Ainakin minulle. ;)

(Samalla voisin muutenkin kertoa salaattien maailmasta Kreikan ravintoloissa.)

Mutta ensin: horiatiki. Eli kreikkalainen salaatti.

Horiatiki tarkoittaa "kylänmukaista" eli perinteistä, (c)hora = kylä. Horiatiki on Kreikassa yhtä selvä osa ateriaa kuin meillä, hmm, mikähän se voisi edes olla? Joku vihreä salaatti?

Mikä minua nyppii suomalaisissa kreikkalaisissa ravintoloissa, on horiatikin epäoikeaoppinen ja sanalla sanoen halvennettu koostumus. Eikä muunnos jää pelkästään kreikkalaisiin ravintoloihin, vaan tilasitpa kreikkalaisen salaatin missä ruokapaikassa tahansa Suomessa, saat sen vesitettynä.

Oikeaoppinen kreikkalainen salaatti koostuu näistä:

Kurkku, tomaatti, vihreä paprika (nimenomaan vihreä), punasipuli (nimenomaan puna ;)), oliivit ja feta. Siinä raaka-aineet horiatikiin.

Mausteeksi oreganoa ja kastikkeeksi oliiviöljyä.

Juuri nämä ainesosat yhdessä luovat horiatikille sen ominaisen maun. Jätä yksikin pois, niin salaatti ei ole ihan horiatiki. Jos vaikka vain vaihtaa paprikan punaiseen, maut eivät toimi samalla lailla yhteen.

Jep, hyväähän se on muullakin paprikalla ;) Mutta ei sama asia.

Joskus Kreikassa tapaa versioita, joissa on oliivien sijaan tai lisäksi kapriksia, tai koristeen ominaisuudessa peperonia (aika harvinaista, mutta esim. Thymaloksen versiosta niitä löytyi).

Salaatin rakenteeseen kuuluu myös ainesten suurpiirteinen pilkkominen, ne ovat kulhossa isoina, mehevinä lohkoina ja feta yhtenä palana kasvisten päällä. Aineksia on runsaasti, jopa niin paljon että yksi horiatiki käy usein omasta ateriastaan.

Tilaa sama salaatti Suomessa, ja se tulee melkein aina vihreällä salaattipohjalla. Oletteko huomanneet? Suomessa vihreä salaatti (usein halvin mahdollinen eli jäävuorisalaatti) muodostaa suurimman osan salaatista, ja salaatinlehtien seassa on pilkottuna vähän tomaattia, kurkkua ja paprikaa. Oliivit ja/tai sipuli saattavat usein puuttua. Ja feta on lähes aina kuutioitua, kumimaista "salaattijuustoa", ei aitoa fetaa.

Jonkun mielestä on varmasti pikkusieluista ärtyä tällaisesta. Mitä väliä? Mutta minä ärryn, koska horiatikin klassinen maku vesittyy salaatinlehdillä. Ne eivät kuulu kreikkalaiseen salaattiin. Lisäksi ärryn, koska salaatinlehdet muuttavat horiatikin vähemmän ruokaisaksi, ja koska veikkaan, että niiden funktio on edullistaa salaatti = vähemmän kustannuksia ravintolalle. Täytä kulho isoilla tomaatti-, kurkku- ja paprikalohkoilla, on tuloksena tietysti kustannuksiltaan kalliimpi annos kuin höttöisillä, kivasti tilaa vievillä salaatinlehdillä täytetty lautanen.

Noniin. Mutta se horiatikista. :)

Salaatit Kreikassa.

Suuressa kreikkalainen keittiö -jutussani kerroin, kuinka Kreikassa 'salaatti' on paljon laajempi käsite kuin meillä, sisältäen mm. kaikki ylläolevassa kuvassa näkyvät ruoat (takimmaisena olevaa pinaattipiirasta lukuunottamatta).

'Salaatti' voi siis olla meille tuttu salaatinlehdistä ja muista perinteisistä salaattivihanneksista tehty sekoitus, mutta se voi olla myös tahna, pyree tai dippi tai lämmin kasvislisuke kuten lautasellinen keitettyä punajuurta tai höyrytettyä kesäkurpitsaa. Käytännössä mikä tahansa lämmin tai kylmä kasvislisuke on kreikkalaiselle 'salata'.

Ajattelin jakaa muutaman sanan salaatin valinnasta Kreikassa ruokaisuutensa näkökulmasta. Täällä nimittäin salaatin koko, koostumus ja hinta eivät kulje minkäänlaisessa loogisessa synkassa.

Jos salaattijorinat eivät kiinnosta ja skippaat mielelläsi loppupostauksen, niin postauksen ydin on tässä: hinta-laatu-ruokaisuus-suhteeltaan ei ole horiatikin voittanutta. Se maksaa 4-6€, ja sisältää hintaansa nähden kiistatta kaikkein eniten syötävää. Kerran laskin, että horiatikissani täytyi olla ainakin neljä isoa tomaattia. Aina en edes jaksa syödä kaikkea. Salaatin päällä lepäävä fetapala on sekin useimmiten erittäin reilu kimpale.

Mutta tilaapa joku muu salaatti...

Tässä esimerkiksi pääruokalistalta tilattu mustekala-linssi-salaatti. Hintaa 15,90€, eli todella kallis kreikkalaisen ravintolan annokseksi. Kun annoksessa on seafoodia, hinta pompsahtaa heti. Katkaravut nostavat salaatin aina korkeimpaan hintaluokkaan, mustekala tulee heti seuraavana.

Salaatin koostumus: muutama vihreä salaatinlehti ja keko linssejä, joiden seassa muutama toisiaan etsivä kuutio kurkkua ja paprikaa. Mustekalaa salaatista oli vaikea löytää tai maistaa, kai sitä oli jokunen ihan pieneksi leikattu pala jossain linssikeon uumenissa.

Jäikö nälkä? Todellakin.

Tässä erilliseltä Salaatit-listalta tilattu annos, eli pääruoaksi luokiteltava, hintaa 9€. Hyvin tyypillinen esimerkki pääruokasalaatista.

Mediterranean Salad -niminen annos sisälsi menun mukaan vihreän salaattipohjan, punakaalia, grillattua munakoisoa, aurinkokuivattua tomaattia, paprikaa ja fetaa. Kuulostaa hyvältä, eikö? Välillä menen siihen lankaan, että tilaan näitä vihreän salaattipohjan pääruokasalaatteja (kun vaihtelukin kiinnostaa), mutta petyn aina.

Kuten näkyy, annoksesta 80% muodostuu vihreästä salaatista ja punakaalista, jota on lautasella hyvin ilmavasti siroteltuna = vatsantäyttöarvo minimaalinen. Entä grillattu munakoiso? Salaatinlehtien alla on muutama ohut koisoviipale. Paprikaa ja aurinkokuivattua tomaattia on myöskin hyvin niukanlaisesti. Fetaa muutama kuutio.

On se hullua. Saman ravintolan horiatiki maksaa 4,50€ eli puolet vähemmän, ja sisältää arvoltaan 10 kertaa arvokkaammat ainesosat. Puhumattakaan täyttävyydestä. Sama kuvio lähes kaikissa ravintoloissa.

Tässä puolestaan on alkuruokasalaatti, hinnaltaan 4€. Löytyi ruokalistalta nimellä Seasonal Salad, ja sisältää vihreää salaattia, kurkkua, tomaattia, porkkanaa ja oliiveja. Ruokaisuusavoltaan aivan vastaava kuin edellisen kuvan Mediterranean-salaatti.

Panee suomalaisasiakkaan kovasti miettimään, millä kummalla Mediterranean-salaatin hinta perustellaan.

Kreikkalaisravintoloiden epälooginen logiikka tuntuukin olevan: kun ruoka on Orektika/Mezedes-listalla, se on halpa, vaikka olisi saman kokoinen tai suurempi kuin pääruokalistan annos.

Suosi siis alkuruokalistaa ;)

Myös lämpimien alkuruokasalaattien ruokaisuus on mitä parhain. Tässä yksi lempiannoksiani ja kreikkalaisten tavernoiden vakkareita, grillattuja kasviksia balsamicokastikkeella. Joskus annos tulee halloumin kanssa, useimmiten ei. Halloum-versio maksaa yleensä noin 7€, pelkät kasvikset 5-6€.

Ruokaisuusarvo on lähes yhtä hyvä kuin horiatikissa. Argostolin Arhontikon-ravintolassa annokseen kuului poikkeuksellisesti myös perunaa, klassinen sekoitus koostuu munakoisosta, sipulista, kesäkurpitsasta ja paprikasta. Joskus mukana on myös sieniä = yhä vain parempaa :)

.

Tämä annos, Manouri-salaatti, maksoi 10€. Jälleen, ainoa ruokaisa ainesosa on juusto.

Vihreä salaatti on näppärä keino tehdä annoksista kookkaan ja näyttävän näköisiä, samalla kun annoksen kustannukset pysyvät alhaalla. Kun annos koostuu lähes pelkästään vihreästä salaatista, odottaisi hinnankin tietysti kuvastavan tätä, mutta niin ei ole. En koskaan lakkaa ihmettelemästä tätä, mutta bisness is bisness.

Manouri on halvimpia arkijuustoja Kreikassa, kilohinta 6 euron luokkaa. Kun tällainen annos myydään 10 eurolla, tulisi horiatikin hinnan olla ainesosiensa puolesta 20 euroa. Silti se on aina listan kaikkein halvin juustoa sisältävä salaatti. Juustottomat kaali- ja kurkku/tomaattisalaatit ovat kaikkein edullisimpia. Jos et tykkää fetasta ja mieli tekee ihan perussalaattivihanneksia, tilaa Tomato-Cucumber Salad. Saat kolmella eurolla suuren kulhollisen tomaattia ja kurkkua, usein mukana voi olla vähän paprikaa ja oliiviakin.

Itse asiassa, jos haluaa ruokaisan salaatin juustolla, kannattaa tilata listalta erikseen kaali- tai tomaattisalaatti (3€) ja juusto (3-4€). Hinta jää alemmaksi kuin pääruokasalaatin, mutta saat enemmän ruokaa :)

Seafood Salad. Tällä Naoussan sataman kalatavernassa nautitulla annoksella oli hintaa 12,50€. Huomattavasti parempi investointi tällä kertaa kuin ylempänä ollut mustekala-linssiviritelmä.

Annoksiin vaikuttaa luonnollisestikin myös ravintolan tyyli. Mitä hienostuneempi paikka, sitä pienemmät annokset. Mustekala-linssisalaatin tarjonnut ravintola Ithakalla pyrkii olemaan ns. vähän tyylikkäämpi estiatorio. Tavallisessa tavernassa saat useimmiten aina parempaa vastinetta rahoillesi. Paitsi kun on kyse niistä vihreän salaattipohjan pääruokasalaateista... ;)

Lopuksi: leipäyllätykset salaateissa.

Monia tämä ei tietenkään haittaa, mutta mikäli ei halua salaattinsa sekaan leipää, kannattaa pitää silmät auki sanoille dakos ja paximadi.

Nämä ovat kostutettuja, korppumaisia leivänpaloja, erityisen suosittuja Kreetalla mutta hyvin yleisiä myös muualla Kreikassa. Joskus leipä-lisää ei edes mainita salaatin tiedoissa, kuten kuvan tomaatti-kritamo-mizithra-salaatin kohdalla. (Kritamo = merenrannassa kasvava villivihannes, mizithra = anthotiron tapainen mutta vielä pehmeämpi tuorejuusto).

Salaatti kootaan leipäpalojen päälle, joten leivät on toki helppo jättää syömättä, mutta ne voivat joissain tapauksissa muodostaa jopa puolet salaatin tilavuudesta. Tämä on hyvä tietää jos ei syö leipää eikä mielellään maksa turhasta ainesosasta.

Muuten tuo kuvan salaatti oli yksi reissun parhaimmista... Niin ihanan raikas yhdistelmä "meriyrttiä", marinoitua tomaattia ja hapokasta mizithraa...

.

Mutta perus-horiatikiinkaan ei koskaan kyllästy. Tavallinen kreikkalainen syö sitä melkein joka päivä.

Nyt keksin mikä meillä suomalaisessa ruokapöydässä vastaisi horiatikia - ruisleipä. Kummatkin yhtä olennainen osa maansa ruokakulttuuria.

.

P.S. Kaverini jakoi äsken Karkkipäivän Facebook-sivulla vinkin kuvan kera Espoon Haukilahdessa rannalla sijaitsevasta kreikkalaisesta kahvilasta, jossa horiatiki tarjoillaan täysin oikeaoppisena ja mitä muhevimpana! Ei näemmä koossa kursailla! :)

Tästä tuli mieleen, että kertokaa ihmeessä vinkkejä jos tiedätte muuallakin päin Suomessa sijaitsevia paikkoja, joissa saa kunnollista kreikkalaista salaattia! :)

Niin sitä tilanteet muuttuvat hetkessä.

Mietin pitkään Paros-viikon aikana, mille saarelle vielä lähtisin. Serifos tuli nähtyä, mutta vielä on aikaa ainakin yhdelle uudelle saarelle, miksei kahdellekin. Ios, Amorgos, Kythnos… Pyörittelin aikatauluja ja selasin majoitustilannetta.

Lopulta annoin periksi tunteelle, joka kaikesta saariuteliaisuudestani huolimatta tuntui vahvimmalta – en lähde enää minnekään. Jään Parokselle kotoilemaan. Sillä kodilta Paros todellakin tuntuu, ehkä kaikkein kotoisimmalta kaikista Kreikan saarista.

Vaikea kuvailla sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota tunnen kävellessäni Parikian katuja. Tuntuu, kuin olisin käynyt täällä 10 enkä vasta 3 kertaa. Hassua. Mutta Paros on valinnut minut ja tarttunut minua kädestä otteella, joka on luja ja lämmin.

Voisin kuvitella jääväni tänne vaikka asumaan. Jos jossain päin Kreikkaa pitäisi asua.

Ja hei – Happy Green Cow oli vielä auki tänä syksynä! :)

Nyt kuitenkin istun laivassa tätä kirjoittaessani, Paroksen etääntyessä ikkunoiden takana.

Olin päätökseni jo tehnyt, mutta se joutui eilen illalla rankan koetuksen kohteeksi.

Juttelin illallistavernassa paikan omistajan Yanniksen kanssa. Kun kerroin harkinneeni lähteväni Iokselle, Yannis totesi, ”Oh, Ios would be worth it, it is beauuutiful”.

Ei, älä sano noin kun olin jo päättänyt jäädä… Sain illan aikana kuulla kerran jos toisenkin, että ”Sinun todellakin kannattaisi vielä miettiä…”

Kotia kohti kävellessä muutin sitten mieleni. Lähtisin Iokselle yhdeksi yöksi ja palaisin vielä viikonlopuksi rakkaalle Parokselle.

Istuin kämpillä koneen ääreen etsimään majapaikkaa Iokselta.

Siinä istuessani Facebook-chattiin tuli viesti: ”Wanna come see us in Santorini? We have a very comfortable couch waiting for you..!”

Viesti oli Drew’lta ja Katjalta. (10 pistettä jos joku muistaa missä tapasin Drew’n ja Katjan…!) Tämä pariskunta myi koko omaisuutensa ja lähti vuodeksi kiertämään maailmaa. Tutustuin heihin toukokuun lopussa Sloveniassa ystäväni Natashan häissä.

Drew ja Katja ovat kaltaisiani superspontaaneja matkailijoita, ja olivat vain pari päivää sitten päättäneet ex-tempore lentää Barcelonasta Kreikkaan – minun Facebook-kuvieni inspiroimina..!

Ja nyt sain kutsun tulla sohvasurfaamaan heidän luolataloonsa Santorinille…! (Jep, hekin ovat majoittuneet sellaiseen. Oih.) Kuka voisi vastustaa tuollaista kutsua?

Mikä tämä juttu on Santorinin ja yllätyssohvapaikkojen kanssa..?

Olin ihan kiemurassa. Apua, mitämitämitä… osa minusta halusi edelleen jäädä leppoisaan olotilaani Parokselle. Onhan tässä jo näitä uusia paikkoja nähty kuukauden ajan Joonialla… Osa oli päättänyt lähteä päiväksi Iokselle. Ja nyt osa ei kyennyt löytämään mitään syytä kieltäytyä Drew’n ja Katjan kutsusta!

Vastasin Drew’lle, että nukkuisin yön yli ja päätös olisi toivon mukaan aamulla päässäni.

Ja niin se olikin.

Istun nyt laivalla, joka saapuu tuokion kuluttua Iokselle. Jään sinne yhdeksi yöksi. Huomenna jatkan Drew’n ja Katjan luokse.

Voi Santorini. Kuukausi sitten kirjoitin, että kaipaan sinne niin.

Kai meidän sittenkin oli tarkoitus nähdä tällä matkalla..!

Tämä voisi olla Seinfeld-jakson nimi ja aihe.

Paha haju.

Kuvitelkaa pahin hien haju mitä olette kohdanneet ja kertokaa se kymmenellä.

Sellainen haju tarttui minuun kefalonialaisessa bussissa matkalla Argostolista Samiin kolmatta viikkoa sitten.

Olin istunut bussissa hetken kun aistin sen. Pistävä, todella aivan erityisen paha hien haju. Kuin viikon helteessä muhinut kassillinen jalkapallojoukkueen treenivaatteita sekoitettuna mädäntyneisiin hedelmiin. Mistä se tulee? Takanani ei istu ketään. Eihän se voi minusta tulla..? Apua...!! (**aloin haistella huolestuneena kainaloitani, ei, ei ole hajun lähde**)

Mutta se tulee jostain ihan läheltä...

Sitten nykäisin paitaa selkäpuolelta ja nuuhkaisin kangasta. Haju oli siellä...! Käännyin sniffaamaan penkkiä. Kyllä! Ja voi saamari! Istuin penkissä, johon oli takertunut mitä voimakkain ja vastenmielisin hien haju. Ja nyt hiki oli tarttunut minun vaatteisiini.

Jouduin istumaan kuvottavan hajun seurassa vielä Samin satamassa ja 40 minuutin laivamatkan Samista Ithakaan. Ajattelin, ettei ole mitään järkeä vaihtaa paitaa ennenkuin olisin majapaikassani Ithakalla, mihin minä paidan matkalla laittaisin? Sehän tartuttaisi laukussa hajun muihin vaatteisiin.

Merikapteenin talossa pesin paidan sekä päälläni olleet shortsit samantien. Ennen kuin Dimitriksen pyykkikone lähti pyörimään, haju leijaili voimakkaana koko huoneessani. Hyi helkkari. Olin aivan typertynyt hajun voimakkuudesta. Miten jonkun hiki voi haista tältä, ja olla niin vahva että tarttuu vielä bussin istuimesta muihin matkustajiin..?

Pyykistä tultuaan vaatteet olivat taas "entisensä".

Jonkun aikaa kaikki oli hyvin.

Mutta sitten eräänä päivänä haistoin sen taas.

Mitä ihmettä..? Minne hajua oli saattanut jäädä? Altistuneet vaatteet oli pidetty erillään muista ja pesty välittömästi. Vai olivatko ne sittenkin ehtineet koskettaa jotain toista vaatetta....?

Haistelin hulluna tartunnan saanutta puseroa. Miksi tämä haisee?! Ei kai mun oma hiki muka oikeasti ole alkanut haista tältä..?

Ainakaan en ole koskaan ikinä milloinkaan haistanut itsessäni tai vaatteissani tällaista hajua. Ei kai ihmisen hiki voi yhtäkkiä varoittamatta muuttaa kemiallista koostumustaan ja iho bakteerikantaansa..? Bakteerithan lopulta saavat aikaan hien ominaishajun.

Pesin puseron. Ja muutaman päivän päästä sniffasin hajun taas toisessa vaatteessa.

Sitten tajusin yhdistävän tekijän.

Reppu. Ne vaatteet, joita käytin reppupäivinä, alkoivat haista. Hajun oli täytynyt siirtyä alunperin bussissa "saastuneista" vaatteista reppuuni, ja siitä se nyt levitti hajua puseroiden ja farkkujen & hameiden selkäosaan. Vain vaatteiden selkäpuoli haisee, ja nimenomaan se kohta, joka on kosketuksissa reppuun.

Reppu itse ei tartuntaansa paljasta, sillä omituista kyllä, se ei haise millekään. Voitte uskoa, että olen haistellut sitä lähes neuroottisesti. Edes silloin, kun sen selkämys oikeasti on hiestäni märkä kuumina päivinä, ei mitään hajua ole havaittavissa.

Voisiko tämä johtua repun materiaalista...?

Tänä aamuna tyhjensin koko matkalaukkuni ja nuuskin läpi kaikki vaatteet.

Jonkun repun saastuttaneista vaatteista on täytynyt olla matkalaukussa ennen kuin tajusin sen hajuuntuneen, sillä melkein jokaisessa vaatteessa oli nyt aistittavissa The Bad Odour.

Pimahdin ja sulloin kaikki vaatteet kasseihin.

Pesulaan.

Nyt koko scheisse kunnon pesuun eikä mitään nyrkkipyykkäystä.

No, päälle oli tietysti pakko jättää jotkut vaatteet, sniffasin nekin sieraimet punaisina eikä niissä mielestäni ole hajua.

Ahh.

Huuhteluaineen tuoksuiset vaatteet ovat roikkuneet koko päivän parvekkeella kuivumassa. (En maksa kuivauksesta kun on omakin pyykkinaru, hain vaatteet märkinä ;)) Odottelen tässä josko saisin illalliselle pitkälahkeiset jalkaan, illat ovat taas viilentyneet.

Nyt on enää seuraava ongelma.

Millä hitolla hajun, jota ei edes haista, saa pois repusta??

Kyseessä on kameravarusteille tarkoitettu erityisreppu.

Voiko repun pestä? Voiko sille tehdä jonkun ionisointikäsittelyn..?? Ei, se lienee vain sisätiloille tehtävä toimenpide...

Mitä mä teen, jos haju seuraa minua Kreikasta kotiin...?

Mitä Seinfeld tekisi...?

.

P.S. Onko teillä jotain erityisen pahoja hienhajukokemuksia...?

Minusta tuntuu, että olen tämän vuoden reissulla kohdannut aivan poikkeuksellisen sydämellisiä ja mielenkiintoisia ihmisiä.

En tiedä onko se enemmän kreikkalaisten osoittama filoksenia, vai oma helposti kontakteille avoin persoonallisuuteni, joka johtaa kohtaamisiin. Varmasti kummallakin on osuutensa.

Ja sitten minulla tuntuu usein vain olevan tuuria.

Serifoksen päivä sisälsi kaksikin mielenkiintoista tuttavuutta.

Vaikka nämä kaksi ihmistä jäävät minulle varmastikin päällimmäisinä mieleen Serifokselta, tarjosi saari myös maisemiensa puolesta yhden huikeimmista näköalapaikoista joissa olen Kreikan matkoillani käynyt.

Minulla oli kahdeksan tuntia aikaa tutustua saareen, eli käytännössä sen kahteen suurimpaan asutuskeskukseen; satamakaupunki Livadiin ja pääkaupunki Choraan.

Serifoksen Choran sijainti korkealla kukkulalla Livadin lahden yllä on yksi Kykladien kuvauksellisimmista.

Livadista menee Choraan myös bussi, mutta minä halusin kävellä.

Ylös kylään päästyäni kohtasin aavekaupungin; täysin autioita kujia ja hiljaisia taloja.

Ei pyykkiä kuivumassa ulkona, ei huonekaluja terasseilla, ei mitään merkkiä siitä että Choran taloissa olisi elämää. Hämmentyneenä kuljeskelin äänettömillä kaduilla. Yritin etsiä tietä ylös Kastrolle eli kukkulan huipulle, mutta kaikki yritykseni päätyivät aina vain aavemaisempiin nurkkiin sortuneiden talojen reunustamille portaille ja heinää kasvaville kujille joita ei selvästikään enää käytetty.

Kuikuilin ylöspäin. Tahtoo tuonne..!

Yhden talon nurkalla viimein törmäsin toiseen ihmiseen. Nainen näytti yhtä yllättyneeltä kuin minäkin. Hän oli arviolta 7-kymppinen, selvästi myös turisti. "I saw you on the boat!" nainen sanoi. "Are you lost too?"

Nainen oli tullut Choraan bussilla, mutta sukellettuaan bussin päätepysäkiltä vanhan kaupungin kujille, hän ei ollut minun tavoin nähnyt missään muita ihmisiä. Hän kertoi tulleensa Parokselta samalla laivalla kuin minä, ja aikoneensa majoittua Serifoksen Choraan pariksi yöksi. "But there is nothing open here, and no people", hän sanoi. Sama havainto.

Fredericaksi esittäytynyt nainen kertoi, että bussipysäkin vieressä on pieni aukio, jossa on kaksi kahvilaa ja pieni supermarket. Lähdimme yhdessä sinne, sillä kumpikin tunnustautui nälkäiseksi.

Ruokaa ei kahviloista saanut paahtoleipää lukuunottamatta, ja niinpä ostin pikkumarketista porkkanan ja palan fetaa, ja kysyin kahvilan omistajalta saisinko syödä ne kahvilan pöydässä. Kahvilan pitäjällä ei ollut mitään sitä vastaan. Frederica tilasi paahtoleivän ja pian aloin tutustua mitä kiehtovimpaan matkaajaan.

Koko elämänsä paljon matkustellut Frederica kertoi, että oli vanhoilla päivillään jämähtänyt "kotoilemaan" mukavaan taloonsa Belgiassa, ja ajatellut, että eihän sitä enää vanhana "kuulu" matkustaa vaan pitää rauhoittua. Kunnes oli tajunnut, että niin ei todellakaan täydy tehdä, ja hän voi tehdä valinnan: joko jäädä mukavasti kotoilemaan tai käyttää jäljellä olevan aikansa (hän käytti nimenomaan tätä ilmaisua) siihen, että näkee vielä maailmaa.

Hän valitsi jälkimmäisen, ja viipyy kuulema harvemmin pidempään kuin pari viikkoa talossaan Belgiassa.

Kreikasta Frederica on suuntaamassa seuraavaksi Marokkoon, joka on yksi hänen lempimaistaan. Frederica on matkustanut elämänsä aikana yli 150 maassa ja pyöräillyt mm. Kuuban, Zanzibarin ja Balin halki.

Sovimme tapaavamme bussissa alas Choralta Livadiin, viimeinen vuoro lähtisi kello 15.35. Minä halusin vielä löytää tien Kastron huipulle.

Löysinkin lopulta reitin kukkulan toiselta puolelta, ja maisema oli todellakin kaiken vaivan arvoinen.

Olin Kastron laella aivan yksin. Hengitin ympäröivää seesteisyyttä ja olisin voinut jäädä siihen vaikka tunniksi tai kahdeksi. Mutta pian oli riennettävä bussille. Harmitti irrottautua hetkestä.

Kun palasin bussipysäkille, ei Fredericaa näkynyt. Tai muitakaan bussin odottajia.

Kello oli 15.29. Arvasin heti, että bussi oli mennyt ennen aikojaan, eihän täällä aikatauluista piitata minuutin päälle.

Harkitsin lähteväni alas kävellen, mutta päätin kuitenkin käydä kurkkaamassa kahvila-aukiolla olisiko siellä ketään, joka voisi mahdollisesti toimia taksina ja heittää minut alas. Aukiolta Chorasta poispäin lähtevällä autotiellä näin naisen, joka juuri astui autoonsa. Kipitin hänen luokseen.

"Signomi, Livadi?" kysyin. "No bus." Nainen nyökkäsi ja raivasi pelkääjän paikalle tilaa, "Yees, Seeerifos", hän sanoi, selittäen äänenpainolla bussien aikataulunmukaisuutta saarella.

Ajoimme alas kukkulan rinnettä siksakkaavaa tietä. Nainen oli aluksi hiljaa mutta alkoi sitten puhua lyhyitä lauseita huonolla englannilla. Mistä olin kotoisin? Missä asuin?

Lähestyessämme Livadia nainen kysyi, haluaisinko tulla hänen mukaansa uimaan. Kiitin kutsusta ja sanoin, että minulla oli hirveä nälkä Choran olemattoman tavernatilanteen seurauksena, ja että mieluusti olisin menossa nyt syömään. "There is restaurant near to my house", nainen, Eleni nimeltään, sanoi. "You can swim and then you eat", hän sanoi ja hymyili. "You can dusch in my house".

Nainen vaikutti jotenkin niin sympaattiselta vilpittömässä kutsussaan, että en voinut kieltäytyä. What the hell, tässähän oli vielä neljä tuntia laivan lähtöön, yhtä hyvin voisin viettää osan siitä rannalla Elenin seurassa.

Eleni asui aivan Livadin rannalla. Pian istuimme ilta-auringon lämmössä kultaisella hiekalla. Eleni kertoi rikkonaisella englannillaan perheestään ja työstään. Hän on notaari. Mies on kuollut. Vanhin poika asuu Ateenassa ja on arvostettu journalisti. Nuorempi poika etsii vielä itseään.

Pulahdin vedessä ja otin kuvia. "What, so short time swim? Why you don't swim more? I swim one hour at least", Eleni nauroi.

Eleni nousi lähteäkseen pitkälle uintireissulleen ja sanoi, että talon ovi on auki, sen kuin vain menisin suihkuun ja vaihtamaan vaatteet kun siltä tuntui.

Katselin kun Eleni ui kauemmas ja kauemmas. Minulla oli lämmin tunne rintakehässä. Miten sympaattisia ihmisiä sitä tapaakaan. Tämäkin kohtaaminen vain siksi, että missasin bussin.

Kävin suihkussa ja suuntasin Elenin naapuritavernaan joka sekin oli rannalla. Nälkä oli hirmuinen.

Onnen tunne oli valtava, kun pian sain eteeni ehkä parhaiten grillattua mustekalaa mitä muistan Kreikassa syöneeni. Ja tuoretta, höyrytettyä parsakaalia. Valkoviini teki olosta raukean.

Se hetki Stamatis-tavernassa meren rannalla, kun vatsa täyttyi kuumalla, hyvällä ruoalla ja katselin auringon painumista kukkulan siluetin taakse... Se jää mieleen.

Viereisessä pöydässä istui Serifoksella kolme vuotta asunut vanhempi brittimies. Kysyin häneltä Choran autiudesta, ja sain kuulla, että kylä kirjaimellisesti tyhjenee syyskuussa. Suurin osa Choran taloista on manner-kreikkalaisten omistuksessa, ja he asuvat siellä vain kesäisin. Syksyllä talot tyhjentyvät ja kylä hiljenee asukkaiden palatessa Ateenaan tai muualle Kreikkaan. "But in the summer, ohh, you wouldn't believe it's the same place, Chora is full of life, streets and houses full of people".

Kun olin maksamassa laskua, tarjoilija kertoi Elenin soittaneen. Olin unohtanut uikkarini Elenin kylpyhuoneeseen.

Lähdin hakemaan uikkaria. Eleni oli valmistamassa lihapataa ("For my son, you know" - joo, kreikkalaisäidit...), ja kysyi, haluaisinko kupin kahvia. Laivan lähtöön oli vielä tunti. Jäin mielelläni.

Eleni esitteli minulle ystävänsä kuvaamaa kirjaa Serifokselta. Hän oli selvästi ylpeä saaren kauneudesta. Jokaisen saaren asukkaat ovat tietysti sitä mieltä, että juuri heidän saarensa on Kreikan kaunein. Ja niin se varmasti onkin. :) Jokainen saari on jolle kulle kaunein.

Kun tuli aika lähteä laivalle, Eleni tarjoutui viemään minut autolla.

"Next time you come to Serifos, I cook for you aubergine!", hän sanoi kun erosimme, js halasi minua. Voi miten ihana nainen.

Sataman odotustilassa kohtasin Frederican. "I couldn't find any room to stay in, I go back to Paros", hän sanoi. Matalasesongin ilmiöitä pienemmillä saarilla. Kaikki paikat ovat todellakin jo kiinni.

Puolentoista tunnin laivamatka takaisin Parokselle sujui kuin siivillä Frederican kanssa jutellen. Eteeni maalautui yhä vain kiehtovampi kuva erään naisen elämästä. Häät St. Martinin saarella Antilleilla, elämää YK:ssa työskennelleen sulhasen kanssa matkustellen, arkea Ugandassa ja Keniassa, mallintöitä nuoruudessa Pariisissa...  Seikkailuita Balin yössä javalaisten appelsiinikuskien kyydissä. Uskomattoman hienoa saada päästä osalliseksi tällaisia tarinoita. Aivan maagista.

Se tuike Frederican silmissä. Se valo. Katselin ryppyisiä kasvoja ja olin niin iloinen, että sain tällä matkalla kohdata hänetkin.

Olen

...saanut matkalla enemmän hyttysenpuremia kuin koskaan aiemmin. Viime vuonna öttiäiset sentään jäivät Skiathokselle, nyt elektroninen hyttysentappaja on ollut reissun viisaimpia sijoituksia. Parga oli ehkä suurin hyttysloukku.

...syönyt matkan aikana yhden "kielletyn" herkun: pinaattipiiraan. Aivan taivaallinen.

Suosittelen Attika Artopoeia -leipomon spanakopitaa, lupaan että makuelämys vie järjen. Attikan piiraissa on julmetun paksu, painava ja mehukas täyte ja vain hyvin ohuelti vastustamattoman rapeaksi paistettua filotaikina. (Toisissa piiraissa voi olla vähän täytettä, paljon taikinaa.) Raksahtaa hampaissa silleen ihan syntisen täydellisesti... (Vähensin syyllisyyden tuntojani poistamalla päällimmäiset filokerrokset :) Saa ottaa huumorilla! ;))

...ikävöinyt Mr. Karkkipäivää tällä kertaa ehkä vähän enemmän kuin yleensä <3

...kuluttanut matkan aikana puolitoista purkkia huulirasvaa. Nykyinen riittää onneksi Suomeen asti.

...saanut tällä kertaa nostettua rahaa automaateista ongelmitta. Vaihdoin pankkia viime vuotisen jälkeen. Kannatti kaikin puolin.

...näemmä muuttunut yhä vain askeettisemmaksi matkatavaran suhteen; mukaan pakatuista vaatteista kolmasosa on käyttämättä.

...ostanut esimmäistä kertaa silmämeikinpoistopyyhkeitä tavallisen meikinpoistoaineen sijaan. Ja nehän ovat tosi näppäriä! Eivät kirvele silmissä ja ovat tosi tehokkaita. Kaikkea sitä tajuaa vanhalla iällään.

Kirkolla, missäs muualla :)

En ole

...syönyt enää seepiaa viime syksyn trauman jälkeen. Vieläkin yököttää, oikeasti.

...lakannut kynsiä kertaakaan matkan aikana, vaikka niin innoissani valitsin mukaan otettavia sävyjä. Geelivahvisteista puolet on irronnut.

...käyttänyt matkalla kertaakaan huulipunaa tai huulikiiltoa

...syönyt yhtään suklaata Suomesta lähdettyäni. Harvinaisen pitkä suklaamieliteoton ajanjakso.

...taaskaan käyttänyt päivittäin aurinkovoidetta. Olen maailman huonoin esimerkki. Olen ihoni ennenaikaisen vanhenemisen siis valinnut.

...jaksanut jumpata säännöllisesti niinkuin edellisillä reissuilla. Eikä ole huono omatunto.

Kykladien sininen ja valkoinen....

Alemmat kuvat Paroksen Naoussasta, ylimmät kaksi Parikiasta.

.

Tänään suuntaan päiväretkelle Serifoksen saarelle. Taitaa olla laskujeni mukaan Kreikan saareni numero 36. :)

*

P.S. Newolosta tai hyvinvointivalmennuksesta yleisesti kiinnostuneet tai te joilla on siitä kokemusta (vaikka negatiivistakin), minua pyydettiin välittämään linkki aihetta koskevaan kyselyyn. Vastaamassa voi käydä täällä. Kysely on täysin anonyymi.

.

P.P.S. Jotenkin niin hauskaa että eilinen postaus sai niin suuren suosion :D Tällainenkin aihe näemmä voi herättää vilkasta keskustelua..! ^_^

Tämä on taas niitä pohdintoja, joista todennäköisesti voi lukea vain Karkkipäivästä. Ja voi tietysti ihmetellä, miksi minäkään valitsen tällaisesta kirjoittaa :D

Mutta tosiaan - aihe on mietityttänyt minua jo vuosia. Talouspaperi, servetit ja niiden käyttöalttius.

Joo, tiedän, voiko olla oudompaa aihetta!

Tulin juuri kaupasta ja kirosin ovella kun tajusin että unohdin talouspaperin. Pakko lähteä kohta takaisin kauppaan. Mutta sitä ennen kirjoitan tämän.

Minä olen talouspaperi/servettiriippuvainen. En tule toimeen ilman niitä. Sotken ihan kauheasti keittiössä ja syödessäni. Koko ajan on jotain kastiketta sormissa, pöydällä, sylissä ja ympäri naamaa. Tai ainakin näin minä koen. Totuus voi olla, että en oikeasti sotke sen enempää kuin keskivertoihminen, mutta jostain syystä koen nämä sotkut sellaisina jotka vaativat välitöntä poispyyhkimistä.

Joillain ihmisillä ei ole keittiössä lainkaan talouspaperia. Ei edes keittiöpyyhkeitä. Kun olen vieraana tällaisessa kodissa, koen hätää ruokaa laittaessani tai aterioidessani. Ei tarvitse kuin viipaloida yksi tomaatti, niin alan jo silmäillä hyllyjä ja tasoja etsien tuttua rullaa... tai mitä tahansa paperin tai pyyhkeen kaltaista. Haluan pyyhkiä käteni.

Joo, voin pestä käteni, mutta sitten en voi kuivata niitä mihinkään.

Joudun paperittomissa talouksissa ymmälleni. Kun ruoka-aika koittaa, haen kaikessa hiljaisuudessa vessasta WC-paperia jotta voin pyyhkiä suupieliäni edes johonkin ruoan aikana. Pälyilen muita ruokailijoita. Miten he eivät sotke..? Joku syö vaikka ribsejä - eikö tee mieli pyyhkiä sormia muuallekin kuin omaan suuhun...?

Meillä kuluu kotona ihan tuhottomasti talouspaperia. Mieheni on lähes yhtä suuri talouspaperin käyttäjä kuin minä - ja vielä suurempi "servetisti". Siinä missä minulle riittää ruokaillessa pala tavallista Emboa, mies kattaa aina pöytään nätit servetit.

Ateenalainen ystäväperheeni Milton ja Saiva lapsineen kuuluvat talouspaperittomiin. Keittiöstä ei löydy edes ns. perinteistä tiskirättiä. Koska asun heillä joka syksy ja olen talossa kuin kotonani, olen ottanut tavaksi ostaa sinne aina oman ison rullan keittiöpaperia.

Olen yrittänyt tarkkailla Saivaa ja hänen keittiörutiinejaan. Miten on mahdollista, että kahden pienen lapsen perheessä pärjää ilman paperia johon pyyhkiä tahmaisia tassuja ja suupieliä, pöydälle kaatuneista mehuista ja puuroista puhumattakaan..? En ole toistaiseksi päässyt jyvälle Saivan salaisuudesta. Hän todennäköisesti ei vain välitä lapsukaisten hillonäpeistä ja pyyhkii pöydän sotkut paljailla käsillään.

Minä, aikuinen ihminen, koen syvää epämukavuutta jos en saa aamupalajuuston rasvoittamia sormia pyyhittyä saman tien.

Ymmärrän, että kysymys on ilmeisesti vain tottumuksesta. Toiset eivät varmaankaan ole sen siistimpiä, mutta eivät välitä pienestä tahmasta tai leukaan kuivahtavasta kastikkeesta.

Onhan se varmasti rennompaa niin :) Kunpa minäkin pystyisin siihen...

Nyt lähden hakemaan sen rullan.

.

Kuuluuko teidän keittiönne talouspaperittomiin vai -paperillisiin?

Onko joukossa samanlaisia riippuvaisia kuin minä?

Minä, eilen illalla kello 22.45.

Agios Konstantinoksen kirkko, Parikia, Paros.

Sama paikka, lokakuu 2013. Rakkaimpia paikkojani koko Kreikassa.

En mennytkään ihan vielä Ateenaan.

Minun oli niin ikävä Kykladeille.

Tein eilen pitkän matkan Epeiruksesta Länsi-Kreikan ja Peloponnesoksen kautta Ateenaan ja Pireuksesta eteenpäin Kykladien sydämeen Parokselle. 636 km Google Mapsin mukaan.

Astuin bussiin Pargassa aamun pimeydessä kello 7 ja saavuin Paroksen satamaan illalla kello 22. Päivä oli mitä erinomaisin kulkuneuvoissa vietettäväksi, sillä koko päivän satoi lähes koko Kreikan alueella.

Maisemia bussimatkan varrelta.

Maailman pisin vinoköysisilta Rio-Antirrio on komea näky! Se ylittää Korintinlahden lähellä Patraksen kaupunkia, yhdistäen Rion ja Antirrion kaupungit.

Kuva sillasta paremmalla säällä (Wikimedia). Upea.

.

Olen maininnut Paroksen useasti yhtenä lempisaaristani Kreikassa. Olen käynyt täällä kahdesti aikaisemmin, ensimmäisen kerran mieheni kanssa vuonna 2008 ja toisen kerran yksinäni osana saarihyppelyä vuonna 2013. Lue täältä, mikä Paroksessa niin viehättää.

Miksi valitsin tulla taas samalle saarelle, enkä tutustua uuteen paikkaan?

Koska ikävä.

Ja koska Paroksen sijainti Kykladien laivaliikenteen keskuksena on aivan loistava ajatellen retkiä muille lähisaarille.

Suunnitelmissa on käydä täältä käsin ensi viikolla ainakin Serifoksella, ehkäpä myös Pikku-Kykladeilla joihin kuuluvat Iraklia, Skhinoussa, Koufonissi ja Dhonoussa. Kaikki paikkoja, joissa en vielä ole käynyt. Myös Amorgos kuuluu kestohoukuttaviin kohteisiin.

Kun Blue Star Naxos -laiva eilen lähestyi Parikian satamaa, ja näin Agios Konstantinoksen valaistuna hämärän keskellä Kastron laella, sain melkein palan kurkkuun. Ja kyllä siinä pari kyyneltä taisi tirahtaa kun astuin satamaan ja näin tuttujen rakennusten siluetin. Yllätyin itsekin tunteellista reaktiotani - ilmeisesti olen kiintynyt Parokseen syvemmin kuin tajusinkaan.

Liikutuksen vallassa kävelin kohti majapaikkaani, joka on satamasta ihan nurkan takana.

Tuskin maltoin odottaa, että pääsin iltakävelylle kiertämään tutut kadut ja tervehtimään Agios Konstantinosta - ja katsomaan onko Happy Green Cow vielä auki ;D Muistatteko tämän..? ^_^ Tuntuu, kuin olisin kirjoittanut sen vasta eilen....

Tässä vielä pari kuvaa Agios Konstantinokselta kahden vuoden takaa, tämän söpömpää kirkkoa en tiedä (edes se Pargan minikirkko kalliolla ei mene ohi):

Täällä on tullut istuttua mietiskelemässä ja lukemassa hetki jos toinenkin. Kirkolta avautuu seesteinen näköala merelle ja Parikian satamaan.

Eilen illalla ymmärsin vahvasti, miten paljon Joonian ja Kykladien saaret todella eroavatkaan toisistaan.

Jo pelkkä katujen ja rakennusten valkoisuus... Valkoista on kaikkialla. Pienet, labyrinttimaisesti kiemurtelevat kujat ja portaat... Kivestä huokuva lämpö illan hämärässä.

Tunnelman erilaisuutta ei voi kuvailla. Se on koettava.

Olen kuitenkin iloinen, että olen nyt kokenut Jooniankin tunnelman. Kaikilla alueilla on sielukkuutensa, ja kaikilla annettavansa Kreikka-kokemukseen. Näistä paloista muodostuu kokonaisuus, joka on minulle rakkaampi kuin mikään toinen maa Suomen jälkeen.

Iltakävelyni johti vanhan kaupungin sydämeen, tunnelmalliseen kahvilakortteliin. Ilma oli lämmin, melkein kuuma. Joonian saarilla ja Pargassa tarvitsi jo pitkähihaisen ja takin päälleen illalla, täällä ollaan eri lämpöasteissa.

Seisahtuessani kuvaamaan, alkoivat viereisen kuppilan sedät juttelemaan minulle. He puhuivat täydellistä englantia, kummatkin olivat asuneet pitkään Amerikassa. Nyt he ovat palanneet vanhoilla päivillään nauttimaan kotisaaren kiireettömyydestä.

Herrat vaikuttivat symppiksiltä ja kun he tarjosivat tuolia, liityin iloisesti seuraan.

Tämä on aika lailla tutuksi käynyt kuvio. Jos minuun joku ottaa kontaktia, se on lähes aina vanhempi herrasmies. Ei oman ikäiseni. Nuoret ihmiset eivät oikeastaan koskaan lähesty minua Kreikassa millään lailla, Zakynthoksella tapaamani Thanos muodosti miellyttävän poikkeuksen tilastoon.

Marianna heitti osuvan kommentin aiheeseen liittyen. Kerroin hänelle ihmetteleväni, miksi ainoastaan vanhukset juttelevat minulle Kreikassa, eikä nuoria kiinnosta tippaakaan. Marianna vastasi, että hänellä on sama kokemus. "Ei nuorilla ihmisillä ole enää aikaa jutella kenellekään, heillähän on puhelimensa".

No mutta touché.

Kaikki arvostus setien sosiaalisuudelle! :)

Miesten lähestymiset eivät yleisestikään ole sävyltään "romanttisia" (tyyliin, "Tules tähän papan polvelle niin setä tarjoaa drinkin"), vaan papparaiset tuntuvat vain olevan uteliaita ja kiinnostuneita juttelemaan. Niin eilisetkin herrat.

He puhuivat niin vaimoistaan kuin perheistään ja elämästä Paroksella. Ja hyvistä ravintoloista, niistähän nyt aina tulee minun kanssa puhetta :)

Minulla oli tosi hauska ilta. Kun sedät sanoivat hyvää yötä, tajusin kellon olevan jo melkein 1.

"Poikkea lasillisella huomennakin, täältä meidät löytää", huikkasi toinen miehistä, Dimitris nimeltään. (Puolet kreikkalaismiehistä tuntuu olevan nimeltään Dimitris, loput ovat Jorgoksia... :))

Kuppilan vakkareihin kuuluu myös Iuna-koira.

Minulla on ollut ihan kauhea ikävä koiria... Tänään soitinkin sisarelleni ja vaadin saada Totin ja Viivin puhelimeen.

.

Tänään on lämmintä, pilvistä ja tuulista, mutta ei sateista. Kävin aamulla pienellä kävelyllä ostamassa kananmunia ja pysähdyin hetkeksi seuraamaan jumalanpalvelusta saaren tunnetuimmassa kirkossa, upeassa Ekatondapylianissa. En ole uskonnollinen, mutta rakastan kirkkoja. Niissä on aina hyvä tunnelma.

Kukaan ei katsonut oudosti kananmunien kanssa ovella seisovaa turistia. :)

Paros <3

Minulta on kyselty, miten Kreikan kriisi näkyy täällä paikan päällä.

Talouskriisi on kestänyt jo pitkään, ja saan suunnilleen joka vuosi samat kysymykset. Olen joutunut toteamaan: ei, kriisi ei käytännössä näy ainakaan vieraan silmään juuri lainkaan. Ei kovin radikaalisesti edes kreikkalaisen silmään, paikalliset ystäväni sanovat. Vuoden 2012 lakot ovat tähän mennessä ainoa konkreettinen kriisikokemukseni Kreikassa.

Tänä vuonna ajattelin, että tilanne on kehittynyt sellaiseksi, että nyt sen täytyy näkyä ja tuntua. Harkitsin pitkään, kannattaako Kreikkaan edes lähteä tänä syksynä. Lopulta tein päätöksen vasta pari viikkoa ennen lähtöä, kuultuani muilta Kreikassa kesällä lomailleilta ettei esimerkiksi pankkiautomaattien kanssa ole mitään ongelmia.

Ja toden totta; jos ei seuraisi uutisia ja tietäisi, että Kreikka on historiansa pahimmassa talouskriisissä, tuhannet menettäneet työnsä ja kotinsa ja maan itsemurhaluvut ovat kasvussa, ei kriisin läsnäoloa pystyisi päättelemään oikein mistään.

Kriisi ei näy kaduilla tai ihmisten olemuksessa.

Julkisesti kaikki pyörii niin kuin ennenkin, kaupungilla näyttää samalta kuin aina. Ihmiset (puhun kreikkalaisista, en turisteista) käyvät ostoksilla ja kansoittavat baareja ja ravintoloita kuten ovat aina tehneet. Joitain kauppoja on sulkenut, mutta siinä kaikki mitä ulkoisesti voi havaita. Kaduilla ei esimerkiksi näy aikaisempaa enemmän kerjäläisiä tai pahvilaatikoissa asuvia kodittomia.

Ihmiset eivät näytä ahdistuneilta eivätkä itse ota tilannetta millään lailla puheeksi – muuten kuin kysymällä, mitä mieltä esimerkiksi suomalaiset ovat nyt kreikkalaisista. Toki – ne eniten kärsineet yksilöt eivät kaduilla näy. Sehän on selvää.

Mutta palkat ovat laskeneet, kaikilla, ja veroja on nostettu. Se on fakta. Tavallisen kreikkalaisen tulot ovat kiistatta kutistuneet huomattavasti viimeisten vuosien aikana – ystävääni kuunnellessa käy jo välillä mielessä, onko palkasta kohta mitään jäljellä. Eikö tämän luulisi näkyvän ihmisten käyttäytymisessä? Miten voi käydä edelleen päivittäin ulkona kahviloissa jos rahaa on vaikka puolet vähemmän kuin viime vuonna?

”Kreikkalaiset eivät luovu ulkona käymisestä oli tilanne mikä hyvänsä, se on viimeinen asia josta he luopuvat”, kertoo Nik, opiskelujen kautta ateenalaistunut nuorukainen. ”He eivät vain pysty siihen, se on meillä veressä”.

”Sitä paitsi”, hän lisää, ”Sosiaalinen kanssakäyminen on tärkeä keino lievittää kriisiin liittyviä ikäviä tunnelmia”. ”Jos jäisimme kotiin, mitä meistä sitten tulisi? Istuisimme siellä ahdistuneina?”

Ulkona käyminen ja sosiaaliset harrastukset pitävät siis aina sisällään rahan menoa. Kahviloissa istuminen tuntuu kieltämättä olevan, ei pelkästään kreikkalaisille, vaan Välimeren ihmisille ylipäänsä, toinen luonto. Ulos ei voi näemmä mennä oleilemaan vaikka puistoon, vaan aina on tilattava vähintään frappé.

Suomalainen ystäväni, jo melkein 10 vuotta Ateenassa asunut Tiina, tietää kuitenkin, että asiat ovat muuttuneet ja kertoo sen ääneen, toisin kuin kreikkalainen. Tiinan mukaan on totta, että ulkona käydään yhtä tiheästi kuin ennenkin, mutta siinä missä ennen tilattiin koko illan ajan pöytään kaikenlaista juotavaa ja naposteltavaa, tilataan nyt yksi ainoa juoma jota pyöritellään lasissa koko ilta.

Myös lähiökeskeisyys on lisääntynyt. Esimerkiksi Tiinan omassa kaupunginosassa näkee kuulemma selvästi, että ihmiset viettävät iltaa mieluummin siellä kuin lähtevät keskustaan. Kreikkalaiset ovat tottuneet käyttämään takseja, mutta nyt niihin on vähemmän varaa. Lähiöiden baareissa ja ravintoloissa on usein myös halvempaa kuin keskustassa.

Tiedän, että kriisistä puhuminen voi olla kuuma peruna, eikä moni (ystäviäni lukuunottamatta) varmasti koe luontevana avautua siitä ulkopuoliselle. Olen silti tällä matkalla systemaattisesti kysynyt jokaiselta uudelta tuttavuudelta (asiallisesti muotoiltuna, tietenkin), miten kriisi on vaikuttanut heidän elämäänsä ja lähipiiriinsä.

Lähes jokainen on vastannut: ”Ei juuri mitenkään” – muutoin kuin että palkat ovat laskeneet.

”Mutta te selviätte silti? Sillä vähäisemmälläkin palkalla?” Joo. Näin he tekevät.

Kukaan jututtamani ei vaikuta masentuneelta tilanteen johdosta, ja puhuu siitä jotenkin kumman ”etäisesti”. Ikään kuin asiana, joka ei henkilökohtaisesti tunnu erityisen merkittävältä, koska itse kuitenkin selviää arjesta niin kuin ennenkin.

Vai löytyykö asiaan luonnollisempi selitys..?

Ystäväni Marianna sanoo, että kriisi on ollut olemassa jo niin kauan, että kreikkalaiset ovat tottuneet siihen. Se on arkea. Se, mikä meille on välittynyt esimerkiksi viime kesänä uutisten kautta poikkeuksellisen sekavana ja pahana tilanteen kärjistymisenä, ei ollut sitä kreikkalaisille itselleen. Palkkoja on kutistettu jo niin monesti ennenkin ja käteisnostorajoituksia on ollut koko ajan. Ei niissä ole kreikkalaisille mitään uutta.

Pankkiautomaateilla on muuten edelleenkin voimassa 420 euron viikkoraja käteisnostoissa. Eli 60 euroa päivässä. Se ei koske ulkomaisia kortteja.

Se, ettei taloustilanne näy kaduilla ja ihmisten ulkoisessa käytöksessä, ei tarkoita sitä, etteikö se vaikuttaisi tunnetasolla. Vieraat tai puolitutut eivät odotetusti avaudu syvimmistä ajatuksistaan aiheen ympäriltä, mutta ystäväni ovat jakaneet tuntojaan minulle avoimesti.

”Olen niin vihainen että en pysty kuvailemaan sitä,” Marianna sanoo. ”Ongelma on niin paljon syvemmällä kuin taloudessa. Meidän pitäisi aloittaa korjaamalla ihan muu kriisi – mentaliteettikriisi. Niin kauan kuin täällä on ihmisiä, jotka mieluusti ovat tekemättä yhteiskunnan hyväksi yhtään mitään, jos vain mahdollista, ongelmat eivät korjaannu.”

Kreikka. Ristiriita.

Tavallaan luulen jo tuntevani sinua, mutta kansasi luonnetta en tunne. Enkä ymmärrä.

Parga.

Nyt ollaan paikassa, joka antaa uuden ulottuvuuden termille postikorttimaisema.

Katsokaa. Jos tätä ei voi jo kutsua naurettavan kuvaukselliseksi niin en tiedä mitä.

Ihmettelen miten kamerani suljin kesti eilisen kävelyn. En voinut irrottaa silmiäni tästä maisemasta enkä sormeani kameran laukaisimelta.

Yritin keksiä sopivia sanoja kuvaamaan ympärilläni avautuvaa maisemaa ja kylän söpöyttä.

Typerryttävän kaunista? Naurettavan idyllistä?

Entäs tämä pikkuisella kalliolla nököttävä kirkko keskellä sinistäkin sinisempää merta..!

Siis oikeasti - kuka näitä maisemia suunnittelee? Onko Kreikassa oma estetiikan jumala joka kertoo kreikkalaisille juttuja kuten, "Ja rakennatte sille pikkuiselle kalliolle keskelle ei-mitään pienen, valkoisen kirkon. Ei, ei siinä olekaan mitään järkeä. Se on vain kaunista".

Parga on kertakaikkisen ihastuttava.

Aivan mieletön.

Täällä ei voi kuin ihmetellä miten kohteet kuten Parga ja Nidri voivat nauttia samanlaista suosiota....

Tämä on sellainen turistipaikka, jonne minäkin haluaisin tulla lomailemaan. Ihan vaikka pakettimatkalla.

Ei minulla ole lähtökohtaisesti mitään turistipaikkoja vastaan, vaikka välillä mollaankin tietyn tyyppistä turistillista tunnelmaa. Ei minulla ole antipatioita muita turisteja kohtaan, olenhan itsekin sellainen. Turismi vain luo eri paikoille hyvin erilaisia tunnelmia. Joitain paikkoja se voi leimata kokonaan - onhan kyliä jotka on jopa rakennettu nimenomaan turisteille. Se luo aivan omansalaisen tunnelman. Jollaisesta en itse viehäty.

Tai siitä, että kuvankaunis paikka kuorrutetaan jääkaappimagneeteilla, peniksen muotoisilla pullonavaajilla ja rantapyyhkeillä niin että alla olevaa aitoa kaupunkia saa ihan etsiä. Hania, Kreeta.... Rhodoksen vanha kaupunki... :/

Mutta on myös sellaisia turistien täyttämiä paikkoja joita minäkin rakastan. Näissä paikoissa brittien valtaamat pubit ja postikorttitelineet eivät pysty kumoamaan paikkojen aitoa tunnelmaa ja erityisluonteista kauneutta.

Tällaisia paikkoja ovat Santorini. Paros. Skiathos.

Ja viimeisimpänä listallani; Parga.

Rakkautta ensi silmäyksellä.

Täällä on hyvä tunnelma. Todella hyvä.

Olen iloinnut jopa toisten suomalaisten tapaamisesta kaduilla. Aurinkomatkojen viimeisen Prevezan lennon porukka jakaantui Lefkadan Nidriin ja Pargaan, huomenna he lentävät kotiin.

Eräs lefkadalainen sanoi minulle, että Parga on lokakuussa aivan kuollut. "Oh no sweetie, you can hardly find an open kiosk to buy a bottle of water. This is no time to go there."

Ehm. Ei. Parga on eloisa vielä sesongin lopullakin. Juttelin täällä asuvan brittinaisen kanssa, joka nauroi lefkadalaisen väitteelle. Hän kertoi kuulleensa aiemminkin turisteilta tällaisia juttuja lefkadalaisten sanomina. "Taitavat vain olla kateellisia Pargalle, kun täällä on kauniimpaa", brittinainen sanoi. "He eivät halua 'omien' turistiensa tulevan tänne ja löytävän Pargaa".

No, onhan Lefkadalla kuitenkin Kreikan parhaimpiin kuuluvat rannat, sillä osastolla kohteet eivät voi kilpailla - Lefkada voittaa 6-0.

Mutta ei Pargankaan rannassa valittamista.

Valtos Beach ei ehkä näytä ihan Karibialta kuten Lefkadan mestat, mutta on täydellisen viehättävä sirppi kultaista hiekkaa ja kirkasta, turkoosia vettä.

Tapasin Pargan linnoituksella Boubis-koiran omistajansa kanssa.

Boubiksen isäntä on Korfulta mutta asuu Pargassa. Puhuimme kaupungin kuvauksellisuudesta - mieskin oli linnalla kameroineen.

"Olen töissä täällä mutta en koskaan kyllästy maisemaan", mies sanoi. "Joka päivä tekee mieli vain laulaa tälle kauneudelle".

Hän sen sanoi :)

Pakko sanoa että en usko nähneeni missään koskaan näin täydellistä postikorttiasetelmaa. Upea.

Olin jo perumassa koko Pargan keikkaa kun keskiviikon säätiedotuksessa luvattiin loppuviikolle pelkkää sadetta ja ukkosta tälle alueelle.

Onneksi päätin lopulta kuitenkin lähteä, muuten olisin missannut yhden reissun kohokohdista. Säätiedotuskin meni metsään, ainakin eilisen ja tämän päivän osalta. :)

Viikonloppuna kuitenkin tulee taas paukkumaan ja kunnolla, siksi jätän Pargan huomenna taakseni. Paxoskin jää nyt näkemättä, sinne ei enää mene täältä risteilyjä enkä halua epävakaan sään takia viipyä pohjoisemmassa Kreikassa pidempään. (Joonian alue on tunnettu sateisuudestaan Egeanmereen verrattuna.) Etelä kutsuu.

Mutta Parga - me näemme varmasti vielä :)