Katsaus ihon vointiin.
Ajankohtaista nyt, kun ihoni on kuluneen puolen vuoden aikana "seonnut" ja on viime syksystä saakka ollut enemmän tai vähemmän hankala silmäluomi-ihottuman, punoituksen, kuumotuksen ja yleisesti kaikenlaisten herkkyysoireiden muodossa.
No, mun iho voi Kreikan matkalla ja sen jälkeen oikein hyvin! 😍
Ihan ensimmäisellä viikolla minusta näytti siltä, että iho jälleen punoitteli - ja tämä ei johtunut siitä, että olisin polttanut ihoni auringossa, sillä olin erittäin huolellinen aurinkovoiteen suhteen eikä iho palanut kertaakaan. Luulen, että iho reagoi Kreikan erilaiseen veteen sekä aurinkovoiteeseen, ja ihan varmasti ylipäänsä voimistuneeseen UV-säteilyyn, vaikkei palanutkaan.
Ekan viikon jälkeen iho rauhoittui ja tuntui, että viikko viikolta ihon sävy tasoittui ja olemus jotenkin rauhoittui. Auringollahan on tunnetusti myös ihon kremppoja parantava vaikutus, ja eikös atopiakin yleensä jonkin verran rauhoitu auringossa...?
Iho maaliskuun lopulla.
Iho Kreikan matkan viimeisellä viikolla. Iho on kuvassa meikkaamaton.
Aloitetaan ihonhoitokatsaus tärkeimmistä: aurinkovoiteet.
Matkakosmetiikkapostauksessa kerroin ottavani mukaan ACOn kasvoaurinkovoiteen, mutta viime tingassa ujutin mukaan myös Korresin, kun tajusin, että voin menomatkan lennolla hyödyntää seurueen 4-vuotiaan nestekiintiön. (😊)
Ja onneksi Korres tuli mukaan..!
Kun ACOn Ultra Light Sun Face Fluid pääsi tehokäyttöön, kävi ilmi, että en oikein tykkääkään siitä.
Kotona olin ehtinyt testata koostumusta 2-3 kertaa ja se oli tuntunut ihanan ohuelta ja iholla "olemattomalta". No, Kreikan olosuhteet osoittivat voiteen todellisen luonteen. Kotona en tietenkään lisäillyt voidetta enää pitkin päivää, sillä huhtikuun UV-indeksi ei tällaisia vaadi. Kreikassa lisään kasvoaurinkovoidetta päivän aikana 2-3 kertaa, ja laitan sitä aamuisinkin kaksi kunnon kerrosta.
Osoittautui, että ACOn koostumus toimii hyvin yhdellä kerroksella, mutta kerrostaminen tuo esiin ongelmia. Heti kun ACOn Fluidia alkaa kerrostaa, se alkaa muuttua iholla vaaleaksi ja levittyvyys on notkean sijaan nahkeaa. Ihoon alkaa ilmestyä vaaleita läikkiä ja viiruja, ihan niinkuin korkean suojakertoimen mineraaliaurinkovoiteilla. Mitäs ihmettä, eihän tämä ole mineraaliaurinkovoide?
Ei olekaan, mutta myös jotkin kemialliset UV-suojafiltterit käyttäytyvät näin, erityisesti Tinosorb-perheen M- ja A2B-filtterit. ACOssa on Tinosorb A2B-UV-suodatin Enpähän tiennyt, että efekti voi olla näin voimakas, mutta nyt tiedän. (Instagramissa eräs farmaseutti vahvisti asian ja kertoi ohjeistavansa asiakkaita aina vaalean efektin suhteen.)
Kaiken lisäksi ACOn koostumus oli iholleni liian kuiva. Toisaalta, ei kai sitä pitäisi ihmetellä - koostumus on "Mattifying" ja minulla taas on kuivuuteen taipuvainen kosteusköyhä iho. ACO ei siis saanut minulta rakkautta ensi-innostuksen jälkeen.
Korresin Yoghurt-linjan Tinted-kasvoaurinkovoide sen sijaan on täydellisyyttä iholleni. 💖
Hehkutin voidetta jo sen ilmestyessä pari vuotta sitten, ja nyt kun se viimein pääsi kuukauden mittaiseen tehokäyttöön, voin vain todeta sen olevan iholleni kutakuinkin täydellinen aurinkovoide. Sävyttämätönkin koostumus on ihan hyvä, mutta mä tykkään enemmän sävytetystä. Sen lämmin beige, läpikuultava sävy on iholleni täydellinen ja vaikka se ei juuri peitä, se kaunistaa ihon.
Yoghurt Tinted Sunscreen tuntuu iholla kosteuttavalta ja sen koostumus on sopivan emollienttinen eli pehmentävä. Iho jää tosi mukavan tuntuiseksi ja kauniin näköiseksi. UV-filtteriteknologia on erinomainen ja kaikki tässä voiteessa on "törkeän hyvää".
Korresin voiteessa on myös Tinosorb A2B-filtteri (ja todellakin haluat nähdä Tinosorb-filttereitä aurinkovoiteessasi, sillä ne ovat suoritukseltaan todella hyviä), mutta koska voide on sävytetty, mahdollinen vaalea kajo ei näy iholla.
Harmillisesti, sävytetty versio on ollut pitkään lopussa Suomen Korresilta. Jos olette kesällä reissaamassa Kreikkaan, käykää ihmeessä tsekkaamassa tämä paikallisessa apteekissa! :)
Vartalolla käytin Dermosilin tänä keväänä uudistuneita Sensitive-aurinkovoiteita. Kyllä, käytin myös tuota kasvoaurinkovoidetta vartalolla. Mulla on niin älyttömästi aurinkovoiteita, että osa kasvoauringoista menee vartalokäyttöön. :)
Kummatkin näistä ovat oikein hyviä, mutta yllättävää kyllä, korkeamman suojakertoimen vartaloaurinkovoide SPF 30 (Go-pussissa) on näistä kahdesta vielä miellyttävämmän tuntuinen. Yleensä alemmat suojakertoimet ovat ohuemman tuntuisia ja paremmin levittyviä, mutta jostain syystä Dermosilin SPF 30 levittyy vielä notkeammin kuin SPF 25. Ainakin mun iholla.
Myös näissä on hyvät UV-filtterit ja suorituksensa perusteella käyttäisin toisen ja kolmannenkin tuubin tuota kroppa-aurinkorasvaa koska vain. Todella miellyttävän tuntuinen, ja suojasi ihoa ensiluokkaisesti. Teho tuli testattua hyvin mm. Lindos-päivänä, jolloin oli reissun eka kunnolla aurinkoinen ja kuuma päivä. Käppäilin Lindoksen Akropolilla monta tuntia keskipäivän kuumimmassa porotuksessa hartiat paljastavassa narutopissa (ja tällä kertaa en lisännyt voidetta 🙈), ja iho ei illalla edes punoittanut. 👏
Entäs anti-pigmenttiseerumi?
Mulla oli mukana Novexpertin uutta Polyphenols-seerumia, joka mainostaa olevansa luonnonkosmetiikan tehokkain apu kaikkiin mahdollisiin pigmenttimuutoksiin. Koska alkuperäinen pakkaus vie liikaa tilaa käsimatkatavaran nestekiintiöstä, laitoin seerumia pieneen matkapurkkiin.
No, tajusin hyvin nopeasti, että tämä oli oikeastaan tyhmä idea. Polyphenols-seerumin teho perustuu ennen kaikkea antioksidantteihin, ja nehän hapettuvat vähäsen joka kerta, kun avaa kannellisen purkin. Kuten on tullut monesti todettua, purkki ei ole hyvä pakkaus antioksidanttiselle ihonhoitotuotteelle.
Huomasin jo viikon kuluttua, että Polyphenols-seerumin koostumus oli muuttunut purkissa paksummaksi kuin se on omassa pumppupullossaan. Siitä siis haihtui myös vettä. Tuli olo, että onkohan matkapurkin seerumista enää mitään hyötyä viikon availun jälkeen.
Joka tapauksessa, käytin seerumia tunnollisesti aamuin illoin. Epäilemättä teho oli matkan viimeisellä viikolla kaukana tuoreen ja hapettoman pullon sisällöstä.
Kuitenkin:
Mun iho on pysynyt hyvin tasaisen sävyisenä, eivätkä pigmenttiläiskät ole "ryöpsähdelleet".
Jopa huulten viiksialue on tasaisen sävyinen.
Olettaisin Polyphenols-seerumin siis tehneen jotain..? Totta kai käytin päivittäin myös Darphinin SPF 50 -voidetta ylähuulen hyperpigmentaatioalueella.
Nyt kun kotona käytän taas alkuperäisen pullon seerumia niin kylläpä tuntuu raikkaalta ja erilaiselta... Lesson learned: älä laita seerumia kannelliseen matkapurkkiin. MUJIssa on pikkuisia pumppupulloja, täytyy ostaa sellainen.
Putsarina matkassa oli Taigan öljyputsari. Tuttu tuote hoitaa hommansa aina hyvin, mutta Kreikassa huomasin, että öljy ei huuhtoutunutkaan iholta ihan yhtä hyvin kuin Suomessa. Olen käyttänyt Taigan putsaria jo vuoden ja se oli mulla mm. viime kesänä lomareissuputsarina, tunnen koostumuksen erittäin hyvin. Siksi huomasin Kreikassa niin selvästi erilaisen huuhtoutuvuuden.
En keksi tälle muuta syytä kuin Kreikan kovan, mineraalipitoisen veden. Kreikassahan vesijohtovesi on todella kovaa. Jos siis huomaatte esim. shampoon ja hoitoaineen käyttäytyvän hiuksissa eri lailla Kreikan lomalla, se johtuu vedestä.
Koska öljyputsari ei täysin tuntunut jättävän ihoa puhtaaksi, ostin Rhodoksen Sephorasta kakkosputsarin: jauhemaisen Super Glow Cleansing Powder -vaahtoputsarin.
En ensin tullut oikein kaveriksi tämän kanssa: tuntui, että vaahto oli todella pliisua eikä lopulta edes huuhtoutunut iholta kunnolla. Ihoon jäi outo tunne. Sitten tajusin alkaa annostella jauhetta enemmän, ja johan alkoi toimia. Tuli kunnolla vaahtoa ja se huuhtoutui hyvin. Tämä osoittautui lopulta oikein hyväksi reissuputsariksi - vedetön koostumus säästää vieläpä nestekiintiötä :)
KASVOVESI
Mulla oli mukana Essen Sensitive -kasvovettä Juice Beautyn pulloon pakattuna. (Erinomaisia matkapakkauksia tuollaiset kapeat!) Heti ekalla viikolla selvisi, ettei 30 ml pullo riittäisi kuukaudeksi ensinkään, ja mun oli ostettava Esselle kaveri. Sephorasta mukaan tarttui Mario Badescun Aloe, Herbs & Rosewater -kasvovesi.
Esse on ollut mulle ihan ehdoton sen jälkeen, kun iho alkoi punoittaa ja tuli herkkyysoireita, enkä ole uskaltanut lopettaa sen käyttöä kun se tuntuu rauhoittavan ihoa paremmin kuin mikään toinen kasvovesi. Reissussa venytin sen kestoa käyttämällä sitä lopulta vain iltaisin ja Mario Badescua aamuisin.
Marion kasvovesi on ihan OK ja kosteuttavuudeltaan kieltämättä jopa erinomainen, mutta vedessä on jo niin paljon humektantteja, että iho jää vähän tahmeaksi. Hyvä tietysti kosteuttavuuden kannalta, mutta ei välttämättä kosmeettisesti niin miellyttävää.
Keksinkin Marion kasvovedelle lopulta toisenkin käyttökohteen, jossa se toimi loistavasti!
Kun mun matkavartalovoide, seuraavana esiteltävä c/o Gerdin Blueberry Vanilla Fudge, loppui, tuunasin vartalolle sopivan kosteusvoiteen sekoittamalla kämmenellä Marion kasvovettä ja Kreikasta ostamaani erittäin tuhtia Echo-käsivoidetta. Echon voide olisi ollut liian paksua vartalolle, mutta kun sen ohensi kasvovedellä, näistä syntyi vallan mainio vartalon kosteusemulsio! 😍
C/o Gerdin Blueberry Vanilla Fudge Body Lotion hämärtää luonnonkosmetiikan ja normikosmetiikan rajan. Sokkotestissä tätä voisi erehdyttävästi luulla tuoksuvista tuotteistaan tunnetun Bath & Body Worksin kroppavoiteeksi! Voiteen makean karkkimainen tuoksu on hyvin poikkeuksellinen luonnonkosmetiikassa, ja olisikin kiinnostava tietää, millä ruotsalainen c/o Gerd on tuoksun luonut (incissä lukee vain 'parfum', mutta onko se todella luonnollinen).
En tykkäisi kaiken aikaa käyttää näin makeita ja karamellimaisia tuoksuja ihonhoidossa, mutta silloin tällöin käytettynä, just vaikka matkalla, tämä on aika ihana! ☺️
Viimeisenä - heitän vielä kommentin silmänympärysvoiteesta.
Olen nyt käyttänyt Medik8'n arvokasta R-Retinoate-silmänympärysvoidetta aamuin illoin kolme kuukautta, eli nyt pitäisi jo jotain vaikutusta näkyä, jos sellaisia olisi odotettavissa.
En kuitenkaan voi sanoa huomaavani ihossani mitään muutosta. Juonteet silmien ympärillä ovat muuttumattomat.
Toisaalta - tätä voidetta koskee sama "moka" kuin Novexpertin Polyphenols-seerumia. Retinoidit ovat hyvin herkästi hapettuvia, ja tämäkin voide oli reissussa pakattu kannelliseen matkapurkkiin. Oletettavasti voiteen teho heikkeni matkan aikana viikko viikolta.
En nyt siis tiedä, voidaanko minun laskea käyttäneen tuotetta täydet kolme kuukautta.
Joka tapauksessa - en osta toiste. Tulipahan testattua tämä retinoidien "Rolls Royce". Minulla odottaa kaapissa muita Medik8'n retinoidi-perheen tuotteita, jatketaan niillä :) (Niissä on eri A-vitamiinijohdannaiset kuin tässä.)
Haluan kirjoittaa toukokuun Kreikan reissusta myös majapaikkojen näkökulmasta.
Majoituksesta on muodostunut minulle viime vuosina paljon tärkeämpi elementti kuin se oli aikaisemmin. Siinä missä majoitus oli ennen vain kämppä jossa yöpyä, se voi nykyään olla myös paikka, jossa vietän aikaa. Hitaan matkailun filosofian mukaisesti maisemassa voi olla jo perillä ja majapaikan maisemallisuus on minulle tärkeää. Kuten myös majapaikan kodikkuus ja mukavuus. Teen nykyään yhä enemmän töitä reissussa, ja rehellisesti, on mukavampi tehdä töitä mukavassa huoneessa. Kaikkein parasta on, jos "työhuoneen" ikkunasta vielä avautuu kaunis maisema, jota katsellessa on jo matkoilla. :)
Tällä matkalla kaikissa majapaikoissani eivät toteutuneet mukavuus sekä näköala, sillä joskus hinta ja tarjontakin sanelee pitkälle sen, mihin päädyn.
Ensimmäisessä osassa esittelen perhelomaviikolle varaamani majoitukset. Näistä kummassakin oli erilainen ja aivan ihana näköala, ja jälkimmäiseen voisin palata koska vain! 🙏🏻
Niriides
Valitsin tämän hotellin puhtaasti matkaseurueen lapsijäsenen ehdoilla. Lapsen äiti eli sisareni oli kertonut, että uima-altaalla varustettu tai uimarannan välittömässä läheisyydessä oleva hotelli olisi ehdoton, sillä lapsi kuulema tylsistyy täysin jos ei pääse uimaleikkeihin. Oletus perustui aiempiin lapsen kanssa tehtyihin reissuihin. Perillä selvisi, että lapsi oli kasvanut ohi tästä vaiheestaan eikä tylsistynyt lainkaan ilman uimamahdollisuuksia..! ☺️
Olin joka tapauksessa etsinyt meille lapsiystävällisen rannan lähellä olevan kivan hotellin. Symistä kun on kyse, uimarannat ovat lähes olemattomat ja ne rannat joita löytyy, ovat hyvin vaatimattomia. (Miksi sitten ylipäänsä menimme Symille? Koska Symin pääkylän kauneus on ainutlaatuinen koko Kreikan mittakaavassa, ja halusin perheeni saavan kokea tämän. ❤️)
Nimborion (toiselta nimeltään Emborios) kylässä sijaitseva Niriides-hotelli on aivan pikkuisen uimarannan äärellä. Niriides vaikutti muutenkin todella viehättävältä majoituspalvelulta ja uskoin löytäneeni meille täydellisen paikan. Ainoa haitta on Nimborion sijainti 3 km pääkylän ulkopuolella. Hotellilla on onneksi tarjolla edullinen minibussikuljetus kaupunkiin.
Nimborio on muinoin ollut oikea kylä ja jopa kauppasatama, mutta entinen vilkas kylä on nykyään vain joukko taloja, jotka ovat paikallisten kesäkäytössä tai joita vuokrataan turisteille. Nimboriossa ei ole palveluita eikä kauppoja. Kesäisin Nimboriossa on Niriides-hotellin ravintolan lisäksi yksi taverna, mutta meidän vierailumme aikaan taverna ei ollut vielä auki.
Kokemuksemme:
Niriidesin ulkoiset tilat, ympäristö ja maisemat olivat upeat. Huoneet taas jättivät toivomisen varaa.
Niriides on rauhaa rakastavalle täydellinen ympäristö Symillä. Saaren pääkaupunki on pienestä koostaan huolimatta hyvin vilkas, ja pääkylän kuhinaan verrattuna Nimborion alue on kuin unelias kalastajakylä. Tämä on hyvin erityyppinen Symi-kokemus kuin Gialos ja Horio.
Yhteisenä oleilualueena toimiva Niriidesin ulkoterassi on yksi mukavimpia terasseja, joihin olen hotelleissa törmännyt. Suuren puun varjostamalta terassilta on äärettömän kaunis maisema Emborioksen lahdelle, ja puun oksista roikkuvat olkilamput tekevät tunnelmasta iltaisin vastustamattoman hyggen.
Harmillisesti toukokuun alku osoittautui liian aikaiseksi ajankohdaksi majoittua tässä muuten niin mukavassa hotellissa. Meidän lisäksemme hotellissa oli yksi ainoa asiakas, ja kun hotellin henkilökuntakin poistui paikalta iltaa kohden, tunnelma oli autiudessaan paikoin vähän aavemainen.
Hotellin ravintolakaan ei ollut auki. Ottaen huomioon, ettei Nimborion kylässä ole palveluja, olimme ruokailun suhteen käytännössä hotellin ravintolan varassa. Toukokuun alussa hotellissa oli tarjolla vain aamiainen, ja aamiaisenkin kanssa oli ongelmia, joiden tulkitsin liittyvän kauden alkuun.
Olisin toivonut, että hotelli olisi etukäteen ilmoittanut ravintolan tilanteesta, jotta asiakkaat osaavat varata ruokaa mukaan huoneeseen. Saavuimme Symille illalla, ja havahduttuamme hotellin - ja koko Nimborion alueen - ruokatilanteeseen, oli jo liian myöhäistä lähteä kävelemään edestakaisin pääkaupunkiin ruokaostoksille.
Huoneiston olohuone ja kakkos-"makuuhuone"
Maisema huoneemme parvekkeelta
Olimme varanneet Superior Apartmentin, jota mainostetaan hotellin sivuilla luksuksena. "Perfect for those who demand the best in luxury apartment living."
Huoneiston makuuhuone ja parvekkeelta avautuva maisema saavat kiitosta, mutta huoneiston toinen huone, jossa oli keittiö sekä vuoteet kahdelle muulle majoittujalle, oli kolkko ja hämärä. Kokonaisuudessaan huoneisto oli kaukana luksuksesta.
Vuoteet olohuoneen puolella olivat ala-arvoiset ja niiden tasosta olen suorastaan sanaton. Ne eivät olleet vuoteita, joita odottaisi kohtaavansa hotellihuoneessa. Patjat olivat kovat, mutta erikoisinta oli vuoteiden pituus: ne olivat vain noin 170-180 cm pitkät, eli monet ihmiset eivät voisi edes nukkua niissä. Itse olen 160-senttinen ja kyllä mun varpaat oli sängyn ulkopuolella. Olisin tietysti voinut hivuttaa pääni kiinni seinään, mutta sekään ei tuntunut järin miellyttävältä nukkumaratkaisulta.
Huoneistoa myydään neljän hengen huoneistona jossa on perusvarustuksena neljä vuodetta, joten mitään viime hetkellä jostain etsittyjä lisävuoteita nämä sängyt eivät olleet.
Lisäksi huoneistossa oli astiat ja aterimet vain kahdelle ihmiselle. Vedenkeitin ei toiminut eikä keittiössä ollut yhtäkään kattilaa tai pannua.
Kun ilmoitin puutteista, niihin suhtauduttiin asiallisesti mutta lainkaan pahoittelematta. Ylipäänsä hotellissa ei pahoiteltu mitään puutteita aamiaiseen tai ravintolan kiinnioloon liittyen. (Ravintolan olisi pitänyt olla auki, mutta kokki oli kuulema ottanut loparit.)
Tuli tunne, kuin paikalla olisi ihka uusi henkilökunta vasta opettelemassa, kuinka majoitusalalla työskennellään. Tai että he olisivat verryttelemässä oikeaa kautta varten, kuin muistelemassa, että mitenkäs tämä nyt menikään.
Netin keskustelupalstoilta luin myöhemmin, että Niriides on aikaisemmin ollut perheomisteinen hotelli, mutta siirtynyt kolme vuotta sitten isomman majoitusketjun omistukseen. Ehkä tämän muutoksen myötä myös henkilökunta vaihtuu sesongeittain, kuka tietää.
Hotellin minibussin kuljettaja, Ateenasta Symille töihin muuttanut mies (joka oli Symillä vasta kolmatta päiväänsä!) pelasti henkilökuntakokemuksen sympaattisuudellaan ja välittömällä ystävällisyydellään. ❤️
Voin kuvitella, miten eri meininki ja tunnelma täällä on heinä-elokuussa, kun paikka on täynnä vieraita. Huomasin, että Niriides-hotelli on Apollomatkojenkin valikoimassa.
Vaikka en itse ole ihan sen vilkkaimman korkeasesongin ystävä, tietyissä paikoissa tunnelma on parhaimmillaan vasta sitten, kun paikka täyttyy ihmisistä. Nimborion kohdalla alue oli toukokuun alussa todellakin kuin aavekylä. Kyllä kohteessa haluaa nähdä muitakin ihmisiä, ihmiset ovat yhtä lailla osa tunnelmaa.
Niriides on varmasti kivempi kokemus kesällä. Ja hotellin terassille voisin kyllä palata rentoilemaan ja katsomaan maisemaa. <3
Kävimme tietysti joka päivä Symin pääkaupungissa ihailemassa kuuluisan kauniita taloja ja vaeltelemassa tunnelmallisilla porraskaduilla, ja kyllä seurue oli yhtä mieltä siitä, että Symi oli vierailun arvoinen. Ensi kerralla majoitumme pääkaupungissa.
Niin, ja se Nimborion pieni ranta - se jäi kaiken lisäksi vielä täysin hyödyntämättä, koska säät olivat viileät. 😄 Onneksi nelivuotias viihtyi mainiosti ilman rantaleikkejä. ❤️
Vinkki: Gialoksen (Symin satamakylä) keskusaukion kupeessa on fantastisen hyvä lasten leikkipuisto, jossa on niin hieno merirosvolaiva-teemainen kiipeilyteline, että paikka on innostavuudessaan suunnilleen varmaan Symin versio Hoplopista..! Lapsi olisi viihtynyt leikkipuistossa tuntitolkulla.
Rhodoksella majoituimme Charakin kylässä aivan ihanassa vuokrahuoneistossa nimeltä Haraki Beach. Charaki (tai Haraki, kumpaakin kirjoitusasua käytetään) on pieni ja ei-kovin-turistillinen kylä vähän Lindoksesta eteenpäin. Kylässä ei ole lainkaan hotelleja vaan majoitus tapahtuu yksityisissä vuokrahuoneissa.
Charakin kylä sekä majapaikkamme olivat niin ihanat, että päätimme jo koko porukka palata tänne uudestaan. 😍 Kuten aiemmassa postauksessa kerroin, Charakista löysin nyt sen Rhodoksen, johon saatoin ihastua. (Toki löysin muitakin oikein kivoja paikkoja, mutta tästä kylästä tuli suosikkini!)
Yksi kylän parhaita ravintoloita, Costas & Elena, on suoraan Haraki Beach -huoneistojen edessä.
Vaikka Charaki ei ole samalla lailla postikorttimaisen idyllinen kuin monet perinteisemmät kylät pienillä Kreikan saarilla, se on mielestäni todella viehättävä.
Uimarantaa reunustava rantakatu tavernoineen edustaa hyvin ehtaa Kreikka-tunnelmaa, ja kukkulan laella kohoava Ferakloksen linnoitus viimeistelee klassisen Kreikka-näkymän. Rantakatu, meren läheisyys, tavernat, hyvä ruoka, historialliset rauniot.... Siinä on mulle Kreikka in a nutshell.
Vuokrahuoneiston kattoterassi
Vuokrahuoneistomme sydämellinen, täydellistä amerikan englantia puhuva emäntä kertoi meidän olevan kauden ensimmäiset vieraat. Charakin ravintolat olivat kuulema avautuneet vasta viikkoa aiemmin, talviaikaan täällä on auki vain yksi taverna. Rouva on asunut Yhdysvalloissa, siitä aksentti. Talvet hän asuu Rhodoksen pääkaupungissa ja tulee Charakiin kesäksi ylläpitämään vuokrahuoneistoa.
Talon katolla oleva terassi on kaikkien vieraiden käytössä. Hiippailin tänne aina aamukahveineni, oli niin ihanaa istua aamun rauhassa ja katsella merta sekä alhaalla levittyvää, vielä hiljaista rantakatua.
Huoneisto oli varustettu erillisellä makuuhuoneella sekä olohuone-keittiöllä, jossa oli vuoteet kahdelle lisämajoittujalle. Toisin kuin Niriidesissä, täällä extrasängyt olivat normaalin kokoiset ja erittäin mukavat.
Huoneisto oli todella kotoisa, siisti ja tyyliltään kevyesti modernikin verrattuna klassisiin kreikkalaisiin domatia-tyyppisiin vuokrahuoneisiin.
Merelle päin oleva olohuone kylpi ihanan lämpimässä valossa ja täällä oli niin hyvä ja lämmin tunnelma. (Tietysti seurakin vaikutti!) Voisin palata koska vain!
Keittiö oli viimeisen päälle varusteltu, täältä ei puuttunut mitään.
Perhelomaviikkomme oli Symin Nimborion hiljaisuutta lukuunottamatta kaiken kaikkiaan niin onnistunut kuin olla voi. Hieman viileämmät säätkään eivät haitanneet, kun seurueen jäsenistä puolet ei voi sietää hellettä. Sisareni totesi sään olleen hänelle paras mahdollinen lomasää, ja että hän haluaa jatkossa aina matkustaa tähän aikaan. :)
Rannallekin sitten päästiin perheviikon toiseksi viimeisenä päivänä. 4-vuotias pääsi vihdoin kirmaamaan vedessä. Kovasti hän siitä nautti ja riemuitsi, vaikka ei ollut biitsiä kaipaillutkaan siihen saakka. Tuli hyvä mieli, kun pikkuinen pääsi kuin pääsikin edes yhtenä päivänä rantaleikkeihin.
❤️
Yksi parhaita asioita perhelomaviikossa oli se, että nyt suhteeni Rhodokseen muuttui positiiviseksi. Tästä eteenpäin assosaatio on lämmin ja sympaattinen, koska sain kokea erilaisen ja mulle uudenlaisen Rhodoksen, ja vielä rakkaassa seurassa. Ihana juttu! 🥰
Niin kuin Kreikan saarihyppelyilläni usein käy, päädyn ihan muualle kuin olin ajatellut. Tarkkoja suunnitelmia minulla ei ole, mutta jokin hahmotelma saarialueesta. Tällä matkalla se oli Dodekanesia.
Löysin itseni kuitenkin Koillis-Egean saarilta ja lopulta Samokselta.
Olen ollut Samoksella kerran aiemmin ja tästä on pian 23 vuotta. Kreikkalainen ystäväni Milton oli suorittamassa Samoksella varusmiespalvelusta, ja hänellä oli käytössään isovanhempiensa asunto saaren pääkaupungissa. Teimme sisareni kanssa spontaanin syyslomamatkan Miltonin ”mummolaan”.
Matkalta jäi lähinnä mieleen pääkaupungin kaunis keskusaukio sekä viileä ja tuulinen sää, joka melkein esti paluu-laivamatkamme Ateenaan. (Se oli ensimmäinen kerta kun tajusin, ettei laivayhteyksiin Kreikassa voi tai pidä luottaa sääolosuhteiden takia, ja seikka voi aiheuttaa lennolta myöhästymisen).
Nyt tupsahdin Samokselle varoittamatta vähän sellaisella ”käydäänpä kääntymässä, kun Fournilta on sopiva laivayhteys” -asenteella. Ajatuksena oli tehdä nopea parin päivän pysähdys ja jatkaa sitten Dodekanesian pienille saarille.
Kuusi päivää myöhemmin olin yhä saarella ja tunsin, että en haluaisi lähteä.
Samoksesta paljastui yksi mun saaria. 23 vuotta sitten itämään jäänyt Samos-suhde jalostui tänä keväänä vahvaksi kemiaksi. ❤️
Toivon, että minulla on joskus aikaa kirjoittaa Samoksesta laajempikin postaus, mutta tänään haluan kirjoittaa kokemuksestani Ano Vathyssa. Postauksen kuvitus on sieltä.
Ano Vathy, tai pelkkä Vathy, on Samoksen pääkaupungin alkuperäinen vanha kylä. Se sijaitsee satamakaupungin yläpuolella rinteessä.
Vathyn kanssa yhteen kasvanut moderni alakaupunki on nimeltään Samos Town, mutta kaikki kutsuvat pääkaupungin taajamaa Vathyksi. ’Ano Vathy' tarkoittaa Ylä-Vathya.
En edellisellä Samoksen vierailullani käynyt Ano Vathyssa. Kylään on lyhyt 15 minuutin kävelymatka alakaupungista, mutta tämän 15 minuutin aikana tuntuu, kuin nousisi aikakoneella toiseen aikakauteen.
Olen käynyt sadoissa kreikkalaisissa kylissä, mutta en koskaan Ano Vathyn kaltaisessa. Arkkitehtuurisesti ja tunnelmallisesti kylä oli minulle ainutlaatuinen kokemus. Ano Vathy lumosi minut täydellisesti.
Kun ohittaa Ano Vathyn arkkitehtuurisiin nähtävyyksiin lukeutuvan koulurakennuksen vuodelta 1901, alkaa pienten, autottomien kujien labyrintti. - Mutta tämä on aivan erilainen labyrintti, kuin kykladeille tunnusomaiset vitivalkoisten sokerikuutiotalojen muodostamat vanhat kylät.
Minusta tuntui, kuin olisin yhtäkkiä lipunut esiripun takaa johonkin keskieurooppalaiseen kylään tai Hans Christian Andersenin satukylään. Näkymät eivät muistuta millään lailla muita Samoksen kyliä. Tai - ne eivät muistuta mitään toista tuntemaani kreikkalaista kylää.
Ano Vathyn historia ulottuu ainakin 1500-luvulle, mutta nykyinen kylä rakennuksineen on valtaosin 1800-luvulta.
Ano Vathyn ydin on niin tiheää labyrinttia, etteivät alueen kadut ja kujat näy Google Mapsissa, vaan tällä kohtaa näkyy vain rykelmä taloja. Eksymisen vaaraa ei ole, sillä takaisin alakaupunkiin löytää aina palaamalla alaspäin; lopulta päädyt isommalle tielle.
Suosittelen kuitenkin tarkoituksella vähän ”eksymään” tänne, sillä päämäärätön vaeltelu Ano Vathyssa palkitsee. Yhä uudet ja uudet rappuset johdattavat kulkijan aina vain ylemmäs, toinen toistaan kiehtovammille kujille, portaille, kirkoille ja pikku-aukioille. Välillä talojen lomasta pilkahtaa panoraamanäkymä alakaupunkiin.
Minulla menee melkein iho kananlihalle, kun ajattelen Ano Vathya. Ihmisiä ei näkynyt juuri missään, ei myöskään kauppoja – eikä turismi ole läsnä yhdenkään matkamuistomyymälän tai edes postikorttitelineen verran. Ano Vathyssa voi vaeltaa tuntien olevansa autenttisessa 1800-luvun Kreikassa.
Voi melkein kokonaan unohtaa modernin ajan, sillä kylässä ei näe autojakaan. Kiireisen alakaupungin syke ei yllä ylös Ano Vathyyn, ja vilkkainta mitä täällä kohtaa, on puoliksi torkkuvia kissoja jotka seuraavat laiskasti katseellaan, kun kuljet ohi.
Käveltyäni ajattomalta tuntuvan ajan Ano Vathyn hiljaisilla kaduilla, kuulin ylempää yhtäkkiä ääniä. Nousin jyrkkää katua ääniä kohti, ja yhtäkkiä edessäni oli pikkiriikkinen aukion tapainen reunallaan siro kirkko sekä pikkuinen rustiikkinen taverna.
Tavernan edustalla istui joukko ihmisiä; keski-ikäinen pariskunta, iäkäs slipoveripaitainen mies, nuorempi mies ja kouluikäinen poika värikkään muovisen reppunsa kanssa. Hämmästyksekseni poika oli pukeutunut kevyttoppatakkiin tuona 27-asteisena päivänä. Raidalliseen, vähän liian ahtaan näköiseen puseroon sonnustautunut pönäkkä isäntä nojasi tavernan oviaukkoon.
Pienen kirkon viereiseltä kadulta käveli nainen vaaleanpunaiseen hilkkaan puetun koiran kanssa. Myös nainen ja koira liittyivät tavernassa istuvien seuraan.
Väki rupatteli keskenään pehmeästi ja tuttavallisesti. He selvästi tunsivat toisensa. Kyläläisiä.
Näky oli kaiken nukkuvan hiljaisuuden jälkeen odottamaton ja jollain lämpimällä tavalla liikuttava. Ihmisiä. Anovathylaisia.
Kiersin terassimaisista tasoista koostuvan aukion ja kuvasin antaumuksella kauniita rakennuksia. Tunsin tavernan asiakkaiden katselevan minua. Heidän iltapäivänsä keskelle ilmestyi muukalainen kameroineen.
Katsoin kelloa, se oli 17. Lounas oli jälleen jäänyt väliin ja minullahan oli nälkä.
Menin tavernaan ja tilasin vakioannokseni eli horiatikin. Olin ainoa ruokailija – kanta-asiakkaat siemailivat frappejaan ja limsojaan.
Tavernan vakavailmeinen isäntä toi minulle korkean lasillisen retsinaa sekä horiatikin, joka oli kuin suoraan vanhan ajan Kreikasta; valtava family-size-kulhollinen ronskisti pilkottua kurkkua, tomaattia, sipulia ja paprikaa kruununaan parin-kolmensadan gramman järkäle fetaa.
(Olin tilannut valkoviiniä, mutta mitäpä pienistä. Vaaleaahan retsinakin on..! :) )
Siinä aterioidessani katselin tavernan ihmisiä. Siinä he istuivat, kuin olohuoneessaan perheen kesken. Tupakoiden, siemaillen hitaasti juomiaan. Aikuiset ehkä työpäivänsä, poika koulupäivänsä jälkeen. Nainen koiransa kanssa oli istahtanut tavernaan kesken koiran ulkoilutuslenkin.
Tavernassa kokoontuneita yhdisti elementti, joka tänä päivänä on yhä vähemmän arvostettu: joutilaisuus. Sitä suorastaan vältellään. Samalla se on jotain, mitä moni meistä ei enää edes osaa. Koko ajan pitää tehdä jotain, olla produktiivinen, olla hyödyllinen. Tai sitten viihdytämme itseämme Netflixillä ja somella.
Katsoin itseäni. En osannut syödä salaattianikaan ilman, että vilkuilin koko ajan puhelintani. Tätäkin hetkeä piti jotenkin suorittaa: miettiä, minkä kuvan kohta jakaisi somessa. Tunsin melkein punan nousevan kasvoilleni. Nyt en avaisi Instagramia vaan olisin tässä ja täällä, sekä mieli että ruumis.
Kyläläiset istuivat ja antoivat ajan kulua. Kellään ei vaikuttanut varsinaisesti olevan tärkeää asiaa, he vain istuivat siinä kiireettöminä, vaihtaen välillä sanan tai kaksi. Kukaan ei katsonut puhelintaan. Paitsi nuorempi mies muutaman kerran.
Miehen seurassa ollut poika otti välillä esiin leluautonsa ja asettui maahan leikkimään. Hän vaikutti ehkä aavistuksen tylsistyneeltä. Mietin, oliko nuori mies pojan isä vai kenties isoveli. Pojan puheesta tunnistin sanan ’spiti’, koti. Se toistui monta kertaa. Vastauksen äänensävystä tulkitsin, ettei miehellä ollut vielä kiire kotiin. Tavernan isäntä kantoi pöytään uuden frappen ja antoi pojalle vesipullon.
Jossain vaiheessa paikalle juoksi kaksi isompaa koiraa. En tiedä olivatko ne katukoiria vai jonkun omistamia, mutta tavernan väki tunsi ne ja koiria tervehdittiin. Vaaleanpunahilkkainen koira ei ollut moksiskaan, sillekin isommat haukut olivat selvästi tuttuja.
Koirat pyörivät hetken tavernan pöytien välissä kuin nelijalkaiset kanta-asiakkaat konsanaan ja asettautuivat sitten viereiselle kujalle makaamaan. Poika meni niiden luokse juttelemaan. Ohi kulki kaksi vanhempaa kouluikäistä poikaa. Taas tervehdittiin puolin ja toisin, myös koirakantikset.
Istuin. Minunkin aikani kului.
Salaattini oli niin iso, että en lopulta saanut sitä loppuun. Kun pyysin laskun, se oli 5€. Iso salaatti ja viinilasi.
Kyllä, nyt oltiin todella menneen ajan Kreikassa.
Lähtiessäni laskeutumaan takaisin alakaupunkiin minun teki mieli viipyillä. Puhelimestani oli akku loppu enkä ilokseni voinut enää räplätä sitäkään.
Kiersin vielä muutaman kujan ja ohitin pari aiemmin näkemääni – ja valokuvaamaani – kissaa, jotka olivat samoilla sijoillaan kuin kaksi tuntia sitten.
Joutilaisuuden lahja. Kun sitä joskus osaisi vielä hyödyntää. Me kaikki tarvitsisimme joskus ripauksen Ano Vathya elämäämme.
