Sain tämän kysymyksen eilen Noora Shingleriltä, ja jätin ensin vastaamatta.
(Tätä kirjoittaessani olen jo vastannut.)
Nooran kysymys liittyy European Natural Beauty Awards -seremoniaan, joka tapahtuu Pariisissa ensi maanantaina.
Minut on kutsuttu, kuten oli kutsuttu viimekin vuonna. Viime vuonna olin gaalan aikaan Kreikassa, nyt olisin periaatteessa päässyt lähtemään. Mietin osallistumista todella pitkään, mutta lopulta tunsin, että en peloltani pysty.
Olisi ihana lähteä, mutta en vain - osaa. En osaa lähteä tällaisiin tilaisuuksiin (enää, enkä aikaisemminkaan ollut niissä kotonani).
Tämä kuulostaa ehkä tosi oudolta. Siksi halusin kirjoittaa siitä. Aihe ei ole Karkkipäivässä täysin uusi.
Minulla on sellainen ongelma, että en osaa laittautua juhliin. Puhun nyt hienommista tilaisuuksista joissa on pukukoodi, valkoiset pöytäliinat, puheita, mahdollisesti jopa palkintokoroke jne, en perheen synttärikekkereistä. En myöskään osaa laittautua niihin henkisesti; olen fiineissä juhlissa yhtä kotonani kuin kala kuivalla maalla.
Tulen homssuisesta taiteilijaperheestä, jossa ei ole koskaan harrastettu hienoja juhlia. Olemme tyyliltämme arkisia ja "mukavia", ja juhlapuku on yhtä kuin vähän siistimpi pusero jouluaattona. Ehkä juuri tämä on vaikuttanut mun epämukavuuteen hienoissa tilaisuuksissa, tai sitten se on vain mun yksilöllinen ominaisuus ja luonteenpiirre. En osallistunut lukiossakaan vanhojen tansseihin, koska koin ne liian hienona ja pukeutumisen ahdistavana.
Normi-Sanni vs. juhla-Sanni
Opettelin pukeutumaan juhliin edellisessä parisuhteessani. Ex-avopuolisoni työhön liittyi aika ajoin juhlavia tilaisuuksia, ja minun oli löydettävä jostain myös se "laittautuneempi Sanni".
Mekkojen ja kampaajalla laitettujen kampausten kautta minusta taiottiin juhlakelpoinen versio, ja myönnettävästi aloin jopa ihan tykkäämään glamour-meikäläisestä. Se oli kuin rooli, jonka saattoi vetää ylleen puvun ja kampaajan avulla. (Itse en osaa laittaa hiuksia. Paras taidonnäytteeni on ikuistettu "tumpelon" kampaustutoriaaliin Karkkipäivän sivuille.)
Karkkipäivän pitkä menneisyys Indiedays-portaalissa toi sekin mukanaan erinäisiä arvokkaampia tilaisuuksia ja palkintogaaloja. Myös nämä aiheuttivat kestoahdistusta, etenkin, kun minut välillä myös palkittiin, ja jouduin nousemaan korokkeelle kaikkien eteen hakemaan palkintoa.
Kaikeksi onneksi sain avuksi ihanan kampaajaystäväni Leenan, jonka osa Karkkipäivän vanhemmista lukijoista saattaa muistaa blogin sivuilta. Leena oli minulle henkilökohtainen juhla-support-henkilö, joka laittoi hiukseni ja tarvittaessa lainasi puvunkin. 🩷 Leena oli korvaamaton hahmo tekemään gaalailloista paniikin sijaan iloisia tilaisuuksia.
Hienoin hetki koettiin lopulta Leenan omissa häissä - joissa Leenan sijaan mun hiukset sentään laittoi toinen kampaaja! ☺️
Kun katson kuvia minusta Leenan häissä, en melkein tunnista henkilöä. Tuolloin olin - varmaan paljolti myös Leenan ansiosta - mukavuusalueella. ❤️ On ihanaa palata näihin hetkiin ja muistaa, että olen myös osannut viihtyä tällaisessa lookissa. Kun olosuhteet ovat olleet oikeat.
Mutta näistä ajoista on nyt kauan aikaa. Nykyisessä elämäntilanteessani juhlatilaisuudet ovat jääneet tyystin pois, enkä oikeastaan edes muista, milloin olen viimeksi ollut juhlapuvussa. Tai edes pikkumustassa.
Tämä on minua mukavuusalueella.
Tämä on myös aika pitkälti arkeani työn ulkopuolella. Nykyinen kumppanini viihtyy mökillä ja luonnossa, ja vapaa-aikani kuluu pääsääntöisesti luonnon helmassa tai sitten Netflixin ääressä villasukissa, kaukana mistään juhlavasta. Olen tottunut pois juhla-Sannin roolista.
Välillä mietin, mikä onni oli, että en päässyt viime vuoden European Natural Beauty Awardsiin.
Yhtä lailla mietin, että olen ihan p*rseestä, kun ajattelen näin ja olen tällainen anti-juhla-friikki.
Minut palkittiin viime vuonna aivan puskista Voice Of The Year -palkinnolla, asiasta ei oltu kerrottu etukäteen. En tiedä, olisinko koskaan uskaltanut mennä Tukholmassa lavalle hakemaan palkintoa. Olo on helpottunut, kun en ollut paikalla, ja yhtä lailla pettynyt omaan ongelmaisuuteeni ja esteeseen osallistua tällaisiin - oikeasti kivoihinkin - juhlaviin asioihin.
Kun luin Nooran viestin eilen, en tiennyt, mitä vastata. En osannut arvata, että joku kysyisi, olenko tulossa, enkä ollut varautunut selittämään. Osallistumattomuuteni tuntuu myös kiusalliselta. Voisihan vain vastata, että "En ole tulossa", ilman sen kummempia selityksiä.
Mutta en osaa olla selittämättä. Minut kouluajoista saakka tunteneet tietävät sen. Mun pitää aina selittää.
Katsoessani sanoja "Ootko muuten tulossa Pariisiin" ajattelin, että somemaailmassa vaikuttajat kertoisivat ilman muuta kutsusta ja postaisivat paikan päältä ihania gaalatunnelmia. Ja illan look -kuvia monesta kulmasta.
Sitten mietin itseäni ja mietin myös sitä, että en varmasti ole ainoa, joka reagoi eri tavalla. Siitä vain ei ole cool tehdä postauksia. Että ei ole pukua, osaa laittaa hiuksensa vain hainhammasklipsillä ja pelottaa, että näyttää juhlissa ihan väärältä.
En osaa olla juhlava. Enkä halua epäkunnoittaa tilaisuuden järjestäjää väärällä habituksella.
Ennen kaikkea, juuri nyt en vain osaa olla muuta kuin se tuulipuku-Sanni.
Oletko sinäkin tuulipuku-heimoa?
Myös se on ihan OK, sitä varmasti haluan tällä kirjoituksella sanoa.
Terkut Portugalista, jossa tänään sataa. Muut matkaseurueen jäsenet nukkuvat pois eilisen karaokeillan väsymystä, joten hyödynsin ajan kirjoittamalla nopeat huonekasvikuulumiset. 🪴
Tilanne taitaa olla se, että en pysty pitämään peikkojani. Ainakaan tässä muodossa.
Niiden koko on jälleen tuplaantunut viime vuodesta. Yli tuplaantunut.
Ei tämän varmaankaan yllätyksenä pitäisi tulla, etenkin kun peikot viime syksyn huollon yhteydessä saivat runsaasti lisää ruukkutilaa, mutta olen edelleen "in denial" sen suhteen, että mikään huonekasvi voi kasvaa tällaista turbovauhtia. Mulla on koko elämäni ajan ollut huonekasveja, enkä ole ikinä todistanut kasvin voivan kasvaa näin hysteerisesti. Jos ja kun se on mahdollista, en haluaisi, että just mun rakas kasvi tekee näin.
Koska - tällä kasvuvauhdilla en vain pysty pitämään peikonlehtiä. 😥😭
Tältä tilanne näytti viime syksynä huollon jälkeen. Mullahan kävi puutarhuri kotona auttamassa minua riehaantuneiden peikkojeni kanssa, ja peikot - kuten muutkin kasvit - huollettiin ja leikattiin. Peikot laitettiin uusiin ruukkuihin ja ne saivat tukevammat bambukepit.
Marraskuussa näytti tältä.
Ja kymmentä kuukautta myöhemmin tältä.
Ikkunan edusta alkaa muistuttaa viidakkoa, ja tilanne, jossa en näe ulos ikkunasta, alkaa olla yhä lähempänä.
Suurimmat lehdet ovat nyt läpimitaltaan 50-senttisiä.
Ja kun miettii, että kolme vuotta sitten lehdet olivat tämän kokoisia, on äärettömän vaikea käsittää, että kyseessä on sama kasvi.
Oikeastaan tunnen, että alkuperäistä peikkoani ei enää ole olemassa.
Hauskana sattumana kohtasin täällä Portugalissa näyn, joka kenties kertoo mun peikonlehtien tulevaisuudesta. Vierailimme ystäväni Sheilan paikallisten ystävien kotona, ja heidän minipuutarhassaan - joka muuten sijaitsee kerrostalon neljännessä kerroksessa..!! - on peikonlehtiä. Massiivisia sellaisia. Ne myös tuottavat hedelmiä. Makeasta hedelmästähän tulee peikonlehden nimi, Monstera deliciosa. Monstera hyvinkin.
Tältä peikonlehti näyttää, kun saa kasvaa luonnontilassa.
Ja kenties myös tamperelaisessa olohuoneessa.
Mitä te tekisitte mun tilanteessa?
Mietin, että ottaisin peikoista muutaman pistokkaan ja ikään kuin aloittaisin alusta, mutta toisaalta - eivätköhän pistokkaatkin kasvaisi lopulta emonsa mittoihin, kun kerran turbokasvu on nimenomaan nykyisen asuntoni tarjoamien kasvuolosuhteiden seurausta? (Kertomus peikonlehden kasvuhistoriasta täällä.)
Vai pitäisikö minun siirtää uudet peikot pois ikkunan ääreltä taaemmas olohuoneeseen, jotta ne eivät enää saisi niin paljon valoa ja kreisi kasvutahti hiipuisi...? Eli pitäisikö minun suunnitelmallisesti "kuihduttaa" niitä...?
Tuntuu surulliselta ja lievästi sanottuna ironiselta, että asia, joka itsessään on positiivinen - eli kukoistava huonekasvi - johtaa negatiiviseen, eli siihen, ettei kasvia lopulta voi pitää. 😔😥
Minulla on edessä hyvin erilainen reissuviikko. Matkustan Portugaliin hyvän ystäväni Sheilan ja hänen miehensä Matthewin luokse. Sheila ja Matthew ovat amerikkalaisia ja asuvat Kaliforniassa, ja omistavat loma-asunnon Portugalin Portossa.
Sheila ja minä olemme tunteneet toisemme yli 25 vuotta. Tässä kuvassa nautiskelemme viiniä San Franciscossa vuonna 2012.
Mitä en tiennyt Porton matkasta, oli se, että talossa on viisi muutakin vierasta, ja yhteensä meitä on kämpässä siis kahdeksan henkeä. Olin luullut meneväni tapaamaan Sheilaa ja Matthewia, mutta olenkin liittymässä isomman kaveriporukan lomaretkelle. Tästä tulee mulle mielenkiintoinen sosiaalinen testi..! 😅
Monelle muulle tämä ei varmaankaan olisi juttu eikä mikään, mutta mä olen "vanhoilla päivilläni" muuttunut sosiaalisesti introvertiksi, ja kuormitun pitkään kestävissä (siis päiviä, ei tunteja) sosiaalisissa kanssakäymisissä. Matkailijanakin olen yksinäinen susi, ja viihdyn reissun päällä kaikkein parhaiten yksinäni - sillä matkakohde on seuralainen, johon kohdennan täyden huomioni.
Kuva ekalta Portugalin matkaltani, 1994
Portugalin reissuun olin jo asennoitunut (ja ilolla!) siten, että tämä ei ole perinteinen ulkomaanmatka vaan nimenomaan ystävämatka. En siis sinällään ole menossa kokemaan Portugalia, vaan tapaamaan Sheilaa ja Matthewia.
Nyt kun seurana ja kämppäkavereina on paljon muitakin ihmisiä, on edessä kokemus, jollaista en ole koskaan aiemmin kokenut. Mielessä jo kajastelee Big Brother, the Porto edition -välähdyksiä.
Nojoo. Taitaa mennä liioittelun puolelle. 😅
Oaklandin yössä vuonna 2016
Joka tapauksessa, edessä on mielenkiintoinen ja erilainen viikko. 🙂 Olen niin tottunut viettämään päiväni yksin, että näin dramaattinen muutos sosiaalisuuden tasossa on jotain, mitä odotan suorastaan uteliaana. Silloin kun olen mieheni luona, kumpikin on töissään, joten sielläkin valtaosa päivistä kuluu omissa puuhissa. Seitsemän päivän non-stop-seura isolla porukalla on siis hyvin poikkeuksellinen tilanne.
Kaikille osanottajille on jopa lähetetty ehdotelma viikon päiväohjelmasta..! ☺️ Tämä on kuin aikuisten leirikoulu. 🩷 Sattuupa viikolle myös Sheilan synttärit - ja kerrottakoon, että ostin lahjaksi Muumi-mukin ja suomalaista luonnonkosmetiikkaa. 🇫🇮
Blogia en oletettavasti ehdi Portugalissa päivittää (paitsi huomiseksi on jo valmisteltu Mossa-julkaisu! 😊), mutta tulen päivittelemään reissukuulumisia Instagramissa (mun tili on @karkkipaivasanni).
Uskon kyllä, että viikosta tulee huippuhauska - mutta mun pitää mahdollisesti ryömiä seuraavaksi viikoksi sosiaaliseen tyhjiöön..!
.
P.S. Vuonna 2010 Sheila vieraili mun luona Tampereella ja tein hänelle keltavihreän meikin, joka totta kai päätyi Karkkipäivään..! 😁 Tsekkaa Sheilan makeover täältä.
Voi noita aikoja, kun julkaisin blogissa kaveri-makeovereita. 🥹
Vapun piristykseksi jaan teille äitini vanhimman hajuveden tarinan. ☺️
Hajuvesi, Bourjoisin Soir de Paris Eau De Cologne, täyttää tänä vuonna 60 vuotta.
Kaunis sininen pullo asuu äitini kylpyhuoneen peilikaapissa ylimmällä hyllyllä. Sen sisällä on yhä noin viidesosa hajuvettä jäljellä, ja tuoksu on oikein sellainen ihanan vanhanaikaisen parfyymimainen; puuterinen, myskinen, kukkainen ja vähän salaperäinen.
Taisi olla viime joulu, kun tulin kysyneeksi, miten vanha kyseinen hajuvesi onkaan - muistan sen nimittäin jo lapsuudestani. Tummansinisen pullon takaa paljastui hauska tarina.
Täytyy myöntää, että iloitsen siitä, että meidän perheessä on tämä "jemmausgeeni", jonka seurauksena yhden jo toisen perheenjäsenen hyllyistä löytyy vuosikymmeniä vanhoja kosmetiikkatuotteita. Vievät turhaan tilaa - mutta kyllähän ne museoiduttuaan tuovat omanlaistaan viihdettä ja iloa. ☺️
Soir de Paris'in tarina on seuraavanlainen.
19-vuotias äitini teki teatteriryhmänsä kanssa kesällä 1965 matkan Bulgariaan kansainväliselle nuorisoleirille. Ulkomaanmatka, kuten myös lentomatka, oli nuoren Maritan ensimmäinen. Kuvassa Aulangon satuteatterilaiset ovat Seutulan lentokentällä lähdössä matkaan.
Lentokoneessa äiti teki ostoksia. Lentoemännällä ei ollut antaa vaihtorahaa, joten hän antoi vaihtorahana Bourjoisin hajuveden.
Sen jälkeen hajuvesi on seurannut Maritaa läpi elämän, ja on viettänyt viimeiset neljä vuosikymmentä kuopiolaisen kerrostalon kylppärissä. 60. vuotenaan se päätyy ilahduttamaan tuntemattomia ihmisiä tämän blogipostauksen kautta. ☺️ Ainakin toivon, että hajuveden tarina tuo hymyn lukijan huulille.
Olen tänään saanut kuulla tarinoita tuolta matkalta Bulgarian aurinkorannikolle, jossa nuoret ympäri maailmaa tapasivat yhdessäolon ja kansainvälisen ystävyyden merkeissä.
Eri maiden nuoret järjestivät iltamia, joissa esiteltiin oman maan kulttuuria ja järjestettiin hauskaa ohjelmaa. Äitini mukaan suomalaisten ilta oli ollut suosituin, olivathan suomalaisryhmän jäsenet kaikki teatterin harrastajia. :)
Suomalaisillan ohjelma huipentui juuri maailmalla breikanneeseen letkajenkkaan, joka oli kuulema eeppinen menestys! ☺️
🎈 Mukavaa vappua kaikille, ja ihanaa kevään viimeistä kuukautta! 🌼
Terveisiä myös Maritalta!
Mun blogi täyttää huomenna 22. huhtikuuta 16 vuotta. Se tuntuu ihan uskomattomalta.
Mikä alkoi kevyenä harrastuksena täyttämään yksinäisiä päiviä uudessa tamperelaiskodissa, muuttui vuotta myöhemmin sivutuloksi ja vajaata neljää vuotta myöhemmin täysipäiväiseksi työksi.
Aamulehti julkaisee minusta henkilökuvan hauskana sattumana juuri blogini syntymäpäivänä. 🎂☺️
Juttu on ilmestynyt tänään Aamulehden verkossa tilaajille, ja ilmestyy 22.4. paperilehdessä.
Lämmin kiitos toimittaja Hanna Parviaiselle kiinnostavasta juttutuokiosta ja valokuvaaja Jukka Ritolalle hauskasta kuvaussessiosta, jossa hiukset hulmusivat ja kosteusvoidetta päätyi myös allekirjoittaneen nenään – ei niin kovin esteettisellä tavalla! 😁 Tämän jutun kuvat ovat Aamulehden artikkelista.
Suurin kiitos tästä merkkipaalusta, niin syntymäpäivästä kuin henkilökuvasta, kuuluu lukijoilleni, Karkkipäivän seuraajille. Ilman heitä ei olisi Karkkipäivää – voisi olla vain keski-iän saavuttaneen kosmetiikkanörtin yksinäinen nettipäiväkirja. Karkkipäivässä keskustelu ja vuorovaikutus on aina ollut tärkeässä roolissa.
Kuten Aamulehden jutussa totean:
Seuraajani ovat minulle myös tuki- ja ystäväverkosto. Vaikka en tunne lukijoitani henkilökohtaisesti, moni heistä tuntuu läheiseltä, koska on kertonut itsestään vuosien varrella paljon. Olen kiitollinen, että moni on jaksanut keskustella kanssani yli kymmenen vuoden ajan.
Kiitos siis teille. Niin uusille kuin vanhoille seuraajille. ❤️
Uteliaana odotan, missä Karkkipäivä on seuraavan 16 vuoden kuluttua.
Kreikkalaiset ystäväni Marianna ja Vasilis ovat nyt kotimatkalla onnistuneen Suomi-visiitin jälkeen. ❤️
Ystäväni saivat nähdä niin city-Suomea Tampereen ja Helsingin muodossa, kuin luonto- & maaseutu-Suomea Etelä-Savon mökkimaisemien myötä.
Mikä oli kreikkalaisten mielestä matkassa parasta? Mökkikokemus! ☺️ Onhan suomalainen mökkitraditio kieltämättä jotain ainutlaatuista. Jopa muiden pohjoismaiden mökkikulttuuri on ihan erilainen.
Järven ja metsän ympäröimä eristäytynyt mökki oli Ateenan asukkaille jotain, mitä he eivät ole koskaan aiemmin kokeneet, vaikka kumpikin matkustaa paljon jo työnsä puolesta. Täytyypä kehaista, että yllätyin positiivisesti, kun ystäväni istuivat löylyssä jopa puoli tuntia..! 🔥
Pyysin Mariannaa kertomaan, miten he kokivat Suomen ja Kreikan eroja kulttuurisesta näkökulmasta. Minua kiinnosti etenkin Vasiliksen kokemus, olihan hän Suomessa nyt ensimmäistä kertaa. Marianna on aikoinaan saanut ihmetellä suomalaista hiljaisuutta jo Ahvenanmaalla. :)
Ystäväni tekivät seuraavan tiivistelmän Suomen ja Kreikan eroista:
🔸 Suomalaiset ovat rennompia kuin kreikkalaiset, koska valtio tukee ja auttaa suomalaisia.
Suomessa hallitus on varautuneempi pitämään huolta kansalaisistaan kuin Kreikassa, ja tämä tekee suomalaisista vähemmän spontaaneja. Kreikkalaisten täytyy huolehtia asioistaan henkilökohtaisesti vailla apua valtiolta.
Tällä Marianna tarkoittaa, että kreikkalaiset saavat ikään kuin olla koko ajan ”varpaillaan”, koska oma maa ei tarjoa tukiverkkoa pitämään heistä huolta. Suomalaisilla on turvatumpi elämä, ja tämä turva luo meille tietynlaisen rentouden elämän suhteen.
Sannin huomio: tämä oli mielenkiintoinen havainto ja näkökulma, jota en ole itse koskaan tullut ajatelleeksi. Tämän kaltaiset seikat varmasti myös vahvistavat kreikkalaisten perhekeskeisempää elämää. Koska ei voi tukeutua siihen, että terveydenhuoltosysteemi huolehtii esimerkiksi vanhuksista, perhe ja maaseudulla kyläyhteisöt huolehtivat heistä itse.
🔸 Suomalaiset pukeutuvat mukavasti, kun kreikkalaiset pukeutuvat tehdäkseen vaikutuksen.
Naiset kreikkalaiskaupungeissa pukeutuvat aina viimeisimpään muotiin, riippumatta siitä, imartelevatko vaatteet heitä tai ovatko vaatteet mukavia päällä. Ulkoinen habitus Kreikassa liittyy imagoon ja ystävien, perheiden, työkavereiden ja tuttavapiirien väliseen ”kilpailuun”.
Sannin huomio: jep, mielestäni Kreikassa pukeudutaan kekimäärin tyylikkäämmin kuin Suomessa. Itse olen paras esimerkki ihmisestä, joka pukeutuu mukavuus edellä ja voisin aina hengailla pelkässä pehmeässä trikoossa. Aina kun tapaan Mariannan Kreikassa, mulla on ihan nukkavieru olo. 😅
🔸 Suomalaiset eivät arvostele ihmisiä, kun taas kreikkalaiset juoruavat ja arvostelevat toisia kaiken aikaa.
Jos esimerkiksi ohikulkijalla on kirkkaan violetit piikikkäät hiukset ja naama tatuoituna, kreikkalaiset kommentoisivat sitä.
Sannin huomio: tätä en ole itse huomannut Kreikassa, mutta omat paikalliset ystäväni ovat niin kohteliaita, että eivät alkaisi arvostella ketään mun seurassa. (Paitsi poliitikkoja! 😅) Kun kreikkalaiset ovat omassa seurassaan, he varmasti kommentoivat asoita eri tavalla.
🔸 Suomalaiset pitävät etäisyyttä ja kunnioittavat toisten tilaa. Kreikkalaiset ovat ”all over the place”.
Sannin huomio: pitää paikkansa, mitä tähän muuta voi sanoa. 🤣
Marianna lisää: “Kreikkalaiset ovat äänekkäitä, mutta senhän tiedätkin. Istumme parhaillaan junassa matkalla lentokentälle, ja junassa vallitsee totaalinen hiljaisuus. Sisään astui äsken kovaääninen joukko ihmisiä, ja he ovat – totta kai – kreikkalaisia. Ovat varmaankin tulossa samalle lennolle kuin me."
Sannin huomio: vaikka kreikkalaiset ovat äänekkäitä, italialaiset ovat vieläkin äänekkäämpiä, ja tätä sanovat myös kreikkalaiset. Marianna onkin vitsaillut minulle moneen kertaan, olenko varma, ettei suvussani ole italialaisverta..! 😂 Marianna ja Vasilis ovat sitä mieltä, että en edusta stereotyyppistä pohjoismaalaista ihmistä, enkä varmasti edustakaan. Luulen, että saattaisin keskustelussa huutaa kumoon italialaisenkin, jos aihe olisi tarpeeksi kiinnostava. Vaikka aurinkovoiteet! ;)
🔸 Suomalaiset kunnioittavat luontoa ja viettävät enemmän aikaa luonnossa. Kreikkalaiset viettävät aikaa kahvilla ystävien kanssa tai tavernoissa ja ravintoloissa syömässä.
Kreikkalaiset eivät kunnioita luontoa ja maassa vallitsee yhä itäinen kulttuuri, jossa odotetaan luonnon pitävän huolta ihmisistä eikä päinvastoin – ja jos luonto oikkuilee maanjäristysten ja metsäpalojen muodossa, kreikkalaiset odottavat hallituksen korjaavan asiat parhain päin. Hallitus saa hoitaa, kun "luonto on tuhma".
Vasiliksella oli mielenkiintoinen huomio junamatkustuksesta.
VR on hiljattain ottanut käyttöön itsenäisen lipuntarkastuksen niille asiakkaille, jotka ovat varanneet lipun VR:n sovelluksen kautta. Sovelluksessa asiakas voi itse aktivoida lippunsa, joten konduktööri ei tule enää tarkistamaan lippua.
Vasilis oli varannut liput sovelluksen kautta ja pariskunnan istuttua junaan, Vasilis oli seurannut sovelluksen kehotusta ja aktivoinut liput. Hän kertoi, että oli kuitenkin ilman muuta odottanut konduktöörin tuplatsekkaavan liput, tai vähintään tervehtivän heitä ja ottavan jonkinlaisen kontaktin. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun konduktööri oli kulkenut ohi vilkaisemattakaan heihin. Vasilis ei voinut käsittää sitä. Hän sanoi, että tässä oli kreikkalaisen perspektiivistä niin paljon outoa, että tilanne oli lähes absurdi.
Minua nauratti. Sanoin, että konduktöörillä ei ollut tarvetta ottaa heihin kontaktia, koska oli nähnyt jo laitteeltaan, että kyseisellä paikalla istuvien matkustajien liput oli jo aktivoitu.
Vasilis vastasi, että Kreikassa asia olisi mennyt seuraavalla tavalla:
1. Ensinnäkin Kreikassa lippujen omatoiminen aktivointi olisi ennenkuulumatonta.
2. Jos tällainen sovellus tai mahdollisuus kuitenkin kehitettäisiin, se ei suurella todennäköisyydellä toimisi luotettavasti.
3. Lipuntarkastaja ei ikinä luottaisi, että matkustajalla varmasti olisi lippu, ellei hän näkisi sitä omin silmin.
4. Vaikka sovellus ja lipun aktivointi toimisivatkin, kreikkalainen lipuntarkastaja ei voisi missään olosuhteissa ohittaa matkustajaa tervehtimättä tätä tai heittämättä vähintään jotain sutkautusta.
Viimeinen kohta oli Vasilikselle voimakkain ihmetys: että julkisen liikenteen kulkuneuvossa työskentelevä henkilö voi vain totaalisesti ignoroida asiakkaan ja kävellä ohi sanomatta sanaakaan.
Sitten hän katsoi minua ja sanoi, ”Mutta ilmeisesti lipun omatoiminen tarkastus tähtää juuri siihen, että ihmiset täällä voisivat entistäkin enemmän vältellä kontaktia toisiinsa?”
Minun oli pakko vastata, että luulen, että tämä todella on yksi syy.
Vaikka Vasiliksen huomio nauratti minua, se oli osuvuudessaan myös surullinen. Eikä ilmiö rajoitu vain Suomeen. Kaikkialla valjastetaan teknologiaa ottamaan itselleen ihmisten työt, mikä ei vähennä ainoastaan luonnollisia sosiaalisia kohtaamisia, vaan myös konkreettisesti ihmisten työpaikkoja. Nämä hienot, elämäämme helpottavat sovellukset helpottavat tietämme kohti tarpeettomuutta – tarpeettomuutta kohdata toisia ja osallistua yhteiskunnan toimintaan työpanoksella. (😔)
Tämä on ihan oma aiheensa, joka särkee sydäntäni - mutta ainakin yritän omalla toiminnallani ja valinnoillani puhua oikeiden kohtaamisten puolesta. ❤️ En halua, että kone suosittelee minulle kirjaa kirjastossa tai ystäväni on vain kuva viestisovelluksen ruudulla - haluan kirjastot, junat, virastot ja ystävyssuhteeni ihmisillä varustettuina, kiitos! ☺️
Halusin tehdä tällaisen nopean "päivän ilostus" -postauksen! ☺️ Rakkaat kreikkalaiset ystäväni Marianna ja hänen miehensä Vasilis ovat vierailulla Suomessa, ja vihdoin on minun vuoroni tarjota takaisin sitä vieraanvaraisuutta, jota ystäväni ovat minua kohtaan osoittaneet jo kaksi vuosikymmentä. ❤️
Marianna ja Sanni vuonna 2025 Tampereella
Marianna ja Sanni vuonna 2001 Ateenassa. ☺️
Olemme tunteneet toisemme Mariannan kanssa 25 vuotta. Ystävyytemme alkoi kirjeystävyytenä vuonna 2000, ja seuraavana vuonna tapasimme Ateenassa. Siitä saakka olemme olleet sydänystäviä. Koska käyn Kreikassa joka vuosi, olemme tavanneet toisiamme säännöllisesti kaikki nämä vuodet.
Marianna on kerran aikaisemmin vieraillut luonani Suomessa, silloin, kun asuin Ahvenanmaalla. Tästä on 19 vuotta. Kahta vuotta myöhemmin hän meni naimisiin Vasiliksen kanssa, ja sainpa minäkin vieraana kokea klassiset "Big Fat Greek Wedding" -häät, sitä ne todella olivat - ikimuistoinen kokemus! 😍❤️
Nyt Marianna ja Vasilis ovat vastavierailulla Suomessa - Marianna toista, miehensä ensimmäistä kertaa. Olen niin odottanut tätä, että saan näyttää heille minun Suomeani, minun paikkojani, niinkuin hekin ovat minulle näyttäneet rakkaita ja tärkeitä paikkojaan Kreikassa.
Vierailu on lyhyt, 4,5 päivää, ja sain todellisen haasteen miettiessäni, mitä näyttäisin heille tässä ajassa. Tulos: 2,5 päivää Tampereella, kaksi päivää mieheni Kalastajan mökillä Etelä-Savossa Saimaan rannalla. Urbaani Suomi + luonto-Suomi. 💙🤍
Vaikka talvi petti meidät tänä vuonna (niin, mikä talvi..?), Suomi on todella näyttänyt ystävilleni parastaan. Tampereella aurinkoinen sää helli meitä kumpanakin päivänä, ja kreikkalaiset vieraat saivat kokea klassisia Tammerkoski-näkymiä ja tehdaskaupugin nähtävyyksiä mitä kauneimmassa säässä.
Upein palkinto koettiin automatkalla Etelä-Savoon. Täysin odottamatta, TÄMÄ ilmaantui yllemme:
Aloimme kaikki melkein kiljua. Revontulet!! Mikä on todennäköisyys sille, että näin vahvat ja upeat revontulet näyttäytyvät taivaalla Savonlinnan tienoilla? 🤩
Auto pysäytettiin tien poskeen ja kreikkalaiset (no, myönnettävästi suomalaisetkin) ryntäsivät ulos kuvaamaan ja ihastelemaan. Marianna oli melkein saada slaagin. Minä asun Suomessa, mutta edes minä en ole nähnyt näin vahvoja revontulia koskaan aiemmin.
Suomen lahja Mariannalle ja Vasilikselle. ❤️
Tänään autenttiset Suomi-kokemukset ovat jatkuneet nuottakalastuksella, ajelulla järven jäällä ja ehdalla savolaisella muikkuaterialla. Illalla on luvassa kunnon mökkisauna.
Etelä-Savossa sentään on vielä vähän talvea jäljellä - ystäväni saattoivat laittaa rastin kohtaan ✅ "luminen Suomi nähty."
Ja taas paistaa aurinko! ☀️
Olen niin onnellinen, että lyhyt aikamme on täyttynyt näin hienolla säällä ja kokemuksilla! 🥰
Ihanaa sunnuntaita kaikille muillekin! ☺️
Mulle tuli yhtäkkiä tällainen vanhojen blogiaikojen nostalgiakohtaus. 💕 Muistatteko ajat, kun blogit olivat the juttu, ja niitä luettiin hartaasti päivittäin? 🥹 Aika, jolloin Instagramia, TikTokia tai muitakaan somealustoja ei vielä ollut.
Aloin muistella omia suosikkiblogejani - kertokaa tekin omistanne, olisi kiinnostavaa kuulla! Muistatteko, mikä oli ensimmäinen lukemanne blogi?
Ensimmäinen blogi jota itse aloin seurata oli erään ahvenanmaalaisen naistoimittajan blogi. Hänen nimensä oli Jonna. Jonna piti blogiaan paikallisen viihdelehti XIT:in nettisivuilla, ja tykkäsin muutenkin lukea XITiä. Tämä oli sitä aikaa, kun asuin Ahvenanmaalla. Aloin lukea Jonnan blogia vuonna 2005.
Tuohon aikaan blogeissa ei juurikaan ollut kuvia, vaan kirjoitukset olivat pelkkää tekstiä. Jonna oli hyvä kirjoittamaan, kuten tietysti toimittajalta saattaisi odottaakin, ja teki kiinnostavia sekä hysteerisen hauskoja havaintoja niin omasta elämästään kuin Ahvenanmaan viihde-elämästä ja paikallisista ilmiöistä.
Muistan jopa sen, kun Jonna kerran oli liittänyt blogikirjoitukseensa YouTube-videon. Olin ihan että whoa! YouTube oli tuolloin niin tuore kuin olla voi - se perustettiin 2005! Löysin XIT-lehden vanhan verkkosivun Wayback Machinella (kuvakaappaus yllä), mutta harmillisesti Jonnan blogipostauksia ei ole arkistoitu.
Virven kanssa Lontoossa ❤️
Kun sitten vuonna 2006 löysin netin kosmetiikkakeskustelupalstat, kulki polku siitä luonnollisesti kosmetiikkablogeihin. Luin ensin pelkästään ruotsinkielisiä meikkiblogeja kuten Rocket Queenia ja Puritya - ehkä siksi, ettei silloin vielä ollut suomalaisia kauneusblogeja..? 🤔 Vasta vuonna 2009, Virve Fredmanin (silloin nimimerkillä Golden Girl..!) perustaessa Ostolakossa-bloginsa, aloin seurata suomalaisia kauneusblogeja. Perustin Karkkipäivän kolmisen kuukautta Virven blogin jälkeen.
Voi Virve..! Mun on sanottava, että mulla on ikävä Virveä! (😭) Rehellisesti myös Ostolakossa-aikoja, Virven kyky ja tapa kirjoittaa kosmetiikasta oli niin ilmiömäinen! Ihmisenäkin Virve oli - ja on yhä - aivan ihana, hulvaton, hauska, terävä, sopivasti höpsö ja samalla syvällinen. Olemme jakaneet upeita aikoja yhdessä, voi nostalgian lähde....
Emme ole tavanneet vuosiin, ja viime vuodethan Virve on ollut maailmalla reppu selässä - on parhaillaankin - mutta tiedän, että jonain päivänä näemme taas! Jos luet tätä Virve, terveisiä! 🩷
Muita suomalaisia kauneusblogeja joita seurasin olivat mm. Charming Nails (joka yhä porskuttaa! 🔥), Mustaa Kajalia, Sensaisti, Lazy Dynamite, Badbomben ja Tiptoes, jota kirjoitti huikea Saara Sarvas.
Saara oli mieletön!! Vähän kuin Nata Salmela - luotu bloggaamaan. (Silloin ei ollut vielä somea.) Saara ei ollut pelkästään taitava meikkaamaan vaan hän oli myös äärettömän kiinnostava ja persoonallinen ihminen, joka osasi ilmaista itseään ja maailmaansa hauskasti, älykkäästi, viihteellisesti ja koukuttavasti.
Saaran blogiin olen ollut kaikkein eniten koukussa - en missannut yhtäkään postausta. Kun joitain vuosia sitten selasin Tiptoesin arkistoa, huomasin muistavani yhä tiettyjä meikkiopastus-postauksia ulkoa..!
Inspiration Awardseissa vuonna 2013; Mimmi More To Love, minä ja Saara Sarvas.
Aikansa suurimmaksi ilmiöksi noussut More To Love -blogi toukokuussa 2011
Luin toki myös muita kuin kauneusblogeja. Lukulistalla oli lifestyle-blogeja kuten More To Love, Malenami, Zubi's Corner ja Avec Sofié ja ruokablogeja kuten Ahmija (!) ja Herkkuruoka.
Muotiblogeja en koskaan lukenut, muoti tai vaatteet eivät minua kiinnostaneet silloin, (eivät edelleenkään, nimimerkillä Se Trikoopaitanainen). Tai - näköjään luin ainakin joskus Julia Toivolan blogia, koska kirjoitin kerran postauksen, jossa myönsin olevani kateellinen Julialle. Samaisessa postauksessa kirjoitin myös haluavani olla Eeva Kolun kaltainen.
"Eevasta tykkäävät kaikki. Eeva on ihana. Minäkin haluaisin olla yhtä herttainen. Eeva on kuin lämmin angoravillapaita joka osaa pukea kaikki kauniit, hauskat ja pörröiset ajatukset älykkäiksi, miellyttäviksi sanoiksi. Joita haluat lukea."
Hmm... Tuo oli sitä aikaa, kun kirjoitin vähän tiheämmin pohdiskelevia ja myös aika itsetutkiskelevia postauksia. On välillä säpsäyttävää lukea vanhoja kirjoituksiani Karkkipäivästä - on monia asioita, joita en enää sanoittaisi kuten aikoinaan sanoitin. Myös asioita, joista en enää kirjoittaisi, liian henkilökohtaisia (tai liian outoja). Välillä hämmästelen itseäni - miten mä tuostakin kirjoitin...?
En kuitenkaan ole poistanut mitään. Karkkipäivä on omalla tavallaan mun kehityskaari ja jonkinlainen elämänvaiheiden päiväkirja 30-vuotiaasta tähän päivään. Ulospäin kauneusblogi, mutta rivien välissä - ainakin mulle itselle - paljon enemmän.
Mitä blogeja sinä olet lukenut? Mitkä blogit ovat jättäneet eniten muistoja?
Mun viime vuosi oli todella hieno, mutta vaikeakin.
Vaikka Karkkipäivä on pääsääntöisesti kauneusblogi, haluan kirjoittaa täällä aika ajoin myös elämästä ja kaikenlaisista elämään liittyvistä tunteista ja kokemuksista. Tänään on tällaisen kirjoituksen vuoro.
Vuoden kohokohtia olivat monet matkat, jotka veivät minut tuttuun ja rakkaaseen Kreikkaan sekä minulle aivan uusiin ja erilaisiin kohteisiin kuten Norjan Trondheimiin, Liettuan Vilnaan ja Ruotsin Bergslageniin. Tuli ensimmäistä kertaa koettua myös talvinen ja luminen Kreikka.
Mahdollisuuksista viettää näin paljon aikaa ulkomailla on kiittäminen miesystävääni Kalastajaa, joka työskentelee pääosin ulkomailla. Vuonna 2024 vietin hänen kanssaan aikaa Norjassa, Ruotsissa ja Liettuassa. Olemme jopa tavanneet ensimmäistä kertaa ulkomailla, jaoin tarinamme viime kevään vuosipäivänämme.
Matkailu on suurin intohimoni, voi sanoa, että vieläkin suurempi kuin kosmetiikka. Matkailu energisoi minua, se on kuin polttoainetta, joka pitää minut käynnissä.
Vuosi alkoi talvimatkalla Kreikkaan. Kohteena oli Parnassos-vuoren rinteillä sijaitseva Arachovan kylä, joka kuuluu Kreikan suosituimpiin talvikohteisiin - siis kreikkalaisten keskuudessa, ulkomaalaisia Arachovassa käy verrattain vähän.
Arachova oli tunnelmallisesti aivan erilaista Kreikkaa, mitä olen ennen kokenut, ja sitä juuri toivoinkin. Luminen Arachova taustallaan rivi vaikuttavia vuorenhuippuja muistuttaa enemmän alppikylää kuin Välimeren lomakohdetta. Ruokakin edusti erilaista kreikkalaista keittiötä kuin rannikkoseudulla on tottunut.
Vierailu Parnassoksen hiihtokeskuksessa täydensi talvi-Kreikan elämyksen. Olin suorastaan liikuttunut istuessani rinnebaarin terassilla - ympäröivä maisema kun toi mieleen toisen lempimaani Sveitsin, vaikka vuoret täällä eivät olekaan yhtä massiivisia kuin Alpeilla.
Vuoden hienoin ajanjakso sijoittui yllättäen Norjan Trondheimiin, jonne matkustin maaliskuussa. 'Yllättäen' siksi, että Trondheim ei kohteena ole mikään must-see klassikko tai seisauttavan ainutlaatuinen - pikemminkin hurmaavan sympaattinen, mutta kokemukseni liittyy yhdistelmään pohjoismaista kotoisuutta, kaunista puutaloestetiikkaa sekä omaa sisäistä tasapainoa.
Ei ole salaisuus Karkkipäivänkään sivuilla, että kärsin ahdistuneisuudesta, joka oireilee välillä miedommin, välillä voimakkaammin. Viime keväänä vointini oli poikkeuksellisen seesteinen ja hyvä, ja Trondheimin aika sekä sitä seuranneet kevätkuukaudet jäivät mieleeni ihanan tyynenä hyvinvoinnin saarekkeena.
Jos norjan kielessä olisi tanskasta tuttu termi 'hygge', Trondheim olisi hyvin sellainen. Trondheim on äärettömän mukava, kiinnostava, ystävällinen ja kodikas kaupunki. Paikka, jossa oli samalla idyllistä pikkukaupunkimaisuutta, vaikuttavaa keskiaikaisuutta sekä modernia pohjoismaalaisuutta. Ilokseni pääsen Trondheimiin helmikuussa uudestaan.
Huhtikuu vei minut ensimmäistä kertaa koskaan Liettuaan. Vietin kolme viikkoa maan pääkaupungissa Vilnassa, joka yllätti - sekä lumosi - minut täysin.
Odotin kuulemani perusteella rosoista kaupunkia, joka Baltian maiden pääkaupungeista henkisi eniten neuvostoaikojen tunnelmaa, - oma äitinikin on kutsunut Vilnaa Baltian pääkaupungeista "villeimmäksi". Perillä odottikin hyvin keskieurooppalainen kaupunki, joka avautui minulle enemmänkin pikku-Prahana.
Vilnasta tuli kertaheitolla yksi suosikkikaupunkejani. Ihastustani kuvaa se, että en kolmen viikon aikana malttanut poistua kaupungista kuin kerran; yhtenä päivänä tein retken maan kakkoskaupunkiin Kaunasiin.
Vilnassa yhdistyvät sävyisästi historiallinen vanhakaupunki ja kiiltävien pilvenpiirtäjien uusikaupunki, kodikas tunnelma ja suuret, vehreät puistoalueet. Vaikka rakastan eniten historiallisia paikkoja ja vanhaa arkkitehtuuria, minuun vetoavat kontrastit. Vanhan ja arvokkaan sekä uuden ja modernin yhteiselo toteutuu Vilnassa erittäin tyylikkäästi, ja kaupungin läpi kulkeva Neris-joki jakaa alueet luonnollisesti.
Vilnan keväässä oli hymy herkässä
Viihtyvyyteni sinetöivät joka puolella Vilnaa levittäytyvät ihanat puistoalueet sekä vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämmin sää. "Toimistokseni" vakiintuikin asuntomme lähellä sijaitseva puisto, jonne pyöräilin aamupäivisin eväät ja picnic-viltti mukaan pakattuina. ❤️
Kalastajalla oli kesällä pitkä työjakso Ruotsissa, ja näin tulikin vietettyä valtaosa kesästä länsinaapurissa. Vietimme aikaa sekä Bergslagenin alueella, jossa Kalastaja työskenteli, että Hälsinglandissa, jossa mieheni veljellä on kesämökki.
Bergslagen ja etenkin Hälsingland ovat hyvin maaseutumaisia alueita vailla suuria kaupunkeja. Olikin kiinnostavaa tutustua hiljaisempaan ja vähemmän tunnettuun osaan Ruotsia, kun aiemmin olen käynyt vain Tukholmassa ja Malmössa.
Bergslagenin alueen helmiin kuuluvat kuparikaivoshistoriastaan sekä siideripanimostaan tunnettu Kopparberg (jonka Tingshuset näkyy kuvassa) sekä puutalojen idyllinen Nora, kuin "Ruotsin Loviisa", Nora-järven rannalla. Hälsingland puolestaan on tunnettu UNESCOn maailmanperintölistalle kuuluvista kartanoistaan, ja ajelu kartanotilojen ja kuvankauniin luonnon halki Stora Hälsingegårdar -maisemareittiä on kokemuksenarvoinen elämys, jos sinne päin Ruotsia sattuu.
Tulipahan vierailtua ensimmäistä kertaa myös Gotlannissa, ja Visby hurmasi minut täysin odotetusti. Se on kohteita, josta olen haaveillut toistakymmentä vuotta. Joskus tietyt paikat ja kokemukset antavat vain odottaa itseään.
.
Kesään liittyi kaikista hienoista kokemuksista huolimatta myös ikävää. Loman aikana huomasin ahdistuksen taas nostavan päätään, ja aloin jälleen herätä yöllä paniikinomaisiin huolikohtauksiin. Lopulta minun oli palattava unilääkitykseen, jonka olin keväällä paremmin voidessani lopettanut.
Syksyn saapuessa olin surullinen ja uupunut. Miksi kävi näin, miksi vointini jälleen romahti - vaikka olin pitänyt kunnon loman ja viettänyt koko kesän rentoillen Ruotsin maaseudulla, jossa arjen ainoasta draamasta vastasivat lähinnä hyttyset?
Koitti syyskuun loppu ja perinteinen Kreikan syysmatka. Toivoin Kreikan piristävän mielialaani, ja matka tarjosikin aina-yhtä-luotettavaa Välimeren terapiaa. Tällä kertaa matkan ekalla viikolla mukana oli myös Kalastaja, ja yhdessä kolusimme skootterin selässä mm. Miloksen saaren huikeita rantoja. (Milos ansaitsee harvinaisen kunnian paikkana, jonka rannat ovat niin hienot ja moninaiset, että jopa mun kaltainen anti-biitsi-ihminen vietti mielellään aikaa ihan vain rantabongaillen!)
Kalastajan palattua Suomeen ja työsitoumuksiin minä jäin Kreikkaan saarisamoilemaan vielä pariksi viikoksi. Suuntasin Sporadeille ja vierailin Skiathoksella, Skopeloksella ja Alonnisoksella, joiden jälleennäkeminen kymmenen vuoden jälkeen oli mitä onnistunein. Olin onnellinen - ja samalla kuitenkaan en. Tällä kertaa Kreikka ei onnistunut kunnolla lievittämään ikäviä tuntemuksiani, ja huolen tunteet kulkivat mukanani saarelta toiselle.
Maailman Mielenterveyspäivänä kirjoitin Karkkipäivään ahdistuneisuushäiriöstäni.
Loppuvuosi kului tasaisen hyvin, vaikka lepattava huoli sisälläni jatkoi kasvamistaan. Olen ilokseni pysynyt työkykyisenä, ja työt varmasti ovatkin suuri kannatteleva rakenne.
Erityisesti iloa tuovat ihmiskohtaamiset työssä, kuten I Love Me -messujen kaltaiset työtilaisuudet. Saan energiaa ihmisistä, ja minulle aivan varmasti tekisi hyvää tehdä enemmän asiakastyötä. Onneksi pääsen välillä myös Ruohonjuureen extrailemaan. ❤️
Kuitenkin - en päässyt loppuvuoden aikana eroon tunteesta, että entinen Sanni on kadonnut jonnekin. Olen todella, todella väsynyt olemaan kroonisesti huolissani - tämä en ole minä. Huolestuneisuus on kuin järjestelmähäiriö, ohjelmavirus, joka on ujuttautunut päähäni.
Vahvuuteni on ollut aina kyky tuntea syviä onnen ja ilon tuntemuksia ja olemaan luottavainen - miksi se on kadonnut?
Jossain vaiheessa syksyn aikana aloin miettiä:
mitä jos minulla on keski-iän kriisi?
Entä jos pahentunut ahdistuneisuuteni ja jonkinlainen punaisen langan katoaminen johtuivat siitä?
Olen miettinyt tätä siitä lähtien. Ei se ehkä olisi tavatonta. Jossain vaiheessa ikäänsä ihminen alkaa katsella siihenastista polkuaan ja miettiä paikkaansa jatkumossa nimeltä elämä - ja tehdä väliaika-arviota. Olenko saavuttanut sen, mitä toivoin? Missä haluaisin olla nyt, tai olenko jo siellä? Olenko tehnyt hyviä valintoja? Onko minulla turvallinen olo?
On kummallinen tunne olla huolissaan, vaikka kaikki on hyvin.
En ole saanut vielä vastauksia pohdintoihini, mutta pidän mahdollisena, että todella olen läpikäymässä jonkinlaista keski-ikään liittyvää elämän välitilinpäätöstä. Levottomuutta, joka liittyy kenties siihen kokemukseen, että menneisyys on turvallista, tulevaisuus tuntematonta - ja menneisyys muodostaa tällä hetkellä todennäköisesti valtaosan elämästäni. Olen aina ollut vahvasti nostalgiaan taipuvainen, ja kaikki perinteinen ja pitkään samanlaisena pysyvä luo rauhan ja turvan tunnetta. Siksi rakastan palata samoille Kreikan saarillekin.
Niin moni asia on muuttunut täysin viimeisen viiden, kuuden vuoden aikana, ja joka vuosi on tuonut mukanaan muutoksia, että olen tipahtanut tuttuuden ja rutiinien turvallisilta kärryiltä. Ehkä haluaisin pysähtyä vetämään henkeä - ja luomaan uutta pysyvää.
Lopuksi:
vuoden lopussa toteutui toinen pitkäaikainen haave, kun sain nähdä minulle merkityksellisimpiin elokuviin kuuluvan Amadeuksen valkokankaalla. Mestariteoksen julkaisusta tuli viime vuonna kuluneeksi 40 vuotta, ja juhlavuoden kunniaksi elokuva palasi teattereihin ohjaajan versiona.
Olin elokuvan ilmestyessä 5-vuotias, joten en nähnyt sitä tuoreeltaan. Kokemus koitti kymmenen vuotta myöhemmin ollessani 15; tulin katsoneeksi Amadeuksen televisiosta äitini kanssa joululomalla. (Tuskin olisin itse tällaista elokuvaa valinnut siinä iässä - elokuva kertoo Wienin hovisäveltäjän Antonio Salierin kateudesta Wolfgang Amadeus Mozartia kohtaan.)
Leffaillan seurauksia olisi äitini tuskin osannut ennustaa - teinitytär hullaantui 1700-luvulla eläneestä säveltäjästä, lainasi kirjastosta kaikki Mozartia koskevat teokset ja elämäkerrat, kirjoitti koulussa Mozartista esitelmän ja osti levyhyllyn täyteen Mozartin oopperoita ja sinfonioita. Seuraavana vuonna tytär oli Prahan oopperassa katsomassa Don Giovannia! 😅
Katsoin Amadeuksen teininä niin monesti, että osaan yhä repliikkejä ulkoa. Edellisestä katselukerrasta oli kuitenkin vierähtänyt toista kymmentä vuotta, ja Suomen vanhimmassa elokuvateatterissa Maximissa joulukuun lopussa koittanut hetki oli erittäin tunnelatautunut. Istuin penkissä jännittyneenä odottava hymy kasvoille liimautuneena. Saattoi siinä silmäkulmakin kostua alkutekstien rullatessa ja Sinfonia No. 25 g-mollin dramaattisten jousien hyökyessä kovaäänisistä.
Elokuva oli juuri niin hieno kuin muistin. Ja - esitys toi minulle lahjan: Maxim-teatterin vihreässä nojatuolissa istuessani olin taas 15-vuotias ja palasin koko kehossani niihin huolettomiin aikoihin ja tunnetiloihin, joita vain lapsuus ja nuoruus voivat sisältää. Sillä hetkellä olin 100% onnellinen ja huoleton.
Juuri sitä tarvitsin vuoden loppuun. ❤️ 🎼
