"I feel all thin, sort of stretched, if you know what I mean: like butter that has been scraped over too much bread."
Minulle on näköjään muodostumassa vuotuiseksi tavaksi kirjoittaa iän ja vanhenemisen kokemuksestani. Jotenkin siitä tuntuu kiinnostavalta kirjoittaa. Joten kirjoitan.
Tiedättekö mitä olen ajatellut viime aikoina? En vain viime kuukausina, vaan totta puhuen pari vuotta.
Minusta tuntuu, että olen elänyt todella, todella pitkään. Ja olen (vasta) 47-vuotias.
Silti minusta tuntuu, kuin olisin voinut elää useamman ihmisen elämän.
Ajattelin tätä jälleen paljon ollessani tällä viikolla Ahvenanmaalla. Vuodet, jolloin asuin saarella pysyvästi, tuntuvat kuin toisen ihmisen elämältä. Myös blogikirjoitukseni Ahvenanmaasta vuosilta 2009-2019 tuntuvat kuin asioilta, jotka ovat tapahtuneet toiselle ihmiselle. Niistä ajoista tuntuu olevan…. niin kauan. 2019 oli vuosi, kun olin viimeistä kertaa töissä vanhassa työpaikassani Maarianhaminassa, ja koska tuo työyhteisö oli minulle hyvin merkityksellinen ja vaikutti elämässäni todella pitkään – tietyllä tapaa voin jopa sanoa kasvaneeni aikuiseksi siinä yhteisössä, tuon ajanjakson päättyminen tuntuu kuin sulkeneen yhden elämän taakseen.
Elämässäni on ollut muitakin merkittäviä ja teräväpiirtoisia ajanjaksoja. Kaikki ovat poikenneet suurestikin toisistaan; maantieteellisesti, sosiaalisesti, ammatillisesti. Jokaiseen on liittynyt tragediaa ja paljon kivuliasta kasvamista. Luulen, että juuri tämä vaikuttaa kokemukseeni elämästä. Elämäni ei ole ollut tasaista linjaa, jossa tapahtumat ovat johdonmukaisesti seuranneet toisiaan. Elämäni on kuin sarja näyttämöteoksia, joissa yhteisenä nimittäjänä on suuren menetyksen lapsena kokenut ja siitä toipumisen reunalle jäänyt naishenkilö.
Joskus mietin, tuleeko elämäni summa olemaan tämän menetyksen kanssa matkustamista. Minusta on tullut juuri sellainen kuin olen tuon tapahtuman takia. En voinut enää valita elämääni eri tavalla, koska reppuuni laitettiin tuo asia, ja reppu nostettiin selkääni.
Joskus mietin myös, onko tuo reppu hidastanut matkaani. Onko se tehnyt taipaleestani niin hidasta. 47 vuotta ei ole valtavan pitkä aika (vielä 1700-luvulla olisi ollut..!), ja kuitenkin se tuntuu paljon pidemmältä.
18-vuotiaana ehkä olin henkisesti 15. 25-vuotiaana 18. 30 täytettyäni olin kenties juuri astunut parikymppisyyteen. Nyt 4-kymppisenä en ole enää minkään ikäinen, tunnen itseni vain – eläneeksi.
Viime vuoden elokuussa kirjoittamassani postauksessa mietin, että en koskaan ikään kuin kypsynyt äitiyteen. Ettei kehoni tai mielenikään koskaan tuntunut riittävän valmiilta synnyttämään tai olemaan äiti. Kokemukseni elämän ja kasvamisen hitaudesta tuntuu menevän yksiin tämän tunteen kanssa. Jos henkinen tilani on vielä 3-kymppisenä ollut se, että olen suunnilleen vasta aikuistunut, ei ihmekään, ettei minussa myöskään ollut tunnetta valmiudesta äitiyteen.
Viime aikoina Bilbo Reppulin sanat Sormusten Herra -kirjasta ovat nousseet usein mieleeni. Ne sanat tuntuvat minun kokemukseltani, vaikka ne kuvaavat aivan toisenlaista elämäntilannetta kuin omani.
"I feel all thin, sort of stretched, if you know what I mean: like butter that has been scraped over too much bread."
”Tunnen oloni ohueksi, ikäänkuin venytetyksi, jos tiedät mitä tarkoitan: kuin voi, jota on levitetty liian suurelle leipäpalalle.”
Bilbon sanat viittaavat syvään uupumukseen, jota hän kokee elettyään 111-vuotiaaksi valtasormuksen kanssa.(Sormus antoi hänelle valtaa ja mahdollisti pitkän elämän, mutta vei myös energiaa ja muodostui psyykkiseksi ja fyysiseksi painoksi).
En koe itse olevani uupunut tai millään tavoin tyhjiinvalutettu, mutta samaistun kokemukseen siitä, että olo on venytetty. Että elämää on jatkunut niin pitkään, ja olen kokenut niin monenlaisia asioita – aina vain kantaen reppua ja sen sisältöä - että se alkaa tuntua ”liialta” yhden ihmisen koettavaksi. Olisin jo toivonut saapuneeni kotisatamaani ja painon hellittäneen selästäni. Niin ei kuitenkaan ole tapahtunut.
Jos tässä kokemuksessa on jotain hyvää, niin se, että tunnen tyytyväisyyttä ja täyttymystä siitä, mitä olen ehtinyt kokea. Tunne siitä, että vielä on jotain tekemättä, on poissa.
Vaikka olen surullinen monesta asiasta, olen myös valtavan iloinen monesta asiasta. Hyvien asioiden puoli on ehdottomasti vaa’assa painavampi.
Pidän itsestäni vajavaisuuksineenkin ja pidän siitä, että olen saanut tehdä elämässäni sellaisia töitä, joista todella pidän. Olin opiskeluaikoina mm. töissä Postin joulukorttilajittelussa, ja rakastin sitäkin työtä! Olen saanut elää hyvää elämää. En voisi väittää muuta, edes kaikki ikävät tapahtumat mukaanlaskettuina.
Olen tutustunut suureen joukkoon upeita ja merkityksellisiä ihmisiä, jotka ovat olleet mulle niin ystäviä, opettajia, tukijoita kuin rakastettujakin. Se, mitä voi oppia toisilta ihmisiltä, on elämän tärkeimpiä asioita. Toivon, että en koskaan lopeta oppimista. (Tiedän, että en lopeta!)
Kun tulen vanhemmaksi, turvan ja tuttuuden merkitys korostuu. En enää etsi seikkailuja tai jotain uutta. Se on mukava tunne.
Olen todellakin jo nähnyt paljon, ja kaikki mahdollinen tuleva on hienoa bonusta, jonka otan kiitollisena vastaan – mutta en enää juokse sen perässä, tai koe olevani vajaa ilman jotain, mitä en ole tähän saakka saanut.
Turvallisuuden tunne on se, johon olen vielä matkalla.
Olen menettänyt turvasatamia elämässäni, ja nyt jäljellä on oikeastaan vain yksi tehtävä.
Että löydän turvasataman myös itsestäni, ja voin jonain päivänä huomata, että reppu ei enää paina.
