"Hyvää lomaa!" saan kuulla käytännössä aina, kun lähden Kreikkaan.
Mutta olenko mä lomalla?
En oikeastaan. Tai lyhyesti: en.
Päätyöni on sisällöntuottaja, ja tätä työtä, kuten montaa muutakin, voi tehdä etänä. Yksinyrittäjänä työaikatauluaan voi muutenkin rukata itselleen sopivalla tavalla. Työni antaa monia vapauksia, mutta en oikeastaan pysty pitämään sen enempää kunnon lomaa kuin palkansaajat.
Sen jälkeen kun 10 vuotta sitten ryhdyin yrittäjäksi, olen pitänyt oikean neljän viikon mittaisen loman vasta kahtena viime kesänä. Kahdeksan vuoden aikana en pitänyt yhtäkään täyttä viikkoa lomaa, vuoteen mahtui joitakin yksittäisiä töistä vapaita päiviä. Tuohon aikaan tein yritykseni ulkopuolella vielä muitakin töitä, vietin esimerkiksi kesälomani kesätöissä vanhassa työpaikassani Ahvenanmaalla (😅).
(Jaa että miksi uuvuinkaan..?)
Toki Kreikkaan matkustaessa pyrin keventämään - ja kevennänkin - työkalenteriani, mutta lomapäiviä en voi pitää. Teen töitä joka päivä. Useimmiten viikonloppuisinkin. Yrittäjät tietävät, että aniharvoin omasta yrityksestään tulee pidettyä täysin puhtaita 0 h-päiviä. Somessa tai blogissani tämä ei näy - omia kaupallisia yhteistöitä lukuunottamatta, tietysti. Seuraajilleni ulos päin näkyvien töiden lisäksi teen sisällöntuotantoa ja konsultaatiota Transmerille, kirjoitan raportteja ja pidän palavereita asiakkaitteni kanssa, kirjoitan asiantuntija-artikkeleita asiakkaiden kanaviin ja käsittelen valtavia määriä kuvia.
Työpäiväni Kreikassa eivät monelta osin eroa millään tavalla työpäivistäni kotitoimistolla. Maisema vain on erilainen. ❤️ Ja teen lyhempää päivää.
Ainoa merkittävä ero normaaliin työhöni on se, että en tee "purkkikuvauksia", kuten asian hellästi ilmaisen. ☺️ Normaaliin työviikkooni kuuluu poikkeuksetta paljon kuvaustyötä: kuvausrekvisiitan hankintaa, oikean valon kyttäämistä, välillä kuvauslokaatioiden etsintää sekä todella, todella paljon valokuvaamista.
Kun lähden pidemmäksi aikaa reissuun, kuvaan kaikki kyseisen kuukauden yhteistöiden tai omien kosmetiikkasisältöjeni tuotteet etukäteen. Materiaali kulkee mukana.
.
Olen kokenut toisenkinlaisen ajan. Yhtä lailla myös silloin olin joka päivä töissä, mutta sain kuukausipalkkaa siitä, että kirjoitin blogia. Minulla ei ollut käytännössä asiakkaita tai toimeksiantajia. Olin monta vuotta palkallinen ammattibloggaaja.
Se oli aikaa, kun saatoin lähteä Kreikkaan vaikka kahdeksaksi viikoksi ja kirjoittaa mistä tahansa. Kirjoitin melkein joka päivä Kreikasta. Näiden vuosien aikana syntyi pohja matkasisällöilleni, joista tuli omalla tavallaan blogini tärkeä jalka. Tulen aina olemaan häkeltyneen kiitollinen siitä, että minulla oli mahdollisuus tehdä niin. Se on ehkä suurimpia lahjoja, joita olen ammatillisesti saanut.
...Juuri voideltu hyperpigmentaatioalue...
Olen joskus kertonutkin, että tulen kirjoittajaperheestä ja isäni oli kirjailija ja runoilija. Olen rakastanut kirjoittamista jo ennen kuin osasin kirjoittaa (sanelin kertomuksia äidille ja isälle, ja heidän piti kirjoittaa ne ylös.) Halusin pienenä olla kuin isäni, minustakin piti tulla kirjailija.
Lisäksi murrosikäisestä saakka halusin töihin matkatoimistoon. Halusin ylipäänsä jollain tavalla olla tekemisissä matkailun kanssa.
Kirjailijan lahjakkuutta en saanut, mutta yhtä kaikki päädyin muutaman mutkan kautta elättämään itseni kirjoittamalla. Onnekkaana sattumana synnyin blogisukupolveen. Tällaisellekin kirjoittamiselle on (ollut) tilauksensa. Kaikista ei tarvitse tulla kirjailijoita, copywritereita tai journalisteja, ja silti voi kirjoittaa työkseen. 💖
En enää voi lähteä Kreikkaan vain kirjoittamaan Kreikasta. Mutta voin lähteä tänne, ja tehdä töitä täällä.
Sekin on etuoikeus josta olen kiitollinen.
Matkakosmetiikka on pakattu ja valmiina lähtöön. :) Seuraavat neljä viikkoa kuluvat Kreikassa.
🔸Kasvojen puhdistus: Taiga Cleansing Oil (eka kerta kun vaahtoputsari jää kotiin. Käytän nykyään vaahtoa enää hyvin satunnaisesti.)
🔸Kasvovesi: Esse Sensitive Toner -> kapeassa Juice Beautyn 30 ml pullossa
🔸Silmämeikinpoistoaine: Cattier Bi-Phase -> matkapullossa
🔸Seerumi 1: By Mukk Deep Sea Serum
🔸Seerumi 2: Novexpert Polyphenols -> matkapurkissa
🔸Kasvoöljy: Urang Blue Oil Serum (tämä on jo valmiiksi pieni! ❤️)
🔸Kasvovoide: C/o Gerd Blueberry Queen Cream - näytekoko
🔸Silmänympärysvoiteet: Avène Soothing Eye Contour sekä Medik8 R-Retinoate (jälkimmäinen minipurkissa)
🔸Vartaloaurinkovoide: Dermosil Sensitive SPF 30 -> siirretty Go-pusseihin
🔸Kasvoaurinkovoide 1: LV Oat Soft Day Cream SPF 20 (tämä ihan vain pakkauksensa vuoksi, todennäköisesti käytän tämän vartalolla)
🔸Kasvoaurinkovoide 2: Aco Ultra Light Sun Face Fluid SPF 30
🔸Kasvoaurinkovoide 3: minipurkeissa Dhyvanan sävytetyt SPF 30 ja SPF 50
🔸Melasma-alueen aurinkovoide: Darphin Intral
🔸Shampoo: XZ Persikkanektari
🔸Hoitoaine: Bruns Varm Bergamot -hiusnaamio -> minigripissä
🔸Hiustenmuotoil: Bruns Tangy Mint -hiusgeeli
Ei-nestemäiset, eli nämä eivät vie tilaa litran pussista:
🔸Suihkugeeli: Lavera kiinteä palashampoo (ja voi käyttää hiuksiinkin jos Persikkanektari loppuu)
🔸Dödö: Rexona Motion Sense Stick
🔸Blistex-huulirasva (aiemmin väitettiin, että huulirasvatkin lasketaan nesteeksi, mutta mulla on huulirasva unohtunut takin taskuun ja repun sivutaskuun vaikka kuinka monesti, eikä turvatarkastuksessa ole älähdetty).
Instagramissa kyseltiin näistä näppäristä Go-pusseista. Ne on ostettu Normalista. Tosi hyviä käsimatkatavaraan - ja toki muutenkin säästävät tilaa matkapakaasissa, vaikka ei olisikaan liikkeellä litran kosmetiikkapussin rajoituksin.
Täytin Go-pussit Dermosilin vartaloaurinkovoiteella. Yleensä en ota matkalle mukaan kroppa-aurinkorasvaa vaan ostan perillä jonkun Nivean tai Ambre Solairen, mutta ne on jotenkin tympeitä, ja nyt sain mahdutettua uusien matkapussukoiden myötä mukaan paremman kroppa-auringon. Vaikka okei, eihän se varmasti riitä neljäksi viikoksi.
Dermosilin täysin uudistunut ja Allergia-tunnuksen saanut aurinkovoide pääsee lähempään esittelyyn toukokuun aikana.
Kosteuttavaksi seerumiksi valikoitui By Mukk'in mainio punaleväseerumi Deep Sea Serum, joka on myös antioksidanttinen ja sattuupa vielä ehkäisemään UVA-säteilyn vaurioitakin, kiitos punalevän sisältämien mykosporiiniaminohappojen. Sain tästä seerumista testiin minikoon Twistbe'ltä, ja tämä kapea pullo on kuin tehty reissuolosuhteisiin! Ihan paras näytekokoinen pullo! 😍
Pigmenttiläiskien ehkäisyn työvuoroon astuu tänä kesänä Novexpertin Polyphenols-seerumi. Nyt katsotaan, miten tämä suoriutuu verrattuna viime kesänä hienoja tuloksia tuoneeseen Niveaan. Polyphenols aloittaa duuninsa huomenna! :)
Kasvoaurinkovoiteen valinta oli tällä kertaa todella vaikea. Olen testannut huhtikuun aikana toista kymmentä uutta (ja osin vanhaakin) kasvoaurinkovoidetta, - joukossa ensimmäistä kertaa myös korealaisia, ja näistä piti nyt sitten valita jokin reissukaveriksi. Korealaisen Skin 1004:n Madagascar Centella Hyalu-Cica-aurinkoseerumi SPF 50+ (kuvassa keskellä) on ollut testattavista kaikkein paras ihotuntumaltaan sekä ainesosiltaan, mutta se jäi lopulta kotiin muita voiteita suuremman pakkauksensa sekä ei-niin-hyvän kosteudenkestävyytensä vuoksi.
Tätä kirjoittaessani valinta on lopulta päätynyt Acon voiteeseen. Syyt: litteä ja matkaystävällinen pakkaus, alkoholittomuus sekä hyvät UV-filtterit. (Ja veden sekä hien hylkivyys, tärkeää Kreikan lämmössä.) Aco on ihotuntumaltaan aivan superneutraali, ei tunnu oikeastaan yhtään miltään.
Testatuista aurinkovoiteista on tulossa esittely heti kun vain jaksan ja ehdin sen kirjoittaa. Toivottavasti toukokuun aikana, mutta toisaalta Kreikassa saattaa olla halu kirjoittaa jostain muusta... No, katsotaan. :) Mulla riittäisi vaikka mitä juttua aurinkovoiteista ja eri filttereistä..! 🤓
Noissa pikku-purkeissa on espanjalaisen Dhyvana-luonnonkosmetiikkabrändin sävytetyt SPF30- ja SPF50 -kasvoaurinkovoiteet. Nekin lähtevät mukaan, ja tulevat tällä kertaa olemaan ainoat luonnonkosmetiikan aurinkovoide-edustajat matkalla. En ole tainnut vieläkään ehtiä kirjoittaa Dhyvanasta blogin puolella, mutta tämän brändin aurinkovoiteet vertautuvat ohuudessaan ja vesivoittoisuudessaan - ja suoraan sanottuna miellyttävyydessään - Patykaan.
Pussi pakattu. :) Ja vielä on tilaa parille nestemäiselle meikkituotteelle kuten eyelinerille ja ripsarille. 👍
Toukokuun aikana siis luvassa myös Kreikka-sisältöä :)
Matkan ensimmäisen viikon omistan perheelle, joten silloin ei välttämättä tule blogisisältöjä, - paitsi Luonnonkosmetiikkapäivien postaus on tehty valmiiksi ja se tulee ulos keskiviikkona. ☺️
Ekan viikon jälkeen jään seikkailemaan itsekseni Dodekanesian pienille saarille. Oi Kreikka. Kyllä tätä on taas odotettu. 🇬🇷❤️
Valitessani kuvia tämän päiväiseen Instagramin kreikkalainen salaatti -julkaisuuni pysähdyin näihin kuviin. 1. lokakuuta 2016, Santorini. Muistan tämän illan kuin se olisi ollut viime vuonna.
Yhtäkkiä teki mieli jakaa tämä hetki teillekin.
Aina välillä tunnen niin häkellyttävän voimakkaasti, miten paljon Kreikka minulle merkitsee. Mielentila, voimavara. Energian lähde. Se ei ole lomakohde - vaikka se on sitäkin. Se on ennen kaikkea voimavara. Kuin repullinen rohtoa, joka lääkitsee, ilahduttaa ja vahvistaa, kun siihen on tarvetta. Olen kokenut Kreikassa niin paljon lämpöä ja kauneutta, että reppuni on ääriään myöten täynnä. Se tuo minulle lohtua hetkinä, kun tuntuu, että omat haasteet jatkavat vain kehäänsä ja kotiarjessa on vaikea nähdä värejä. (Näitä hetkiä on. Varjo-Sanni pitää siitä huolen.)
Tiedän että tämä kuulostaa mahdollisesti ällöttävän kliseiseltä, mutta Kreikan valo on niin kirkas, että mikään sisäinen varjo ei mahda sille mitään. Ei vain mahda.
Vaikka olisin kuinka surullinen, vaikka olisin kuinka uupunut... Kuinka vihainen ja pettynyt ja tuhkasirotin korkeimmassa kourassa. Ajatellessani valoa ja kauneutta Kreikan saarilla, kaikkea mitä olen siellä läpielänyt, tunnen iloa, lohtua - ja varmuutta. Kun tällainen valo on olemassa mun voimapankissa, eihän mua nujerra mikään. ❤️
Tätä kokemusta on vaikea selittää, mutta eihän kaikkea aina tarvitsekaan.
("Miksi sää aina selität, Sanni. Älä aina selitä", sanoi luokkakaverini Minna minulle 8-luokalla. Nyt 20 vuotta möhemmin selitän yhä. Yritän ainakin. ☺️)
Tässä pala mun Kreikan valoa. Ihana, ainutlaatuinen Santorinin valo. Olkoon siellä vaikka 100 tuhatta muuta turistia calderan reunalla ihailemassa valoa mun kanssa, ei haittaa. Tervetuloa. Rakastan Santorinia kaikkine turisteineenkin. 💛
Iltakävely, näköaloja ja kreikkalaista salaattia Santorinilla 1. lokakuuta 2016.
(Tuolla matkalla kirjoitin muuten vinkkipostauksen, kuinka nauttia Santorini-luksusta budjetilla. 🥰 Hinnat eivät ikävä kyllä varmaankaan enää toteudu vuonna 2023....)
Tämä pehmeä autereisuus. 💕
Huikeiden näköalojen ravintola on nimeltään Vanilia ja sijaitsee Firostefanissa.
(Budjettinäkökulmasta tämä vinkki pätee yhä: majoitu Firostefaniin tai Imerovigliin, jos haluat kokea Santorinin eeppiset maisemat edes hieman edullisemmin kuin Firassa ja Oiassa.)
Firostefanin kylän keskusaukio.
.
Kuuden viikon päästä kohtaamme Kreikan kanssa jälleen. ❤️
Tänään haluan kirjoittaa mulle tapahtuneesta hyvästä asiasta.
Olen kirjoittanut vuosien varrella uupumuksesta, itsetunnosta ja minäkuvaan liittyvistä haasteista. Viime vuosina tapetilla ovat olleet keskittymishäiriöt ja sisäinen vaativuus.
Kieltämättä välillä ihan väsyttää, että suhteeni omaan itseeni tuntuu muuttuvan yhä monimutkaisemmaksi mitä vanhemmaksi tulen. Miks pitää olla niin ongelmainen?
Enkö voisi vain tykätä itsestäni?
Tykkäänkin, mutta on se puoli, joka ei lopeta kiusaamista. Moitittavaa löytyy vaikka tikun kärjestä. Siihen on omat syynsä ja historiansa. Varjopuolen valtaa voi vähän häivyttää nostamalla kiusaaja esiin ja kyseenalaistamalla julkisesti hänen motiivinsa. (Siksi kirjoitan näistä kanavissani.) Senkin pateettinen tyyppi, kai tiedät että kiusaaminen on *lvetin noloa?
On kummallista ja surullista olla itsensä suurin kritisoija. Onneksi on olemassa terapia. Kirjoituksillani olen halunnut normalisoida sekä terapiaa että mielenterveyden haasteita. Minusta terapia on yhtä fiksu tapa pitää huolta itsestään kuin liikunta, hyvä ravinto ja luontoyhteys.
Tänään halusin kuitenkin kirjoittaa positiivisesta kehityksestä.
Vaikka joissain muissa asioissa jatkan kamppailua, ja arvostelen itseäni asioista, joissa ennen koin olevani hyvä, on jotain, joka on mennyt päinvastaiseen suuntaan.
Kehon kuva.
Muutos on tapahtunut vuosia sitten, mutta se ilahduttaa minua yhä joka viikko. Kyseessä on niin merkittävä asia, että siitä vapautuminen on kuin balsamia, joka ei lakkaa voitelemasta ja silittelemästä. Siinä on yksi sisäinen kiusaaja, jonka ääni todella vaikeni...!
Keski-ikäisen Sannin haasteiden keskellä tunnen iloa, että on ainakin tämä yksi asia jossa parannuin.
Elin melkein kolmikymppiseksi saakka tuntien syvää inhoa kehoani kohtaan.
Olin teininä se laiha tyyppi, jonka kroppa näytti lapsenomaiselta vielä 18-vuotiaanakin. Luokkakavereille kasvoi tissit ja lantioon tuli kaarta, mulle ei. No, olen yhä se tyyppi, totta kai.
Rintoihin ja yleisesti vartaloon liittyvä epävarmuus on tuttua monelle, eikä mikään epätavallinen huoli murrosikäiselle. Minulla epävarmuus oli kuitenkin sairaalloista, syvästi identiteettiin kutoutuvaa ja jatkui pitkälle aikuisuuteen. Tunsin itseni kerta kaikkiaan vääränlaiseksi ja vastenmieliseksi. Se, että joku sanoi kivan kommentin ulkonäöstäni tai ilmaisi tykkäävänsä minusta ei auttanut yhtään. Päätin, että kehoni on ruma ja minun tuli peittää se kaikin keinoin säästyäkseni pilkalta.
Oli myös kokemuksia, jotka surullista kyllä vahvistivat itseinhoani, eikä näitä murrosikäisten epäkypsiä kommentteja silloin itsekin epäkypsässä iässä osannut jättää omaan arvoonsa. Olen kirjottanut tissitraumasta muinoin täällä.
Miksi minun oli pitänyt saada tällaiset geenit? Miksi minä olin jäänyt ansaan 12-vuotiaan kehoon? Ihan vain siksi että joku geneettinen koodi on päättänyt etteivät rintani koskaan tule täyttämään kuin pienen teekupin, saan kärsiä kiusausta ja nöyryytystä.
Vääristynyt kehonkuva ei korjaantunut murrosiän mentyä ohi vaan kokemus siitä, että mun keho on hävettävä jatkui osana nuoren aikuisen identiteettiäni. Se tuntui minulle itsestäänselvyydeltä ja jossain vaiheessa hyväksyin, että näin vain on ja mun kaltaisten ei "kuulukaan" tuntea itseään hyväksi.
Rakensin ympärilleni suojan enkä päästänyt ketään lähelle, että minua ei loukattaisi. Torjuin kaikki jotka ilmaisivat romanttista kiinnostusta, koska en kestänyt ajatusta, että mut hylätään koska mun vartalo on niin ruma.
Vielä 20-vuotiaana en voinut kuvitellakaan, että menisin julkiselle paikalle esimerkiksi uimapuvussa.
(Ostin ensimmäisen bikini 23-vuotiaana.)
Uskoin, etten koskaan edes voisi olla parisuhteessa.
Tämä kaikki tuntuu minusta nyt lähes epätodelliselta. Samalla voin kuitenkin muistaa nuo ajat ja tunteet täysin elävästi. Haluaisin halata sitä Sannia ja kertoa hänelle, että tulee päivä, kun et enää tunne näin.
Miten syvästi voi vinoutunut kehonkuva - tai minäkuva - meitä hallita ja saada uskomaan asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Uskomukset tuntuvat todelta, eikä siinä auta kenenkään vakuuttelu.
On vain löydettävä oma tiensä kasvaa asiassa, ja joskus täytyy odottaa hyvinkin pitkään, että mieli kypsyy riittävästi jotta voi nähdä asiat toisin. Mun kohdalla tämä vei vuosia.
Muutos alkoi, kun ensimmäisen kerran rakastuin kunnolla. Tarvittiin täysi hullaantuminen toiseen ihmiseen ja vakuuttuminen siitä, että toinen hyväksyi minut sellaisena kuin olen, että vinoutunut vartalonkuvani lähti oikenemaan.
Tämänkin jälkeen kesti kuitenkin kauan, että aloin kokea kehoni sellaisena, jota ei kuulunut hävetä. Vuosikaudet olin korostuneen tietoinen siitä, että kehossani oli (muka) jotain vialla. Olin varma, että minua arvostellaan vartaloni vuoksi. Välitin siitä yhä vähemmän, mutta aina se tunne oli jossain taustalla. Tyyliin, kaikki on hyvin, mutta "ainiin, ois paremmin jos mulla olis ne tissit."
Lähestyessäni neljää kymppiä tajusin viimein, että tunnetta ei enää ollut. Ei lainkaan.
Mä olin vain mä, ja mitä ihmettä mun rasvaprosentti tai lanteen kaari siihen vaikuttaa, millainen mä olen. Nämä asiat lakkasivat täydellisesti merkitsemästä.
Mä oon yhä laiha, mutta entä sitten. Mä oon myös upea - pidän itsestäni huolta ja arvostan kehoani, joka kuljettaa mua tässä maailmassa ja antaa mulle mahdollisuuden kokea elämä. Joku on laiha, joku on täyteläinen, jollain on pitkät käsivarret, toisella pitkät hiukset. Ei ole olemassa mitään 'normaalia' kehoa tai ulkonäköä, on olemassa kehoja, hiuksia, neniä, kyynärpäitä ja leukoja. Se millaisia olemme ihmisinä, muodostuu jostain ihan muusta kuin kropan mittasuhteista.
Koska tunnen niin paljon ikäviä tunteita psyykkisesti, tuntuu hyvä olo fyysisesti asialta, josta olen todella kiitollinen. Ihanaa tuntea rauhaa jollain alueella!
Ajatus tähän kirjoitukseen on syntynyt kuntosalilla. Palasin kuntosalille melkein kolmen vuoden tauon jälkeen marraskuussa, ja salilla käydessä olen todennut, että mulla on siellä aina erityisen hyvä ja rento olo. Olo liittyy tietysti mm. liikunnan tuomiin endorfiineihin, mutta viime aikoina olen oivaltanut, että tunne liittyy myös siihen, että olen siellä se tyyppi, jota en parikymppisenä luullut koskaan kohtaavani.
Jostain syvältä kumpuaa lohdullisuuden tunne. Ja sellainen "noniin, näetkös, hemmetti!" -fiilis.
Sanon sen varjo-Sannille. Tässä on yksi asia johon et onnistunut mua vangitsemaan!
Mä parannuin, ja se antaa mulle voimaa myös tämän hetken haasteisiin. Tulee päivä, kun tämänkin päivän vääristyneet äänet vaikenevat.
Tämä kirjoitus on erityisesti teille kaikille, jotka myös tunnette tai olette tunteneet näin. ❤️
Voi muistot...
Tekee mieli tehdä vähän kevyempi spontaani postaus - onhan tuossa ollut pari "painavaa" tuotepostausta, ja väliin sopii jotain kevyempää hömppää! ☺️
Olin tänään taas nauttimassa harvinaisesta herkusta eli konsulenttityöstä myymälässä. Vaikka halusin aikoinaan jättää myyjän työt omistautuakseni kirjoittamiselle ja omille luoville ideoille, kaipaan kentällä oloa ja suoraa kontaktia asiakkaiden kanssa. 🥹 Ja rehellisesti, vaikka luulisi mun saavan ihan tarpeeksi purkkialtistusta kotona ja työhuoneella, niin kyllä niiden purkkien keskellä vain on ihanaa olla töissä, ja auttaa ihmisiä löytämään juuri sen Heidän Purkkinsa satojen joukosta. ❤️
Kohtasin tänään sattumalta pitkästä aikaa myös vanhan esihenkilöni omilta myyjäajoiltani. Olemme kummatkin nyt eri hommissa - vaikkakin samalla alalla - emmekä ole tavanneet vuosikausiin. Kohtaaminen sai aikaan voimakkaan nostalgia-aallon. Mieleen tulvi niin paljon muistoja.... Miten ihanaa, jännää ja parasta oli aloittaa työt unelmaduunissaan - 30-vuotiaana..! (Ei sillä ettenkö olisi viihtynyt aiemmissakin työpaikoissani. Ne vain eivät olleet intohimoni.)
On hullua, että nuo ajat oikeasti tuntuvat nyt todella kaukaisilta, kuin toiselta elämältä, vaikka eihän niistä ole kuin 14 vuotta - ja Karkkipäivän ensimmäiset vuodet olivat täynnään kertomuksia, fiiliksiä ja havaintoja noista ajoista. Karkkipäivä oikeastaan ammensi ja ponkaisi noista ajoista. Olin ehtinyt kirjoittaa blogia puolisen vuotta ennen kuin aloitin työt kosmetiikkamyyjänä, ja oikeastaan vasta silloin aloin saada "voita leivän päälle" ja laajempaa materiaalia josta kirjoittaa.
Ai, se oli niin ihanaa! Ette tiedä, miten onnellinen olin, kun astuin ensimmäisen kerran jalallani kosmetiikkaliikkeeseen harjoittelijana. Ja sitten seuraavana talvena - oikeana työntekijänä. Olin sanoinkuvaamattoman innoissani. Sitä tunnetta ei voi unohtaa, olin kuin lapsi karkkikaupassa. Tuskin saatoin uskoa todeksi, että sain työkseni viettää aikaa purkkien ja meikkien keskellä ja että mulle maksettiin palkkaa siitä, että sain perehtyä naamarasvoihin ja maskaroihin ja kertoa niistä asiakkaille. 😍
Noista onnellisista ajoista kertoo mm. tämä sympaattinen postaus vuodelta 2010:
Vaikka olen hurjan onnellinen myös nykyisestä työstäni ja ylipäänsä siitä, mihin suuntaan ammatillisesti lähdin, olen niin iloinen, että mulla on nuo vuodet myyjänä. Vaalin niitä.
Haluan jakaa yhden muiston ajalta, jolloin olin aivan tuore keltanokka. En tiedä, miettivätkö asiakkaat koskaan tätä puolta tullessaan asiantuntijan palveltaviksi..?
Vaikka olin onnesta ymmyrkäisenä vetäessäni työpaidan päälle ja meikkivyön lanteille (kuin "meikki-cowboy", latasin aseeni ja varustauduin joka aamu! 😍), arvaatteko, mikä sai minut kauhusta kankeaksi?
Kosmetiikkaliikkeessä on myynnissä kymmeniä tai jopa satoja sarjoja ja sadoittain tuotteita. Kuinka kauan yhdellä ihmisellä voi mennä omaksuakseen ne kaikki? Miten voisin mitenkään olla kaikkien myymäläni tuotteiden asiantuntija?
Tämä suorastaan ahdisti minua. Mitä ihmettä muka tiesin työpaikkani sadoista tuotteista kun olin vasta aloittanut? Miten voisin palvella asiakkaita asiantuntevasti? Harjoitteluaikana saa lopulta vain pintaraapaisun satojen tuotteiden valikoimasta, eri sarjojen filosofioista, aktiiviaineista ja historioista puhumattakaan.
Onneni keskellä olin pienessä shokissa siitä, että enhän voi olla kunnollinen asiantuntija oikeastaan pitkään aikaan..!
Niin sitten tulin myymälään aina ennen työvuoron alkua muistivihkoineni opiskelemaan sarjoja ja tekemään muistiinpanoja. Tai jäin opiskelemaan töiden jälkeen. Luin kaikkien sarjojen koulutuskansiot kannesta kanteen, käänsin purkit ympäri, luin incejä ja tenttasin kollegoita ja konsulentteja. Silti koin oloni epävarmaksi aika pitkään.
Rehellisesti, olin vähän hämmentynyt ymmärtäessäni tämän: ennen kuin kokemusta on kertynyt riittävästi, hyvä myyjä puhuu tuotteista vakuuttavasti, vaikkei niitä niin hyvin tuntisikaan. Asiakkaalle ei voi näyttää, ettei tiedä mistä puhuu.
Mutta miettikää, kuinka kauan menee, että yksi ihminen ottaa vakuuttavalla ja asiantuntevalla tasolla haltuun sadoittain tuotteita...? Se vie vuosia. Alussa - - on vain osattava vakuuttaa.
Tämä oli ehkä ainoa asia, josta en työssäni pitänyt. Vaikka samalla käsitin, ettei kukaan ole seppä syntyessään.
En nytkään ole mestariseppä, mutta olen omien sarjojeni asiantuntija. Tykkään nykyisessä työssäni erityisesti juuri siitä, että saan rauhassa perehtyä syvällisesti rajattuun määrään brändejä, sen sijaan että pitäisi "tietää jotain seitsemästäkymmenestä neljästä sarjasta".
Vaikka minusta aikoinaan tulikin mielestäni hyvä myyjä ja opin tuntemaan myymälämme valikoiman oikein hyvin, aina siellä oli ne muutamat sarjat, jotka tuottivat epävarmuutta. Asiakastilanteessa sitä saattoi äänettömästi toivoa, että "toivottavasti hän ei kysy nyt just siitä tuotteesta...." (Samaistuuko joku muu myyjä tähän tunteeseen...?)
En pitänyt tästä tunteesta. Kun taas nyt: kun vedän työpaidan päälle ja jalkaudun asiakkaiden keskelle, mikään sarja ei pelota. ❤️
Vaikka en enää teekään myyjän töitä kuin satunnaisesti, nyt minusta on kultivoitunut se myyjä, joka olisin halunnut olla silloin arkana keltanokkana..! ☺️
P.S. Onko joku mun lukijoista sattumoisin ollut mun asiakkaana vuosina 2010-2013..? ☺️
Laitetaan tähän väliin ruoka-aiheinen "välikevennys".
Minulle tämä on itse asiassa iso juttu, ja sen sai aikaan muutama blogiin jätetty kommentti.
Syön todella paljon tonnikalaa, ja blogissa on kautta vuosien ollut paljon tonnikalaruoka-reseptejä kuten myös asiaa vastuullisista tonnikala-valinnoista. (Lyhyt ohje: valitse Skipjack- eli boniitti-tonnikala, se ei ole uhanalainen laji.)
Olen aina käyttänyt öljyyn säilöttyä tonnikalaa, koska se on maukkaampaa kuin veteen säilötty.
Muutaman postauksen yhteydessä minulta on kysytty, minne valutan tonnikalapurkkien öljyn. Minusta kysymys oli kummallinen, miksi tällaista edes kysytään? Kaadan tonnikalasäilykkeen öljyt viemäriin, kuten kaikkien muidenkin säilykkeiden. En ollut koskaan edes tullut ajatelleeksi, että joku tekisi toisin.
Kun kerroin tämän kysyjille, minua valistettiin siitä, että viemäriputket voivat mennä tukkoon elintarvikerasvoista, ja että oikeaoppinen tapa on valuttaa öljyt talouspaperiin tai sanomalehteen ja laittaa roskiin tai biojätteeseen.
Tonnikalavuoka on yksi lemppari-tonnikalaruoistani
Jäin makustelemaan asiaa. Entä jos ei tilaa sanomalehtiä eikä talouteen tule mainoslehtisiä..? Talouspaperi on sen verran ohutta, että sitä pitäisi käyttää aika paljon öljyn imeyttämiseen. Ei kuulostanut järkevältä. Pitäisikö siis oikein toimiakseen tehdä sanomalehtitilaus tai hakea taloyhtiön paperiroskiksesta sanomalehtiä, jotta voisi käsitellä elintarvikkeiden öljyt?
Totesin, että en nyt kuitenkaan ala erikseen hakea roskiksesta sanomalehtiä tonnikalapurkkeja varten, ja jatkoin öljyn viemäriin kaatamista kuten ennenkin. Itselleni olin myös sanonut (uskotellut), että eihän yhdessä purkissa niin paljon öljyä ole. Sanoinpahan päässäni myös sen tyypillisen perustelun, että "kaataahan kaikki muutkin viemäriin, kuka muka oikeasti imeyttää öljyt paperiin aina säilyke- tai fetapurkin avatessaan...?"
Tonnikalaöljyn valuttamista kommentoitiin blogissa jälleen loppusyksystä. Kun seuraavan kerran olin kaatamassa öljyä viemäriin, huomasin, että asia alkoi vaivata minua.
Okei, kokeillaan sitten talouspaperiin imeyttämistä, ajattelin. Testataan edes, kuinka hyvin se imee öljyt.
Kun sitten valutin tonnikalapurkin öljyt paperiin, valintojani puolustelevat äänet päässäni vaikenivat. Öljyähän oli tosi paljon. Yhdessä 150 g peruskoon purkissa näytti olevan öljyä jopa yli puoli desilitraa. Katselin näkyä öljymäärän kanssa kamppailevasta talouspaperista hiljaisena. Kaiken öljyn imeyttämiseen olisi tarvittu varmaan 4-5 liuskaa paperia. Kaikki tuo määrä meni viemäriini useita kertoja viikossa.
Sen jälkeen en enää kaatanut yhdenkään purkin öljyjä viemäriin.
Jonkin aikaa imeytin öljyt paperiin, vaikka paperia kului suuret määrät.
Kun öljystä litimärät paperit alkoivat täyttää roskistani ja öljyä valui pussin läpi jäteastian pohjallekin, sietokykyni saavutti rajansa.
En jaksanut tällaista vaivaa ja sotkua. (Ja jälleen kerran saatoin vain miettiä: kuka jaksaa tehdä tällaista? Kuka laittaa elintarvikeöljyt roskikseen viemärin sijaan?)
Ratkaisu: öljytonnikala sai jäädä ja vaihtui veteen säilöttyyn tonnariin.
Hyvänmakuinen tonnikala ei ollut yksinkertaisesti enää öljyhärdellin arvoinen. Vaikka muuten olenkin julistanut rakkauttani öljyihin, tässä kulkee raja.
Vesipohjaisen tonnikalasäilykkeen nesteen voi kaataa viemäriin ja elämä on nyt helpompaa, joskin tonnikala mauttomampaa. Lisään öljyn tonnikalaan erikseen oliiviöljypullosta. (Maun kannalta ei kuitenkaan sama asia, mutta mielenrauhan kannalta suuri asia.)
Te jotka kysyitte, miksi valutan tonnikalaöljyn viemäriin:
tällainen vaikutus sillä lopulta oli. 🙂
Ihan uteliaisuudesta: miten teidän muiden kotona toimitaan elintarvikeöljyjen suhteen?
(Itse uskon, että valtaosa kaataa öljyt viemäriin. Vaivan näkökulmasta voin ymmärtää, miksi.)
*
Tässä vielä kaksi lempparitonnikalaruokani reseptiä. Edullista ja täyttävää arkiruokaa. Myös eettistä, kun valitset vaalean tonnikalan sijaan skipjack-laadun.
Sekoita aineet yhteen, anna turvota hetki ja muotoile taikinasta pyöryköitä tai pihvejä.
Paista pannulla voissa tai oliiviöljyssä, tai uunin pellillä (uunista riippuen noin 225 astetta puolisen tuntia). Tonnikalapullat maistuvat fantastisen hyviltä myös kylminä, ja käytän niitä esim. retkieväänä. :)
Vinkki: juustoraasteella vaikutat tonnikalapullien makuun: valitse voimakas juustolaatu kuten vahva cheddar, ja saat aivan erityisen maukkaita pyöryköitä! 😋👌
Tässä aiemmin tekemässäni ohjeessa näkyy yhä 'tonnikalaa öljyssä', mutta käytä mitä tonnikalaa haluat :)
Paista kasvikset ja herkkusienet ja keitä + paista perunat tai muut juurekset kypsiksi voissa tai oliiviöljyssä. Mausta suolalla ja pippurilla. Paista sipuli erikseen pehmeäksi ja makeaksi.
Kasaa vuokaan kasvikset, sienet, juurekset, sipuli ja tonnikala. Revi päälle vähän tuoretta rosmariinia tai timjamia, tai sirottele ripaus maustehyllyn kuivayrttejä. Levitä päälle runsaasti juustoraastetta.
Paista vuokaa 200-asteisessa uunissa noin 15 minuuttia, tai kunnes juusto on sulanut ja vähän ruskistunut.
Ajattelin, että voisi olla taas kiva esittäytyä, näin 14. blogivuoden kunniaksi :)
Olen Sanni, kosmetiikan supernörtti, joka aloitti blogin keväällä 2009 jotta olisi jotain tekemistä uudessa kotikaupungissa päivisin.
Olin muuttanut parisuhteen perässä uuteen kaupunkiin josta en tuntenut ketään, mies oli päivät töissä ja itse olin saanut vain osa-aikaisen iltatyön. Päivisin oli tylsää, yritin löytää jotain järkevämpää työtä ja työtilanne aiheutti riittämättömyyden ja tarpeettomuuden tunnetta.
Blogin kirjoittamisen kautta saatoin kokea merkityksellisyyttä ja osallisuutta. Tampereella olin täysi ummikko ja ikäänkuin aloittelin koko elämää alusta monen vuoden erilaisen ja aivan toisenlaisen elämäntyylin jälkeen. Netissä ja blogissa olin osa kaltaisteni ihmisten joukkoa, jossa saatoin aktiivisesti vuorovaikuttaa: oppia toisilta sekä myös itse hyödyttää muita. Ankea osa-aikatyö ei niin harmittanut, kun sain päivittäin kokea olevani osa jotain, jolla oli merkitystä. Vaikka kyseessä oli "vain" blogi.
Aiheet vuosien varrella ovat laajentuneet matkailuun, ruokaan, liikuntaan ja mielenterveydenkin teemoihin, mutta kantavana voimana on aina ollut puhdas intohimo jakaa kosmetiikkaan liittyviä kokemuksia, ajatuksia, iloa ja ihmetyksiä.
Tämän nörtimmäksi ei kai voi tulla: voisin yksinkertaisesti puhua kosmetiikasta kaikessa kirjossaan maailman tappiin. Molekyylien vaikutuksista, emulsioiden koostumuksista, luomivärien erilaisista helmiäisefekteistä, shampoon vaahtotyypeistä, geelien viskositeetista, epäonnistuneista pakkausvalinnoista, öljyjen imeytyvyydestä ja siitä maskarasta, joka kovettuu liian nopeasti.
Ihan kaikki kosmetiikassa on kiehtovaa, mutta aivan erityisesti rakastan markkinoinnin maailmaa tarinoineen ja mielikuvineen. Jossain toisessa elämässä, kun olisi aikaa, voisin omistautua kosmetiikan markkinoinnin tutkimukselle.
Olen alun perin kouluttautunut toiseen intohimoammattiini matkailualalle. Taisin olla 14-vuotias, kun ensimmäisen kerran sanoin haluavani tulla isona matkatoimistovirkailijaksi. Kuitenkin, kosmetiikkapurkit olivat vetäneet minua puoleensa vieläkin varhaisemmasta iästä. Aloin jo 12-vuotiaana ensimmäisen permanentin saaneena vertailemaan kriittisesti erilaisten hiustenhoitoaineiden vaikutuksia, ja 13-vuotiaana ryhdyin keräilemään tyhjentyneitä kosmetiikkapurkkeja ja säilömään Yves Rocherin katalogeja, koska ne tuntuivat "aarteilta".
Kun kosmetiikan ainesosaluettelot 2000-luvun alussa tulivat pakollisiksi tuotepakkauksiin (ainakin EU:ssa), tavallisille kuluttajille avautui mahdollisuus yrittää ymmärtää ja oppia, mistä kemikaaleista heidän käyttämänsä tuotteet muodostuivat. Nettiin syntyi keskustelupalstoja, joissa kosmetiikkahörhöt saattoivat analysoida puhki puteleiden sisältöä ja jakaa kokemuksia eri tuotteista. Tällaiselle palstalle minäkin päädyin, ja pian hoitoaineiden sisältämät polykvatit, öljyt ja silikonit alkoivat avautua tälle parikymppiselle - yhä hiuksiaan permanenttaavalle - tukka-ainehullulle kaikessa monimuotoisuudessaan.
Juuri hiustenhoitotuotteet ovat alkujaan tehneet minusta "inci-etsivän". :)
Monelle puheliaalle palsta-aktiiville siirtyminen blogien puolelle oli luonnollinen seuraava askel. Omaan blogiin saattoi kanavoida kaiken innostuksensa ilman rajoja, viemättä tilaa toisilta. Ei tarvinnut pyytää anteeksi sitä, että on koko ajan äänessä.
Niin perustin Karkkipäivän. ❤️
Neljäntoista vuoden aikana kosmetiikkahörhöydestä on tullut kosmetiikka-ammatti.
Kouluttauduin kosmetiikkamyyjäksi puoli vuotta blogin perustamisen jälkeen, menin töihin kosmetiikkaliikkeeseen ja näin päädyin viimein ammatilliselle tielle, joka todennäköisesti olisi pitänyt valita jo teini-iässä.
Vuosien varrella olen erikoistunut luonnonkosmetiikkaan, perehtynyt kymmeniin ja kymmeniin brändeihin, haastatellut kemistejä, vieraillut kosmetiikan tuotantolaitoksissa Suomessa, Kreikassa, Saksassa ja Ranskassa, mennyt töihin luonnonkosmetiikan maahantuojalle ja syventänyt tietoja luonnonkosmetiikan tuotekehityksen verkko-opistossa. Tänä päivänä teen töitä blogin ohessa luonnonkosmetiikan (ja kosmetiikan) asiantuntijana ja kouluttajana.
Blogi on kuitenkin yhä päätyöpaikkani, koska rehellisesti - rakastan kirjoittamista yli kaiken. Enemmän kuin puhumista (heh 😅).
Tässä yhteydessä voisi olla sopiva paikka avata ammatillisia yhteyksiäni, koska haluan aina ylläpitää Karkkipäivässä läpinäkyvyyttä. Olen viimeiset neljä vuotta tehnyt töitä ensin osana Nordic Health Systems Oy:n ja sitten Transmeri Oy:n markkinointitiimiä, ja Transmeri on edelleen pääasiallinen toimeksiantajani. En kuitenkaan ole Transmeriin enää työsuhteessa, vaan toimin tiimissä freelancerina. Tämä sopii minulle paremmin, koska en asu pk-seudulla ja haluan tehdä vapaammin muitakin töitä. Transmerin lisäksi minulla on lukuisia muita pitkän linjan yhteistyökumppaneita kuten House of Organic, Biodelly, Dermosil, Korres ja Flow Cosmetics.
Rakkauteni ja kiinnostukseni kaikenlaiseen kosmetiikkaan on syy sille, että haluan pysyä riippumattomana. Koen, että tämä on myös lukijoiden etu: Karkkipäivässä on aina mahdollista lukea mistä tahansa brändistä.
On toki tiettyjä brändejä, joiden kanssa olen läheisempi kuin toisten. Lavera esimerkiksi on sellainen. ❤️ Lavera on sarja, jonka kanssa olen tehnyt töitä kaikkein pisimpään.
Mitä muuta kertoisin itsestäni?
Nautin, kun saan olla perinpohjainen. En ota vastaan tietoa pureskelematta enkä esimerkiksi hyväksy pelkkää lehdistötiedotetta tietolähteenä uutuustuotteesta. Perehtyminen voi välillä uuvuttaa, mutta ainakin se on hyvää uupumista ☺️ Haluan tietää ja ymmärtää mistä puhun, jos jostain puhun.
Kiire on minulle pahinta stressiä. Olen käynyt läpi uupumuksen minkä seurauksena olen nykyään hyvin hidas. Kuormitun nopeasti ja minun on tarkasti rajattava tekemiseni - tässä on yhä harjoiteltavaa. Kesti aikaa hyväksyä uusi hitaampi minä, mutta nykyään tiedän, että olen edelleen hyvä tyyppi hitaampanakin versiona. 🫶 Annan itselleni luvan olla hidas.
Olen syntyisin Kuopiosta, opiskellut Savonlinnassa ja asunut kuusi vuotta pysyvästi ja yli kymmenen vuotta osa-aikaisesti Ahvenanmaalla. Passissani lukee yhä Åland.
Minulla on kaksi ihanaa siskoa joista nuoremman kanssa tutustuimme ja lähennyimme kunnolla vasta aikuisina, koska seitsemän vuoden ikäero esti kaveruuden lapsina. Hassua, miten suuri juttu seitsemän vuotta on alle 20 vuoden iässä. Sisareni ovat parhaita ystäviäni.
En osaa uida ja vesi elementtinä sekä kiehtoo että pelottaa minua. En tykkää olla vedessä ellei ole todella kuuma, ja vietän aikaa Kreikassakin viikkokaupalla käymättä koskaan meressä.
Minulla oli pitkään hädän tunne siitä, että ehdinkö tekemään ja näkemään kaiken kivan ja kiinnostavan elämässä. 40 vuotta täytettyäni tunne muuttui ja FOMO:n tunne katosi. Nelikymppisenä koen, että olen jo saanut kokea elämässäni tosi hienoja asioita ja kaikki uudet, kivat kokemukset ovat ihanaa bonusta joista koen kiitollisuutta, eivät "väkisin" tavoiteltavaa rasti ruutuun -listakamaa.
Olen jatkuvasti sekä onnellinen että surullinen. Onnellinen siitä, että olen saanut elää kiinnostavaa ja itseni näköistä elämää mutta surullinen siitä, etteivät päällisin puolin hienot asiat poista sisäisiä ristiriitoja. Minulla on kausia, kun oloni on todella huono. Puhun avoimesti rinnallani kulkevasta varjo-Sannista, joka välillä voimistuu ja välillä heikkenee, mutta koskaan se ei mene pois. Joskus mietin, miten vapaa olisin ilman varjoa, ja samalla myös sitä, onkohan elämä ilman varjoja kenellekään mahdollista. Ehkä jokaisella on oma varjonsa, ja on vain löydettävä tapa tulla sen kanssa juttuun.
Seurustelen miehen kanssa, jota kutsun Kalastajaksi. Hän ei näy blogissani, mikä on minusta välillä harmillista, mutta kunnioitan läheisteni toiveita bloginäkyvyydestä. Minusta ei koskaan tullut sitä lifestyle-bloggaajaa, jonka blogissa on kuvia pariskunta-picniceistä tai romanttisista vuosipäivistä. En kiellä, etteikö se välillä ole tuntunut kurjalta. Minussa on puoli ja tärkeä osa elämää, joka ei koskaan näy mediassani.
Kuka tietää, jos tämä jonain päivänä muuttuu.
Siihen asti... jutellaan niistä purkeista ja Kreikasta..! 🥰
Kiitos, kun olet Karkkipäivän lukija!
Kuluneen vuoden parhaita asioita.
Ostin oman kodin. Ja se tuntui heti ensimmäisestä hetkestä saakka mun kodilta.
Viihdyn täällä aivan valtavan hyvin.
Olen viettänyt tänä vuonna paljon aikaa Kööpenhaminassa, kun miesystäväni on ollut siellä töissä. Rakastuin Kööpenhaminaan uudestaan, ja tanskan kielikin kuulostaa nyt sympaattiselta - ja sellaiselta, jota jopa vähän ymmärrän...!
Kööpenhamina tuntuu todella kodikkaalta. Ihana, ihana kaupunki!
Kesäkuu MaarianhaminassaVaikka tähän kuukauteen sisältyi Ahvenanmaan kodistani luopuminen, siitä jäi ihan parhaat muistot. Jos luopuminen voi tapahtua kauniisti ja onnistuneesti, tämä luopuminen tapahtui.
Muutto ja viimeiset viikot asunnossa olivat täynnä ilon ja kiitollisuuden tunteita. Sään valtiaatkin osallistuivat kokemukseen laskemalla koko kesäkuun ajaksi Ahvenanmaan ylle mitä kauneimman aurinkoisen ilman, josta otin kaiken irti.
Minulla ei ole muita kuin ihania muistoja näiltä viikoilta. Sain hyvästellä kotini ja tietyn ajanjakson elämässäni rauhassa ilman kiirettä, keskittyen siihen, mistä Ahvenanmaassa ja Maarianhaminan kodissani olemisessa olen aina eniten pitänyt. Hoidin muuton teknisen puolen toukokuussa ja kesäkuun ensimmäisellä viikolla, ja loput kesäkuusta saatoin vain rauhoittua olemaan.
Joka päivä vietin aikaa rakkaalla aurinkoparvekkeellani; syömässä lounasta, lukemassa, tekemässä töitä, jumppaamassa... Tunsin iloa siitä, että sain vielä tehdä niin, en surua siitä, että tilaisuus oli viimeinen.
Asunnon loput tavarat menivät kesäkuun viimeisenä päivänä kierrätyskeskukseen ja Ukraina-apuun, ja kun suljin oven viimeisen kerran, kaikki oli kunnossa. Tunsin rauhaa ja keveyttä.
Aloin vihdoin katsoa Siltaa Netflixistä äitini suosituksesta. (En ole katsonut TV-sarjoja moneen vuoteen, koska en pysty keskittymään riittävästi TV-sarjan seuraamiseen.)
Silta on aivan mahtava ja olen syvästi kiintynyt sarjan hahmoihin. On myös ihanaa kuunnella samassa sarjassa sekä ruotsia että tanskaa, ja katsella tuttuja Köpiksen ja Malmön maisemia. ❤️
Olen seitsemässä kuukaudessa edennyt kolmanteen tuotantokauteen. Vaikka katselu on hidasta, nautin jokaisesta hetkestä Sillan parissa äärettömästi, ja tuntuu, kuin olisin Sillan myötä saanut palkinnon, jolla voin välillä hemmotella itseäni.
Fun fact: kolmannella tuotantokaudella näytetään ensimmäisen kerran sarjan päähenkilö Saga Norénin kotia ulkopuolelta sekä talon rappukäytävästä. Kävi ilmi, että Saga Norénin henkilöhahmo asuu Malmössa Västra Hamnenin kaupunginosassa samassa talossa ja samassa rapussa, jossa itse majoituin Airbnb-huoneessa toukokuun Malmön reissullani. Toukokuussa en vielä katsonut Siltaa, joten en tiennyt asuvani Sagan naapurissa! 😊
Se, että ylipäänsä sain keittiöremontin toteutukseen. Sellainen savotta siitä kehkeytyi. Lopulta sain keittiön, jota todella rakastan.
Kreikan Kastellorizo on saari, joka vei nurkan sydämestäni.
Täydellinen miniatyyri-saariparatiisi heille, jotka viihtyvät pienissä, kuvankauniissa ja epäturistillisissa paikoissa, joissa kaikki kiteytyy idyllisen maiseman ja rauhallisen elämänmenon tunnelmassa "kellumiseen" ja kiireettömästä olemisesta nautiskeluun.
Käsittämättömän upea paikka, jonka ainutlaatuisesta kuvauksellisuudesta en ehkä koskaan pääse yli.
Tuntuu, että löysin tänä vuonna ihonhoidon "kotiini". Öljyjen merkitys kasvoi, ja löysin minulle sen kaikkein mieleisimmän tavan hoitaa ihoa. Ei sillä, ettenkö yhä pitäisi myös voiteista, mutta öljyjen, ja erityisesti eteerisiä öljyjä sisältävien aromaterapeuttisten ihonhoitoöljyjen holistinen vaikutus hyvinvointiin (ainakin mun hyvinvointiin) on yksinkertaisesti vertaansa vailla muihin ihonhoitotuotteisiin verrattuna.
Olen aina rakastanut tuoksuja niin hajuvesien kuin ihonhoitotuotteiden muodossa, ja aromaterapeuttiset tuoksut ovat vieneet tämän suhteen entistä syvemmälle. Öljyjen maailmasta löytyy aivan uskomattoman ihania tuoksuja, jotka täydentävät hoitokokemuksen tavalla, johon voiteet eivät pysty. Eivätkä voiteet pysty kilpailemaan sen pehmeydenkään kanssa, jonka öljyt jättävät ihoon.
Tunnustan: olen totaalisessa sensorisessa koukussa.
Öljyjen myötä jokainen tavallinen "naamanrasvaus" on muuttunut hemmotteluhetkeksi. ❤️
Tajusin neljä vuotta sitten olevani erityisherkkä.
Siihen asti olin kuvitellut useimpien muidenkin ihmisten kokevan asioita samalla tavalla kuin minä. Välillä ihmettelin, jos joku ei ymmärtänyt, miksi tunsin tietyssä tilanteessa pakahduttavaa liikutusta tai ahdistuin tietyistä äänistä tai kiireestä. Välillä saatoin suorastaan tuomita toisia tunnekylmiksi tai epäempaattisiksi, jos he eivät jakaneet samaa ylitsevuotavaa hellyyttä tai herkistymistä kuin minä. Ärsyynnyin, kun joku kuvaili tunnereaktioitani tietyissä tilanteissa turhan korostuneiksi. Miten niin..? Tältähän kuuluu tuntua, kun jokin on kivaa/ikävää/erikoista/kaunista.
Vasta kun mediassa alettiin enemmän puhua erityisherkkyydestä - jonka olin pitkään niputtanut ei-niin-vakavasti-otettaviin trendi-ilmaisuihin - ja tulin lukeneeksi muutaman syvällisemmän artikkelin aiheesta, oivalsin, että olen itse erityisherkkä.
Erityisherkkyydessä ei ole kyse taipumuksesta loukkaantua tai ottaa herkästi itseensä, kuten olin ajatellut. Erityisherkkyys on synnynnäinen ja pysyvä hermostollinen ominaisuus, johon liittyy hermoston (yli)virittyneisyys ja aistien välittämän tiedon tavanomaista laajempi ja syvempi käsittely.
Erityisherkän hermojärjestelmä reagoi ympäröiviin ärsykkeisiin tavanomaista herkemmin, jolloin näennäisesti pienet asiat ja hienovaraisin muutos ilmapiirissä voivat laukaista voimakkaan tunnereaktion. Tämä tekee erityisherkästä myös herkemmin kuormittuvan ja alttiimman stressille.
En ollut koskaan pitänyt itseäni herkkänä, ennen kuin perehdyin erityisherkkyyteen. Mielestäni olin hyvinkin taffi tyyppi, koska olin puhelias, ulospäinsuuntautuva ja heittäytyvä, ehkä jossain määrin jopa rohkea. Eihän tällaiset seikkailevat papupadat ole herkkiä..?
Mutta kyllä mä olin aina ollut - ominaisuus vain sai nimen vasta myöhemmin.
Millaista on olla erityisherkkä?
Se on yksinkertaisimmillaan sitä, että tunnen jatkuvasti voimakkaasti. Harva asia on minulle sellainen, johon voin suhtautua välinpitämättömyydellä tai laimeasti. Oli kyse sitten iloa tuottavista tai surullisista asioista, joudun hyvin helposti suurten tunteiden valtaan. Olen myös erittäin virittynyt ympäristön sekä lähellä olevien ihmisten tilalle ja tunteille.
Arkiset asiat saavat minut herkästi kyyneliin ja on tavallista, että kadulla vastaan tuleva koira tai ruskan värit läheisessä puistossa saavat silmäni kostumaan. Taide, luonto, kauneuden kokemukset sekä ihmisten ystävällisyys itkettävät minua. Olin toissa päivänä joulukonsertissa jossa itkin puoli tuntia pystymättä lopettamaan, koska jouduin niin syvän liikutuksen valtaan.
Ympäristö vaikuttaa minuun kuin lääkkeen kemikaalit. Esteettiset tekijät kuten valo, arkkitehtuuri, kukkaistutukset ja värit saavat minut parhaimmillaan euforian valtaan. Valolla on aivan erityinen merkitys, ja tietyn lämpöasteen auringonvalo yhdistettynä sopivaan maisemaan on kuin endorfiinipiikki. Vastaavasti harmaus ja monokromaattisuus saavat minut alakuloiseksi. Viime viikkoina olen tuntenut itseni tyhjäksi energiasta, koska sää on ollut niin harmaa. Kun perjantaina ja maanantaina näin vilahduksen auringosta, tulin niin onnelliseksi, että olisin heti halunnut ikuistaa hetken moneen kuvaan ja jakaa onnen tunteen muillekin.
Voimakkaasti tunteminen on tietysti monella tapaa hyvä asia. On ihanaa tuntea rintaa puristavaa iloa pienistä arkisista ilmiöistä ja nähdä kauneutta lähes kaikkialla.
Kuitenkin, erityisherkkyydellä on myös ikävä puolensa. Koska minun tuntuu olevan mahdotonta suodattaa, mitä ärsykkeitä otan vastaan, ja suuri osa ärsykkeistä aiheuttaa voimakkaita tuntemuksia ja ajatusketjuja, kuormitun todella helposti. Tavalliset asiat kuten ostoskeskuksessa kävely tai kavereiden illanistujaiset saattavat uuvuttaa minut nopeasti, kun täytyn aistien imuroimasta informaatiosta. Tunneilmapiiri vaikuttaa minuun äärimmäisen voimakkaasti, ja ahdistun, jos lähelläni joku voi huonosti tai on surullinen, äkäinen tai muuten vain negatiivisesti latautunut. Lyhyetkin altistumiset negatiiviselle tai surulliselle ilmapiirille - vaikkei se edes liittyisi minuun - voivat jättää minut pitkäksi aikaa apaattiseksi ja alavireiseksi.
Aistiärsykkeiden aikaansaama kuormitus korostuu, jos olen valmiiksi stressaantunut muista asioista. Tällöin jopa positiiviset ärsykkeet voivat olla liikaa hermostolleni, ja minun tekee mieli sulkeutua neljän seinän sisään ja välttää mukaviakin kontakteja tai tapahtumia, jotta rauhoitun.
Erikoisia kokemuksia ovat myös myönteisten asioiden överit. Näitä sattuu erityisesti ulkomailla. Joskus koen niin paljon erityisiä ja kauniita asioita, että se laittaa "koneeni tilttiin", ja saatan hetkellisesti mennä lähes toimintakyvyttömäksi. Näin tapahtui esimerkiksi Alaskassa neljä vuotta sitten. Eräänä aamuna en meinannut päästä ulos hotellista, kun mieleni käsitteli kaikkia upeita asioita joita olin Alaskassa nähnyt ja kokenut. Olotilaa saattoi verrata lähes paniikkikohtaukseen; sydän hakkasi, kädet hikosivat ja kehoon melkein koski. Tunsin, että en voi mennä ulos, koska en pystynyt päättämään, minkä hienon asian tänään kokisin. Samalla pelkäsin valintani kautta menettäväni jotain vieläkin hienompaa.
Viime syksynä koin hieman vastaavaa Kreikan Kastellorizossa. Kun liian monta poikkeuksellisen voimakasta myönteistä aistiärsykettä menee "lävitseni" lyhyen ajan sisällä, menen tilttiin. Ehkä Firenzessä taideshokkiin menevien ihmisten kohdalla on kyse samasta ilmiöstä...
Välillä minusta tuntuu, että tarvitsisin kerran vuodessa kunnon aisti-detox-loman. Sulkeutuisin erämaamökkiin resetoitumaan, kauas ärsyketulvasta, muista ihmisistä ja teknologiasta. Puhdistaisin mielen kovalevyn kaikesta ylimääräisestä.
Haluan tuntea vahvasti ja haluan olla juuri tällainen, mutta en haluaisi jatkuvasti uupua kaikesta ympäröivästä. Miten voisi suodattaa juuri sopivasti sykähdyttäviä asioita, ilman että joutuu virran vietäväksi ja aallot lyövät yli. Miten voisi tuntea kohtuudella, ja suojata itseään liialta vastaanottamiselta - samalla säilyttäen herkkyyden aistia ne pienet, häivähdyksenomaiset heijastukset jotka tekevät tuikitavallisesta arjesta niin rikasta ja kaunista.
Tätä miettii moni kaltaiseni, iloiten ja uupuen ominaisuudestaan.
Kuka teistä tunnistaa itsessään erityisherkkyyttä?
