Olen päättänyt tänä vuonna voittaa ajopelkoni ja palata rattiin.
Olin vuosia sitten - itse asiassa jo melkein 20 vuotta sitten - auto-onnettomuudessa, jossa ajoin autoni ulos tieltä, ja se päätyi katolleen viereiselle niitylle.
Auto meni ruttuun ja täysin lunastuskelpoon, minä selvisin kiitos turvavyön. Onneksi kukaan muu ei loukkaantunut onnettomuudessa. Minäkin selvisin mustelmilla.
Tai - en sentään vain mustelmilla.
Onnettomuudesta jäi trauma ja pelko ajamiseen.
Ajoin onnettomuuden jälkeen vielä joitain vuosia lyhyitä matkoja, mutta pelko kasvoi koko ajan ja ajamisesta tuli yhä epämiellyttävämpää.
Maanteillä pulssi nousi ja sydän hakkasi. Kaarteissa kehoon nousi kylmä hiki ja halusin väkisin hidastaa. Liikenteeseen liittymisestä motareilla alkoi tulla lähes mahdoton tehtävä jota yritin vältellä kaikin keinoin, koska auton kiihdyttäminen toi kehooni välittömän tunteen hallinnan menettämisestä. Aloin pelätä, että saan lopulta paniikkikohtauksen ja aiheutan vielä muille vaaraa liikenteessä.
Lopulta lopetin ajamisen kokonaan. En ole nyt ajanut noin kymmeneen vuoteen.
Onnettomuus saa minut vihaiseksi ja surulliseksi. Ennen onnettomuutta rakastin ajamista, nautin siitä. Uskokaa tai älkää, mutta olin perheessäni ensimmäinen, joka sai ajokortin. Ajaminen oli mulle suuri juttu. Sain ajokortin asuessani Ahvenanmaalla, ja oli niin ihanaa ajella kaikkiin syrjäisimpiinkin paikkoihin saarella ja tutustua maaseutuun perinpohjin.
Minulla oli vm 1993 hopeanharmaa Opel Vectra, joka kulki aina luotettavasti ja käynnistyi kiltisti kovimmillakin pakkasilla ilman moottorinlämmitystä. Se oli hyvä auto, ja meillä oli monia mukavia retkiä yhdessä. Ruotsin puolellakin tuli Vectralla käytyä, kävin ostamassa IKEAsta huonekaluja kun muutin uuteen asuntoon.
Ajaminen oli suuri ilo, enkä olisi koskaan osannut pelätä ratin takana. Ajoin aina turvallisesti ja sääntöjen mukaan. Paitsi onnettomuuspäivänä. Ajoin ylinopeutta kaarteeseen ja aiheutin itse onnettomuuteni. Aiheutin itse traumani.
(Suren vieläkin Opel Vectrani menetystä. Ja olen vihainen. Yksi väärä valinta, ja lopputulos oli tämä.)
Tänä kesänä päätin, että nyt on aika voittaa pelko. Vuosien ajan olen harmitellut, kun en enää pääse tutkimusretkeilemään seuduille, jonne ei julkisilla pääse, ja tänä kesänä pysähdyin miettimään: hei, sinulla ON yhä ajokortti. Ajaminen ei ole ulottumattomissasi. Sinulla on kaikki mahdollisuudet opetella jälleen ajamaan ja vähintään yrittää voittaa pelkotila.
Tuumailin asiaa kesäloman ajan, ja päätös kypsyi.
Kysyin Instagramissa apua sopivan ajokoulun löytämiseen Tampereelta, ja suositusten kautta löysin lopulta mukavan ja mun tilanteeseen sopivan kuuloisen koulun. (Jos sinulla on syystä tai toisesta sama tilanne, jaan erään turkulaisen ajo-opettajan vinkin: valitse mieluummin koulu jossa on vanhempia, kokeneita opettajia kuin koulu, jossa on paljon uusia, nuorempia opettajia.)
Ensimmäinen ajotuntini on 2. syyskuuta. ❤️
Jännittää ihan hirveästi, ja vatsaa vääntää ajatus moottoriteistä. Mutta samalla tunnen jo nyt voimaantumisen tunteen. Mä aion tehdä tämän. Mä haluan voittaa pelon.
En varmastikaan enää osta omaa autoa, sellaista en arjessani tarvitse. Mutta jos haluan lainata tai vuokrata auton ja ajaa vaikka Pallas-tunturille - haluaisin, että se voisi yhä olla mahdollista. 🙏🏻
.
Onko kellään teistä ollut pitkää taukoa ajamisesta (tai ajopelkoa), ja olette onnistuneet palaamaan rattiin ja saamaan ajonautinnon takaisin..?
