Niin kuin Kreikan saarihyppelyilläni usein käy, päädyn ihan muualle kuin olin ajatellut. Tarkkoja suunnitelmia minulla ei ole, mutta jokin hahmotelma saarialueesta. Tällä matkalla se oli Dodekanesia.
Löysin itseni kuitenkin Koillis-Egean saarilta ja lopulta Samokselta.
Olen ollut Samoksella kerran aiemmin ja tästä on pian 23 vuotta. Kreikkalainen ystäväni Milton oli suorittamassa Samoksella varusmiespalvelusta, ja hänellä oli käytössään isovanhempiensa asunto saaren pääkaupungissa. Teimme sisareni kanssa spontaanin syyslomamatkan Miltonin ”mummolaan”.
Matkalta jäi lähinnä mieleen pääkaupungin kaunis keskusaukio sekä viileä ja tuulinen sää, joka melkein esti paluu-laivamatkamme Ateenaan. (Se oli ensimmäinen kerta kun tajusin, ettei laivayhteyksiin Kreikassa voi tai pidä luottaa sääolosuhteiden takia, ja seikka voi aiheuttaa lennolta myöhästymisen).
Nyt tupsahdin Samokselle varoittamatta vähän sellaisella ”käydäänpä kääntymässä, kun Fournilta on sopiva laivayhteys” -asenteella. Ajatuksena oli tehdä nopea parin päivän pysähdys ja jatkaa sitten Dodekanesian pienille saarille.
Kuusi päivää myöhemmin olin yhä saarella ja tunsin, että en haluaisi lähteä.
Samoksesta paljastui yksi mun saaria. 23 vuotta sitten itämään jäänyt Samos-suhde jalostui tänä keväänä vahvaksi kemiaksi. ❤️
Toivon, että minulla on joskus aikaa kirjoittaa Samoksesta laajempikin postaus, mutta tänään haluan kirjoittaa kokemuksestani Ano Vathyssa. Postauksen kuvitus on sieltä.
Ano Vathy, tai pelkkä Vathy, on Samoksen pääkaupungin alkuperäinen vanha kylä. Se sijaitsee satamakaupungin yläpuolella rinteessä.
Vathyn kanssa yhteen kasvanut moderni alakaupunki on nimeltään Samos Town, mutta kaikki kutsuvat pääkaupungin taajamaa Vathyksi. ’Ano Vathy' tarkoittaa Ylä-Vathya.
En edellisellä Samoksen vierailullani käynyt Ano Vathyssa. Kylään on lyhyt 15 minuutin kävelymatka alakaupungista, mutta tämän 15 minuutin aikana tuntuu, kuin nousisi aikakoneella toiseen aikakauteen.
Olen käynyt sadoissa kreikkalaisissa kylissä, mutta en koskaan Ano Vathyn kaltaisessa. Arkkitehtuurisesti ja tunnelmallisesti kylä oli minulle ainutlaatuinen kokemus. Ano Vathy lumosi minut täydellisesti.
Kun ohittaa Ano Vathyn arkkitehtuurisiin nähtävyyksiin lukeutuvan koulurakennuksen vuodelta 1901, alkaa pienten, autottomien kujien labyrintti. - Mutta tämä on aivan erilainen labyrintti, kuin kykladeille tunnusomaiset vitivalkoisten sokerikuutiotalojen muodostamat vanhat kylät.
Minusta tuntui, kuin olisin yhtäkkiä lipunut esiripun takaa johonkin keskieurooppalaiseen kylään tai Hans Christian Andersenin satukylään. Näkymät eivät muistuta millään lailla muita Samoksen kyliä. Tai - ne eivät muistuta mitään toista tuntemaani kreikkalaista kylää.
Ano Vathyn historia ulottuu ainakin 1500-luvulle, mutta nykyinen kylä rakennuksineen on valtaosin 1800-luvulta.
Ano Vathyn ydin on niin tiheää labyrinttia, etteivät alueen kadut ja kujat näy Google Mapsissa, vaan tällä kohtaa näkyy vain rykelmä taloja. Eksymisen vaaraa ei ole, sillä takaisin alakaupunkiin löytää aina palaamalla alaspäin; lopulta päädyt isommalle tielle.
Suosittelen kuitenkin tarkoituksella vähän ”eksymään” tänne, sillä päämäärätön vaeltelu Ano Vathyssa palkitsee. Yhä uudet ja uudet rappuset johdattavat kulkijan aina vain ylemmäs, toinen toistaan kiehtovammille kujille, portaille, kirkoille ja pikku-aukioille. Välillä talojen lomasta pilkahtaa panoraamanäkymä alakaupunkiin.
Minulla menee melkein iho kananlihalle, kun ajattelen Ano Vathya. Ihmisiä ei näkynyt juuri missään, ei myöskään kauppoja – eikä turismi ole läsnä yhdenkään matkamuistomyymälän tai edes postikorttitelineen verran. Ano Vathyssa voi vaeltaa tuntien olevansa autenttisessa 1800-luvun Kreikassa.
Voi melkein kokonaan unohtaa modernin ajan, sillä kylässä ei näe autojakaan. Kiireisen alakaupungin syke ei yllä ylös Ano Vathyyn, ja vilkkainta mitä täällä kohtaa, on puoliksi torkkuvia kissoja jotka seuraavat laiskasti katseellaan, kun kuljet ohi.
Käveltyäni ajattomalta tuntuvan ajan Ano Vathyn hiljaisilla kaduilla, kuulin ylempää yhtäkkiä ääniä. Nousin jyrkkää katua ääniä kohti, ja yhtäkkiä edessäni oli pikkiriikkinen aukion tapainen reunallaan siro kirkko sekä pikkuinen rustiikkinen taverna.
Tavernan edustalla istui joukko ihmisiä; keski-ikäinen pariskunta, iäkäs slipoveripaitainen mies, nuorempi mies ja kouluikäinen poika värikkään muovisen reppunsa kanssa. Hämmästyksekseni poika oli pukeutunut kevyttoppatakkiin tuona 27-asteisena päivänä. Raidalliseen, vähän liian ahtaan näköiseen puseroon sonnustautunut pönäkkä isäntä nojasi tavernan oviaukkoon.
Pienen kirkon viereiseltä kadulta käveli nainen vaaleanpunaiseen hilkkaan puetun koiran kanssa. Myös nainen ja koira liittyivät tavernassa istuvien seuraan.
Väki rupatteli keskenään pehmeästi ja tuttavallisesti. He selvästi tunsivat toisensa. Kyläläisiä.
Näky oli kaiken nukkuvan hiljaisuuden jälkeen odottamaton ja jollain lämpimällä tavalla liikuttava. Ihmisiä. Anovathylaisia.
Kiersin terassimaisista tasoista koostuvan aukion ja kuvasin antaumuksella kauniita rakennuksia. Tunsin tavernan asiakkaiden katselevan minua. Heidän iltapäivänsä keskelle ilmestyi muukalainen kameroineen.
Katsoin kelloa, se oli 17. Lounas oli jälleen jäänyt väliin ja minullahan oli nälkä.
Menin tavernaan ja tilasin vakioannokseni eli horiatikin. Olin ainoa ruokailija – kanta-asiakkaat siemailivat frappejaan ja limsojaan.
Tavernan vakavailmeinen isäntä toi minulle korkean lasillisen retsinaa sekä horiatikin, joka oli kuin suoraan vanhan ajan Kreikasta; valtava family-size-kulhollinen ronskisti pilkottua kurkkua, tomaattia, sipulia ja paprikaa kruununaan parin-kolmensadan gramman järkäle fetaa.
(Olin tilannut valkoviiniä, mutta mitäpä pienistä. Vaaleaahan retsinakin on..! :) )
Siinä aterioidessani katselin tavernan ihmisiä. Siinä he istuivat, kuin olohuoneessaan perheen kesken. Tupakoiden, siemaillen hitaasti juomiaan. Aikuiset ehkä työpäivänsä, poika koulupäivänsä jälkeen. Nainen koiransa kanssa oli istahtanut tavernaan kesken koiran ulkoilutuslenkin.
Tavernassa kokoontuneita yhdisti elementti, joka tänä päivänä on yhä vähemmän arvostettu: joutilaisuus. Sitä suorastaan vältellään. Samalla se on jotain, mitä moni meistä ei enää edes osaa. Koko ajan pitää tehdä jotain, olla produktiivinen, olla hyödyllinen. Tai sitten viihdytämme itseämme Netflixillä ja somella.
Katsoin itseäni. En osannut syödä salaattianikaan ilman, että vilkuilin koko ajan puhelintani. Tätäkin hetkeä piti jotenkin suorittaa: miettiä, minkä kuvan kohta jakaisi somessa. Tunsin melkein punan nousevan kasvoilleni. Nyt en avaisi Instagramia vaan olisin tässä ja täällä, sekä mieli että ruumis.
Kyläläiset istuivat ja antoivat ajan kulua. Kellään ei vaikuttanut varsinaisesti olevan tärkeää asiaa, he vain istuivat siinä kiireettöminä, vaihtaen välillä sanan tai kaksi. Kukaan ei katsonut puhelintaan. Paitsi nuorempi mies muutaman kerran.
Miehen seurassa ollut poika otti välillä esiin leluautonsa ja asettui maahan leikkimään. Hän vaikutti ehkä aavistuksen tylsistyneeltä. Mietin, oliko nuori mies pojan isä vai kenties isoveli. Pojan puheesta tunnistin sanan ’spiti’, koti. Se toistui monta kertaa. Vastauksen äänensävystä tulkitsin, ettei miehellä ollut vielä kiire kotiin. Tavernan isäntä kantoi pöytään uuden frappen ja antoi pojalle vesipullon.
Jossain vaiheessa paikalle juoksi kaksi isompaa koiraa. En tiedä olivatko ne katukoiria vai jonkun omistamia, mutta tavernan väki tunsi ne ja koiria tervehdittiin. Vaaleanpunahilkkainen koira ei ollut moksiskaan, sillekin isommat haukut olivat selvästi tuttuja.
Koirat pyörivät hetken tavernan pöytien välissä kuin nelijalkaiset kanta-asiakkaat konsanaan ja asettautuivat sitten viereiselle kujalle makaamaan. Poika meni niiden luokse juttelemaan. Ohi kulki kaksi vanhempaa kouluikäistä poikaa. Taas tervehdittiin puolin ja toisin, myös koirakantikset.
Istuin. Minunkin aikani kului.
Salaattini oli niin iso, että en lopulta saanut sitä loppuun. Kun pyysin laskun, se oli 5€. Iso salaatti ja viinilasi.
Kyllä, nyt oltiin todella menneen ajan Kreikassa.
Lähtiessäni laskeutumaan takaisin alakaupunkiin minun teki mieli viipyillä. Puhelimestani oli akku loppu enkä ilokseni voinut enää räplätä sitäkään.
Kiersin vielä muutaman kujan ja ohitin pari aiemmin näkemääni – ja valokuvaamaani – kissaa, jotka olivat samoilla sijoillaan kuin kaksi tuntia sitten.
Joutilaisuuden lahja. Kun sitä joskus osaisi vielä hyödyntää. Me kaikki tarvitsisimme joskus ripauksen Ano Vathya elämäämme.
22 comments on “Joutilaisuuden lahja”
Ihana postaus! Muistin lukion italianopettajani puheet ja fraasin "dolce far niente" (ihana joutilaisuus). Voin aistia sen kirjoituksestasi ja ihmisten kuvauksesta. Jokainen tarvitsee sitä joskus... ja usein höseltää silti jotain, jos ei muuta niin sitä puhelinta. Kreikassa aika pysähtyy, joskus, hetkeksi (ehkäpä Italiassakin pienissä kylissä- olin siellä viimeksi tosi, tosi nuorena).
Ihana joutilaisuus.... minne kadotimme sen...
(No, tiedän minne. 💔)
Ihana postaus ja ihana muistutus joutilaisuuden tärkeydestä :) Luin tuon postauksen osuvasti metrossa. Pieni hetki joutilaisuutta, niin heti kännykkä vaan käteen :/ Luettuani postauksen jäin oikein miettimään asiaa. Joutilaisuus on jotenkin tehtykin kamalan vaikeaksi... jos ymmärrät. Vaikka nyt siellä metrossa pyörii räikeät videomainokset, jotka TODELLA tehokkaasti kaappaavat huomion. Välttääkseen pitää melkeinpä tietoisesti tuijottaa jotain, ja kun muiden ihmisten tuijottelu voi olla vähän erikoista, niin mitä vaihtoehtoja jää? :D Ainakin oma katse hakeutuu niihin mainoksiin niin automaatiolla, että kännykän tuijottelu tuntuu järkevämmältä, kun saa edes valita mitä koko ajan vaihtuvaa stimulaatiota tuijottaa. Tai kahvilat. Monissa musiikki huutaa niin kovalla, että siellä on epämiellyttävää olla. Sitä hörppää kahvinsa, huutaa asiansa ja lähtee menemään. Himassa on netti. Njooh, tietysti joutilaisuudelle tilaisuuden antaminen on lopulta itsestä kiinni, mutta aika kovaa vastavirtaan uimista se vaatii tässä kulttuurissa. Ja samalla se olisi niin tärkeää. Luovuus tulee joutilaisuudesta... ja syvällinen ajattelu, ja niin moni muukin arvokas asia. Ehkä pitää lähteä jonnekin korpeen oikeasti pidemmäksi aikaa :D
Ymmärrän. Spontaani mahdollisuus joutilaisuuteen hävisi keskuudestamme siinä vaiheessa, kun älylaitteet tulivat osaksi yhteiskunnan normia ja meidän kaikkien jokapäiväistä elämää. :/ Ihminen tuntee vetoa nautintoon jo biologian sanelemana. Älylaitteet mahdollistavat jatkuvan stimulaation ja "viihtymisen" 24/7. Ennen ei ollut tällaista mahdollisuutta, joten ihmisillä oli luonnollinen tila joutilaisuuteen.
Meillä olisi totta kai edelleen mahdollisuus valintaan. Mutta - mitä valitsemme? Olen itse malliesimerkki. Olen äärettömän huolissani älylaitteiden vallasta ja niiden haittavaikutuksista ja myös puhun tästä julkisesti. Silti tartun itsekin koko ajan puhelimeen. Koska dopamiinikoukku. Koska liskoaivot, jotka tarttuvat välittömään nautintoon, kun sellaista on tarjolla.
😔
Tämän takia meidän lapsilla ei ole älypuhelimia ennen kuin on vihoviimeinen pakko. Pitkillekin reissuille lähdetään ilman viihdevehkeitä. Kehittyvien aivojen on vain kerta kaikkiaan saatava oppia joutilaisuutta, tylsistymistä, ajatusten virtaamista ja pysähtymistä, ihan vain olemassa oloa. Aikuistenkin aivot ovat plastiset ja luotan siihen, että tähän lapsena opittuun tilaan voi palata vähintään osittain.
Samos. 💜
Aamen. ❤️
Voi miten paratiisillinen paikka tämä Ano Vathy! Ja aivan eri värimaailma kuin ne yleisemmin nähdyt häikäisevän valkoisiksi kalkitut talot heleän sinisine ovineen ja ikkunapuitteineen. Ano Vathyn ihmeelliset himmeän rusehtavat pastellisävyt - kaikki on kirkkaassa päivänvalossakin jotenkin dempattua. Ja se lempeä joutilaisuus... Olet onnekas kun siihenkin kylätavernaan osuit ja ne ihmiset (ja koirat!) kohtasit. Eikä horiatikin aineksissa kitsasteltu. Hyvältä maistui, eikö vain?
Niinpä, sanos muuta. Onhan Kreikassa monenlaista arkkitehtuuria, mutta tämä oli jotenkin aivan poikkeuksellisen omatunnelmainen ja omannäköinen paikka. Turismin epäläsnäolo oli myös hyvin poikkeuksellista - kuitenkin Vathyn alakaupungin alue on suosittu turistikohde Samoksella.
Horiatiki maistui hyvältä! Samoin retsina! ☺️
OT, mutta nyt tarttisin apua. Joku muu jossain kommentissa valitti kuivia poskia ja suosittelit Laponien kasvovettä ja öljyä. Ne oli sopivasti molemmat alessa luonnonkosmetiikkapäivillä, joten ostin ne. Oon nyt käyttänyt neljä päivää vain niitä, mutta posket on kuivat kuin korput. Heti levittämisen jälkeen ja myös myöhemmin. Aamulla iho hilseilee. En ymmärrä, mikä mua vaivaa, kun koskaan ei oo ollut tällaista ennen eikä mikään ole muuttunut entisestä. Osaisitko sanoa, mitä voisin vielä kokeilla?
Tarvitset selvästi okklusiivisen kosteuttajan vielä tuohon päälle. Ihosi on niin kuiva, että kosteuden haihtuminen täytyy vielä estää kalvolla. Jos Laponien tuotteista tykkäät niin esim. Laponien balmi toimii. Mun makuun tosin Laponien balmi on vähän liian jäykkä ja heitän toisena vinkkinä Usva Cosmeticsin balmit, jotka ovat paljon notkeampia. Rainforest Balm on paksumpi ja Wild Fruit ohuempi.
https://usvacosmetics.fi/kauppa/
(House Of Organic myy näitä myös.)
Kiitos! Usvan kauppa ei toimita kuin Suomeen ja Houselta ne oli loppu, joten Laponie lähti kokeiluun. Tänään oon suihkinut kasvovettä poskiin pitkin päivää ja laitoin vielä toisen kerroksen öljyäkin, niin edes ihan vähän parempi.
Toivottavasti saat balmista avun. 🙏🏻
Balmi saapui vasta eilen. Oli jostain syystä matkalla paljon pitempään kuin piti. Tykkäsin siitä. Ja nyt on ihan siloposket :) Tässä välissä tartuin iltaisin Lumenen vanhaan sensitive naamioon ja läiskin sitä naamaan ihan uskomattomat määrät!! Kaikki vaan aina imeytyi ja imeytyi. Ja vähitellen alkoi posketkin parantua. Toissapäivänä oli eka normaali päivä. Niin kiitollinen mieli!! Nyt kun tiedän, millä posket saa kuntoon, taidan vielä jossain kohtaa kokeilla sitä whamisan kaktus-seerumia. Että oliko se oikeasti se, mikä aiheutti poskien järjettömän kuivumisen. Kun siinä ei oo mitään järkeä, mutta muuta muutosta entiseen ei ollut. Ostin kaktus-setin, mutta muita en oo vielä uskaltanut kokeilla...
Jes, ihana kuulla! 🙏🏻
Tuo Kaktus-seerumin käytös jäänee mysteeriksi. En oikeastaan keksi muuta, kuin että sun ihon suojabarriääri on jo pidempään ollut vaurioutunut, ja silloin humektanttiset tuotteet eivät auta vaan kosteus karkaa heti pois. Voi olla hyvä idea käyttää nyt pidempään kosteutta lukitsevia okklusiivisia tuotteita humektanttien päällä, vaikka iho tuntuisikin toipuvan. Eli öljyä ja/tai balmia Kaktus-seerumin tyyppisten kosteuttajien päälle. :) Näin iholla on mahdollisuus hyödyntää seerumin kosteus, kun se ei haihdu.
Tsemppiä ihon kanssa!
Kiitos jatkovinkeistä ja siitä, että iloitset mun kanssa. Ihanaa, kun on joku jolle jakaa ihohuolia ja -iloja :) Jatkan siis balmin käyttöä. Jotenkin oon nyt ihan tosi tykästynyt siihen. En oo koskaan käyttänyt senkaltaista tuotetta aiemmin.
🙏🏻
Kuulostaa ihan minun paikalta, ihana joutilaisuus <3.
❤️
Voisitko kirjoittaa minkälainen on sun tyypillinen päivä reissussa? Tai ei sulla taida tyypillistä olla, mutta joku esimerkkipäivä 🙂
Kiinnostaa siksi, että kauheasti houkuttais lähteä yksin reissuun mutta jotenkin stressaan ja jopa pelkään, että mitä mä siellä sitten teen. Tuleeko tylsää, yksinäistä...
Oon matkustanut paljon, mutta lomat yleensä on aika aktiivisia ja puolison/kaverin kanssa reissatessa vähän paine, että pitää olla koko ajan riippuliitämässä, sukeltamassa, veneretkillä jne. En osaa vaan haahuilla.
Mitä sä esimerkiksi teet iltaisin? Moneltako vetäydyt majapaikkaan ja mitä sä siellä teet? Illat mua jotenkin stressaa eniten. Kun itse mietin meniskö ne sitten itsellä netflixiä katsoessa ja siitä seuraakin ajatus, että mikä järki edes lähteä ulkomaille katsomaan netflixiä ja parempi jäädä kotiin 😅 Ihan hullua, tiedän!
Moikka Maria,
On mulla tavallaan aika tyypillisiä päiviä reissussa. :) Mutta mun päiväjärjestyksestä tai tekemisestä ei välttämättä ole hyötyä toisille yksinreissaamista suunnitteleville, sillä viihdyn yksin ja koska olen valtavan voimakkaasti tunteva (-> erityisherkkyys), mulle riittää tekemiseksi se, että istun jossain kadunkulmauksessa katsomassa kaunista maisemaa. 💜 Matkakohde itsessään on mun matkaseuralainen ja käyn sisäistä dialogia ympäristön kanssa.
Mä olin myös nuorempana se aktiivinen reissailija ja päivät on täyttyneet "to do" -listoista; kaikki nähtävyydet, museot, kohteen klassikot jne oli pakko nähdä. Toisaalta, olen jo hyvin nuoresta saakka tykännyt eniten matkustaa yksin, tein ekat Interrail-reissuni parikymppisenä, yksin, ja lähdin parikymppisenä myös Kreikkaan au pairiksi. Huomasin, että mulle sopii parhaiten olla matkalla kohteen kanssa.
Sen jälkeen kun 3-kymppisenä uuvuin, hitaammasta matkustamisesta tuli yhä tärkeämpi henkireikä. Nykyään mulla ei ole matkoilla mitään "to do" -listoja, mitä vähemmän suunnitelmallisuutta reissussa, sitä parempi minulle. Haluan vain kelluilla ympäriinsä ja päätyä jonnekin.
Tällainen on mun tyypillinen päivä matkalla:
Herään kuuden aikoihin ja keitän aamukahvit. (Olen aikainen herääjä). Aamukahvin kanssa saatan usein lähteä pienelle aamukävelylle, kyllä, ihan se kahvikuppi kädessä. :) Rakastan aamujen rauhaa ja tunnetta, kun kylä nukkuu vielä ympärillä.
Aloitan työt viimeistään kahdeksalta ja teen tyypillisesti töitä noin puoleen päivään saakka. Joskus pidempäänkin, riippuen siitä, mitä on työlistalla. Mä en ole Kreikan matkoillani lomalla, joten teen myös päivittäin töitä, tosin lyhempää päivää kuin kotona.
Puolen päivän jälkeen lähden ulos. Mulle mieleisintä tekemistä on kävellä ympäriinsä ja tutustua ympäristöön. Kylien tunnelma, esteettiset kokemukset ja arkkitehtuuri ovat mulle kiinnostavinta tarjontaa Kreikassa ja niinpä mun päivät kuluukin eniten kylillä kävellessä. Kun oma kylä on tullut tutuksi, teen mahdollisuuksien mukaan bussimatkoja saaren muihin kyliin - jos julkista liikennettä on olemassa. (Kaikilla saarilla ei ole.) Valokuvaaminen on mulle tärkeä ja rakas harrastus, ja päivät kuluvat myös valokuvatessa. Kuvaan ihan kaikkialla, koko ajan.
Vietän koko päivän ulkona ja syön tavernalounaan, ja palaan kämpille illalla, usein auringonlaskun jälkeen. Joskus harvoin menen vielä ulos syömään illallista ravintolaan, mutta useimmiten syön illalla enää vain jotain pientä kämpillä. Kreikkalaiset tavernapöperöt on niin täyttäviä, että lounas pitää kylläisenä joskus koko loppupäivän. :D
Mitä mä teen illalla kämpillä? Kirjoitan blogia. Lataan koneelle päivän valokuvat ja lajittelen ne omiin kansioihin. Käsittelen kuvia. Teen ehkä vielä vähän töitä.
En tiedä voiko sitä pitää etuna vai haittana, mutta mulla on niin paljon töitä, että ne pitävät minut (halutessani) kiireisenä koko ajan. Ei tavallaan ole mahdollista tylsistyä. Ihan aina on jotain, mitä voi tehdä läppärillä.
Ja jos mulla ei ole töitä, kulutan aikaa tutkiskelemalla seuraavia saarimahdollisuuksia. :) Matkakohteiden ja saarien infrastruktuurin tutkiskelu on mulle äärimmäisen mieluisaa ja rentouttavaa ajanvietettä, niin kotona kuin itse matkallakin. Tätä on vähän vaikea selittää. Rakastan karttoja ja mulle on jostain syystä hyvin nautinnollista vain katsella karttoja ja eri paikkojen etäisyyksä toisiinsa. Kreikassa vietän paljon aikaa tutkaillen laivayhteyksiä ja eri reittimahdollisuuksia. Minne päin pääsisin tältä saarelta? Entä seuraavalta? Miten saaret ovat linkittyneet toisiinsa laivaliikenteellä? Voin kuluttaa tähän monta tuntia, eli jo siinä on iltatekemistä :)
Kiitos vastauksesta Sanni ja ihanaa loma joutilaisuutta ❤️
☺️🙏🏻