En lähtenyt Kreikkaan, valitsin Ahvenanmaan.
Nyt alkavat jäähyväiset.
En hyvästele Ahvenanmaata, sillä Ahvenanmaa ei katoa minnekään. Mutta jätän hyvästit 15 vuotta elämässäni olleelle asunnolle ja kodille.
Vaikka en ole asunut täällä enää vakituisesti hyvin pitkään aikaan, tämä koti on ollut minulle kesäkoti, osa-aikakoti, "mökki" ja mielen lepopaikka kaikki nämä vuodet. Lapsuuskotini jälkeen tämä on asunto, johon minulla on ollut pisin suhde koko elämäni aikana. Ja synnyinkaupunkini Kuopion jälkeen Ahvenanmaa on pisimpään elämässäni vaikuttanut paikka. Muutin tänne vuonna 2003. Olen viettänyt täällä melkein puoli elämääni ja minulla on yhä Ahvenanmaan kotiseutuoikeus. Passissani lukee Åland.
Ahvenanmaan koti näkyi blogissani ensimmäistä kertaa 25. heinäkuuta 2009. Pidin vielä tuolloin yksityiselämääni liittyvät asiat visusti piilossa enkä maininnut olevani Ahvenanmaalla, mutta olin täällä kesätöissä, niinkuin olin yli 10 vuotta täältä muuttamisen jälkeen. (Kun mä menen johonkin töihin, minusta ei meinaa millään päästä eroon.. :D Kävin vanhalla työpaikallani kesätöissä yli vuosikymmenen sen jälkeen, kun olin muuttanut Tampereelle ja töissä uudessa työpaikassa. Käytin kesälomani tehdäkseni töitä vanhassa duunissa! Se oli mulle parasta, mitä kesäisin tiesin. ❤️)
Ahvenanmaa sai nimen blogissani marraskuussa 2009. Ainakin luulen, että tuo kirjoitus oli ensimmäinen, jossa paljastin suhteeni Ahvenanmaahan. Mutta en tehnyt siitä erityistä numeroa, kasuaalisti vain heitin tänne postauksen otsikolla Mitt Åland.
Tunteellisempi julistus Ahvenanmaata kohtaan antoi odottaa itseään maaliskuuhun 2013 saakka. Rikas köyhä.
Nyt on toukokuu vuonna 2022. Istun Maarianhaminan keskustassa vuokra-asunnossani ja jätän hyvästejä.
Asunto on ollut alivuokralla suurimman osan ajasta viime vuodet, ja olen käynyt täällä melkeinpä vain kesäisin. Se ei ole vähentänyt tunnesidettäni paikkaan. Välillä olen jo tuntenut saaneeni lohdullista ja hyvän tuntuista etäisyyttä, ja kokenut olevani valmis luopumaan asunnosta. Mutta sitten... kun palaan tänne, kun avaan oven ja astun tutun tuoksuiseen huoneistoon ja näen punaisen plyysisohvani... Kehon valtaa vain yksi tunne: mun koti. Mun rakas, tuttu koti joka on aina vain täällä minua odottamassa.
Ja yhtäkkiä en pysty taas millään luopumaan.
Paitsi nyt. On tullut aika irrottaa köysi. Tiesin sen, kun ostin oman asunnon vuoden alussa.
Niin paljon kuin tunteet haluaisivat pitää viimeisillä voimillaan kiinni Ahvenanmaa-viltin pehmoisesta nurkasta, nyt on mentävä eteenpäin tästä vaiheesta elämässä. Mun on kasvettava tässä vihdoin. Mun on ymmärrettävä, että luopuminen tästä kodista ei ole luopumista Ahvenanmaasta. Tämä kiinteistö EI ole mun Ahvenanmaa oikeasti, sisimmässäni. Se on yksi symboli, mutta todellinen Ahvenanmaa on aineeton kokemus ja jaettu elämä. Tunnen Ahvenanmaan läpikotaisin. Tunnen kirkot, vierasvenesatamat, kotiseutumuseot, maalaiskahvilat ja harrastajateatterit. Tunnen rypsipellot, Kastelholman linnan siluetin kaikkina vuodenaikoina, tunnen maiseman pengertiellä kohti Simskälaa ja Bomarsundin upeat luontopolut. En tunne mitään paikkaa koko Suomessa yhtä hyvin. En edes Kuopiota.
Siellä mun kokemuksissa ja eletyssä elämässä on mun Ahvenanmaa, eikä se katoa, vaikka tähän asuntoon en enää kesäkuun jälkeen palaa.
Ja Kreikka? Se ymmärtää. Siirsin lentoni syyskuulle.
Nyt on hyvä olla täällä.
