Eilinen pakasteinventaario paljasti, että meillä oli jostain kumman syystä jäljellä kantarelleja syksyltä 2011..!! Hämmentävää, minä kun rakastan sieniä eivätkä ne yleensä kauaa pakkasessa lepäile syksyn jälkeen. Löytö muodosti loistavan tekosyyn pyöräyttää pitkästä aikaa yksi suurimmista herkuistani, "syntisen" rasvainen ja suussasulava sienipiirakka!
Erittäin nam!
Olen luonut oman versioni vähähiilihydraattisesta piirakkapohjasta. En oikein ole ollut tyytyväinen netistä löytämiini vhh-piirakkaresepteihin, useimpiin tulee juustoraastetta ja/tai maitorahkaa jotka tekee pohjasta pehmeän ja löysän. Maku ei vain ole ollut se oikea mikä tekee piiraasta täydellisen.
Toki juustoraaste vähentää pohjan hiilihydraattipitoisuutta, mutta kyllä maku ja oikea, rapea koostumus ratkaisevat tässä tapauksessa! :)
Speltin lisääminen tuo pohjaan rapeutta ja ruisleseet tuovat makua. Korvaa ruisleseet vehnäleseillä ja speltti soijajauholla jos haluat vielä vähähiilihydraattisemman pohjan. Tai jos syöt "normaaliviljaista" ruokaa, niin käytä 2 dl vehnä- tai grahamjauhoa ja puoli desiä ruisjauhoa.
Anna voin pehmetä hetki huoneenlämmössä. (Mantelijauhoa käyttäessä tuota voin määrää voi vähän vähentää, kun mantelijauho on itsessään niin rasvaista.) Nypi voi ja jauhot. Lisää muna ja painele vuokaan.
Kuullota sipuli ja sienet nokareessa voita. Mausta suolalla, pippurilla ja timjamilla. Tuore timjami olisi tietysti parasta, mutta kuivattukin toki käy. Itse laitan 2 tl kuivattua timjamia, kun harvemmin jääkaapista löytyy tuoretta versiota.
Sekoita munat ja kerma yhteen ja lisää hieman jäähtynyt sipulisieniseos. Tarkista maku ja lisää mausteita jos tuntuu vielä kaipaavan. Lisää lopuksi juustoraaste. Kaada seos vuokaan. Paista 175 asteessa 15 minuuttia ja sitten 150 asteessa 20 minuuttia.
Minä tykkään tehdä piirakat aina tällaisiin pieniin annosvuokiin niin ne on helppo tarjoilla sellaisinaan vieraille tai pakastaa. Isompi piirakka kun tuppaa minulla monesti hajoamaan leikkausvaiheessa. Pikku vuoissa piiraat säilyvät ehjinä ja kauniin muotoisina pakkasessakin.
Esipaistan pohjaa n. 5 minuuttia ja lisään sitten täytteen. En tiedä olisiko tuo esipaistaminen välttämättä tarpeellista, mutta tottumuksesta teen niin. (Monissa VHH-leivonnan resepteissä pohjia neuvotaan esipaistamaan.)
Hetken kuluttua keittiön täyttää ihana timjamin tuoksu. Tuskin maltoin odottaa että piirakka jäähtyi että pääsin iskemään haarukkani siihen..! :)
Tämä piirakka olisi perusversionakin viljapohjalla aikamoinen kaloripommi (siitä pitävät voi, kerma ja juusto huolen..!), mutta vhh-version rasvaisemmat jauhot tekevät siitä vielä tirisevämmän herkun...! :) Ei ihan jokapäiväiseksi lounaaksi, siis. ^_^ Raikas vihersalaatti sopii loistavasti kylkeen rasvaisuutta taittamaan.
Vinkkejä hyvistä ja rapeista vhh-piirakkapohjista otetaan vastaan, jos jollain on jakaa oma löytönsä tai bravuurinsa! :)
Minulta toivottiin hiljattain ideapostausta IsaDoran Blooming Spring -paletin käyttöön. Päätin eilen piristää kosmetiikkaväsymystäni vastaamalla tähän toiveeseen, ja kaivoin vanhan lempparipalettini esiin. Toive oli mieluisa, sillä yksinkertaisesti rakastan meikata tällä paletilla. Käydään vähän Karkkipäivän "juurilla" - tämä ihanuus kuului ihan ensimmäisiin blogissa esittelemiini meikkirakkauksiin.
(Hassua lukea noita vanhoja postauksia joissa vaikutan vielä nimimerkillä 'Inkivääri'... en meinaa enää edes muistaa että bloggasin ensimmäisen vuoden sillä nimellä...!)
Tällainen "kukkiva" tuotos sillä syntyi tällä kertaa. Sävyjä voi yhdistellä vaikka mitenkä päin, kaikki tuntuu toimivan!
Paletti on varmasti monille tuttu, mutta kerrataan vielä jos vaikka ruudun takaa löytyisi Blooming Springille ihan uusiakin ystäviä. Paletti ilmestyi IsaDoran vuoden 2009 kevätlookissa ja jäi - thank Goodness for that! - sarjan vakiovalikoimaan. Edit. Syvä huokaus. Paletti on näköjään tänä vuonna klumpattu IsaDoran valikoimasta. :( Buuuu.
Pastellinen kokonaisuus on minusta kertakaikkiaan ihastuttava. (Ylisanavaroitus.... ;)) Vaalea persikka, hattaravaaleanpunainen, huurteinen liila, pistaasinvihreä ja pronssinen ruskea (sävyssä on ehkä aavistus khakiakin). Kaikki sävyt ovat kuulaan helmiäisiä, ja häivyttyvät niin vaivattomasti että ne voi asetella paikoilleen vaikka pelkällä vaahtomuoviapplikaattorilla.
Rajauksen tein Maybellinen Master Precise Eyelinerilla ja kulmaluulle levitin vaaleaa beigeä L'orealin Beige Taupe -paletista. Alaluomelle tein vihreän "pohjustuksen" Natural Coden vihreällä rajauskynällä (sävy 5 Green), jotta saisin Blooming Spring -vihreästä vähän voimakkaamman. Alaluomen sisänurkkaan käytin valopilkkuna vaaleansinistä sävyä Natural Coden Roxy-paletista.
Vaaleanpunainen ja liila sävy näyttävät käytännössä luomella hyvin samanvärisiltä, liila vain on tummempi.
Ideapostausta toivoneelle vielä lisää vinkkejä; jos ei halua joka kerta lähteä käyttämään paletin kaikkia sävyjä, niin esimerkiksi nämä simppelit yhdistelmät ovat mieleeni:
* * *
Torstain postauksesta; kommentteja on tullut niin paljon että ikävä kyllä en ehdi kaikkiin vastaamaan, mutta voitte olla varmoja että kaikki olen arvostaen lukenut ja saanut niistä paljon ajateltavaa. Jatkan vastailua vielä tänään, mutta haluan tässä välittää kaikille yhteisen kiitoksen! Olette nähneet hurjasti vaivaa pohdiskelevissa ja avoimissa kommenteissanne.
Minua alkoi ehkä vähän harmittaa että tein tuon postauksen, kun siihen tuli niin vakava kaiku... Itse en ole kokenut että suoranaisesti olisin masentunut. Omien - ehkä kohtuuttomien - vaatimusteni uuvuttama kyllä. Toisaalta, kaikki mitä kirjoitin on totta. Minulla on ollut huono olo. Kyllä se oli hyvä sanoa ääneen ja auttoi laittamaan asioita perspektiiviin.
Taidan yrittää päästää irti niistä raameista, että minun olisi "pakko" kirjoittaa niin-ja-niin-paljon kosmetiikasta. Toki, Karkkipäivä on alusta saakka ollut kosmetiikkablogi ja se aihepiiri tulee varmasti aina olemaan tärkeässä roolissa, mutta ehkä minun on vain aika hyväksyä että olen muuttunut, eikä minulla enää taida olla yhtä paljon sanottavaa kosmetiikasta kuin vaikka kaksi vuotta sitten. Ainakaan tällä hetkellä.
Ehkä kaikki tämä kaupallisuus (jopa oma työni kosmetiikkamyyjänä, siis) on vienyt osittain sen "lapsekkaan" uteliaan innostuksen aiheeseen. Kulunut ilmaisu jälleen kerran, mutta kun harrastuksesta tulee työtä, niin..... no, siitä vain tulee erilaista.
Blogiani alusta saakka lukeneet ovat saaneet seurata aika jännää kehityskaarta - värikkäistä meikeistään intoilevasta harrastelijasta töihin alalle ja lopulta kosmetiikkaähkyyn. En halua nähdä, että kuppi on tullut lopullisesti täyteen. Ei varmastikaan ole. Kyllä minussa vielä elää ja hengittää se kosmetiikkafriikki joka voisi analysoida shampoovaahdon ominaisuuksia maailman tappiin...! :D
Sanni ja pikkuankka Kuopion torilla vuonna 1981. Ei liity mihinkään mitenkään. :) Minä vain tykkään tästä kuvasta.
Katsellaan mitä tässä tapahtuu. Kosmetiikkajuttuja saatte lukea Karkkipäivästä jatkossakin, mutta ehkäpä kirjoitan huomenna vaikka sienestyksen vaikutuksesta psyykkiseen hyvinvointiin? Tai sitten niistä Shelly Tambon villapaidoista...! Hahah! Jos osa lukijoistani minut tässä vaiheessa jättää, niin yritän sen hyväksyä ja tajuta, että bloggauksessa on järkeä vain niin kauan kuin se oikeasti on hauskaa ja oma tekemisen ilo välittyy myös ruudun toiselle puolelle...!
Hyvää pääsiäistä kaikille! <3
Enpähän tiedä kadunko tämän kirjoitusta myöhemmin, mutta kirjoitan nyt kumminkin.
Puhuin äsken mieheni kanssa puhelimessa ja koitin saada häneltä myötätuntoa. Samalla tiesin, etten sellaista todellakaan tarvitse. Minullahan on oikeasti kaikki hyvin.
Myötätunnon kerjäys koski sitä, että en ole ollut itseni kanssa ihan sujut viime aikoina. Fiilis on äitynyt yhä vain pahemmaksi muistuttaessani itseäni, että olen täysin naurettava eikä tuntemuksillani ole mitään perusteita. En h*lvetti vieköön halua myöntää olevani näin..... pinnallinen. Tai muuten vain etsiväni jotain säälittävää tilanteista, joissa sellaista ei ole.
Minulla on kuitenkin ollut viime viikkoina hieman huonot hapet. Ja ajattelin vierittää ne nyt ulos. Vähän niinkuin marraskuussa Lissabonissa, jossa oksensin blogiin itsesyytösten mustaamaa oloani päästettyäni läppärini varkaiden käsiin.
Minulla on ilmeisesti vakituisen päivätyön jätettyäni meneillään joku "et ole missään tosihyvä ja olet nyt kaikkialla vähän ulkopuolinen" -vaihe. Jopa blogin pitäminen on tuntunut viime aikoina tosi raskaalta. Huomasin, että olin esimerkiksi todella ahdistunut siitä että en ehtinyt tekemään Pariisissa "tarpeeksi". Ajattelin, "Aurinkomatkat on varmasti pettynyt kun en pystynyt kertomaan kaupungista monipuolisemmin, miksi edes hain mukaan kun minulla ei ollut rahaa tehdä siellä mitään." Tiedän että tämä on ihan hullua mutta en voi ajatuksilleni mitään. Näin Pariisista pelottavia uniakin.
Olen aina kokenut oloni turvalliseksi ja voinut hyvin tuntiessani että hallitsen asiat. Jos menetän hallinnan tunteen, muutun heikoksi. Olen perfektionisti, ja esimerkiksi töissä haluan tietää kaiken. Minulle ei riitä, että osaan "sinne päin" tai "suunnilleen". Minä haluan osata kaiken niin hyvin kuin mahdollista, ja jos en pysty jotain tietoa omaksumaan tai oppimaan nopeasti, ahdistun.
Tällä viikolla olen vanhassa työpaikassani joutunut sanomaan itselleni, että "Hei, siitä on yli neljä vuotta kun olit täällä duunissa, sinä et voi enää muistaa kaikkea...!" ja silti olen tuntenut itseni vajavaiseksi, surrut sitä kun joudun kysymään työkavereilta, tuntenut punan nousevan poskille kun haen jotain ruotsinkielistä sanaa ja se ei vain tule mieleen. "Minä olin tässä ennen hyvä..... Ennen minulta tultiin kysymään, että hei miten tämä juttu tehtiinkään..."
Istun kahvitauot yksin lehden takana. En uskalla osallistua keskusteluihin koska änkytän kuitenkin.
Yksi keino tuntea hallitsevansa edes jotain on hallita omaa ulkokuortaan. Jos et voi muuttua rakettitiedemieheksi tai osata vierasta kieltä täydellisesti, voit ainakin pitää kroppasi kunnossa. Eikö niin? Jos on tyytyväinen peilikuvaansa, niin sitten on yksi asia vähemmän murehdittavana. (Eikö niin........?)
Minulla ei ole kertakaikkiaan mitään syytä valittaa yhtään mistään, ja silti olen viimeaikaisessa kaaoksessani onnistunut kehittämään fiksaation reisiini. Ne kun eivät muka kadonneet mihinkään vuodenvaihteen jälkeen ja nyt mä näen VAIN ne pahkurat jotka ovat silmissäni yksi manifestaatio epäonnistumisestani. Tiedän, että muut eivät näe mitään pahkuroita, mutta minä tunnen ne unissanikin. Oikeasti, ei mene yhtäkään aamua etten juokse peilin eteen ja toivo että ne näyttäisivät pienemmiltä. Sairasta.
On helppo syyttää puristavia farkkuja huonosta olosta kun oikeasti pitäisi korjata jotain ihan muuta.
Viime aikoina olen kokenut suunnatonta väsymystä kosmetiikkaakin kohtaan. Armaat lukijani, olen raahannut viisi viikkoa mukanani Natural Coden seitsemää luomiväriä joista haluan (siis oikeastikin, haluan!) tehdä teemaviikon blogiin. Yhtäkään kuvaa en ole saanut otettua. Pikkuiset makaavat matkalaukkuni pohjalla....
Joinain päivinä olen miettinyt, että bloggaaminen on jollain tavalla riistänyt alkuperäisen, "viattoman" viehätykseni kosmetiikkaan. Kun testattavia tuotteita tulee ovista ja ikkunoista ja saunan lauteet ovat muuttuneet löylytilasta kosmetiikkavarastoksi niin suhteen kosmetiikkaan voi todella sanoa muuttuneen. Kosmetiikan kulutus on kuin.... työtä.
Viime päivät päässäni on takonut ajatus, "Olenko minä hyvä kosmetiikkabloggaaja kun tunnen näin? Mikä minua vaivaa? Mitä Karkkipäivälle tapahtuu?"
Ja sitten sanon itselleni, "Rauhoitu. Se menee ohi. Se on mennyt ennenkin..."
En nyt oikein tiedä miksi halusin näistä tuntemuksista kirjoittaa. Sanoin poikaystävälleni, että haluaisin jutella näistä asioista jonkun kanssa... Hän yritti parhaansa, mutta ei kai tällaisia voi oikein vakavasti ottaa. Hän vastasi kuluneesti, "Meillä kaikilla on välillä näitä fiiliksiä, kultaseni... Se on ihan normaalia".
Niinhän se on. En vain ymmärrä miksi minun pitää tuntea näin juuri nyt, kun elämän pitäisi olla siinä pisteessä mistä olen aina haaveillut? Olen vapaa, saan asua ihanissa erilaisissa kodeissa (en ole teille kertonutkaan millainen maalaisparatiisi anoppilani on, mutta se taitaa olla jo toisenlaisen blogin aihepiiriä...!), olen terve ja läheisenikin ovat terveitä. Mistä tämä väsymys ja alemmuuden tunne tulee?
"Tsemppiä niiden reisien kanssa!" mieheni sanoi puhelun lopuksi. Kuulin pilkkeen silmäkulmassa vaikka en sitä nähnytkään.
Kiitos muru. Pääset puristamaan niitä ylihuomenna. ;)
Edit. Kiitos kommenteistanne <3, vastailen niihin pikkuhiljaa. En suoraan sanottuna odottanut että niin moni samastuisi tilanteeseeni, kuvittelin enemmänkin saavani silmienpyörittelyä.....
