Olipahan eilen taas päivä. Ainekset olivat kasassa ikävällä tavalla vieläkin jännittävämpään lopputulemaan, mutta onneksi kaikki selvisivät omista seikkailuistaan lopulta hiellä ja väliaikaisesti kohonneella pulssilla.

Meillä oli eilen illalla sovittuna sisareni kanssa treffit Las Vegasissa kello 18.00. Äiti ja minä lähdimme Vegasia kohden Los Angelesista, sisareni Helsingistä.

Aamu valkeni Los Angelesissa jälleen kirkkaana ja aurinkoisena. Tilasin ensimmäistä kertaa elämässäni Uber-kyydin joka heitti meidät miellyttävästi ruuhkattomia teitä 45 minuutissa Venice Beachilta Downtownin Greyhound-asemalle.

Edellisyönä en meinannut saada unta kun jännitin, ehtiikö sisareni tunnin vaihtoajallaan Tukholmassa Vegasin lennolleen. Hänen piti Tukholmassa vielä tsekkautua sisään Vegasin lennolle koska oli ostanut lennot erikseen. Jos Helsingin lento olisi yhtään myöhässä, sisareni missaisi jatkolennon (budjettireissaajaluonteena hän oli varannut myöhäisemmän, halvemman Helsinki-Tukholma-lennon). Rauhoituin kun kello 04.00 Kalifornian aikaa tuli viesti että sisko oli Vegasin koneessa. Myöhemmin saimme kuulla, että ehtiminen oli 10 minuutista kiinni.

Bussi lähti etenemään reittiään Los Angelesista San Bernadinon kautta Vegasiin viime vuodelta tutuissa maisemissa. Katselin ohi kiitäviä erämaamaisemia ja muistelin, kuinka viime vuonna samainen matka starttasi Losissa sateisessa säässä pilvien väistyessä kun lähestyimme erämaaosuutta.

Rentouduin ja avasin läppärini. Greyhoundin ilmainen wi-fi-yhteyskin näytti toimivan tällä kertaa joten ehtisin vastata matkan aikana blogikommentteihin. Mukava matka edessä, ja pian tapaisimme siskoni. Mieli oli iloinen ja odottava.

Tämän selfien jälkeen meni 10 minuuttia, kun bussista alkoi yhtäkkiä kuulua korkeaa ujellusta.

Hetkeä myöhemmin kuljettaja ohjasi bussin tien sivuun. Kuski tarttui mikkiin ja kertoi tilanteen vähintään rehellisesti ja suoraan:

"Folks, I am really sorry, but it seems we have a mechanical failure and it's pretty serious. I can see some smoke coming from the back."

Bussiin laskeutui hiljaisuus. Kuski pyysi kaikkia pysymään paikoillaan ja lähti ulos tarkistamaan tilanteen. Seuraavat minuutit tuntuivat venyvän ja venyvän, kuski oli ulkona ehkä 10 minuuttia mutta se tuntui puolelta tunnilta. Tuntui, kuin kaikki matkustajat olisivat pidättäneet hengitystään.

Erittäin helposti huolestuvana ja herkästi ylireagoivana luonteena tunsin pulssini alkavan kohota. Haisiko täällä savu..? Bensa...? Miksi kuski viipyi ja viipyi...? Katseeni vaelteli muissa matkustajissa jotka vastasivat yhtä hämmentyneillä katseilla. Käytävän toisella puolella istuva teinipoika totesi lakonisesti ystävälleen, "Ok, if the gas gets in, how long 'till we gonna die? We can't get out. The folks in the back rows will die first, right?"

Voisiko se kuski nyt palata sisään...!

Aloin tarkkailla ohi ajavien autojen ikkunoita, katsottiinko niistä bussiamme? Jos bussimme olisi tulessa, kai ohiajavista autoista luotaisiin meihin järkyttyneitä katseita..?

Ei. Kukaan ei katsonut bussiimme päin. Ei me varmaankaan oltu tulessa ainakaan.

"I'm scared", kuulin teinipojan sanovan.

Sitten kuski palasi.

"Minulla ei ole hyviä uutisia, kaverit. Bussi ei liiku tästä mihinkään, meillä on vuoto." (En ymmärtänyt mikä vuoto). "Sanon suoraan että nyt istutaan tässä hyvä tovi, ottakaa iisisti. Todennäköisesti menee ainakin neljä tuntia että saamme korvaavan bussin hakemaan meidät".

Bussiin levisi kollektiivinen "Eihhhelvetti".

Neljä tuntia? Mitä, miksi? Olimme ajaneet Losista vasta alle kaksi tuntia, eikö tähän nyt saada uutta bussia sen aiemmin? Ilmeisesti ei.

Kuuntelimme seuraavat pari tuntia kun kuski yritti puhelimessa saada meille apua, ja tilanne sai välillä jo absurdin koomisia piirteitä kun puhelimen päähän saatu mekaanikko ei suostunut (!) lähtemään meitä kohti ennenkuin hänelle annettaisiin täsmälliset GPS-koordinaatit. "Sir, what is your problem? You cannot miss us, it's a freakin' Greyhound bus by the road, you cannot miss us..!!" kuski huusi.

Bussin oma GPS ei toiminut eikä ilmeisesti monen matkustajan puhelimenkaan. En tajunnut mistään mitään. Kuski huusi kerta toisensa jälkeen että nyt tarvitaan ne GPS-koordinaatit ja eikö kellään ole antaa niitä. Kellään ei ollut. Joku reittiä tarkasti seurannut fiksu matkustaja meni lopulta puhelimeen selittämään mekaanikolle minkä exitin olimme viimeksi ohittaneet ja missä kohtaa Interstatea olimme, mutta mekaanikko ei vakuuttunut. Lopulta kuski luovutti. "I've just talked to the stupidest person on earth" hän selvitti meille.

Aivan käsittämätöntä.

Oli tautisen kuuma ja osa matkustajista alkoi voida pahoin kuumassa ja tunkkaisessa bussissa jossa ilmastointikaan ei tietenkään enää toiminut kun moottori oli sammutettu. Kuski kuitenkin kielsi ketään menemästä ulos koska hän oli vastuussa matkustajien turvallisuudesta ja olimme vilkkaan highwayn sivussa, emme virallisella levikkeellä ja taukopaikalla.

Lopulta eräs ahdistuneen oloinen nuori nainen vetosi kuskiin että hänen oli pakko päästä ulos tupakalle rauhoittuakseen. Tässä vaiheessa olimme istuneet tien sivussa jo runsaan tunnin, ja bussissa oli jo ehditty kuuluttaa diabeteslääkkeitä tai jotain makeaa lääkkeensä unohtaneelle diabeetikko-matkustajalle. Levottomuus lisääntyi koko ajan. Kuski varmasti tajusi että pian meillä olisi suurempi ongelma käsissä matkustajien saadessa suljetussa ja kuumassa bussissa ahdistus- ja sairauskohtauksia, ja hän antoi viimein luvan mennä ulos.

Minulla oli lopulta ihan rauhallinen olo, minulle riitti tieto ettei moottori ollut aikeissa räjähtää. Ainoa huolenaiheeni oli juoman loppuminen, sillä olin pakannut mukaan alle litran vettä.

Aika kului ja seurasin auringon laskemista ikkunan takana.

Lopulta saimme hyviä uutisia.

[vimeo 243534718 w=640 h=1138]

On The Greyhound 18.11.17 from Sanni Karkkipäivä on Vimeo.

Korvaava bussi saapui viimein viiden aikaan auringon juuri laskiessa.

Matka jatkui pinkiksi ja oranssiksi värjäytyvän taivaan alla hiljaisuuden vallitessa. Pian saimme juotavaakin seuraavalta huoltoasemalta.

Onneksi tilanteesta selvittiin lopulta vain säikähdyksellä ja pitkällä kärsivällisyyden koettelemuksella, kukaan ei saanut sairaus- tai aggressiokohtausta. Jälkimmäinen skenaario olisi sekin voinut hyvinkin olla mahdollinen; jokuhan olisi saattanut käydä riehumaan kuumuuden ja epävarmuuden käydessä sietämättömäksi. Tuntui kieltämättä hullulta, ettei Greyhoundilta pitkään aikaan osattu sanoa milloin pelastava bussi oikeasti pääsee paikalle. Absurdista mekaanikosta puhumattakaan.

Sellainen roadtrip Vegasiin tällä kertaa.

Pitkiksi venyneiden tuntien aikana ehdimme myös jännittää, saahan Vegasissa odottava siskoni tiedon myöhästymisestämme. Jos hän ei kuulisi meistä mitään, hänhän pelästyisi suunniltaan kun meitä ei kuulu sovittuun aikaan bussin normaalin aikataulun mukaisesti. Sisareni puhelin ei toimi Yhdysvalloissa (katsokaas, me olemme sitä museopuhelin-sorttia...), joten ainoa yhteydenpitokeino on Messenger jota sisko käyttää tabletillaan. Koska Greyhoundin wi-fi ei toiminut seistessämme tien poskessa, en voinut lähettää hänelle Messenger-viestiä.

Niinpä lähetin tekstiviestejä Mr. Karkkipäivälle ja toiselle siskolleni ja käskin heitä ilmoittamaan Vegas-siskolle Mesen kautta tilanteestamme. Koska Suomessa oli tuolloin aamuyö, ei tietenkään ollut takeita siitä oliko kukaan hereillä lukemassa näitä viestejä. Lopulta Mr. Karkkipäivä soitti minulle ilmeisessä "juhlakunnossa" (lauantaiyö....), ja hetken tuntui vaikealta saada häntä ymmärtämään ettei siskolleni voinut soittaa. Sain hänet lopulta tajuamaan mistä on kyse ja juhlakuntoinen mieheni sai viestin eteenpäin sisarelleni.

Saavuimme Vegasin Greyhound-asemalle lopulta illalla yhdeksältä.

Jännityksen lauettua rinnassa velloneen huolimöykyn korvasi lämpimän jälleennäkemisen ilo. Vegas. Niin outoa ja odottamatonta kuin se onkin, minä tykkään Vegasista ihan älyttömästi. Tämä selvisi viime vuoden reissulla, ja ilo oli nyt kaksinkertainen.

Tai moninkertainen, kohdatessamme viimein sisareni hotellimme aulassa.

"Huhhuh mikä päivä", sanoin.

"No odottakaas kun kuulette mitä minulle kävi Arlandan kentällä", vastasi sisareni.

Sitä tarinaa en kokonaisuudessaan enää täällä jaa koska eiköhän juttua ole tullut jo tarpeeksi. :) Mutta sisareni oli vahingossa kävellyt transferin ohi ja päätyi lähtevän lentonsa portille ilman boarding passia, ja tajusi olevansa ihan väärällä puolella kun check-inin sulkeutumiseen oli enää 10 minuuttia....

Loppu hyvin kaikki hyvin.

Oli lauantai-ilta, kello 22.00, ja täällä olimme nyt kaikki. In fabulous Las Vegas.

Kävin tänään kunnioittamassa minulle tärkeän henkilön muistoa.

Chris Cornell lepää Hollywood Forever -hautausmaalla.

Kirjoitin toukokuussa miten oudolta tuntuu, että itselle tuntemattoman julkisuuden henkilön ja ihailun kohteen kuolema voi tuntua näin voimakkaasti. Se tuntuu pahalta edelleen. Kouraisevan haikealta.

Aikani suurin artisti minulle.

Kauniissa paikassa hän lepää.

Lepää hyvin, Chris.

Jotkut valinnat maailmassa tuntuvat niin vääriltä.

Mutta ne eivät ole meidän.

Tämähän minun piti laittaa ulos jo ennen reissuun lähtöä, havahduin muistikuvaan tänä aamuna..! :) (Täällä on aamu.)

Jälleen yksi ihan mahtava halpismaskara:

Essence Lashes Of The Day Super Volume Mascara eli LOTD.

Okei, tämä nuorekas ripsari ei ulkokuoreltaan ehkä ole kaikkien mieleen :D mutta mun mielestä se on jopa aika söpö possunpunaisine hylsyineen. Ja mitäpä ulkokuorella väliä jos sisältö toimii.

Tämä on toinen kokeilemani Essencen ripsiväri (vai kuuluukos tämä nyt oikeaoppisesti kirjoittaa pienellä e:llä essence...)  ja tykkäsin valtavasti edellisestäkin; Forbidden Volumesta.

LOTD on vielä parempi; siinä on kapeampi harja ja kauluri on tiukempi niin että se "niistää" kunnolla harjasta ylimääräiset massat kun harjan vetää ulos. Forbidden Volumessa oli niin löysä kauluri että harjaa ulos vetäessä ei kuulunut minkäänlaista "plomps"-ääntä.

Jälki näissä kahdessa essence-maskarassa on aika saman tyyppinen, mutta paremman harjansa vuoksi koen LOTDin miellyttävämpänä käyttää. LOTD-harja on kapeampi ja myös tiheämpi. Tämän mallisella harjalla saan maskaramassan kohdistettua parhaiten ihan ripsien tyveen ja pystyn harjaamaan ripset tyvestä kärkiin ilman pelkoa siitä, että harja osuu kulmaluuhun ja sotkee, tai tahrii liikkuvaa luomea.

Sotkevista ja liian suurista harjoista puheen ollen, siinä on mm. yksi syy miksi olen jättänyt arvioimatta kaksi kuluneen vuoden uutuusmaskaraa; Lumenen Nordic Noir Deep Impact ja IsaDoran Grand Volume Lash Styler. Joo, voisinhan minä ne joka tapauksessa arvioida, mutta jos maskara ei toimi minulla ihanteellisesti niin se ei ainakaan hamua kärkipaikkoja postausmateriaalini joukossa :) Deep Impactin ja Grand Volume Lash Stylerin kaltaiset pullukat harjat ovat auttamatta liian kömpelöitä minun käyttööni ja tuloksena on usein tahriintunut silmäluomi ja kulmaluu.

Muistetaan kuitenkin, että maskaraharjat ja niiden toimivuus ovat aina täysin maku- ja silmänmuotoseikka. Toiset rakastavat massiivisia harjoja, toisten silmille sopivat kapeat tarkkuusharjat.

Lashes Of The Day in action.

Kuvissa LOTD-maskaraa on vain yksi kerros, eli tällä saa aika kivasti volyymia vähällä vaivalla. Useampi kerros alkaa hieman hapsuttaa ripsiä, joten pitäydyn yhdessä. Sekin kyllä riittää, en ole superpaksujen "manga"-ripsien ystävä.

Harjaa ei voi ehkä kutsua perinteisesti erottelevaksi sillä harjakset eivät ole "kampaavan" tyyppiset, mutta se ei myöskään klimpitä ripsiä vaan tekee oikein siistiä jälkeä.

Ainoa pieni negatiivinen huomio jonka olen LOTD-maskarasta tehnyt on lievä leviäminen. Se ei varise, mutta silmien alla alaripsien tyvessä on illalla pientä tahriintumista, maskara on siis "vuotanut" iholle yläripsistä (alaripsiin laitan maskaraa vain aniharvoin).

Tahriintuminen on sen verran pientä, ettei se vaikuta myönteiseen kokonaisarviooni, mutta kuitenkin mainitsemisen arvoinen seikka koska ripsivärit pysyvät minulla tyypillisesti "kuin tauti". Siis ihan kaikki ripsarit: ne eivät varise, tahraa tai leviä. Poikkeuksena luonnonkosmetiikan maskarat jotka leviävät joutuessaan kosketuksiin kosteuden (vesisade, lumihiutaleet, kyyneleet) kanssa. Niiden kyky vastustaa kosteutta on huono.

Essencen ripsarit ovat muistaakseni kaikki hinnaltaan alle viisi euroa. Tämä Lashes Of The Day maksoi alle neljä euroa. Vahva suositus :)

*

Loppuun nopea huomio täältä USAn reissusta;

Nyt on korealainen kosmetiikka saavuttanut massaketjut täälläkin, bongasin K-Beauty-hyllyn apteekkiketju CVS:stä. Väittäisin, etten viime syksyn Yhdysvaltojen matkalla nähnyt korealaista kosmetiikkaa missään, en ainakaan näissä päivittäiskosmetiikan ketjuissa.

CVS-asiakasta opastetaan korealaisen kosmetiikan maailmaan.

"Miksi K-Beauty?" - "Poikkeuksellisia innovaatioita, hellävaraisia tuotekoostumuksia, ainutlaatuisia ainesosia ja henkeäsalpaavia tuloksia".

^_^ :D

Hyllynreunatekstit opastavat myös kaksoispuhdistuksen saloihin ja miten kerrostaa tuotteita saavuttaakseen Aasiassa niin ihannoidun syväkosteutetun, kasteisen kuulaan näköisen ihon. :)

Saa nähdä tarttuuko täältäkin vielä mukaan korealaista kosmetiikkaa... ^_^ Melkein toivon että ei, sillä Etelä-Korean tuliaisista on vielä kolmasosa korkkaamatta ja se hervoton kassillinen näytteitä koskemattomana... Yhden kosmetiikkahankinnan olen täällä kuitenkin jo tehnyt; Juice Beautyn tutustumispakkaus.

.

P.S. Vierailin eilen ihan mahtavassa paikassa; Hollywood Museumissa joka sijaitsee Max Factorin alkuperäisessä meikkistudio-talossa! Siellä on kokonainen kerros omistettu Max Factorin 30-, 40- ja 50- lukujen meikkituotteille, vanhoille mainoksille ja sen ajan tunnettujen elokuvanäyttelijöiden meikkilookeille. Näyttelyesineiden joukossa oli mukana mm. Max Factorin henkilökohtainen meikkipakki 30-luvulta ja ihan hullunkurinen melkein kidutuslaitteelta näyttävä härveli jolla herra Factor on määritellyt asiakkaidensa kasvojen "epäkohtia" räätälöidäkseen tarkat kosmeettiset toimenpiteet ulkonäön parantamiseen..! Niin mielenkiintoista! Ehkäpä teen museon antimista oman postauksenkin.