"I feel all thin, sort of stretched, if you know what I mean: like butter that has been scraped over too much bread."
Minulle on näköjään muodostumassa vuotuiseksi tavaksi kirjoittaa iän ja vanhenemisen kokemuksestani. Jotenkin siitä tuntuu kiinnostavalta kirjoittaa. Joten kirjoitan.
Tiedättekö mitä olen ajatellut viime aikoina? En vain viime kuukausina, vaan totta puhuen pari vuotta.
Minusta tuntuu, että olen elänyt todella, todella pitkään. Ja olen (vasta) 47-vuotias.
Silti minusta tuntuu, kuin olisin voinut elää useamman ihmisen elämän.
Ajattelin tätä jälleen paljon ollessani tällä viikolla Ahvenanmaalla. Vuodet, jolloin asuin saarella pysyvästi, tuntuvat kuin toisen ihmisen elämältä. Myös blogikirjoitukseni Ahvenanmaasta vuosilta 2009-2019 tuntuvat kuin asioilta, jotka ovat tapahtuneet toiselle ihmiselle. Niistä ajoista tuntuu olevan…. niin kauan. 2019 oli vuosi, kun olin viimeistä kertaa töissä vanhassa työpaikassani Maarianhaminassa, ja koska tuo työyhteisö oli minulle hyvin merkityksellinen ja vaikutti elämässäni todella pitkään – tietyllä tapaa voin jopa sanoa kasvaneeni aikuiseksi siinä yhteisössä, tuon ajanjakson päättyminen tuntuu kuin sulkeneen yhden elämän taakseen.
Elämässäni on ollut muitakin merkittäviä ja teräväpiirtoisia ajanjaksoja. Kaikki ovat poikenneet suurestikin toisistaan; maantieteellisesti, sosiaalisesti, ammatillisesti. Jokaiseen on liittynyt tragediaa ja paljon kivuliasta kasvamista. Luulen, että juuri tämä vaikuttaa kokemukseeni elämästä. Elämäni ei ole ollut tasaista linjaa, jossa tapahtumat ovat johdonmukaisesti seuranneet toisiaan. Elämäni on kuin sarja näyttämöteoksia, joissa yhteisenä nimittäjänä on vaikean menetyksen lapsena kokenut ja siitä toipumisen reunalle jäänyt naishenkilö.
Joskus mietin, tuleeko elämäni summa olemaan tämän menetyksen kanssa matkustamista ja sen vaikutusten kanssa luovimista. Minusta on tullut juuri sellainen kuin olen tuon tapahtuman takia. En voinut valita elämääni eri tavalla, koska reppuuni laitettiin tuo asia, ja reppu nostettiin selkääni.
Joskus mietin myös, onko reppu hidastanut matkaani. Onko juuri se tehnyt taipaleestani niin hitaasti etenevän. 47 vuotta ei ole valtavan pitkä aika (vielä 1700-luvulla olisi ollut..!), ja kuitenkin se tuntuu paljon pidemmältä.
18-vuotiaana olin henkisesti 15. 25-vuotiaana ehkä 18. 30 täytettyäni kenties juuri astunut parikymppisyyteen. Nyt 4-kymppisenä en ole enää minkään ikäinen, tunnen itseni vain – eläneeksi.
Vuosi sitten elokuussa kirjoittamassani postauksessa mietin, etten koskaan ikään kuin kypsynyt äitiyteen. Ettei kehoni tai mielenikään koskaan tuntunut riittävän valmiilta synnyttämään tai olemaan äiti. Kokemukseni elämän ja kasvamisen hitaudesta tuntuu menevän yksiin tämän tunteen kanssa. Jos henkinen tilani on vielä 3-kymppisenä ollut se, että olen suunnilleen vasta aikuistunut, ei ihmekään, ettei minussa myöskään ollut tunnetta valmiudesta äitiyteen.
Viime aikoina Bilbo Reppulin sanat Taru Sormusten Herrasta -kirjasta ovat nousseet usein mieleeni. Sanat tuntuvat minun kokemukseltani, vaikka ne kuvaavat aivan toisenlaista elämäntilannetta kuin omani.
"I feel all thin, sort of stretched, if you know what I mean: like butter that has been scraped over too much bread."
”Tunnen oloni ohueksi, ikäänkuin venytetyksi, jos tiedät mitä tarkoitan: kuin voi, jota on levitetty liian suurelle leipäpalalle.”
Bilbon sanat viittaavat syvään uupumukseen, jota hän kokee elettyään 111-vuotiaaksi valtasormuksen kanssa.(Sormus antoi hänelle valtaa ja mahdollisti pitkän elämän, mutta vei myös energiaa ja muodostui psyykkiseksi ja fyysiseksi painoksi).
En koe itse olevani uupunut tai millään tavoin tyhjiinvalutettu, mutta samaistun kokemukseen siitä, että olo on venytetty. Että elämää on jatkunut niin pitkään, ja olen kokenut niin monenlaisia asioita – aina vain kantaen reppua - että se alkaa tuntua ”liialta” yhden ihmisen koettavaksi. Olisin jo toivonut saapuneeni kotisatamaan ja painon hellittäneen selästäni. Niin ei kuitenkaan ole tapahtunut.
Jos tässä kokemuksessa on jotain hyvää, niin se, että tunnen tyytyväisyyttä ja täyttymystä siitä, mitä olen ehtinyt kokea. Tunne siitä, että vielä jotain olisi tekemättä tai saavuttamatta, on poissa.
Vaikka olen surullinen monesta asiasta, olen myös valtavan iloinen monesta asiasta. Hyvien asioiden puoli on ehdottomasti vaa’assa painavampi.
Pidän itsestäni vajavaisuuksineenkin ja pidän siitä, että olen saanut tehdä elämässäni sellaisia töitä, joista todella pidän. Olin opiskeluaikoina mm. töissä Postin joulukorttilajittelussa, ja rakastin sitäkin työtä! Olen saanut elää hyvää elämää. En voisi väittää muuta, edes kaikki ikävät tapahtumat mukaanlaskettuina.
Olen tutustunut suureen joukkoon upeita ja merkityksellisiä ihmisiä, jotka ovat olleet minulle niin ystäviä, opettajia, tukijoita kuin rakastettujakin. Se, mitä voi oppia toisilta ihmisiltä, on elämän tärkeimpiä asioita. Toivon, että en koskaan lopeta oppimista. (Tiedän, että en lopeta!)
Kun tulen vanhemmaksi, turvan ja tuttuuden merkitys korostuu. En enää etsi seikkailuja tai jotain uutta, se on mukava tunne.
Olen todellakin jo nähnyt paljon, ja kaikki mahdollinen tuleva on hienoa bonusta, jonka otan kiitollisena vastaan – mutta en enää juokse sen perässä, tai koe olevani vajaa ilman jotain, mitä en ole tähän saakka saanut.
Turvallisuuden tunne on se, johon olen vielä matkalla.
Olen menettänyt turvasatamia elämässäni, ja nyt jäljellä on oikeastaan vain yksi tehtävä.
Että löydän turvasataman myös itsestäni, ja voin jonain päivänä huomata, että reppu ei enää paina.
26 comments on “Olen elänyt kauan”
Hei!
Blogitekstisi kosketti minua. Itse taas olen jostain syystä joutunut kantamaan sosiaalista jännittämistä ja pelkoja elämässäni aina nuoruudestani, yläasteelta lähtien. Ja olen taas omaan Beautiful Stranger blogiini kirjoittanutkin siitä, että se on ikäänkuin sisäänrakennettu minuun, tuo pelko, jännitys, joka ei vuosista ja vuosikymmenistä huolimatta ole jättänyt minua, vaikka siihen on lääkityksetkin, jotka auttavat kyllä.
Onko blogissasi kerrottu tarkemmin tästä repusta, jota kannat mukanasi? Olisi mielenkiintoista tutustua siihen.
Lämmin halaus, Mirja ❤️ Onneksi saat kuitenkin joitain apua tilanteeseen lääkkeistä. Mieli on monimutkainen otus, sen kantamia reppuja, niin hyviä ja kevyitä kuin raskaampia, ei aina pysty purkamaan kokonaan koko elämänkään aikana. Silloin paras työkalu on oppia elämään repun kanssa ja kuunnella sitä. Kun repun sisältöä ymmärtää, se tekee sen kantamisesta vähän helpompaa, vaikka ei viekään koko taakkaa pois. Ja ylämäissä reppu painaa aina eniten.
Olen kirjoittanut siitä täällä:
https://karkkipaivablogi.com/2024/10/terveydeksi/
❤️Olet Sanni niin sielukas ja tunneälyinen,aina kun luen sinun syvempiä tekstejä voin samaistua.
Olet varmasti erityisherkkä.Tunnet ja aistit asioita voimakkaasti.Tiedän!Itse olen myös sellainen!Olen melko samanikäinen kanssasi suuria menetyksiä ja lapsuuden traumoja kannan mukanani myös.Vaikka kaikki on hyvin nyt,tietty surumielisyys ja turvattomuuden tunne seuraa.
Myös se kuinka pysähtyy kauniiden pienten asioiden edessä sydän pakahtuen tarvitsematta mitään muuta ihmeellistä.
Kiitos Krista! 💜
Niin olen. (Uskon olevani!) Tästäkin oivalluksesta olen joskus kirjoittanut Karkkipäivään:
https://karkkipaivablogi.com/2018/09/herkkis/
Toivotan sinulle lempeyttä mukanasi kulkevien surun ja turvattomuuden tunteiden keskelle. Tiedämme varmasti molemmat täysin, miltä meistä tuntuu. ❤️
Todella kaunis kirjoitus! 🥰 Itse tunnen olevani samaan aikaan nuori ja kokenut paljon!
❤️❤️
Pysähdyin.
Hienoa pohdintaa! Jollain tavalla samanlaisia ajatuksia on itsellänikin. Olen saanut elää ja kokea monenlaista, ja vaiheita on vaikka kuinka. Itselläni on oma taakkani, josta en ole kokonaan päässyt eroon, vaikka olenkin keventänyt sitä tässä lähivuosina, osattuani käsitellä asioita syvemmin. On niin mahtavaa oppia muilta, kun vain jakaa omasta elämästään toisille, heiltä saa mahtavia oivalluksia, heidän omasta elämästään. Olen ajatellut, että haluni kehittyä koko ajan, muuttaa itseäni ja tulla paremmaksi on muuttunut, tietysti haluan oppia edelleen, mutta sellaisena kuin olen, enkä odota enää muuttuvani toiseksi, niin kuin vuosia ja vuosia toivoin. Ja ehkä vihdoin ymmärrän senkin, että tieto ei ole sitä tärkeintä, vaan kokemukset ja yhteys ihmisiin. Pelkän tiedon avulla harva muuttaa elämäänsä tai muuttuu, mutta koettuaan jotain yhdessä ihmisten kanssa, voi tapahtua radikaalejakin muutoksia.
Todella hyvin kiteytetty, Kirsi! ❤️
Kun kuulee ja kuuntelee toisia ihmisiä avoimesti, voi laajentaa perspektiiviään ja ymmärrystään ympäröivästä maailmasta ja ilmiöistä. Meidän ei aina tarvitse muuttua toisilta oppimamme kautta, mutta voimme saada näkökulmia, joiden avulla ymmärryksemme, suvaitsevaisuutemme ja myönteinen suhtautumisemme erilaisiin asioihin kasvaa. ❤️
Kauniisti kirjoitettu, kiitos kun jaat. ♥️
Kiitos Ulla. 🥰
Kiitos. Monin tavoin samaistuttava teksti. Olen nyt 6-kymppinen, valmista ei tule, mutta turvallisuudentunne on ollut jo monta vuotta. Voimia sinulle ja myös kommentoijille!
Kiitos Heini ❤️
Ihailen rohkeuttasi olla avoin myös kipeistä asioista. Olet herkkä ja tunneälykäs.
Samaistuin tuohon "ikäistään nuorempaan oloon". Minulla oli sellainen olo kauan, mutta ei enää. Nyt koen, että elämäni on jossain "on hold- tilassa". Aika kuluu, mutta mitään ei tapahdu. Päivät ja vuodet valuvat pois jättämättä mitään käteen. Nuorempana minulla oli seuraelämää, koin olevani oma herrani ja säätäväni itse elämääni. Nyt ajelehdin saamatta otetta mistään. Menetyksiä on tullut liikaa ja ne ovat vieneet pois tunteen, että voin vaikuttaa oman elämäni kulkuun. Elämä on seuraavan iskun odotusta (pelkäämistä) ja selviytymistä päivästä toiseen.
Eniten pelkään olevani äkkiä "oikeasti vanha", aikani on lopussa enkä ole ehtynyt elää ollenkaan. Haaveilen muuttavani takaisin kotikaupunkiini ja saavani elämäni, ystäväni, takaisin. Odotan muutosta tietämättä itsekään, mitä varsinaisesti. Toivon ihmissuhteita samalla tiedostaen, että ne vaatisivat liikaa ja toisivat vain "vaivaa".
Ehkä ajan kuluminen on hyväkin asia. Toivon jonain päivänä kokevani juuri sen hetken olevan sitä oikeaa elämää. Toivon, etten odota jotain nimetöntä tulevaa ja pääsen pois "pause-olosta". Että elämä olisi NYT!
Kiitos ihanasta kirjoituksesta! Toivon Sinulle kaikkea hyvää!
Kiitos viestistäsi ja oman kuormasi jakamisesta, NK. Lähetän sinulle paljon lämpöä, ja kuten sinä minulle, toivon sinulle sylin täydeltä hyvää. ❤️
Samaistun tähän vahvasti. Vaikka olen myös iloinen ja onnellinen elämästäni, en voi sulkea pois sen pelkoa, mikä isku tulee seuraavaksi. Se on koko ajan taustalla. Mitä enemmän iskuja tulee, sitä vahvemmin "ehdollistun" sille, että okei, mun elämä on määräytynyt sellaiseksi, johon kuuluvat jatkuvat tragediat, ja nyt on vain näin.
Tällaisen tunteen kanssa on vain oltava, sen olen ymmärtänyt. En enää jaksa käyttää energiaa ja resursseja siitä pois pääsyyn. Tavallaan koen samaa mitä sinä: menetykset ja ikävät asiat ovat tuoneet tunteen, ettei minulla ole valtaa tiettyyn osaan elämästäni. (Ei koko elämään, mutta osaan.) Mulla on tunne, että mulle on määrätty jostain ylempää nämä koettelemukset, ja ne on vain käytävä läpi ja oltava sen tunteen kanssa.
Sekin, että on hyväksynyt tunteen, on auttanut vähän. Eihän tämä kivalta tunnu, mutta hermosto on rauhallisempi, kun asian vain hyväksyy, eikä yritä tavoitella poispääsyä. Pyrin vain mahdollisimman rauhaisaan yhteiseloon tämän kokemuksen kanssa.
Halaus, NK. ❤️
Minä samaistun tähän kirjoitukseesi. ❤️ Yritän hyväksyä tilanteet, joihin en voi vaikuttaa ja senkin, että en yritä jatkuvasti vaikuttaa mihinkään - sekään ei ole väärin. Meillä jokaisella on arvo tällaisena kuin me ollaan. Pitäisi vaan muistaa se itsekin itseään arvioidessa.
Kiitos, kun jaoit ajatuksiasi, näitä tekstejä aina odotan kaikkien kosmetiikka juttujen keskeltä. 💗 Ne antaa lohtua meille muillekin elämän kanssa kahlaaville. Saan nykyisin lohtua myös ajatuksesta, että minun elämällä on joku tehtävä maan päällä, joka ehkä liittyy entisiin elämiin, enkä edes tiedä uskonko entisiin elämiin, mutta ajatus on lohduttava, kaikella kärsimyksellä olis silloin joku tarkoitus ja merkitys.
Silti samaan aikaan nautin elämästäni, hassu paradoksi. Itse taas olen vanhaksi sieluksi syntynyt ja elän jotenkin nurin kurin, nyt alkaa tuntua, että alan nuortumaan, kun muut vanhenee!
Kiitos, Merja. ☺️🌻
🩷🩷
No huh, samaan aikaan todella herkkä, voimakas, haikea ja lohdullinen teksti! Enpä muista hetkeen lukeneeni blogitekstiä, joka koskettaisi näin syvästi, vaikken itse kaikkeen edes samaistu.
Uskon, että tuo itsensä nuoremmaksi tunteminen on tosi yleistä. Minäkin lähestyn neljänkymppiä ja olen kahden lapsen äiti, mutta en todellakaan tunne itseäni sellaiseksi kuin kuvittelen neljäkymppisen perheenäidin. 😊 eli pääkopan sisällä tuntuu edelleen, että olen sama ”keskenkasvuinen” parikymppinen kuin joskus aiemminkin. Myös edesmennyt isoäitini sanoi lähemmäs 80-vuotiaana, että hän ei tunne itseään niin vanhaksi, kuulemma samanlaiset aivot ja ajatukset kuin nuorena tyttönä. 😊
Kiitos Mariava ❤️❤️
Tämä on minusta todella lohdullista ja ihanaa. ❤️ Ihmisen ei siis todellakaan "tarvitse" tulla vanhaksi. Keho ikääntyy biologisesti, se tapahtuu, mutta sielu ja persoona ovat aineeton osa meitä. Ne eivät (välttämättä) vanhene. (Ihmisestä riippuen voivat, kyllähän jotkut ihmiset aidosti kokevat itsensä sisäisestikin vanhoiksi.)
Kiitos Sanni kauniista ja oivaltavasta kirjoituksestasi - taas kerran! Ja kuten saamistasi kommenteista huomaat, olet jälleen koskettanut monia suoralla ja lämpimällä tavallasi käsitellä herkkiä asioita. Nämä elämänpohdinnat ovat helmiä muutenkin hyvin kirjoitettujen blogipostaustesi joukossa. Iso halaus sinulle!! 💕
Kiitos May ❤️❤️
On ollut vähän taukoa blogisi lukemisesta, ja nyt kun palasin lukemaan, miten kaunis ja koskettava postaus täällä olikin <3
En tiedä, kuulostaako tämä hullulta, mutta koen jonkinlaista sielunsisaruutta sinua kohtaan, tavassasi olla ja hahmottaa maailmaa on paljon samaa kuin omassani! Ehkä lapsuuden voimakas trauma on iso osa tuota, minkä myös tunnistan kokemuksessasi. Se reppu, jota on vain kannettava. Tietysti olemme molemmat hirveän paljon muutakin kuin trauma, mutta kyllähän se heijastuu vähän kaikkeen. Itselläni on myös voimakas kokemus toipumisen reunalle jäämisestä, miten hienosti sanoitettu! Itselläni tuntuu, että aivan kuin näkisin sen, mitä olisi olla toipunut, aivan kuin näkisin hetkittäin välähdyksiä siitä ihmisestä, joka voisin olla... Mutta en vain koskaan saa kiinni. Ehkä se on liian kaukana kokemusmaailmastani. En tiedä.
Monia elämiä täälläkin. Otin hypyn tuntemattomaan ja toteutin pitkäaikaisen haaveeni lähteä opiskelemaan taidealaa. Toimeentulo ahdistaa, mutta ainakin minulla on kotoisampi olo elämässäni kuin koskaan aiemmin. Tällaisen uuden leikkauksen taisin tarvita. Olen aina kaivannut elämää, joka soljuisi vähän tasaisemmin eteenpäin, uudet asiat rakentuisivat enemmän vanhojen päälle, mutta ainakin nyt tämä muutos ja tuntemattomaan heittäytyminen tuntui oikealta.
Olipas hajanainen kommentti, mutta aivot alkavat olla muussia!
Kaunista syksyä Sanni <3
Kiitos sanoistasi, momo. ❤️❤️ Lämmin halaus.❤️
Elämä on kyllä ihmeellistä. Välillä tunnen, että olen elänyt niin pitkään, että eiköhän tämä kokemuskertymä ollut jo tässä. Ja nyt vain sitten "kellun" tilassa, jossa vain olen ja odotan sitä turvallisuuden tunnetta. Mutta välillä päähäni pilkahtaa ajatus, että minullahan voi parhaimmillaan olla toiset 47 vuotta jäljellä...! Ja näen välähdyksiä hetkistä kaukana tulevaisuudessa, kun mietin juuri tätä hetkeä tänään, elokuussa 2026, ja koen, että TÄMÄ hetki on kaukaista menneisyyttä..! Ja sen jälkeen on ehtinyt tapahtua monta uutta elämää...! Se ajatus on samalla mukava, jännittävä ja lohdullinen, mutta myös vähän pelottava. Pelottava siksi, että tuleviin elämänjaksoihin tulee täysin vääjäämättä liittymään uusia menetyksiä ja niihin liittyvää kipua.
Jännittävintä elämässä on tietysti juuri se, että emme voi yhtään tietää, mitä tulee tapahtumaan. Voimme katsella mennyttä ja arvioida elämäämme sen perusteella, mutta koskaan emme voi tietää, mitä vielä saattaa olla edessä.
Ihanaa, mikä aihe! Sanni, ajattelin viimeisen 24 tunnin sisällä aivan samaa kuin mistä heti alussa kirjoitat:
"Minusta tuntuu, että olen elänyt todella, todella pitkään. Ja olen (vasta) 47-vuotias.
Silti minusta tuntuu, kuin olisin voinut elää useamman ihmisen elämän."
Olen kylläkin 54-vuotias, mutta mitä muutamasta vuodesta, kun olo on kuvaamallasi tavalla 'iätön'. ;-)
Halusin heti kommentoida ennen kuin edes aloin lukea postausta edelleen. :-) Mielenkiintoista lukea samasta kokemuksesta!
😍😍