Minulta piti tänä aamuna ilmestyä blogikirjoitus, mutta en ole pystynyt saamaan sitä valmiiksi, koska olen niin surullinen. Kyseessä on yhteistyössä toteutettu postaus ja tämä on ensimmäinen kerta kun mietin, että nyt joudun sanomaan yhteistyökumppanille, että en saanut kirjoitusta valmiiksi määräaikana.
Henkisesti jäin sairaslomalle maanantaina. En kyennyt tekemään mitään. Eikä suuren surun koittaessa tarvitsekaan tehdä mitään, on lupa ottaa aikaa surulle ja kaikille sitä ympäröiville tunteille.
Miksi kirjoitan tätä täällä?
Siksi, että haluan kertoa, että jatkoin eilen illalla ja tänä aamuna kirjoittamista. Koska kirjoitan blogia teille, kerron siitä teille. Tämä blogi on yksi työni, mutta yhtä lailla se on ilon lähde ja kirjoittaminen jotain, mitä vilpittömästi rakastan.
Ajattelin, että ei väliä jos juttu ei ilmestykään tänään, haluan silti kirjoittaa. Siitä tuli hyvä mieli ja mitä pidemmälle kirjoitin, sitä kevyemmältä olo tuntui. Sain irrotettua ajatukset tyhjästä pesäkopasta ja eteisen hyllyllä makaavasta talutushihnasta. Aihe on sellainen, josta olen halunnut kirjoittaa pitkään ja perusteellisesti. Nyt saan tehdä sen. Minulle tuli olo, että Viivikin toivoisi, että itkun ja seinään tuijottamisen sijaan tekisin jotain, mikä rentouttaa ja ilahduttaa.
Olin kirjoittanut postausta aiemmin jo viisi sivua. Se on massiivinen. Nyt olen sivulla 8.
Kirjoitan suurta kasvovesiopasta. Välillä yhä itkettää ja rintaa kouristaa, mutta tiedättekö, silti minua ilahduttaa kirjoittaa mun postausta.
Olisiko minun pitänyt jäädä täksi viikoksi sairaslomalle? Varmaan. Tuntuuko hullulta kirjoittaa yhteistyöpostausta surun keskellä? Ehkä. Mutta lopulta ei.
Päätin, että kirjoitan jutun rauhassa loppuun ja just niin perusteellisesti kuin haluan, ja unohdan aamun deadlinen. Ja nyt on ollut niin mukavaa kirjoittaa.
Kun saan postauksen lopulta ulos minulla on varmasti hyvä mieli. Toivottavasti teilläkin.
