vaikka nuorempanakin ymmärsin, että traumalla täytyy olla vaikutuksia, kuvittelin, että tuntemuksista kasvaa pois. Odotin, että aikuistuessani ja kypsyessäni tuntemukset lievittyisivät itsestään – jo vähintään 'aika parantaa haavat' -filosofialla. Odotin sitäkin, että koska olin hyväksynyt tapahtuneen, minunhan täytyi ”parantua”. Eikö hyväksyminen muka ole avain vapautumiseen?
Ei se aina ole.
Minun haavani on ja pysyy, ja aktivoituu menetysten tai suurten elämänmuutosten yhteydessä.
45-vuotiaana olen viimein hyväksynyt, ettei tästä kasva ulos. Nyt prosessina on löytää keinot, joiden avulla haavan kanssa voi elää siten, ettei se pääse hallitsemaan.
Karkkipäivää pitkään lukeneet ehkä muistavat, että kirjoitin blogissa usein onnellisuudestani. Siitä, miten löysin iloa ja autuutta kaikenlaisista pienistä arjen asioista. Saatoin tuntea pakahtuvani onnen tunteeseen aamukahvin äärellä, tai katsoessani seinälle heijastuvaa ikkunaverhon varjoa. Olinkin aidosti onnellinen – ihan älyttömän onnellinen!
(Niin onnellinen, että välillä aloin voimakkaasti pelätä, että jotain pahaa tapahtuu vain siksi, ettei näin suuri onnellisuus ole mahdollista, ja kuplan täytyy puhjeta. Sekin oli tietysti osa sairautta.)
Kun aloitin kirjottamaan blogia, elin elämässäni stabiilia vaihetta. Minulla oli ympärilläni paljon pysyvyyttä, ja olen sittemmin ymmärtänyt, miten tärkeää asioiden samana pysyminen minulle on. Pysyvyys tuo minulle turvallisuuden tunnetta. Samana pysyvät asiat ja ihmiset ovat merkittävin turvaverkkoni.
Työpaikka, koti, työkaverit, elämänkumppani, kaikki nämä toivat elämääni turvaa yli vuosikymmenen ajan ja toimivat ankkurina.
Blogissani näistä turvaverkoista eniten näkyivät silloinen elämänkumppanini, yhteinen kotimme ja sisareltani minulle siirtyneet rakkaat koirat Totti ja Viivi. Myös Ahvenanmaa ja siellä sijaitseva kakkoskotini tulivat varmasti vahvasti esiin suurina onnen ja voimavarojen lähteinä.
Mikä ei näkynyt yleisölle yhtä paljon, mutta oli minulle äärettömän tärkeää, oli Ahvenanmaan työyhteisöni.
Vaikka asuin Tampereella, kävin kymmenen vuoden ajan osan vuodesta töissä Ahvenanmaalla vanhassa työpaikassani. Olin siellä töissä yhteensä 16 vuoden ajan. Suhteeni tuohon työpaikkaan tuntui silloin itsestäänselvyydeltä, nyt se tuntuu lahjalta, jonka arvoa ei voi mitata.
Maailman Mielenterveyspäivän kansainvälinen teema on tänä vuonna työelämän mielenterveys.
Työ on tärkeä mielen voimavara, ja minulle Ahvenanmaan työpaikka oli yksi tärkeimpiä voimavaroja kolmasosan elämästäni. Tämäkin on asioita, jonka on parhaiten ymmärtänyt vasta sitten, kun sen on menettänyt.
Vaikka työ Ahvenanmaalla ei ollut sitä luovaa työtä, jota teen yrittäjänä, ja joka antaa ammatillisesti minulle enemmän, yhteisön merkitys on jotain, minkä tärkeyttä en voi liikaa korostaa. Rakastin tätä työpaikkaa ja kollegoitani, ja olen äärettömän onnellinen, että sain olla niin pitkään osa heitä.
Menetys, avainsana.
Olen viimeisen viiden vuoden aikana menettänyt niin monta pysyvää, turvaa tuonutta rakennetta elämässäni, että haavani on jälleen auennut. Erosin, se oli raskas asia. Kun toissa vuonna elämästäni lähtivät myös rakkaat koirani ja Ahvenanmaan koti sekä (sen myötä) mahdollisuus työskennellä vanhassa työpaikassa, tikit irtosivat täysin. Haava tulehtui, ja keväällä 2023 viimeistään tajusin, että minua särkee niin, ettei mikään laastari tai Burana auta.
Luulen, että Ahvenanmaan kodin ja koirien menetys oli se pisara, joka kaatoi kupin nurin, vaikka olin valmistautunut kumpaankin. Ihmiset, eläimet, paikat, ne eivät ole ikuisia. Se on luonnollista, mutta minulle se oli silti liikaa.
Haavani voi olla arpeutunut, mutta se ei parane.
Palataan Kreikkaan.
Kreikka ei poista huoliani, mutta se edustaa minulle tärkeää rakennetta, jonka nyt jo tunnettekin. Se edustaa pysyvyyttä.
Kreikka on niitä harvoja asioita, joka ei ole muuttunut elämässäni. Palaan samalle lentokentälle, samoille saarille, samoille puistonpenkeille. Kreikka on aina kaunis ja lämmin, meri on aina yhtä sininen ja männyt aina yhtä vihreitä ja huumaavan tuoksuisia.
Minulla on täällä myös äärettömän rakkaita ystäviä, jotka ovat olleet elämässäni yli 25 vuotta – olemme tunteneet toisemme teini-ikäisistä saakka. He ovat kasvaneet kanssani monien kipujen läpi, he ovat tunteneet minut aikaa ennen Karkkipäivää, ennen merkittäviä elämänkumppanuuksiani, ennen Ahvenanmaata.
Kun mietin sitä, kyyneleet nousevat silmiini. Perheeni ja kouluaikaisten ystävieni ohella Kreikka on pysyvin asia elämässäni. Kreikka tuntee minut. Voin olla täällä oma itseni.
Ymmärrän, että palaan tänne juuri siksi, että Kreikka on. Se on yksi kotini, ja sitä en voi menettää. Se on lääke, jonka otan isona annoksena kerran tai kaksi vuodessa. ❤️
*
Kiitos kaikille, jotka jaksoivat ja halusivat lukea tämän kirjoituksen. Se on henkilökohtainen, ja mietin, että tämän kaltainen kirjoitus voi hämmentää lukijoita. Se ei ”sovi” kosmetiikka-analyysien ja pastellin sävyisten matkakertomusten joukkoon, ja sen lukeminen voi tuntua kiusalliselta.
Mutta se on kuitenkin minua, ja haluan jatkossakin tuoda Karkkipäivään henkilökohtaisempaa sisältöä. Kuten Mielenterveyspäivän slogan sanoo: ”Mielenterveys on jokaisen oikeus”. Ja siihen terveyteen kuuluu monia puolia: persikan sävyistä huulipunaa, täydellisen silkkistä öljyseerumia, kreikkalaista pikakahvia ja kertomuksia omasta haavoittuvuudesta.
Pidetään huolta toisistamme - ja välitetään!
Laitan tällaisen välikevennyspostauksen silkasta ilosta! 🌿 🪴
Olen varannut viherkasvien ammattilaiselta kotikäynnin sekä huollon peikonlehdilleni! 💚
Saan apua heti, kun palaan Suomeen syyskuun alkupuolella.
Suuri kiitos teille lukijoilleni avusta ja vinkeistä. Niin mahtavaa, että oman (kauneusaiheisen!) bloginsa kautta voi saada apua myös huonekasvikriisiin! Kyseessä on siis tämä tilanne.
Olen ollut asiasta valtavan stressaantunut - niin stressaantunut ja allapäin, että sitä on vaikea selittää ulkopuolisille. En tiedä pystyykö monikaan ymmärtämään, miten viherkasvit pystyvät aiheuttamaan tällaisia tunteita. Miten ahdistavalta tuntuu, kun asia, josta ensin niin iloitsee, ryöstäytyy käsistä - eikä itse osaa tehdä mitään, koska on niin taidoton ja ylitunteellinen ja inhimillistää jopa kasveja. 😞
Ihailen ihmisiä, joilla on monenlaisia taitoja ja kyvykkyyttä. Itsestä tuntuu, että pystyn lopulta hallitsemaan hyvin kapean segmentin asioita, ja kaikki "paukut" menevät siihen. Osaan täysillä ne jutut mitä osaan, muut asiat jäävät etäisiksi ja vaikeiksi.
Olen vastakohta ihmiselle, joka nikkaroi, ompelee, hoitaa puutarhaa ja loihtii siinä sivussa juhlakampaukset ja korjaa kettuilevan WC-pöntön. En jaksa enkä halua osata itse kaikkea, ja siksi hyödynnän paljon palveluita. Jos esimerkiksi olen menossa juhliin, varaan ajan kampaajalle - en osaa tehdä kampausta itse. (Mielellään joku toinen saisi jopa vaatettaa minut... 😅) Jos pitää koota monimutkainen huonekalu, tilaan huonekaluasentajan. Jne.
Mun mies oli ihan monttu auki kun kerroin varanneeni viherkasvihuollon. Voin ymmärtää häntä. (Hän kuuluu just näihin teen-kaiken-itse-ihmisiin.) Mutta samalla, en häpeä valintaani ja pidän erittäin hyvänä ja jopa rohkaistavana, että eri alojen ammattilaisten palveluita hyödynnetään. Olen itsekin yrittäjä ja iloitsen, jos joku hyödyntää osaamistani. Jos kaikki osaisivat lukea kosmetiikkatuotteiden incejä ja analysoida kauneusmarkkinaa, olisin ilman töitä..!
Niinpä: olen täysillä onnellinen siitä, että on olemassa ammattikunta, joka auttaa myös meitä huonekasvien poropeukaloita - meitä, jotka taidottomuudestaan huolimatta tykkäävät hurjasti kasveista, ja haluavat nauttia viherkasvien tunnelmasta kotonaan.
Kerron sitten syyskuussa, miten kotikäynti meni ja millaisia ratkaisuja ammattilainen tilanteeseeni keksi. Aikomuksenani on myös urheasti antaa "kasvitohtorin" leikata mun villiintyneet peikot!
P.S. Käytätkö sinä ammattilaisten palveluja (asioihin, joita moni osaa tehdä itsekin...)? Millaisia?
Mä hyödynnän:
🌹 Kosmetologin palveluita
🌹 Kampaajan palveluita
🌹 Catering-palveluita
🌹 Ikkunanpesu-palveluita
🌹 Huonekalujen asennus -palveluita
🌹 Äänen huollon palveluita
🌹 Remonttipalveluita
Muutamia mainitakseni. :)
Tänä syksynä olen ajatellut hyödyntää vihdoin myös ompelijan palveluita. Olen luovuttanut sen suhteen, että on mahdollista löytää mun vartalonmuotoon istuvia farkkuja tänä kaameana korkeavyötäröisten farkkujen aikakautena, joka ei ikinä tunnu loppuvan. Meidät lyhytvyötäröiset ihmiset on täysin sivuutettu markkinoilla. 😤
Kirjoitin blogiin viime marraskuussa ilostani, kun peikonlehteni oli saanut uuden elämän ja puhjennut kukoistukseen.
Nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin ilo alkaa muuttua stressiksi.
Mun peikonlehti käy kuin steroideilla ja kasvu on aivan hysteeristä.
Peikko kasvaa sellaista vauhtia, että tukahduttaa jo itseään; koko ajan esiin punkevat yhä vain suuremmat lehdet vievät valon ja kasvutilan vanhemmilta lehdiltä.
Olohuoneeni kasvinurkkaus alkaa pian muistuttaa viidakkoa ja tällä tahdilla en enää ensi kesänä näe ulos ikkunasta.
Viherkasvieni tilanne maaliskuussa 2022. Olin tammikuussa muuttanut uuteen asuntoon, jota vielä tässä vaiheessa remontoitiin ja sisustettiin.
Viherkasvien tilanne 2,5 vuotta myöhemmin.
On todella vaikea käsittää, että kuvassa näkyvä kituskasvuinen, liaanimainen kasvi on sama, kuin nykyinen kolmeen ruukkuun jakautunut hervoton pusikko.
Tämä sama peikonlehti on ollut minulla pian 15 vuotta, ja eli tällaisena piskuisena liaanina minun ja exäni asunnossa vuosikymmenen, roikkuen alas asunnon parvelta. Varmaankin juuri entisen kotini rakenne vaikutti kasvin muotoon; siinä kämpässä kasvin oli käytännöllisintä antaa kasvaa parvelta alas päin, ja näin peikonlehdestä tuli liaani.
Se kasvatti ainoastaan pieniä, reiättömiä lehtiä joita tuli hyvin harvakseltaan. Olin siinä uskossa, että mun peikonlehti oli jotain pienilehtistä lajia, joka ei koskaan pystyisikään kasvattamaan peikonlehdille tyypillisempiä reiällisiä lehtiä.
Nyt.... Kaikki lehdet ovat reiällisiä, ja jokainen uusi lehti on edellistä isompi.
Peikonlehteni käänteeseen vaikuttivat suuresti seuraajiltani saamat vinkit. Muuttaessani uuteen kotiin en enää pystynyt pitämään peikonlehteä liaanimaisessa muodossaan, koska asunnon korkeus ei antanut tälle luontevaa mahdollisuutta. Sain vinkin pilkkoa kasvi osiin ja istuttaa pilkotut osat uusiin ruukkuihin. Näin teinkin.
Ensimmäisen vuoden aikana kolmeen osaan jaettu peikko eli staattista ja rauhallista elämää. Se kasvatti vain muutamia uusia lehtiä, ja pienin pilkotuista osista vaikutti ottaneen niin pahasti nokkiinsa dramaattisesta jaosta, että nökötti ruukussaan kasvamatta mihinkään suuntaan. Siinä oli ruhtinaalliset kolme lehteä.
Kunnes... Alkukesästä 2023 peikonlehtiin ja muihinkin kasveihini iski ripsiäishyökkäys. Palasin kuukauden kestäneeltä Kreikan matkalta ja kohtasin kotona nuupahtaneet, erittäin huonosti voivat kasvit.
Sain jälleen apua seuraajiltani, ja tein seuraavat toimenpiteet: tuholaistorjunta-operaatio Substral Tuhohyönteis-Spray'lla ja lisäsin kasvien kasteluveteen kastelulannoitetta.
Tulos.....
Kasvit räjähtivät kukoistukseen.
Jopa kaikkein pienin ja leikkausoperaatiosta suutahtanut peikonlehti heräsi eloon ja lähti vihdoin kasvattamaan uusia lehtiä.
Kesällä 2023 todistin ihkaensimmäisen reiällisen lehden puhkeamisen peikonlehteeni. Syksyyn mennessä niitä oli jo useita.
Siitä lähtien peikonlehteni ovat kukoistaneet ja koko kasvi muuttui kuin uudeksi.
Aluksi iloitsin, totta kai, mutta turbovaihteelle vetämisellä on ollut myös haittapuolia.
Peikonlehdillä on tapana "hikoilla" ja tiputtaa ylimääräistä nestettä pois lehtiensä kautta. Mitä isommiksi peikot kasvoivat, sitä voimakkaammin ilmiö tuli esiin.
Aamuisin näin usein vesipisaroita kimmeltämässä peikkojen lehtien kärjissä, ja ihmettelin, mitä tämä oikein oli. Mielestäni en ylikastellut kasveja vaan multa ruukussa oli päin vastoin aina rutikuivaa. Koska matkustelen paljon, minun on pakko pitää kasvini altakasteluruukuissa. Kotona ollessa täytin altakastelusäiliötä hyvin vähän kerrassaan.
Viime keväänä olin kaksi ja puoli viikkoa Norjassa, ja matkaan lähtiessä täytin peikkojen vesisäiliöt tavallista runsaammin.
Tulos: kun saavuin kotiin, parketissa kasvien alla oli reilut kosteusvauriot.
Peikot olivat tiputelleet vettä oikein olan takaa. 😔
Myönnettävästi suutuin ihan kunnolla ja tunsin oloni petetyksi peikonlehden taholta. Olin tukenut kasvia ja auttanut sen uuteen kukoistukseen, ja tämä oli peikon kiitos?
Joku toinen olisi varmaan pilkkonut varret ja trimmannut kasvit järkevään kokoon ja olotilaan, mä en pystynyt siihen - tai myöskään osannut. Ennen kaikkea: en pystynyt. Nämä ovat eläviä olentoja, enkä pysty tuosta vain katkomaan niitä ja heittämään oksia roskiin. Ei ole myöskään enää tilaa jakaa peikkoja useampaan ruukkuun.
Olin alla päin, mutta mulla ei ollut muuta ratkaisua kuin ostaa bambumatto kasvien alle imemään tippuvaa kosteutta.
Puoli vuotta myöhemmin tarvitsisin jo yhden tai kaksi bambumattoa lisää. 🤦🏼♀️
Tämän kesän aikana peikonlehdet ovat villiintyneet niin, että tilanne ei kohta enää ole mun hallinnassa. Tai ei varmaan enää olekaan.
Uusia massiivisia lehtiä avautuu joka viikko ja varret sen kuin paksunevat ja pidentyvät. Ilmajuuria puskee esiin kuin viimeistä päivää.
Keväällä 2022 tämä amputoitu emo-peikonlehti näytti tältä...
...ja syksyllä 2023 tältä....
...ja kesällä 2024 tältä.
Suurimmat lehdet ovat tällä hetkellä moninkertaisesti mun kämmenen kokoiset, ja peikkojen varret ovat yhtä sekalaista ja kiemuraista solmua.
Koko kasvi vaikuttaa olevan... yhtä kaaosta.
Myönnettävästi, en ymmärrä peikonlehden sielunmaisemaan ollenkaan.
Mun logiikalla, joka selvästikään ei seuraa viherkasvien logiikkaa, kasvin tulisi joko kasvaa ylös- tai alaspäin, tai sitten olla muraali-tyyppiä ja tarrautua tukipintaan. Mun peikonlehdet eivät kuulu mihinkään näistä tyyleistä – tai ehkäpä ne mieluiten yhä roikkuisivat liianimaisesti alaspäin – mutta kaikkien muiden tuntemieni ihmisten peikonlehdet kasvavat ylöspäin..! Miksi mun eivät tee niin?
Hulluinta on, että turbovauhdilla kasvavien uusien lehtien varret ovat paljon paksumpia kuin kasvin alkuperäiset kantavat, multaan menevät varret, johtaen siihen, että kasvista tulee niin raskas ja painava, etteivät kantavat varret jaksa kannatella kasvia.
Näyttää ihan nyrjähtäneeltä, kun multaan menevät varret ovat hentoisia ja ohuita, ja ylempänä kasvaa jopa viisi kertaa paksumpia varsia. 🤯 Yleensähän multaan menevän varren kuuluisi olla se vahvin...!
Yritin miettiä ratkaisua kasvin tukemiseen. Ruukuissa oli jo bambukeppejä ja muita tukikeppejä, mutta ne eivät riittäneet.
Lopulta päädyin ulkoiseen tukirakenteeseen.
Ostin korkeajalkaiset kukkaruukut ja hain ulkoa kiviä, joilla täytin ruukut. Ostin myös pehmeää trikoonauhaa. Pehmeä nauha ei kaivautuisi kasvin pintaan ja rikkoisi kasvin varsia, toivoin.
Tuin peikonlehden varret trikoonauhalla painorakenteeseen. Yritin myös kuroa ympäriinsä harottavia varsia trikoonauhan avulla enemmän suppuun, mutta yritys epäonnistui. Varret ovat liian voimakkaita.
Ei tämä mitenkään esteettiseltä kyllä näytä. 😞
Nyt en tiedä mitä oikein tekisin.
En halua, että peikonlehteni enää kasvavat…! 😭 Mutta en halua hankkiutua niistä eroonkaan! Olen kiintynyt niihin.
Kukoistavat ja hyvinvoivat kasvit ovat yleisesti ilonaihe, mutta entä kun kasvit riehaantuvat tähän malliin..?
Sisustuksellinen suunnitelmani kauniista vihernurkkauksesta muuttui ympäriinsä rehottavaksi viidakoksi ja "peikkolapseni" ovat nyt eri suuntiin törröttävistä ilmajuurista, kiemuraisista varsista ja toistensa päälle kasvavista lehdistä koostuvia sekasotkuja.
Mitä te tekisitte?
Hyvät neuvot olisivat jälleen tarpeen..!
