Aina ajankohtainen aihe. Tästä someajan surullisesta(kin) ilmiöstä on varmasti jo kaikki kirjoitettu ja sanottu, mutta jätän itsekin viimein oman kontribuutioni aiheeseen.
Osan tästä olen kirjoittanut jo kuukausia sitten. Puolikin vuotta sitten. Aiheesta tuli kaikkien julkista blogia kirjoittamieni vuosien jälkeen itsellenikin kipeän omakohtainen.
Nyt lähestyn aihetta kahdesta teemasta.
Korona-ajan tuntemuksiani sanoittaneeseen kirjoitukseeni tuli muuan kommentti, joka käynnisti yleistä keskustelua siitä, mistä tällainen jopa julma käytös toisia, tuntemattomia ihmisiä kohtaan johtuu.
Eräs lukijani kommentoi aiheellisesti:
”Nyt ei ehkä ole hyvä purkaa ihan kaikkia syvimpiä tuntoja someen ja nettiin, koska vastaanotto voi olla osin ikävää. Ihmisillä on pinna kireällä ja se tulee tästä vielä kiristymään.”
Totta.
Korona ahdistaa ihmisiä syystäkin. Olemme huolissamme ja neuvottomia. Tilanne on tavallisen ihmisen hallinnan ulkopuolella, totaalisesti. Voimme vain lukea uutisia, seurata läheistemme kuulumisia, noudattaa annettuja ohjeita parhaamme mukaan ja toivoa parasta. Mutta tilanne ei ole hallinnassamme. Hallinnan täysi puute aiheuttaa huolta ja arkista ahdistusta syvempää pelkoa, joka purkautuu eri tavoin.
Esimerkiksi purkamalla pahaa oloa sivullisiin.
Ihmisellä on kuitenkin sisäsyntyinen tarve yrittää hallita ongelmatilanteita edes jollain tavalla, ja kun emme voi hallita virusta, yritämme hallita toisten tekemisiä. Pahan olon ja epävarmuuden kasvaessa muiden ihmisten valintojen, tekemisten ja ei-tekemisten arvostelu on toisilla ylittänyt kohtuuden. Itsehillinnän murennuttua tulee sanottua vaikka mitä vailla mitään harkintaa. Tämä vain kasvattaa yleistä huonoa oloa.
Myötätunto. Empatia. Kyky asettua toisen asemaan ja yrittää ymmärtää, miksi hän toimii tai tekee näin. Kärsivällisyys. Rakkaus lähimmäisiä kohtaan. Nämä ovat nyt sitä mitä tarvitsemme. Emme arvostelua ja syyttelyä.
Läheisen toiminnan kriittinen tarkastelu voi olla perusteltuakin, mutta pysähtyisimmekö miettimään, millä lailla tuomme tämän kritiikin esiin? Auttaako ilkeä moite meitä maailmanlaajuisessa kriisissä? Se tuo sanojalleen ehkä hetken helpotuksen oman pahan olon keskellä, mutta ei vie yleistä tilannetta millään lailla eteenpäin tai tee pandemian hallintaa paremmaksi.
Ehkä sanat voi jättää sanomatta ja ymmärtää, että me kaikki olemme tässä yhdessä, yhtä avuttomina ja hämmentyneinä, selviytymiskeinonamme vain tehdä parhaamme. Sillä jokainen voi tehdä vain parhaansa sen hetkisillä resursseillaan. Harkittu piittaamattomuus ja aie tehdä pahaa muille on eri asia.
Toinen lukijani jätti korona-tuntemusten keskusteluun repliikin, ettei ”ketään saisi tuomita näin kohtuuttomalla vihamielisyydellä, kun itse väistämättä tarkastelee asioita avaimenreiästä tuntematta kokonaistilannetta tämän jutun ympärillä.”
Tässä oli yksi merkittävä avainsana. Avain, juuri. Sivulliset tarkastelevat toisten tilanteita aina avaimenreiästä.
Oli sitten kyse somesta, naapureista, kaverin perheestä, koulun opettajasta; meillä on toisten tilanteisiin vain sen kokoinen aukko, millaisen toinen on meille avannut ja mitä raottanut.
Reiästä voi näkyä ruusutarha, mutta emme näe sen ulkopuolelle mahdollisesti jääviä rikkaruohoja, soramonttua tai orjantappuroita.
Kuitenkin ihmismielellä on luontainen taipumus piirtää reiästä avautuvan maiseman ympärille loput. Se mitä emme tiedä ja tunne, sen kuvittelemme. Sen väritämme ja sanoitamme. Paletissa käytämme värejä niistä tiedoista ja oletuksista, joita olemme toisesta keränneet. Rakennamme sen todellisuuden, jota emme näe.
Tässä pitäisi olla hyvin varovainen.
Vaikka taipumus tähän on täysin luontainen ja jopa automaattinen, emme voi lähteä tekemään julkisia oletuksia toisen tilanteesta tämän päässämme rakentaman maailman kautta.
Miksi kuitenkin teemme niin? Ikään kuin – emme voisi estää sitä. Olemme piirtäneet kuvan, ja jostain syystä alamme herkästi uskoa siihen, pidämme sitä todempana kuin avaimenreiän ulkopuolelle jäävää, piilossa olevaa oikeaa todellisuutta. Psykologisesti mielenkiintoista. Mutta kunpa asia jäisikin psykologisen mielenkiinnon tasolle.
Ikävä kyllä moni käyttää tätä itse rakentamaansa todellisuutta ja toisesta tekemiään oletuksia satuttamiseen.
NettikiusaaminenSomesta on tullut tälle käytökselle surullisen kuuluisa näyttämö. Ihmiset purkavat pahaa oloaan kyberhaarniskan piiloista. Koulukiusaaminen, työpaikkakiusaaminen, yhteisökiusaaminen, keskustelupalstakiusaaminen, somessa vaikuttavien kiusaaminen.
Moni bloggaaja, tubettaja ja IG-vaikuttaja on kokenut kiusaamista. Siitäkin on tullut ikään kuin arkea. Se vain - - ”kuuluu asiaan” joidenkin mielestä, kun henkilö kerran on valinnut olla omilla kasvoillaan ja nimellään netissä.
”Kritiikki pitää kestää”. Niin pitääkin, tästä olen samaa mieltä. Mutta ’kritiikki’ ja asiallinen, negatiivinenkin palaute ovat eri asia, kuin asiattomat kommentit joiden ainoa tehtävä on satuttaa vastaanottajaa. Jokainen ymmärtää eron ilkeän kommentin ja aidon, kriittisen palautteen välillä. Ilkeä kommentti on harkittu sivallus, ei rakentavaa dialogia tavoitteleva palaute.
Minua ei ole kiusattu Karkkipäivä-vuosina. Näin olen kokenut. En ehkä ole tarpeeksi provosoiva tai kirjoita riittävän tulenaroista aiheista. Meikeistä ja naamarasvoista tai Kreikan matkafiilistelyistä on vaikea kehittää nasevaa ja aidosti satuttavaa ilkeilyä.
Jotta voi satuttaa, täytyy tietää toisesta jotain syvempää, henkilökohtaisempaa.
Olen kirjoittanut Karkkipäivässä paljon henkilökohtaisistakin teemoista. Nämä(kään) aiheet eivät ole kirvoittaneet vyön alle meneviä kommentteja. No, muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta. 11-vuotisessa blogihistoriassa voi kaiketi pitää hyvänä, jos sivalluksia ja totaalisia (tai tahallisia) väärinymmärryksiä on tullut vain muutamia.
Kunnes erosin.
//
Ero.
Onko elämässä moniakaan yhtä kipeitä asioita.
Ero elämänkumppanista voi olla kuin kuolema. Läheinen menee pois elämästäsi eikä häntä enää ole. Onko sillä väliä, onko hän fyysisesti kuollut; tunne ja kokemus voi olla sama. Häntä ei enää ole minulle. Ihminen, joka on ollut perhe, rakas, vieressä kulkenut, elämää jakanut kumppani, on poissa. Eikä vain hän. Hänen läheisensä, sisaret, veljet, vanhemmat, mökit, kodit, koirat, kissat. Menetys voi kattaa aivan valtavan osan elämää.
Sitä kipua ei voi kuvailla. Eikä sitä tarvitse kuvailla. Ero tai muu läheisen menetys on sen tasoinen henkilökohtainen kivun ja särkymisen tila, että sen yksityisempää paikkaa ei ole. Ihminen on hauraimmillaan.
Kun oli selvää, että joutuisin luopumaan rakkaimmastani 15 yhteisen vuoden jälkeen, kun viimein todella oivalsin sen, maailmani yksinkertaisesti särkyi.
Jakauduin. Minun oli pakko, että selviäisin.
Yhtäällä oli särkynyt mieli, johon vain koski. Koski, koski niin paljon.
Toisaalla oli ehjä mieli. Joka suojasi särkynyttä sillä ainoalla keinolla, joka minulla on ollut läpi elämäni. Ilahdutan toisia ja olen hyödyksi. Silloin minulla on merkitystä. Silloin voin perustella olemassaoloni tärkeyden. Saan siitä voimaa ja jaksan.
Teen töitä. Kirjoitan. Teen meikkitutorialin. Hoidan sisareni koiraa. Julkaisen ruokareseptin. Otan kuvia ja jaan niitä. Yritän auttaa, kun joku pyytää apua tai neuvoa.
Olen iloinen ja merkityksellinen kun tunnen, että teen jonkun iloiseksi, hyödytän ja osallistun. Aina on ollut niin.
En kertonut blogissa että olen eronnut.
Olisiko pitänyt? Olisinko pystynyt?
Kuuluiko minun kertoa?
Ei tietenkään.
Miten te kertoisitte kymmenille tuhansille tuntemattomille ihmisille, kun kohtaatte sellaisen surun, ettei oma mielikään sitä voi ymmärtää?
Yksi päivä kerrot seerumeista. Ja sittenkö vain:
”Hei kaikki. Joka ilta nukkumaan mennessä toivon, että kaikki olisi pahaa unta. Että aamulla herään suihkun ääneen, kuin Pamela Ewing Dallasin kaudella 9, ja siellä olisi Bobby suihkunraikkaana. Eikä mitään pahaa olisi koskaan tapahtunut.”
Erosta ei ole välttämättä helppoa kertoa edes sisarille. Äidille. Parhaalle ystävälle.
Miten kertoisit sitten internetjulkaisun tuntemattomille lukijoille?
//
Se, mistä haluan kirjoittaa, ovat ne velvollisuudet, joita jotkut ihmiset asettavat netissä vaikuttaville henkilöille.
On heitä, joiden mielestä netissä julkisesti kirjoittavan pitää kertoa, kun heitä kohtaa henkilökohtainen tragedia. Vähintään siinä tapauksessa, että kriisiin liittyy henkilöitä tai asianhaaroja, joista kirjoittaja on aiemmin kertonut lukijoille.
”Olet kertonut meille, että sinulla on lapsi / koira / mies / tyttöystävä. Totta kai sinun kuuluu kertoa meille, jos lapselle / koiralle / puolisolle / lemmikille tapahtuu jotain, mikä olennaisesti vaikuttaa elämääsi. Olethan kertonut siitä elämästä meille. Se kuuluu meille. Olet valinnut kertoa – joten sinun täytyy kertoa jos jokin muuttuu. Ei ole reilua, jos et kerro kaikkea.”
Jopa: ”Olet epärehellinen, jos et kerro”.
En ole koskaan ollut yhtä tyrmistynyt.
Kun mieheni katosi Karkkipäivän riveiltä, aloin saada viestejä.
”Koskahan ajattelit olla rehellinen lukijoillesi?”
”Niin, tarkoitit varmaan kirjoittaa ex-miehesi.”
Blogiin. Jopa sähköpostiin. Keskustelupalstoilla puitiin epärehellisyyttäni, kun en kertonut suoraan eronneeni.
Arvaatteko sattuiko.
Ja - kun viimein tänä keväänä olin vahvistunut tarpeeksi kertoakseni blogissa erosta, sain tähän kirjoitukseen muutamia - ymmärrettävästi julkaisematta jääneitä - kommentteja, joissa kirjoitustani kuvattiin maailman itsekkäimmäksi teoksi.
Mitä tällaiseen voi sanoa. No, sanon sen tässä kirjoituksessa viimein.
Kirjoitan sivustoa internetissä. Kirjoitan ripsiväreistä, kasvonaamioista ja hyttysistä Kevolla. Välillä myös kipupisteistäni, epävarmuuksistani sekä soijamaidon ja kermatilkan täydellisestä liitosta, kun ne sekoittuvat aamukahviini.
Kirjoitan siitä, kuinka itkettää, kun sanat ovat kadonneet minun ja vanhan ystävän välillä.
Kirjoitan siitä, että olen niin onnellinen, että pelottaa aivan helvetisti.
Niin paljon, että odotan, että lentokone putoaa joka kerta kun lennän.
Kirjoitan myös siitä, että mokaan ja testaan itsekontrollini rajoja.
Kirjoitan siitä että kuntoilen, vihaan kuntoilua, opettelen hölkkäämään, nostan kahvakuulaa, teen punnerruksia, mittaan sykkeen.
Joskus sytytän retkikeittimen hämärässä.
Mutta minun ei tarvitse kirjoittaa siitä, kun kaikki hajoaa.
Minun ei tarvitse kirjoittaa sitä, kun rakkaus loppuu.
Kenenkään ei tarvitse.
51 comments on “Mitä on okei sanoa toiselle netissä?”
❤️
Oon todella pöyristynyt siitä, että oot joutunut ottamaan vastaan tuollaisia kommentteja. Joillain ihmisillä on näemmä harkintakyky pettänyt totaalisesti, ja syystä tai toisesta tarve ilkeillä on ylittänyt inhimillisen käytöksen rajat. Sanoitit asian todella hienosti. Voimia, et olisi ansainnut moisia asiattomuuksia.
Mitä ihmettä? Olen oikeasti pyöristynyt. Ja ei minulle pitäisi olla mitenkään uutta, että maailmassa on kaiken maailma idiootteja (ihan rehellisesti sanottuna siis) ja että jotkut ovat tajuttoman epäempaattisia ja että jotkut suoltavat mitä tahansa suodattamatonta paskaa nettiin... silti hämmästyttää, että joku voi oikeasti olla niin pöljä, että kuvittelee että blogia kirjoittaessa ihminen menettäisi jotenkin oikeutensa päättää mitä asioita kertoo missäkin ja kellekin. Tai että blogin kirjoittaja olisi jotain lukijoilleen velkaa.
Ensimmäinen reaktioni kun luin ensimmäisen nuista lainatuista kommenteista oli hämmästynyt nauru. Että mitä vittua, miten voi olla noin tyhmä? (Anteeksi kommenttini kiroilun määrä - tai oikeastaan ei, koska kuvaavampia sanoja ei ole.) Nauru kyllä loppui kun oikeasti tajusin, että tällaista joutuu oikeasti kohtaamaan, vieläpä sydän särkyneenä.
Olisi ehkä pitänyt kommentoida eropostaukseesi, mutta en nykyään juuri jaksa kommentoida minnekään. Mutta ehkä olisi myös minun olisi pitänyt tuoda omaa ääntäni vastapainoksi törkeydelle. Ei minulla kyllä oikein ollut mitään sanottavaakaan. Tunsin surua lukiessani postauksen, ja mietin itsekseni, että on se jännä, miten tällainenkin voi tuntua pahalta, kun ei edes oikeasti tunne ihmisiä joista on kyse, eikä varsinkaan parisuhteesta tiedä mitään. Olisinhan voinut vaikka jonkun sydämen jättää, kun sanoja ei oikein ollut...
Toivon sinulle kaikkea hyvää, ja että haavat paranevat.
Meinasin kommentoida tähän, mutta Belle sanoikin jo kaiken, mitä olisin itsekin kirjoittanut.
Allekirjoitan tuon, että nyt ei kannata avata mitään kovin henkilökohtaista. Itse huomaan myös olevani tavallista herkempi muiden kommenteille kuin normaalisti, sillä en pääse kokemaan onnistumisia ja hyväksynnän tunteita ammattilaisena samalla tavalla kuin normaalissa elämässä. Muiden ihan tavalliset kommentit menevät syvemmälle ihon alle ja jäävät vaivaamaan.
Olen niin pahoillani, että et saanut surra rauhassa. En voi ymmärtää miksi ihmiset ovat niin kyvyttömiä asettumaan toisen asemaan. Ero on henkilökohtainen ja niin kipeä asia, ettei sitä halua paljastaa muulle maailmalle kun on itse vielä aivan rikki.
En myöskään ymmärrä ihmisten tarvetta juoruta muiden parisuhteista. Kuulin ystävältäni 1,5 vuotta eroni jälkeen, että ihmiset, jotka eivät oikein tunteneet minua, eivätkä sen paremmin entistä puolisoani, olivat valinneet puolia entisen puolisoni ja nykyisen poikaystäväni välillä. Avioliittoni päättyi vuosi ennen kuin nykyinen suhteeni alkoi eikä nykyisellä suhteellani ei ole mitään tekemistä avioliiton päättymisen kanssa. Mutta sieltä avaimenreiästä on helppo arvostella ja huudella kun ei tiedä suhteen todellisesta tilasta oikeastaan yhtään mitään.
Tsemppiä sinulle tänä kummallisena aikana, toivottavasti tavataan syksyllä musiikin merkeissä! ❤️
No ei todellakaa ole mitään velvollisuutta kertoa erosta. Oman navan ulkopuolelta asioita katsomaan kykenemättömiä idiootteja ne, jotka niin olettaa. Tuskin hekään omia henkilökohtaisia asioita koko työyhteisölleen kailottaa.
Siis ihan oikeasti olet saanut tuollaista palautetta? Voi ei, et olisi sitä ansainnut. Tottakai sinä itse päätät mitä blogissasi kirjoitat ja minkä verran yksityiselämääsi raotat, et todellakaan ole kenellekään tilivelvollinen, etenkään tuntemattomille nettilukijoille. Valitettavasti ihmiset ovat ilkeitä ja nimimerkin taakse on helppo piiloutua ja kuten kirjoitit, ehkä vain purkavat tämän aikakauden tuomaa ahdistusta ja pahaa oloa, jouduit vahingossa kohteeksi..? Älä välitä ilkeistä kielistä, niitähän riittää ja niitä tulee aina olemaan, jätä ne omaan arvoonsa, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, tiedän kyllä itsekkin että helpommin sanottu kuin tehty, mutta kyllä ne unohtuu ajan kanssa. Rutistus❤️❤️❤️
<3
❤️
<3
Voimia eroprosessin. Samaistuin moneen asiaan kirjoituksessasi. Itselläkin vielä toipuminen kesken, mutta tästä toipuu. Kaikkea hyvää!
Siis tämä on niin hyvin kirjoitettu postaus, että melkein tekisi mieli printata koko teksti ja postittaa tämä kaikille, jotta varmasti lukisivat. (meinasin ensin kirjoittaa, että jakaisin kadunkulmassa, mutta se ei ole karanteeniaikaan hyvä idea :D )
Olen huomannut tuon saman ilmiön kaikilla somealustoilla, ihmisistä on tullut ärtyneempiä ja useammin kommentoivat erittäin kärkkäästi asioihin. Itsehillintä ja empatia puuttuu. Kiusaajia toki on aina netti ollut pullollaan, ehkä ihmisillä on tarve helpottaa pahaa oloaan sillä, että dissaavat muita. Ja se on surukkista, että tuntuu, että nykyään pitää lähteä siitä olettamuksesta, että ihmiset ovat ääliöitä ja sitten tulla, toivottavasti, se väite todistettua vääräksi tämän kyseisen ihmisen teoilla
Ja tottakai ero on raskasta. Sinkkuelämää-sarjassa Charlotta sanoi, että erosta toipumiseen menee puolet siitä ajasta kuinka kauan suhde kesti. Tämä tarkoittaisi sinun tapauksessa sitä, että surisit eroa 7,5 vuotta o.O Mutta suhteutettuna tuohon ajattelumalliin, ei erosta oikeasti toivu hetkessä. Kuitenkin parisuhteessa lähdetään siitä olettamasta, että tämän henkilön kanssa viettää koko loppuelämänsä ja yhtäkkiä niin ei olekaan. Särkyneeseen sydämeenkin voi jopa kuolla.
Mutta sitten taas, vaikkei se välttämättä nyt siltä tunnu, jos asiat olivat menneet siihen pisteeseen ja ero oli paras ratkaisu, niin silloin on parasta erota, toipua henkisestä tuskasta ja rakentaa uutta, onnellisempaa elämää. Jos vaihtoehtona olisi se, että väkisin yrittäisi saada rikkinäistä asiaa toimimaan ja lopulta katkeroituisi lopullisesti kaikkeen. (Tuntuu jotenkin todella brutaalilta sanoa se noin, mutta toivottavasti tästä välittyy se mun pointtini)
Hurjasti tsemppiä <3
Hitsin ihmiset. Sinun ei tarvitse kirjoittaa mitään mitä et halua, sillä et ole lukijoille tilivelvollinen. Muista se! Ei työnantajankaan tarvitse tavallisen työntekijän yksityisyydestä tietää kaikkea, vaikka välillä työntekijä olisi jonkun murun elämästään jakanut. Sama pätee mielestäni myös bloggaajien ja lukijoiden kesken.
Sitä toivon itse kyllä kovasti, että jokainen ihminen alkaisi suhtautua virtuaalimaailmaan kun oikeaan elämään. Mutta se on juuri tämä virtuaalihaarniska, minkä moni pukee päälleen seikkaillessaan netin foorumeilla ja blogeissa, kuten muuten myös autoillessa. Tällöin unohtaa, että toisessa päässä on toinen samanlainen, oikea ihminen.
Kiitos rohkeasta kirjoituksesta! Itse toivon, että kun näistä asioista aika ajoin puhutaan, herättää se myös ihmisiä pohtimaan (jälleen) oman toiminnan päättömyyttä (ja inhimillisyyttä). Ihan kuin koulukiusaamisessa, parasta on kun joku uskaltaa asettua ikäviä kommentteja vastaan ja todeta "tämä ei ole ok". Toivottavasti samaa tapahtuisi enemmän myös netissä, toivottavasti me tolkun ihmiset muistettaisiin useammin puuttua myös keskustelupalstalla epäasiallisiin kommentteihin.Voimia!
Nyt kirjoitit todella tärkeän ja pysäyttävän postauksen, jonka myös kuvitit upeasti. Nuo hiljaiset merimaisemat, pilvitaivaat ja yksinäinen hahmosi maisemassa tuovat viestisi aivan lähelle lukijaa - suorastaan iholle. Sanomasi osuu erityisesti juuri tähän tilanteeseen, jossa elämme nyt. Vetoat myötätunnon, ystävällisyyden, avunannon ja toistemme ymmärtämisen puolesta ilkeitä, ajattelemattomia pistoja vastaan. Tämä panee varmasti niin lukijasi kuin blogiasi seuraavat kollegasikin pohtimaan avoimuuden ja yksityisyyden rajoja, totuudellisuutta ja oikeutta itse vetää rajansa. Emme me lukijat "omista" teitä bloginpitäjiä, vaikka kuinka hyvin mielestämme oppisimme teidät "tuntemaan". Kuten sanoit, meillä on vain avaimenreikänäkymä bloggaajan elämään. Ei meillä ole minkään valtakunnan oikeutta vaatia teitä kertomaan "kaikkea", saati suuttua jos kerrotte jotain mikä ei sovi meidän pirtaamme. Mutta kuten myös sanoit, tämä poikkeusaika käy hermoille ja oma paha olo voi ilmetä loukkaavana purkauksena internetin kautta, anonymiteetin suojassa. Sellainen on yhtä raukkamaista kuin selkään ampuminen. Kiitos viisaasta, lempeästä, kauniista postauksestasi. Iso hali sinulle Sanni!
Kiusaaminen on ihan hirveää. Ja sen syitä on todella vaikea ymmärtää, aikuisissa ihmisissä. Niin kuin kirjoitatkin, missä on myötätunto, empatia? En tajua, miksei empatiaa riitä nykyisin kenellekään. Meille lukijoille ei todellakaan kuulu mikään sinun elämästäsi, toki uteliaina haluaisimme tietää joitakin asioita, mutta saamme tietää vain niitä asioita, mitä haluat meille jakaa. Epärehellisyys, jollaisesta kommentoijat kirjoittavat, kuuluu parisuhteiden kiemuroihin ja löytyyhän suhteissakin ihmisiä, joiden mielestä kaikesta ei tarvitse kertoa puolisollekaan, joten miten ihmeessä blogin lukijoille?
Minä tunnen sinua kohtaan vain myötätuntoa ja toivon, että tuollainen kommentointi loppuu.
Tää vaan vahvistaa käsitystäni minkälaisia persereikiä ihmiset on, surullista ehkä, mutta en lainkaan yllättynyt.
>"Mitä on okei sanoa toiselle netissä?"
Se mitä itse haluaisit kuulla. Olen koittanut noudattaa tuota neuvoa. Jos luulen että haluaisin vastaanottaa tuon, niin kirjoitan; Muuten pidän mielipiteeni itselläni. Ei se ole tärkeä, vaikka niin kuvittelesin. Mölyt mahassa, helmet ulos.
Tämä oli mun mielestä tosi hyvä kirjoitus. Herätti paljon ajatuksia ja suoraan sanottuna herätti myös hieman ärtymystä sun puolesta. Mua kosketti tässä kirjoituksessa erityisesti tuo miten kirjoitit sun erosta. Samaistuin. Mulla on itsellä takana aikoinaan ero 10 vuoden parisuhteesta ja allekirjoitan tuon, miten raskasta se kaikki voi olla. Vaikka tietää, että on parempi, että tiet erkanevat, se voi silti sattua tosi paljon. Siinä on sitten niin uuden edessä ja on aivan ymmällään. Sellainen tilanne luo paljon sekavia fiiliksiä ja siitä toipumiseen menee oma aikansa. Enpä tiedä oikeastaan tässä elämässä muuta raa'empaa kuin toisesta, tärkestä ihmisestä irti päästämisen. Silloin jotain kuolee, vaikka ei ehkä aina konkreettisesti.
Henkilökohtaiset ihmissuhteet ja niiden päättyminen on aina enemmän tai vähemmän kipeä asia. Mun mielestä niistä avautuminen on aina jokaisen oma päätös. Jotenkin kohtuutonta, että kukaan vaatisi selvittämään niitä julkisesti. Ei sellaista keneltäkään voi vaatia.
Tsemppiä Sanni sulle, älä välitä liiaksi hönöistä kommenteista <3 Ja sitten vielä pitää sanoa, että ihan älyttömän hienot kuvat oot ottanut tähän postaukseen :)
Miten riipaisevan koskettava ja hieno kirjoitus! Olet niin oikeassa ja olen pahoillani, että olet joutunut tuollaisia kommentteja vastaanottamaan.
<3
Myönnän tosin, että minua jollakin tasolla miedosti ärsytti, kun kirjoitit joskus kai asiaa (?) sivuavan postauksen, missä et kuitenkaan sanonut suoraan, mikä oli vialla. Koska sitä pyrkii _ymmärtämään lukemaansa_. En siis ole kuitenkaan niitä, joiden mielestä olet missään vastuussa lukijoille.
Ihmiset nyt vain ovat v:tun ilkeitä.
<3
Olipa koskettava ja ajatuksia herättävä teksti. Tärkeä asiaa. Ja ihanat herkät kuvat.
Olen itse myös joutunut miettimään korona- aikana paljon sitä, miten välillä tuntuu että ihmiset ovat jakautuneet kahtia. Toiset pelkäävät ja toiset eivät pelkää niin paljon. Ja ne jotka pelkäävät, helpottavat omaa oloaan kertomalla muille miten tulee elää nyt poikkeusaikana. Välillä hyvinkin agressiivisesti. Mitä enemmän syyllisyyttä herättää toisessa, sitä enemmän on itse turvassa. Tämä on tietenkin karkea yleistys, mutta tämä ehkä helpottaa omaa oloani ja sillä tavoin yritän ymmärrän tätä ”toista puolta”.
Silti on vaikea ymmärtää solvaajia.
Sen lisäksi, että ihmiset ovat alkaneet sättiä toisiaan enemmän netissä, ovat ihmiset alkaneet sättiä toisiaan ”väärästä korona- ajan toiminnasta” myös livenä. Tämä on huolestuttavaa.
Mutta onneksi, oi onneksi, hyvää ajattelevat, kiltit ja ihan tavalliset ihmiset ovat edelleen enemmistö. Olen siitä varma <3
💔💜💜💜
Jos vaan nyt voisin, niin juuri nyt halaisin.♥ Kirjoitus oli niin hyvä, että jos olisit sen kertonut yhtä suurelle yleisölle livenä, kuin tämän blogisi kautta, niin seisovat aplodit olisi olleet paikallaan.
Voimia tänä outona ja erikoisena aikana. ♥
Tämmösenkin suodattimen olen nähnyt, jolla jokainen voisi arvioida, kannattaako tuoda julki se, mitä juuri on sanomassa.... Onko sanomani totta? Onko se tärkeää? Tekeekö se hyvää? Ei taida monellakaan mölisijällä täyttyä yksikään kriteereistä, kun omia näkemyksiä julistavat. Voimia <3
Koskettava ja viisaita sanoja sisältävä postaus ❤️ Myös noita edeltäviä kommentteja on ilo lukea.
Jotain merkillistä tässä nykymaailmassa on, koska onhan erilaista tiedonvälitystä ja tarinankerrontaa ollut olemassa jo tuhansia vuosia kautta ihmiskunnan historian. Printtimedian tai vaikkapa TV:n valtakaudella ei kukaan liene olettanut, että kirjoittaja, toimittaja tai juontaja olisi velvollinen paljastamaan koko yksityiselämänsä lukijoilleen, kuuntelijoilleen tai katselijoilleen. Jotenkin käsittämätön ajatus, että nyt sähköisen median aikana sisällön tuottajan pitäisi avata koko elämänsä kaikkine nyansseineen täysin ventovieraille seuraajilleen/ lukijoilleen. Olisi jotenkin inhimillisemmän tuntuista, jos näillä nykyajan alustoillakin voisi edelleen pitää ’työminänsä’ ja ’privaattiminänsä’ toisistaan erillään täysin oman harkintansa mukaan: kenelläkään ulkopuolisella ei voi olla oikeutta muuta vaatia.
Koska ihmisiä on kuitenkin joka junaan, näyttää joukkoon aina mahtuvan myös niitä, jotka haluavat tietää kaiken, vaativat paljon, mutta eivät anna mitään (siis ei ainakaan mitään positiivista). Se on surullista, koska hyvää tarkoittavista ja/tai henkilökohtaisia kipupisteitä sisältävistä kirjoituksistakin aina joku ’asshole’ onnistuu vääntämään esiin negatiivisia ajatuksia/kritiikkiä. Voi vain ihmetellä mitä tuollaisen porukan päässä liikkuu...
Sannille toivotan voimia jatkaa juuri sillä tyylillä ja sisällöllä, joka itsestä hyvältä tuntuu. Ne, jotka näistä jutuista pitävät, voivat kiitollisina jatkaa tämän blogin seuraamista. Ne jotka sisällöstä ottavat (täysin aiheetta) liikaa kierroksia, voisivat oman ymmärrykseni mukaan mieluummin tehdä jotain sellaista, jonka avulla paremmin pitävät verenpaineensa kurissa...
Kauniisti ja kipeästi kirjoitettu. Ymmärrän, että holtittoman röyhkeät viestit ovat satuttaneet. Osalla ihmisistä ei vaan ole mitään häpyä. Onneksi ovat vähemmistöä, mutta harmi kyllä, samalla usein niitä netin äänekkäimpiä vatipäitä. Halaus! ❤️
<3
Uuh! Niin hyvä kirjoitus ja niin koskettava. Tuot niin paljon hyvää mieltä kirjoituksillasi ja kuvillasi, ettei voi sanoin kuvailla. Toiset Ihmiset pystyvät vaan olemaan toisilleen raakoja. Kovin itsekeskeistä ja kylmää arvostella tuollaista asiaa. Ero, tuon kokemuksen jälkeen olet varmasti paljon vahvempi ja ero on loppujen lopuksi uuden alku. Ihanaa kevättä! ❤️
Voin vain kertoa että kun puolisosi kuolee tilannetta ei voi edes verrata eroon.
Kuolema on lopullinen. Koskaan et voi enää kysyä tai ottaa yhteyttä tai kuulla kuulumisia hänestä.
Siksi ero on lohdullisempi näistä kahdesta.
Voimia toipumiseen.
Totta.
Jos tilanne on sinulle henkilökohtainen, toivon ettei vertaukseni loukannut sinua.
<3 <3
Voi apua. Et ole tilivelvollinen kenellekään somessa, omituista vaatia sellaista. Toisaalta kaikkia ei voi koskaan miellyttää ja sitä yrittäessään helposti rikkoo itsensä. Pidä itsestäsi hyvää huolta! 💕 Toivottavasti saat voimia kannustavista viesteistä, niitä on kuitenkin paljon. 🥰
Erosta on nyt puolitoista vuotta, olen hyvää matkaa toipumisen paremmalla puolella <3
Kiitän samalla kaikkia kommentoineita ja ylipäänsä lukijoitani, joista 99,9% on hienotunteisia, kypsiä, empaattisia ja ihania ihmisiä.
Tämän verran meni aikaa, että kykenin pukemaan eron viimein sanoiksi täällä blogissa. Vaikkei sitäkään olisi tarvittu, mutta tänä keväänä tuli aika, jolloin itse halusin.
Ihana Sanni. ❤️On mielenkiintoista miten jotkut ihmiset kokevat omistusoikeutta toisen ihmisen henkilökohtaiseen blogiin. Sinun blogi, sinä päätät.
Näin henkilökohtaisen surun äärellä toimisin kuin sinä, kirjoittaisin asiasta siinä kohden, kun suru on jo hieman laastaroitu, enkä silloin kun olisin rikki, auki, sydän vereslihalla.Mitään velvollisuutta ei ole kirjoittaa aiheesta ollenkaan, jos ei niin halua, kaikki kunnioitus toisen surutyölle. Netissä kun on niitäkin ihmisiä, jotka eivät halua hyvää, miksi päästää heitä elämään silloin, kun on polvillaan. Kipu on muutenkin niin suuri ja vielä hahmottamatta.
Tulisi olla kunnioitus ja empatia toisen surutyötä kohtaan. Ehkä jotkut paremmin ymmärtävät sitten, kun ovat itse polvillaan. Aika harva tätä elämää elää, suurelta surulta säästymättä.
Omaan blogiin kirjoitin vastikään tälläisen lainauksen, sillä tämä helpottaa ymmärtämään kiusaajia, joita omaan blogiin on tullut myöskin ja jopa ihan vainoamisen muodossa.
"Tarve tuomita toinen ihminen syntyy siitä, ettei vielä uskalla tai osaa nähdä omaa raadollisuuttaan.
Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: heitä jotka jo tunnistavat omat heikkoutensa, ja heitä, jotka eivät sitä vielä tunnista.
Mitä suurempi tarve on toisen tuomitsemiseen, sitä ohuempi on oma itsetuntemus."
Voimia Sanni, surutyö kestää pitkään ja ikävä kulkee rinnalla, kuten kirjoititkin, erossa ei menetä vain yhtä ihmistä vaan isomman kokonaisuuden.
Kiitos Tiia <3
Juuri näin tein. 🙏🏻 Siihen meni 1 vuosi ja 6 kuukautta.
Oon seurannut sua pian 10 vuotta ja oon hämmentynyt millaista palautetta olet saanut. Tottakai bloggaaja itse päättää bloginsa sisällöstä. 15 vuoden eroa ei halua julistaa maailmalle, ennenkuin on itse en täysin käsitellyt, eikä silloinkaan siitä tarvitse blogata.
On ollu upeeta nähdä miten sun blogi on kehittynyt lähinnä kosmetiikkaan keskittyneestä kokonaisvaltaiseksi hyvinvoinniksi. Tsemppiä tähän hetkeen, oot upea!
Jos ei oo isompia murheita ku joku saatanan nettikiusaaminen ni elämässä menee hyvin.
<3 ja halaus
Hyvä kirjoitus jälleen. Tuntuu että ihmisiltä välillä puuttuu ihan kokonaan tilannetaju tai sitten kuvitellaam toisen elämästä liikaa whatever.... se on aina helppo sanoa/ kirjoittaa miten pitäisi tai ei pitäisi toimia/elää. Itse kun elää siinä vaikeassa tilanteessa niin sitten vasta tietää...ja jokainen kokee asiat erilailla.
No mutta. Tsemppii sinne ,meille kaikille eri tilanteessa eläville ymmärtää toisiamme niin suruissa kuin iloissa💚.
Ps. Ihanat kuvat😍😍😍😍 taulumatskuu🙋♀️😎
Ihmiset osaa kyllä olla käsittämättömän ilkeitä. Se että joskus olet jakanut elämästäsi jotain muille, ei tarkoita että asioista raportointi olisi joku velvollisuus jatkossa. Mä myönnän katkaisseeni yhteydenpidon pariinkin ystävään, jotka käyttäytyivät kuin olisin jotenkin tilivelvollinen tekemisistäni.
Ihmiset suhtautuu eroonkin niin eri tavoin. Mä olen ottanut omani yllättävän kevyesti, mutta mä olen työstänyt ja itkenytkin asiaa jo pitkään etukäteen. Nyt se vain on konkrerisoitunut muuton myötä. Itsellä on muutenkin asioiden käsittelytapa sellainen, että puhun paljon ja avoimesti muillekin kuin läheisimmille. En tokikaan siis mitään henkilökohtaista paasausta, mutta esim duunikaverellle olen viime viikon heittänyt läppää korona-ajan kotiinkuljetuspalveluista, esim. siitä kuinka sohvan saa rappukäytävästä sisälle, kun postin kundit ei saa astua kynnyksen yli.
Oman pesän rakentaminen toimii tässä tapauksessa jo itsessään terapiana. Olen tosin aavistuksen ahdistunut tavaran määrästä ja siis nimenomaan kosmetikan määrästä. Nyt kaappeja järjestellessä se korostuu...
Kuorotipu ❤️❤️ Lämmin halaus. Olen niin pahoillani että sinullakin on tällainen suru ❤️
Tiedän niin mitä tarkoitat. ❤️
Mun kohdalla ainoa vastaus oli vuokrata kosmetiikalle oma toimisto.... eli työhuone. (Tää yritti olla kevennys tähän ikävän aiheen loppuun... ☀️)
Olet rohkea ja viisas ihminen.Elämä tuo lisää näkemystä ja avoimuutta asioiden katsomiseen.
On kuitenkin ihan ok pelätä ja elämäntilanteessa, joka on itselle uusi niin kokee hetkitistä voimattomuutta.
Olen mielenkiinnosta seurannut niitä ihmisiä, jotka ovat jääneet eläkkeelle pitkän uran jälkeen ja pitkän elämän sen jälkeen eläneenä, että heissä huokuu elämänilo sekä tietty silmäkulmassa näkyvä lapsenmielinen ilkikurisuus. Heitä kuunnellessa olen ihaillut sitä muutoksiin heittäytymistä ja avoimuutta myös niissä itselle epämukavuusalueella olevissa päätöksissä, kuten YT : sen kautta tehtävän muutokset, avioerot, puolisoiden päihdeongelmat tai heidän menehtymisensä.
Ikääntymisessä on ihailtavaa viisautta, kun jättää itsensä avoimeksi muutokselle ja uteliaaksi elämälle.
Tarkoitukseni on siis vain sanoa tällä, että usko itseesi ja päätöksiisi, tunnista heikkoina hetkinä pelko ja yritä aina uudelleen; Muutos on aina mahdollisuus <3 Myös rakkaudessa.
Olet kaunis ihminen, kenestä huokuu myös elämänilo. Uskon, että kaikki kääntyy vielä hyväksi ja epidemian tuona turvattomuus uudessa elämäntilanteessa tuo sisällesi voimaa :)
Niinhän sitä sanotaan, että 'Se, mikä ei vahvista - tappaa'
Eiku..? ;)
Hyvänen aika! Kai sitä jokainen saa kertoa elämästään juuri sen verran, kuin itse haluaa? Miten joku voi edes olettaa, että pitää kaikesta kertoa ja avautua.
Some-henkilökin on yksityishenkilö, jolla on yksityisyys.
Toivotan voimia elämäntilanteessasi ja tässä muutenkin niin haasteellisessa ajassa! <3
<3
Ihmisistä on tullut somen myötä uskomattoman harhaisia. Ajatus siitä, että bloggaaja olisi lukijoilleen jotain velkaa tai tilivelvollinen on aivan typerä. Tämä blogi on sinun alustasi ja sinä päätät mitä siellä julkaistaan ja mitä ei. Meillä lukijoilla on varmasti toiveita siitä, mitä haluaisimme lukea, mutta se ei velvoita tai sido sinua mihinkään.
Tsemppiä!
❤️
Harvoin enää kommentoin, mutta tämä sai itkemään puolestasi. Minulle opetettiin jo pienenä, että "Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, kannattaa olla hiljaa". Monelta tämä on valitettavasti nykyään unohtunut eikä ne mölyt pysy mahassa somessa. Todella kurja kuulla, että olet vaikeina aikoina saanut vielä tällaista kokea. Toivon sinulle iloisempia aikoja ja että tämä kirjoitus herättelisi edes vähän mölisijöitä miettimään, olisiko omalla kohdalla kiva. Haleja. <3
Voimia Sanni❤️ Olen tyrmistynyt siitä millaisia viestejä olet saanut joiltain lukijoilta. Koen niin paljon empatiaa sinua kohtaan että melkein itkettää. En vain pysty ymmärtämään kuka voi ajatella niin, että kenenkään tarvitsisi ventovieraille ihmisille jakaa mitään sellaista mitä ei halua. Joillain ihmisillä on suhde blogiin, mutta kenelläkään lukijalla ei ole suhdetta Sinuun.
❤️
Olipa koskettava postaus. Pakko alkuun sanoa, että en itsekään ole aina kyennyt hillitsemään itseäni, varsinkaan pandemiaan liittyvissä aiheissa, ihan niin kuin olisin toivonut. Siihen liittyi vain niin hallitsematonta pelkoa vakavasti sairaan läheisen takia jolle korona ja terveydenhuollon resurssien riittävyys on elämän ja kuoleman kysymys, että ihmisten käytös, joka näyttäytyi välinpitämättömyytenä ja jossain kohtaa jopa tietynlaisena itsekeskeisyytenä, veti pasmat täysin sekaisin... josta syntyy tarve puolustautua ärhäkästi, verbaalisesti, tehdä voitavansa. Jos se toinen voisi edes jotain tajuta. Mutta tokikaan se ei ole se rakentavin lähestymistapa. Ja olet oikeassa tuosta avaimenreiästä. Vaikka ihmiset voivat olla myös puhtaasti välinpitämättömiä, niin monesti taustalla on myös monimutkaisempia selityksiä.
***
Sattumalta kuuntelin tällaista biisiä kun luin tämän postauksen, ja se loi mielettömän kauniin, herkän, ainutlaatuisen hetken kirjoituksesi lukemisesta ja taianomaisten kauniin kuvien katsomisesta: https://open.spotify.com/track/0DNBrEt6XVU7qsuxahUw4K
Ihmettelen kyllä ihmisten halua repiä rikki, hajottaa palasiksi, vetää alas sanoillaan. Mistä se kumpuaa? Miksi lyödä jo maassa olevaa..? Voiko olla niin, että kun löytyy palanen heikkoutta, niin siihen tartutaan kuin hyeenat jonkin tyydytyksen saamiseksi? Mutta mitä nämä rikki repijät eivät ymmärrä on se, että mitä tekee toiselle, tekee sisimmässään itselleen. Vaikka sen psykologian ymmärtäminen on vaikeaa, yritän suhtautua heihinkin myötätunnon kautta (vaikkakin rajat vetäen). Yksinkertaistaen haluaisin ajatella, että ihminen voi toimia joko rakkaudesta tai pelosta, ja toivoa valoa pelon pimeydessä kulkeville. Todellisuus on monimutkaisempi, ja jotain pahuuden, tahallisen ikäänkuin huvin vuoksi satuttamisen olemuksesta jää minulta ymmärtämättä. Se on vain hyväksyttävä, ja toivottava, että valo tavoittaisi heidätkin vielä.
Kauneutta ja rakkautta kevääseesi, Sanni <3 Kiitos, kun kirjoitat näistä vaikestakin aiheista. Tämä todella kosketti jotain syvästi.
Kiitos momo <3 <3
(Ja kiitos muuten hurjasti tuosta Hania Rani -musikkilinkistä, tämä olikin minulle ihan tuntematon artisti ja lisäsin heti suosikkeihin. Tosi kaunista musiikkia. Vähän tuli Philip Glass -viboja.)
Kauniisti kirjoitettu, ja tämän suuntaisesti ajattelen itsekin.