Pitkään tuntui menevän hyvin.
Heräsi, teki töitä, laittoi ruokaa, kävi ulkona. Jumppasi. Soitti äidille, siskolle. Katsoi uutiset.
Aloitti alusta.
Pitkään meni aika hyvin.
Nauroin katketakseni "Neljäs päivä karanteenissa" -meemille. Uudestaan ja uudestaan. Joka kerta meinasi tulla pissat housuun.
Comic relief.
Nyt alkaa reliefit heikentyä.
Huomaan ajattelevani yhä useammin tavallista arkea. Sitä, kun saattoi mennä kuntosalille, tapaamaan kavereita, lounaalle Kauppahalliin. Voi vieläkin, mutta tiedämme että se ei ole viisasta.
Kaikkea kodin ulkopuolista tekemistä leimaa välttämättömyyden punnitseminen ja arvotus, ja sitä seuraava potentiaalinen syyllisyys - tai syyllistäminen. Onko tämä välttämätöntä tehdä? Ei, sinun ei ole ihan välttämätöntä käydä kynsihuollossa tai tavata tätiäsi. Älä siis tee sitä. Sinun ei ole välttämätöntä mennä Prismaan kello 17, mene toiseen aikaan.
Ja kun käyt jossain. Jatkuva ahdistus. Muistinhan varmasti desinfioida kädet ennen autosta nousua, maksupäätettä koskettuani, nostettuani tavarat kassiin, tultuani kotiin, laitettuani ruokaostokset jääkaappiin...." "Ei samperi, avasin hissin oven ja nyt kutittaa silmäkulmaa ihan vietävästi, en kai vain jo ehtinyt sipaista.... menikö käteni poskelle... menikö? Koskinko..?"
Maalaisjärki, tunteet, viranomaissuositukset, kansainväliset suositukset.... pää taistelee päivittäin erilaisten päätösten ja niihin vaikuttavan tiedon labyrintissa. Haluat tehdä jotain ja järki sanoo yhtä, tunteet toista ja viranomaiset kolmatta. Kaveri puhelimessa neljättä.
Minun on sanottava, että oma nuppi alkaa nyt pehmenemään. Tällä viikolla olen huomannut, että olen vihainen, olen niin vihainen koronalle. Voitko jo mennä pois?!
Olen itkenyt paljon.
Yritän tehdä parhaita päätöksiä itselleni, läheisilleni ja kaukaisemmille ihmisille. Kaikki voi vaikuttaa kaikkeen. Ja tuntuu, että ei vain voi tehdä oikein. Enkä vain minä tunne näin, moni läheinen on yhtä hukassa.
Tänä viikonloppuna olisin halunnut mennä hoitamaan siskoni lasta. Tiedän, että siskoni todella tarvitsee apua, ja haluan tukea hänen perhettään. Sitten x määrä muita läheisiä kertoi minulle, että muun kuin oman lapsen hoitaminen ei nyt ole viisasta. Sen oman siskonkaan. Suutuin. "Ketä te olette minulle noin sanomaan, minä saan päättää itse!" Olin hiljaa. "Jos minä otan riskin niin se on kai oma asiani!"
Läheiseni olivat puolestaan hiljaa. "Sanni, ei se ole oma asiasi", he sanoivat sitten.
Olin niin vihainen. Sitten yritin miettiä.
Ja sitten ymmärsin, että läheiseni olivat varmaan oikeassa.
Sitten taas itkin. Joku pettyy aina. Minun ongelmani? Kun haluaisi tehdä niin, että kukaan ei suutu, kukaan ei pahastu. Haluaisi vain auttaa ja olla hyödyksi.
Nyt on parhaiten hyödyksi olemalla vain kotonaan ja tapaamalla mahdollisimman vähän ketään.
Monta viikkoa on ehtinyt mennä niin, että sen on kestänyt.
Mutta nyt. Minulla on niin ikävä tavallista arkea!
Minulla on ikävä perhettäni!
Työkavereita!
Sitä että voi mennä kuntosalille!
Sitä, etteivät kaikki kyräile toisiaan, valmiina syyllistämään ja moittimaan!
Voi mikä aika.
Millaisia tunteita teillä muilla on?
Millaista teidän korona-arkenne on?
82 comments on “Korona-ajan ajatuksia”
Välillä ahdistaa, paljon. Varsinkin kun olin 2 viikkoa eristyksissä reissun jäljiltä ja viikonloppujen jäljiltä on todella vaikea palata takaisin arkeen.
Omaa oloa on ehkä osittain helpottamut se, että minun arki on pysynyt juurikin samanlaisena. Käyn töissä ja hoitamassa hevoseni. Minulla on vähän ystäviä ja heitä näen muutenkin harvoin ja vanhemmat asuu 500km päässä eli heidän kanssa normaalistikkin puheli yhteyksissä. Toki käsiä tulee pestyä normaalia enemmän ja yrittää sen desin kanssa läträtä. Tää tilanne on ehkä lamauttanut niin ettei kotona taas jaksa tehdä mitään ylimääräistä.
Se että miestä saa paimentaa koko aika ja ahdistaa kun se ei kaikista rajoituksista niin välitä eli ramppaa päivittäin kaupassa ja pyörii kaverinsa kanssa.. Mun kielloista huolimatta.
Ensimmäisten viikkojen jälkeen olen tietoisesti jättänyt korona uutiset lukematta, koska koin niiden lisäävän ahdistusta.
Oon huomannut itsestäni, että oon koko ajan huonolla tuulella ja heitän kaikille jatkuvasti jotain vähän kettuilevia sarkastisia kommentteja ja valitan kaikesta. Mun elämä on tällä hetkellä pelkkää koronaa (joo tiedän että muidenkin on mutta:) oon töissä sairaalassa ja nyt kaikki työkin on koronaa. Suojavarusteita, uusia ohjeita, työt järjestellään uudelleen, koko ajan pitää miettiä mitä tekee koska kaikki onkin yhtäkkiä uutta. Puhumattakaan siitä, että osa on karanteenissa eli muut tekee niidenkin vuorot. Mun viikon mittainen kevätloma peruttiin ja nyt alkaa olla kesälomat seuraavina tarkastelussa. Todennäköisesti saadaan pitää 10 päivän kesäloma joka osalla alkaa jo toukokuun alkupuolelta... Meidät voidaan myös pakottaa tekemään ylitöitä niin paljon kuin on tarvis, ei ole juuri mitään rajoituksia enää. Irtisanomisaika on 4kk. Jos on kaksi vapaapäivää peräkkäin, toisen olet todennäköisesti töissä. Palkassahan nämä muutokset eivät juurikaan näy. Mutta kuulemma pitää vain olla kiitollinen siitä, että on työpaikka. Olisin niin onnellinen jos saisin olla edes muutaman päivän kotona tai nähdä poikaystävää joka asuu toisessa kaupungissa. Minusta tuli juuri täti ja olen nähnyt vauvan kerran muutaman metrin päästä enkä pääse pitämään häntä sylissä vielä todennäköisesti kuukausiin. Tähän päälle vielä se syyllisyyden tunne, kun olen itse altistunut virukselle useita kertoja ja voin hyvin olla oireeton kantaja ja ties vaikka levitänkin itse sitä eteenpäin. Tämän takia en oikeastaan poistu kotoa muuta kuin sinne töihin.
Jenny: Tuo kuulostaa ihan kauhealta. Miten voi olla, että lomat perutaan, irtisanomisaikaa pidennetään ja teetetään ylitöitä ilman että se näkyy edes palkassa? Ei se, että pelkkä palkka lohduttaisi, mutta onhan se edes joku osoitus siitä, että korvataan ylimääräinen työ. Tuo tilannehan kuulostaa ihan laittomalta. Onko tilanne sama, jos hoitajalla on lapsia? Miten heidän suhteen voi tehdä koko ajan ylitöitä ilman vapaata? Voimia sinulle! Teet äärettömän tärkeää työtä.
Minä en myöskään enää jaksa muiden syyllistämistä. Yli 10 ihmisen julkiset kokoontumiset on kielletty, turhia kontakteja ja väenpaljouksia on syytä välttää,turvavälit kannattaa pitää ja sairaana täytyy jäädä kotiin. Osa ihmisistä tekee koronastakin kilpailun, johon luovat itse säännöt ja syyllistävät muita jotka eivät pelaa niillä heidän luomilla säännöillä.
Tämä oli mielestäni erittäin hyvä kirjoitus aiheesta. Ei ole oikeaa tapaa tai vaihtoehtoa. https://www.soininvaara.fi/2020/04/13/koronaviruksen-kanssa-on-vain-huonoja-ja-viela-huonompia-vaihtoehtoja/
Hieno kirjoitus, kiitos! Täällä Atlantin toisella puolen samanlaisia ajatuksia 😍
Uskon itse, että yksin asuvalle tämä on hyvin eri tavalla rasittavaa kuin esimerkiksi perheelle, jossa on useampi lapsi. Kesälomat vielä menevät mökissä oman perheen kesken, mutta viikkokausia kotona perheen kesken.. :D Kuulostaa varmaan tosi pahalta sanoa näin, mutta oma aika olisi nyt niin tarpeen. Se, että voisi käydä jossain kahvilassa ja vain katsella ihmisiä, tai se että voisi käydä vain katselemassa kaupoissa kevätvaatteita. :) Tai jalkahoidossa, tai kampaajalla. Oma perhe on maailman ihanin, mutta 24/7 ilman että kukaan käy missään. Kun opiskelu ja työnteko tapahtuu kotona, niin pyykkiä tulee (jostain syystä) enemmän, pölyä tulee enemmän, ja se ruoanlaitto.. En tiedä olenko eläessäni tehnyt näin paljon ruokaa. Tiskikone käy kaksi kertaa päivässä ja pyykkikone kerran päivässä. Vaikka on kotona koko ajan, niin vapaata aikaa ei ole. Kaikki aika menee ruoan laittamiseen, astioiden keräämiseen, pyykin pesemiseen, siivoamiseen, lasten koulun hoitamiseen ja siihen päälle omat etätyöt. Sitä jää ihmettelemään, että miten sitä aikaisemmin ehti harrastamaan? Tuo lasten etäkoulu ja koko perheen lounaat vievät yllättävän paljon aikaa.
En tosin yhtään kadehdi myöskään yksin asuvia. En nimittäin tiedä mitä tekisin, jos ei olisi ketään kenelle puhua, muuta kuin puhelimella tai tietokoneen kautta. Yksinäisyys korostuu ja hiljaisuus on varmasti raatavaa. Kun olen jutellut yksin asuvien ystävien kanssa, niin he tuntuvat olevan aika ahdistuneita tässä tilanteessa. Eri tavalla kuin stressaantuneet perheelliset. Vaikka yksin olevalla on enemmän aikaa, niin se ei välttämättä ole millään tavoin laatuaikaa. Tällainen karanteeni tuo esille ihmisten ahdistuksen ja meissä jokaisessa piilevät neuroosit. Juuti kuten kuvailit: Koskinko siihen kahvaan, ehdinkö hieraista nenää, muistinko pestä puhelimen näytön, pesinkö kädet ennen kuin koskin juustoon. Maailma alkaa pahimmillaan pyöriä mielikuvien ja pakkoajatusten ympärillä.
Ja juuri tuo ulkopuolisten syyllistäminen. Meillekin on huomautettu siitä, että käymme ruokakaupassa joka viikko, joskus jopa kaksi kertaa viikossa. Jokainen, jolla on suurempi perhe ymmärtää, että yhteen jääkaappiin ei mahdu isomman suurperheen kahden viikon ruoat. Mutta osalle lapsettomista pariskunnista se on vaikea ymmärtää. Jos pelkän maidon kulutus oli yli kaksi litraa päivässä, niin siitä on helppo laskea kuinka monta tölkkiä pitää ostaa kahdeksi viikoksi. Meillä se luku olisi 30-35.
Tästä tuli nyt aikamoinen valitus, vaikka ei ollutkaan tarkoitus. :) Onhan tämä tuonut myös hyviä juttuja esille. Ihmisten kekseliäisyys on korostunut. Myös lapset ovat sopeutuneet tähän hämmästyttävän hyvin. Koti on korostunut ja lasten kanssa tulee vietettyä paljon aikaa. Kotikuntoiluun ja taukojumppaan on joutunut kiinnittämään eri tavoin huomiota. Ruoan laatu on parantunut, sillä kaikki on kotona tehtyä. Lapset syövät myös paremmin, varsinkin ne joille kouluruoka ei maistu. Ystävien kanssa tulee soiteltua usein, sillä kaikki haluavat kuulla kuulumisia. Turhat ja ylipitkät työkokoukset on jätetty pois.
Ystävien kanssa on jo pidetty paritkin "tapaamiset" netin kautta. :) Lasillisen äärellä ja höpötellen. Eihän se sama asia ole kuin livenä, mutta kyllähän se ilahduttaa.
Tämä on onneksi vain vaihe. Elämä jatkuu! Aurinko paistaa yhä enemmän ja jo kesävalon sävy ilahduttaa. <3
Mä kanssa luulen että pahin tilanne on joko yksineläjille tai pienten lasten vanhemmille, eli omaa aikaa on joko liikaa tai ei ollenkaan. Itse olen parisuhteessa ilman lapsia ja tää on varmaan yleisesti kaikkein helpoin skenaario koska on toinen läsnä tarvittaessa mutta saa myös omaa aikaa niin tarvitessaan. Toki jokaisen tarvitsema aika on yksilöllistä ja jokainen suhde erilainen eikä ehkä kestä koronaa mutta yleisesti varmaan meillä vähiten stressaava tilanne.
Pakko kyllä myöntää että vaikka meillä on ns hyvä tilanne niin kyllä minua on kanssa viime aikoina kiukuttanut elämän rajallisuus ja tietämättämyys siitä kauan tämä kestää. Tässä yksi ihminen kokee itsensä vain tosi avuttomaksi kun asiaan ei pysty suoranaisesti vaikuttamaan (paitsi yleisesti omalla toiminnallaan) niin että tietäisi milloin elämä jatkuu. On niin kyllästynyt tähän välitilaan.
Koitetaan kuitenkin miettiä kaikki niitä hyviä asioita. Eilen mietin itseäni 32 vuotiaana naisena ja pystyn olemaan tyytyväinen siihen että olen jo päässyt pitkään nauttimaan avoimesta maailmasta ja sen tuomista seikkailuista. Surullisempaa tämä on nuorille joilla kaikki vielä edessä ja niille jotka aidosti joutuvat nyt pelkäämään läheistensä puolesta jotka ovat riskiryhmissä. Kyllä tämä tästä, turhautuakin välillä saa. Sitten taas hengittää ja odottaa.
Tuo tietämättömyys tilanteen kestosta on kieltämättä todella puuduttavaa. Itse luulen, että siitä ei tarkoituksella puhuta kovin paljon. Varotoimia määritellään rajallisen ajan, esimerkkinä koulut kiinni 15.5. saakka, vaikka on jo nyt varmaa, että koulut eivät aukea silloin. Tämä tilanne tulee olemaan pidempi kuin mitä mielestäni on julkisuudessa ollut esillä. Ehkä se on keino pitää positiivisuutta yllä, en osaa sanoa.
Toinen asia on tuo minkä itsekin tavallaan mainitsit. Vaikka suhde on hyvä ja vaikka perhe tulee yksikkönä toimeen keskenään, niin emme ole täällä pohjoisessa Euroopassa tottuneet siihen, että perhe, oli se sitten kahden tai seitsemän ihmisen yksikkö, on koko ajan yhdessä. Olemme tottuneet omaan tilaan ja omaan aikaan. Nyt tilassa on koko ajan joku muu ja siihen täytyy totuttautua eri tavoin.
Ai niin ja minä kaipaan treenejä, keikkoja, merkityksen elämälle. Etäopetus toimii, mutta vie hirveästi enemmän valmisteluaikaa eikä tuo samanlaista tyydytystä kuin lähiopetus. On mahdotonta tietää huonon videoyhteyden välityksellä miksi oppilas ei saa ääntä soittimesta tai miksi se vinkuu. Toivon niin kovin, että syksyllä tilanne olisi jo normaali, mutta pelkään ettei ole
Itse käyn töissä kodin ulkopuolella. Tapaan töissä paljon ihmisiä, myös hyvin iäkkäitä. Sitten skannailet omaa oloa ja mietit, onko jotain oiretta. Mietit, miten töissä hommat hoidetaan, jos jollakin todetaan SE. Ja sitten vähän ärsyynnyt ihmisten epärationaalisesta käytöksestä. Ei ihminen tarvitse kahta litraa käsidesiä, jos noudattaa ohjeita ja pysyy enimmäkseen kotona. Turhauttaa myös kun "kesä on peruttu". Voi kun tää painajainen jo loppus....
Mun arki on osittain samanlaista kuin ennenkin, käyn töissä päiväkodissa jossa lapsia on vähemmän kuin normaalisti mutta ollaan saatu paljon tehtyä sellaisia töitä joille ei normaalisti ole aikaa, siivottu kaappeja, käyty pelejä läpi jne. Opeteltu pesemään käsiä ja pitämään sormet pois nenästä(ei muuten onnistu). Ulkoiltu ja leikitty. Töiden jälkeen kotiin, ei salille, ei uimaan, ei ostoksille. Hiihtämässä olen käynyt,vielä ehkä ensi viikolla pääsee. Pyöräillyt.
Alkaa nuppi lahoaan täälläkin. Oon ollu yli kuukauden täyseristyksessä yksin kotona. Oon riskiryhmäläinen ja en voi nähdä ees perhettä. Mies on jumissa Saksassa niin kauan ku tää koko koronapaska on ohi :(
Silti pelkään eniten sitä et rajotuksia aletaan purkaa liian aikaisin ja tää koko tilanne räjähtää vielä käsiin.
Olen kotona, mieheni käy töissä.
Puuhailen, kotia pystyssä pitelen, lenkkeilen... Se mihin haluan kunakin päivänä panostaa, täytyy tehdä aamu-keskipäivän tienoilla. Muut jutut sitten sinne päin. Päivät vähän vaihtelee mielialan suhteen kyllä. Alakuloa tarjoillaan välistä, alistunutta oloa aika usein ja vihanpurskauksia silloin tällöin. Tätä jälkimmäistä on kohdistunut työnantajan toimiin, lähtien (lainkin suhteen) hyvin kyseenalaisesta palkanmaksun keskeytyksestä.
Meidänkin suvussa on tätä 'erimielisyyttä' kontaktien välttämisessä. Kumpikin puoli katsoo olevansa oikeassa ja vihankipinöiltäkään ei ole vältytty. Tää on ihan helkkarin ikävää eikä näy vielä mikä tai kuin pitkä on tie ulos, mutta on nyt vaan kestettävä, ei peppuroinnit auta. Tietysti tässäkin asiassa ihmiset on hyvin eriarvoisissa tilanteissa, varmaan voi sanoa että joillakin on hyvin paljon vaikeampaa, joillakin on pääasiassa tylsää ja kaikkea siltä väliltä... Jos löytyis tapa auttaa jotakuta avun tarpeessa olevaa niin vois omaakin oloa helpottaa.
Pää tässä alkaa hajoamaan yhdeltä, jos toiseltakin. On pakko vaan luottaa, että elämä normalisoituu vähitellen. Näin suht epäsosiaalisena ihmisenä on tähän asti ollut helppo olla ja elää mahdollisimman kaukana muista ihmisistä, mutta nyt alkaa mullakin olla niin ikävä ystäviäni, että näin epäsosiaalinen en ole normaalielämässä... Ja pakollinen ruokakaupassa käynti ym. tosiaan aiheuttaa kyllä tuollaisia kutituksia ja kurkusta alkaa kuristamaan jne.
Rajojen laittamisesta vielä sen verran, että itse olen vuosia opetellut laittamaan niitä. Ennen tuntui aina, että kauheaa kun jollekulle pitää sanoa ei, tai hänelle tulee ehkä paha mieli tms., mutta nykyään osaan jo paremmin. Terve itsekkyys on ihan hyvä asia, eikä pidä pelästyä sitä, että joku ensin pahastuu. Kuka nyt siitä tykkää, jos joku ei olekaan aina palvelualttiina auttamassa? Kyllä kaikkeen totutaan. Ja on helpompi olla ja jaksaa aidosti, kun laittaa terveet ja sopivat rajat. Itselläni lähti paras oppiminen, kun meinasi tulla ero ja muutenkin voimat loppuivat...
Hyvin vahvasti samat tunteet. Pari kolme ensimmäistä viikkoa meni hyvin, ei tehnyt edes tiukkaa. Sen jälkeen kolme viikkoa putkeen enemmän tai vähemmän sairastelua, mikä olikin viimeinen niitti. On niin ikävä ystäviä, perhettä ja vapautta..kaikkea tavallista. Oon ollut tosi alamaissa, joten parempi elellä päivä kerrallaan. Vielä jonain kauniina päivänä on taas tavallinen arki. <3
Oli pakko lukea kahteen kertaan tuo teksti, niin paljon järkytti. Että olisit ollut valmis vaarantamaan siskosi lapsen terveyden - kenties hengen - siksi että SINÄ HALUAT :-o Ja ilman läheistesi väliintuloa olisit näin tehnyt, antanut "apuasi" :( Olen todella, todella pettynyt sinuun Sanni. Olet takuulla itsekkäin ihminen johon olen koskaan törmännyt.
Ps. Onko tämä sama pienen lapsen äiti se siskosi jonka laitoit noutamaan junaan jättämäsi puhelimen rautatieasemalta koska sinun mielestäsi posti varastaa...
Bemu, sisareni oli itse pyytänyt minua hoitamaan lastaan, ja puolestaan pettyi, kun en niin tehnyt.
Aika erikoista sinulta lähteä tekemään esittämäsi kaltaisia päätelmiä ja kirjoittamaan niitä julki, sekä julistamaan noin suorasanaisesti, että olen itsekkäin ihminen johon olet koskaan törmännyt, tietämättä miten tilanne oli todellisuudessa mennyt. Ymmärrän, että korona ajaa ihmisten hermot tiukoille mutta jokin maltti käteen sentään. Olipa kauniisti sanottu sinulta.
Tuo oli niin yliampuva kommentti, että en voi uskoa että se olisi mitään muuta kuin trolli. (En edes ymmärrä miksi siskosi lapsen henki olisi vaarassa, paitsi jos hänellä on jotain rankkoja perussairauksia.)
Minä voin kuormittuneena äitinä hyvin samaistua siskoosi, ja tekstiä lukiessani ajattelin, että auta nyt ihmeessä! Tietenkin mahdollisimman vähäiset kontaktit on hyvä ratkaisu, mutta tietämättä sinänsä siskosi perheen tilannetta, tiedän että monet vanhemmat ovat nyt tosi kovilla. (Itselläni on juuri ollut hyvin kärjistynyt tilanne kaiken kuorman alla, ja ilman apua en tiedä miten selviäisin.)
Toisaalta kuka minä olen sanomaan mikä ratkaisu on paras tai oikein. Mutta jos kontaktit pitää muuten minimissä, ei luulisi riskien olevan niin suuria.
Minäkin olisin ajatellut että kyseessä on trolli, ellen "tuntisi" tätä nimimerkkiä, hän on yksi pitkäaikaisimpia lukijoitani ja kommentoinut blogiini vuosikaudet (tosin ystävällisesti). Korona laittaa vaikuttaa nyt aika voimakkaasti monen ihmisen ilmaisuun. :/
Kiitos loppukommentistasi ja äidin näkökulmasta. 🙏🏻 Ei siskonikaan pyyntö välttämättä ollut ihan loppuun harkittu, mutta he todella tarvitsevat apua ja tässä vaikeassa ja erittäin kuormittavassa tilanteessa monen harkintakyky murenee. Olisin ilman muuta mennyt hoitamaan pikkuista, ellei pari läheistä olisi valaissut toista näkökulmaa.
Tässä hullussa tilanteessa ei ole helppoa tehdä oikeita ratkaisuja. Ei ollenkaan. Mitä tahansa päätät, aina on mahdollisuus että joku "vaarantuu" - joko tartuntariskin kautta tai siksi, että ilman apua jääneen voimat loppuvat. 😥
Jos tähän itsekin pienen lapsen äitinä saisi heittää oman näkemyksensä... :) Aivan rakkaudellisesti ja varsinaisia neuvoja antamatta.
Mutta oletetaanpa, että kaikki skenaarion henkilöt ovat oireettomia, riskiryhmiin kuulumattomia ihmisiä. Mikä silloin on tartunnan todennäköisyys? Entä sen, että tauti jollekin tulisi niin pahana, että se tarvitsisi sairaalahoitoa eli kuormittaisi terveydenhuoltoa? No, itse arvioisin, että ei kovin iso. Uskon kyllä, että lapsen vanhemmat ovat puntaroineet koko perheen hyvinvoinnin ja siihen vaikuttavat tekijät.
Jos oletetaan vielä, että kaikki nämä henkilöt ovat ns. suljetussa piirissä, eli ei muita kontakteja kuin toisensa, niin silloin jokainen osapuoli mielestäni ottaa tietoisesti riskin, eikä ulkpuolisi vaaranneta.
Kannatan ehdottomasti suurta varovaisuutta, mutta kun kaikilla asioilla on haittapuolensa. Jos vanhemmat ovat todella tiukalla, niin sekin heijastuu lapsenkin hyvinvointiin. Jos toimii kaikessa muussa äärimmäisen vastuuntuntoisesti ja huolellisesti, en itse pitäisi tuota hoitoapua kovin suurena pahana. On valtavan monimutkaisesta asiasta kyse, joten on hirveän vaikeaa punnita mitä seurauksia eri teoilla on... Mutta todennäköisyyksiä voi yrittää miettiä, ja myös sitä asioiden kääntöpuolta. Jos riski tartuntaan on tässä tapauksessa erittäin lähellä 0 ja sitten on uupunut äiti ja lapsi jonka hyvinvointiin tilanne vaikuttaa, niin...
Me ollaan annettu lastamme hoidettavaksi sukulaisille. Aina samoille. Ollaan itse eristäytyneenä, ruokakin tulee verkkokaupasta. Samoin nämä sukulaiset, ovat töissä etänä, ja ruoka tulee kotiinkuljetuksella. He eivät kuulu riskiryhmään. Mielestämme tässä kohtaa oli perusteltua joustaa. Jos joku nyt olisikin saanut tartunnan, niin se ei olisi levinnyt eteenpäin.
Joo, kaikkea turhaa tulee oikeasti välttää. Mutta kaikella on myös hintansa. Vähän vaikea uskoa, että Sannin sisaren tilanne olisi ihan kuolemanvakava, mutta kun tämä skeida tulee pitkittymään, niin ne kustannukset tulevat näkymään todella monin tavoin. Samoin kuin me laman lapset olemme kärsineet valtavasti leikkauksista, tulevat nämä lapset kärsimään kun ei pääse treenaamaan sosiaalisuutta toisten lasten kanssa, vanhemmat uupuvat, ongelmat monissa kodeissa kiristyvät. Ei se apu uupuneen vanhemman arkeen ole sama kuin lähteä vaan huvikseen vaikka jonnekin ruuhkaiseen kauppakeskukseen pyörimään tms. koska omat halut.
Käsittämättömän julma (tai suorastaan sadistinen) tämä Bemun kommentti. Ei ketään saisi tuomita näin kohtuuttomalla vihamielisyydellä, kun itse väistämättä tarkastelee asioita avaimenreiästä tuntematta kokonaistilannetta tämän jutun ympärillä.
On inhimillisesti ymmärrettävää kaivata sukulaisiaan ja ystäviään; se on usemmiten molemminpuoleista eikä tällaiseen vastavuoroiseen tunteeseen sisälly mitään negatiivista tai vältettävää. On suuri vahinko, että nykytilanteessa näitä ihan perusjuttuja joutuu karttamaan. Vaikka virustartunnan riski näin pienenee, niin suuren mittakaavan henkisen pahoinvoinnin riski kasvaa ja myös realisoituu päivä päivältä. Tämä selvästi näkyy myös tämän kommentin takaa... olisi kuitenkin kaikkien kannalta parempi pitää omat aggressionsa kurissa ja jättää muiden tuomitseminen vähemmälle.
Sannille tsemppiä ja parempaa mieltä toivotellen 👍
Todella hyvin muotoiltu Jukka.
Lisäksi ilmiöinä myös muun muassa ahdistus, stressi, negatiivisuus, unettomuus, suru, murehtiminen ja vastaavat tunteet ja/tai ilmentymät heikentävät vastuskykyä. Ihminen on monimutkainen kokonaisuus ja kaikki vaikuttaa terveyteemme. Henkinen väsymys ja turhautuneisuus vaikuttavat varmasti jatkuessaan näin ollen elimistön fyysiseen hyvinvointiin ja vastustuskykyyn. Tällaisissa äärioloissa on tärkeää tukea sekä omaa että muiden henkistä hyvinvointia, ja tähän liittyy esimerkiksi juuri vanhempien tarvitsema oma aika ja mahdollisuus levätä.
Sanni <3 Minulla on ollut tällä viikolla hyvin samankaltaiset fiilikset. Aiemmat viikot ovat menneet kevyemmin, tällä viikolla esiin on puskenut suru, epätoivo ja raivo. Yhdessä välissä jo puski esiin jopa vastarinta: ihan sama, lähden kohta sinne salille, jos nyt vain kaikki sairastuisi ja tämä olisi nopeammin ohi! Avatkaa rajat, kestetään hetki sitä kaaosta jotta tämä kaikki olisi jo mennyttä! Mutta tiedän, että niin ei tule nyt tehdä ja maltti on valttia. Hoitotyötä tekevänä ahdistaa jo se kiireettömän hoidon määrä, mihin tulee olemaan erittäin haastavaa vastata kaiken tämän jälkeen. Ihmiset voivat yhä huonommin viikko viikoöta, ja myös henkilökunta alkaa väsyä. Ja alanvaihto on nyt omalla kohdallani konkretisoitunut, tämän jälkeen minä lopetan tällä alalla ja etsin muuta.Toisaalta tämä kaikki tuli tarpeeseen, koska nyt vihdoin tuli viimeinen silaus pitkään pohtimalleni päätökselle. Kiitos tehdystä työstä ei riitä siitä hyvästä, että töitä tehdään tällä alalla tällä hetkellä pakkolain määräämänä oman ja läheisten terveyden uhalla minimaalisella palkalla.
MUTTA. Olemme jaksaneet jo 4 viikkoa, kyllä jaksamme vielä toiset. Etsitään hyviä, iloa tuottavia asioita arjesta, pienikin asia riittää jaksamaan taas yhden päivän eteenpäin. Ollaan kiitollisia siitä, että tämä tilanne on nyt, eikä pimeimpänä loka-marraskuun päivinä! Ulkona on valoisaa, ja me saadaan ulkoilla ja nauttia siitä. Uskotaan tulevaan, ja kaikkeen siihen ihanaan arkeen mikä tulee vielä olemaan edessämme ja mitä osaamme arvostaa täysin uusin silmin tämän jälkeen. Voimia tähän kaikkeen toivon meille molemmille, kyllä me jaksetaan ja pystytään! :)
Kyllä Sanni - kyllä tämä pakollinen eristys alkaa rassata mieltä. Olen sikäli onnekas, että yksin oleminen ei ole koskaan ollut minulle ongelma. Viihdyn kotona yksinkin, ja aina on jotain mieluisaa puuhaa. Mutta omaehtoinen yksinolo on eri asia kuin ulkoapäin annettu velvoite. Siis kun todellakaan ei VOI kutsua ketään kylään eikä itse lähteä "kylille" tuttuja tapaamaan. Eikä mennä kuntosalille tai muihin harrastuksiin. Kaikki on pysähdyksissä. Pikaisilla ruokakauppareissuilla tunnen olevani kuin haamu, joka vaeltaa tietyn reitin mahdollisimman nopeasti, näkymättömänä ja olemattomana. Lenkkeily syrjäkaduilla tai luonnossa auttaa ja tuo hyvän olon. Mutta silloinkin on YKSIN! Ei tässä voi muuta kuin toivottaa voimia meille kaikille tässä yhteisessä kurimuksessa. Kestetään sisulla ja sinnikkyydellä. Emme tiedä kauanko tämä jatkuu - mutta varmaa on että se myös loppuu!
Alkuun meni koko ajan todella hyvin ja nautin olostani täysin siemauksin. 12. päivä tuli ekaa kertaa tylsää, mutta sekin meni pian ohi. 23. päivä tuli yhtäkkiä aggressio. Mutta sekin meni ohi, kun pari kertaa huusin :D tanssin raivolla ja vielä vedin kunnon hikitreenin siihen päälle :) Nyt on 29. päivä yksin kotona. Kaksi kertaa olen käynyt tänä aikana kaupassa, muuten vain kävelyllä kerran päivässä (enempään kun ei ole täällä lupaa, mutta en toisaalta ole kokenut tarvettakaan). Koska oon koko ajan kotona, ei oo tullut taudin pelkoa. Mutta ihmisiä on ikävä! Kosketusta myös. Vielä ainakin 12 päivää näitä rajoituksia, mutta uutisissa väläyteltiin, että ehkä tulee jatkoa toukokuun puoliväliin.
Lakkasin tänään kynnet ja laitoin huulipunaa. Ne piristi :) Myös kosmetiikkaostokset on piristäneet, vaikka ovatkin menneet Suomeen enkä tiedä, koska saan ne käsiini. Sain ystävältä rahaa ja hän sanoi, että voisin käyttää sen esim.johonkin, mikä tekisi mulle nyt hyvää. Mutta ei oikein ole mitään, mitä nyt tässä hetkessä rahalla saisi tuottamaan iloa. Kun ei voi mennä ostamaan kuin ruokaa (eikä oo enemmän kosmetiikan tarve just nyt :D).
Ilman Jumalaa mulla kyllä hajoaisi täällä pää, mutta usko on iso voimavara. Ylistys tekee hyvää :) ja teknologia. Olis tosi paljon vaikeampaa, jos ei voisi pitää ihmisiin yhteyttä!
Sadat ihmiset lähtevät nyt mökeille ja uutisten mukaan poliisi on hajoittanut yli 100 hengen seurueita. Tämä on aika kaukana sellaisesta. Kontakteja tulee välttää, mutta en itse näkisi esim yhden läheisen hoitamista vääränä, jos kontaktit muuten ovat minimissä. Varsinkin jos voi esim edellisen viikon tai jopa kaksi pidättäytyä muista kontakteista. Toki vähemmän on aina parempi ja kaikkien kontaktien välttäminen on arvokasta :) Mutta jokaisella on omat näkemyksensä ja pitää hyväksyä myös se, että ihmiset toimivat ja tuntevat eri tavoin. Huonon omatunnon saa nyt kyllä harvinaisen helposti..
Mun arki on aika samanlaista, kuin aikana ennen koronaa. En muutenkaan kävisi missään.Kestän tylsyyttä, tykkään hiljaisuudesta enkä muista oikein ikinä tunteneeni yksinäisyyttä. Teatteriesityksiä ja synttärijuhlia ymv on toki tältä keväältä peruuntunut. Mukaan lukien omani. Ja melkein kaikki ohjatut reenit ja valmennusryhmät on tauolla.Työt ovat siirtyneet kotiin, minkä olen todennut olevan aivan mielettömän huikeaa. Reenailemassa ja ulkoilemassa käydään silti kavereiden kanssa annettuja turvallisuusmääräyksiä noudattaen. Kaupassa käyn silloin kun tarvii ja ajoitan sen klo 21-23 välille.
Mulla on onneksi auto. Pääsen yksin eläinten kanssa turvallisesti melko lailla mihin vaan.
Hei Sanni, tuli mieleen että sinun kannattaisi jossain välissä käydä koronan vasta-ainetestissä (huomioiden flunssa joka sinulla aiemmin oli); jos vasta-aineet olisivatkin positiiviset, uskaltaisit ehkä liikkua vapaammin (kunhan takana olisi riittävästi oireetonta aikaa) Tsemppiä! :)
Hei Ph! Olen kyllä miettinyt tuota vasta-ainetestiä, ja luultavasti käynkin siinä.
Kiitos tsempeistä ja hyvää kevättä sinullekin :) <3
Koittakaa ihmiset olla armollisia toisille ja itsellenne.
Mun mielestä ihan hyvin voit mennä hoitamaan siskosi lasta, ja mun mielestä se on jopa välttämätön kontakti. Sun sisko on sun perheenjäsen ja tarvitsee sun apua, ja teistä kukaan ei ilmeisesti kuulu riskiryhmään :) Suositus on että sosiaalista kanssakäymistä vähennetään "välttämättömiin" tapaamisiin - eli se ei tarkoita sitä että yksinelävätkään erakoituvat kokonaan (ellei sitten kuulu riskiryhmään). Ei ole ihmisen hyvinvoinnille hyväksi, jos näitä suosituksia tulkitsee liian tiukasti. Mun mielestä on välttämätöntä hyvinvoinnille että tapaa jotain läheistä, siskoa, parasta ystävää tai jotain muuta silloin tällöin. Jos itkettää jatkuvasti niin on omia kontakteja ehkä jo rajoittanut liikaa.
Jos nyt mietitään rationaalisesti niin näiden rajoitusten tarkoitus ei ole lopettaa koko koronavirus epidemiaa koska se ei ole mahdollista. Vaan ainoastaan hidastaa leviämistä. Sun kirjotuksen perusteella olet vähentänyt varmaan 95 % kohtaamisistasi. Luulen että riittävä taso on, että jokainen vähentäisi esim. 80%. Sataan prosenttiin ei kuitenkaan päästä. Riittää että koronaa varotaan riittävästi - täydellisyyteen ei tavitse pyrkiä, koska se ei kuitenkaan ole mahdollista :)
Käytännön vinkkinä: omista menemisistä (esim. siskon lapsen hoitamisesta) ei ehkä vaan kannata kertoa niille läheisille jotka siitä hermostuvat :) Eihän ne siitä mitään tietää saa jos itse pitävät itseään täydellisessä erakkokaranteenissa!
Järjen sanoja! Hirveetä kun ihmiset kyräilee toistensa tekemisiä, eiköhän me kaikki kuitenkin kanneta omien valintojemme seuraukset.
"Jos nyt mietitään rationaalisesti niin näiden rajoitusten tarkoitus ei ole lopettaa koko koronavirus epidemiaa koska se ei ole mahdollista. Vaan ainoastaan hidastaa leviämistä."
Väärin. Tuota uutisointi oli Suomessa yli kuukausi sitten, mutta sittemmin maailmalla on ollut esimerkkejä siitä, että ns. tukahduttaminen on mahdollista. Rajoituksilla, testaamisen lisäämisellä ja tartuntaketjujen huolellisella jäljittämisellä epidemia on mahdollista "poistaa". Ja se onnistuu silloin, kun yksi ihminen tartuttaa keskimäärin alle yhden ihmisen. Tuolloin ihmishenkiä säästyy Suomessa arvioiden mukaan kymmeniä tuhansia, mutta tämä vaatii oikeasti kaikkien mahdollisten kontaktien välttämisen. Toki jos testausta ja tartuntaketjunen jäljittämistä saadaan reilusti tehostettua, voidaan karanteenejakin kohdistaa paremmin, ja suurempi osa väestöstä voi liikkua vapaammin. Mutta tällä hetkellä omaehtoiset "karanteenit" ovat tärkeitä. Tuntuu, että moni "järjen ihminen" on tässä tilanteessa juuri sellainen, joka ei seuraa uutisointia aiheesta eikä liiemmin ole elämänsä aikana muutenkaan ollut tartuntataudeista kiinnostunut.
Heidi: Olet nyt ikävä kyllä hyvin väärässä. Euroopassa vesilasi on jo niin sanotusti kaatunut. Nyt puhutaan vain hidastamisesta, jotta saadaan turvattua sairaalapaikat ja tehohoito. Ja siitäkin asiantuntijat tuntuvat olevan varsin eri mieltä keskenään. Epidemia laantuu vasta kun tarpeeksi moni on sairastunut tai riskiryhmät saadaan rokotettua, jotta muodostuu laumasuoja. Hidastaminenkaan ei välttämättä tarkoita niin monien henkien säästymistä loppupeleissä, sillä esimerkiksi hyvin vanhat ja/tai muuten heikot ihmiset reagoivat huonosti tehohoitoon. Mutta tuo näkyy vasta ajan kuluttua kun kaikki on ohi, jolloin pystytään vertaamaan kaikkien maiden tilastoja.
Vaikka itse välttäisi kaikkia kontakteja, niin kannattaa muistaa, että suurissa kaupungeissa varsinkin se on suurelle osalle täysi mahdottomuus. Todellisuus on se, että päiväkodit ovat edelleen auki, 1-3 luokkalaisilla on edelleen mahdollisuus lähiopetukseen koululla, kaupat ovat auki, julkinen liikenne toimii, alle kymmenen hengen taapaamiset ovat edelleen sallittuja, ravintoloiden ja kahvloiden take away toimii ja niin edelleen. Suuret tiet ja reitit esimerkiksi Helsingin keskustaan ovat edelleen täynnä autoja ja busseja. Maailma ei ole pysähtynyt, vaikka se saattaa vaikuttaa siltä, jos on itse eristäytynyt kaikesta. Eikä se voikaan pysähtyä, sillä muuten olemme pian totaalisen taloudellisen romahduksen tilassa ja silloin ihmishenkiä vaarantuu ihan muista syistä.
Omaehtoiset karanteenit ovat tärkeitä ja kaikkia turhia kontakteja tulee välttää, se on edelleen totta, mutta todellisuus ja kokonaistilanteen kaikki johdannaisseuraukset pitää myös ottaa huomioon.
Mä taas olen ymmärtänyt, että nyt nimenomaan ei enää puhuta vain hidastamisesta, vaan myös mahdollisuudesta tukahduttaa epidemia. Ymmärtääkseni Suomen strategia tällä hetkellä on jotain tukahduttamisen ja hidastamisen lähimaastossa, ja tällä viikolla selviää, mikä on strategia jatkossa. Ja tukahduttaminenkaan ei siis minunkaan käsityksen mukaan poista tautia maailmasta, eli lopullinen ratkaisu saadaan vasta esim rokotteen kautta, koska muussa tapauksessa uudet aallot ovat riskinä. Mutta tukahduttaminen laskisi kuolonuhrien määrä merkittävästi ja hidastamisen tavoin antaisi lisäaikaa rokotteen ja hoitojen kehittämiseen.
Ja alkuperäinen pointtini siis yritti olla, ettei nyt vaan sen varjolla nähtäisi ihmisiä, kun ei tätä taudin leviämistä voi kuitenkaan estää. Ennustusmalleja on useita, ja ne optimistisimmat voi siinä vaiheessa jo hylätä, jos ihmisiltä häviää motivaatio kontaktien rajaamiseen.
Hei,
Ei hajoo pää. Päinvastoin. Tämä on introvertille varsin leppoista aikaa. Koti on paras paikka maailmassa ja kotona riittää aina puuhasteltavaa.
Toki aluksi harmitti peruuntuneet matkat, konsertit ym. Toisaalta pankkitili kiittää, kun ei pääse reissuille eikä shoppailemaan. Tämä onkin loistavaa aikaa viettää ostolakkoa.
Ainut asia, mikä välillä nostaa verenpainetta on omat iäkkäät ja itsekkäät vanhemmat ja appivanhemmat, jotka kieltäytyvät karanteenista. Ovat sitä mieltä, että kyse on ikärasismista eivätkä ymmärrä kokonaistilannetta. Tuntuu käsittämättömälle!
Hyvää jatkoa ja kiitos inspiroivasta blogista!!
Mä olen monen lapsen äiti ja totaalisen loppu. Kukaan ei voi auttaa, vaikka olen kohta valehtelematta itsemurhan partaalla. Olemme olleet nyt 1,5kk kotona ja omalla pihalla. Kaikki ovat hyvin ärsyyntyneitä, kaikki kärsivät. En jaksa. Aiemmin olen jotenkuten jaksanut kun lapset päiväkodissa / koulussa. Nyt ei ole ollut 1,5kk yhtään omaa hetkeä. En näe valoa.
Nimetön, voit saada apua..! <3 Sinä jaksat..!! Voit saada apua kuntasi sosiaalipalveluiden Perhetyöstä, he auttavat tällaisessa tilanteessa! Rohkaisen sinua ottamaan yhteyttä kuntasi perhetyöhön, luulen että voit soittaa terveyskeskukseen tai neuvolaan, sieltä autetaan eteenpäin.
Laita vaikka minulle viestiä jos et muuten jaksa..! Haluan auttaa sinua, et ole yksin! Voit laittaa minulle viestiä sähköpostilla karkkipaiva (at) hotmail.com. tai Karkkipäivän Facebookin kautta tai Instagramissa, @karkkipaivasanni
Sinä jaksat!!
Hei Nimetön, nyt on pakko miunkin kommentoida "sivusta", voin vain toivoa että luet Sannin ja mun viestit. Suosittelen tosi lämpimästi olemaan yhteydessä Suomen Mielenterveys eli MIELI ry:n tarjoamiin tukipalveluihin pikimmiten: https://mieli.fi/fi/keskusteluapua-saatavilla-joka-p%C3%A4iv%C3%A4-ja-y%C3%B6-kriisipuhelimessa-ja-verkossa
Esim. valtakunnallinen kriisipuhelin palvelee 24/7 numerossa 09 2525 0111. Olet tärkeä!
Ja muille vinkkinä, että MIELI ry ja esim. Naisten Linja ry ovat todella hyviä lahjoituskohteita aina, mutta erityisesti tässä maailmantilanteessa. Kaikille oma koti ei valitettavasti ole turvallinen ja seesteinen paikka viettää karanteenia. :/
Hyvä kun kirjoitit auttavista puhelimista, Meu! Nimetön, minäkin kannustan soittamaan, olen itsekin saanut elämäni aikana apua kriisipuhelimesta. Kynnys soittaa voi olla korkea, mutta jokaisella hätää tuntevalla on oikeus soittaa ❤️🙏🏻 Kriisipuhelimissa kenenkään tilannetta ei arvostella tai punnita, vaan soittajaa kuunnellaan ja häntä autetaan kaikin mahdollisin tavoin. Oma kokemukseni on se, että minut kuultiin ja hätäni nähtiin suurella myötätunnolla ja lämmöllä, ja sain tärkeää apua miltä eri tahoilta saan lisää apua juuri omaan tilanteeseeni.
Nimetön, kuten Meu sanoi, olet tärkeä ja sinun hätäsi nähdään, et jää yksin! ❤️
Nimetön: En tiedä tilannettasi kuin tuon tekstin perusteella, mutta tarhat ovat edelleen auki ja 1-3 luokkien etäopetustahan ei ole lopetettu. Lapsen saa viedä tarhaan ja 1-3 luokkalaiset saavat mennä kouluun. Jos tilanne on kotona hyvin vakava ja vanhemmat tai vanhempi on henkisesti kuilun partaalla, niin saattaa olla kokonaistilanne huomioon ottaen huomattavasti pienempi riski viedä lapset hoitoon ja kouluun kuin olla heidän kanssaan kotona.
Itsekin kannustan ottamaan yhteyttä neuvolaan ja tukipalveluihin. Voimia sinulle!
Nimetön, sinulle halusin tulla kommentoimaan. Jos sinulla on 1.-3. luokkalaisia lapsia, he voivat mennä kouluun. Myös päiväkodit ovat ymmärtääkseni auki. Tässä hetkessä on tärkeintä, että jokainen yrittää parhaansa. Se paras voi olla, että lapset käyvät koulussa/päiväkodissa ja sinä lepäät sen hetken <3 Apua on kyllä saatavilla! Surullisinta on toisten ihmisten syyllistäminen, mikä saattaa nostaa kynnystä avun hakemiseen. Mutta sinä itse tiedät parhaiten, mikä juuri sinulle ja perheellesi on paras ratkaisu. Toivon sinulle kovasti voimia!
Monessa kaupungissa toimii kunnallinen kotipalvelu lähestulkoon normaalisti. Ota yhteyttä lapsiperheiden palveluiden palveluohjaajaan tai vastaavaan. Lapset saavat myös olla päiväkodissa ja pienet koululaiset saavat mennä kouluun, eli jos on isompia koululaisia, niin joutunevat olemaan kotona. Olen itse sosiaalialalla töissä ja teen kotikäyntejä perheisiin, jottei arki kaadu. Kuulostat tarvitsevan ihan konkreettisia apukäsiä, joten sen etsimiseen kannatta panostaa. Lisäksi on monia chat-palveluita, kuten tuo jo mainittu Mieli ja sen lisäksi Ensi -ja turvakotien perhechat, MLL:n chatti ja ties mitä.
Älä nyt missään nimessä jää yksin uupumuksesi kanssa, se ei ole oikein kenellekään.
Tälle introvertille tämä tilanne on ollut kotoilun osalta aika leppoisaa. Ei ole kertaakaan vielä tullut sellainen olo, että pitäisi laskea päiviä. En tiedä missä päivässä tai viikossa mennään. Tosin käyn itse vielä töissä kodin ulkopuolella, pakosta, mutta toistaiseksi sekin sujunut ilman ylimääräistä turhaa stressiä.
Ekstroverteille varmasti vaikeampaa. Toki keikkoja ja matkustamista kaipaan itsekin jonkin verran, samoin läheisten tapaamista, mutta toisaalta, tämä on vain väliaikaista ja sitten tilanne palaa joskus vanhaan normaaliin kuitenkin. Luultavasti ainakin.
Mahdatko Sanni ottaa turhia paineita tästä ja kokea, että suosituksia pitäisi suorittaa tai pystyä noudattamaan kaikkilta osin täydellisesti? Riittää varmasti, kun tekee tässäkin parhaansa eikä suomi itseään turhaan. Armollisuus ennen kaikkea. Tämä on haastavaa ja poikkeuksellista aikaa, toivotan sinulle jaksamista arkeen ja toivotaan, että tilanne tästä paranisi pian.
Mä pysyttelin tiiviisti kotona ensimmäiset viikot, mutta viime viikolla olen joutunut liikkumaan enemmän ihmisten ilmoilla. Duunit voi onneksi hoitaa etänä eikä omaan työhön onneksi toistaiseksi ole juurikaan vaikuttanut, mutta kaikkeen muuhun kyllä senkin edestä. Tämän päivän lööpeissä kirjoitettiin pariskunnista, joiden elämä on saanut uutta potkua lisääntyneen kotiajan myötä. Toinen laitahan on sitten ne parit, joilla arjen muuttuminen tuo esille sen, mitä parisuhteessa puuttuu. Itse valitettavasti kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään ja tänään muutin pois meidän yhteisestä kodista. Eli vitun korona. Mutta toisaalta olen kiitollinen, ettei kummallekin hankala tilanne enää jatku vaan todellisuus oli pakko kohdata.
Vielä en tiedä mitä uusi arki tulee olemaan. Uusi koti on kylläkin 5min kävelymatkan päästä toimistolta, joten käytännössä varmaan siirryn työskentelemään siellä, jotta saa jotain järkeä arkeen. Siellä kun ei muita tällä hetkellä ole kuin satunnaisesti.
Mutta joo, tovi sitten julkaisemasi kirjoitus parisuhteen päättymisestä kolahti ajankohtaisuudellaan kovin.
No jaa. Olithan juuri Prahassa, Ruotsissa jossain paratiisissa ja sen jälkeen mökilläkin - toisin kuin me helmikuusta saakka himassa odotelleet. Tilanne on ihan perseestä. En jaksa enää pelätä, ei huvita enää kartella ihmisiä, enkä viitsi desinfioida käsiäni jokaisen "ulkona" käynnin jälkeen. Jokainen, joka osaa lukea tilastoja, ymmärtää, että kaikki tämä hössötys on turhaa. Voit mennä huoletta vahtimaan sisaresi kakaraa. Siitä ei aiheudu kenellekään minkäänlaista vaaraa.
Sulla on kyllä Sanni ihan uskomattoman huvittavia lukijoita :D selvästi näkee ettei postauksia lueta ajatuksella eikä ymmärryksen kanssa. Joillain menee kyllä ihan yli tämä muiden syyllistäminen, se kun ei auta ketään. Luuletteko tosiaan että jokainen ihminen istuu himassaan yksin eikä elä ihan normaalia elämää? Voin sanoa ettei istu vaan toimii kuten ennenkin. Enkä minä heitä hauku tai syyllistä. Se kun ei auta yhtään mitään.
Itseäni huvittaa lähinnä sisälukutaidottomat peräkylän pirkot, joiden yhteiskunnan kannalta merkittävin rooli on koristella kynsiä. Missä kohtaa siinä syyllistettiin ketään? Eikö Sanni ole ollut omien kirjoitustensa mukaan viimeisen kuukauden jossain ihan muualla, kuin tässä koronaskenessä? Suomessa on 5,5 miljoonaa asukasta, joista sairastuneita alle 4000, joista varmistettuja KOKO Pirkanmaalla noin 180. Kysessä ymmärtääkseni perusterveet alle keski-ikäiset aikuiset ja lapsi, joihin tauti ei juuri edes tartu. Hygienia- ja eristämishysterian myötä pidän erittäin epätodennäköisenä, että tässä tapauksessa virusta edes olisi ja hän voi huoletta mennä auttamaan sisartaan arjessa. Minä ainakin menisin. Todennäköisempää on saada jokin paskatauti kuin korona. Täällä Etelän etulinjassa lähinnä vituttaa tällaiset ”ihan kuin ihmiset eivät jatkaisi normaalielämäänsä” -kommentit, koska ei jatka. Paitsi ehkä siellä peräkylällä. Se että oma elämä on pelkkää kellon ympäri työskentelyä ja muun ajan päivystystä, harmittaa niin paljon, että kohta vain jätän menemättä töihin ja alan viilaamaan kynsiä, kirjoitan siitä blogitekstejä, kuvaan aamulatteja ja tienaan kolminkertaisesti siihen nähden mitä nyt. Ainakin jos on uutisia uskominen. Ja nyt tähän voi joku kommentoida, että siitä vaan yrittämään. Ehkä yritänkin. Niillä ei ole työvelvoitetta eikä paikallaolopakkoa.
Sanni on ollut koronaskenessä maaliskuun 18. päivästä lähtien. Viimeisen viiden viikon aikana olen tavannut viisi ihmistä, joista kolme on perheeni jäsentä, yksi karanteeniystäväni ja yksi muu ystävä. Kaupassa olen käynyt kolme kertaa, maski naamalla ja kumihanskat kädessä.
Olen ollut kotona 12.3. alkaen, yhden kerran olen poistunut mennäkseni ruokakauppaan. Ymmärtääkseni Suomessa voi kuitenkin jonkin verran liikkua ulkona ja kävellä vaikka metsässä?
Mulla ei kuitenkaan ole ollut ongelmia karanteenissa, kerrankin on ollut aikaa tehdä kaikki kotihommat ja tehdä ruokaa, kun töissä ollessa mulla on hyvin vähän vapaa-aikaa ja olen kotona aina vasta klo 20 jälkeen ja vain sunnuntaisin olen vapaalla. Jos tilanne olisi toinen, voisin sanoa jopa nauttivani, ahdistaa kuitenkin miten moni kuolee, vanhukset vanhainkodeissa joihin korona on hiipinyt, menetetyt rakkaat perheenjäsenet joiden luona ei ole voinut olla hyvästelemässä vaan ovat joutuneet kuolemaan yksin. Toki myös talousasiat huolestuttaa. Lukuisat menetetyt työpaikat. Peruttu lomamatka harmittaa, mutta nyttemmin olen kyllä hyväksynyt asian, että tämä ei ole sopiva aika matkoille. Tulevaisuus huolestuttaa, veikkaan että joudumme elämään tämän viruksen kanssa vielä pitkään, rokotusta tuskin tänä vuonna löytyy. Joudumme tottumaan hengityssuojaimiin ja turvatoimiin ties miten pitkäksi aikaa. Paluuta entiseen ei taida enää olla. Mutta pakko tästä on jotain hyvääkin seurata, aika näyttää.
Hajoo pää. Olen kriittisellä alalla töissä (en hoitotyössä) Työnantajan puolelta selkeät ohjeet välttää turhaa liikkumista vapailla vielä korostetusti. Kotona kaksi etäkoululaista joissa kiinni vapaapäivät täysin. Pienet neliöt, yövuorojen välissä nukkuminen vaikeaa kun kaksi vetää team’illa koulupäivää... Koitat pitää iäkkäät vanhemmat kotona ja viet niille ruokaa. Aina joku kotona. Introvertti kärsii.
Moi,
olen samaa mieltä armollisuudesta, sekä itseämme että muita kohtaan. Itse olen käynyt hoitamassa siskoni lasta tarvittaessa.
Itselläni tämä ei juuri normaaliarjesta eroa muuta kuin siten, etten sitäkään vähää käy kahviloissa tai kaupoilla kuin normaalisti. Olen siis isossa marketissa töissä ja päivittäin siellä satojen ihmisten seassa. Surullista kyllä, edelleenkään iso osa ihmisistä ei yhtään hoksaa pitää turvaväliä meihin myyjiin eivätkä kaikki myöskään välitä mistään yskimisohjeista ynnä muusta. Se kyllä saa välillä veren kiehumaan töissä, kun joku tunkee aivan iholle kysymään jotain ja saattaa samalla vielä vähän köhiä... Siinä sitten vaan toivoo parasta ja ainakaan tähän mennessä en vielä itse ole sairastunut.
Kyllä! Kyllä tämä kaikki alkaa syödä miestä ja naistakin. Kahdestaan kotona miehen kanssa ollaan eli meillä on toisemme, mikä tietysti on ihanaa. Olemme muuttaneet tänne muualta ja olen muutenkin aika introvertti eli en kaipaa varsinaisesti kaverieden tapaamista tms. He ovat kuitenkin siellä kotipuolessa ja näemme harvoin. Mutta, mutta... ne pienet ilot! Miten tahtoisinkaan istua kahvilassa kaikessa rauhassa ja katsella ihmisvilinää. Haaveilin kevätmatkasta Kreikkaan- nyt on ONNI, ettei sitä tullut vielä varattua.
Eristyksen alussa päätin käydä vaatekaappeja läpi ja antaa pois turhat. Piti siivota keittiö perusteellisesti ja ehkä kellarikomerokin. Vielä mitä! Nyt jo perussiivouskin on jäänyt tekemättä. Olen jotenkin lamaantunut, en jaksa tai halua ryhtyä mihinkään. Pakolliset ruuat ja tiskit hoidan, mutta that's it. Pahinta on epätietoisuus. Milloin tämä loppuu vai loppuuko!? Heräsin yhtenä aamuna uneen, jossa sukeltelin matalassa, lämpimässä merivedessä, jossain kaukana. Katselin värikkäitä kaloja ja aurinko läikitti veden pohjaan saakka. Herättyä tuli itku. Ehken koskaan enää tee tuollaista oikeasti...
Voimia Sinulle! Sinnitellään!!! <3 <3
Mä jätin korona-uutisten seuraamisen kokonaan jokin aika sitten ja myös välttelen aiheesta puhumista muiden kanssa suurissa määrin. Sen jälkeen elämä on tuntunut ihan mukavalta. Arjessa on rutiineja jotka antaa kivasti rytmiä päiviin.Paljon ulkoillaan koiran kanssa. Kerran viikossa tehdään kauppareissu. On ollut oikeastaan helpottavaa, kun rahaa on säästynyt, ei tarvitse miettiä, että pitäisikö mennä sinne ja sinne. Voi vaan olla kotona ja tehdä omia puuhasteluja. Sitä nauttii nyt aika yksinkertaisista asioista; luonnosta, valosta, luonnonyrttien keruusta, ruuan laitosta... ehkä sitä vain ajattelee, että maailmassa tapahtuu säännöllisesti aina jotakin mullistavaa ja pahaakin. Tähän maailman hetkeen kuuluu tämä. Sitä joko sopeutuu tai sitten ahdistuu. Kuulun kaiketi sopeutujiin. Ollaan me kuitenkin aika onnekkaita, kun meillä on kaikenlaiset välineet yhteydenpitoon. Monilla koulut jatkuneet normaalisti, kun on etäopiskelumahdollisuus. Ja se, että toisaalta kun on kotona, niin voi olla rauhassa eikä tarvitse pelätä. Vertaan ehkä sota-alueisiin, missä et tiedä oletko kotona turvassa vai et. Ja kuitenkin jos katsoo tilastoja, niin onko korona ollut sitten kuitenkaan niin tappava kuin meille on haluttu antaa ymmärtää?
Ihan normaalisti menee arki kuten ennenkin. Tuntuu ettei ihmiset niin vouhota tästä, kaupassa parveillaan ja vanhukset tuppaa niskaan kiinni. Vanhemmat ihmiset parveilee kaupoissa eikä turvaväleistä välitetä. Maskeja näkee joillakin.
Täälläpäin kun ei tartuntoja ole mutta lähistöllä savossa ja vanhempieni asuinpaikkakunnalla on jo asia eri. Ainut mikä ärsyttää niin miehen lomautus, nyt ollaan liikaa yhdessä eikä ole oikein sitä omaa aikaa ja rauhaa. Tapahtumat on peruttu, se vähän harmittaa mutta oon huomannut et aika paljon on säästynyt rahaa ja miten paljon on mieskin tehnyt kotona hommia kun on aikaa ;D se on hyvä puoli tässä asiassa. Toivoisin kuitenkin paluuta normaaliin arkeen.
Tsemppiä ja jaksamista meille kaikille, ei tarvii kommentoida ikävästi, syyllistää tai räyhätä toisille <3
Mäkin toivon kaikille tsemppiä tässä tilanteessa. Itselleni tämä ei ole niin vaikeaa, koska etänä olen tehnyt töitä säännöllisesti aiemminkin. Nyt erona se, että etätyö on pääsääntöistä. Lisäksi meitä on täällä neljä, välillä viisi, kun esikoinen tulee armeijasta lomille. Koen siis itselläni olevan siinä suhteessa helpompaa, että mulla on täällä seuraa.
Ajattelen niin, että tilanne on nyt tämä ja sen vaatimalla tavalla mennään. Ei tämä kuitenkaan voi ikuisuutta kestää, vaikka varmasti sellaisia tunteita voi itse kullekin välillä tulla. Paitsi auttamisenhalua tämä tilanne on tuonut ihmisistä esiin myös negatiivisempia puolia, kuten kyttäämistä, arvostelua, pakonomaista syyllisten etsimistä jne. Mulla on yhtenä elämääni ohjaavana mottona "Kindness is magic", ja tuo pätee edelleen.
Olen Sanni vuosia lukenut blogiasi, vaikka harvakseltaan kommentoin tai osallistun arvontoihin tms. En tunne sinua kuin blogikirjoitustesi kautta, mutta jos tuntisin, lähettäisin sinulle piristykseksi Interfloran keväisen värikkään kausikimpun. Nyt näät sen virtuaalisena, jos tsekkaat kimpun kuvan vaikka Interfloran sivuilta. :) Kyllä tämä tästä!
Kiitos tintti 🙏🏻☺️ Katsoin kimpun, se on kaunis <3
https://shop.interflora.fi/fi/fi/product/266
Tämä oli ihana kirjoitus, toi vertaistukea. Eeva Kolu kirjoitti niin hyvin siitä, kuinka kaikki elämän merkitykselliset asiat ovat joko poissa tai täysin muuttuneet. Kaipaan niin paljon aikaa ennen tätä: työtäni, perhettä, ystäviä, lempipaikoissa käymistä, matkustamista. Oon yrittänyt nähdä asioiden hyvät puolet - vihdoinkin olen saanut aloitettua liikunnan uudestaan, löytänyt ilon uusien reseptien kokeilusta ja vietettyä kunnolla aikaa miehen kanssa. Silti, antaisin aika paljon, että tää olisi jo ohi.
Kiitos kaikille kommenteista ja fiilistensä jakamisesta <3 Voimia meille kaikille!
Olen lukenut kaikki kommentit ja vastailen lisää kun on aikaa keskittyä ja rauhoittua koneella. <3
Alkushokin jälkeen, joka oli maaliskuun alussa, on elämä lähtenyt rullaamaan. Muutaman viikon olin lamaantunut eikä asiaa auttanut juuri alkanut työttömyys (oma valinta). Tottakai ahdistaa valtavasti tietämättömyys siitä, milloin on mahdollista palata edes lähelle normaalia, mutta voin paremmin nyt kuin kuukausi sitten. Kaikkeen alkaa tottua.
Eniten huolestuttaa nyt se, mitä tapahtuu ihmissuhteille, kun lähipiirissä/suvussani on hieman iäkkäämpi henkilö, joka ei piittaa rajoituksista juuri ollenkaan, vaan on näitä itsepäisiä sooloilijoita. En saa itse taottua järkeä hänen päähänsä ja tämä ärsyttää itseäni suuresti. Asia vaikuttaa myös omaan parisuhteeseen, kun puoliso ei voi lainkaan sietää tätä itsekästä ihmistä. On todella vaikeaa tasapainoilla niin, että välit säilyvät kaikkiin hyvinä - nyt ja tulevaisuudessa.
Muilla samoja ongelmia läheisten kanssa?
Hei,
perheessämme on kaksi lasta, joista toinen on erityislapsi. Ollut todella raskasta ja vaikeaa kaikille. Ollut jo aiemmin, vaikka lapset koulussa ja päiväkodissa, nyt 24/7 hoitamassa, ei hetkeäkään omaa aikaa. Yöllä ei pysty nukkumaan kuin muutaman tunnin (lapsi tarvitsee öisinkin hoitoa), eikä päivälläkään saa nyt levätä yhtään. Näin äitinä kommentoin, että mielestäni ihan hyvin voit mennä hoitamaan siskosi lasta. Monissa perheissä ollaan todella lujilla ja apua tarvitaan. Jos arvioidaan riskejä/hyötyjä, niin monissa tapauksissa se ilman apua jääminen on paljon suurempi riski kuin korona... Hirvittää ajatella kuinka paljon kärsimystä lopulta tulee näistä eristystoimenpiteistä, joilla ei lopputuloksen kannalta ole mitään merkitystä.
Äläkä välitä ilkeistä kommenteista, koronan myötä tullut pelko on tuonut ihmisistä esiin myös hyvin negatiivisia puolia; syyllistämistä, arvostelua ja toisten tekemisten vahtimista...
Kaltaiselleni introvertille tilanne ei periaatteessa ole yksinomaan vastenmielinen, mutta silti tässä alkaa lähes surkuhupaisalla tavalla ottamaan päähän se, ettei omissa oloissa oleminen ole enää täysin omaehtoinen valinta - että nyt en saa tavata ihmisiä, mennä kahvilaan kirjoittamaan tai maleksimaan kirjastoon tai muuta vastaavaa, vaikka tekisi mieli.
Yritän olla jahkailematta sitä, kuinka kauan tilanne mahdollisesti jatkuu tällaisena, koska silloin ahdistus ryöpsähtää pintaan. Asumme poikaystäväni kanssa kahden maan välillä eikä meillä ole nyt aavistustakaan, milloin voimme (tai saamme, argh!) nähdä seuraavan kerran. Matkustusrajoitusten miettiminen saa aikaan jonkinlaisen eriskummallisen suljetun paikan kammon nimenomaan siksi, että oman rakkaan luokse ei pääse.
Mietityttää myös se, millainen maailma meitä odottaa tämän hässäkän jälkeen. On vaikea uskoa, että kaikki palaisi muuttumatta täysin ennalleen.
Koita olla armollinen itsellesi. <3
Mulla oli jo puolisoni vuoden kestäneen työuupumuksen jäljiltä hetki, kun aloin kyseenalaistamaan itseäni ja omaa paikkaani arjessa.
Korona tuli siihen nähden huonoon paikkaan; minulla on paha olla ja koen, etten ole tällä hetkellä hyvää seuraa. Kiukuttelen kuin lapsi turhasta, koen asiat henkilökohtaisesti ja stressaan työni tekemisestä kotona. Haluaisin mennä töihin, haluaisin käydä spinningissä, haluaisin matkustaa ja haluaisin olla vähemmän vaativa.
Haluaisin löytää nauravaisen ja hieman lapsenmielisen perusluonteeni nauttia pienistä asioista luonteessani.
Olen hieman hukassa, kun istun neljän seinän sisällä itsekseni kumppanin käydessä työssä ja koen pettyneeni, ettei hän ymmärrä kertomastani huolimatta olevansa ainoa sosiaalinen kontaktini nykyisin. Olen vaativa ja huomionkipeä. Turhaudun - lähinnä itseeni.
Ajattelin pitkästä aikaa pariin vuoteen alkaa taas juoksemaan. Hakemaan hyvää oloa juoksemalla kilometrejä. Kaipaan hikeä, kotoa ulospääsyä sekä treenistä väsyneitä jalkoja, kokonaisvaltaista hyvää oloa ja vapaita ajatuksia.
Jos vain juoksisin Koronan tuoman turhautumisen pois..?
STAY AT HOME:
‘YOUR GRANDPARENTS WERE CALLED TO WAR.
YOU’RE BEING CALLED TO SIT ON YOUR COUCH.’
Alkaa näin yksinelävän introvertin elämässäkin tuntumaan tämä vaikka monia hyviä juttujakin tilanteessa olen jo todennut ja niitä on myös odotettavissa.
Eniten ahdistaa se, että ajattelin nyt olevani valmis löytämään parisuhteen edellisen jälkeen. Tinder ja muuta on joo, mutta tykkäisin aika pian nähdä kuitenkin enkä uskalla nyt tavata ihmisiä. Varsinkin kun minulla ei ole autoa, enkä halua kutsua vieraita kotiini. Ehkä joku anonyymi videosoittelu toimisi. 34-vuotiaana myös se perheen perustaminen alkaa tuntua taistelulta aikaa vastaan.
Toivon, että tästä kaikesta seuraa paljon hyviä uudistuksia yhteiskuntaan ja maailmaan, paluuta yksinkertaisuuteen ja välittämiseen.
Hei introvertti. Sinulle kommentoi toinen samanlainen, joka löysi oman kannensa vakalleen muutamia vuosia sitten.
Toit esille introverttiytesi, joten halusin tuoda esille rakkauden etsimisessä näkökulman,että olet muutakin introvertti eli hyödynnä hyviä luonteenpiirteitäsi.
On toki totta, että uusiin ihmisiin tutustuminen väsyttää enemmän, mutta hyödynnä tämä aika, kun voit rauhassa jutella ja tutustua mielenkiintoisiin ihmisiin.
Nyt, jos koska ne jyvät erottuu akanoista ;)
Nauti kahdenkeskisistä keskusteluista. Mieti itsellesi mielenkiintoisia aiheita, joihin syventyä ja voithan vinkata niistä myös profiilissasi, että sinut löytää toinen kahdenkeskisistä keskusteluista nauttiva.
Kyllä fiksut ihmiset ymmärtää, ettei nyt ole hyvä hetki tavata ja osaavat pitää yllä mielenkiintoista keskustelua. Jääpähän ainakin ne turhat hetken juoksentelijat pois, joihin meillä ei ole muutenkaan aikaa ja jaksamista. Eiks joo? ;)
Tsemppiä etsintöihisi <3
Yllättävän kivuttomasti tämä on mennyt. Nyt on ollut pakko pysähtyä ja levätä ja se on tehnyt hyvää. Olen jaksanut siivota, lukea ja kirjoittaa blogia. Kaiken lisäksi olen käynyt kävelyllä. Ennen koronaa kaikki oli toisin. Oli 2 työtä, 1 vapaapäivä viikossa ja vielä kerran viikossa saksan opiskelua. Burn out teki tuloaan jo pidempään.
Mutta myönnän kyllä että kaipaan sitä kun saattoi vaan lähteä shoppailemaan ja istumaan iltaa ystävien kanssa. Nyt se ei ole "mahdollista". Soisin kyllä että pian päästäisiin takaisin normaalimpaan arkeen, koska kuka tietää kuinka kauan tätä vielä jaksaa kestää.
Tsemppiä sinulle <3
Äitini sairastaa syöpää, hänen miehellänsä on sydänvika ja ystäväni työskentelee koronapotilaiden kanssa. Jos he selviävät tästä hengissä, niin istun ilomielin vaikka pimeässä.
Vaikka se ei juuri omalle kohdalle osuisi, niin monen muun elämää korona koskettaa paljon rankemmin kuin mitä eristäytyminen ja muut varotoimenpiteet ikinä koskettavat. Tämä _on_ rankkaa mutta niin on se toinen vaihtoehtokin, vielä rankempaa.
"Äitini sairastaa syöpää, hänen miehellänsä on sydänvika ja ystäväni työskentelee koronapotilaiden kanssa. Jos he selviävät tästä hengissä, niin istun ilomielin vaikka pimeässä.
Vaikka se ei juuri omalle kohdalle osuisi, niin monen muun elämää korona koskettaa paljon rankemmin kuin mitä eristäytyminen ja muut varotoimenpiteet ikinä koskettavat. Tämä _on_ rankkaa mutta niin on se toinen vaihtoehtokin, vielä rankempaa."
Tämä. Kumpa kaikki vain sisäistäisivät tämän asian. Tuntuu välillä että ne, jotka ottavat tilanteen vakavasti ja ymmärrettävästi ovat huolissaan normiarkea jatkavista oman tien kulkijoista, leimataan kyylääjiksi ja syyllistäjiksi, sädekehän kiillottajiksi ym.
Tuolla aiemmissa kommenteissa joku sanoi että tässä tilanteessa ei ole oikeita toimintatapoja, on vain huonoja ja huonompia, tai jotain sinne päin. Itseäni vähän hämmentää kyseinen näkökanta. Miten niin ei ole oikeita toimintatapoja? Eikö voisi edes noudattaa yleisiä linjauksia? Ne ovat kuitekin aika yksinkertaiset; vältä turhaa kulkemista/kyläilyä ja hoida vain pakolliset asiat. Itse asun maaseudulla, hyvin pienellä paikkakunnalla. Siitä huolimatta että olemme "peräkylällä", ihmiset ovat ottaneet kehoitukset pysyä kotona hyvin vakavasti. Ihmisiä ei ollut yhtään kunnan keskustassa liikkeellä viimeksi kun kaupassa kävin, mikä on ilman muuta epätavallista. Joillain saattaa olla sellainen käsitys että täällä maaseudulla ja harvaan asutuilla alueilla tuudittaudutaan johonkin pikkukylän turvallisuuden tunteeseen, mutta ei se niin mene. Ei täällä sen rennommin oteta kuin kaupungeissakaan.
Toki meinaa itselläkin välillä hajota pää kotona olemiseen, mutta yritän muistuttaa itseäni siitä että en menetä yhtään mitään jos noudatan nöyrästi linjauksia. Jos itsepintaisesti ramppaisin kylässä/kampaajalla/muulla kiireettönällä asialla ja sydänsairas isäni sairastuisi, en saisi tekoani mitenkään tekemättömäksi. Nyt voin ainakin ajatella että oon tehnyt kaikkeni pitääkseni perheeni turvassa, ei tarvitse sitä jossitella.
Jos vaikkapa vuoden päästä käy ilmi että koronarajoitukset olivat ylireagointia, niin tilannehan on silloin ihan hyvä. Parempi niin päin kuin että tilannetta olisi vähätelty.
Hei Sanni. ❤️ Kyllä on epätodellista aikaa, välillä meinaa kyllä irrota päästään.
Täällä on raskasta, ihan kahdellakin tapaa. Olen viimeisilläni raskaana ja odotettu esikoinen pitäisi pyöräyttää maailmaan pandemian arvioituna huippuna. Olen muutenkin jännittäjä, joten tämä tuntuu itsessään suht raskaan oksentamis- ja raudanpuutetäytteisen (tietenkin myös odottavaisen onnellisen!) raskauden loppusuoralla aivan saatanalliselta. Puolisoni ei rajoitusten vuoksi pääse mukaan osastolle eikä välttämättä itse synnytykseenkään, mikä on valtava pettymys ja huolenaihe kun hoitajakontaktit osaltaan lisääntyvät, mutta silti on riski jäädä liian yksin, varsinkin näin ensisynnyttäjänä. Pelkään nyt neuvolakäynteja ja polikäyntejä ja itse tulevaa synnytystä, koska koronariski. Hoitajia en syyllistä, uskon että yrittävät parhaansa todella vaikeassa tilanteessa. En pelkää yhtään itseni, vaan vauvan ja perheen riskiryhmäläisten puolesta.
En osaa ainakan vielä kaivata uimahalleja, ravintoloita, matkoja, leffoja tai kahviloita. Elämme bunkkerityylillä. Kaipaan vain perustylsää ja ihanaa arkea, jolloin ei tarvinnut jatkuvasti pelätä rakkaiden puolesta. Voi kun tietäisi, milloin tämä kamaluus loppuu.
Tällä hetkellä auttavat jonkin verran: hyvä kotiruoka, sauna, youtube, musta huumori, takka, puutarha, lintubongaus ja luotto Suomen terveydenhuoltoon, poislukien suojavarustepuute. Eniten auttavat läheiset.
Paljon tsemppiä sinulle sinne ja meille kaikille!
Sannin ajatukseen hoitaa tai olla hoitamatta sisarensa lasta en vähimmässäkään määrin ota kantaa, koska en asiasta mitään tiedä. Olemme tilanteessa, jossa ei ole hyviä vaihtoehtoja.
Yleisesti ajattelen kuitenkin, että samassa veneessä ollaan kaikki, ja joka kerta, kun joku ottaa muita kuin välttämättömiä vapauksia, se on riski koko systeemille. Itse tiedän kolme eri mökkiläisporukkaa, jotka pyyhkäisivät Uudeltamaalta mökeilleen toiseen maakuntaan heti, kun Uudenmaan sulku muuttui vain ihmisten omaan harkintaan ja moraaliin perustuvaksi suositukseksi. Yhdessä tapauksessa lisäksi suhattiin tuntikausia mökkipaikkakunnalla eli ei edes tyydytty puikahtamaan nopeasti sinne mökille ja olemaan vain siellä. (Siltä varalta, että jonkun tekee mieli hermostua, että olen varsinainen kyttääjä, niin vaikka en asiaa tarkemmin avaakaan, niin jokaisen tapauksen tiedän ilman, että on tarvinnut ketään tai mitään kytätä.) Ja em. mökkiporukoissa on sekä koulutuksen että työn vuoksi tietämystä ja jopa terveydenhuollon osaamista. Siispä kyse on puhtaasti siitä, mitä olen alkanut itsekseni tämän pandemian aikana kutsua ”because I can” -ajatteluksi. Eräs tuntemani henkilö perusteli rajoitusten alkuvaiheessa ”kyllä minä voin [toimia toisin kuin on suositeltu], koska…”. Niinpä niin, poikkeuksia ja perusteluita jokaisella on taatusti ämpärillinen varastossa, miksi juuri minä voin poiketa säännöistä, koska ”eihän se nyt mitään haittaa, jos minä…”. Joku kommentoi edellä, että kannamme itse omien valintojemme seuraukset. Olisipa tilanne niin ruusuinen. Koska oireetonkin voi tartuttaa, niin individualistien valintojen seurauksista voi joutua maksamaan joku muu, jopa hengellään.
Ja ei tosiaankaan, tämä tilanne ei varmaan useimmille ole helppoa, ei itsellenikään. Jokaisella on omia juttujaan, joita haluaisi tai olisi jopa melko pakollista päästä tekemään – mutta ei kuitenkaan niin pakollista, etteikö niitä voisi poikkeustilanteessa jättää tekemättä. Vaikka kuinka hammasta purren ja porua vääntäen.
Lasku tästä tulee olemaan hirveä sekä inhimillisenä kärsimyksenä – joko suoraan koronan vuoksi tai pakollisen eristäytymisen aiheuttamina lieveilmiöinä - että taloudellisesti. Sitä laskua maksetaan varmaan vuosia tai pahimmassa tapauksessa vuosikymmeniä. Juuri nyt jokainen voi vaan tehdä parhaansa omalta osaltaan, ja tällä hetkellä Suomessa se tapa on koronarajoitusten noudattaminen.
Nostan hattua sinulle Sanni, että olet ottanut koronan tämänkin puolen esiin, vaikka aluksi sait aika lailla ”lunta tupaan”.
Minulle valkeni koronatilanteen vakavuus tammikuun lopussa, ja oikeastaan helmikuusta lähtien aloin jo välttämään ihmisjoukkoja, julkisia kulkuvälineitä, baareja ja kuntosaleja. Maaliskuun puolivälissä siirryin etätöihin, ja tällä hetkellä yritän välttää kaikkia tarpeettomia menoja, ruokakaupassa käyn maski päässä. Viime viikonloppuna piipahdin kasvitarhalla, jossa ei ollut muita asiakkaita. Mies käy normaalisti töissä, mutta heilläkin tulee nyt hengityssuojaimet käyttöön.
Mies kuuluu riskiryhmään, samoin vanhempani. Vien ruokaostokset viikoittain vanhempien oven taakse ja juttelemme hetken turvallisen etäisyyden päästä. Kavereita ja sukulaisia ei nähdä ollenkaan, ollaan yhteydessä vain sähköisesti. Myönnän rehellisesti, että riskiryhmään kuuluvien läheisten terveyden lisäksi pelkään aika paljon myös oman terveyden puolesta - sen verran hurjaa juttua olen kuullut nuorten terveiden aikuisten koronaoireista ja jopa parista kuolemantapauksesta.
Alku meni aika mukavasti tämän ns. "kotoilun" parissa. Kokkailin innolla, siivosin, treenasin ja ulkoilin. Viime viikolla olo muuttui, toivottavasti vaan hetkellisesti. Olen jotenkin vihainen, katkera, pinna kireällä ja keskittymiskyvytön. Koitan ajatella, että se kuuluu nyt asiaan ja varmasti olo vielä paranee. Tiedän, että monella on todella paljon vaikeampaa kuin meillä. Samalla ärsyttää suunnattomasti ihmiset, jotka jatkavat kyläilyä ja porukalla kaupoissa pyörimässä. Siitä huolimatta aion todellakin tehdä itse parhaani asian eteen ja noudattaa todella tarkasti suosituksia - menen jopa niiden yli esim. tässä maskiasiassa. Maski pitäisi ehdottomasti olla pakollinen kaikissa julkisissa sisätiloissa.
Eli kyllä, tunteiden voimakasta aaltoilua havaittavissa täälläkin. Epätietoisuus on pahinta, ja myös se, että mielestäni koronavirukseen liittyvä tiedotus ja ohjeistus on ollut jokseenkin surkeaa ja ristiriitaista. Silti yritän muistaa, miksi toimin nyt niin kuin toimin - vaikka välillä tekisi mieli heittää maski jorpakkoon ja lähteä moikkaamaan kavereita ja pyörimään kauppoihin, yritän ajatella pidemmän aikavälin seurauksia.
Tsemppiä kaikille ja iso kiitos niille, jotka tekevät parhaansa ohjeiden noudattamiseksi!
Tsemppiä Sanni ja jokainen jolla on vaikeaa. <3
Itse olen kotona miehen ja koiran kanssa. Mies tekee etätöitä, itse olen työkyvytön. Ollaan molemmat aika introverttejä ja viihdytään muutenkin parhaiten kotona. Koiran kanssa on käytävä ulkona neljästi päivässä, käydään metsässä joka on ihan tuossa vieressä. Meillä ei ole kummallakaan pinna kireällä eikä toinen ärsytä, vaan meillä on nyt itse asiassa paljon enemmän läheisyyttä kuin ennen korona-arkea. Olen kiitollinen, että minulla on asiat näin hyvin. Vanhempia ja sisaren perhettä toki kaipaan, mutta onneksi on videopuhelut.
Totta kai joskus ärsyttää, kun ei voi mennä kaupoille, jos jotain on tarvis. Mutta onneksi netistä voi tilata, ja viikottainen kauppareissu on vaihtelua.Olen huomannut myös olevani väsyneempi ja saamattomampi, ja nukun huonommin, sillä kyllä korona kuitenkin aiheuttaa vähintäänkin tiedostamatonta jännitystä ja uupumusta. Mutta nyt on se aika, kun meidän kaikkien pitää olla lempeitä itsellemme ja vaatia itseltä vain sen verran mitä jaksaa, jos suinkin voi valita. Nyt ei ole pakko siivota tai saada aikaan sen enempää kuin tavallisestikaan, jos ei jaksa.
Muistetaan rakastaa itseämme ja toisiamme, ja muistetaan että apua on oikeus hakea, jos tilanne on niin paha ettei meinaa jaksaa. Jaksamista kaikille! <3
Minulle tämä on lähes normaalia yksinäistä arkea. Ainoa ero on siinä, että käyn kaupassa myös seitsemänkymppisen äitini puolesta. Niin enkä pääse matkustamaan toiselle paikkakunnalle rakastetun luokse, jonka kanssa minulla on määrittelemätön suhde. Toukokuussa tosin saatan mennä - bussit ovat varmaan aika tyhjiä.
Minul ei oikeestaan ole korona muuttanut arkea ollenkaan. Introverttinä viihdyn pitkiä aikoja yksin enkä koe tarvetta tavata kavereita face 2 face. Olen kotona, luen, pelaan, katson sarjoja ja leffoja, käyn silloin tällöin metsässä ulkoilemassa. Kavereiden kanssa tulee google hangoutsin tms. kautta etänä kahviteltua, tai pelattua. Pari viikkoa sitten aloitimme pöytäroolipelauksen discrodin ja google hangoutsin kautta kavereiden kanssa. Perhettäni en ikävöi, oikeastaan huokaisin helpotuksesta että jäin omavalintaiseen karanteeniin kotonani, enkä esim. perheeni luona, sillä viihdyn paremmin yksin kuin muiden seurassa. Soittelemme kyllä viikottain, mutta niin se on aina ollut.
Kaupassa ja apteekissa toki on käytävä, vaikka astman takia riskiryhmään kuulun, muttei siellä kukaan miun puolesta lähde käymään, ja käyn kaupassa vain kerran viikossa, ihan normaali oloissakin.
Ainoa mikä harmittaa on se, mikä varmasti monellekin käynyt, että työpaikka jäi koronan jalkoihin.
Kaiken kaikkiaan mie, kuten varmaan aika monet muutkin introvertit, ja varmasti pelaajat jotka yleensäkin vain hengailevat kotona mielellään, tää tilanne on helpompi kuin enemmän ulospäinsuuntautuneille ihmisille.
Sanotaanko näin, että työuupumuksen (työolosuhteet, ei työ itsessään) vuoksi juuri pitkälle sairaslomalle jääneenä en nyt jaksa itkeskellä sitä, ettei pääse Prismaan tai tanssitreeneihin. Tärkeintä on se, että saan pääni kuntoon ja että perheeni voi hyvin. Kaikki muu tulee sen jälkeen. Suomi on paras maa, jossa voi tällä hetkellä olla. Hanasta tulee vettä, seinästä sähköä ja kaupat ovat auki. Apteekista saa lääkkeitä, sairaanhoito toimii ja suurin osa normaaleista tukipalveluista pyrii pitämään toiminnan pystyssä. Jos minulla ovat asiat näin hyvin pandemian keskellä, niin en jaksa itkeä. Olen onnellinen, että saan asua tässä maassa ja voin tarvittaessa sairastaa hyvin turvallisesti. Joustan, sopeudun, kunnioitan.