Tämän jutun olin kaavaillut kirjoittavani jo ennen Kreikkaan lähtöä, mutta koska aihe on aina ajankohtainen, sen voi julkaista milloin vain :)

Vaikka tänään, kun istun väriaine päässä juomassa kahvia eikä ole kiire minnekään :)

(...ai että yritin keksiä tähän mielenkiintoisempaa otsikkoa mutta ei vain runosuoni sykkinyt...)

Monet teistä, jotka seuraatte säännöllisesti kauneusblogeja, olette varmasti jo kuulleet tästä aiemmin. Mutta aina löytyy niitä joille tieto on uusi.

Sain inspiraation kirjoittaa aiheesta, kun syyskuun alussa hypistelin kotona Kutsu Kauneuteen -ostosaalistani.

Täydensin mittavaa rajauskynävalikoimaani taas uusilla tulokkailla - ei puolusteluja, pienikin nyanssiero jossain sävyssä ilahduttaa ja tyydyttää meikkifriikkiä. ^_^ Oli kivaa ostaa uusia sävyjä Kreikan reissua varten koska reissussahan meikkaan vain ripsarilla ja rajauskynällä.

Ostin kolme Urban Decayn kynää ja yhden NYXin.

Kotona katseeni osui kynien ainesosaluetteloihin.

Urban Decayn ja NYXin kynissä, jotka jo nimensä ja ulkonäkönsäkin puolesta muistuttavat toisiaan, on pilkulleen sama inci. Alkoi hymyilyttää. Olin nimittäin hyllyillä arponut pitkään, ostanko tummemman siniliilan kynän UD:lta vai NYXiltä. Ja tosiasiassa kynät ovat samaa tavaraa ^_^ Sävyvalikoima tietysti on erilainen, ja UD:n kynät maksavat yli puolet enemmän kuin NYXin, mutta laadultaan kynät ovat identtisiä.

Tämä ei tullut minulle yllätyksenä, sillä opin jo kosmetiikkamyyjän koulutuksessa että rajauskyniä valmistetaan vain muutamissa tehtaissa maailmassa. Kaikki merkit tilaavat kynänsä näistä tehtaista, joten Lumenen kynä voi olla samaa kamaa kuin Lancômen.

Totta kai tehtailla on kynistä eri laatuja; perinteisiä puukyniä, moderneja liukuvia ja kestäväjälkisiä kyniä, vedenkestäviä kyniä, arvokkaampien raaka-aineiden kyniä, halvemmin tuotettuja kyniä jne. Mutta kaikki kosmetiikkamerkit valitsevat kynänsä tästä tarjonnasta, ja suosituimmat laadut päätyvät usean merkin valikoimaan. Siksi voit saada saman kynän aivan eri brändin ja hinnan alla.

Rajauskynien suurimmat valmistajat ovat Euroopassa: Italiassa, Saksassa ja Ranskassa, Saksan ollessa markkinajohtaja.

Jos tutkit kyniäsi, huomaat että useimmissa lukee Made in Germany. Tiedättehän Schwan Stabilo -lyijy- ja värikynät? Sama firma valmistaa myös meikkikyniä. Kynä kuin kynä :) Saksalaisilla on vahva osaaminen tällä alueella ^_^ Jos minulla olisi fyffeä niin voisin tilata tuolta tehtaalta omat Karkkipäivä-kynät. 50 sävyä eri violetteja.... *haaveilee*.... <3 Ei ehkä kaupallisesti menestynein idea? :D

Voisin tässä samalla kertoa muutakin mielenkiintoista rajauskynistä. Tai "kiinnostavuus" on tietysti teidän arvioitavissanne, mutta tiedän, että on edelleen paljon kuluttajia jotka eivät ymmärrä vanhan perinteisen puukynän ja uudemman teknologian "muovipuukynän" eroa.

Äitini, joka aina välillä viihdyttää liikuttavilla kosmetiikka-aiheisilla kysymyksillään, laittoi viimeksi viestiä ihmetellen uuden Yves Rocher -kynänsä materiaalia. (Huomaatte että tulen Yves Rocher -perheestä... äitini käyttää edelleen uskollisesti melkein pelkkää Rocheria ;))

"Siis voiko tätä terottaa, tämähän näyttää ihan muoviselta? Kuvassa näytti puukynältä mutta ei tämä olekaan puuta."

Kyllä äiti, sitä voi terottaa, vastasin :)

Muovihylsyihin pakattuja, puukynän näköisiä kyniä on ollut markkinoilla jo monta vuotta, mutta edelleen on kuluttajia jotka a) eivät tunne niiden eroa laadussa ja b) ihmettelevät muoviversion saatuaan voiko sitä terottaa.

Muovisten kynien terotus voi olla hankalampaa kuin puukynän, mutta materiaali on kuitenkin valmistettu terotettavaksi.

Miksi kynissä sitten nykyään on tällainen muovinen hylsymateriaali? Miksei käytetä puuta niinkuin ennen?

Puuta käytetään edelleenkin, esimerkiksi kaikki luonnonkosmetiikan kynät ovat tietysti puuhylsyissä, mutta muovipohjaiselle hylsylle on perusteensa. Muovihylsyihin pakatut uudemman teknologian kynät ovat liukuvampaa ja usein myös paremmin iholle kiinnittyvämpää laatua kuin puiset, ja tähän liukuvampaan laatuun vaadittavat ainesosat kuten silikonit ja tietyt haihtuvat yhdisteet eivät sovi yhteen puisen hylsyn kanssa. On käytettävä ilmatiiviimpää ja vähemmän reaktiivista materiaalia = muovia.

Ulospäin vanhat puukynät ja uudet muovikynät näyttävät samalle, mutta ne erottaa helposti yhdestä asiasta (jos ei pysty esim. kaupassa avaamaan korkkia): muovihylsyjen alaosassa on aina tuollainen erillinen "jalkaosa".

Puisissa kynissä ei ole sellaista. Kuvassa ikivanha puinen Yves Rocher -kynäni (ja sen takana IsaDoran muovinen kynä).

Omasta mielestäni uudet helposti liukuvat, syväpigmenttiset, silikonipitoiset laadut ovat niin ylivoimaisia vanhaan puukynälaatuun verrattuna, että ei oikeastaan enää koskaan tule käytettyä puisia kyniä. Ainoastaan kulmakynissä niiden kovempi ja kuivempi laatu on paikallaan.

Klassinen sisärajaukseen käytettävä kajal on kuitenkin edelleen "vanhaa laatua", siinä ei käytetä silikonia ja se pakataan aina puiseen hylsyyn.

*

Käytättekö te mieluummin puisia "old school" -rajauskyniä vai näitä uudempia?

Yksi mun ihan lempparisanoja ruotsinkielessä on badkruka. Ilmaisulle ei ole vastinetta suomenkielessä, eikä todennäköisesti monessa muussakaan, mutta mä olen sellainen - badkruka :) On jotenkin niin hauskaa, että ruotsin kielessä on tällaiselle tyypille oma sanansa ^_^ Ehkä heitä on Ruotsissa erityisen paljon..?

'Badkruka' tarkoittaa henkilöä, joka ei tykkää uida ja hengailee rannalla pysytellen useimmiten pois vedestä. Ja jos hän meneekin veteen, hän harvemmin upottautuu sinne kokonaan vaan ehkä vähän kahlailee tai lilluu matalassa rantavedessä.

Minä olen just sellainen. ^_^

Badkrukan sananmukainen suomennos olisi "Kylpy/uimaruukku". Olen kysynyt ilmaisun taustoja ruotsinkielisiltä ystäviltäni kenenkään osaamatta sitä selittää, mutta Viisas Google osaa antaa tähänkin vastauksen: 'kruka' on tässä yhteydessä lyhennys ruotsin slangi-ilmaisusta 'kruker' joka tarkoittaa pelkuria tai nössöä.

Mä olen siis uimanössö.

Eilen tämä uimanössö meni veteen ensimmäistä kertaa koko tämänsyksyisen matkan aikana. :) Jep, neljättä viikkoa Kreikan matkaa takana ja nyt kävin ekaa kertaa vedessä ^_^ Hullua, eikö.

Minua vedessä oleilu ei kiinnosta kuin hyvin harvoin. En osaa uida kunnolla ja veteen meno liittyy minulla muihin tekijöihin kuin uimiseen: joko talvisin avantoon jossa käyn koska siitä tulee niin mielettömän hyvä olo (ja avantosauna on yksi mukavimpia sosiaalisia paikkoja :)) tai kesäisin kuumuuteen --> jos on niin sietämättömän kuuma että ei pysty tekemään mitään aktiivista ja vesi tarjoaa armollisen vilvoittavan elementin.

Eilen tosin ei ollut kyse kummastakaan, tai ehkä vähän jälkimmäisestä, täällä on nimittäin ollut viime viikon kunnon "pikkukesä" ja joinain päivinä aivan heikottava kuumuus. Tein eilen kävelyn Anafin Klisidin rannalle, ja sinne saavuttuani koin vain yhtäkkiä, että nyt olisi kiva käydä vedessä vilvoittelemassa.

Saattaa hyvin olla, että dippaus jää reissun ainoaksi :)

Anafin Agios Nikolaos Beach

Tiedän että olen varmasti supermegaouto tässä asiassa. Kuka tulee Kreikkaan ja välttelee rantoja? ^_^ :D Tai en mä oikeastaan rantoja itsessään välttele, ne ovat kivoja paikkoja etenkin jos voi chillailla rantabaarissa jossa pääsee vessaan ja voi tilata kylmää juotavaa (olennaisia asioita mun rantaviihtyvyydelle ;)), mutta vettä mä välttelen.

Jakaako joku muu tällaisen "vamman"? Rantarajoitteinen, voisiko meistä korrektisti käyttää tällaista ilmaisua...

Lukijalleni Merjalle joka kyseli eilen Anafin uimamahdollisuuksista: tässä jutussa on kuvia kahdesta kylää lähimpänä olevasta rannasta. Kaikkein lähin on Agios Nikolaos -sataman kupeessa sijaitseva pieni mutta erittäin kaunis, siisti ja hienohiekkainen ranta. Saaren suosituin ranta on Klisidi Beach 15 minuutin patikkapolun päässä satamasta, se on pitkä ja upea mutta hiekka ei ole yhtä hienoa ja pohja on vähän kivikkoinen ja äkkiä syvenevä.

Agios Nikolaos

Klisidi Beach

.

.

Lopuksi otsikkoon ja vesiaiheeseen liittymättä:

Tämä näkymä jotenkin tiivistää minusta niin hienosti Anafin sielun.

Kun laiva saapuu kohti Anafia, näkyy korkealla kukkulan laella ohut sykermä pieniä valkoisia taloja, kuin hampaita vuoren rinteessä. Se on Chora, saaren ainoa kylä. Siellä se lepäilee melkein piilossa, ylhäisessä yksinäisyydessään vuorten sylissä. Kaukaa näyttää että siellä on vain kourallinen taloja, mutta ylhäällä paljastuu laajempi amfiteatterimainen kokonaisuus.

Anafin Chora on todellakin yksi viimeisimpiä Kreikan saarten pääkaupunkeja jonka turismi on saavuttanut. Kylään ei edes ollut autotietä ennen vuotta 1990. Vanha 2 km mittainen "aasinpolku" on edelleen käytössä, ja sitä minäkin kävelin alas satamaan.

Tuli vielä mieleen yksi juttu - muistatteko Ateenan ihanan saarikorttelin Anafiotikan josta kerroin viime syksynä? Tämä on juuri se saari jolta Anafiotikan asukkaat ovat peräisin :) Anafiotika = pikku Anafi. Ateenaan saapui 1840-luvulla paljon työmiehiä Kykladeilta ja etenkin Anafilta, ja miehet rakensivat pääkaupunkiin Akropolin alarinteeseen koti-ikävissään miniversion kotisaarensa kylästä.

Anafiotika on yksi lempipaikkojani Ateenassa: korttelin huipulla kulkevalla harvan turistin tuntemalla näköalapolulla pääsee hetkeksi irti miljoonakaupungin hektisestä sykkeestä ja saa välillä nauttia huikeasta maisemasta jopa ihan yksinään.

Ei siis ihme, että rakastuin myös alkuperäiseen Anafiin. <3

Tämänsyksyiselle saarihyppelylleni mahtui vielä toinen ”periferiasaari”: pikkuinen Anafi.

Jos Astypaleaa pidetään syrjäisenä, on Anafi käytännössä Kreikan vastine Timbuktulle.

Runsaan tuhannen asukkaan Astypaleaan verrattuna Anafi on täyttä maaseutua: saarella asuu vakituisesti vain 300 ihmistä.

Kuten Astypalea, myös Anafi on yhden Kykladien päälaivalinjojen päätepysäkki. Anafille pääsee Santorinille menevällä linjalla, ja saari on viimeinen pysäkki Santorinin jälkeen.

Anafille on Pireuksesta vieläkin pidempi matka kuin Astypalealle (12 tuntia), mutta Anafin etu on laivojen saapuminen inhimillisempiin kellonaikoihin. Santorinilta on tänne matkaa noin puolitoista tuntia ja saarelle onkin helpointa tulla käymään nimenomaan Santorinilta. Itään päin Anafi linkittyy F/B Prevelis –lautan kautta Dodekanesiaan, tosin tämä yhteys kulkee vain kahdesti viikossa. Yhteensä Anafille tai sieltä pois kulkee vuoden ympäri neljä laivayhteyttä viikossa.

Opaskirjani kuvailevat Anafia mielenkiintoisin ilmaisuin. Öluffa Kykladerna –kirja kertoo, että lauttojen miehistö ”sysää matkustajat äkkiä laiturille ja kääntää nokkansa takaisin kohti asuttuja seutuja suunnilleen ennen kuin kokka on ehtinyt hipaista Anafin satamaa”. Hehheh.

Paikoin tarpeettoman voimakkaasta ilmaisustaan tuttu Greek Island Hopping taas muistuttaa saarihyppelijää, että ”täältä et sitten pääse nopeasti mihinkään sairaalaan jos sattuu vakava onnettomuus", ja täydentää pointtiaan vielä kertomalla kaameasta tapauksesta kun loukkaantunutta turistia hakemaan tullut helikopteri törmäsi yöllä saaren vuoriin. Tällaiset jutut voisi kyllä mielestäni jättää matkaoppaiden ulkopuolelle.

Kuvailulle on perusteensa, sillä Anafi on yksi Kreikan pienimpiä ja rauhallisimpia ja saaria ja sijaintinsa puolesta todellakin periferiaa, mutta ei se ihan niin sivistyksen tuolla puolen ole kuin kirjat antavat ymmärtää. Santorinille on matkaa lopulta vain 30 km ja saaren ainoa asutuskeskus, Chora, tarjoaa kaikki turistin kaipaamat palvelut.

Vaikka sitä sairaalaa täällä ei tietenkään ole, ja saaren kaksi pientä minimarkettia ovat auki vain rajoitetun ajan päivästä. JA – täällä on vielä käytössä toimivia puhelinkioskejakin ^_^

Saarella on myös kirkkaista vesistään tunnettuja hienoja, pitkiä hiekkarantoja. Ateenalaisen ystäväni Mariannan miehen lempirantoihin kuuluva Roukounas on juuri täällä. "Sun täytyy sitten käydä siellä...!" kuului rantahirmujen neuvo. Mutta todennäköisesti Roukounas jää näkemättä. Sinne on vähän turhan pitkä kävelymatka ja tämä matkailija keskittyy aina mieluummin kyliin. :)

Kuten kaikilla Kreikan pienemmillä ja vähemmän tunnetuilla saarilla, myös Anafilla on omat diehard-faninsa. Saarella voisi jopa sanoa olevan jonkinlainen kulttistatus. Se on ehdottomasti enemmän alternative kuin Astypalea, trendikkäistä pikku-Kykladeista puhumattakaan, vaikka kaikki näistä paikoista ovat mainstream-turismin ulkopuolella.

Anafin löytäneet eivät missään tapauksessa halua, että tänne alkaisi virrata enemmän kävijöitä ja saaren omaleimainen tunnelma muuttuisi. En usko että siitä on pelkoa. 300 ihmisen saarella ei olisi koskaan ylipäänsä resursseja kehittyä suureksi turistikohteeksi, ja sijainti Kreikan tunnetuimman saaren ”takavesillä” ei ole omiaan nostamaan paikkaa massojen tietoisuuteen. Kun vieressä on upea maailmanluokan maisemien Santorini, miksi tulla Anafille.

Tänne tulevatkin ne, jotka etsivät nimenomaan leppoisan uneliasta tunnelmaa ja ihastuvat pienten saarten sympaattiseen yhteisöllisyyteen. Täällä kaikki tervehtivät toisiaan. Uudetkin naamat otetaan heti lämpimästi osaksi joukkoa, joka mummo tervehtii myös liilahiuksista turistia. :)

Minulla ja Anafilla synkkasi välittömästi.

Kun saavuin vuokrahuoneeseeni, saatoin vain huokaista ihastuksesta katsoessani parvekkeelta levittyvää maisemaa.

Tästä saa maksaa ruhtinaalliset 20 euroa. Asun pienen kylän sydämessä vain muutaman porrasaskelman verran pääkadulta.

Lähdin etsimään ruokakauppaa ostaakseni aamiaistarvikkeita, ja saavuin Choran toiselle minimarketille juuri sopivasti sen aukeamisaikaan 9.30. Tällä marketilla on ilmoitetut aukioloajat, toinen on auki milloin sattuu. Mutta kumpikaan ei ole auki kuin joitain tunteja päivässä.

(Tämä on edistyksellistä veraattuna Donoussaan, jonka ainoa ruokakauppa oli kokonaan kiinni vierailuni aikaan, koska sen omistaja sattui olemaan sinä päivänä Naxoksella. Onneksi mulla oli eväitä jäljellä Astypalealta! ^_^)

Anafin Chora on hyvin tyypillinen, perinteinen valkoinen Kykladinen kylä ja rakennettu jyrkästi rinteeseen. Sen läpi kulkee kylän yläosassa yksi yhtenäinen pääkatu. Tai ennemminkin se on kuja, paikoin vain runsaan metrin levyinen. Pääkadun varrella on saaren kaksi minimarketia, koulu, matkatoimisto, kahviloita ja tavernoja.

Hotelleja saarella ei ole vaan ainoa majoitusmuoto on domatia eli yksinkertaiset vuokrahuoneet vailla luksuksia. Tästäkin voi päätellä minkä tyyppisiä matkailijoita Anafi vetää puoleensa. Jacuzzi-tyypit jäävät Santorinille. (Ei sen puoleen ettenkö voisi lottovoiton saatuani buukkautua itsekin Santorinin luksushuoneistoihin omalla näköalaporealtaalla… ^_^)

Anafin keskustan läpi kävelee kuudessa minuutissa. Täällä on hyvin, hyvin hiljaista.

Kuulemma hiljaisuus säilyy elokuun huippusesonkinakin jolloin saaren kaikki vuokrahuoneet ovat täynnä. Tänne ei tulla juhlimaan vaan rauhoittumaan ja nauttimaa verkkaisesta tunnelmasta jota kukaan ei halua särkeä.

Suuremman minimarketin edusta penkkeineen on yksi kylän kohtauspaikkoja iltaisin.

”Unelias tunnelma” voi olla paikasta ja saaren ja vierailijan välisistä kemioista riippuen tylsää, tai se voi olla äärettömän viehättävää. Astypalealla totesin, että hiljaisuus alkoi lopulta ahdistaa, se oli enemmänkin aavemaista kuin miellyttävää.

Anafilla hiljaisuus on ihanaa. Eikä täällä ole rauhallisuudesta huolimatta tyhjää ja elotonta. Pienellä pääkadulla kohtaa ihmisiä, ja he katsovat sinua silmiin ja sanovat, ”Ya sas”, ja hymyn lämpö ulottuu syvälle rintaan.

Eilisilta oli ehkä koko matkan ihanin. Tällaisia iltoja sitä mietiskelee kotonaan talvisin, kun mieli vaeltelee lämpimiin muistoihin elämän varrelta.

Kiipesin ylös kylän korkeimmalle kohdalle eli Kastrolle ja istuin kalliolle. Jalkojen alla levittäytyivät Choran katot, ympärillä meri ja vuoret. Oikealla puolella horisontissa siinsi Santorinin utuinen siluetti, vasemmalla puolella horisontin rikkoi Anafin itäisimmässä kärjessä kohoava vaikuttava Kalamos-kukkula.

Istuin siinä toista tuntia ja vain kuuntelin ja katselin. Laitoin välillä silmät kiinni ja oli niin valtavan hyvä olla. Ympärillä kuului vain hyönteisten surinaa ja kanojen kotkotusta ja aika ajoin koiran haukuntaa. Välillä lehmän- tai vuohenkellojen kilinää jostain etäisyydestä.

Pimeyden laskeutuessa Santorini syttyi valoineen hohtamaan ulapan keskelle kuin jalokivi. Näky oli maaginen.

Yhtäkkiä Santorini näytti olevan niin lähellä. Erotin lentokentän ja Kamarin kylän valoistaan. Taivas oli tähtikirkas ja kuunsirppi langetti tyynen meren tummaan pintaan maidonvaalean tien. Kuun valaisema vesi oli kuin samettia. Meren hämäryydessä erottui muutamia hitaasti eteneviä pieniä valopisteitä, kalastajien veneitä.

Hetki oli pakahduttavan kaunis. Istuin vain siinä ja tunsin niin voimakkaasti olevani. Ilta oli lämmin ja sisälläni oli meren tyyneys. Tunsin syvää rakkautta ja kiitollisuutta että sain olla juuri siinä.