Aina ajankohtainen aihe. Tästä someajan surullisesta(kin) ilmiöstä on varmasti jo kaikki kirjoitettu ja sanottu, mutta jätän itsekin viimein oman kontribuutioni aiheeseen.
Osan tästä olen kirjoittanut jo kuukausia sitten. Puolikin vuotta sitten. Aiheesta tuli kaikkien julkista blogia kirjoittamieni vuosien jälkeen itsellenikin kipeän omakohtainen.
Nyt lähestyn aihetta kahdesta teemasta.
Korona-ajan tuntemuksiani sanoittaneeseen kirjoitukseeni tuli muuan kommentti, joka käynnisti yleistä keskustelua siitä, mistä tällainen jopa julma käytös toisia, tuntemattomia ihmisiä kohtaan johtuu.
Eräs lukijani kommentoi aiheellisesti:
”Nyt ei ehkä ole hyvä purkaa ihan kaikkia syvimpiä tuntoja someen ja nettiin, koska vastaanotto voi olla osin ikävää. Ihmisillä on pinna kireällä ja se tulee tästä vielä kiristymään.”
Totta.
Korona ahdistaa ihmisiä syystäkin. Olemme huolissamme ja neuvottomia. Tilanne on tavallisen ihmisen hallinnan ulkopuolella, totaalisesti. Voimme vain lukea uutisia, seurata läheistemme kuulumisia, noudattaa annettuja ohjeita parhaamme mukaan ja toivoa parasta. Mutta tilanne ei ole hallinnassamme. Hallinnan täysi puute aiheuttaa huolta ja arkista ahdistusta syvempää pelkoa, joka purkautuu eri tavoin.
Esimerkiksi purkamalla pahaa oloa sivullisiin.
Ihmisellä on kuitenkin sisäsyntyinen tarve yrittää hallita ongelmatilanteita edes jollain tavalla, ja kun emme voi hallita virusta, yritämme hallita toisten tekemisiä. Pahan olon ja epävarmuuden kasvaessa muiden ihmisten valintojen, tekemisten ja ei-tekemisten arvostelu on toisilla ylittänyt kohtuuden. Itsehillinnän murennuttua tulee sanottua vaikka mitä vailla mitään harkintaa. Tämä vain kasvattaa yleistä huonoa oloa.
Myötätunto. Empatia. Kyky asettua toisen asemaan ja yrittää ymmärtää, miksi hän toimii tai tekee näin. Kärsivällisyys. Rakkaus lähimmäisiä kohtaan. Nämä ovat nyt sitä mitä tarvitsemme. Emme arvostelua ja syyttelyä.
Läheisen toiminnan kriittinen tarkastelu voi olla perusteltuakin, mutta pysähtyisimmekö miettimään, millä lailla tuomme tämän kritiikin esiin? Auttaako ilkeä moite meitä maailmanlaajuisessa kriisissä? Se tuo sanojalleen ehkä hetken helpotuksen oman pahan olon keskellä, mutta ei vie yleistä tilannetta millään lailla eteenpäin tai tee pandemian hallintaa paremmaksi.
Ehkä sanat voi jättää sanomatta ja ymmärtää, että me kaikki olemme tässä yhdessä, yhtä avuttomina ja hämmentyneinä, selviytymiskeinonamme vain tehdä parhaamme. Sillä jokainen voi tehdä vain parhaansa sen hetkisillä resursseillaan. Harkittu piittaamattomuus ja aie tehdä pahaa muille on eri asia.
Toinen lukijani jätti korona-tuntemusten keskusteluun repliikin, ettei ”ketään saisi tuomita näin kohtuuttomalla vihamielisyydellä, kun itse väistämättä tarkastelee asioita avaimenreiästä tuntematta kokonaistilannetta tämän jutun ympärillä.”
Tässä oli yksi merkittävä avainsana. Avain, juuri. Sivulliset tarkastelevat toisten tilanteita aina avaimenreiästä.
Oli sitten kyse somesta, naapureista, kaverin perheestä, koulun opettajasta; meillä on toisten tilanteisiin vain sen kokoinen aukko, millaisen toinen on meille avannut ja mitä raottanut.
Reiästä voi näkyä ruusutarha, mutta emme näe sen ulkopuolelle mahdollisesti jääviä rikkaruohoja, soramonttua tai orjantappuroita.
Kuitenkin ihmismielellä on luontainen taipumus piirtää reiästä avautuvan maiseman ympärille loput. Se mitä emme tiedä ja tunne, sen kuvittelemme. Sen väritämme ja sanoitamme. Paletissa käytämme värejä niistä tiedoista ja oletuksista, joita olemme toisesta keränneet. Rakennamme sen todellisuuden, jota emme näe.
Tässä pitäisi olla hyvin varovainen.
Vaikka taipumus tähän on täysin luontainen ja jopa automaattinen, emme voi lähteä tekemään julkisia oletuksia toisen tilanteesta tämän päässämme rakentaman maailman kautta.
Miksi kuitenkin teemme niin? Ikään kuin – emme voisi estää sitä. Olemme piirtäneet kuvan, ja jostain syystä alamme herkästi uskoa siihen, pidämme sitä todempana kuin avaimenreiän ulkopuolelle jäävää, piilossa olevaa oikeaa todellisuutta. Psykologisesti mielenkiintoista. Mutta kunpa asia jäisikin psykologisen mielenkiinnon tasolle.
Ikävä kyllä moni käyttää tätä itse rakentamaansa todellisuutta ja toisesta tekemiään oletuksia satuttamiseen.
NettikiusaaminenSomesta on tullut tälle käytökselle surullisen kuuluisa näyttämö. Ihmiset purkavat pahaa oloaan kyberhaarniskan piiloista. Koulukiusaaminen, työpaikkakiusaaminen, yhteisökiusaaminen, keskustelupalstakiusaaminen, somessa vaikuttavien kiusaaminen.
Moni bloggaaja, tubettaja ja IG-vaikuttaja on kokenut kiusaamista. Siitäkin on tullut ikään kuin arkea. Se vain - - ”kuuluu asiaan” joidenkin mielestä, kun henkilö kerran on valinnut olla omilla kasvoillaan ja nimellään netissä.
”Kritiikki pitää kestää”. Niin pitääkin, tästä olen samaa mieltä. Mutta ’kritiikki’ ja asiallinen, negatiivinenkin palaute ovat eri asia, kuin asiattomat kommentit joiden ainoa tehtävä on satuttaa vastaanottajaa. Jokainen ymmärtää eron ilkeän kommentin ja aidon, kriittisen palautteen välillä. Ilkeä kommentti on harkittu sivallus, ei rakentavaa dialogia tavoitteleva palaute.
Minua ei ole kiusattu Karkkipäivä-vuosina. Näin olen kokenut. En ehkä ole tarpeeksi provosoiva tai kirjoita riittävän tulenaroista aiheista. Meikeistä ja naamarasvoista tai Kreikan matkafiilistelyistä on vaikea kehittää nasevaa ja aidosti satuttavaa ilkeilyä.
Jotta voi satuttaa, täytyy tietää toisesta jotain syvempää, henkilökohtaisempaa.
Olen kirjoittanut Karkkipäivässä paljon henkilökohtaisistakin teemoista. Nämä(kään) aiheet eivät ole kirvoittaneet vyön alle meneviä kommentteja. No, muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta. 11-vuotisessa blogihistoriassa voi kaiketi pitää hyvänä, jos sivalluksia ja totaalisia (tai tahallisia) väärinymmärryksiä on tullut vain muutamia.
Kunnes erosin.
//
Ero.
Onko elämässä moniakaan yhtä kipeitä asioita.
Ero elämänkumppanista voi olla kuin kuolema. Läheinen menee pois elämästäsi eikä häntä enää ole. Onko sillä väliä, onko hän fyysisesti kuollut; tunne ja kokemus voi olla sama. Häntä ei enää ole minulle. Ihminen, joka on ollut perhe, rakas, vieressä kulkenut, elämää jakanut kumppani, on poissa. Eikä vain hän. Hänen läheisensä, sisaret, veljet, vanhemmat, mökit, kodit, koirat, kissat. Menetys voi kattaa aivan valtavan osan elämää.
Sitä kipua ei voi kuvailla. Eikä sitä tarvitse kuvailla. Ero tai muu läheisen menetys on sen tasoinen henkilökohtainen kivun ja särkymisen tila, että sen yksityisempää paikkaa ei ole. Ihminen on hauraimmillaan.
Kun oli selvää, että joutuisin luopumaan rakkaimmastani 15 yhteisen vuoden jälkeen, kun viimein todella oivalsin sen, maailmani yksinkertaisesti särkyi.
Jakauduin. Minun oli pakko, että selviäisin.
Yhtäällä oli särkynyt mieli, johon vain koski. Koski, koski niin paljon.
Toisaalla oli ehjä mieli. Joka suojasi särkynyttä sillä ainoalla keinolla, joka minulla on ollut läpi elämäni. Ilahdutan toisia ja olen hyödyksi. Silloin minulla on merkitystä. Silloin voin perustella olemassaoloni tärkeyden. Saan siitä voimaa ja jaksan.
Teen töitä. Kirjoitan. Teen meikkitutorialin. Hoidan sisareni koiraa. Julkaisen ruokareseptin. Otan kuvia ja jaan niitä. Yritän auttaa, kun joku pyytää apua tai neuvoa.
Olen iloinen ja merkityksellinen kun tunnen, että teen jonkun iloiseksi, hyödytän ja osallistun. Aina on ollut niin.
En kertonut blogissa että olen eronnut.
Olisiko pitänyt? Olisinko pystynyt?
Kuuluiko minun kertoa?
Ei tietenkään.
Miten te kertoisitte kymmenille tuhansille tuntemattomille ihmisille, kun kohtaatte sellaisen surun, ettei oma mielikään sitä voi ymmärtää?
Yksi päivä kerrot seerumeista. Ja sittenkö vain:
”Hei kaikki. Joka ilta nukkumaan mennessä toivon, että kaikki olisi pahaa unta. Että aamulla herään suihkun ääneen, kuin Pamela Ewing Dallasin kaudella 9, ja siellä olisi Bobby suihkunraikkaana. Eikä mitään pahaa olisi koskaan tapahtunut.”
Erosta ei ole välttämättä helppoa kertoa edes sisarille. Äidille. Parhaalle ystävälle.
Miten kertoisit sitten internetjulkaisun tuntemattomille lukijoille?
//
Se, mistä haluan kirjoittaa, ovat ne velvollisuudet, joita jotkut ihmiset asettavat netissä vaikuttaville henkilöille.
On heitä, joiden mielestä netissä julkisesti kirjoittavan pitää kertoa, kun heitä kohtaa henkilökohtainen tragedia. Vähintään siinä tapauksessa, että kriisiin liittyy henkilöitä tai asianhaaroja, joista kirjoittaja on aiemmin kertonut lukijoille.
”Olet kertonut meille, että sinulla on lapsi / koira / mies / tyttöystävä. Totta kai sinun kuuluu kertoa meille, jos lapselle / koiralle / puolisolle / lemmikille tapahtuu jotain, mikä olennaisesti vaikuttaa elämääsi. Olethan kertonut siitä elämästä meille. Se kuuluu meille. Olet valinnut kertoa – joten sinun täytyy kertoa jos jokin muuttuu. Ei ole reilua, jos et kerro kaikkea.”
Jopa: ”Olet epärehellinen, jos et kerro”.
En ole koskaan ollut yhtä tyrmistynyt.
Kun mieheni katosi Karkkipäivän riveiltä, aloin saada viestejä.
”Koskahan ajattelit olla rehellinen lukijoillesi?”
”Niin, tarkoitit varmaan kirjoittaa ex-miehesi.”
Blogiin. Jopa sähköpostiin. Keskustelupalstoilla puitiin epärehellisyyttäni, kun en kertonut suoraan eronneeni.
Arvaatteko sattuiko.
Ja - kun viimein tänä keväänä olin vahvistunut tarpeeksi kertoakseni blogissa erosta, sain tähän kirjoitukseen muutamia - ymmärrettävästi julkaisematta jääneitä - kommentteja, joissa kirjoitustani kuvattiin maailman itsekkäimmäksi teoksi.
Mitä tällaiseen voi sanoa. No, sanon sen tässä kirjoituksessa viimein.
Kirjoitan sivustoa internetissä. Kirjoitan ripsiväreistä, kasvonaamioista ja hyttysistä Kevolla. Välillä myös kipupisteistäni, epävarmuuksistani sekä soijamaidon ja kermatilkan täydellisestä liitosta, kun ne sekoittuvat aamukahviini.
Kirjoitan siitä, kuinka itkettää, kun sanat ovat kadonneet minun ja vanhan ystävän välillä.
Kirjoitan siitä, että olen niin onnellinen, että pelottaa aivan helvetisti.
Niin paljon, että odotan, että lentokone putoaa joka kerta kun lennän.
Kirjoitan myös siitä, että mokaan ja testaan itsekontrollini rajoja.
Kirjoitan siitä että kuntoilen, vihaan kuntoilua, opettelen hölkkäämään, nostan kahvakuulaa, teen punnerruksia, mittaan sykkeen.
Joskus sytytän retkikeittimen hämärässä.
Mutta minun ei tarvitse kirjoittaa siitä, kun kaikki hajoaa.
Minun ei tarvitse kirjoittaa sitä, kun rakkaus loppuu.
Kenenkään ei tarvitse.
Pitkään tuntui menevän hyvin.
Heräsi, teki töitä, laittoi ruokaa, kävi ulkona. Jumppasi. Soitti äidille, siskolle. Katsoi uutiset.
Aloitti alusta.
Pitkään meni aika hyvin.
Nauroin katketakseni "Neljäs päivä karanteenissa" -meemille. Uudestaan ja uudestaan. Joka kerta meinasi tulla pissat housuun.
Comic relief.
Nyt alkaa reliefit heikentyä.
Huomaan ajattelevani yhä useammin tavallista arkea. Sitä, kun saattoi mennä kuntosalille, tapaamaan kavereita, lounaalle Kauppahalliin. Voi vieläkin, mutta tiedämme että se ei ole viisasta.
Kaikkea kodin ulkopuolista tekemistä leimaa välttämättömyyden punnitseminen ja arvotus, ja sitä seuraava potentiaalinen syyllisyys - tai syyllistäminen. Onko tämä välttämätöntä tehdä? Ei, sinun ei ole ihan välttämätöntä käydä kynsihuollossa tai tavata tätiäsi. Älä siis tee sitä. Sinun ei ole välttämätöntä mennä Prismaan kello 17, mene toiseen aikaan.
Ja kun käyt jossain. Jatkuva ahdistus. Muistinhan varmasti desinfioida kädet ennen autosta nousua, maksupäätettä koskettuani, nostettuani tavarat kassiin, tultuani kotiin, laitettuani ruokaostokset jääkaappiin...." "Ei samperi, avasin hissin oven ja nyt kutittaa silmäkulmaa ihan vietävästi, en kai vain jo ehtinyt sipaista.... menikö käteni poskelle... menikö? Koskinko..?"
Maalaisjärki, tunteet, viranomaissuositukset, kansainväliset suositukset.... pää taistelee päivittäin erilaisten päätösten ja niihin vaikuttavan tiedon labyrintissa. Haluat tehdä jotain ja järki sanoo yhtä, tunteet toista ja viranomaiset kolmatta. Kaveri puhelimessa neljättä.
Minun on sanottava, että oma nuppi alkaa nyt pehmenemään. Tällä viikolla olen huomannut, että olen vihainen, olen niin vihainen koronalle. Voitko jo mennä pois?!
Olen itkenyt paljon.
Yritän tehdä parhaita päätöksiä itselleni, läheisilleni ja kaukaisemmille ihmisille. Kaikki voi vaikuttaa kaikkeen. Ja tuntuu, että ei vain voi tehdä oikein. Enkä vain minä tunne näin, moni läheinen on yhtä hukassa.
Tänä viikonloppuna olisin halunnut mennä hoitamaan siskoni lasta. Tiedän, että siskoni todella tarvitsee apua, ja haluan tukea hänen perhettään. Sitten x määrä muita läheisiä kertoi minulle, että muun kuin oman lapsen hoitaminen ei nyt ole viisasta. Sen oman siskonkaan. Suutuin. "Ketä te olette minulle noin sanomaan, minä saan päättää itse!" Olin hiljaa. "Jos minä otan riskin niin se on kai oma asiani!"
Läheiseni olivat puolestaan hiljaa. "Sanni, ei se ole oma asiasi", he sanoivat sitten.
Olin niin vihainen. Sitten yritin miettiä.
Ja sitten ymmärsin, että läheiseni olivat varmaan oikeassa.
Sitten taas itkin. Joku pettyy aina. Minun ongelmani? Kun haluaisi tehdä niin, että kukaan ei suutu, kukaan ei pahastu. Haluaisi vain auttaa ja olla hyödyksi.
Nyt on parhaiten hyödyksi olemalla vain kotonaan ja tapaamalla mahdollisimman vähän ketään.
Monta viikkoa on ehtinyt mennä niin, että sen on kestänyt.
Mutta nyt. Minulla on niin ikävä tavallista arkea!
Minulla on ikävä perhettäni!
Työkavereita!
Sitä että voi mennä kuntosalille!
Sitä, etteivät kaikki kyräile toisiaan, valmiina syyllistämään ja moittimaan!
Voi mikä aika.
Millaisia tunteita teillä muilla on?
Millaista teidän korona-arkenne on?
Sanni-momentti:
Mun puhelin jäi junaan ja matkusti Uudenmaan rajan yli Helsinkiin. Se on nyt siellä ainakin seuraavat 12 päivää. Jos Uudenmaan rajat avataan 19.4.
Konduktööri oli löytänyt puhelimeni ja onneksi sain konnarin kiinni ennen kuin juna oli saavuttanut pääteasemansa. Helsingissä asuva sisareni ehti hakemaan puhelimeni junasta. Jos minä (eli puhelimen omistaja) en olisi löytynyt ennen pääteasemaa, puhelin olisi päätynyt löytötavaratoimistoon jossa se siis myöskin olisi seissyt kunnes Uudenmaan rajat avataan, ja siitä olisi mennyt lunastusmaksu.
En luota postiin tai muihinkaan kuljetusyhtiöihin sen vertaa, että laittaisin sisareni postittamaan puhelimen minulle. (Jep, etenkin entisenä postilaisena on sanottava näin.) Aion nyt pärjätä työpuhelimellani.
Oikeastaan surettaa eniten, etten voi ottaa kuvia koko ajan, kuten puhelimella teen 🙈 Nooh, voinhan ottaa työ-Samsungillanikin, mutta se ei kuitenkaan ole tarkoitettu henkilökohtaiseen käyttööni - enkä lisäksi ole ihan Samsung-puhelinkameran lähin ystävä.
On tässä tämäkin (hyvä?) puoli:
a) jo juuri mainittu: en voi ottaa kuvia koko ajan. Se on myös jostain näkökulmasta hyvä asia.
b) vietän vähemmän aikaa somessa.
(Minulla on ollut asioiden somessa-jakamisen ongelma. Eikä pelkästään somessa. Ylipäänsä. Tarpeeni ja haluni jakaa kokemuksiani lähimmilleni reaaliajassa vie välillä vallan koko hetken kokemiselta. Tämä on erikoista ja työstän asiaa jatkuvasti.)
Olen jo vähentänyt someaikaani reilusti, mutta kyllä voisin edelleen napsaista Instagram-ruutuaikaani. Tykkään selailla kuvia ja jakaa stooreja. Niin se vain on.
Nyt on pakkolomaa siitä.
Tai - aion mä kyllä tehdä joitain IG-julkaisuja desktop-sovelluksella ^_^ Tsihi.
Kuvituksena osa mun insta-stoorista menneeltä viikolta.
P.S. Kaverit - minut saa nyt siis kiinni työpuhelimesta tai Messengerillä. Jos sinulla ei ole mun työnumeroa niin kysy Messengerissä. :)
Hetki jonka haluan jakaa tänään.
Instagramin Kreikkaperjantai on ollut muutamia viikkoja tauolla.
Tällä hetkellä emme matkusta minnekään konkreettisesti, mutta ehkä voimme sallia itsellemme matkustamisen mielikuvissa, kuvien ja sanojen kautta.
Muistoissa, kuten minun kohdallani tänään.
Tänään teki mieli taas kirjoittaa Kreikasta. Mietin, mistä saaresta kertoisin.
Sitten se hetki oli korvissani.
Syros, Ermoupoli. Lokakuinen aamu 2014.
Pikkuruinen huoneeni erään domatian katolla. Aurinko on juuri nousemassa. Eddie Vedderin ääni ja Pearl Jamin Just Breathe läppärin kajareissa. Nauhoitus Tukholman Friends Areenalta, jossa olimme olleet entisen mieheni kanssa konsertissa. Lauloin videolla mukana. Nauroin.
Se oli yksi parhaita konsertteja ikinä.
Ja se aamu Syroksella oli yksi parhaita aamujani Kreikassa ikinä.
Yes I understand
That every life must end
As we sit alone
I know someday we must go
Yeah I'm a lucky man
To count on both hands
The ones I love
Some folks just have one
Yeah others they got none
Stay with me
Let's just breathe
Practised on our sins
Never gonna let me win
Under everything
Just another human being
I don't want to hurt
There's so much in this world
To make me believe
[vimeo 107784248 w=640 h=360]
Istun hengityssuojain kasvoillani prahalaisessa hotellissa, kahvikuppi kädessä ja mietin mihin aamuun olen herännyt. Tunnelma on aivan absurdi.
Ihmiset ympärilläni hotellin aamiaishuoneessa nauravat, juttelevat, yskivät, hakevat lisää kahvia, lisää kinkkua, puhuvat englantia, saksaa, italiaa. Edessäni mies yskii käteensä ja ottaa samalla kädellä kahvia. Haluaisin huutaa että mitä helvettiä te oikein teette.
Edit.
Sain perustellun toiveen pyytää loppuun kirjoittamani P.S. jo alkuun. Tässä se on.
P.S. Vastaan jo ensimmäiseen kommenttiin. Olette ihan oikeassa. Mun lähtemisen voi kyseenalaistaa ja kyseenalaistan sen itsekin. Tilanne eskaloitui tähän pisteeseen vasta viimeisen kolmen päivän aikana. Se ei ole puolustus, mutta se on fakta. Mä tein väärän valinnan ja käyn nyt läpi sen seuraukset. En kirjoittanut tätä saadakseni sääliä vaan saadakseni mun ajatukset ulos ja piirtääkseni tilanteelle ääriviivat. Tässä on piirros, joka ei ole ihailtava. Se on piirros, joka kertoo elämästä ja ihmisistä. Tunteineen, huonoine harkintakykyineen, kaikkineen.
Niin absurdia.
Perjantai 13. maaliskuuta 2020. Ei ihan heti unohdu.
Tulin eilen illalla Prahaan. Minun oli tarkoitus tänään tavata ystävä ja meidän piti mennä oopperaan. Ooppera, kuten myös kaikki muut esitykset Prahassa on kuitenkin peruttu toistaiseksi, saimme kuulla jo aiemmin viikolla. No, tulin kuitenkin.
Koneessa oli vielä ihan tavallinen tunnelma. Kukaan ei yksinyt, kukaan ei pälyillyt, ei hysteriaa, ei paranoiaa. Asiallinen kuulutus koronatilanteen aiheuttamista järjestelyistä kentällä.
Avasin puhelimen ja matkalla hotellille aloin saada viestejä. "Kaikki ravintolat suljetaan huomisesta eteenpäin kello 20." "Tsekki sulkee rajat ja estää matkustuksen Tsekin ja 15 valtion välillä".
Minun ja ystäväni oli tarkoitus palata Saksan ja Ruotsin kautta. Myös Ruotsi kuuluu niihin 15 maahan, johon Tsekistä ei tänään perjantaina kello 20 jälkeen saa matkustaa. Samoin Saksa.
Kävelin ja annoin tilanteen pikkuhiljaa laskeutua tajuntaani.
Kadut olivat kummallisen tyhjät. Vai näyttivätkö ne vain siltä tässä epätodellisessa illassa.
Hotellin aamiaishuone juuri nyt.
Yskintää. Joku yskii taas aivan avoimesti. Viereisessä pöydässä nainen katsoo olkansa yli pitkään yskijää. Jatkaa sitten myslin syömistä. Toisessa pöydässä syödään appelsiinia. Kolmannessa ollaan hiljaa. Pariskunta istuu vastakkain ja selaa puhelimiaan.
Taas yskitään.
Mun pitää lähteä tästä huoneesta pois. Ja mun pitää lähteä koko Prahasta pois.
Meillä oli ystäväni kanssa jo melkein pieni konflikti. "Mä lennän Suomeen", sanoin.
Mutta hän haluaa ajaa illalla Leipzigiin ja sieltä laivalla Ruotsiin.
"Meidän pitää lähteä tänään, ennen iltaa. Ennen kuin rajat suljetaan."
Oopperamatka.
Just nyt mä olen näytöksessä, jollaiseen en ostanut lippua.
Ja mä kuulostelen. Tunnustelen.
Tuntuuko mun kurkussa jo jotain pientä..? Onko vasen imusolmuke ehkä vähän turvonnut..?
Paranoia. Voinko mä välttyä siltä.
P.S. Vastaan jo ensimmäiseen kommenttiin. Olette ihan oikeassa. Mun lähtemisen voi kyseenalaistaa ja kyseenalaistan sen itsekin. Tilanne eskaloitui tähän pisteeseen vasta viimeisen kolmen päivän aikana. Se ei ole puolustus, mutta se on fakta. Mä tein väärän valinnan ja käyn nyt läpi sen seuraukset. En kirjoittanut tätä saadakseni sääliä vaan saadakseni mun ajatukset ulos ja piirtääkseni tilanteelle ääriviivat. Tässä on piirros, joka ei ole ihailtava. Se on piirros, joka kertoo elämästä ja ihmisistä. Tunteineen, huonoine harkintakykyineen, kaikkineen.
Olen Kielajoella, Pohjois-Lapissa. Muotkatunturin maisemissa.
En ajatellut tänään kirjoittaa mitään blogiin, enkä kirjoitakaan.
Mutta tämän haluan jakaa. Elämä ja sen tarinat. Ne ovat paras syy matkustaa.
Istuin eilen kodalla joen rannassa aamukolmeen. Meitä oli neljä. Itkimme ja nauroimme ja kuuntelimme kännykän kaiuttimesta lauluja. Lauloimme välillä mukanakin. Juhlimme elämää ja kuolemaa.
Tulin Lappiin kokemaan kauniin majatalon tunnelmaa. Kuvaamaan tuntureita ja auringossa kimaltavia hankia. Palaan mukanani jotain, joka ei tallennu mihinkään kuviin.
(Matkojani voi aina seurata Instagramissa @karkkipaivasanni, jonne päivitän tunnelmia, ajatuksia ja kuvia päivittäin stoorien muodossa.)
Tykkään ihan hirveästi korkeista paikoista joista näkee kauas.
Istun yhdessä sellaisessa nyt. Tulin tänne aikeena kirjoittaa Kemistä, mutta olin taas niin fiiliksissä lempipaikastani, että päätinkin kirjoittaa torneista.
Tällainen kirjoittaja mä olen, ainakin välillä :) Saatan vaihtaa aihetta täysin spontaanisti ja julkaista juuri sitä mitä sillä hetkellä tekee mieli.
Minä siis rakastan korkeita paikkoja. En mitä tahansa paikkaa, jossa ollaan korkealla, vaan maisemapaikkoja. Korkealta pitää näkyä kauas, mielellään puiden ja talojen kattojen yli.
Tällaisissa paikoissa on minulle jotain ihmeen taianomaista, niiden viehätys ulottuu syvemmälle kuin vain kauniisiin valokuvamahdollisuuksiin.
Maiseman tarkastelu ylhäältä käsin on kiehtovaa ja kiinnostavaa, ja jollain tapaa erittäin rauhoittavaa. Meditatiivista.
Ylhäältä paikat ja alueet hahmottaa eri tavalla kuin katutasosta. Ylhäältä tarkastellessa voi oppia uutta hyvinkin tutuista kulmakunnista. Kaupunginosien mittasuhteet ja etäisyydet toisiinsa hahmottuvat uudestaan. Keskeiset kadut ja aukiot näyttäytyvät kuin uusina.
Pieniä autoja, junia ja muurahaisihmisiä katsellessa mielen tempo hidastuu. Minkä värinen on järven selkä tänään? Onko se tummansininen? Harmaansininen? Kirkkaansininen? Yhtyykö sen väri taivaan sävyyn? Tänään se melkein yhtyi. Veden pinta oli liikkeessä tuulesta, se oli syvä harmaansininen. Tyynenä se näyttää eri väriseltä.
Näitä miettiessä kehoni ja mieleni rauhoittuu. Maisema-mindfulnessia.
Tämä on rinnakkaisilmiö kartta-mindfulnessille, jota harjoitan aika ajoin kotona. Voin uppoutua karttakirjoihin tunneiksi. Katson valtioiden ääriviivoja, pääkaupunkeja, jokia ja valtateitä, ja niiden tutkinta ja etäisyyksien mietiskely rentouttaa minua. Olen tehnyt näin varhaisteini-ikäisestä saakka. Maailman Atlas lapsuudenkodissani oli kulutettu reunoistaan pehmeäksi.
Voin käydä samalla maisemapaikalla uudestaan ja uudestaan, enkä koskaan kyllästy. Katselen samoja kortteleita, kattoja ja kirkontorneja ja ne ovat aina yhtä kiinnostavia. Ne ovat joka kerta erilaisia, koska mikään päivä ei ole samanlainen. Joskus on pilvistä, joskus sateista, välillä katson maisemaa aamun valossa, välillä illalla auringonlaskun lämmössä. Talvella maisema on erilainen kuin kesällä.
Pilvet vaikuttavat paljon; ne ovat ihan omaa taidettaan. Pilvet tai niiden poissaolo voivat tehdä koko maiseman. Ertyisen kauniit tai persoonalliset pilvenmuodot ovat palkitsevia.
(Ei ihme että valokuvaajat saattavat lisätä kuviin jälkeenpäin pilviä ;) Niillä on mieletön vaikutus.)
Korkeita lempimaisemapaikkojani ovat Tampereella Näsinneula sekä Torni-hotellin Sky-baari ja synnyinkaupungissani Kuopiossa legendaarinen Puijontorni.
Ahvenanmaalla, jota voi kutsua kolmanneksi kotiseudukseni, ei kovin korkeita paikkoja ole, mutta Maarianhaminassa Badhusberget-kukkula länsipuolella on paikka jonne menen usein kirjan ja termarin kanssa istumaan. Sieltä voi katsella kun risteilyalukset tulevat ja menevät.
Ateenan - joka ehkä alkaa jo olla neljäs kotikaupunkini, paras maisemapaikka on ilman kilpailua Lykavittos-kukkula. <3
Luulen, että koko syvä suhteeni avariin kaupunkimaisemiin on saanut alkunsa juuri sieltä. En koskaan unohda miten vaikuttunut olin, kun ensimmäistä kertaa näin Lykavittokselta avautuvan, kirjaimellisesti silmänkantamattomiin jatkuvan talomeren. Se oli vuosi 1997. Ateenan talomerelle on Karkkipäivässä omistettu oma postauskin.
Talot jatkuvat katkeamattomana massana kymmeniä kilometreja, kauas ympäröivien vuorten rinteille ja etelässä Egeanmeren rantaan. Kokemus oli jotain todella ainutlaatuista. Edes New Yorkissa ei näe vastaavaa näkyä. Sielläkin on huikea talo-scape, mutta tyystin erilainen, ja korkeat pilvenpiirtäjät katkaisevat näkymän tehden vakutelmasta toisenlaisen kuin meren.
Korkeita lempipaikkoja maailmalla; Lykavittos Kreikassa, Gornergrat Alpeilla Sveitsissä
Onko kotikaupungissanne upeita kukkuloita, torneja tai muita korkeita näköalapaikkoja?
Minua saa houkutella käymään, ja luomaan uusia muistoja ☺️
P.S. Niin - se paikka, jossa kirjoitin tämän jutun: se on Tampereen Torni-hotellin kattobaari. :) Hämärä on laskeutunut tätä kirjoittaessani ja nyt näkymä on taas ihan erilainen valoineen. Upea paikka katsella Tamperetta.
Fiinimpään Tampere-maisemointiin suosittelen Näsinneulaa ja sen ravintolaa, jossa istun yllä olevassa kuvassa.
Huomenna on ystävänpäivä.
Koirat ovat monen meistä ystäviä, ja toisille ne ovat vielä enemmän.
Joulukuussa blogissani tutustuttiin Avustajakoiriin, joille omistin viime vuoden joulukalenterini. Avustajakoirat ovat opaskoirien kollegoita; fyysisesti vammaisten tai toimintarajoitteisen ihmisen apuvälineitä.
Avustajakoira auttaa käyttäjäänsä selviämään arkisista asioista; se nostaa tavaroita, avaa ovia, auttaa pukeutumisessa ja kaupassa käynnissä. Mutta niillä on vielä laajempikin merkitys, avustajakoira voi mahdollistaa vammaisen ihmisen jatkamisen työelämässä sekä luoda paremmat edellytykset sosiaaliselle hyvinvoinnille, kun ihminen koiran avulla pääsee liikkumaan vapaammin kaupungilla, kahviloissa ja sosiaalisissa riennoissa.
Koiran tarjoama psyykkinen tuki on yhtä suuressa osassa kuin fyysinen.
Joulukalenterin aputassut <3
Aputassujen asia tuli hyvin lähelle sydäntäni, ja sain vuoden alussa villin idean.
Mitäpä jos tekisin hyväntekeväisyystempauksen, jossa ostamalla ihanan kosmetiikkatuotteen voisi samalla lahjoittaa Avustajakoiratoiminnalle..!
Sitten näin sen silmieni edessä; Aputassu-hyväntekeväisyysmeikkipaletti. Voisin luoda sellaisen meidän Benecos-meikkibaarin tuotteilla!
Tuumasta toimeen ja vein villin ideani työnantajalleni, miettien pitäisivätkö he minua ihan hulluna. Koiria ja luomivärejä..?
Mutta he eivät pitäneet minua hulluna (ainakaan ihan kokonaan ;)). Invalidiliiton avustajakoiratoiminta on lähellä myös työnantajani sydäntä, ja he lähtivät heti mukaan.
Piirtäjäystäväni lähti myös mukaan piirtämällä tempaukselle oman koiralogon. ❤️
Nyt se on tässä: Aputassu-meikkipaletti.
Kokosin kaksi palettia laadukkaimmilla lempisävyilläni Benecosin It Pieces -meikkikokoelmasta, lämpimän ja viileän. Benecos on saksalaista sertifioitua luonnonkosmetiikkaa ja tuotteilla on Cosmos Organic -sertifikaatti. It Pieces on refill-systeemi, jossa voi itse täyttää tyhjän paletin haluamillaan puuterimaisilla meikkituotteilla.
Aputassu-paletit myydään erittäin edulliseen tempaushintaan 18,50€. Jokaisen paletin hinnasta lahjoitamme 6,80€ Invalidiliiton Avustajakoiratoiminnalle.
Paletin normaalihinta kaupassa on 31,95€.
Aputassu-paletteja voi ostaa NHS:n verkkokaupasta. Emme myöskään peri paletin tilauksesta postikulua, postikulut saa pois koodilla APUTASSU. ❤️
.
Aputassu -lookit: lämmin vs. viileä
PALETTIEN TARKEMPI ESITTELY
Olen valinnut paletteihin ainoastaan runsaspigmenttisiä, kauniisti levittyviä ja laadukkaita sävyjä - näiden takana voin seistä! :)
Aputassu-paletti LÄMMIN sisältää sävyt:
LUOMIVÄRI VERY WOODY - matta tummanruskea
LUOMIVÄRI RUSTY COPPER - hohtava ruosteenpunainen
LUOMIVÄRI CINNAMON CRUSH - matta keskiruskea
LUOMIVÄRI WHIPPED CREAM - matta kermanvaalea
HIGHLIGHTER GOLDDUST - hohtava kulta, toimii erinomaisesti myös luomivärinä
POSKIPUNA ROSE PLEASE - hyvin kevyesti kuultava persikkaroosa
Aputassu-paletti LÄMPIMÄN voit ostaa täältä.
Joo - mulla on myös uusi tukka ^_^ Siitä lisää myöhemmin :)
Aputassu-paletti VIILEÄ sisältää sävyt:
LUOMIVÄRI BACK TO BLACK - matta syvä musta (erittäin pigmenttinen..!)
LUOMIVÄRI LILAC LIGHT - satiininen harmaanliila
LUOMIVÄRI PRISMATIC PINK - vaalea hohtava pastelliliila
LUOMIVÄRI BALLERINA GLAM - kevyesti hohtava liilalla murrettu beige - viime vuoden lempiarkisävyni!
HIGHLIGHTER SHOOTING STAR - hohtava huurteinen valkoinen, toimii toki myös luomivärinä
POSKIPUNA BERRY PLEASE - matta vanha roosa (näyttää kuvassa tummemmalta kuin on)
Aputassu-paletti VIILEÄn voit ostaa täältä.
Viileä & Lämmin Aputassu-luomivärimeikki
Aputassu-paletteja tullaan myymään kevään ajan.
Jokaisesta paletista lahjoitamme 6,80€ Invalidiliiton Avustajakoiratoimintaan. Lahjoitusvaroilla tuetaan koirien hankintaa ja koulutusta. Käyttäjä saa koiran Invalidiliitolta veloituksetta.
Tutustu Invalidiliiton Avustajakoiratoimintaan täällä.
Tästä jutustani voit lukea Aputassujen koulutuksesta. Avustajakoiria koulutetaan Kemiössä Axxell Brusabyn koulussa. Koiria valmistuu vuosittain yleensä alle 10, ja jonottajien määrä on moninkertainen. Invalidiliiton Avustajakoiran jonotusaika on keskimäärin 4-7 vuotta.
Koiria tarvitaan kipeästi lisää! Sinäkin voit auttaa! ❤️ Lahjoitetaan useammalle mahdollisuus omaan karvaiseen avustajaan ja ystävään.
NHS-verkkokaupassa postikulut poistava koodi syötetään jo ennen kuin siirrytään kassan check-outtiin. Syötä koodi kun olet valinnut tuotteen/tuotteet ostoskoriin.
Aputassu-paletit toimitetaan kotiin kirjepostina. Tilaussysteemi ei näytä tätä vaihtoehtoa, vaan pyytää valitsemaan postitoimipaikan tai automaatin, mutta vaikka valitset sen, saat paletin kirjeenä.
Huomaathan, että paletteja postitetaan noin kerran viikossa. Kokoan ja postitan paletit teille omin kätösin. :)
Toivon sydämestäni, että saisimme aputassuille ison potin koottua. ❤️ Sinä saat ihanan meikkipaletin, ja samalla lahjoitat tärkeän asian hyväksi, kaikki voittavat :)
TUTUSTU INVALIDILIITON AVUSTAJAKOIRIIN JA NIIDEN IHMISIIN:
CALLE JA ARJA
RAUHA JA SERENITY
HEPPU JA MARJO
JADE JA NOORA
ZETA JA HEIDI
RIA JA HENNA-LIISA
JOY JA SAIJA
Tämä kuva Skyrokselta on yksi lempikuviani minusta. Itselaukaisimella otettu kuva ei ole hienosti sommiteltu, mutta pidän valtavasti siitä tunnelmasta mitä kuva välittää. Näytän onnelliselta ja seesteiseltä. Minulla on selvästi rauhallinen olo.
Kuva on otettu syksyllä 2014. Olen tuolloin jo ollut matkalla uupumukseen ja raja työn ja vapaa-ajan välillä oli vakavasti katoamassa kotioloissa. Matkoilla pystyin kuitenkin vielä rentoutumaan ja irrottautumaan niistä sisäisistä vaatimusten äänistä, jotka kotona pitivät minulle kuria.
Kuva tekee minut iloiseksi, mutta se tekee minut myös hieman haikeaksi.
Tunnen naisen kuvassa, ja kaipaan häntä. Tämä on ristiriitaista. En ole varma, mitä hänessä kaipaan. Moni asia oli tuolloin toisin, ja moni asia on nyt paremmin.
Sisäisesti olen nyt eri paikassa. Kuri on vaimentunut ja olen pehmentynyt. Olen sulanut ja antanut myöten. Silti tuo seesteinen, onnea ja rauhaa henkivä Skyroksen Sanni ei ole palannut.
Näytän ihan erilaiselle. Enkä pelkästään siksi, että olen 6 vuotta vanhempi.
Kasvoni ovat kuin jonkun toisen. Ne ovat minun, mutta jotain puuttuu. Kasvoillani on selittämätön kireys ja kuivuus, joilla ei ole tekemistä ihosolujen kosteusvarastojen kanssa.
Niistä kuvastuu väsymys, jota en ole vielä nukkunut pois. Viime vuosien kumuloitunut matka.
Siksi Skyroksen Sanni nostaa haikeuden pintaan. Kaipaan häntä. Pehmeää katsetta ja olemusta, jossa on rauhaa ja luottamusta.
Jonain päivänä haluaisin vielä nähdä tällaisen kuvan itsestäni. Kun olen 48. Tai 54.
Otan sen tavoitteeksi. ❤️
