Pudding. Yleisesti suomennettu vanukas. Ja mitä on vanukas? Ainakin suomalaiselle tulee ensimmäisenä mieleen maitoon tehty, tärkkelyksellä, liivatteella tai kananmunilla kiinteytetty makea, hyytelömäinen jälkiruoka.
Briteissä (ja muissa Kansainyhteisön maissa) pudding tarkoittaa kuitenkin jotain muuta. Englantilainen pudding on rakenteeltaan sienimäinen ja valmistetaan perinteisesti käyttäen perusraaka-aineena jotain viljatuotetta sekä sitovana aineena munia, voita tai muuta rasvamaista ainetta. Tähän perusmassaan sitten lisätään makeita tai suolaisia raaka-aineita ja mausteita. Massa kypsennetään paistamalla, keittämällä tai höyryttämällä. Puddingien valmistus on ihan oma taiteenlajinsa eikä aina todellakaan yksinkertaista hommaa. Jotkut yksilöt vaativat jopa 8 tunnin höyrytyksen..!
Olin kuullut englantilaisista puddingeista aiemminkin, mutta vasta tällä matkalla tein ruokalajiin lähempää tuttavuutta.
Nimittäin.... hotellimme Cotswoldsin Mickletonissa sattui olemaan Englannin virallisen Pudding Clubin kotipaikka! ^_^ The Pudding Club on perustettu vuonna 1985 vaalimaan ja säilyttämään brittiläistä pudding-perinnettä, joka kuulema jossain vaiheessa oli jo kärsimässä inflaatiota. Seuran jäsenet kokoontuvat joka perjantai Mickletonin Three Ways House -hotellin kabinettiin maistelemaan ja arvioimaan "vanukkaita".
Maistelutapaamiset ovat avoimia kaikille, ja niistä onkin tullut suosittuja niin paikallisten kuin ulkomaisten turistien keskuudessa. Ilta alkaa kolmen ruokalajin illallisella, ja sen jälkeen tarjoillaan yhteensä seitsemän (!!) erilaista vanukasta joita saa - ja kuuluukin - mättää naamaan niin paljon kuin vain napa vetää. Meitä harmitti kovasti että vierailumme ei osunut perjantaille, muuten Mr Karkkipäivä olisi ehdottomasti buukattu pudding tastingiin. ^_^ Seremonia kuulosti niin kertakaikkisen hullulta ja omalaatuiselta (puhumattakaan siitä, että jengi oikeasti jaksaa syödä niin paljon....!!) että se olisi todellakin pitänyt nähdä omin silmin. No, onpahan syy palata joskus Mickletoniin! :)
No, kun kerran virallisen pudding-seuran päämajaan olimme saapuneet, olisi tietenkin ollut skandaali lähteä maistamatta edes vähän...! :D Tunteita nostattaneen illallisemme päätteeksi herra tilasi jälkiruoaksi Pudding Selectionin, joka koostui kolmesta eri suosituimpiin kuuluvasta puddingista. Sinä iltana maut olivat Banaani-Kaneli, Very Chocolate ja klassinen Sticky Toffee.
Ensireaktio: herranjumala mikä lautasellinen tavaraa. Jos alku- ja pääruoka jättivät ainakin rouvan kohdalla toivomisen varaa koon suhteen, oli pudding-jälkkäri mitoitettu aivan hervottomaksi annokseksi. Läjästä olisi rittänyt ainakin kolmen ruokailijan makeannälkään!
Kakkosreaktio: siis tuollaista mössöäkö se pudding on..? Niinpä, britti-pudding ei todellakaan usein koreile ulkonäöllään! Puddingista riippuen koostumus voi olla kiinteämpääkin, mutta nämä kolme oli valmistettu höyryttämällä joka jättää rakenteen erityisen puuromaiseksi.
Nämähän ovat tietysti lähes silkkaa sokeria, eivätkä todellakaan kuulu noudattamaani ruokavalioon, mutta kuten todettua; elämästä ei pidä tehdä turhan mustavalkoista. Ja hei - olinhan kuitenkin The Pudding Clubissa. ;)
Kolmosreaktio: eiiiijjjjj hyvänen aika miten hyvää!!!!! Apua pysäyttäkää joku mun lusikka...!!
Surely enough, epämääräinen, höyryävä mössö oli taivaallisen herkullista. Söin ehkä kolme ruokalusikallista ennenkuin sain irrotettua otteeni ruokailuvälineestä ja sysättyä kulhon miehen puolelle. Makea pudding tarjoillaan aina paksun vaniljakiisselin kanssa, ja sitä kuuluu kauhoa päälle niin paljon että vanukas käytännössä ui kiisselissä. Myös mies oli aivan euforinen puddingia maistellessaan. Olimme yksimielisiä siitä, että Sticky Toffee oli parasta.
Yksi parhaita jälkiruokia mitä olen varmaan koskaan maistanut. (Ja arvatkaapa vain alkoiko päässä heti tikittää miten tästä saisi luotua vähähiilihydraattisen version... :P) Mutta miten ihmeessä ihmiset selviävät hengissä Pudding-tapaamisista..? Kun herkkua on tarjolla rajattomasti ja vielä seitsemässä eri maussa, miten voi pysäyttää itsensä ajoissa....? :D
Onko lukijoiden joukossa britti-puddingin ystäviä? Mites suolaiset versiot, esimerkiksi skottilainen haggis jossa on lampaan sydäntä, keuhkoa ja maksaa....?
Linkkejä kiinnostuneille tai muuten vain uteliaille:
Sticky Toffee -vanukkaan resepti (tämä on uuniversio, ei höyrytetty)
Noniin, vihdoin sain aikaiseksi tehdä tämän kameraesittelynkin!
Minulla on siis ollut lainassa kesäkuun puolesta välistä Olympuksen PEN Lite E-PL5 -minijärjestelmäkamera. Tai no eihän tämä nyt mikään aivan minikokoinen ole, mutta huomattavan pieni normaalisti käyttämiini Canonin 50D:hen ja 400D:hen verrattuna.
Sain kameran valkoisena beigein yksityiskohdin, ja ilme on minusta jotenkin mukavan retro.
Olen tykännyt kamerasta kovasti, ennenkaikkea sen keveyden ja pienen käsilaukkuun menevän koon ansiosta. Samoin olen mieltynyt sen eloisaan värien toistoon ja hauskoihin efektisuotimiin, joista muutamaa tulee käytettyä ihan vakiona tietyntyylisissä kuvaustilanteissa.
Canonin 50D on aikamoinen möhkäle E-PL5:n rinnalla! E-PL5 on kuin pokkari, mutta järjestelmäkameran ominaisuuksilla ja vaihdettavilla objektiiveilla.
Sain kameran mukana kolme linssiä; 14-42 mm 1:3.5-5.6, 40-150 mm 1:4-5.6 ja 45 mm 1:1.8. 45 millinen oli linsseistä ehdoton suosikkini, ja sillä olen ottanut suurimman osan tuotekuvista kesän aikana. Tuo linssi minun piti jo palauttaa ja olen kyllä jäänyt kaipaamaan. Canonin 50 mm 1:1.8 hoitaa homman oikeastaan yhtä hyvin, mutta Olympuksen tulos miellyttää siinä mielessä enemmän, että kuvat ovat valoisampia. Ylipäänsäkin E-PL5 ottaa valoisampia kuvia kuin mun Canonit (en voi sanoa Canon yleisesti, sillä enhän voi puhua kuin omien mallieni puolesta).
Olympuksen 45-millisellä otettuja kuvia voi tsekkailla mm. näistä postauksista: Viikunaa ja salviaa, Caribbean Spirit, Parasta Juuri Nyt.
Alla kuvavertailu Canonin ja Olympuksen välillä samoilla valotusarvoilla. (Uudella Sleek-paletilla tehty meikki ;))
E-PL5:n heikkoutena pidän jo aiemmin mainitsemaani punaisten ja keltaisten sävyjen vähän liiallistakin rikastamista. Esimerkiksi ihon sävy vetää Olympuksen kuvissa lähes aina liian punaiseksi. Ottaessani Virven meikkikuvia minun piti säätää ihon sävy jälkikäteen normaaliksi, Virven pisamat olivat Olympuksen sisuksissa voimistuneet todella räikeäksi punoitukseksi.
Keltaisen ja punaisen liiallinen korostuminen on kuitenkin ongelma ainoastaan sisätiloissa tai suorassa auringonvalossa kuvatessa. Ulkona epäsuorassa valossa sävyt toistuvat luonnollisesti ja kauniisti.
Sitten katsellaan vähän niitä efektifilttereitä. Tällainen filtteriominaisuus taitaa nykyisellään löytyä melkein kaikista digipokkareista ja -järkkäreistä, olenko väärässä...? Minun vanhoissa Canonin järkkäreissä sellaisia ei ole. Näin ollen, kun en ole niitä tottunut käyttämään, niin koen ominaisuuteen vielä aikamoista uutuudenviehätystä. :)
Tässä esimerkkikuva E-PL5:n normaaliasetuksella. Alla sama kuva kahdellatoista eri ART-filtterillä. Minun kuvaustarkoituksiini ja -tyyliini suurin osa jää hyödyntämättä, mutta Dioraama, Dramaattinen Sävy ja Neulanreikä ovat olleet ahkerassa käytössä. :) Seepiakin jonkun verran.
Filtterivertailukuvat saa klikattua isommiksi.
Dioraama on vastaavanlainen miniatyyrifiltteri kuin se, mitä käytin joidenkin mielestä vähän turhankin tiheästi viime syksyn reissulle lainaamassani Canonin Powershot G12:ssa. (Heheh :D Muistatte ehkä tämän jo koomisia piirteitä saaneen keskustelun asian tiimoilta ^_^) "Päänsärkyefekti" on E-PL5:n miniatyyrifiltterissä Powershotin vastaavaa hillitympi, eli suomeksi sanottuna reunojen blurri ei ole niin voimakas. Sävyjen vivahteikas toistuvuus on kuitenkin yhtä loistava, ja juuri tämän ominaisuuden ansiosta tykkään käyttää Dioraamaa. Värikylläisyys on minulle tärkeä asia kuvissa - se, että tilanne näyttää yhtä eloisalta kuin livenäkin.
Dramaattinen Sävy -filtteri tuo kuviin upeaa ja voimakasta kontrastia, mutta on arkikäyttöön usein liiankin "dramaattinen". Tämän filtterin miinuksena on sen ominaisuus tehdä taivaasta aina "lopun aikojen" näköinen, eli kuvissa on aina uhkaavan myrskyinen tunnelma. Joskus suodin toimii tilanteessa todella hyvin värejä ja kontrastia korostaen, kuten alemmassa esimerkkikuvassa Lontoon Camdenista (taivas on uhkaavan tumma tässäkin, mutta sitä näkyy niin vähän). Joskus taas tulos on aivan liian menacing ja todellisuutta vääristävä (alempi kuva Lontoon Millennium-sillasta ja St. Paulin katedraalista)
Toimii....
...too much drama...
Neulanreikä-filtteri ei vaatine sen kummempia selityksiä, se luo kuvaan tunnelmalliset tummat reunat ja lisää kontrastia. Roadtripin Porvoo/Kotka-jutussa olin käyttänyt tuota suodinta lähes kaikissa kuvissa. Kuvista tulee myös aavistuksen vihertäviä, mutta tämän huomaa vain kun vertaa kuvaa normaaliasetuksilla otettuihin.
40-150mm. Tällaista zoom-teleobjektiivia tulee käytettyä/tarvittua harvemmin. Tämä sopii "lintubongailun" lisäksi esimerkiksi muotokuvien ottamiseen, mutta sellaisiin tulee meikäläiselle niin harvoin tilaisuuksia. (Ja joojoo, tiedän kyllä että oikeilla lintubongareilla on vielä paljon tykimmät telet! ;))
Telepäällä saa mukavasti syvyyttä esimerkiksi katukuviin. Harmi kun en tajunnut ottaa verrokkikuvaa 14-42mm -linssillä, mutta sillä kuvattuna tämä sama maisema (Maarianhaminan Nygatan) olisi siis ollut huomattavasti lättänämpi ilman syvyysvaikutelmaa. Oikeanpuoleinen kuva on muuten Dioraama-suotimella. ;) Heti paljon aurinkoisempi ja kutsuvampi kuva!
Summa summarum: ymmärrän todellakin, miksi Olympuksen PEN-kameroita pidetään "bloggaajan parhaana kaverina". :) Kevyt kamera joka kulkee helposti mukana ja ottaa laadukkaita kuvia kauniilla väreillä. Kamerassa on myös kääntyvä näyttö niitä omakuvapotretteja varten ;) Linssitkin ovat kevyitä eikä detaljikuvaajan ystävän 45-millinen vie laukussa tilaa omenaa enemmän. Minulla oli Suomi-tripillä mukana laukussa E-PL5 ja kaikki kolme objektiivia ja siellä ne menivät ihan vaivatta, eivätkä painaneet yhteensä puoltakaan Canonin 50D:stä. :D
Ainiin - yhteen asiaan minulla menee välillä hermo: E-PL5:n videokuvauspainike on sijoitettu mielestäni täysin käsittämättömästi siten, että sitä tulee erittäin usein painettua vahingossa kun yrittää ottaa tavallista still-kuvaa. Niinpä olen usein tullut kuvanneeksi tietämättäni videota kun luulin ottavani kuvaa.
Muita Olympuksen käyttäjiä ruudun toisella puolella?
P.S. Kappas, huomasin näin jälkikäteen että Olympuksellahan on Facebookissa meneillään 31.8. saakka kilpailu, jossa voi voittaa tuon ihanaisen 45-millisen objektiivin! Tällä kertaa voin todeta että toivottavasti onni suosii meikäläistä (hehheh), mutta käykäähän tekin osallistumassa jos kiinnostaa. :) Kilpailuun tästä.
Kun kaksi kosmetiikkabimboa viettää neljä päivää saman katon alla, ja toinen heistä harrastaa erittäin mielellään erinäisten kohteiden meikkausta, oli aika lailla itsestään selvää että ennen pitkää päädyttiin makeover-puuhiin. Se oli oivallinen tilaisuus korkata uusi Sleekin palettini!
Innostun erityisesti kun pääsen meikkaamaan minulle ”uutta” silmän muotoa, ja Virven silmät toivatkin kiinnostavan ammatillisen haasteen. Virven kauniit silmät eivät sinällään ole mitenkään radikaalisti poikkeavat tai erikoiset, mutta ne ovat muodoltaan hyvin pyöreät laskevalla ulkonurkalla (alemmat lähikuvat havainnollisia). Tällaista silmää meikattaessa on oltava erityisen tarkkana rajauksen ja varjostuksen kanssa, ettei ilmeestä vain tule alakuloista.
Virven silmämeikkiin käytetyt sävyt ympyröity punaisella; kultainen, violetti, tumma harmaansininen, kultapinkki ja kuparipinkki.
En ole aiemmin meikannut näin pyöreitä silmiä, joten makeover oli minulle hyvää harjoitusta.
Kun meikattavana on pyöreä silmä, voisi ajatella, että pyöreyttä kannattaa lähteä tasapainottamaan viistoilla varjostuksilla ja pidentävällä rajauksella. Jokainen silmä on kuitenkin yksilöllinen, ja Virven tapauksessa en kokenut, että silmää pidentävä meikki imartelee hänen kasvojaan. Pyöreyttä voi tasapainottaa muillakin keinoilla.
Viiston kolmiovarjostuksen sijaan teinkin siis pyöreähkön/ovaalin varjostuksen, joka mukaili Virven silmän luonnollista muotoa nousematta etenkään keskeltä liian korkealle, joka pyöristäisi silmää entisestään. Sisänurkassa kultaa, sen jälkeen ulkonurkkaa kohti kultapinkkiä, kuparipinkkiä, violettia ja tummaa harmaansinistä. Haimme tarkoituksella erilaista ja värikkäämpää meikkityyliä mitä Virve normaalisti harrastaa.
Sleekin Original-paletin sävyt ovat kaikki yhtä lukuunottamatta erittäin hohtavia ja pehmeitä, melkein murenevia. Pigmenttiä on todella kiitettävästi, mutta paikoin muruinen koostumus (esim. kultainen sävy) ei vakuuttanut ihan yhtä lujasti kuin olisin Sleekiltä muiden bloggarien ihastuksen perusteella odottanut. Koostumus on niin voidemainen, että se tuntui välillä kerrostuvan vähän liiankin paksusti. Mutta näin edulliseksi paletiksi kyllä oikein hyvä; pigmentti nappasi ihoon kiinni erinomaisesti eivätkä sävyt liuenneet häivytyksen mukana.
Rajaus oli erityisen haastava. Mietin pitkään miten tekisin. Oikeastaan olisi kannattanut tehdä harjoitusrajaus puhtaalle luomelle ennen meikkauksen aloitusta – tein niin sitten jälkeenpäin illalla. Koska Virven silmän muoto on ulkonurkasta laskeva, arvelin, että olisi turvallisinta nostaa rajaus jo hyvissä ajoin ennen ulkonurkkaa ettei silmästä vain tule alakuloinen. ”Hännätön” töppörajaus pyöreässä silmässä voimistaa silmän pyöreyttä, joten rajaukseen on hyvä tehdä pieni nouseva häntä jotta saadaan tasapainottava vaikutus. Klassinen cat-eye-rajaus pitkällä siivellä ei kuitenkaan minusta ole omiaan Virven silmille, joten jätin hännän lyhyeksi.
Jos haluaa toteuttaa cat-eye-lookin voimakkaasti pyöreisiin silmiin, se on paras (minun mielestäni, en nyt yritä jaella tässä mitään yleispäteviä tekniikkatotuuksia! ;)) tehdä meikkaamalla myös alaluomi ja vetämällä myös sieltä voimakas siipimäinen varjo yhdistymään yläluomen siipeen. Täytyy sitten seuraavalla kerralla kokeilla tätä Virvelle…! (Mutta yleisesti en koe, että kissan silmät imartelevat Virven kasvojen muotoa.)
Kasvomeikki toteutettiin Virven omilla meikeillä, joista valtaosan merkkejä en valitettavasti muista enkä tullut kirjoittaneeksi ylös.
Meikkipohjana toimi Virven aasialainen suosikki-BB-voide ja meikki kiinnitettiin irtopuuterilla. Varjostukset tehtiin Diorin Nude-aurinkopuuterilla ja posket sävytin liilahtavalla roosalla poskipunalla, jonka senkään merkkiä en muista. Vaalensin sävyä aavistuksen omalla Zuiin Mango-poskipunallani. Huulille laitettiin Chanelin läpikuultavaa persikkabeigeä huulikiiltoa. Ripsaroinnin Virve hoiti itse, enkä tiedä mitä maskaraa hän käytti. (Mutta neitokaisella on niin pitkät ja näyttävät ripset kiitos Neulash-ripsiseerumin, ettei varmaan väliäkään mitä ripsaria hän käyttää kun tuloksena on joka tapauksessa kunnon tähtisilmät ;))
Kuvauksellista Virveä kelpaa kuvata...!
Kesken kadunvarren kuvaustuokion paikalle juoksi tuttavallinen koira joka iloisesti nosti jalkaansa Virven viereen siniselle seinälle. Tämä momentti ei ehtinyt tallentua kameralle, mutta spontaani ”dog interruption” kirvoitti lämpimät naurut. :) Oli jotenkin niin koomista kun yksi yrittää poseerata ja toinen jakelee päänkallistusohjeita kameran takaa ja sitten joku hauva juoksee siihen ihan muina koirina ja nostaa jalkaa toisten "kuvaussetissä". :D
.
Kun luette tätä, olen jo palannut Suomeen (tai enpäs olekaan vielä, lensin Ruotsiin ja siirryn täältä laivalla Affenanmaalle).
Täytyy todeta, vaikkei se teiltä varmaan jäänyt huomaamatta, että oli kyllä aivan fantastisen hauska ja antoisa Englannin matka! Cotswolds oli juuri niin idyllinen kuin ennakkotiedot antoivat ymmärtää ja Lontoo vielä mahtavampi mitä muistinkaan. Virve oli mitä mainioin emäntä ja kotiuduin hänen viihtyisään asuntoonsa niin että oli oikeasti haikeaa lähteä tänä aamuna. Meillä oli niin hauskaa! (Ja vaikka kannustankin Virveä hänen uusissa kuvioissaan ja olen innoissani tulevasta, niin en kyllä voinut olla tasaisin väliajoin huokaamatta, ”Tämänkö ihanuuden sinä jätät, ihan vapaaehtoisesti..?” Mutta niin se elämä menee, ja sen mukana on mentävä eteenpäin!)
Meinasin laittaa vielä lisää Englanti-juttuja kotiuduttuani, haittaako teitä? Cotswoldsistakaan en ehtinyt kirjoittaa vielä mitään. Ja brittiruoalle omistan (ylläripylläri) ihan oman postauksensa. ;)
