Hups, unohdin eilen laittaa maininnan valituista seerumitestaajista!

Louis Widmerin Pigmacare-seerumin testaajaksi valikoitui Maria, La Roche-Posayn Rosaliac-seerumin testaaja Jonna löytyi sähköpostihakemusten joukosta. (Jonna, laitoin sinulle eilen meiliä, katsothan myös sähköpostisi roskapostifiltterin :))

Loppukeväästä/alkukesästä päästään sitten katselemaan saivatko Maria ja Jonna seerumeillaan tuloksia aikaan. :) Kiitokset kaikille kiinnostuksensa osoittaneille.

Ahhh miten tylsä otsikko, voin vain kuvitella kuinka moni skippaa tämän jutun huokaisten syvään, "Ei saamari nyt tuokin alkaa tehdä jotain reenipostauksia...."

En mä ala, lupaan sen :) (vaikka öhm, niinhän mä "lupasin" aikoinaan ruoastakin.... mutta vaikea nähdä että liikunnasta tulisi minulle koskaan sellaista intohimoa josta tekisi mieli kirjoittaa säännöllisesti). Kun nyt kuitenkin tein tuon Suuren Itutuspostauksen niin saatetaan se stoori loppuun muutamien lyhyiden liikuntapäivitysten muodossa tässä kevään aikana.

(Minä en ole kuvassa :))

Pidin liikuntataukoa puolitoista viikkoa. Pitkään asiaa mietittyäni, lievästi vastahakoisesti, päätin myös tehdä niin kuin osa teistä lukijoista ehdotti - lisätä hiilihydraattien osuutta ruokavaliossani. Mitäpä minä tässä menetän? On joskus hankalaa olla niin "ehdoton" luonne mitä minä olen, sitä vain pitää hulluna kiinni jostain päättämästään vain sillä perusteella että kiinnipitäminen sopii omaan mentaliteettiin. Ei tekisi pahaa oppia relaamaan joissain asioissa. Niin kuin joku teistä kirjoittikin - eihän ruokavaliossa joustaminen sitä tarkoita että tarvitsee lähteä pullaa ja ranskalaisia vetämään, muutoksia voi tehdä ihan siellä terveellisellä puolella pysyen.

Puolentoista viikon tauon jälkeen palasin salille, mutta en punttitreenin pariin. Tein pehmeän laskun cross trainerin muodossa - koko viime viikon tein vain 50-minuuttista cross trainerilla. Tuohan on jotain ihan käsittämättömän tylsää puuhaa, mutta keksin alkaa seuraamaan treenin ajan iPadilta Australian Masterchefiä (hehheh, kiitos siitäkin vinkistä lukijalle :D)) niin 50-minuuttinen sujuu siedettävästi.

Tänään tein lajikokeilun nro 1: CrossFit. Käytiin mieheni ja siskon kanssa paikallisen salin avoimissa ovissa. Treeni oli tietysti vain pintaraapaisu lajiin, mutta tämänpäiväisen perusteella kyllä tykkäsin siitä. Yksinkertaisia mutta tehokkaita liikkeitä korkealla intensiteetillä.

Teimme etunojapunnerruksista, kahvakuulaheilautuksista ja laatikon päälle hyppelystä koostuvan WODin eli workout of the dayn (CrossFitissä näköjään kaikki termit on englanniksi, liikkeistäkin puhuttiin englanninkielisillä nimillä...). Tyytyväisenä panin merkille, että jaksan ainakin kirkkaasti paremmin tehdä punnerruksia kuin  kovassa tikissä oleva, erittäin monipuolisesti liikuntaa harrastava sisareni...! Muahhahhah... Nojoo, mutta siihen se paremmuus jääkin. :D

Ensi viikolla on tarkoitus jatkaa kiltin crossailun (ja Masterchefin, hehe) parissa, ja kokeilla taas yhtä uutta tuntia: kahvakuulaa. Tällä kuviolla mennään toistaiseksi, pysyn edelleen kaukana perinteisestä salitreenista että saan *itutukseen kunnon välimatkan ja voin sitten palata painojen luokse neutraalilla pohjalla.

Ruoasta. Olen lisännyt hiilihydraattia lähinnä juuresten, suuremman marjamäärän ja omenan muodossa. Papuja ja kikherneitäkin olen syönyt joillain aterioilla. Kun perusaamiaiseni munakkaan ohella on ollut rahkaa ja jogurttia muutamalla marjalla, olen kääntänyt sen viime viikkoina muotoon "marjaa rahkajogurtilla". Lisäksi olen syönyt enemmän itseleipomaani vhh-leipää. Eihän niissä tokikaan ole samalla lailla hiilihydraattia kuin kokojyväleivässä, mutta ihan kunnon leipälinjalle en halua lähteä. Mieluummin otan kuitenkin hiilihydraatit pääsääntöisesti kasviksista.

Pakastekalapostauksen kommenteissa kysyttiin, teenkö koskaan vegaaniruokaa. Todella harvoin, mutta nyt minulla olisi esittää kuluneelta viikolta vallan mainio vegaaniruokaohje, joka on jälleen sarjassamme erittäin yksinkertaista perusruokaa.

* * Paahdettu punajuurisosekeitto * *

Tämä on punajuuren ja bataatin ansiosta huomattavan korkeahiilihydraattista ruokaa verrattuna normiaterioihini.

Juuresten paahtaminen on jutun juoni. Teen sosekeittoja aika usein, mutta en ole koskaan aiemmin kokeillut paahtaa kasviksia ennen soseutusta. Oi mikä maku keittoon tuleekaan uunin ansiosta, suosittelen tuon vaivan näkemistä!

Ainekset:

Punajuurta (n. puolet kasvisten määrästä)

Porkkanaa

Bataattia

Sipulia ja valkosipulia

Kasvislientä

Kuivattua inkivääriä

Makeutusainetta (mitä nyt käytätkään; sokeria, steviaa, erytritolia...)

(Raastettua appelsiininkuorta)

Ranskankermaa tai vaahtoutuvaa soijakermaa (vegaaniversio)

Pilko kasviksia sen verran kuin on syöjiä. Minä pilkoin suuren pellillisen verran ja tuli kivasti pakastimeen täytettä, ainakin viisi-kuusi annosta. Pyörittele pilkotut kasvikset oliiviöljyssä ja sheikkaa sekaan inkiväärijauhetta. Pyörittele punajuuret omassa kulhossaan sillä ne menevät uuniin ennen muita kasviksia pidemmän kypsymisajan takia.

Sekoita ranskankermaan tai vaahdotettuun soijakermaan inkiväärijauhetta ja ripaus makeutusainetta. Määristä en osaa sanoa kun laitan itse kaikki maun mukaan - maistele milloin on omassa suussa nam. :) Laita seos jääkaappiin maustumaan siksi aikaa kun paahdat juurekset.

Kuumenna uuni 200 asteeseen. Paista punajuuria 30 minuuttia. Lisää pellille loput kasvikset ja paista vielä toiset 30 minuuttia. Keitä kasvisliemi.

Kumoa paahdetut kasvikset blenderiin tai monitoimikoneeseen ja kaada joukkoon kasvislientä noin puolet kasvisten määrästä. Soseuta. Lisää kasvislientä jos haluat löysempää keittoa. (Jos teet isoa satsia joudut mahdollisesti soseuttamaan kasvikset erissä.) Halutessaan seokseen voi blendausvaiheessa vielä lisätä ripauksen raastettua appelsiininkuorta. Tai inkivääriä, jos tuntuu ettei se maistu tarpeeksi.

Kaada keitto kattilaan ja lämmitä ennen tarjoilua. Tarjoile inkivääriranskankerman/soijakerman kanssa.

En ole ikinä ennen maustanut juureksia inkiväärillä, aivan tajuttoman hyvää! Paahdetuissa juureksissa oli niin paljon makua ettei keitto kaivannut edes suolaa ja pippuria..! :)

Proteiinilisän keittoon saa laittamalla blenderiin mukaan raejuustoa tai pehmeää tofua. Raejuustossa on enemmän proteiinia. ;) (Hämmästyin kun tajusin pehmeän tofun ravintoarvoja lukiessa miten vähän siinä on proteiinia kiinteään tofuun verrattuna.)

*

Tällaisia juttuja ruoka/liikuntaosastolla. Korkeamman hiilaripitoisuuden muuten huomaa kyllä - minulla on melkein koko ajan nälkä. :/ Se inhottava, jatkuva "voisin napostella jotain..." -tunne, josta eroonpääsystä olin niin iloinen vaihtaessani vhh:lle. No, yritetään sinnitellä...

Taas yksi näitä asioita, missä olen jonkin sortin vastarannan kiiski tai en vain osaa mukautua nykyaikaan. Jälkimmäinen on mieheni mielipide.

Sosiaalinen media.  Kaikissa sen eri muodoissaan.

Kuva täältä.

Bloggaajana edustan myös tuota mediaa, ja siksi saattaakin kuulostaa oudolta ja ristiriitaiselta että minulla on ”someen” tietyssä ulottuvuudessa kaikkea muuta kuin positiivinen näkemys.

Blogia perustaessani minulle riitti vallan mainiosti se, että blogini näkyy ja ”elää” juuri tällä alustalla millä se on, alussa Bloggerissa ja myöhemmin täällä Indiedaysissa. Ja näinhän oli muidenkin blogien kohdalla – missäpä ne nyt muualla rönsyilisivät kuin omalla sivullaan?

Sitten blogeille alettiin luoda omia Facebook-sivuja. En ymmärtänyt ollenkaan mitä ideaa siinä oli. Tuohon aikaan Facebookiin blogisivut olivat ns. ”fanisivuja”, eli tykätäkseen blogista täytyi klikata ”Become A Fan”. Häh, ei mun blogi ole mikään ”julkkis”, ei tätä tarvitse fanittaa, ajattelin.

Kuva täältä.

Sittemmin fanitus vaihdettiin viisaasti Facebookin taholta neutraalimpaan ja yleispätevämpään ilmaisuun ”Tykkää”, ja ennen pitkää ihan joka ikisellä firmalla ja asialla aikakauslehdistä leivänpaahdinten valmistajaan oli oma FB-sivu. Itse vierastin edelleen todella pitkään Facebook-sivun luomista Karkkipäivälle, koska en käsittänyt miksi blogin tulisi näkyä muissakin medioissa.

Lopulta tajusin FB-sivun idean ja annoin vähän periksi ”ajan hengelle”; monet ihmiset seuraavat blogeja nykyään lähes pelkästään Facebookin kautta.  FB on heille "lukutyökalu", sama asia kuin jollekin toiselle Bloglovin’ tai muu blogien seurantaa helpottava lista.

Viime aikoina silmiini on tarttunut blogeissa uusi kasvava buumi – Instagram. Kyllä, Instagram on ollut olemassa jo vuosia ja useilla blogeillakin on ollut Insta-tilit pitkään, mutta vasta nyt tuntuu että ilmiö on todella räjähtämässä. Vastaavalla tavalla kuin FB-sivut aikoinaan, nyt kaikilla ikään kuin ”kuuluu” olla Instagram-tili.

Taas on Sanni-dinosaurus ihan ihmeissään ja kurtistelee kulmiaan. Monet blogipostaukset tuntuvat nykyään alkavan lauseilla ”Hei näittehän jo Instassa kun viikonloppuna tein sitä-ja-tätä” ja ”Insta-seuraajani tietävätkin jo mitä söin lounaaksi sunnuntaina, ommnomm!”

Siis mitä ihmettä? Bloggaajalla on jo blogi johon hän päivittelee kuulumisiaan tai aiheesta riippuen muita juttuja. Miksi lukijoiden täytyisi kiinnostua seuraamaan vielä bloggaajan kuvavirtaakin…? Onko bloggaajan elämä niin älyttömän mielenkiintoista, että lukijan voidaan olettaa olevan utelias näkemään mitä kaikkea bloggaaja söi, joi, osti, missä hän bailasi, otti aurinkoa, nosti punttia jne blogipostausten ulkopuolellakin?

Kuva täältä.

Minulle tulee jotenkin kiusaantunut olo kun luen tuollaisia. Ymmärrän, että jonkun suuren julkkiksen kuvavirralle löytyy seuraajia, mutta miksi bloggaajan…? Herranen aika, kuinka kiinnostavina ihmiset nykyään oikeasti pitävät kaikkia tekemisiään…?

Some – itsensä tärkeäksi tekemisen ihmemaa. Alun perin ideana oli kai helpottaa yhteyden pitoa ystävien ja tuttujen kanssa, nyt somessa tuntuu olevan pääpointtina tehdä itsestään mahdollisimman kiinnostava. Facebook, Twitter, Instagram, YouTube, Vimeo – seuratkaa minua, minun kuviani, minun ajatuksiani, minun oivaltavia kommenttejani päivän polttavista aiheista… Minä-minä-minä. Kommentoikaa, tykätkää, minä käyn aina 15 minuutin välein älypuhelimellani tarkistamassa kuinka paljon olette minusta tykänneet. Enkö olekin fiksu ja kiinnostava! Viikonloppuisin teen blogiini yhteenvedon tykätyimmistä kuvistani.

Tämä oli kirjoitettu kärjistäen, mutta ymmärsitte ehkä mitä halusin sanoa. Minä saatan olla ihan pölyinen muumio joka ei tajua nykypäivää ja on jäänyt jonnekin ikuiselle 90-luvulle jossa sosiaalinen kanssakäynti ei ollut loputonta virtuaaliavaruudessa tapahtuvaa tykkäilyä, kommentointia ja vastatykkäilyä. Mutta näin minä ajattelen, ja ehkä meitä on muitakin..?

Kuva täältä.

Kysyin mieheltäni yksi aamu, miksi sisustusbloggaaja kokee tärkeäksi päivittää aamupuurojaan Instagramiin. Miehellä, joka seuraa aikaansa, oli odotetusti  järkevä vastaus.

”Bloggaajien Instagram-tilithän ovat mitä nerokkainta markkinointia, ihmisiä nyt vain kiinnostaa kenen tahansa arki, ihan taviksenkin. Ihmiset ovat tirkistelynhaluisia.”

Okei. Hyväksyn asian. Olen tässä asiassa muumio.

.

Oma bloggaamisenikin herättää välillä ristiriitaisia tunteita samoista syistä. Vaikka tämäkin postaus. Onko tämä mielipiteeni nyt niin hiton tärkeä että koen tarpeelliseksi nostaa sen esiin? Hmmmhhh....

Tästä aiheesta saisin jo aikaan ihan oman postauksen…