Tänään aamupäivällä rakkain pieni filosofini, tuhiseva energiakenttäni ja loputtoman sitkeä sissimme Viivi-koira siirtyi ajasta ikuisuuteen.
Ikävän ja suuren surun keskellä tunnen iloa ja kiitollisuutta, että sain olla mukana Viivin viimeisissä päivissä ja hetkissä.
Tätä hetkeä olen pelännyt, tätä hetkeä olen odottanut. Tähän päivään saakka en tiennyt, kestäisinkö olla läsnä kun se tapahtuu. Nyt tiedän, että se oli parasta mitä minulle ja ystävälleni olisin voinut toivoa.
Palasin Tanskasta tietämättä, että yhteinen aikamme oli ihan juuri käytetty loppuun. Kun koiria matkani ajan hoitanut ystävä toi koirat, Viivi kirmasi pihan yli luokseni kuin 10 vuotta nuorempi Viivi konsanaan. Ilahduin niin, kun näin Viivin niin pirteänä. Nämä pienet hetket olivat lahjoja. Halasin Viivin hoitajaa, olin niin onnellinen.
Eilen kävelimme Pyynikille ja Viivi askelsi päämäärätietoisesti kaksi viimeistä korttelia kotiin.
Se on viime päivät ollut tavallista aktiivisempi, seurannut minua asunnossa, tarkkaillut puuhastelujani keittiön ovensuussa ja odottanut, että menemme yhdessä nukkumaan.
15-vuotiaan rouvan askel oli viime vuosina hidastunut, turkki harmaantunut ja rakastettava nenäkkyys loiventunut, mutta tuttu persoonallisuus ja aseistariisuva energia oli yhä siellä. Ja se uskomaton sitkeys. Viivi ei todellakaan aikonut lähteä täältä tuosta vain. Kaksi vuotta sitten se kävi kuoleman porteilla ja totesi, ettei nyt kuitenkaan vielä huvittanut lähteä ja voisihan täällä vielä tuhista, herkutella tienvarsituotteilla, retkeillä metsäpoluilla ja nuolla emäntien ja isäntien ihoa vähän pidempään.
Viivi jäi, toipui ja tuhisi ja rakasti – ja oli rakastettu – vielä kaksi kokonaista vuotta. Se eli täyden elämän ja koki kanssamme Kilpisjärven luontopolut, Hämeenlinnan hiekkarannat, Kuopion toritunnelmat ja Maarianhaminan puistotkin.
Erityisesti Viivi viihtyi luonnossa ja metsässä. Se ei tiennyt parempaa paikkaa kuin Pyynikin polut tai Seitsemisen sammalmättäät. Kaikkein kuvaavin muisto Viivistä on näky pienestä chihuahuasta tomerana vaellusjoukon etunenässä, kaukana muiden edellä. Välillä tuo pieni siluetti pysähtyi polulla ja kääntyi katsomaan perässätulijoita. Kuin sanoen, "Tulkaa jo, mitä te maleksitte! Nyt mennään!"
Viivi oli pikkuinen, ponteva, arvokas ja arvonsa tunteva. Se oli lauman johtaja ja otti tilansa majesteetillisella vaan ei lainkaan ylimielisellä itsevarmuudella. Se rakasti ihmisiä ja tutustui mielellään melkein kaikkiin koiriinkin. Se oli rohkea ja utelias. Se viihtyi yhtä hyvin sylissä kuin omassa tilassaan ympäristöä rauhallisesti tarkkaillen. Mielellään jossain vähän korkeammalla tyynyn tai sohvan päällä, josta se saattoi valita, osallistuuko ympäröiviin tapahtumiin vai tarkkaileeko vain.
Pakkasesta Viivi ei tykännyt, eikä myöskään puisista lankkusilloista. Raot edustivat epämukavuutta ja riskimomentteja pienille tassuille.
Kun Viivin aika viimein koitti, se koitti hetkessä, jolloin kaikkien sen perheen jäsenten oli mahdollista päästä saattamaan Viiviä. Vaikka jouduimme tekemään päätöksen, se päätös mahdollisti kaikkein kauneimman siirtymän Viiville tästä ajasta.
Tiedättekö sen tunteen. Maailman ristiriitaisimman tunteen. Kun itsekkyys ja oikeudenmukaisuus käyvät vielä väsynyttä käsirysyä vaikka itsekkyys tietää, että se häviää. Sen pitää hävitä.
Mutta kun minä rakastan sitä, minulle tulee niin paha mieli, jos se menee pois, en halua vielä kohdata tätä oloa. Oikeus: tee oikein, tee arvokkaasti. Ja lopulta se mikä on oikein voittaa. Mutta aina siinä on pieni hätääntynyt taisto. - Koska olemme ihmisiä, ja ihmisyys on sellaista, että viimeiseen asti yritämme rutistaa rakkaita asioita itseämme vasten ja säilyttää niiden tuoman lämmön, peläten lopullisuutta, peläten menetystä. Peläten sitä, että suru jättää meidät kylmiksi. Vaikkei se lämpö lopulta mihinkään katoa, jos valitsemme rakastaa omistamatta.
Kaikkea ei voi säilyttää ikuisesti, mutta voi rakastaa, vaikka päästäisikin irti.
50 comments on “Viivi”
Ja kaikkein suurinta rakkautta on juurikin irti päästäminen.
Suuri, lämmin osanotto valtaisan isoon suruun ja ikävään.
Kiitos Suvi ❤️
Kovin kauniisti kirjoitettu. <3 Teksti porautui syvälle sydämeen ainakin tällaisella elämänpolkunsa varrella jo monta koirakaveria hyvästelleellä. Aina yhtä vaikeaa, aina yhtä kamalaa, mutta silti se hienoin lahja, jonka tuossa tilanteessa voi rakkaalle ystävälleen antaa - arvokas, rauhallinen, kivuton lähtö. Lämmin osanottoni teille.
Kiitos Katariina ❤️
Elämä on uuden kohtaamista, kiintymistä ja luopumista. Ja voi miten rakkaasta luopuminen onkaan vaikeaa!
Voimia sinulle suuren menetyksen keskellä. Viivi sai elää luonasi onnelliset koiranpäivät ja pitkät hyvän elämän.
Kiitos Kisu ❤️
Voimia suruun💔. Vaikka päätös oli oikea, suru tulee silti.
Kiitos H-K ❤️
Ei ole olemassa sanoja, jotka toisivat lohtua nyt, kun kaikki on liian lähellä. Teit oikein ja pieni Viivi odottaa Sinua siellä toisella puolella (mitä ikinä siellä onkin). Ja tulee päivä, jolloin hallitsematon suru muuttuu lempeäksi kaipaukseksi. Koska rakkaus ei voi kuolla. Voimia, voimia, voimia! <3
Kiitos NK ❤️ Kyllä tämä tekee niin kipeää. 💔
<3
❤️
Osanotto suureen suruusi. Kyllä eläimen poismeno koskee yhtä kovasti kuin rakkaan ihmisen.
Viime joulun jälkeen jouduin tekemään raskaan päätöksen nuorimman kissamme osalta.
Onneksi tämä tapahtui erittäin ihanan eläinlääkärin luona ja niin hienolla tavalla kuin tuo ylipäätään on mahdollista. Ikävä on mutta hienot muistot säilyy.
Kiitos Annukka ❤️ Asia on juuri näin, läheisen ystävän poismeno, oli se sitten ihmis- tai eläinlajin edustaja, on aina yhtä kova paikka.
Oiiih. Voi pieni Viivi. Minulla on 11 vuotias koira.. Hän on iso kokoinen ja on nyt ruvennut nilkuttamaan, muista terveyssyistä johtuen kipulääkkeet/mahdollinen leikkaus ei pysty tekemään. Vielä se on siinä kunnossa, että liikkuu ja jopa hyppii (sohvalle🤣), mutta näen että aika käy pikkuhiljaa vähiin. Tämä kyllä riipoo sydäntä päivittäin. Tiedän, että päätös on tehtävä joku päivä, eikä se ole helppo, ei vaikka se on armoa, rakkautta.
Hän on minun 3. Koira, kokemuksesta tiedän että hajoan täysin. Olen introvertti ja pidän koiraa aidosti parhaana ystävänäni jopa jonkunlaisena lapsena (vaikka on minulla lapsiakin). Mutta se ilo mitä on saanut ja mitä vielä saa, se on vaan nautittava ajasta jonka saa. Ihan niinkuin kaikessa muussakin, mikään ei kestä ikuisesti.. Ei edes meikämanne joka viikon tai 60 vuoden päästä on kompostikamaa jo. Mutta! Toivottavasti jonkun ajan päästä tulee postaus, missä kerrot koiranpentu-uutisia 😁😉.
🙏🏻❤️
Koiraystävät! ❤️
Osanottoni suureen suruusi ❤️
Suurinta rakkautta on antaa lemmikille kaunis, arvokas kuolema, vaikka samalla oma sydän särkyy. Ajan kanssa kipu onneksi hellittää, ja jäljelle jää kauniit muistot.
Kiitos Immu* ❤️
Otan osaa ❤️ Olen ollut samassa tilanteessa jo monta kertaa, aina yhtä kamalaa. Onneksi muistot jää ja jossain vaiheessa pahin suru helpottaa.
Kiitos sara ❤️
Niin kaunis teksti, josta oikeasti paistaa suuri rakkaus. ❤️ Tuo on se hetki, jota kaikki koiran (tai muidenkin lemmikkien) omistajat pelkäävät, mutta joka väistämättä joskus tulee eteen. Mutta muistot, ne jäävät, ja samoin ne kaikki asiat joita nuo pienet rakkaat ystävät meille ihmisille opettavat.
Lämmin osanotto ja jaksamista suureen suruun.
Kiitos Heidi ❤️
Kommentoin vielä täälläkin. Luopuminen on niin vaikeaa. Sitä yrittää keksiä keinoja ja vippaskonsteja, millä voisi saada lisää mansikkapäiviä. Joskus sitä saakin, ja niistä nauttii syvästi. Mutta lopussa oikein tekeminen on sitä suurinta rakkautta. Otan osaa suureen suruusi.
Pelkäsin etukäteen itse, miten selviän Batmanista luopumisesta. Siitä on nyt 9 kuukautta. Kyllä siitä selvisi, mutta se hetki juuri ennen ja sen jälkeen, voi hyvä luoja.💔
Paljon lempeitä ajatuksia sinne sinulle ja teille muille surijoille. Miten elämän lopun täytyykin olla niin kohtuuton meille, jotka jäävät jäljelle. Ja silti se jatkuu.
Haluan itse uskoa lemmikkikummituksiin. Siellä jossakin he hellästi tassuttavat, luottamus ja rakkaus sydämissään.❤️
😭 Kiitos Badis ❤️
(Ja Batman.... 💔 )
Todella kaunis kirjoitus rakkaasta lemmikistä <3 Vuosia sitten jouduin vaikean päätöksen eteen, 1-v kissani sairastui parantumattomaan tautiin (FIP). Joka päivä silloin mietin olisiko vielä toivoa. Niinkuin moni onkin jo kirjoittanut, tärkeintä on antaa ystävän mennä kun on sen aika, mahdollisimman kivuttomasti ja rauhassa.
Osaottoni ja voimia sinulle!
Kiitos anniii ❤️
Huh, ihan pian tulee päivälleen 2 vuotta kun oman chihuni jouduin päästä pois. Hän oli luonteeltaan hyvin samantyyppinen kuin tekstisi kuvauksessa oma rouvasi. Kyynelkanavat kyllä aukesivat melko pitkäksi aikaa, kun luin kirjoitustasi. Olo on melkein hullu, kun muistaa kaikki ne tunteet. Suuri kiitollisuus, että sai olla läsnä viimeisiin sekunteihin asti, pitää turvallisesti sylissä. Toisaalta kamala vastuu, kun itse joutuu sanoittaa ulkopuoliselle päätöksen päästä ystävä pois ja lopettaa kärsimys. Toistuvasti täytyy itseään realisoida ja kaivaa se mielekkyys, vaikka tietää että on toiminut oikein. Voimia <3 Ensimmäistä kertaa olen ymmärtänyt, mitä tarkoittaa kun sisäisesti tuntuu, että jotain on rikki ja palasina. Onneksi on hyvät muistot <3 <3 <3
Voi mariem ❤️🙏🏻 Osanottoni sinullekin jälkikäteen. Kyllä nämä ovatkin kipeitä asioita. 💔 Kun joutuu luopumaan hyvästä ystävästä, ikävä ei koskaan täysin katoa. Mutta pehmenee ajan myötä ja jossain vaiheessa ne hyvät muistot ja tuntemukset ohittavatkin satuttavan ikävän.
Sitä jään nyt odottamaan itsekin.
Lämmin osanottoni ❤️
Onneksi mukavat muistot eivät katoa minnekään ja ne tuovat iloa, voimia, kiitollisuutta & hyvää mieltä pitkälle tulevaisuuteen.
Kiitos Jukka ❤️
Halaus <3
Kiitos Kukka ❤️
Otan osaa, Sanni ♥️ Niin suuri menetys ja suru 😞
Kiitos Kata ❤️
Osanottoni ja voimia ❤️. Kauniisti kirjoitettu.
Meidän piti tehdä raskas päätös marraskuussa ja heti perään tammikuussa, kun molemmat kissamme (15 ja 19) tulivat tiensä päähän.
Vieläkin itkeskelen ikävääni, tuskin se koskaan kokonaan pois meneekään.
Nuo pienet otukset jättävät fyysistä kokoaan isomman aukon ja tyhjyyden kotiin 😭💔.
Voi Viivitys ❤️ Osanottoni sinullekin.
(...täällä itsekin jo pelkään seuraavaa; Totti on 14-vuotias ja sen munuaiset alkavat olla lopussa.... 😓 Yritän rukoilla ettei se menisi ihan heti Viivin perään, en tiedä kestäisinkö sitä juuri nyt.....)
Todellakin. 😭
<3
❤️
Huh, niin vaan kyyneleet tipahtelevat aamukahviin. Osanotto suruusi ja ihanaa, että sait kokea tuollaisen ystävyyden. <3
Tuo luopuminen kummittelee ainakin itselläni matkassa koko lemmikin eliniän ajan. Välillä se on haaleaa tietoisuutta siitä, että tämä ei kestä ikuisesti,välillä kouristavaa ja pelottavaa. Omat koirat ovat tällä hetkellä nuoria ja terveitä. Silti se muisto aiemmista hyvästeistä (etenkin iäkkään koiran viisas, ymmärtävä katse, kuin se tajuaisi että kotiin ei enää palata) on kolhaissut syvälle ja kulkee aina matkassa. Ajoittain suren jo etukäteen luopumista. Tyhmää, pitäisi olla kuin karvaiset ystävät jotka elävät juuri tässä ja nyt, ja nauttivat hetkestä.
Kiitos Anni ❤️
😭❤️ Tämä.....
Otan sydämeni pohjasta osaa musertavaan suruun.
❤️
Kun ihmisellä on taito solmia aitoa rakkautta oleva suhde, on sivuseikka mitä lajia kukin osapuoli on.
Kaikki täällä on yhtä.
Voimia jokaiseen sekuntiin, minuuttiin ja tuntiin.
Pahin kipu hellittää hetki hetkeltä ja tuon rakkauden turvin surun ja ikävän kestää, mutta työstä se käy.
❤️
Kiitos Sari ❤️
Juuri näin. ❤️
Otan osaa suureen suruun. <3
Lemmikit ovat täysivaltaisia perheenjäseniä, meilläkin. Rakastettuja ja niiden menettäminen aiheuttaa riipaisevaa, loputonta surua.
Sitä ajattelee (tai no toivoo), että he ovat meidän rinnalla yhtä kauan kuin mekin täällä olemme ja sitten.
Muistot jää ikuisesti.
Voimia Sanni.
Kiitos Tipi ❤️
Lämmin osanotto suureen suruun. Perheenjäsen ja uskollinen ystävä on pois ja tyhjyys tulee vastaan ikävän kainalossa niin monessa arjen hetkessä. Rakkaus jota on saanut kokea pitkäikäisen karvaturrin kanssa pysyy mukana aina. Meillä oli myös toukokuussa aika luopua perheelle niin rakkaasta koirasta. Meidän pikku parson Leuku olisi täyttänyt muutaman viikon kuluttua myös 15vuotta. Lohdutuksen halaus harteillesi!
Kiitos Sallastiina ❤️ ja lämmin osanotto myös teidän pienen rakkaan poismenon johdosta. 💔 Lemmikit ovat niin rakkaita, kyllä se vain koskee sydämeen ihan järjettömästi kun se pyyteetön rakkaus viereltä menee pois. Vaikka kuinka tietää, että niin kuuluukin tapahtua. 💔 L
Kaunis kirjoitus sai minut itkemään. Oma koirani kuoli 2 kk sitten. 13,5 vuoden iässä. Eräs hyvä ystäväni totesi minulle, että rakkauden hinta on suru. Toisaalta tiesin, että saatoin tehdä viimeisen ystävänpalveluksen ja koirani ei tarvinut kärsiä . Mutta suru on valtava edelleen ja alkaa nyt porautua tajuntaan, kun pahin shokkivaihe on ohi ja arki on alkanut. Kotona on yksinäistä, sillä paras ystäväni on mennyt pois. Tämä on aikuisikäni aikana ensimmäinen kerta, ettei minulla ole yhtään koiraa. Mutta vielä ei ole uuden ystävän aika. Lämmin halaus täältä!
Tämäpä 😪 💔
Lämmin rutistus ja osanotto menetykseesi. Rakkaita asioita ei saa eikä voi omistaa, he/ne ovat meillä aina vain lainassa. Se ei vähennä surua ja ikävää. Siitäkin huolimatta - valitsemme lemmikin, koska ilo ja kiitollisuus ajasta, jonka saamme niiden kanssa viettää, ylittää surun joka kuuluu pakettiin.
Niin kauniisti kirjoitettu! Kyyneleet silmissä luen tätä oma 17-vuotias pappakoira kainalossa. Voi kuinka kiitollinen näistä nelijalkaisista ja yhteisistä päivistä saa joka hetki olla.
Lämmin osanottoni <3
Kiitos Sara ❤️