Hei, olen Sanni. Olen perfektionisti.
Termi on yhtä kulunut ja puhekielistynyt kuin sanat ’masentunut’, 'narsisti', ’suorittaja’ tai vaikka ’erityisherkkä’. Kaikkihan me ollaan välillä masentuneita ja tosi herkkiä, suoritetaan ja ”sen exä oli todellakin narsisti”.
Sanoja käytetään niin yleisesti, että ne ovat jossain määrin jopa menettäneet syvempää merkitystään.
Minäkin olen viljellyt perfektionisti-sanaa ”hit och dit”. Olen epäilemättä vähän perfektionistinen, olen aina ajatellut. Haluan tehdä asioita perusteellisesti ja viimeistellen. Olen laatukriittinen. En tykkää tehdä asioita puolivillaisesti.
Tietynlainen perfektionismi on varmasti hyväkin juttu.
Olen varmasti nähnyt itseni sellaisena ”hyvänlaatuisena” perfektionistina, joka vain tekee työt ja jutut tarkasti ja ainoa harmi on kenties extra-aika, joka säntilliseen tekemiseen ja viilaamiseen kuluu. Ja toisten kulmien kohottelut ja hyväntahtoiset päänpuistelut, kun ”Sanni se tuolla vielä oikolukee viidettä kertaa ja korjaa pilkkuja ja typoja.”
Nyt olen oivaltanut, että minussa on myös tosi huolestuttavaa perfektionismia. Sen laatuista, joka osaltaan ajoi minut uupumukseen, ja joka yhä uupumusläksynkin opittuani kummittelee koko ajan taustalla vaikuttaen toimintakykyyni.
Tajusin, millainen perfektionisti minäkin olen lukiessani (tai kuunnellessani) Eeva Kolun Korkeintaan Vähän Väsynyt -kirjaa.
Eeva Kolu puhuu perfektionismista, joka pahimmillaan saa aikaan sen, että ihminen lamaantuu eikä saa jotain tehtävää tehtyä, koska pelkää jo etukäteen ettei saavuta – tai usein ylitä – omia sisäisiä vaatimuksiaan ja odotuksiaan tehtävän suhteen.
Että ihminen vaatii itseltään sellaista täydellisyyttä, että epätäydellisyyden pelossa jopa jättää jotain tekemättä – tai siirtää asian tekemistä, ettei joutuisi kokemaan mielestään mahdollisesti epätäydellistä suoritusta.
Lukiessani tätä järkytyin, koska tunnistin itseni. Tunnistin lamaantumisen ja sen, että joskus en saa aloitettua jotain tehtävää, vaikka se on superkiinnostava ja mielekäs, ja siirrän sitä loputtomiin. Enkä osaa selittää, miksi. Odotan pääseväni käsiksi juttuun, mutta jokin siinä ahdistaa ja tekee levottomaksi. Sitten vain siirrän, pakoilen. Odotan ikään kuin ”parempaa hetkeä”.
En ole aiemmin ymmärtänyt mistä tämä johtuu, ja nyt ymmärrän. Olen sellainen täydellisyyden tavoittelija, että pelkään jo ennen toimeen tarttumista, että tulos ei ole niin hyvä kuin haluaisin.
Tämä oivallus on varsin kamala. ”Nimen” saaminen jollekin selittämättömälle aina jossain määrin myös helpottaa, mutta olen samalla oikeasti järkyttynyt. Olen viime vuosien itsetutkiskelun aikana löytänyt itsestäni vaativuuden, kontrollin tarpeen ja äärimmäisen erityisherkkyyden, mutta tämä oli jäänyt huomaamatta.
Mun ”kiva”, vitsikäs perfektionismini onkin sellaista, että se saattaa ajaa mut välillä lähes toimintakyvyttömäksi. Jähmetyn kuin peura ajovaloissa. Tai viimeistelen ja parantelen ja lisäilen ja hion loputtomiin. Niin että jokin tehtävä, joka toiselta ihmiseltä veisi kolme tuntia, voi viedä minulta kahdeksan, ja lopulta saatan olla lopen väsynyt sisäisen täydellisyyttä vaativan ääneni kuriin, mutta en vain lopeta. Koska ääni tai tunne ei anna minun lopettaa, ennen kuin on tyytyväinen.
Vaikka kirjoitan tästä ja kerron olevani järkyttynyt, älkää sentään huolestuko, että tämä ääni piiskaa minut uuvuksiin joka päivä.
Sitä se ei (enää) tee. Tai, se oli ennen vielä paljon vahvempi toimiessaan kimpassa kavereidensa vaativuuden, rajattomuuden ja miellyttämisenhalun kanssa. Näiden kavereiden kanssa olen jutellut asioita selviksi viime vuosien aikana, ja heidän valtansa on jonkin verran hiipunut.
Perfektionismi näkyy lähes kaikissa toimissani, ja kevyimmillään se on vain tunnetta siitä, että haluaa tehdä asioita pikkutarkasti ja huolellisesti. Tämä on kaiketi sitä ihan ”ok”-luokan perfektionismia, jolla ei varsinaisesti ole haittavaikutuksia – muuta kuin ajankäytöllisiä; mitään ei voi tehdä nopeasti, koska kaikkea täytyy hioa.
Sitten on se pahempi perfektionismi, joka välillä kulminoituu siihen, että käytän johonkin suhteellisen helppoon tehtävään kohtuuttoman paljon aikaa. Ihan naurettavan paljon aikaa, rehellisesti. Tämä väsyttää.
Tai – jätän tehtävät deadlineen, koska asetan itselleni niin korkeat tavoitteet, että uuvun jo ennen tehtävän aloitusta silkasta suorituspaineesta.
Tässä postauksessa on kuvia kosmetiikkatuotteista. Ensimmäiset värikkäiden kukkien kanssa, toiset valkoisten kukkien kassa. Pari päivää otettuani kuvat värikkäiden kukkien kanssa minusta alkoi tuntua, etten ole niihin tyytyväinen. Mietin asiaa, ja huomasin, että se vaivasi minua. Tulppaanien kuihduttua ja minun ostettua uusia kukkia, koin pakottavaa tarvetta kuvata purkit uudestaan valkoisten kukkien kanssa.
Käytin uuden tunnin kuvaamiseen.
Eikä ketään lopulta aivan varmasti kiinnosta pätkääkään, minkä väristen kukkien kanssa Allergia-tuotteet lopulta blogijutussa koreilevat.
56 comments on “Hei. Olen perfektionisti”
Voi Sanni, ihan kuin teksti olisi omasta kynästä, samaistuin täysin (joo, tässäkin pitää olla 100% 😂). Suurkiitos kirjoituksesta ja tsemppiä armollisuuden opetteluun!
❤️❤️
"Eikä ketään lopulta aivan varmasti kiinnosta pätkääkään, minkä väristen kukkien kanssa Allergia-tuotteet lopulta blogijutussa koreilevat."
Tämä on totta. En yleensä edes huomaa kuvissa muuta kuin tuotteet, ja jopa tykkään enemmän kuvista, joissa ei ole "häiritseviä" elementtejä vain rekvisiittana. Mutta makuja ja mielipiteitä on toki useita. Tämä on mun. Kiitos tästä tekstistä! <3
❤️
(...mä taas olen itse kyllästynyt kuviin ilman rekvisiittaa... ne toistaa itseään.... 🙈 Mutta hyvä, että lukijoita tämä ei välttämättä haittaa :))
Mä en aina huomaa edes kuvia, jos luen tekstiä 🙈 et sikses kiitollista nähdä mun takiani vaivaa 😜😄
Siinähän se pointti taitaa ollakin, että lukijalle ei ole suurta väliä, minkäväriset kukat kuvassa tällä kertaa on. Eikö kuvien pidä miellyttää ennen kaikkea sinua itseäsi? Lukija vain aistii, että sisältö on aina taattua laatua pitkällä aikavälillä. Harva omalla alallaan menestynyt ihminen on kai tyytynyt kovin usein keskinkertaiseen tulokseen? Omassa työssäni saatan hinkata yhtä slaidia vaikka kaksi tuntia, sillä tykkään tinkimättömyydestä ja virheettömästä lopputuloksesta. Työhön uppoutuminen on ihanaa, vaikkei muut sitä ymmärrä. Taitaa olla tämäkin piirre mainio renki, mutta huono isäntä.
Mulle ideaalitilanne on toki se, että kuvat miellyttää sekä minua että lukijoita 🙏🏻 Osalle lukijoista kuvat ovat todella tärkeitä, osalle eivät juurikaan. Jos en itse olisi niin valtavan esteettinen ihminen, en todennäköisesti kiinnittäisi kuviin niin paljon huomiota kuin nyt teen. Nautin kauniista kuvista, ja suren sitä, että itse en pysty/jaksa/osaa aina tuottaa niin kauniita kuvia, kuin haluaisin (...ja jollaisia ihailen toisissa blogeissa...)
Jep, näin se taitaa olla...
Kaunis blogi!💛
Kiitos.
Sen takia vähensin kynsilakkojen swatchien tekemistä koska kaikkien kuvien pitäisi olla prikulleen samanlaisia, samassa valossa ja kynsien samassa asennossa. Mahdotonta. Ja jatkuvasti vertailin omia kuvia muiden kuviin, tunsin alemmuutta ja pidin kuviani huonoina. Joskus kuvasin swatcheja uudelleen kun joku asia ei ollutkaan hyvin. Enkä tiedä huomasiko kukaan kuvissa mitään virheitä, näistä sinun kuvistakaan en kiinnittänyt huomiota onko valkeat vai värikkäät kukat. Värikkäät on kyllä kivemmat. Mutta tuntikausia, jopa päiviä meni aikaa ja hirvee stressi :D
Saan hyvin kiinni tästä.
Mä vähensin omia silmämeikkikuvia sitä mukaa, kun iho ikääntyi ja meikkaaminen löysällä iholla tuli yhä haastavammaksi, eikä tulos enää näytä samalta kuin ennen.
(..ja kynsilakkakuvathan lopetin jo vuosia sitten, koska mun kynnet on niiiiin kaukana blogien salonki-kynsistä.... Blogien alkuaikoina oli se vapauden tunne, kun kellään ei oikein ollut mitään odotuksiakaan kuvien laadusta, joten ei ollut mitään, mihin mitata itseään... joten laittoi vain mitä tahansa kuvia ❤️ Tänä päivänä niillä kuvilla, joilla ihmiset bloggaili 10 vuotta sitten, ei olisi mitään saumaa vetää blogia, ainakaan sellaista, jolle toivoisi yleisöä....)
Vaan eipä se haittaa ettei lopputulos näytä samalta kuin ennen <3 ihailin viimeksi noita Dermo -meikkikuvia kun olivat niin laadukkaita, meikki tehty taidolla ja jäin pitkäksi aikaa ihailemaan niitä kuvia <3
Kiitos Taina <3 Ilahduttaa kuulla <3
Jos kysymys ei ole liian tunkeileva, niin tuli mieleen, että miltä suojaksi/ mitä tunnetta tai kokemisen tilaa estämään tai ehkäisemään nuo mallit (täydellisyys, vaativuus, miellyttäminen jne.) ovat muotoutuneet? 🖼
Onpas kyllä kieltämättä erikoinen kysymys esittää näin julkisesti :) Vaikka paljon omista ajatuksistani, tunteistani ja oivalluksistani kirjoitan, jotkin pohdiskelut jätän itselleni tai terapiaan. Ihan kaikki pohdiskelu ei ole julkista.
Harmi, jos kysymys oli erikoinen.
Ei ollut tarkoitus loukata, pahoittelen, jos koit loukkaavana. Yleisellä tasolla monet (toimintamallit) ovat seurausta/ reaktiota tai muulla tavalla yhteydessä jonkun hankalan estämiseen. Esim. "teen aina virheetöntä, koska muutoin en koe olevani riittävä" tai " vältän epävarmuutta ja ristiriitaista palautetta tekemällä kaiken hiotusti" tai "miellytän toisia, koska varmistan sillä saavani turvaa yhteisöstä uhkatilanteissa". Nämä oli nyt täysin geneerisiä esimerkkejä.
Moi "Mielikuvia",
En kokenut kysymystä loukkaavana, vain erikoisena, ja liian henkilökohtaisena aiheena alkaa avaamaan blogin kommenttilaatikossa. Itse siis tulkitsin tämän hyvinkin syväluotaavana kysymyksenä. On kuitenkin hyvä vetää rajat johonkin, mitä sisimmästään julkisesti avaa.
En tosiaan loukkaantunut, ja aina saa kysyä, vaikka en välttämättä vastaakaan :)
Oikein mukavaa viikonloppua.
Ymmärrän täysin tuon kukkaesimerkin. Nolosti näytyy myöntää, että itselleni kuvat ovat aika iso osa blogia. Karkkipäivässä on tottunut näkemään kauniita ja harkittuja kuvia ja sävyjä. Olen toisaalta sitä mieltä, että värikkäät kukat olisivat varamsti myös olleet kauniit ja sopivat, eri tavalla vain.
Kun ostan itse erilaisia kukkia, niin itselleni käy välillä niin, että väärä sävy harmittaa ihan arkenakin. Aina kun kuljen kimpun ohi, niin saattaa hetken ajan harmittaa, etten ottanut eri sävyä kaupassa. :) Joskun harmonia on niin pienestä kiinni. Ehkä se kuvaa sitä, että harmonia ei ole sisäistä ja siihen vaikuttaa niin moni ulkoinen asia. Tiedä häntä. Mutta sävyissä on suuri ero.
Itse en ole tuolla tavalla perfektionisti. Osaan tehdä myös asioita puolivillaisella. Se ei häiritse aina. Välillä taas ihan mitätön ero ta virhe saattaa tuntua liian suurelta. Kokemukseen vaikuttaa niin moni asia. Mutta sitä tunnetta en ole kokenut, etten uskaltaisi aloittaa työtä, koska pelkään etten saavuta omia tai muiden odotuksia. Se tunne iskee yleensä vasta kun lopputulos on lähempänä. :D Sitten saatankin jäädä hiomaan yksityiskohtia, joita tuskin kukaan muu huomaisi. Olen monesti miettinyt olisiko elämä helpompaa happy-go-lucky -luonteella. Varmaan tavallaan olisi, mutta silloin niin moni pieni juttu, havainto, huomio ja kaunis asia jäisi ehkä huomaamatta.
Sinun kuvaamasi tunne välittyi tekstistä hyvin ja pystyn kuvittelemaan kuinka lamauttavaa asia voi olla. Ihanaa on kuitenkin se, että olet tietoinen asiasta. Se on jo iso juttu matkalla kohti parempaa.
No, mä en ole vieläkään päättänyt, kummat kuvat lopulta päätyvät blogijulkaisuun 😅😆 En ole ihan tyytyväinen noihin valkoisiinkaan... 😝
Mä ajattelen tätä yhtenään. Eniten erityisherkkyyden kannalta. Se on varmasti kuormittavin ja samalla elämääni sävyttävin ja rikastavin asia. Samalla uuvun täysin ja täytyn ja voimaannun mielettömästi tästä ominaisuudesta. Perfektionismikin jää kauas jälkeen.
Nyt kun mietin, en tiedä, "täytynkö" pefektionismista varsinaisesti koskaan.... Kyllähän se tuntuu hyvältä, jos onnistuu mielestään tekemään jonkin asian odotusten mukaisesti tai tosiaan jopa ylittämään odotukset, mutta ei se lopulta ole sitä elämässä todella eteenpäin kantavaa hyvän olon ja tyytyväisyyden tunnetta. Kyllä mä uskon, että rennompi suhtautuminen tekisi mun elämästä monella tapaa parempaa.
Juuri näin. Tämäkin on ollut mulle tärkeä oivallus ja "oppi". En enää yritä päästä eroon jostain ikävinä pitämistäni ominaisuuksista, vaan pyrin tulemaan niiden kanssa toimeen ja hyväksymään itseni näiden ominaisuuksien kanssa. Jo hyväksyntä keventää tunnetta ja muuttaa ominaisuuden "valtaa" ja dynamiikkaa.
Onko Sanni Saku Tuominen sinulle tuttu? Itse en ollut kuullut koko miehestä, mutta kuulin muutama viikko sitten hänen paras vuosi ikinä -luentonsa. Hän puhui paljon nimenomaan hyväksymisen teemasta, mikä oli itselleni silmiä avaavaa. Myös hänen uusin kirjansa ” Kaikki on hyvin riippumatta siitä, miten kaikki on” kuulemma käsittelee samaa teemaa. Ajattelin ottaa sen itse lukulistalle. :-) Ei siis käsittele varsinaisesti kylläkään tätä aihetta (luonteenpiirteitä jne.) mutta tuli vain hyväksynnän teemasta mieleeni, että saattaisit pitää siitä. :)
Nyt kuulen nimen ensimmäistä kertaa. Kiitos vinkistä, t ❤️ Hyväksyntä on ihmeen voimakas asia monella tapaa.
Olen itse ilman muuta monien mielestä perfektionisti, ja olen saanut siitä haukut, kun olen halunnut tehdä asiat mahdollisimman hyvin niin, että olen tyytyväinen.. :)
Puolustuksena sitten voinkin sanoa osan elämääni olevan hyvin epätäydellistä ja keskeneräistä... joten olen kiitollinen niistä tilanteista, joissa saan tehdyksi asiat parhaani mukaan.
On muuten hyvin yleinen klisee, että 'jokainen on itsensä pahin arvostelija'. Näin voi toki olla - joskus. Oma kokemus kuitenkin on se, että kun asiat ei aina niin täydellisesti suju, tai loista onnistumista ja ansioitumista - samaiset ihmiset ovat arvostelemassa, kuinka keskeneräistä touhu on.. 'Ei tuo kyllä ole mistään kotoisin..' :))
Mieluummin teen asiat niin, että ainakin itse olen tyytyväinen.. muut saavat sitten rauhassa kritisoida.
Sanonpa vielä, että kohtuus kaikessa,- kaikella on elämässä paikkansa.
Aika on keskittyä johonkin työtä kunnolla ja paneutua siihen täydellä antaumuksella, mutta aikansa on myös vain antaa mennä ja keskittyä enemmän lepoon, olemiseen ja rentoutumiseen..
Pienet yksityiskohdat ovat tärkeitä joskus, toisinaan taas suurpiirteisesti koostettu kokonaisuus voi olla paikallaan... ja tämä ei tarkoita keskinkertaisuutta, vaan priorisointia. Elämän eri tilanteiden, sävyjen ja värien arvostamista ja tunnistamista.
Tämän "filosofian" voin kyllä täysin allekirjoittaa ❤️
Aina ei ole niin helppoa "antaa mennä" ja keskittyä pelkkään olemiseen ilman mitään tavoitetta. Mutta jo sen tiedostaminen on hyvä asia. Vaikka tiedostaminen ei useinkaan suoraan johda "oikeaan" toimintaan, ymmärrys lisää aina työkaluja ja vähentää tunnistamattomien tunteiden ja toimintamallien aiheuttamaa stressiä.
Olen tästä samaa mieltä. Tiedostaminen ei välttämättä poista oiretta tai ilmiötä itsessään, mutta se poistaa osittain sen kuormittavuutta, sillä kun ymmärtää mistä toiminta johtuu tai että ilmenevä ahdistus johtuu tietystä toimintamallista, niin sen kanssa on ehkä helpompi elää ja olla.
👍
Hei! Yhden autistin äitinä olen miettinyt et mahtaako sinussa olla hieman kirjon piirteitä? Pystyt niin upeasti uppoutumaan sinua kiinnostaviin aiheisiin, näet ja koet maailmaa ja elämää niin voimallisesti aistien, pyrit kontrolloimaan elämääsi... monia ”supervoimia” kuten meidän perheessä puhutaan :) Näiden supervoimien kääntöpuolena on se uupuminen etenkin jos ei pysty täyttämään niitä omia vaatimuksiaan.
Hei Mama80!
Arvostan haluanne osallistua näihin henkilökohtaisia haasteitani avaaviin julkisiin pohdiskeluihin, mutta pyytäisin silti, että pidättäytyisitte diagnoosien tekemisestä. Se menee minusta hieman yli rajojen. En tästä loukkaannu, mutta minusta blogien kommenttilaatikot eivät ole paikka, jossa lähteä tekemään lääketieteellistä diagnoosia henkilön terveyden tilasta.
Autismin kirjo ei kenties kuulosta mahdottomalta nimikkeeltä ominaisuuksilleni. Pitäisin kuitenkin todennäköisenä, että autismi olisi minulla jo todettu, mikäli se olisi ominaisuuksieni taustalla. Olen käynyt terapiassa 15-vuotiaasta lähtien, ja käynyt elämäni aikana läpi monia psykologisia tutkimuksia haasteellisten elämänvaiheiden ja henkilökohtaisten kriisien yhteydessä. Olettaisin, että näissä tutkimuksissa autismi olisi jo todettu, jos se olisi tekijä haasteideni taustalla ❤️
Samaa mieltä nettidiagnoosien teosta.. Nykyisin on niin yleistä, että jokaiselle ilmiölle, luonteenpiirteelle ja ominaisuudelle on keksitty hieno nimike... ja kohta myös lääkearsenaali. :(
Toisten ihmisten asiantuntijalausunnot, hyvääkin tarkoittavat, voi heittää sinne, minne kuu ei paista..!
Hei Sanni! Oon tilaamassa dermosililtä tuota Sannin suosikit pakettia. Osaisitko auttaa tuon bb-voiteen sävyn valinnassa. Macilta mulla on NW20. Kumpi olis siis parempi, ivory vai porcelain? Tosi paljon auttais jos ehdit vastata. Mahtava blogi sulla, tykkään! 😊
Moi Eija! En ole MACin sävyissä expertti, kun olen käyttänyt vain yhtä MAC-meikkivoidetta, mutta mulla on NC20 jonka sävysyvyys ei ole lähellekään niin vaalea kuin Porcelain. Tältä pohjalta, sekä Googlen sävykuvien perusteella sanoisin, että NW20 on ilman muuta lähempänä Ivorya kuin Porcelainia. :)
Ihana kuulla, että olet ostamassa Sannin suosikkeja 🤗
Tosi mielenkiintoinen postaus, olen kyllä kiitollinen ja iloinen näistä sun pohdiskelevista, henkilökohtaisista postauksista! Ne ovat usein niin samaistuttavia. Aloin itsekin ihan miettimään, voisiko oman aloitekyvyttömyyteni taustalla olla liiallista täydellisyydentavoittelua. Tunnistan kyllä itsessäni täydellisyydentavoittelun ja aloitekyvyttömyyden erikseen, mutta en jostain syystä ole koskaan osannut yhdistää näitä asioita - vaikka hyvin luontevaahan se olisi, että niin on. Ja samalla sitä oikein petaa epäonnistumistaan jos vain välttelee ja välttelee... Ja kas, kierre on valmis. Onneksi vanhemmiten olen hieman oppinut myös hölläämään, vaikka aika vaikeaa se onkin... Mutta pienin askelin :)
Aurinkoista viikonloppua Sanni ^_^
Mä en ollut ennen Eevan kirjaa ikinä tullut ajatelleeksi, että näillä voisi olla yhteys. Eeva on kirjoittanut auki ja sanoiksi monia asioita, joita itsekin koen ja joille en ole osannut löytää selitystä. Eeva on kyllä mieletön tunteiden ja kokemusten tulkki, niin vaikeiden kuin myönteisten. 🙏🏻
Suosittelen lukemaan Eevan tekstejä, niin blogeistaan kuin tästä kirjastaan, jos eivät jo ole tuttuja. <3
Kaunista viikonloppua sinullekin, momo :) ❤️
Itsekin jossain kohtaa ollut jollain tapaa perfektionisti. Se on kummunnut sellaisesta että inhosin sitä jos joku tulee nillittämään etten ole tehnyt jotain oikein/tarpeeksi hyvin joten halusin varmistaa ettei kenelläkään olisi mitään huomauttamista tekemisistäni. Sittemmin olen päässyt noista ajatuksista kutakuinkin eroon. Hektisessä työelämässä on nyt tärkeintä että saa asiat hoidettua eteenpäin kohtuullisessa aikataulussa. Tottakai haluan edelleen tehdä asiat oikein joten välillä homma etenee vähän hitaammin mutta kokemus on opettanut että parempi käyttää hieman enemmän aikaa siihen että menee oikein kun sitten myöhemmin käyttää aikaa virheiden korjailuun ja tuhlata samalla muidenkin aikaa. Ja huonoa asiakaspalvelua jos hommat tehdään päin honkia.
Ok, nyt voin lähettää tilauksen, kiitos vastauksesta 😊 Oon seurannu blogiasi jo tosi pitkään ja itsekin tykkään Dermosilin tuotteista, niin nyt on kyllä ihan pakko lähettää tilaus 😀 Mukavaa päivää sulle 💜
Samoin sinulle, kaunista viikonloppua :) ❤️
Tuo asioiden siirtely on tuttua, en vain ollut yhdistänyt sitä perfektionismiin. Mutta tunnistan. Nyt kun mietin, niin sen takia minulla ei ehkä ole ystäviäkään - olen halunnut olla täydellinen ennen kuin sosiaalistun, ja välillä minua häirinnyt, etteivät ihmiset pidä minua sellaisena millaisena itse itseäni pidän.
😔
Toivon, että vielä jonain päivänä "uskallat" asettaa itsesi alttiiksi ystävyydelle ja sosiaalisille suhteille - juuri sellaisena kuin olet.
Vaikka kerroin tässä postauksessa olevani perfektionisti ja vaativani suorituksissa itseltäni aina parasta mitä voin antaa, niin ihmisissä epätäydellisyys viehättää. Kukaan ei tietysti lähtökohtaisestikaan ole täydellinen, mutta täydellisyyden ulkoista kuvaa tavoittelevat ihmiset eivät vedä puoleensa. Epätäydellisyys (ja epävarmuus) ovat inhimillisiä ominaisuuksia, ja niiden näyttäminen tekee ihmisestä helpommin lähestyttävän ja -- inhimillisen.
Kuuntelen itsekin parhaillaan Eevan kirjaa ja olen kokenut samanlaisia oivalluksia. Erityisesti juuri tuo tiettyjen töiden/tehtävien/projektien välttely. Olin vain ajatellut, että se on ”prokrastinaatiota”, oman saamattomuuteni syy. Eevan kirja on siis todella ollut myös oppimismatka itseeni, vaikka kaikkeen, esimerkiksi somejuttuihin, en kirjassa samaistukaan.
Kiitos siis myös sulle tästä postauksesta. Arvostan kovasti sitä, että kirjoitat myös syvällisemmistä aiheista, jopa henkilökohtaisista. Voisin kuvitella, että tällainen aitous olisi itselleni ainakin hyvin vaikeaa. Mutta samaan aikaan muiden kokemuksia on niin kiinnostavaa, ja joskus helpottavaa (kun ymmärtää ettei ole yksin), peilata omiinsa. Kiitos siis kun kirjoitat :-) Ja ihana kuulla, että näiden tunteiden ja ominaisuuksien kanssa voi tulla myös ajan kanssa sinuiksi.
Kiitos palautteesta, Taru <3
Minulle henkilökohtaisista haasteista kirjoittaminen on jollain tapaa terapeuttista, olen huomannut. Kirjoittaminen (sekä valokuvaaminen) ylipäänsä auttavat minua valtavasti, kun tunnen hämmennystä, surua tai ahdistusta jostain asiasta. Kirjoittamalla saan asiaan perspektiiviä ja se jäsentyy jollain tapaa paremmin. Kirjoitan asioita auki paljon myös itselleni, ilman että ne päätyvät julki mihinkään. (Ja ihan hyvä niin.)
Joidenkin juttujen kohdalla ajattelen, että ehkä ne herättävät ajatuksia ja kenties samaistumisia muissakin. Kuten Eevan kirja omista haasteistaan herättää minussa. Kun minua helpottaa kuulla toisten ajatuksia ja kokemuksia ongelmista, joiden kanssa itse painin, niin avaamalla omia haasteitani julkisesti samaan tapaan, laitan mahdollisen samaistumisen tai ahaa-elämyksen tunteen kiertämään. <3
Hajanaisia ajatuksia aiheesta:
Minulle ovat ulkopuoliset ihmiset, työkaverit, tutut, jopa psykologit yrittäneet väläytellä perfektionismin "viittaa", mutta en ole koskaan tunnistanut sitä omakseni, en ole ollut koulussa kympin tyttö, enkä missään paras, keskinkertainen korkeintaan. Moni asia on kyllä minulle helppoa, esim. koulunkäynti, ysi miikan saavuttaminen on ollut helppoa eikä siihen ole tarvinnut koskaan kovin ponnistella, enkä ole nähnyt syytä edes tavoitella kymppejä. Vaativuuden "viitan" lopulta tunnistin, kun sitä työterveyspsykologit ja 3 vuotinen terapia tarjosi, kunnes päädyin lukemaan tunnelukoista ja kävinkin kirjan kirjoittajan viikonloppukurssin, jolloin tajusin vaativuuden lukon linkittyvän vahvasti vajavuuden tunnelukkoon. Itsekin kamppailen jatkuvasti jaksamisen kanssa, pari vakavaa uupumusta taustalla (olen niistä varmaan joskus tänne kommentoinutkin), mutta ymmärrys siitä kuinka toimin (erityisherkkä ektrovertti, vaativa persoona, vajavuuden tunnelukko ja mitä kaikkea onkaan vielä löytymättä) auttaa arjessa eteenpäin. Suosittelen tutustumaan noihin tunnelukkoasioihin myös, jos itsetutkiskelu kiinnostaa. En muista olenko Kati Reijosen kirjaa Lyhyt matka perille vinkannut täällä. Uutta Vastustamaton en ole itse vielä kerennyt lukea, mutta aion lukea!
Ja kuvista, mietinkin mikä minua siinä toisessa kuvassa häiritsi?! Ne värikkäät kukat!! Ajatus oli, että mikä ei kuulu joukkoon? :D Valkoiset kukat toimii kuvassa paremmin, joten arvostan vaivaasi ottaa uudet kuvat! :)
Olet, ja muistan hyvin nämä keskustelut ❤️
Tunnelukkoihin tutustuin samoihin aikoihin kun oivalsin erityisherkkyyteni. Joku nimenomaan täällä blogin kommenttilaatikossa taisi tunnelukoista minulle vinkata. Vaativuuden tunnelukko ainakin oli ilman muuta mun lukko.
Kati Reijosen kirjasta en muista kuulleeni aiemmin, mutta laitan sen lukulistalle. Kiitos Merja <3
🤗😁
Mä opettelin elämään perfektionismini kanssa siten, että rajoitin sen alaa arjessani. Keskitin täydellisyydentavoittelun pääasiassa työhöni, koska se nyt vaan tuntui hyvältä. Ja kun siitä saa leipänsä. 😁
Toisen täydellisyys tai sen tavoittelu voi näyttää ihan oudolta omissa silmissä, kun oma voi liittyä ihan muihin juttuihin. Ja päinvastoin. Kaikkea sitä oppii, kun ikää tulee, vaikka hitaasti...Mutta olen päästänyt irti perfektionismista tässäkin asiassa, en odota enää muuttuvani yltiörennoksi toimijaksi, kun pedantti täydellisyydentavoittelija monissa asioissa pohjimmiltani kerran olen. 😃🌻
Kuulostaa hyvältä asenteelta, Sara 🌷
Voih täälläkin jonkin sortin perfektionisti yhdistettynä kontrollinhaluun. Itsellä tämä näkyy monessa asiassa päättämättömyytenä. Pieniinkin päätöksiin saatan kuluttaa naurettavan paljon aikaa koska valinnan pitää olla täydellinen. Olipa mielenkiintoista lukea myös tuosta asioiden siirtämisestä tyydyttämättömän tuloksen pelossa. Voi kyllä, järkytyksekseni tunnistin siitäkin itseni. Muiden kokemuksista kuuleminen ehkä jollain tapaa helpottaa olo ja laittaa asioita perspektiiviin. Kuten sinun esimerkkisi kukista :)
Samaistun.... Valinnat myös stressaavat ihan valtavasti. Siksi olenkin pikku hiljaa karsinut valintojen mahdollisuuksia arjessa. Kuten vaatteita ja meikkejä. Astioita. Lakanoita.
☺️
Eeva Kolun kirja on tehnyt mulle juuri tämän. Helpottanut oloa. Kun joku pukee sanoiksi asioita, joita olen itse kokenut enkä osannut sanoittaa tai selittää, se helpottaa. Vaikka sanoitus ei periaatteessa muuttaisi mitään, se auttaa tarkastelemaan asiaa eri tavalla ja kuten sanoit, saamaan perspektiiviä. Ymmärrys vähentää ihmettelyä ja kun ei tarvitse niin ihmetellä, se vähentää myös stressiä.
Mua on kutsuttu monestikin pedantiksi, onko se sitten eri asia? En halua kokeilla uusia asioita koska en osaa niitä tehdä ,makes sense right? 😅 Jotenkin sen uuden opettelu on tultava luonnollisesti eikä pakottamalla, siksi en tykännyt opiskelustakaan.
Toisaalta olen hyväksynyt tekemisissäni etten saa täydellistä joten olkoon 🤷🏻♀️
Saan tästä kiinni. Mullakin on korkea kynnys kokeilla monia uusia asioita (kuten hiihtämistä 😅 Uusivanha asia...), kun monien kohdalla jo päätän etukäteen, että en mä tätä osaa enkä tule oppimaan. (Koska se pitäisi osata 'suorittaa' täydellisesti....)
Tutulta kuulostaa ja itselläni on myös diagnoosi, joka osaltaan selittää kaikenlaista yksityiskohtiin jumiutumista. Koska olet avannut blogissasi monesti näitä uupumukseen ja ylisuorittamiseen liittyviä asioita ja perinpohjainen asioihin paneutumisesi on varmasti vakilukijoille selvää, mua jotenkin harmistuttaa puolestasi yksi asia tosi kovasti; monesti kommenttiboksissasi kysellään tosi laaja-alaisestikin esim. ihonhoitoneuvoja. Kysymyksistä näkee jo etukäteen, että tulet vastaamaan niihin kattavasti, vaikka ne eivät edes liity postauksen aiheeseen - eri asia, jos vaan kysyttäisiin jotain postauksessa esitellystä tuotteesta.
Toivottavasti osaan muotoilla tämän oikein. Sinähän saat tietenkin vastata blogissasi lukijoille niin pitkästi ja kattavasti kuin haluat, enkä tarkoita kritisoida sitä (sehän on ihan mielettömän avuliasta). Toivoisin vain, että blogisi lukijat ymmärtäisivät vetää niitä rajoja, joita sinä et itse vedä. Tuntuu pahalta lukea postauksiasi väsymisestä ja perfektionismista, ja sitten kommenttiboksista kysymyksiä, joihin vastaaminen vie sinulta kohtuuttoman paljon aikaa ja esim. ainesosiin tai tuotemallistoihin syventymistä. Kommenttiboksisi on varmasti voimavara sekä sinulle että lukijoille, ja toivoisin, että kommentoijat osaisivat aktiivisesti osallistua sellaisella tavalla, joka ei syö sinun voimiasi.
Tämä kommentti herätti monenlaisia ajatuksia. Kiitos Noora, että välität ❤️
Minulle lukijoiden aktiivinen osallistuminen ja kysymykset ovat mieluisia, vaikka niihin meneekin välillä paljon aikaa. Blogi on minulle vuorovaikutteinen alusta, jossa "kuuluu" (tai on ihanteellista) olla dialogia lukijoiden ja bloggaajan välillä. Olen otettu siitä luottamuksesta, jota lukijat osoittavat minulle esittäessäön kysymyksiä.
Ymmärrän tavallaan näkökantasi kommentissasi, ja sen myötätuntoisuus lämmittää. ❤️
Ajattelen kuitenkin itse niin, että lukijoilla on oikeus esittää kysymyksiä miettimättä bloggaajan voimavaroja. Se vastuu pitäisi jättää kirjoittajalle. Minun pitäisi osata vetää rajat silloin, kun sille on tarvetta. Nykyään osaankin sitä jo jonkin verran tehdä. Osaan antaa kysymysten joskus odottaa jopa päiviä, jos en löydä aikaa vastata. Vastaan silloin, kun oikeasti tunnen, että ehdin ja jaksan paneutua. Vaikka välillä tuleekin vähän paha mieli jättää toinen odottamaan, niin pystyn nykyään kestämään sitä oloa (ennen en pystynyt).
Kiitos Noora, sun kommentti ja ajatukset kertoi harvinaislaatuisesta välittämisestä.
Hih, hyvä että oikea tunnelma välittyi, kiitos Sanni. Ja hyvä kuulla, että niiden rajojen vetäminen on ainakin helpottunut :)
❤️
Kiitos Sanni :) Hyvin samaistuttavaa!
Siitä ei ole kauaakaan, kun oivalsin ystäväni kautta perfektionismin (ja kontrollin tarpeen) aiheuttavan sen, että jää liian helposti mukavuusalueelle. Ainakin yksi ratkaisu on pyrkiä tähtäämään enemmän siihen, että ihan hyvä riittää, jolloin voin itse asiassa saavuttaa enemmän :)
Hyvin sanottu, meow :)
Osu ja uppos! Mä päätin viime kuussa, että eiköhän tämä oma blogini ole nyt hyvä päästää irti. Siihen liittyy vahvasti nimenomaan tällaista haitallista perfektionismia ja toisaalta ehkä vähän siitä ulos pääsemistäkin. Hassua kyllä, viimeinen postaukseni käsittelee perfektionismia ja kirjoitin sen varmaan samoilla hetkin kun sinä ole kirjoittanut tämän tekstin. Perfektionistien telepatiaa! :D
Kiitos ja kumarrus kumarrus Liisalle kontribuutiostasi Suomen kauneusblogi-sceneen ❤️🙏🏻
...ja kyllä, täytyy olla perfektionistien telepatiaa....