03.12.2013

Jos rakastat, päästä vapaaksi..?

Tulin eilen illalla todella surulliseksi, vaikka minun pitäisi olla iloinen.

Kirjoitin tätä tekstiä aamukahteen. Olen miettinyt koko päivän haluanko julkaista jotain näin henkilökohtaista. Mutta kyllä minä haluan, tämä on minun tapani käsitellä asiaa.

Jos et kestä ylitunteellisuutta, hyppää tämän jutun yli.

02122013_IMG_8575

Olen kertonut nuorimmasta sisarestani, joka viihtyy kaukana Suomesta ja viettää hyvin erilaista elämää kuin muu perheeni. Tämän syksyn hän on taas ollut Etelä-Amerikassa. Välillä hän oli poissa kokonaiset kolme vuotta. Tänä aikana puhuimme puhelimessa vain kahdesti. Olin niin onnellinen kun hän vihdoin palasi Suomeen viime jouluna.  Oli mieletön hetki nähdä rakas ihminen siinä yhtenä kappaleena niin pitkän ajan jälkeen..! Äänikin oli muuttunut. Ja kasvoille uurtunut nähtyä elämää. ”Hei ipana, sinullakin alkaa jo olla ryppyjä silmäkulmissa!” nauroin. Sisareni on minua 7 vuotta nuorempi eli ei enää mikään teini. Mutta minulle hän on aina se "pienin", suojeltavin. Mielessäni hänen kasvonsa ovat aina 17-vuotiaan.

Keväällä hänellä ehti jo olla suunnitelmia Suomeen jäämisestä. Mutta kun koulujen ovet eivät auenneet, hän pakkasi taas loppukesästä rinkkansa. Paluulento jäi käyttämättä ja kuukauden reissu venyi viideksi. Sisko lupasi palata jouluksi. Ajattelin, että eihän tämä syksy enää tunnu missään kun selvisin niistä kolmesta vuodestakin.

02122013_IMG_8600

Eilen juttelin siskoni kanssa netissä pitkästä aikaa.

Ei hän halua enää Suomeen. Hän hakee opiskelemaan Argentiinaan ja aikoo jäädä Etelä-Amerikkaan.

”Tiedät ettei minulle ole Suomessa mitään. Haluan olla siellä missä minulla on mahdollisuuksia ja minua arvostetaan”.

Tiedän täsmälleen mitä siskoni tarkoittaa, mutta silti sydämeni murtui. Tätä en halunnut kuulla. En pysty edes muistamaan milloin olisin viimeksi itkenyt kunnolla, mutta eilen itkin. Niin että räkä valui.

Siskoni ei ole enää mikään lapsi vaan aikuinen joka päättää itse elämästään. Ymmärränhän minä että hän on onnellisempi jossain muualla kuin täällä, ja toki ihmisen kuuluu seurata sydäntään. Mutta samalla en ymmärrä. Miksei hänen sydämensä sano, ”Haluan olla lähellä perhettäni”? Eikö hänellä ole ikävä meitä? Miten hän voi vain…. jättää meidät?

Etelä-Amerikka ei ole mikään Barcelona (jossa siskoni myös asui vuosia). Ei sieltä tulla käymään kerran puolessa vuodessa. Hyvä jos kerran vuodessa. Kyllä sen tietää mitä Etelä-Amerikkaan jääminen tarkoittaa. Minun on hyväksyttävä se, että en saa olla osa siskoni arkea. Hänestä tulee vain ”joulusisko”. Harvoin vieraileva ”guest star”.

02122013_IMG_8588

En koskaan halunnut äidin ja hänen siskojensa kohtaloa. Äidilläni oli kaksi vanhempaa siskoa jotka muuttivat Yhdysvaltoihin kun äitini oli vielä kouluikäinen. Äiti on tavannut heitä tämän jälkeen alle 15 kertaa koko elämänsä aikana. Ei sieltä vain tultu käymään. Kun oli jo uusi elämä; perhe, työt, ystävät…. Suomi tuntui heille niin etäiseltä.

Siskoni ovat minulle kaikki kaikessa, ja olen aina ollut kauhuissani äidin ja hänen sisartensa etäisyydestä. Olen usein kysynyt häneltä, "Miten voit olla puhumatta siskojesi kanssa vuoteen? Eikö sinusta tunnu pahalle kun ette koskaan tapaa?" Nyt minulle jo nuorimmalle siskolle on käymässä samoin. Enkä voi tehdä sille mitään. Se tekee minut niin onnettomaksi. Ja kiukkuiseksikin, itselleni. Miksi olen niin itsekäs että tunnen näin, kun minun pitäisi päin vastoin kannustaa siskoani unelmien toteuttamisessa? Miksi haluan taivutella hänet jäämään jonnekin jossa hän on onneton, vain että minulle tulee parempi mieli?

02122013_IMG_8589

Kun siskoni olivat pieniä, minulla oli tapana kiusata heitä. Olin tuolloin alle 12 vuotias. Kiusaus kohdistui etenkin nuorimpaan. Hän oli minun silmissäni tyhmä ja hidas rääpäle, ja ärsyynnyin suunnilleen kaikesta mitä hän teki. Nahistelu sisarusten kesken on tietysti ihan normaalia, mutta minun käytökseni nuorinta kohtaan ei ollut normaalia. Olin hänelle lakkaamatta sydämetön ja ilkeä ilman mitään näennäistä syytä. Saatoin sulkea hänet pimeään huoneeseen itkemään enkä päästänyt ulos.

Oikeasti taustalla oli tietysti syynsä. Mutta ne eivät liittyneet siskooni vaan minuun ja siihen, mitä olin käymässä läpi. Siskoni on antanut minulle jo kauan sitten anteeksi, mutta muistot vainoavat minua. Tiedän, että kiusaus jätti myös siskooni jäljet. Miten saatoin olla niin julma, se oli kertakaikkisen käsittämätöntä.

02122013_IMG_8585

Lähennyimme nuorimman siskon kanssa kunnolla vasta hänen lukioaikoinaan, kun tulimme iänkin puolesta lähemmäs toisiamme. 13-vuotiaan ja 20-vuotiaan voi olla vaikea ymmärtää toisiaan, 6-vuotiaasta ja 14-vuotiaasta puhumattakaan. Alle 2-kymppisenä 7 vuotta on hurjan suuri ikäero.

Muistan, kuinka vaikuttunut olin, kun minulle alkoi valjeta, kuinka välkky ja taiteellisesti lahjakas siskoni olikaan. ”Pieni tyhmä rääpäle” olikin itse asiassa älykkäin meistä sisaruksista. Hänestä tuli meistä kaikkein taiteellisin, herkin, filosofisin. Idealistisin. Me muut olimme kertakaikkiaan niin... tavanomaisia hänen rinnallaan.

Sitten minä muutin Ahvenanmaalle, ja pian tämän jälkeen sisko kirjoitti ylioppilaaksi ja aloitti reissuvaihteensa. Mille tielle hän on jäänyt.

Eurooppa-vuosien aikana sentään tapasimme kaksi, kolmekin kertaa vuodessa. Sähköpostihiljaisuus kasvatti silti huolta ja etäisyyttä välillä valtaviin mittoihin. Noina aikoina siskoni oli todella huono pitämään yhteyttä ja kolmekin kuukautta saattoi kulua ilman että hänestä kuului sanaakaan. Hän ikään kuin katosi omaan maailmaansa jossa aika kulki eri tahtia, hän ei sanojensa mukaan edes huomannut että oli kulunut niin kauan viestien välillä.

Joka kerta tavatessamme kuitenkin tunsin, että kunnioitukseni häntä kohtaan kasvoi. Kuunnellessani siskon tarinoita hänen elämäntyylistään, saatoin kokea vain suurta ihailua ja arvostusta. Tämä ihminen lähti kirjaimellisesti toteuttamaan unelmiaan, eikä antanut minkään yhteiskunnan normien sanella mitä hänen tulisi tehdä.

Koska sisareni on reissannut käytännössä koko aikuisikänsä, kukaan meistä perheessä ei ole päässyt osalliseksi hänen ”arkeaan”. Saatteko kiinni siitä, mitä tarkoitan..? Vaikka en välillä ole nähnyt toistakaan sisartani moniin kuukausiin, olemme silti pitäneet yhteyttä puhelimitse ja olleet aina viivalla siitä mitä toisen elämässä tapahtuu. Tunne on aivan eri, kun tiedät missä sisaresi asuu, millainen hänen kotinsa on, missä hän käy töissä, millaisen leikkauksen hän otti viimeksi kampaajalla… Nuorimmasta sisarestani en ole tiennyt mitään tällaista sen jälkeen kun hän lähti maailmalle. Hän vain on… jossain. Berliinissä. Barcelonassa. Boliviassa. Vallatussa talossa. Ystävän luona. Mutta paikat ja ihmiset ovat meille tuntemattomia, kasvottomia.

Sisko_IMG_5238

Koko ajan olemme odottaneet, että seikkailuvaihe jossain vaiheessa päättyy. Se on tuntunut itsestään selvältä. Totta kai tulee aika, jolloin saamme hänet takaisin.

Viime keväänä sisko antoi ymmärtää, että nyt se hetki olisi käsillä. Tunsin niin syvää iloa ja huojennusta. Voisimme lopultakin alkaa ”kulkea hänen rinnallaan”, tulla fyysisesti osaksi hänen elämäänsä. Damn it, minä haluan vaihtaa sähköpostiviestit oikeaan ihmiseen jonka lämpimään käteen voin tarttua.

Ja nyt… se repäistiin käsistäni. Argentiina. Olen niin suuressa tunnekuohussa että en tiedä mitä tehdä. Minun pitäisi olla iloinen siskoni puolesta, mutta tällä hetkellä pystyn vain tuntemaan surua ja haikeutta. ”Amerikan sisko”…. Niin kuin äidilläni. Joulukorttisisko. Sähköpostisisko.

Olenko minä paha ihminen kun haluaisin käyttää kaikki keinot pidätellä siskoani Suomessa, taivutella jäämään lähellemme? Jokin osa sisälläni huutaa, että minulla on oikeus saada pitää siskoni luonani, hän on jo omistanut niin monta vuotta itselleen että nyt on minunkin vuoroni. Kun sanon tämän ääneen, tajuan kuinka järjetöntä se on. Silti en voi estää tunteita. Olen hurjan surullinen!

02122013_IMG_8609

Maantiede tuli väliimme juuri kun olimme ystävystyneet, tulleet läheisiksi. Olen vain odottanut, että voisimme jatkaa siitä mihin 10 vuotta sitten jäimme. Mutta siskoni ei halua palata. Minun on vain yritettävä hyväksyä se.

.

Onko teillä kellään sisarta, veljeä tai muuta läheistä perheenjäsentä, joka asuu toisessa maassa tai jota jostain muusta syystä näette todella harvoin? Miltä se teistä tuntuu? Onko se vaikuttanut läheisyyteenne? Voiko siihen koskaan tottua..?

70 comments on “Jos rakastat, päästä vapaaksi..?”

  1. Kun itselle tuntuu jo nykyinen 500km välimatka oman siskon kanssa liian pitkältä, voin vain kuvitella kuinka riipaiselta sinusta tuntuu. :'(

    Vastaa

    0
  2. Luin juuri sinun tekstisi ja tunsin samaa tunnetta mitä sinulla on. Minun siskoni asuu Papua-Uudella Guinealla eli kaukana täältä Suomesta.
    He lähti sinne miehensä kanssa monta monta vuotta sitten töihin. Ensimmäisen kolmen vuoden jälkeen he kävi puoli vuotta Suomessa ja silloin nähtiin kolme kertaa ainoastaan johtuen pitkästä välimatkasta.
    Se oli tosi ihanaa ja onnellisia hetkiä. Nyt he ovat taas kolmen vuoden työpätkällä siellä ja sitten ei ole tietoa menevätkö vielä takasin. Ollaan puhuttu ainoastaan koneella silloin tällöin. Tämä on rankkaa ja välillä tulee tosi paha mieli, kun ajattelee asiaa. Mutta tässä mitä halusin omasta kokemuksesta sanoa.

    Vastaa

    0
  3. Minun veljeni, joka on minua vain vuoden vanhempi, asuu naapurikaupungissa. Näemme ehkä kerran vuodessa, yleensä sattumalta, tai jostarvitsen hänen apuaa, esimerkiksi ajamaan muuttoautoa.

    Monet ovat ihmetelleet, miten kaksi ihmistä, sisarusta, joilla on vieläpä vain reilu vuosi ikäeroa, voivat olla niin etäisiä. "Ettekö te edes lapsena olleet läheisiä...?" kyselevät monet. Eipä oikeastaan, käytiin samaa koulua, mutta ei edes katsottu toisiimme kun käveltiin käytävällä vastaan. Kotona kyllä juteltiin, pelattiin ja katsottiin telkkaria yhdessä.

    Ei kyse kai ole siitä, että olisimme huonoissa väleissä, vaan siitä että luonteemme ovat täysin vastakkaiset, ja ettei meillä oikein ole mitään yhteistä. En oikein keksi, mistä ihmeestä me puhuisimme, jos viettäisimme koko päivän yhdessä, tai jos mun pitäisi soittaa veljelle, niin mitä ihmettä mä oikein saisin...

    Tilanteita ja perheitä on niin erilaisia. Pidä kiinni siskostasi niin paljon kuin voit, mutta muista ettet voi pakottaa mihinkään. Haluatko rajoittaa siskoasi, olla onnellinen siskosi onnen kustannuksella? Eihän siskosi ole ainoa tärkeä asia elämässäsi?

    Vastaa

    0
    1. Sama juttu täällä. Ikäeroa ei paljoa ole sisaruksen kanssa, mutta silti mitään yhteistä ei ole. Samoja ajatuksia kuin sinulla, mitään juteltavaa ei ole ja tuntuisi todella oudolta soittaa hänelle. Mitä edes sanoisin?

      Riidoissa emme ole missään nimessä, mutta mitään yhteistä eikä yhteyttä valitettavasti ole.

      Toivoisin, että minulla olisi läheiset välit sisarukseni kanssa.

      Vastaa

      0
  4. Asuin itse 7 vuotta Istanbulissa, ja kävin tuona aikana kahdesti Suomessa, siskoni kerran Istanbulissa. Mutta tiedätkö, nykyään kun on Skype, ei se tuntunut niin pahalta! Avasimme monesti lähes joka ilta Skype-yhteyden kun teimme kotona askareitamme, ja oli kuin olisimme samassa huoneessa. Tuntui hassulta kun Suomeen muutin ja tajusimme, että itse asiassa emme livenä ole tavanneet pariin vuoteen - Skype oli niin todellisen tuntuinen että korvasi livetapaamiset!

    Olen myös tullut todella läheiseksi tätini ja serkkujeni kanssa skypen välityksellä. Tätini muutti USAan kun synnyin, enkä ole serkkuja tavannut kuin kerran - mutta jälleen kiitos teknologian voimme olla tekemisissä lähes päivittäin!

    Eli yritän tässä tsempata sua, kyllä niitä onneksi keinoja on olla yhteydessä vaikka eri maissa asuukin - ja melkein kuin olisi yhteydessä livenä <3

    Vastaa

    0
  5. Pystyn samaistumaan juttuusi tosi hyvin, vaikka olen itse se sisko, joka eli vuosia "seikkailuvaihetta" ja jonka odotettiin jäävän lopulta Suomeen. Minäkin palasin reissuilta ja kuvittelin, että pari vuotta Suomessa muuttuisi pysyväksi. Ei, pakko oli taas lähteä ja toistaiseksi lähtö on pysyvä, kun työt näkyvät jatkuvan ja Suomeen ei ole tarpeeksi kova ikävä. Kyllä minä käyn läpi ihan samanlaisia ikävän tunteita ja tuntuu pahalta se, etten ole läheisten arjessa läsnä. Samalla lailla tuntuu pahalta, kun kerron omista jutuistani läheisille, mutta välillä tuntuu ettei heitä kuitenkaan sitten lopulta kiinnosta ne jutut varmasti johtuen tuosta vierauden tunteesta. He eivät tiedä mistä paikoista puhun, mistä ihmisistä puhun. Ihmiset, joiden kanssa jaan tärkeitä hetkiä ovat heille nimiä ja kuvia Facebookissa ja lyhyitä minun antamia kuvauksia heistä. Silti en halua palata Suomeen. Se ei vaan tunnu minun paikaltani. En sulje pois sitä, ettenkö voisi joskus asua vielä kotimaassa, mutta kyllä se kaukaiselta nyt tuntuu. Ja nyt kun näyttää siltä, ettei puolisokaan tule todennäköisesti olemaan suomalainen, on täysin erilaiset kompromissit edessä tulevan asuinpaikan suhteen.

    Vastaa

    0
  6. Minulla on kolme merkittävästi nuorempaa sisarusta, joiden en saanut nähdä kasvavan aikuisiksi. Silloin kun he olivat vielä lapsia ja minä teini-ikäinen, olimme todella läheisiä. Jälkeenpäin olen ollut surullinen siitä, että välit katkesivat moneksi vuodeksi. Nykyisin olemme kyllä tekemisissä toistemme kanssa, mutta jotenkin he eivät tunnu samalla tavalla läheisiltä kuin muiden perheiden sisarukset. Heillä on myös mielestäni keskenään läheisemmät välit, mikä on toki luonnollista jo ikäeronkin huomioon ottaen. Tietyllä tavalla koen olevani vieras omassa perheessäni ja sisarukseni tuntuvat välillä ikään kuin täysin vierailta ihmisiltä, joiden kanssa täytyy velvollisuudesta olla tekemisissä. En usko että välejä saa enää aikuisiällä mitenkään lähennettyä, kun nuoruuden perusta puuttuu. Tämän tilanteen kanssa on vain elettävä, vaikka se välillä surettaakin.

    Vastaa

    0
  7. Itse olen se sisko joka otti ja lähti maailmalle -ensin Ranskaan vaihtoon vuodeksi ja nyt Tanskaan toistaiseksi lopullisesti. Nuorin siskoni seurasi meikäläisen jalanjäljissä ja lähti viettämään välivuotta ulkomaille. Veli on jäänyt Suomeen.
    Itse koen yhteydenpidon perheen kanssa helpoksi: Skypessä tulee puhuttua ja sähköposteja lähetellään. Äiti opetteli pari kuukautta sitten käyttämään Whatsappia ja nyt niitä viestejä sitten satelee. Toisinaan menee muutamia viikkoja radiohiljaisuudessa, ja joskus puhutaan viikon aikana oikein urakalla. Itse en koskaan edes ajatellut että suhteeni perheeseeni jotenkin muuttuisi muuton myötä (suunnitelmissa ei ole palata Suomeen enää), mutta yllätyin kuinka joihinkin ennen todella läheisiin ystäviin tuntuu olevan hankalaa saada enää yhteyttä. Eikä kukaan kavereista ole vielä lähtenyt maailmalle moikkaamaan.
    Mutta niin se kai menee, kaikilla on vähän eri kuviot elämässä meneillään ja ystävyyssuhteet muuttuu iän myötä. Toivotaan ettei kaverit kuitenkaan kaikkoa täysin vaikken pystykään enää olemaan heidän arjessaan mukana samoin kuin ennen.
    Ymmärrän sinun näkökulmasi asiaan, eikä siinä ole mitään pahaa että sanoo mielipiteensä ääneen. Älä kuitenkaan tee kaikkea että saisit siskosi jäämään, siitä saa vain aikaiseksi suuren riidan ja siskosi todennäköisesti lähtee silti. Kun olet päässyt ensimmäisen tunnekuohun yli, voitte alkaa miettimään kaikkia ihania juttuja mitä tästä seuraa.
    Ja jonain päivänä me lukijat varmaan saadaan lukea reissupostauksia Argentiinasta ;)

    Vastaa

    0
  8. Minulla on ollut lähipiirissä pari maailmanmatkaajaa, joiden olen surrut jääneen sille tielleen. Kymmenen vuoden jälkeen se "pahin" heistä muutti ykskaks Etelä-Amerikasta takaisin kotiseudulle kilometrin päähän vanhempiensa kodista, perusti perheen ja osti talon. Ja toinenkin näyttäisi nyt olevan palaamassa Suomeen. Sen sijaan heidän kolmas sisaruksensa, se parhaiten kotona viihtyvä peräkammarin lapsi, jonka piti jäädä jatkamaan isän yritystä, muutti Kanadaan ja avioitui ja pyörittää nyt sitten siellä vastaavaa, puolisonsa perheen perustamaa pientä yritystä.

    Ei sitä ikinä tiedä. Rakkauden perässä voi muuttaa minne vain, ikävä voi ajaa milloin tahansa takaisin kotiin. Ikävän kehittymiseen voi mennä yhtä hyvin vuosi tai 20 vuotta. Jos on ollut ongelmia omien vanhempien kanssa tai muuten jotain työntäviä tekijöitä, joiden takia on tehnyt mieli jonnekin kauas, niin kyllähän ne yleensä jossain vaiheessa menettävät merkitystä ja tulee ikävä. Tai sitten voi tulla työntäviä tekijöitä siellä ulkomaillakin, vaikka kipeä ero, jonka jälkeen tahtoo palata lähtöpisteeseen.

    Vastaa

    0
  9. Voi Sanni! Tiedän jollain tapaa miltä sinusta tuntuu. Tai luulen tietäväni, mutta pienemmässä mittakaavassa. Tuntuu tyhmältä kommentoida, koska teidän tapauksessa välimatka on ihan hirmuinen..
    Olen näin aikuisena (23v) tullut todella perhekeskeiseksi, en ole koskaan asunut 30 kilometriä kauempana lapsuudenkodistani. Ja tuo 30 kilometrin päässä asuminenkin kesti alle vuoden.. Enkä voisi kuvitellakaan muuttavani kauemmas perheestäni.

    Minulla on itseäni kaksi vuotta nuorempi pikkusisko, joka on minulle maailman tärkein (minulla on pienempiäkin sisaruksia, he asuvat vielä kotona ja ovat myös niin älyttömän rakkaita<3). Olemme olleet vanhimman pikkusiskoni kanssa todella paljon tekemisissä, tehneet yhdessä kaikenlaista ja asuneet aina lähekkäin. Kun minä muutin pois kotoa, sisko jäi sinne, välimatkaa 15km. Sitten kun sisko muutti pois opiskelujen vuoksi, välimatka kasvoi sataan kilometriin mutta olimme viikonloppuisin yhdessä. Sitten hän muutti lähemmäs, välimatkaa oli taas vain parikymmentä kilometriä. Kunnes hän muutti pysyvästi noin sadan kilometrin päähän... Ja se tuntuu minulle maailmanlopulta! Minulla on auto, pääsen hänen luokseen koska vain, mutta ei se tunnu samalta. Aiemmin saatoin keksiä kymmeneltä illalla, että lähden käymään siskollani - ajomatka kesti vartin. Nyt matkaan kuluu yli tunti, ei sinne niin vain lähdetäkään. Toki pidämme yhteyttä facebookin välityksellä lähes päivittäin jne, mutta henkisesti koen, että olemme etääntyneet toisistamme. Ne hauskan tyttöjen illat ovat enää muisto vain :(

    Kai sitä pitäisi vain ymmärtää, ettei välimatka oikeasti muuta suhdetta mitenkään.. Koska silloin kun tavataan, jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin. Sisko on ja pysyy siskona vaikka asuisi kuussa. Pienemmät sisarukseni (12v ja 3v) sekä äitini saavat kyllä tuntea "luopumisen tuskani", kyläilemme oman tyttäreni kanssa mummulassa viikoittain, koska en kestä olla pidempää aikaa erossa heistä :D

    Vastaa

    0
  10. Ha, mie taidan olla se meidan perheen reissulapsi ja joulukorttisisko :)
    Mie muutin 17 vuotiaana Thaimaahan vuodeksi, kavin kaantyvana tahtena Suomessa kirjoittamassa ylioppilaaksi, muutin kovalla metelilla Saksaan ja lopulta hankin opiskelupaikan Briteista. Tiedan, etta Britannia ei ole todellakaan niin kaukana kuin Argentiina, mutta niihan se silti menee, etta kun asuu riittavan pitkaan ulkomailla sita erkaantuu suomiasioista silti. Tai no, jos tosissaan yrittaa ja asuu juuri nain lahella, niin saisi taman tehtya toisellakin lailla, mutta jotenkin minulla se ei ollut edes yrityksissa. Tiedan siis tuon siun tunteen toisen puolen, vaikka sydan vetaa maailmalle ja en missaan nimessa voisi kuvitella rantautuvani Suomeen, silti kipristelee ja sattuu kun huomaa, etta ei enaa tieda yhtaan mita kotirintamalla tapahtuu, ja oman rakkaan siskon elamasta ei pysy perilla millaan. Kaukana on ne ajat, kun tiesi siskon ihastukset ja koulumurheet, nyt hyva jos on perilla siita onko sisko valmistunut jo koulusta vai ei.
    Tamankin kanssa oppii tosin elamaan. Oma paatos, oma elama, sitten on vaan yritettava olla yhteyksissa niin kuin kykenee ja hyvaksyttava se, etta rakkaina pysytaan aina mutta kovinkaan fyysisesti lahella toisiamme ei.

    Vastaa

    0
  11. Voi miten liikuttava postaus. Snif. En osaa sanoa tähän oikein mitään uutta - olet jo aika pitkällä tuossa ajatusprosessissa. Hieno sisko sinulla! Ja hieno sisko on siskollasi myös. :)

    Moni meistä on käyttäytynyt lapsena typerästi toisia kohtaan. Varsinkin sisaruksiaan. Onneksi aikuisena voi pyytää anteeksi ja yrittää korjata virheet. Pitää myös antaa omalle lapsi-itselle anteeksi.

    Vastaa

    0
  12. Minä kaipaan siskoani joka päivä. Emme enää vietä viikonloppuja yhdessä, emmekä juoruile kahvikupposten ääressä, emmekä nahistele tyhmistä. Toisaalta, emme enää puhu niin syvällisiäkään, kun tapaamme. Emme puhu niin paljon tunteista, emmekä kääntele asioita yhdessä siihen tapaan, niin kuin ennen. Eli kyllä, se on muuttanut välejämme. Nykyään kun näemme, aika on rajallista. Haluamme kertoa mahdollisimman paljon elämistämme, jotta toinen saisi kiinni siitä, missä mennään. Soittelemme harvakseltaan, kirjoittelemme viikoittain. Mutta ei se korvaa sitä, kun näkee kasvotusten. Kun voi koskettaa toista olkapäästä ja nähdä, kun toinen oikeasti hymyilee, kun kertoo jotain.
    Se tuntuu pahalta, ihan hirveän pahalta. Eikä tähän totu. Siihen turtuu. Tiedän, kuulostaa ihan hirveältä. Mutta nämähän ovat (onneksi) vain minun tuntemuksiani.
    Minä olen siis se, joka asuu maailman toisella puolen ja siskoni asuu Suomessa.
    Mutta. Minä tiedän myös sen, että mitä ikinä koskaan tapahtuukaan, minulla on aina sisko. Että hän ottaa minut avosylin vastaan, jos joskus tilanne sitä vaatii. Minä tiedän, että voin soittaa hänelle, jos minua ahdistaa ja pelottaa, ihan milloin vain. Tiedän myös sen, että voin laittaa hänelle hassuja kuvia oudoista tavaroista, joita näen kaupoissa ja kuvia uusista kengistä, jotka löysin alesta. Sellaisina hetkinä tuntuu, että emmehän me niin kaukana ole toisistamme. Mutta sitten on myös ne päivät, kun tuntuu, ettei kenenkään muun halaus voi poistaa sitä pahaa, kuin siskon. Ja kun silloin ei sitä halausta saa, se tuntuu maailman kurjimmalta, että välissä on 10 000 kilometriä.
    Jouluisin sytytän kynttilän ja soitan siskolleni. Silloin olemme läheisempiä kuin koskaan, siitä kymmenestätuhannesta kilometristä huolimatta. <3

    Vastaa

    0
  13. jos itse voisin jättäisin ilomielin synnyinperheeni ja muuttaisin ulkomaille jos se olisi mahdollista. En tykkäisi jos joku syyllistäisi minua siitä (oma perheeni tuskin edes välittäisi.) Jokin tarve siskollasi on olla muualla, hänelle se suotakoon.

    Vastaa

    0
  14. Luin tekstisi henkeä pidätellen, ja jokaisella rivillä riipivä tunne sisälläni kasvoi kasvamistaan ja muistin jotain, minkä olin halunnut unohtaa. Kadotin parhaan ystävättäreni lähes samalla tavalla ja se tuntui todella julmalta. Uusi elämä, jossa minulle ei ole mitään osaa. Onneksi sisareni olen saanut pitää lähelläni. Mutta se on sitten ihan toinen tarina.

    Vastaa

    0
  15. Mä oon nuorin viidestä, ja asun ainoana etelä-suomessa.
    Se ei oo sama asia kun asuis toisessa maassa, mutta kyllä silti harmittaa kun en esim näe sisarusten lapsien kasvua. En kuitenkaan tahdo asua paikassa, jossa ei ole minullr yhtään mitään vain sen takia, että muut asuvat.

    Vastaa

    0
  16. Itse olen se, kuka reissaa ja matkustaa. Kaupunkia vaihdan vuosittain, maatakin vaihtanut muutamasti. Kaukosuhteita yritetty, kuitenkin halu nähdä enemmän ja lisää maailmaa vieny voiton. Jotenkin menee nii kovaa vauhtia, ettei ehdi ikävöimään kotijoukkoja. Tulee monta uutta perheenjäsentä matkalla. Mutta oi se ikävä ja morkkis, mikä iskee kun hetkeksi pysähtyy. Kun kuulee tutun kappaleen, tulee tietyt tuoksut. Sitten on oikein urakalla ikävä. Rakastat, nii päästää irti, eikö niin?

    Vastaa

    0
  17. Minä olin perheestäni se joka lähti - ja jäi. Tarkoitus ei ollut jäädä maailmalle, mutta elämä vei (ja rakastuin). En lähtenyt "ovet paukkuen" ja Suomeen jäi paljon tärkeitä ihmisiä, joita ajattelen päivittäin. Olen kuitenkin huono pitämään yhteyttä, varsinkin soittamaan. Blogin kirjoittaminen on tehnyt kuulumisten kertomisesta hieman helpompaa, samaten skype ja facebook.

    Perheeni on aina ollut tukeni ja turvani, silloinkin kun minusta ei kuulu hetkeen mitään. Vaikka he toivoisivatkin minun olevan lähempänä, he eivät syyllistä. Äitini sanoo aina, että hänen oloaan ja ikäväänsä helpottaa tieto siitä, että minä olen täällä onnellinen. Sama toimii myös toisinpäin: Minun on paljon helpompi olla onnellinen, kun tiedän, että se on "sallittua".

    Kotini on maailmalla, mutta vankat juureni Suomessa. Suomessa käydessäni minusta tuntuu aina siltä, että matkustan kodista kotiin. Se on aika hyvä tunne :).

    Vastaa

    0
  18. Ihana ja haikea postaus, tunteet ovat varmasti tuollaisessa tilanteessa yhtä mylläkkää. Kaikesta huomaa että rakastat siskoasi todella paljon.
    Kieltämättä tunsin pienen piston sydämmessäni tätä lukiessani. Olen itse rakastanut matkustelua ja viettänyt lomat ympäri eurooppaa siellä sun täällä, en myöskään arkisin ole perheeni elämässä. Olen haaveillut ulkomailla opiskelusta, Intian tutkimisesta ja ehkä jopa jossakin kaukana asumisesta.
    Ensi kesäksi olen jälleen pakkaamassa laukkuni ja ainoa murheeni on Suomeen jäävä perhe ja ystävät. Onneksi on kuitenkin kännykät ja sähkärit :)

    Vastaa

    0
  19. Voi Sanni... Kaikki tunteesi ovat NIIN oikeutettuja ja hyväksyttyjä tässä tilanteessa ja ymmärrän ihan täysin, ettet haluaisi päästää rakasta pikkusiskoasi kauas pois.

    Kyllähän välimatka on aina välimatka, ei sille voi mitään. Ja jollain tavalla se vaikuttaa. Itse asun siskoistani 200-300 km päässä ja haaveilen siitä, että voisimme joskus asua samalla paikkakunnalla. Nähdä yhteisten harrastusten merkeissä, ohimennen kauppareissulla, yhteisten tuttujen kautta jne. Saisin heistä makutuomaria shoppailureissuille ja lapsenvahtia tarvittaessa. Mutta toisaalta olen jo vähän tottunut etäisyyteen. Kyllä senkin kanssa oppii elämään, vaikka se ei aina olekaan herkkua.

    <3 Halaus!

    Vastaa

    0
  20. Minulla on ystävä joka on puoliksi suomalainen ja puoliksi amerikkalainen. Olen tuntenut ystäväni koko ikäni ja koko peruskoulu oltiin yhdessä. Sanotaan häntä K:si.

    K matkusti aina kesälomiksi sukulaisiin Yhdysvaltoihin ja palasi koulun alettua. Myöhemmin hän teki opintoihin liittyvän harjoittelun Yhdysvaltoihin ja oli siellä puoli vuotta,mutta palasi taas takaisin Suomeen ja vietti täällä monta vuotta. Olimme aikaisemmin keskustelleet vuosia sitte, ettei häntä houkuta muuttaa Yhdysvaltoihin, koska siellä asiat eivät olleet niin kuin hän haluaisi. K myös seuraili lempibändejään ympäri eurooppaa ja matkusteli siis paljon.

    Sitten eräänä sunnuntaina kun K oli ollut yökylässä kuulin tutun lauseen alun, jonka luulin jatkuvan niin, että kuulisin minne hän nyt aikoo mennä katsomaan bändejä ja kuinka kauan hän on poissa.... K ilmoitti muuttavansa Yhdysvaltoihin.

    Menin aivan suunniltani ja itkin koko päivän. Soitin jopa äitini paikalle halimaan minua. Tiesin, että juuri sitä K halusi ja hän ei olisi onnellinen täällä Suomessa, mutta olin silti murheellinen ja huolissani! En voinut tehdä mitään koko päivänä ja seuraava viikkokin meni sumussa.

    K kertoi, että jos hän ei vuodessa saavuta tavoitteitaan hän palaa takaisin. Siinä sitten olin ristiriidassa itseni kanssa. Toivottaakko onnistumista vai epäonnistumista?

    Tällä hetkellä K elämä on vakaata ja on työpaikka, ihan ok asunto ja muutama ystävällinen ja tuttu naapuri.

    Olen hyväksynyt ainakin osittain K muuton, mutta ikävä on aina. Onneksi on skype vaikka eihän se sama asia ole. Maaliskuussa kun K on asunnut siellä n 7kk lennän häntä katsomaan! <3 Myös ystäväpiirin tärkeät tapahtumat lennättävät hänet luoksemme sitten loppuvuodesta 2014. Sen jälkeen en tiedä koska tapaamme taas...

    Jaksamisia Sanni <3

    Vastaa

    0
  21. Mulla on aina ollu etäinen suhde äitiin. En oikein tiedä itsekään miksi. Oon aina ollu iskän tyttö ja iskä oli yleensä aina se, joka mun kanssa leikki yms, äiti jäi aina taka-alalle ja tuntui, että äiti halusi olla aina omassa rauhassa.

    Tänäkin päivänä tilanne on sama, äidin kanssa pidetään tekstiviestitse yhteyttä ehkä kerran kuussa, muutamalla lauseella kerrotaan kuulumiset, that's it. Todella harvoin soittelemme ja nekin ehkä parin minuutin puheluita. Näemme muutaman kerran vuodessa, vaikka välimatka ei kauhean pitkä olekaan. Mutta aina, kun nähdään, niin välillä on vaikeaa puhua "normaalisti", siis niinkuin kaverien kanssa puhuisin, enkä osaa kertoa hänelle syvällisiä asioita, kun ei hänkään minulle sellaisia puhu. Äiti ei ole muistaakseni koskaan paljon puhunut lapsuudestaan/nuoruudestaan, tuntuu etten ole koskaan oppinut tuntemaan häntä. Iskä on sitten senkin edestä kertonut äidistä.

    Olen tottunut elämään itsenäistä elämää, en oikein osaa kaivata vanhempiani.. Haluiaisin tilanteen muuttuvan, mutta vaikeaa se on, kun aina on ollut äitiin etäiset välit, niin miten niitä yhtäkkiä muuttamaan.. :(

    Vastaa

    0
  22. Minun ja veljeni välit ovat etäiset, mutta välittävät. Meillä on lähes kymmenen vuotta ikäeroa. Hänen äidinkielensäkin on eri kuin minun, joten sekin vaikuttaa kommunikointiimme. Lisäksi hän asuu kaukana ja hänen uransa on sellainen, joka vaatii kamalasti aikaa ja sitoutumista. Näemme veljen kanssa hyvällä tuurilla 2 kertaa vuodessa, viimeksi näin hänet lähes vuosi sitten 18-vuotissynttäreilläni. Seuraavasta kerrasta ei ole tietoa, ehkäpä äitienpäivän aikoihin. Toki se harmittaa, että veljen kanssa ei olla niin läheisiä. Me elämme vain niin "erilaisissa maailmoissa" ja se on hyväksyttävä. Silti veljeni on minulle hyvin rakas ja toivon hänelle kaikkea hyvää. <3 :)

    Vastaa

    0
  23. "If you love a flower, don't pick it up. Because if you pick it up it dies and ceases to be what you love. So if you love a flower, let it be. Love is not about possession. Love is about appreciation." - Osho

    Vastaa

    0
  24. Sanon heti alkuun, että rakasta ja päästä vapaaksi. Itse olen nuorena asunut 7 vuotta ulkomailla, en ole koskaan pohtinut miltä tänne Suomeen jääneistä tuntui. (Täytyy kysyä tätä siskoilta) Itselleni se oli silloin oikeastaan ainoa vaihtoehto, minulla oli palava halu nähdä maailmaa, halusin elää toisessa maassa, oppia kielen ja uuden kulttuurin. Tottakai välillä oli ikävä kotiin, mutta samalla halu olla maailmalla oli vahva.

    Päätös maailmalle jäämisestä tai Suomeen palaamisesta ei ollut helppo. Jos koin kultturishokin pois muuttaessani, olin siihen kuitenkin jotenkin varautunut. Mutta se kulttuurishokki jonka koin Suomeen palatessani oli jotain yllättävää. Oli todella vaikea sopeutua takaisin Suomeen. En palannut samaan hetkeen, kaikki oli muuttunut. Sisarukset olivat kasvaneet ja lähteneet kukin omaan suuntaansa, kaverit kulkeutuneet eripuolille Suomea. Arki oli erilaista kuin edelliset vuodet, tavat, kieli, kaikki tuntui oudolta, vaikka kyseessä oli kotimaani. Silloin mietin todella jättäväni Suomen lopullisesti. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän paluun vaikeutta.

    Maailmalla ei ollut aina helppoa, eteen tuli vaikeita tilanteita, jolloin ei tiennyt mitä pitäisi tehdä ja silloin ei voinut soittaa äidille ja pyytää apua. Usein vaikean paikan tullen en halunnut edes huolestuttaa kotiväkeä. Piti selviytyä yksin ja paikallisten kavereiden avulla. Mutta parasta mitä minulla oli matkassani, oli tieto siitä, että kotiin voin aina palata. Minun ratkaisuni hyväksyttiin.

    Joten ohjeena antaisin vain, hyväksy siskosi ratkaisu - se on parasta mitä voit hänelle antaa.

    Vastaa

    0
  25. Tuttu aihe, jota olen miettinyt menetettyäni parhaan ystäväni. Hän ei ole muuttanut kuuhun, ainoastaan Eurooppaan, silti olen ollut vihainen ja loukkaantunut. Miten hän voi niin kevyen tuntuisesti haluta vain lähteä? Itse en voisi lähteä noin vaan tärkeiden ihmisteni luota sen takia, että kaipaan jotain mitö en vielä edes tunne.. Vierailut eivät ole sama asia, se yhteys ja syvä ystävyys hiipuu pikku hiljaa. Olen yrittänyt käsitellä asiaa ja olla kiitollinen siitä ajasta, mikä meillä on ollut parivuotiaista tähän nykypäivään asti. Auttaisiko tämä ajatus sua surutyössä? Tietysti tuo syyllisyys lapsuudesta vie sitäkin sulla pois, mutta jos siskosi on osannut antaa anteeksi, ehkä itsekin joku päivä osaat. Olet ollut sen ikäinen, että et ollut samalla lailla vastuussa teoistasi kuin aikuinen olisi, etenkin jos muut syyt aiheuttivat sinun, toisen lapsen, oireilun. Mutta niin, ystäväni on ehkä lähtenyt, mutta toivon että hän joku päivä palaa, ja siihen asti joudun tyytymään siihen, että olen hänelle tärkeä ja se ei tule katoamaan jatkossakaan, vaikka ystävyys muuttaakin muotoaan meidän ihmisten muuttuessa.. Suru ei ole vielä parissa vuodessa mennyt ohi.

    Vastaa

    0
  26. Minä olen se, joka meidän perheestä lähti. Suomi on aivan kauhea paikka minulle. Niin syvää yksinäisyyttä, että meinasi henki lähteä. Vaikka perheeni minusta välittääkin, kukaan muu Suomessa ei, enkä kestänyt tilannetta enää. Lähdin heti lukion jälkeen, nyt vuosia on siitä vierähtänyt kymmenen. Olen niin onnellinen muualla. Ihan missä vain muualla. En voi kuvitellakaan palaavani Suomeen asumaan.

    Tiedän kyllä, että äitini ja sisareni minua ikävöivät, mutta veikkaisin että on parempi ikävöidä onnellista minua kuin pitää lähellä masentunutta ja kuolemanhaluista minua. Joskus soitellaan enemmän, joskus vähemmän. Ja kiva on nähdä aina kun voidaan. Mutta Suomi on jotain niin kauheaa, etten edes lähiperheeni vuoksi voi sinne palata.

    Vastaa

    0
  27. Luulen, että välimatkaakin suurempi tekijä läheisyydessä on tunne. Tunteeko, että on jotakuta lähellä tai vastaavasti kaukana. Oma siskoni on asunut ulkomailla kohta jo 10 vuotta, mutta en tunne, että hän olisi jotenkin kaukana. Näemme ehkä pari kertaa vuodessa, mutta lähettelemme viestejä päivittäin ja minusta tuntuukin, että olemme nyt läheisempiä mitä kotona vanhempiemme luona asuessa.
    Tunne siitä, ettei pääse tarpeeksi lähelle toista on kurja. Tsemppiä siis sinulle!

    Vastaa

    0
  28. Huomasin tässä syksyllä käsitteleväni aivan samoja tunteita – pienemmässä mittakaavassa tosin. Siskoni ilmoitti hakevansa Ruotsiin ja Englantiin kouluun. Asumme nytkin eri paikkakunnilla, emmekä näe kovin usein. Mutta että Ruotsiin tai Englantiin... No eihän tuo Ruotsi varsinkaan ole kaukana :) Mutta silti. Yritän olla iloinen ja kannustava isosisko, mutta hankalaa se välillä on. Pikkusiskoni, jonka kanssa vieläkin saatetaan nukkua samassa sängyssä, jos ollaan yhtä aikaa vanhemmillamme käymässä (jos siis jostain syystä miehemme ovat muualla :D) – yhtäkkiä poissa Suomesta :/ Ymmärrän häntä kyllä, hänen alallansa ei ole paljon oppilaitoksia (varsinkaan ansioituneempia). Ja tulevaisuuden töitä varten nämä opiskelupaikat olisivat erittäin hyvä satsaus. Pakko vaan tukea ja kannustaa, se on isosiskon – tai sisaruksen yleensäkin – osa.

    Voin vain kuvitella, kuinka pahalta sinusta tuntuu. Voimia!

    Vastaa

    0
  29. *lämmin virtuaalinen halaus*

    Omat sisarukset ovat aina asuneet Suomessa (mitä nyt veli on tehnyt pidempiä reppureissuja parin vuoden aikana, ja nytkin on puolisen vuotta ja yli joulun poissa), mutta hyvä ystävä on muuttanut kauas. Liian kauas, ja vasta lähiaikoina olen ymmärtänyt, että ei meitä ehkä voi läheisiksi enää kutsua. On niin vaikeaa ylläpitää syvää ystävyyttä vain facebook-päivitysten, blogin ja satunnaisten kuulumisenvaihdon kautta. Juuri se, että et tiedä toisen elämästä niitä pieniä asioita: uusi kampaus, töissä sattunut kömmähdys, tv-sarjat uudessa kotimaassa jne. Varsinkin, kun ystäväni on kertonut, ettei enää palaa Suomeen. Haluaa jäädä muualle, pysyvästi. Ei siis ole toivoakaan paremmasta - niihin lukio-aikoihin, kun nähtiin 8h päivässä ja jaettiin kaikki, ei vain ole paluuta enää.

    Siskoni kanssa odotan yhä "lähentymisvaihetta". Joskus olen pohtinut, pitäisikö ottaa puheeksi meidän lapsuus, joka kovasti kuulostaa samalta kuin teidän. Olin kovin sydämmetön ja ilkeä isosisko (ajattelen, että pistin ns. pahan kiertämään koska isoveljeni kiusasi minua, mutta eipä tuo mikään syy ole). Nyt sisko 16v on muuttanut monen sadan kilometrin päähän toiselle puolelle Suomea lukioon, ja pelkään että erkanemme yhä enemmän, vaikka aina kuvittelin, että aikuistuttua mekin lähenemme. Mutta saadaanko me koskaan siihen mahdollisuutta, jos välimatka on liian suuri?

    Vastaa

    0
  30. Kirjoitin jo pitkän pätkän, mutta pyyhin sen pois. Se oli liian kärkevästi kirjoitettu ihmisestä, jota en tunne. Siis sisarestasi.
    Tekstin ydin oli se, että mielestäni meillä on yksilönvapauden lisäksi myös velvotteita läheisiämme kohtaan. Äitinä minusta tilanne, ettei kuulisi lapsestaan kuukausiin on sietämätön. Sama koskee sisaruksia.
    Eli minusta tunteesi ovat täysin oikeutettuja.

    Vastaa

    0
  31. Minulla ja veljelläni on lähes 20 vuotta ikäeroa. En muista aikaa, kun asuimme saman katon alla. Veljeni on asunut oikeastaan koko elämäni yli 400 kilometrin päässä, ja olen nähnyt häntä vain muutamia kertoja vuodessa. Silti meidän välillemme on kehittynyt erittäin hyvä ja lämmin suhde emmekä ole koskaan riidelleet. Mitä isommaksi kasvoin, sitä enemmän aloin ikävöimään veljeäni. Aina, kun lähdin veljeni kotoa lapsuudenkotiimme, aloin itkemään hysteerisesti, sillä en halunnut poistua ainoan sisarukseni (joka on tajuttoman rakas) luota. Viimeiset kymmenen vuotta olen puhunut, että muutan asumaan samaan kaupunkiin veljeni kanssa. Rakastan kaupunkia mutta halusin päästä tapaamaan veljeäni useammin. Nyt syksyllä toteutin tämän unelman ja voin vihdoin elää normaalissa aikuisten sisarussuhteessa. Nykyisin voimme käydä kahvilla toistemme luona, auttaa toisiamme, olla todellakin osa toistemme elämää muuten kuin sähköpostin, facebookin, kirjeiden tai mesen kautta. Nyt olen todella onnellinen ja yksi tärkeä syy siihen on lyhyt välimatka veljen kanssa.

    Blogikirjoitukset eivät saa minua itkemään juuri koskaan, mutta tämä tekstisi sai. Pystyin samaistumaan niin hyvin siihen, että rakas asuu hyvin kaukana (ja voin sanoa että lapselle/teini-ikäiselle se 400 kilometriäkin oli paljon). En voi kuvitellakaan kuinka raskas ja vaikea tämä tilanne sinulle on, mutta kaikki tunteesi ovat kuitenkin oikeutettuja. Jaksamisia Sanni!

    Vastaa

    0
  32. Koskettava kirjoitus!

    Minullakin on jatkuvasti ikävä omia läheisiä, jotka asuvat toisella puolella Suomea. Matka sinne kestää 6 tuntia autolla ja rahatilanteesta johtuen emme pysty käymään siellä usein. Samasta syystä sukulaiset eivät käy usein meillä. Ja kyllä, se surettaa välillä todella paljon. Joskus tuntuu, että jään vähän ulkopuoliseksi sisarusten jutuista, koska emme kohtaa arjessa ollenkaan. Useimmiten kohtaamiset tapahtuvat lähinnä sukujuhlissa juhlavaatteet päällä, ja kukapa siinä alkaisi vuodattaa kaikkein syvällisimpiä asioitaan? Tilanteet ovat sen verran kepeitä, että kovin pintapuoliseksi valitettavasti jää. :(

    Minä olen myös ollut se lähtijä. 17-vuotiaana muutin puoleksi vuodeksi Saksaan, minkä jälkeen tulin kyllä kuukauden lomalle Suomeen kotiin, mutta sitten taas muutin puoleksi vuodeksi Lontooseen, Englantiin. Ja kyllä mulla oli kova ikävä, enkä koskaan edes ymmärtänyt, miten kova ikävä pikkusiskoillani oli minua ollut. He kertoivat siitä vasta vuosia sen jälkeen. Tämä aihe on niin tunteita nostattava, että minua alkaa nytkin itkettää, kun muistelen korttia, jonka pikkusiskoni oli askarrellut minulle kun tulin kotiin. Siinä luki haparoivilla kirjaimilla: minulla on kova ikävä sinua (nimeni) ja siihen oli piirretty vuolaasti itkeviä ihmishahmoja. (Siskoni oli silloin ihan pieni, alle kouluikäinen.) :'(

    Vastaa

    0
  33. Muista että maailma ei ole enää samanlainen kuin silloin kun äitisi siskot muuttivat Amerikkaan. Väitän että kun nyt joku muuttaa toiselle mantereelle, se on sama asia kun äitisi nuoruudessa jonkun muuttaessa Eurooppaan ;) Ja nyt kun joku muuttaa Eurooppaan, se on sama asia kun aikasemmin joku muutti toiselle puoelle Suomea. Matkustusyhteydet on nykyään niin paljon kehittyneempiä ja edullisempia kun vaikka 30v sitten. Itseasiassa nykyään musta tuntuu että kun itse asun Berliinissä, niin tänne pääsee Helsingistä (äitini luota) nopeammin/helpommin kuin vaikka Joensuuhun... Muista että mikään ei estä sua menemästä siskosi luo joskus vaikka muutamaksi kuukaudeksi käymään, jo sun siskosi on laiska käymään Suomessa :)

    Pystyn osittain samaistumaan kirjotukseesi, sekä lähtevänä siskona, että toisaalta isosiskona joka on joskus kiusannut pikkusiskoaan :P Ja lisäksi myös mun sisko on "seikkailusisko", vaikka mä olen se joka asuu pysyväsi ulkomailla. Mun sisko sen sijaan opiskelee suomalais-ugrilaisia kieliä ja asuu erimittaisia pätkiä siperiassa sukukansojemme alueilla... Sinne ei niin vaan teekään mieli mennä käymään vaikka sisko kutsuisi, jotenkin kuumottavaa olisi matkata ilman venäjän taitoa siperianradalla...

    Mutta joo, vaikka mun ja siskon välimatka ei ole niin kummoinen niin nähdään vain suunnilleen kerran vuodessa. Mutta vaikka asuttiin molemmat Helsingissä vuosia samassa kaupunginosassakin niin nähtiin siltikin vain alle kerran kuussa. Meidän välit on hyvät ja läheiset kun nähdään, mutta ollaan vaan molemmat huonoja pitämään yhteyttä. Ei myöskään ehkä kumpikaan kaivata sellaista läheistä "perhehenkeä", luulen että meille molemmille perhettä tärkeämpi "perhe" on omat ystävät. Luulen että tähän vaikuttaa meidän vaikeat perheolot lapsuudessa ja se on tehnyt meistä tavallista itsenäisempiä ja ystäviin tukeutujia (kun perheeseen ei ole voinut tukeutua, ja on pitänyt oppia pärjäämään itse).

    Muuttaessani ulkomaille pysyvästi mietin usein että kuinka voin jättää näin ihanat ihmiset taakseni, hylätä heidät, ja löydänkö ikinä niin ihania uusia ihmisiä lähelleni, mutta en ajatellut siskoani, perhettäni, vaan ystäviäni. Suren myös sitä että en ole samalla lailla enää mukana suomen kaveripiirini arkielämässä. Kaikille perhe ei vaan ikävä kyllä ole se läheisin ja tärkein "turvaverkko". Voi olla että sun sisko on vaikka kokenut lapsuudessaan/teini-iässä että sun perheessä ei ymmärretä tai tueta häntä tarpeeksi, itsenäistynyt siitä ja samalla muuttunu "vapaammaksi" ja nyt hänen ystävänsäkin ovat sitten toisella puoellla maailmaa :)

    Olen myös huomannut että joitain ystäväsuhteita välimatka on syventänyt. Sitten kun nähdään, me jutellaan kunnolla kaikki läpi, ja saatetaan asua puolin toisin toistemme luona. Sanoisin että välimatka ei ole hyvällle sisarussuhteellekaan mikään este - kunhan kumpikin muistaa sen että välillä on hyvä kyläillä ja viettää aikaa toisen kanssa. Se on tietty erilainen suhde kun "lähisuhde" mutta toisaalta ulkomailla asuva perheenjäsen tarkoittaa myös ihania, eksoottisia lomamatkoja ;)

    Vastaa

    0
  34. Itselläni on kaksi sisarusta isän entisestä avioliitosta. Veljeni on minua 12 vuotta vanhempi ja sisko 8. Kumpikin ovat aina olleet etäisiä, sillä isäni on aina keskittynyt enemmän työhönsä kuin perhe-elämään, ja sisko ja veli asuivat äitinsä luona toisella puolella Suomea. Emme pidä keskenään yhteyttä, mitä nyt hyvät joulut ja synttärit toivotellaan. Kuitenkin aina kun olemme samassa paikassa, tapaamme sukujuhlissa tai muuten, papatamme kuin vanhat tutut ja aina huomaa sen, kuinka samanlaisia olemme. Parhaiten muistan kun siskoni asui Ateenassa ja menimme hänen luokseen viikon lomalle isän kanssa. Istuimme monta tuntia keittiössä viinilasin äärellä ja puhuimme vain.

    Vastaa

    0
  35. Valitettavasti mä en osaa auttaa sua tässä asiassa, mutta sun teksti sai mut miettimään. Mä olen itse vasta 16-vuotias ja tällähetkellä vaihdossa Saksassa ja oon miettinyt tosi paljon, että jos lähtisin ulkomaille opiskelemaan lukion jälkeen. Kaikkia eri puolia oon yrittänyt miettiä, mutten oo jotenkaan koskaan hoksannut, että mun sukulaisilla vois tulla mua kova ikävä... Niin tyhmältä ku se kuulostaakin. Mutta kiitos tää teksti avas kovasti mun silmiä! :)

    Vastaa

    0
  36. Ymmärrän, että olet itsekin ollut lapsi kiusatessasi siskojasi ja että sinulla on ollut omia vaikeita asioita, jotka ovat saaneet sinut käyttäytymään noin. Lapset eivät yleensä pysty keskenään ratkaisemaan tällaisia ongelmia, eikä sitä voi heiltä vaatia. Ihanteellisessa tapauksessa vanhemmat huomaavat ongelmat ja auttavat niiden ratkaisemisessa niin, ettei paha pääse kiertämään ja paisumaan, mutta kaikki ristiriitatilanteet eivät tietysti edes päädy vanhempien tietoon. Hienoa, että olet jälkikäteen puhunut asiasta siskojesi kanssa, pyytänyt ja saanut anteeksi. Asian esiin nostaminen ja vastuun ottaminen auttaa paljon, mutta jonnekin mielen syvyyksiin ja ehkä jopa persoonaan kiusatuksi tulemisesta (kuten varmaan kiusaamisestakin) jää lähtemättömät jäljet, kuten totesitkin. Jollakin tavalla kuvittelen tunnistavani siskosi kommentista "Tiedät ettei minulla ole Suomessa mitään" omat (kiusatut, passiivis-aggressiiviset) tuntemukseni: uhmakkaan halun pysyä etäisenä ja ylikorostuneen tarpeen suojella itseään. Minullekin on lapsuudesta ja nuoruudesta tosi tuttu sellainen ajatus, että aikuisena lähden niin kauas kuin pippuri kasvaa, kun ei minua täällä arvosteta eikä minusta välitetä (siis vanhemmat eivät puuttuneet kiusaamiseen vaan olivat sitä mieltä, että riitaan tarvitaan aina kaksi). Ajatus antoi lohtua, ja edelleen sen eri muunnokset ovat yleisimpiä defenssejäni myös tilanteissa, joihin ne eivät oikeastaan edes sovi.

    Vastaa

    0
    1. Kiitos kommentistasi, Siiri. Siinä oli paljon tärkeää asiaa.

      Haluan kuitenkin omasta puolestani tuoda vielä esille, että nuorimman siskoni kohdalla halu lähteä pois Suomesta ei liity kiusaamiseen, eikä häntä ole kukaan muu minua lukuunottamatta koskaan kiusannut. Tietysti kamala käytökseni on jättänyt häneen jälkensä, mutta syyt Suomen ulkopuolella viihtymiseen liittyvät ensisijaisesti suomalaiseen mentaliteettiin, jota sisareni ei koe omakseen. "Eteläinen" iloinen, avoimempi, tunteellinen ja spontaani mielenlaatu vastaa enemmän hänen omaansa. Myöhemmin anti-Suomi-fiilistä ovat kasvattaneet opintomahdollisuudet. Se ala, joka on sisareni intohimo ja jolle hän haluaa elämänsä omistaa, on yksi vaikeimmista mitä päästä Suomessa opiskelemaan. Sisareni ymmärtää realiteetit, ja päästäkseen alalle hänen on haettava opiskelupaikkoja myös Suomen ulkopuolelta jotta mahdollisuudet eivät jäisi siihen 0,1 prosenttiin. Itse olisin tietysti toivonut, että hän olisi edes jäänyt opiskelemaan Eurooppaan, mutta Etelä-Amerikasta on tullut siskon henkinen koti.

      Vastaa

      0
    2. Joo, kommentoin yksipuolisesti - siis ymmärrän toki että päätöksen ovat ratkaisseet aivan muut tekijät, ennen muuta ne, jotka vetävät siskoa sinne toisaalle. Huomioni vain kiinnitti tuo ohimennen mainitsemasi sisarusten välinen kiusaaminen, jota olen miettinyt paljon, nykyään lähinnä vanhemman näkökulmasta. Minusta liian usein ajatellaan, että se kuuluu asiaan. Ymmärrän, että jonkinlainen nahistelu "kuuluukin asiaan" tai on väistämätöntä, mutta vanhempien tulisi aina yrittää pysyä kartalla lastensa keskinäisistä väleistä, koska kiusaaminen ei ole sama asia kuin nahistelu (vaikkapa siitä, kuka eri-ikäisistä lapsista saa valvoa mihinkin saakka). Sisarusten väliset kahnaukset eivät välttämättä ole mitään symmetrisiä "riitoja", joten vanhemmat tai muut kasvattajat eivät voi vain pestä käsiään niistä. Huomioni kiinnitti myös tuo siskosi kommentti, jota itsekin jäit miettimään, mutta en tietenkään voi tietää, mitä siskosi sillä tarkoitti, vaikka kommentti tuntuikin kuin omaltani.

      Vastaa

      0
    3. Huomioni kiinnitti myös tuo siskosi kommentti, jota itsekin jäit miettimään, mutta en tietenkään voi tietää, mitä siskosi sillä tarkoitti

      Tuolla "haluan olla siellä missä minulla on mahdollisuuksia ja minua arvostetaan" siskoni viittaa siihen työhön, mille hän haluaisi elämänsä omistaa. Hän kokee, ettei hänen "tyyliään" arvosteta kyseisellä alalla Suomessa. Toki (ja varmastikin) kommenttiin saattaa vaikuttaa pettymys siihen, että kyseisten koulujen ovet eivät hänelle auenneet. Alalle pääsy on kuitenkin erittäin vaativaa, ja on hieman naiiviakin odottaa, että kouluun pääsisi "tuosta vaan". Eli itse en jaa siskoni kokemusta siitä, etteikö hänen "tyyliään" arvostettaisi. Mutta lahjakas ihminen, joka on nyt monien vuosien jälkeen vihdoin löytänyt halun päästä opiskelemaan, on varmasti kärsimätön ja siksi pettymys tuntuu erityisen suurelta, kun pitäisi taas odottaa vuosi, ja sitten taas vuosi, ja sitten taas vuosi jne. Mikä monilla on edessä tuolle alalle hakiessaan.

      Ymmärrän, että jonkinlainen nahistelu “kuuluukin asiaan” tai on väistämätöntä, mutta vanhempien tulisi aina yrittää pysyä kartalla lastensa keskinäisistä väleistä, koska kiusaaminen ei ole sama asia kuin nahistelu

      Tähän haluan vielä sanoa, että olen samaa mieltä. Vanhemman tulisi pystyä näkemään, milloin "terve nahistelu" kääntyy oikean kiusaamisen puolelle. Sen yksityiskohtaisemmin näin henkilökohtaiseen asiaan menemättä sanon vain, että äidilläni ei ehkä ollut mahdollisuuksia tai voimia puuttua asiaan sen vaatimalla tavalla. Onneksi asiat kuitenkin lopulta menivät parhain päin kun heräsin itse käyttäytymiseni julmuuteen, pyysin anteeksi ja keskustelin asian läpi kummankin siskoni kanssa niin lapsena kuin myöhemmin kypsyttyämme aikuisenakin.

      Vastaa

      0
  37. Etaisyy sisaruksiin ei aina edes vaadi, etta toinen osapuoli asuu ulkomailla. Itsellani on kaksi siskoa ja molemmat asuvat pohjoisessa, lahella kotipaikkakuntaamme ja matkaa valillamme on 400km. Elamantilanteemme on ollut kauan varsin erilainen, he ovat elaneet lahes 10 vuotta kiireista perhearkea ja mina olen kamppaillut avioeron ja vuosikausia lapsettomuuden kanssa. Yhteista arkea ei ole ollut vuosiin ja kun asuin ulkomailla, ei yhteytta pidetty sen enempaa eika vahempaa, arjet kun ovat olleet niin kaukana toisistaan. Ja hyvin harvoin kayn kotipaikkakunnallani, koska pieni paikkakunta ahdistaa minua edelleen suuresti, enka koe etta siella on enaa mitaan minulle. Ja toisaalta siskoni eivat myoskaan viitsi matkustaa tanne etelaan.

    Jotenkin olen aina toivonut, etta olisin paljon laheisempi siskojeni kanssa, mutta ystavani ovat paikanneet sita aukkoa ja olleet isosti tukennia. Ja toisaalta olen luonteeltani ja elamankatsomukseltani varsin erilaine ja sukulaisuus kun ei vain velvoita mihinkaan, niin kamalalta kuin se tuntuukin. Mutta toisaalta, nyt kun toisella siskolla on tapahtunut traagisia asioita elamassa, niin nyt minulle on kayttoa ja olenkin mielellani tukena ja kuuntelevina korvina hanelle.

    Sanni, ala sure, siskoasi et varmastikkaan meneta. Elaman polut kulkevat eri tavalla ja se taytyy vain hyvaksya. Kuka tietaa, milloin sisaruus avautuu uudelleen ja uudella tarvalla. Taytyy vain hyvaksya tilanne ja antaa toisen toteuttaa unelmia ja elaa omaa elamaa.

    Vastaa

    0
  38. Tulipa melkein kyynel silmään kun luin tämän postauksen. Aikoinaan löysin blogisi vahingossa. Meni pieni hetki kunnes tajusin, että olet O:n SISKO! Olin hämmentynyt ja hämmentynyt ja tuli hyvä mieli.

    Teininä liikuttiin O:n kanssa paljon yhdessä kunnes itse muutin Helsinkiin ja O:n tiet veivät maailmalle.

    Lähivuosina olen nähnyt O:ta todella vähän, hän on edelleen mun sydämessä ja monesti myös unissa. Oli minulle onni, että O löyti itsensä facebookkiin, koska se antaa paljon enemmän kuin se, että kyselen aina muilta tuttavilta, että tietävätkö he missä O menee ja tekee.

    Itsekin innostuin kun kuulin, että O on jälleen Kuopiossa ja olen itse muuttamassa takaisin sinne suht pian. Ajattelin, että vihdoin voidaan kuroa kaikki ne menetetyt vuodet ystävyydestä kiinni.

    Tämän uusimman uutisen luin täältä. Voin sanoa, että omaakin sydäntä vihloo paljon. Arvostan hänen päätöksiään ja valintojaan, silti ikävä on suuri.

    Muuta en oikein voi sanoa, koska pettymys huokuu myös minun rinnastani vaikka ymmärränkin täysin hänen valintansa.

    Haluan sanoa myös sinulle suuren kiitoksen mahtavasta blogista ja minusta on jotenkin ihana lukea O:n isosiskon blogia joka on auttanut minua monissa asioissa. Tämän blogin tekee minulle vielä erityisen tärkeäksi se, että olet O:n isosisko. Olen sinut ehkä joskus teinivuosina vilaukselta nähnytkin.

    Kiitos sinulle paljon blogistasi ja olen hengessä mukana. Ei ole tarpeeksi sanoja sanomaan, mutta vielä kerran kiitos myös sinulle.

    Olkoon O onnellinen matkoillaan ja tsemppiä sinulle ja varmasti myös meille kaikille muille jotka häntä kaipaavat <3

    Vastaa

    0
    1. Voi että, O:n ystävä...! :) Ihanaa kun kävit jättämässä kommentin, Tiitu!

      Minäkin joudun toteamaan (vaikka itse asiassa olen vähän anti-FB :D) että oli hyvä, että O vihdoin loi Facebook-tilin. Nyt saa lukea jotain kuulumisia vähän paremmin reaaliajassa kuin ennen, ja kivaa nähdä tägättyjä kuvia niin tietää minkä näköisissä ystäväporukoissa hän liikkuu..! :)

      Vastaa

      0
  39. Kiitos ihanasta postauksesta, joka pisti ajattelemaan.

    Itse olen se joka aina lahtee. Talla hetkella vietan vaihtooppilasvuotta Yhdysvalloissa ja kulunut vuosi on vain vahvistanut sita tuntemusta sisalla, etta mun paikka vain on jossakin muualla kuin Suomessa. Perheeni ja ystavani ovat minulle mielettoman tarkeita ja yhteytta heihin pidan useamman kerran viikossa. Vaikka paattaisin jaada pysyvasti ulkomaille teidan etta nailla Suomessa asuvilla ihmisilla tulee aina olemaan erityinen paikka sydamessani.

    Tsemppia sinulle <3. Mielestani olet jo pitkalla tunteidesi kasittelyssa kun pystyt kirjoittamaan niista nainkin selkeasti.

    Vastaa

    0
  40. Taidan itse olla se etäsisko jota harvemmin näkee, tosin etäisyyttä on vain puolen Euroopan verran eli siinä mielessä tilanne on parempi. Mulla oli omat painavat syyni lähteä Suomesta, ja nyt lähemmäs kymmenen ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen palaaminen tuntuu koko ajan vaikeammalta ja vastenmielisemmältä.

    Onnistuisikohan teillä mitenkään Skype-rutiinin luominen? Eihän se ole missään tapauksessa sama kuin tapaaminen, mutta on se kuitenkin enemmän kuin sähköposti tai puhelinsoitto.

    Vastaa

    0
    1. Onnistuisikohan teillä mitenkään Skype-rutiinin luominen?

      Moni kysyy tuota ja se olisikin yksi niitä "itsestäänselviä" juttuja joilla pitää yhteyttä. Itse olen niin "vanhus" että en luontaisesti kuulu Skype-sukupolveen, enkä ole koskaan palvelua käyttänyt, ja se on vain jäänyt. Siskonikaan eivät Skypeä käytä, ja nuorin on joskus todennut asiasta puhuessamme, että hänen käyttämänsä nettiyhteydet EA:ssa ovat useimmiten niin hitaita ettei Skype-yhteys edes onnistuisi. MUTTA - jos ja kun hän todella Argentiinaan jää, niin aion kyllä todellakin "opetella" Skypen käytön. :)

      Vastaa

      0
  41. 10 vuotta minua vanhempi isoveljeni muutti Kiinaan töihin vaimonsa ja lapsensa kanssa. En näe heitä kuin kerran vuodessa, tai kaksi. No eipä se minua niin paljon raasta kun en ollut alun perinkään kovin läheinen veljeni kanssa, mutta sitten kävi niin että veljeni ei ota isäänsäkään mitään yhteyttä. Meillä on siis yhteinen isä, mutta veljeni ei koskaan lähetä viestiä tai sähköpostia, eikä varsinkaan soita koskaan. Isä varmasti haluaisi kuulla enemmän pojastaan tuolla maailmalla, mutta tuntuu siltä että poikaa ei kiinnosta pitää yhteyttä omaan isäänsä.. Vaimon perheeseen he ovat yhteydessä säännöllisesti sekä veljeni äitiin (meillä on eri äidit veljen kanssa) mutta sitten isä suljetaan kokonaan pois.. Tilanne on surkea, sillä veljellä ja hänen vaimollaan on melkein 2 vuotias lapsi, ja samalla jäämme sitten lapsen kehityksestä pois kun veli ei ota ollenkaan yhteyttä.. Näitä tämmöisiä tilanteita on siis muillakin kun sinulla!:-(

    Vastaa

    0
  42. Voi sua, Sanni. Tuntuu varmasti ihan kamalalta tuo tilanne.

    Mulla on 7 vuotta vanhempi sisko, joka on asunut 11 vuotta Atlantin toisella puolella. Ollaan kuitenkin tosi läheisiä, ollaan oltu suunnilleen siitä asti, kun sisko tuli täysi-ikäiseksi. Aikaeron takia sopivia skypeilyhetkiä ei ole niin helppo löytää, mutta parin viikon välein kyllä jutellaan aina pitkät pätkät. Onnekseni sisko on käynyt parin vuoden välein Suomessa ja minä olen päässyt käymään hänen luonaan. Lähes joka vuosi ollaan nähty. Mutta se tunne, kun pitää lähteä tai toinen lähtee, on ihan kamala. Itkettää nytkin, kun sitä vain ajattelee. Nykyään siskolla on lisäksi kaksi pientä tyttöä, joille pitää heillekin aina sanoa hyvästit.

    Olen itse asunut pian kolme vuotta Hollannissa, mutta se on niin lähellä, että olen käynyt Suomessa kolme kertaa vuodessa ja monet ystävät ovat käyneet täällä.

    Mä meinasin kanssa sanoa, että etkö voisi vain yrittää sopia niitä Skype-treffejä siskosi kanssa? Me mun siskon kanssa sovitaan treffit sähköpostitse, jos ei muutamaan viikkoon olla oltu samaan aikaan Skypen äärellä. Ja kyllähän sähköpostitkin ovat paljon parempi kuin ei mitään. Kai siskosi kuitenkin vastaa, jos kirjoittelet hänelle?

    Vastaa

    0
    1. Mä meinasin kanssa sanoa, että etkö voisi vain yrittää sopia niitä Skype-treffejä siskosi kanssa?

      Nettitreffien sopiminen siskon kanssa on ollut käytännössä mahdotonta, kun hän ei juuri koskaan tiedä missä on seuraavalla viikolla. :/ Välillä on saattanut mennä kuukausikin ettei hän ole minkään nettiyhyteyden äärellä vaan asustelee jossain viidakon keskellä. Nyt syksyllä hän on sentään ollut säännöllisesti yhteyksien päässä, mutta kolmen vuoden EA-reissun aikana hän oli sellaisissa paikoissa joissa nettikahvilankin löytäminen oli työn takana eivätkä hidastakin hitaammat yhteydet olisi tukeneet Skype-mahdollisuutta.

      Kai siskosi kuitenkin vastaa, jos kirjoittelet hänelle?

      Välillä vastaa, välillä ei.... :/ Viestit saattavat usein olla tyyliä "Mulla on nyt vain 10 minuuttia aikaa olla koneella, kerron vain pikaisesti että kaikki ok ja huomenna suunnataan sinne-ja-sinne".....

      Jos hän tosiaan sinne Argentiinaan jää, niin meidän on ihan vakavissaan luotava joku kunnon yhteydenpitorutiini, se on selvää. Toivottavasti siskokin sen ymmärtää. Luulisi että säännöllinen yhteydenpito tulee olemaan helpompaakin kun asuu vain yhdessä paikassa eikä jatkuvasti reissaa ympäriinsä. :)

      Vastaa

      0
  43. Mä mietin mistä se johtuu et synnyinmaataan ei tunne kodikseen, vaikka siellä työ, perhe ja ystävät olisikin, miksi jossain muualla voi paremmin? Itsestä on tuntunut jo vuosia että Suomi ei oo mun paikkani, ja mitään "draamaa" ei oo ollu koskaan, se yleinen tunne on vaan se että ei voi hyvin ja sit taas maailmalta on löytyny se pläntti jonne haluaa aina takasin ja tuntee siellä vieraiden ihmisten keskellä olevansa kotonaan. Mielenkiintonen kysymys vailla vastausta.

    Vastaa

    0
  44. kannan minäkin korteni kekoon: oma siskoni sekä muu perheeni asuu keski-euroopassa ja minä täällä pohjolassa :-) välillä on siskoa ikävä, mutta onneksi näemme kuitenkin useamman kerran vuodessa ja silloin on aina mahtavaa tyhmäillä yhdessä. sisko on kuitenkin samalla myös kaveri, ja toisaalta olisi kivaa asua lähekkäin että voisi viettää välillä vaikka iltaa yhdessä. en vaan osaa kuvitella sitä enää, kun ollaan useita vuosia oltu jo erillään. onneksi on kuitenkin fb ja skype :-)

    Vastaa

    0
  45. Serkkuni oli vuoden Saksassa vaihdossa. Oltiin sitä ennen uskomattoman läheisiä ja tuntui kauhealta menettää joku niin tärkeä vuodeksi. Mutta hassua, kuinka nopeasti vuosi menikään ilman sen kummoisempia yhteydenpitoja. Halusin hänen vain pitävän hauskaa ja nauttivan, sillä vaihtovuosi on yleensä ainutlaatuinen kokemus. Ajattelin, että kyllähän minä aina täällä häntä odotan, mutta hänen vaihtokaverinsa saattavat vain haihtua pois vuoden jälkeen.

    Mutta mikä satuttaa enemmän kuin koko vuosi yhteensä, on se kuinka hän ei ole enää se sama serkku jonka ennen tunsin. Hän on nyt saanut kiinni matkailusta ja janoaa takaisin, aina. Hän on melkeinpä apaattinen suurimman osan ajasta, kaivaten vaihtoystäviään, muttei minua. Minä kaipasin häntä ja joudun kaipaamaan nähtävästi nytkin, vaikka välillämme on vain 200 kilometriä. Pelkään, että annoin hänen luulla hiljaisuudellani ettei hän olisi minulle niin tärkeä.

    Minun täytyy vain yrittää ymmärtää se, etten voi aina olla hänelle se tärkein ihminen. Kuinka itsekästä minulta odottaa niin. Toivon vain että vielä joskus olisimme kuin ennen :-)

    Vastaa

    0
  46. Tämä kolahti. Mun paras ystäväni muutti joitakin vuosia sitten Argentiinaan. Hänen elämänsä on siellä täysin erilaista kuin minun. Hän elää yksinkertaisesti selitettynä kristillisessä yhteisössä vapaaehtoistyötä tehden. Rahaa tulee jostain kun tulee, ruokaa samoin. Näin hänet viimeksi 1,5 vuotta sitten. Tiedän, että hän on siellä onnellinen, mutta kun itse elän tässä "oravanpyörässä", en pääse irti ajatuksesta, että hän vielä palaisi Suomeen, opiskelisi ammatin ja asettuisi johonkin. Vaikka tiedän hänen kasvaneen ihmisenä ja kaikenkaikkiaan edistyneen elämässään tavoilla, jotka ovat paljon koulutusta ja työpaikkaa tärkeämpiä, olen silti huolissani.

    Hän tulee jouluksi Suomeen. Luulin tapaavani hänet tänä viikonloppuna tai ainakin ensi viikon alussa. Kun sain kuulla tapaamisen siirtyvän viikolla, purskahdin vuolaaseen itkuun, vaikken yleensä itke. Pitäisi päästää irti, vaikka vieläkin haikailen lukiovuosia kun tapasimme melkein joka päivä ja lähetimme satoja tekstiviestejä täysin turhista asioista. Nyt yritän änkeä kolkolta kuulostavat kuulumiseni sähköposteihin ja mietin, ettei mun kuuluisi kertoa parhaalle ystävälleni mitä mulle kuuluu. Hänen kuuluisi elää kanssani niitä kuulumisia!

    Ehkä vielä joskus onnistun päästämään irti. Tällä hetkellä kuitenkin melkein vihaan koko Argentiinaa!

    Vastaa

    0
  47. Voimia, Sanni. Ja, sinulla on oikeus tunteisiisi.

    Mutta muista, että samaa ilmaa hengitätte.

    Elämä heittää joskus kierrepalloja, mutta oikein asennoituneena nekin kestää. :)

    Vastaa

    0
  48. En ole aikaisemmin ajatellut asiaa tuosta kulmasta.
    Siis perheen näkökulmasta.
    Miltä heistä tuntuu, kun yksi siskoista lähtee maailmalle.
    Lähtee, eikä ehkä palaakkaan kotiin.

    Olen itsekkäästi reissatessani ajatellut
    "Hei nehän on kotona, ei niillä oo hätää, niillä on toisensa,
    mulla tässä itku välillä saa tulla vieraassa maassa".
    Mutta nyt hahmotan hieman myös perheen pointtia.
    Ei koti ole koti ilman yhtä,
    eikä perhe kokonainen.

    Ihana kirjoituksesi sai minut ajattelemaan <3

    Vastaa

    0
  49. Moi! Teki tosi pahaa lukea tätä postausta. Voin vain kuvitella, miltä sinusta tuntuu. Mulla tuli tästä tekstistä mieleeni oma veljeni. Meillä on noin 200 km välimatkaa, joka nyt ei tietenkään ole mikään mahdoton, mutta olemme etääntyneet viimeisen parin vuoden aikana todella paljon ja se tekee minut surulliseksi. Syynä on suurimmaksi osin veljeni vahva intohimo työtään kohtaan, mikä pitää kiireisenä. Tuntuu muutenkin, ettei veljelläni ole samanlaista halua pitää kunnolla yhteyttä perheeseensä.

    Vastaa

    0
  50. Hei!
    Se on vähän niinkuin lapsienkin kanssa. Joskus heidän tiensä vie kauas vanhemmista opintojen ym.myötä. Minä sain lapseni samaan kaupunkiin hänen opintojen loputtua. Kuinka onnekas olenkaan.
    On se harmillista kun perheenjäsen asuu kaukana. Mutta joskus tiet voivat taas yhdistyä kun tulee ikää ja haluaakin vanheta kotimaassa. En tiedä miten lohduttaisin - ehkä juuri näillä sanoilla. Älä päästä sitä pikkuista sylistäsi maailmalle yksin - sitä josta oli kuva :). Täälläkin yksi chihu-emo. Minunkin chihu on "kuin oikea poika", Pinocchio josta vielä joskus EHKÄ :) tulee oikea poika. Sitä odotellessa. Käyhän katsomassa sivuillani.

    Vastaa

    0
    1. Moi gone to the beach! Oi että, ihan Totin värinen on sun chihu! :) Niin söpö poika! Mutta hei, mä en osaa käyttää sun blogia! :D Meni vähän aikaa ennenkuin edes löysin tunnisteet, ja sieltä sitten bongasin 'Chihuahua testaa'. Tällä tunnisteella pitäisi olla 25 postausta, mutta blogipohja näyttää vain yhden postauksen kerrallaan - enkä löydä mitään "siirry seuraavalle sivulle / seuraavaan postaukseen" -namiskaa. :P Eli mistä näen nuo loput 24 chihupostausta? :D

      terveisin Blondi

      Vastaa

      0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


  • Sanni

  • Arkisto

    • 2025 (17)
    • 2024 (125)
    • 2023 (149)
    • 2022 (174)
    • 2021 (178)
    • 2020 (227)
    • 2019 (203)
    • 2018 (227)
    • 2017 (298)
    • 2016 (284)
    • 2015 (343)
    • 2014 (389)
    • 2013 (400)
    • 2012 (214)
    • 2011 (226)
    • 2010 (287)
    • 2009 (207)