Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Hei, olen Penni!
Rotuni varmaan arvaattekin: kultainennoutaja.
Synnyin neljä vuotta sitten syyskuussa Karvin Goldens -kennelissä ja kennelnimeni onkin Karvin Return to Sender.
Omistajani tietävät, että pentueestani tuli kotikaupunkiini Ouluun toinenkin koira, mutta yksityisyydensuojan takia tarkempia tietoja ei saatu. Vanhempieni nimiä en muista (sori äiti ja iskä).
Olisikin valtavan huisia, jos löytäisimme Sannin avulla tässä jossain lähistöllä asuvan sisarukseni. Toki mahdollistahan on, että ovat jo muuttaneet eteenpäinkin…
Tulispa kohta jo taas kunnolla lunta, sillä lumileikit, lumen kaivuu ja jäniksen papanoiden jäljitys lumen alta ovat ihan mun lempparijuttuja!
Tai niinä vuodenaikoina, kun ei oo lunta, on parasta uiminen (kahlaus mutaojassakin käy), hiekassa kaivaminen ja 'kulunvalvonta', eli se, kun mä istun meidän terassilla seuraamassa luontoa ja läheisellä kävelytiellä kulkijoita. Ja ainiin, koiratarhassa on kans tosi jännää käydä, kun siellä voi olla kivoja kavereita ja pääsee irrottelemaan oikein kunnolla!
Mutta hei mahdollinen oululainen sisarukseni - jos tunnistat itsesi tuosta alun kuvauksesta, laita viestiä Sannille, niin ehkä me vielä tavataan!"
-Laura
.
Sannin terveiset: minuun saa yhteyden sähköpostilla karkkipaiva (at) hotmail.com tai Instagramissa @karkkipaivasanni
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
”Niisku on 13-vuotias poikakissa. Eli ronttimaakari tai katinretales (lempinimiä). Niiskuun sain kunnian tutustua noin 7 vuotta sitten, kun tapasin nykyisen puolisoni. Niisku on erikoisen mukava mirri.
Niisku on aika tavanomainen väritykseltään. Mustavalkoinen, kuten moni muukin katti. Mutta luonteeltaan hän ei ole kovinkaan tavanomainen. Niisku tykkää kaikista. Tuiki tuntematon vieras ihminen saa tämän karvapallon hurisemaan puolessa sekunnissa. Tarvitaan vain pikainen tutustuminen, ja se puskee, koska tykkää.
Niisku kiinnostuu oikeastaan kaikesta, mitä teen (ellei se satu nukkumaan). Niisku haluaisi painaa vähän tassulla nappia, kun kirjoitan postausta. Tai jos otan maskeerauksista kuvaa hän tahtoo olla myös mukana kuvassa. Mahdoton se on. Kurnau!
Niisku on tosi kova juttelemaan. Miau, kurnau, ja tyypilliset prrr- kissasanat tulevat usein hänen suustaan. En ole aina täysin varma, mitä se tahtoo sanoa. Mutta kissan intensiivinen katse varmistaa asian. Hän tahtoo tonnikalaa. Kuinkas muuten.
Aterian jälkeen Niisku lötköttää tyytyväisenä. Vatsa on vanhalla katilla pullea. Vähän häntää nostelee ja möllöttää mua silmiin. Kissan elämä on loikoilua, tonnikalaa ja loputonta hurinaa.
Niisku vaikuttaa kovin tyytyväiseltä kissalta. Sitä ei tarvitse muuta kuin joskus tuijottaa juuri "Oikealla tavalla" ja se alkaa. Nimittäin syvältä rinnasta lähtevä hurina. Se on opetellut sitä jo 13-vuotta. Ja nyt se osaa sen hurinakehräyksen kuin mestari konsanaan. Kissaherra osaa taitavan kehräyssinfonian. Siihen sinfoniaan on kiva iltaisin nukahtaa.
Myönnän kyllä, että jos Niiskussa olisi volyyminappula, se olisi säännöllisessä käytössä. Niisku joskus kehrää niin lujaa, että korviin ottaa. Niisku on myös outo kissa. Se tykkää möllöttää iltaisin mun yöpöydän laatikkoon, kun otan melatoniinia. Joskus se tykkää myös tassulla kokeilla sitä melatoniinipakettia. Jokin kumma siinä yöpöydän laatikossa kiehtoo.
Niisku on mulle ystävyyden lisäksi maadoittava elementti. Toisinaan mua illalla stressaa jokua asia. Ja se vaikeuttaa nukahtamista. Silloin Herra mustavalkoinen kömpii mun viereen. Kehrää ja etsii hyvää asentoa. Ja silloin mäkin rauhoitun. Mun vieressä hurisee mahdottoman hyvä eläinystävä, joka luultavasti uneksii mun vieressä isosta tonnikala-ateriasta.
Niisku on erikoinen persoona ja mahdottoman rakas mulle :)”
-Jusu
Kalenterissa lukijat kertovat eläinystävistään
♥️
"Kuvissa on minun ja puolisoni jo edesmenneet, koirat Moa, Ada ja Into. Ensimmäiset omat koirani (lapsuudessani meillä oli aina koiria, mutta nämä olivat ne ihan omat). Siksi varmasti niin erityisiä.
Moa oli ensimmäinen.
Valitettavasti Moa oli sairas lähes koko pienen ikänsä, eläinlääkärissä jouduimme käymään lähes viikoittain. Kunnes lopulta eräänä maaliskuisena päivänä, Moa meni yhtäkkiä melko huonoon kuntoon ja päätyi lopulta Viikin pieneläinsairaalan teho-osastolle, josta ei enää kotiin tullut. Moa lopetettiin 7kk ikäisenä. Moalle olisi voitu tehdä ruumiinavaus, mutta emme kokeneet sitä tarpeelliseksi, mitä lopulta olisimme sillä tiedolla tehneet.
Eläinlääkärin epäilys oli, että Moalla olisi ollut hypotalamuksen synnynnäinen toimintahäiriö, joka lopulta sitten vaikutti elimiin ja elintoimintoihin siinä määrin, että ne eivät enää toimineet kuin olisi pitänyt.
Vaikkei hän kauaa ehtinyt meidän kanssamme olla, on Moalla aivan erityinen paikka sydämessäni. Aina ❤️
Toinen koiramme oli Ada. Hän tuli kasvattajalta ns. korvauspennuksi Moan "tilalle".
Ada oli jotain niin suurta ja rakasta ❤️ Välillä aivan todella ärsyttävä, omanarvonsa tunteva diiva, oikea neiti, joka loukkaantui vähän väliä ja mökötti ja tuhahteli ohi kulkiessaan. Mutta hän oli suuri persoona.
Meidän välillämme oli jokin syvempi side. Hän oli minun perääni, "minun koira", "äidin tyttö", Ada ei täysin luottanut muihin kuin minuun. Adan ja minun välistä sidettä, sitä en osaa kuvailla eikä sitä oikein pystykään. Mutta, jos puhutaan tai sanotaan, että joku koira on "elämän koira", niin sitä Ada oli minulle. Minun elämäni koira ❤️
Myöskään Ada ei sitten lopulta kovin terve ollut, pahat allergiat vaivasivat pienestä asti. Mutta niiden kanssa pärjättiin. Allergiat eivät Adaa vieneet, vaan erittäin paha nivelrikko. Ada lopetettiin 7 vuoden ikäisenä, 8 vuotta sitten. Kovin nuorena sekin. Mutta, muistot. Ne ovat syvällä sydämessäni, enkä koskaan unohda Adaa ja sitä mitä meidän välillämme oli ❤️
Kolmas koiramme oli Into.
Into tuli jo Adan eläessä ja ne ehtivät useamman vuoden elelemään koirakaveruksina yhteistä elämää.
En tiedä diagnosoidaanko koirilla ADHD:ta, mutta jos diagnosoitaisiin, niin Intolla se varmasti olisi ollut. Aina menossa, tulossa, vauhdilla joka paikkaan. Ei hetkeäkään pysähdyksissä. Keskittymiskyky ja maltti, niitä ei ollut. (Staffit ovat muutenkin luonteeltaan meneväisiä ja touhukkaita, mutta Into oli vielä jotain todella paljon enemmän). Huumoria ja pitkää pinnaa vaadittiin Into-herran kanssa samassa talossa asuessa, mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois.
Into oli tietenkin myös äärimmäisen rakas ja aivan ihana, hömelö höppänä itsensä ❤️ "Intopiukeena" viipotti menemään paikasta toiseen. Kun Ada lopetettiin, Into piti kiinni elämässä ja arjessa. Into piti huolen, ettei voinut vaipua sinne kaikista syvimpään.
Intolle emme kaveria enää hankkineet, vaan hän sai nauttia jakamattomasta huomiosta ja perheen keskipisteenä olemisesta. Ja sen hän myös teki. Nautti joka hetkestä, rapsutuksista, herkkupaloista. Kainaloista, joihin iltaisin sohvalla köllötellessä käpertyä. Into oli meidän elämän keskipiste ja rakkaus ❤️
Puolitoista vuotta sitten, Into lähti Adan luo 12 vuoden ikäisenä. Nivelrikko myös hänen kohtalonsa. Mutta nyt ovat siellä kaikki yhdessä, tähtinä taivaalla, Moa, Ada ja Into ❤️
Ikävä on jotain niin suurta."
-Mariana
