Olen saapunut Tiloksen saarelle.
Mietittyäni eilisen, mikä täällä tuntuu niin tutulta, tajusin lopulta mistä tunne kumpusi: maisemat tuovat vahvasti mieleen Amorgoksen, ja täällä Livadian alueella aivan erityisesti Egialin kylän.
Vuoristoinen maisema yhdistettynä pieneen valkotaloiseen kylään sekä vuoren rinteessä kohoava maisemahotelli bougainvilleoineen muistuttavat Egialia. Ylipäänsä: tunnelma on erehdyttävästi Kykladinen.
Livadian kylä itsessään on lähemmällä tarkastelulla hyvin moderni, eikä siinä mielessä muistuta Kykladien saarten perinteisiä kyliä, mutta talojen valkoisuus luo mielleyhtymän Kykladeihin.
Halusin Tiloksella varata majoituksen parhailla näköaloilla, tällainen maisemamatkailija kun olen. Taustatyö kertoi parhaiden näköalojen avautuvan Ilidi Rock -hotellista, enkä pettynyt.
En varausta tehdessäni tajunnut assosiaatiota Amorgoksen Aegialis-hotelliin, mutta paikan päällä hoksasin, että Ilidi Rockissa on paljon samaa kuin ultimaattisiin majapaikkasuosikkeihin kuuluvassa Aegialiksessa. Ilidi on tasoltaan ja palveluiltaan arkisempi, mutta tyyli on kykladinen ja sijainti rinteessä kera kauniin näköalan Livadian lahdelle, tuo mieleen Egialin ja Aegialis-hotellin.
Tämä kykladinen kokemus keskellä Dodekanesiaa tuli odottamattomana mutta miellyttävänä yllätyksenä. :)
Livadian kylä on esteettisesti täysi vastakohta naapurisaari Chalkin idyllille. Moderneine taloineen, leveine katuineen sekä kauppoineen kylässä on jopa urbaani fiilis. Livadiassa on jopa pankki :) Livadia onkin "uusi" asutusalue, ja kehittyi toisen maailmansodan jälkeen paikallisten hylättyä ylhäällä sijaitsevan vanhan Mikro Horion kylän ja muuttaessa alas satamaan.
Minusta Livadia ei ole erityisen sievä, mutta mukava tunnelma täällä on, se tarttuu heti. ❤️ Toisaalta, netin kuvat eivät mielestäni tee Livadialle oikeutta, ja kylä osoittautui itse asiassa sympaattisemmaksi kuin internetin kuvasato oli antanut ymmärtää.
Kun lukee kävijöiden kokemuksia Tiloksesta, ystävällisyys sekä vierailijat osaksi ottava mentaliteetti nousevat saaren vahvoiksi valteiksi. Tiloslaisia kuvaillaan aivan erityisen sydämellisiksi ja vieraanvaraisiksi. Itsekin sain tämän kokea heti kättelyssä: hotellini omistajaperheen tytär piti minusta etänä huolta jo ennen kuin olin saapunut perille.
Kovan tuulen vuoksi osa laivavuoroista Chalkilta Rhodokselle oli lauantaina peruttu, enkä saanut selvitettyä, mikä oli Tiloksen laivan kohtalo. Laivayhtiön puhelinnumerossa ei kukaan vastannut, ja laitoin lopulta Tiloksen hotellille viestiä, että en ehkä pääsekään perille sinä iltana. Omistajaperheen tytär, Maria, otti asiakseen itse selvittää laivojen tilanteen, ja piti minut tekstiviestein ajan tasalla, lähetellen rauhoittavia viestejä koko iltapäivän. Kun laivani lopulta saapui pimeän laskeuduttua yli tunnin myöhässä Tiloksen satamaan, Maria oli minua vastassa, toivotti lämpimästi tervetulleeksi saarelle ja ajoi minut hotelliin.
Luonto ja erinomaiset vaellusmahdollisuudet ovat toinen valtti. Olin kuullut, että Tiloksella on hienoja patikkapolkuja, mutta paikan päällä selvisi, että Tilos on todellinen patikkamatkailijoiden kohde jonne tullaan varta vasten vaeltamaan. Olen törmännyt saarella yhden päivän aikana jo lukuisiin vaellusryhmiin.
Ja patikoinnista puheen ollen... päästään eiliseen vuohi-insidenttiin.
Tämä on varmaan kummallinen asia jakaa blogissa, mutta jaanpa kuitenkin. Tällaiset kokemukset ovat yhtä lailla osa matkamuistoja kuin kauniit maisemat ja tavernaruoat.
Päätin eilen myöhään iltapäivällä vielä lähteä vaellusreitille, joka veisi vuoren rinnettä Lethran rannalle ja sieltä Mikro Horion hylätyn kylän kautta takaisin Livadiaan. Päivällä sää oli niin kuuma, että olisi ollut pientä tuskaa patikoida varjottomalla vuoren rinteellä, mutta viiden aikaan sää oli mitä miellyttävin patikkaretkelle.
Lähdin iloisin mielin kulkemaan polkua.
Maisemat olivat huikeita, ja siinä kävellessä mun päässä lopulta avautui Tilos vs. Amorgos -assosiaatio. Kreikassa on paljon vuoristoisia saaria, mutta nämä näkymät kieltämättä toivat mieleen patikkaretkeni Amorgoksella.
Vuoren rinteillä oli paljon vuohia. Ne ovat söpöjä ja niiden taitavaa liikkumista jyrkillä kallioilla on mielenkiintoista seurata.
Ollessamme toissa viikolla Symillä, saimme kuulla autonkuljettajaltamme, että vuoriston villit vuohet saattavat olla äkäisiä. Toisin kuin kylissä elävät kesymmät vuohet, jotka jopa tykkäävät paijailusta, vuorilla elävät vuohet eivät ole ihmisrakkaita. Kuljettaja neuvoi meitä olemaan lähestymättä vuohia, vaikka ne kuinka näyttävät söpöiltä. Ohje oli epäilemättä suunnattu erityisesti seurueen 4-vuotiaalle, joka oli aivan haltioissaan vuohista. "They can be angry", kuljettaja sanoi.
Ihmisen lähestyessä villivuohet käytännössä aina pinkaisevat nopeasti tiehensä, enkä ole koskaan kokenut vuohia uhkaavina. Ei niitä pääse edes lähelle, koska ovat niin säikkyjä. Siksi hämmästyin näkyä, joka yhtäkkiä odotti minua lähestyessäni Tiloksen patikkareitin korkeinta kohtaa, juuri ennen kuin polku lähtisi laskeutumaan alas Lethran rannalle.
Keskellä polkua seisoi musta vuohipukki, eikä se näyttänyt olevan aikeissa liikahtaa mihinkään. Se tuijotti minua hievahtamatta. Jatkoin kävelemistä, mutta vuohi pysyi paikoillaan. Pysähdyin. Mitä ihmettä... mitä tässä nyt tapahtuu?
Katsoimme vuohen kanssa toisiamme. Otin askeleen eteenpäin, vuohi ei liikkunut sijoiltaan.
Tunsin, kuinka pulssini alkoi kohota. Miksi vuohi tuijotti minua eikä lähtenyt pois? Sen pitkät sarvet eivät todellakaan näyttäneet asialta, jonka kanssa halusin tehdä lähempää tuttavuutta. Vuohen katse näytti lähes haastavalta. "No, uskallatkos tulla tästä? Häh?"
Peräännyin ja lähdin kävelemään pois päin. Ajattelin, että vuohi lähtee kohta. Odottaisin etäämpänä.
Jäin odottamaan. Vuohi lähti kuin lähtikin hetken kuluttua liikkeelle, ja taivalsi laiskasti polkua sinne, minne minäkin olin menossa. Pian se katosi rinteen taakse polun kaartuessa alaspäin.
Odotin vielä hetken, ja lähdin sitten varovasti jatkamaan ylöspäin. Pääsin polun ylimpään kohtaan, vuohta ei näkynyt, huojennus. Paitsi - tuossahan se olikin! Vuohi seisoi ihan polun vieressä, osittain ison kivenjärkäleen peittämänä, vain kolmen metrin päässä minusta. Se katsoi minua tiiviisti, ja olin kuulevinani ikäänkuin matalaa kurkkuääntä. Tai sitten se oli mielikuvitukseni.
Vuohen tuijotus oli kuitenkin täyttä totta, ja yhtäkkiä tunsin alkukantaisen pakokauhun täyttävän minut. Vuohi käyttäytyi todella epätavallisesti, enkä halunnut jäädä ottamaan selvää, mitä tapahtuu, jos kylmän viileästi kävelisin sen ohi. Kaikki muut vuohet olivat kirmanneet tiehensä välittömästi minut havaitessaan - miksi tämä kaveri jäi haastamaan minua?
Tajusin, että minua rehellisesti pelotti ja halusin pois. Symin kuljettajan sanat kareilivat mielessäni. They can be angry, stay away. Samalla minua harmitti ja olin melkein vihainen. Millä oikeudella vuohi tuli pilaamaan mun ihanan kävelyretken? Eikö se olisi vain voinut juosta karkuun muiden kollegojensa tavoin?
Käännyin hitaasti pois päin ja lähdin kävelemään polkua takaisin. Pian vuohi katosi näköpiiristäni.
Harkitsin hetken, jäisinkö vielä odottamaan uutta yritystä, mutta tajusin, että kello oli liian paljon. En ehtisi todennäköisesti enää kävellä koko reittiä ennen auringonlaskua, enkä halunnut kävellä takaisin hämärässä, puhumattakaan pimeässä.
Kylää kohti kävellessä keho alkoi vapautua säikähdyksen kiristävästä tunteesta ja tilalle tuli hämmennys. Miksi en vain kulkenut vuohen ohi? Mikä mua vaivaa? Tästähän patikoi päivittäin varmasti kymmeniä ihmisiä, kyllä kai vuohet ovat täysin tottuneet siihen.
Mutta siinä kävellessäni tiesin, että en ikimaailmassa olisi uskaltanut ohittaa vuohea. Olin melkein jähmettynyt paikoilleni, en olisi päässyt ohi.
Tilanne palautti mieleeni kerrat, kun en Santorinilla - tai muuallakaan - ole uskaltanut ohittaa kapealla tiellä poikittain seisovia aaseja, ja olen joutunut muuttamaan koko kävelyreittini. Kärsin täysin irrationaalisesta pelosta hevoseläimiä kohtaan. Kauempaa ne ovat suloisia, mutta lähietäisyys saa mut heti varuilleni, ja hevoseläimen ohittaminen takaa on minulle käytännössä mahdottomuus. Olen kirjoittanut aiheesta Santorinin matkalla seitsemän vuotta sitten.
Eilinen välikohtaus oli yksi ilmentymä siitä pelosta. En vain ole ennen joutunut tilanteeseen, jossa olisi selvinnyt, että pelkään myös vuohia.
Pääsin tähän saakka...
Tiedättekö miten kreisiltä tuntuu, kun tajuaa, että pelko on täysin absurdi eikä sille ole mitään syytä (yksikään aasi, vuohi tai hevonen ei ole tehnyt mulle mitään pahaa), mutta ei vain pysty karistamaan tunnetta?
Olin samalla hämmentynyt ja kiukkuinen. Asiat, joita en hallitse, saavat minut tuntemaan avuttomuutta, ja avuttomuus saa minut noloksi ja kiukkuiseksi.
Kysyin Marialta, voivatko vuohet Tiloksella hyökätä ihmisten kimppuun. Maria puhkesi spontaaniin nauruun. "That would be the first time!" hän sanoi.
No. Mun täytyy yrittää kulkea polku vielä uudestaan. Mutta pakko myöntää: jos taas kohtaisin vuohen joka blokkaa mun tien, en todennäköisesti edelleenkään pystyisi ohittamaan. Ehkä porukassa, kyllä, mutta en yksin.
(Samaistuuko kukaan, vai onko tämä ihan hullua?)
25 comments on “Tilos - tuttu tunne ja kohtaaminen vuohen kanssa”
Mun mielestä tuo on vaan tervettä varovaisuutta, ellei tosiaan tiedä, ettei ne tee mitään. Mutta ymmärrän kyllä tuon pelon, vaikka esim. normaalisti en vaikkapa hevosia pelkää 😊 Jos hevonen käyttäytyy arvaanattomasti niin sitten minäkin olen kyllä hyvin varovainen.
Mulla irratuonaalisena pelkona on taas korkeat paikat ja isot vesistöt, joten itselle olisi luultavasti mahdotonta yksin kulkea noissa upeissa maisemissa ❤️
🙏🏻
Eläimistä ei lopulta koskaan voi tietää.
Huh, no sitten tämä ympäristö olisi sinulle vaikea. Mä jotenkin saan kiinni vesistöjen pelosta, vaikka en jostain syystä itse pelkääkään laivoissa enkä veden lähellä. Vaikka varmaan pitäisi, koska en osaa uida. Veden syvyys kuitenkin saa mulle epämukavan olon. Jos siis tiedän, että veneen alla on useita kymmeniä metrejä syvää, mua karmii (!). Korkealla ei pelota, mutta jos veden pinnan alla on syvää, se on karmivaa. On todella hirveä ajatus mennä uimaan tai kellumaan vaikka mereen, jossa olisi satoja metrejä syvää, puhumattakaan kilometreistä.
Irrationaalisia pelkoja, tosiaan...
Samaistun täysin! En olisi minäkään uskaltanut tuossa tilanteessa mennä vuohen ohi. Olen eläinarka. Pari ikävää kohtaamista koiran kanssa on ollut ja ensimmäinen viiden vanhana, ehkä siitä jäänyt traumat.
Mua myös pelottaa Kreikassa katukoirat, vaikka nekään ei ole koskaan tehneet mulle mitään. Muuta kuin haukkuneet uhkaavasti muutamassa paikassa, mutta tämä riittää arkuuden synnyttämiseen. On jotenkin erityisen kamalaa, kun eläin, jonka tavallisesti kohtaa meidän ihmisten ystävänä ja ihmistä rakastavana lemmikkinä, voikin jossain tilanteessa olla villi ja pahantahtoinen.
En pelkää vuohia, mutta kieltämättä tuossa tilanteessa olisi voinut jäädä ohittamatta! :D Eläin kun eläin uhkaavan näköisenä saa miettimään kahteen kertaan.
Näinpä.
Voihan vuohi!! Ymmärrän kyllä tunteesi ja sen että peräydyit, kun vuohi ei väistynyt polulta. Luonnossa elävä eläin on aina arvaamaton - saati sitten tämä, joka käyttäytyi poikkeuksellisesti. Ehkä sillä oli jotain puolustettavaa ja siksi blokkasi reittisi? Lammas ei ole yhtään pelottava, mutta mielikuvani vuohesta on jotenkin "vaarallisempi", ehkä juuri sarvien takia. No, anyway, saarikuvauksesi on taas kerran nautinnollisen elävä ja havainnollinen. Melkein tunnen tuoksut ja kuulen meren äänet juttuasi lukiessa. Hyvää saarihyppelyn jatkoa - ja kerro, jos uskaltauduit uudestaan vuohipolulle.
Mäkin mietin tätä, mutta kun se oli pukki, niin se ei suojele kilejä, niinkuin emä olisi voinut tehdä. Sen käytös oli todella kummaa.
Tein "vuohireitin" kävelyn tänään uudestaan, ja tällä kertaa keskellä päivää. Vuohia ei nyt näkynyt missään. Luulen, että ne ovat kuumimpaan aikaan lepäämässä ja aktivoituvat taas illemmalla - juuri siihen aikaan, kun viimeksi kuljin reittiä. Sain tänään kulkea ihan rauhassa. ❤️ Reitti oli aivan ihana, ja vei mm. Tiloksen hylättyyn vanhaan kylään, Mikro Chorioon. Tuo aavekylä on yksi kiehtovimpia paikkoja joita olen Kreikan saarilla nähnyt..!
Lasten kani asui aikoinaan paikallisessa 4H kerhossa ja diiliin kuului, että kaninomistajat vanhempineen hoitavat vuorotellen eläinten viikonloppuruokinnan. Possuista ja lampaista selvittiin, mutta vuohet… aina joku niistä kävi päälle, alkoi pökkiä, iski hampaat kiinni takkiin, ja määki pahansuovasti… pure evil ;) Sun tilanteessa olisin lähtenyt lipettiin alta aikayksikön.
Apua, herranjestas..! En tiennyt yhtään, että vuohet voi olla tuollaisia..!
Vuohet ovat nimenomaan tuollaisia. Olin muutama vuosi sitten Ranskan maaseudulla ja majoituspaikassa oli vuohi. Siitä sanottiin, että ei pidä lähestyä, vaan pikemminkin kunnioittaa ja varoa. Omistajat itse osasivat sen kanssa olla, mutta vieraisiin eläin suhtautui epäilevästi. Ja se oli sentään kotivuohi, ei villivuohi.
Okei. 😟
Nyt olen vielä enemmän ihmeissäni Marian (paikallinen) reaktiota, kun hän suunnilleen nauroi mut kumoon kun kerroin, että pelotti ohittaa polulla seisova ja minua haastavasti tuijottava vuohi.
Näiden kommenttien valossa tein todella oikein kun käännyin pois.
Polun blokkaava sarvekas vuohipukki saisi minutkin varovaisesti etsimään katseellani toista reittiä. En ole koskaan joutunut vuohen puskemaksi, mutta tiedän niiden olevan omapäisiä ja äkäisiä.. Aaseista pysyn kaukana, ellei kyseessä ole jokin eläinhoitola..
Kreikan eläinriskeistä tulee mieleen ennemminkin villinä vaeltavat koiralaumat. Olen koiraihminen, joka rakastaa hauvoja, mutta muistan vielä sen surullisen tapauksen muutaman vuoden takaa.. kylän alueella villihurtat ovat ok, mutta luonnon helmassa niiden läsnäolo arveluttaa..
Okei, tein varmasti oikean valinnan. 🙏🏻
Koen ihan samaa. Nyt en ole pitkään aikaan kohdannut Kreikassa villiintyneitä koiria, mutta olen kohdannut, eikä ne ole olleet kivoja hetkiä.
Kepakko! Ota mukaan kepakko, niillä voi torjua ja hätistellä hankalia eläimiä. Yleensä eläintä ei tarvitse kepakolla koskea, jo pelkkä kepin näkeminen riittää ja viimeistäänkin sen pään päällä heiluttelun näkeminen. Jouduin kerran itse pyöräretkellä navigaattorin ohjaamana keskelle lihakarja-mullilaidunta. Isoja, sarvipäisiä nautoja, ja parveilivat portin edessä josta mun piti päästä ulos. Onneksi mieleen muistuis aikaisempi lehmien navettaan ohjaus kokemus ja hain itelleni metsästä pitkän kepakon. Kun lehmät näki että mulla oli tämä kädessä niin kas, ne kaikki juoksivat lipettiin.
Ohoh, mielenkiintoista..! Hyvä tietää tulevia patikkaretkiä ajatellen.
Mulla oli tämän päivän patikalla mukana hotellilta lainattu kävelykeppi. Sillä olisi tarpeen mukaan voinut heristellä, mutta tänään vuohet loistivat poissaolollaan. Kävelin keskipäivän - varhaisiltapäivän aikaan, ja tämä (kuuma) aika on ilmeisesti epäaktiivista vuohileirissä ja sarvipäät lepäilevät. Sain kulkea ihan rauhassa. 🙏🏻 Näin koko reitillä kolme vuohea.
Millaista anti-age yöseerumia suosittelet kolmekymppiselle, jos on kuukauden reissussa aurinkoisessa maassa? Nyt mulla on käytössä retinoliseerumi, mut sitä ei ilmeisesti suositella kesällä käytettäväksi.
Retinoliseerumia voi käyttää, kunhan laittaa päiväksi kasvoille aurinkovoiteen. Mikä varmaan tapahtuu automaattisesti aurinkoisessa säässä..?
Jos kuitenkin mieluummin käytät aurinkoisessa ympäristössä muuta kuin A-vitamiiniseerumia, niasiiniamidi, C-vitamiini tai peptidit ovat hyvä vaihtoehto. C-vitamiinista ainoastaan puhdas muoto askorbiinihappo tekee ihosta herkemmän auringolle, mutta johdannaiset eivät tee. Niasiiniamidiseerumi olisi varmaan mun ykkössuositus, jos haluaa mahdollisimman tehokkaan ja samalla "ei-aurinkoreaktiivisen" anti-age-aktiiviaineen.
Kiitos!
Samaistun tuohon pelkoon! Myös minä pelkään hevosia, vaikkei ole varsinaisesti mitään syytä. Jokusen kerran tuli kotimatkalla kierrettyä parikin korttelia kun rännikadulla vastaan tuli vossikka... noloa, mutta olin vain tyytyväinen kun Kuopion vossikka eläköityi🙃
Hevosissa ehkä pelottaa jo niiden koko, ovat niin isoja eläimiä. Niiden lähellä aistii niiden voiman. Ja sen, että jos hevonen vaikka vahingossa nopeasti siirtäisi painonsa sun päälle, niin ei kävisi hyvin.
Kiitos kivasta kirjoituksestasi ❤️🇬🇷
Oli mielenkiintoista lukea juttua Tiloksesta sillä aikeissa on varata matka joko sinne tai Lerokselle, joilla kummallakaan en ole käynyt.
Vuohet ja kulkukoirat ovat arvaamattomia sen olen Kreikan saarilla reissatessani havainnut. Enemmän kammoa ehkä isoista kulkukoirista.
Millaiset jalkineet sinulla oli tuolla reitillä? Pärjääkö sandaaleilla vai pitääkö olla lenkkarit?
Mietin varusteita ja sitä pärjääkö sivusidevammainen polulla? Nousut eivät hirvitä, laskuissa pitää aina varoa.
Moikka Eija!
Minulla on mukana kevytvaelluskengät joissa kunnon pohja ja ne tukevat hyvin jalkaa. Sandaaleilla ei pärjää.
Tämä mun kulkema reitti oli tasoltaan "Easy" eli helpoin Tiloksen reittitasosta (reittejä on Easy / Medium To Difficult / Difficult), ja tämäkin vaati kunnon kengät; polulla on paikoin hyvin kivikkoisia ja kapeita kohtia. Mitenkään hurjan jyrkkiä nousu/laskueroja ei reitillä ollut, mutta jo kivikkoisuus ja maaston epätasaisuus vaativat kunnolla tukevat kengät.
Sanoisin yleisestikin, että jos aikoo Kreikassa mennä vaelluspoluille, kannattaa aina ottaa mukaan vähintään kunnon tukevat lenkkarit.
Kiitos Sanni vastauksestasi 😊
Olen painellut Samarian rotkon muutamaan kertaan sandaaleilla (joskus 35 vuotta sitten) ja samoin muilla saarillaa tallannut aikamoisia kinttupolkuja joten siihen nähden on siis röykkyisempää... Jos tuonne päädyn, niin lenkkarit matkaan siis.
Huh, wau..! Sulla on varmasti paremmat nilkat ja askelvarmuus kuin mulla..! 🙈 Onhan tuollakin kirkeuseroja..!
Olen joskus kauan sitten kävellyt Samarian rotkossa ja muistelen, että oli ihan kunnon vaelluskamppeet päällä.