Tämän kirjoituksen otsikko voisi olla myös "Hei, olen hidas". Tämä on omalla tavallaan sisarkirjoitus postaukselle Hei, olen perfektionisti.
Sillä erolla, että perfektionisti olen ollut aina, hitaus on uusi ominaisuus. En ole syntynyt hitaaksi, mutta elin elämääni tavalla, jonka seurauksena nyt olen sellainen.
Hitaus on tietyssä mielessä nykyään tavoiteltava ja positiivinenkin asia. Slow life. Hidas elämä. Kaikkia neuvotaan hidastamaan. Hidastaminen onkin varmasti hyvä juttu. Mutta pysyvä hitaus ja kognitiivinen jähmeys.... se on seuraus ja kuin "jälkitauti", johon on totuteltava. Joka on vain hyväksyttävä. Jota erityisesti perfektionistin minussa on ollut vaikea hyväksyä, mutta pikku hiljaa sekin on alkanut tulla sujuiksi asian kanssa. Nyt olen tällainen, ja haluan pitää itsestäni myös tällaisena.
On ollut jännä asia oivaltaa, että sairastin monta vuotta julkisesti tajuamatta sitä kunnolla itse. Jälkeenpäin oireilua on helppo ollut nähdä kirjoituksissani.
Lasken, että sairastuin kroonisen stressin johtamaan uupumukseen loppuvuodesta 2011. Konkreettisin oire oli kuukautisten poisjääminen. Koko elämäni suunnilleen kellontarkat kuukautiset jäivät pois tammikuussa 2012, ja pysyivät poissa jouluun 2019 saakka.
Olin kroonisessa stressi- ja ylivirittyneisyystilassa yli kahdeksan vuotta. Uupumus oli varmasti alkanut jo paljon aikaisemmin, kuukautisten pois jääminen vain oli selkein fyysinen oire. Keho oli saavuttanut sen tason väsymys- ja tulehduspisteen, että se katsoi, että tämä nainen ei nyt ainakaan ole kelvollinen pitämään huolta mahdollisesta jälkikasvusta, ovulaatio poikki.
Olin sairas niin pitkään, että sairaudesta tuli normaali ja kadotin tajun sille, miltä pitäisi tuntua, kun palautuu. En enää tiennyt, mitä on palautuminen.
Ilman kuukautisten piirtämää konkreettista hätähuutoa, en ehkä vieläkään osaisi hahmottaa, kuinka kauan olin sairas.
30 ensimmäistä vuotta elämässäni olin monella tapaa nopea. Olin lapsesta saakka vilkas ja loputtoman energinen. Liikuin nopeasti, puhuin nopeasti, päättelin nopeasti. Opin nopeasti.
Opin kirjoittamaan kirjoituskoneella jo ennen kuin osasin kunnolla kirjoittaa käsin. Opin sujuvan englannin kielen taidon pelkästään katsomalla Sky Channelin piirrettyjä. Koulu oli minulle helppoa. Olin niitä oppilaita, joiden ei juuri tarvinnut lukea kokeisiin tai panostaa läksyihin. Asiat jäivät helposti mieleen ja minulle oli yksinkertaisesti helppo oppia ja omaksua uusia asioita.
Moni asia oli vaivatonta. Saatoin upota minua kiinnostaviin asioihin tunneiksi, vailla kiireen tai paineen tuntua. Ei ollut paineita tai tunnetta siitä, missä ajassa mistäkin pitäisi suoriutua. Oli vain asioita, joihin oli kiva perehtyä.
En oikeastaan tuntenut käsitteitä 'väsymys' tai 'tylsyys'.
Vuodesta 2009 eteenpäin kaikki muuttui hyvin nopeasti. Digiympäristö oli jo aiemmin alkanut mahdollistaa kaikenlaisten asioiden opiskelun ja harrastamisen yhä vain nopeammalla tahdilla. Tiedonhankinta oli muuttunut täysin. Kuten myös mahdollisuudet hyödyntää taitojani ja vahvuuksiani. Internet-platformi tarjosi paikan, jossa saatoin oppia, jakaa, tehdä, tutustua, verkostoitua ja kehittyä ihan koko ajan - siihen oli mahdollisuus päivän jokaisena tuntina. Houkutus, johon oli helppo kadota. Katosinkin.
Sitten sairastuin.
.
Ollaan vuodessa 2021. Aloitin toipumisen tien vuonna 2018 ja olen nyt hyvällä mallilla. Mieli alkoi palautua ensin, ja vuonna 2019 kehokin viimein tervehtyi. Sain kuukautiset takaisin joululahjaksi, jouluaattona. 🙏🏻
Tylsyyttä en tunne edelleenkään, mutta nyt kaikki on hidasta.
Mietin hitaasti, kirjoitan hitaasti, valmistaudun hitaasti. Teen ihan kaikkea hitaasti, koska kognitiiviset prosessit päässäni vievät aikaa. Perfektionisti-puolen ylikorostunut huolellisuus pidentää prosesseja entisestään. Uuden oppiminen on paljon vaikeampaa kuin ennen, keskittyminen on pirstaleista ja asioiden muistiin painaminen äärimmäisen haastavaa.
Jos yritän tehdä ja suoriutua nopeasti, keho reagoi heti kohonneella pulssilla ja hädän tunteella. Kiireen tunne johtaa hyvin nopeasti ahdistukseen ja sen pitkittyessä keho menee lopulta hälytystilaan ja putoaa alentuneeseen toimintakykyyn.
Tilanne saa minut välillä melkein itkun partaalle turhauttavuudessaan.
Kirjoitin hiljattain Instagram-julkaisussa, miten järkyttävää oli tajuta, että en pystynytkään tuosta vain oppimaan kreikkaa kielikurssilla. Kieltä, jonka maassa olen viettänyt elämäni aikana yhteensä pari vuotta. Edes numerot eivät jääneet minulle mieleen.
Kun minulle annetaan ohjeita, minun pitää kirjoittaa ne heti ylös. Mielellään jopa piirtää niiden viereen kuvallinen versio asiasta, ohjeistettavasta asiasta riippuen. Ja sitten pitää vielä muistaa, mihin talletin ohjeet. Kännykässäni on loputtomasti muistiinpanoja, jotka auttavat minua muistamaan, mihin olen laittanut mitäkin asioita.
Välillä minulla on olo, kuin pääni olisi jollain tapaa vammautunut. Tai osa sen kapasiteetista (ehkä pysyvästi) sulkeutunut.
Monen vuoden taukoamaton ylikuormitustila jättää jälkensä, ja minulle se on tämä. Välillä olen valtavan vihainen itselleni, että päästin tilanteen tähän. Mutta nykyään yhä vähemmän. Tapahtunut on tapahtunut, ja nyt haluan olla itseäni kohtaan ennen kaikkea lempeä ja myötätuntoinen.
Erityisesti perfektionisti-minälle tämä on hankalaa, mutta onneksi sekin on muuttunut armollisemmaksi. Se tietää, että teen parhaani. Ja siihen parhauteen kuuluu hitaus. Olen yhtä hyvä kuin ennenkin, mutta täytyy vain hyväksyä, että nyt hitaampana. ❤️
Aivoja voidaan muokata ja kuntouttaa läpi elämän. Aivot säilyvät koko elämän ajan plastisina ja vastaanottavaisina, ja todennäköisesti monen vuoden kroonisen stressin vaurioitakin voi elvyttää ja vammaa kuntouttaa. Minäkin haluan tehdä niin.
En kuitenkaan enää pyri takaisin entiseen nopeuteen, koska sellainen vaatimus tai odotus aiheuttaa stressiä. Ei minun tarvitse olla entisenlainen. Mielelläni kuitenkin jonain päivänä vielä puhun kreikkaa, ja tavoittelen uusia taitoja, kuten vaikka purjehdusta. Kaikki menee varmasti hyvin hitaasti, mutta mihinkäs tässä on kiire? Elämä on menossa juuri nyt :)
30 comments on “Ajatuksia hitaudesta”
Kiitos tästä. Yhteiskunta ja elämä vaatii nykyään nopeutta. Pitää työskennellä, syödä ja harrastaa nopeasti. Lepokin pitää olla tehokasta ja nopeaa. Stressi, uupumus ja mademnus on uusi kansantauti. Vanha kansa sen jo tiesi "hiljaa hyvää tulee".
❤️
Sairastumisen/vammautumisen jälkitilan oireisiin on rankkaa sopeutua, eikä se käy hetkessä. "Uutta päin" on minusta hyvä asenne. Uupuminen kävi varmasti pikku hiljaa, joten toipuminen saattaa myös viedä aikansa. Ehkä olet vasta puolitiessä. 😊
Mulla on liikenneonnettomuudesta seurannut aivovamma, ja pystyn hyvin samaistumaan suruun entisestä minästä, jota ei enää ole. Se prosessi täytyy vain käydä läpi ja olla itselleen empaattinen: "Voi sua, onneksi pärjäät tänään kuitenkin jo näin hyvin."
Kognition hitaus ym. eivät näy päälle päin, kuten ei aivovammakaan näy. On raskasta ja välillä haikeaa selittää ja muistuttaa muille, että mulla on nyt tämä, siksi en osallistu/muista/sanon asiat väärin. Nyt on kaikista tärkeintä, että hoidat ja hellit itseäsi.
Voimia uudenlaiseen elämänvaiheeseen! ❤
Kiitos Kanerva ❤️ Voi hyvin olla, että olen vasta puolitiessä omalla matkallani. Jopa aika todennäköistä.
🙏🏻💙
Tuo, että kognition hitaus ei näy päälle päin, ja siihen liittyvä selittelyn tarve (sekä välillä myös selitysten 'epäuskottavuus' 😔, "camoon, ei tää nyt näin vaikeeta voi olla, et sä nyt niin tyhmä ole!") on tuttu murheen aihe. Kuin siinä ei olisi jo tarpeeksi, että suree itse sisäisesti "vammaansa", kohtaan välillä vähättelyä ja haluttomuutta ymmärtää, että nyt olen tällainen. Ei ainakaan auta vahvistumaan.
Joskus tuntuu, että psyykkiset vauriot ja ongelmat ovat sellaisia, joita toisten ihmisten on mahdoton kunnolla hyväksyä "oikeiksi" haasteiksi. Jos ulos päin on suhteellisen välkyn ja pärjäävän oloinen ihminen, ei "näkymättömästi" syntyneitä pään ongelmia ikäänkuin haluta hyväksyä "oikeiksi" vammoiksi tai sairauksiksi jotka tulisi ottaa huomioon vuorovaikutuksessa kanssani. En tiedä miten on onnettomuustaustalla..? On tosi kurjaa, että joudut selittämään ja muistuttamaan vammastasi, joka muiden pitäisi pystyä huomioimaan hienotunteisesti ja muistaa, että se vaikuttaa taustallasi.
❤️
Pärjään arjessa ok, mutta piristävän lääkityksen tartten työpäiviin - työni on hektistä ja vaativaa. Osa "ei muista" vammaani, harva edes käsittää, mitä se tarkoittaa. Jotkut läheisistäni kieltäytyvät hyväksymästä, että olen muuttunut, ja se surettaa mua eniten. Aivovamma ei ole älyvamma, vaan se aiheuttaa monenlaisia oireita, kuten tarkkaavuuden ja keskittymisen haasteita ja muistin ongelmia. Pahinta on ehkä fatiikki, voimakas väsymys, jos/kun on ylikuormittanut aivojaan. En todellakaan enää kykene samaan kuin ennen vammautumista. Tosiasiassa joudun kamppailemaan erinäisten oireiden kanssa päivittäin ja rajaamaan esimerkiksi tapaamisia, ärsykkeitä, puhelinkeskusteluja (!)... Olen valinnut olla avoin ja sitä kautta tuoda tietoisuuteen usein ehkä vaietun pulman. Vertaistuki on yleensä mahtavaa asiassa kuin asiassa, mutta sekään ei ole niin yksiselitteistä, kun olen kuitenkin työkykyinen keskivaikean aivovammani kanssa (monet ovat sairaseläkkeellä sen vuoksi). Pitkä sepustus, mutta tunnistan tosi paljon oloistasi ja tunnelmistasi tällä oirekirjollani. ❤
Kiitos kun avasit näin paljon itsestäsi ja tästä asiasta. 🙏🏻 Vertaistuki on (minullekin) tärkeä voimavara, ja se on varmasti yksi syy, miksi olen omasta haasteestani julkisesti kirjoittanut. En tunne IRL ketään, joka samaistuisi tilanteeseeni, eikä osa läheisistäkään pysty aina antamaan sellaista ymmärrystä, mitä kaipaisin. Hitaus saa minut helposti tunteman itseni todella huonoksi, ja se on väärin. Helpottaa vähän lukea toisten, vastaavanlaisista kokemuksista 🙏🏻
Sinun tilanteesi on varmasti monella tapaa vielä vaikeampi, tai näin mä ajattelen, koska taustalla on onnettomuuden kaltainen trauma, jolla on vielä muitakin ulottuvuuksia kuin aivovamma. Olen tosi pahoillani kuullessani, että ihmisillä riittää niin vähän ymmärrystä myös "konkreettisen", fyysisesti tapahtuneen trauman seurauksena syntyneisiin kognition haasteisiin. Jos ihmisten saattaakin olla vaikea ymmärtää esimerkiksi uupumuksen jälkiseurauksia (kun uupumus on niin abstrakti asia), olisi luullut, että onnettomuuden kaltaisen trauman jälkitila olisi edes helpommin käsitettävä toimintakykyyn vaikuttava tekijä.
En osaa muuta sanoa sinulle kuin 💛🧡❤️ Tämän kanssa on vain oltava, ja keskityttävä uskomaan omiin taitoihinsa ja kykyihinsä vamman kanssakin.
Todella ihanaa, että kerrot avoimesti vaikeasta aiheesta, kiitos. <3 Itselläni on samantyyppistä pitkittynyttä stressiä jo vuosikaudet takana, ja unettomuuden sain siihen päälle muutama vuosi sitten. Keho todellakin yritti kertoa, että hidasta jo! Ja vihdoin tajusin hidastaa tarpeeksi ja kunnolla. Voin samaistua turhautumisiin ja ärsytykseen, kun pää vain ei toimi kunnolla. Muisti on heikko, sanat ovat hukassa, enkä jaksa kuin murto-osan siitä ärsykekuormasta, joka ennen oli normaalia. Tekstin tuotto on välillä naurettavan vaikeaa entiseen verrattuna. Kiire tai muu ylikuormitus saattaa aiheuttaa lamaantumisen, jolloin kävelykin on superhidasta ja ajattelu takkuaa, kuin tervassa yrittäisi tarpoa. Mutta ajan kanssa hiljalleen ja juurikin hitaalla kiireettömyydellä uskon aivojen vähitellen toipuvan. Ei entiselleen, mutta uudeksi minäksi. :)
❤️❣️
Voin allekirjoittaa kaiken, mitä kirjoitit, myös omalla kohdalla (poislukien unettomuuden).
Juuri tämä. Hitaus turhauttaa, mutta jos yrittää tehdä kiireellä, tai ympäristö aiheuttaa kiireen, tekeminen hidastuu vielä entisestään kehon lamaantuessa. No, tämä on johtanut siihen, että vältän kiirettä kaikin mahdollisin keinoin, ja olen jo hyväksynyt, että teen kaiken lähes tupla-ajalla kuin ennen. Annan siihen itselleni myös luvan.
Olen myös alkanut käyttää rahaa ostaakseni itselleni vähemmän kiirettä. Paras esimerkki on taksi; käytän sitä nykyään aina, kun haluan säästää hermoja jonnekin lähtiessä. Etenkin kun olen lähdössä reissuun ja junalle, lähtöön liittyvä kiire (koska pakkaan ja siivoan niin hitaasti ennen lähtöä) aikaansaa niin paljon stressiä, että junalle vievä taksi on pieni sijoitus rauhallisemmasta lähtötunnelmasta 🙏🏻
Ei voi palata siihen, millainen oli ennen. Koska se juuri on se syy, että on tullut sellaiseksi millainen on nyt...
Erittäin hyvin sanottu.
Itsekin loppuunpalamisesta ja pitkään jatkuneesta stressistä palautuvana jäin pohtimaan, onkohan varastorauta-arvojasi mitattu? Rautavarastojen alhaisuus voi myös aiheuttaa ns. aivosumua ja vaikeuksia mm. juuri muistin ja uuden oppimisen kanssa.
Moi Satu.
Tämä rautajuttu on hyvä esimerkki mun pään toiminnasta. 😔 Minulle on aiemminkin "aivosumusta" kirjoittaessa ehdotettu rauta-arvojen tarkistamista, ja olen niin aikonut/halunnut tehdäkin.
Tällä hetkellä, huhtikuussa 2021, tilanne on se, että en muista, olenko koskaan noita rauta-arvoja tarkistuttanut. 😞 Todennäköisesti en, mutta yhtä hyvin olen myös saattanut sen tehdä. Voi olla, että rauta-arvot on tarkistettu, ja ne ovat olleet ok, ja sitten olen unohtanut asian.
Sain tämän kirjoitukseni jälkeen eri kanavissani jälleen useita kehotuksia tarkistaa rauta-arvot, ja nyt olen varannut ajan mittaukseen 👍
Luultavasti sinun aivoihisi vaikuttaa sairauden lisäksi ikä. :) Iän myötä ihminen vaan käy hitaammaksi, ja ei ainoastaan keholtaan, vaan myös järjeltään.
Itse olen kokenus samanlaista aivosumua, joka paljastui myöhemmin kilpirauhassairauden aiheuttamaksi. Tilanne koheni huomattavasti, kun sain lääkityksen.
Noin vuosi sitten oireet alkoivat palata. Olin väsynyt, järki seisoi päässä enkä muistanut kertakaikkisesti yhtään mitään. No kappas, rauta-arvot olivat ihan olemattomat. Oletko käynyt mittauttamassa omasi? Myös ferritiinin? Lihaa syömättömällä raudan saanti jää usein liian vähäiseksi, vaikka söisi kanaa ja kalaakin.
Epäilemättä.
Aika rauta-arvojen mittaukseen myös varattu.
Samaistun, vaikka minulla uupumuksen jälkeinen "vammautuminen" koskee enemmän fyysistä kykyä tehdä asioita, en esim. jaksa enää liikkua normaalisti enkä tehdä yhtä montaa asiaa päivässä kuin ennen (kävelylenkki ja ruuanlaitto saattaa riittää ohjelmaksi viikonloppuna). Tämä on välillä turhauttavaa aktiiviselle miehelleni. Itsemyötätunto on tärkeää, mutta välillä kieltämättä harmittaa sekä suututtaa se, että päästin itseni suorittamaan niin paljon, että lopulta uuvuin. Toivon, että raudanpuutteen korjaaminen auttaisi vähän, mutta olen kohta 4 vuotta ollut rautakuurilla sekä panostanut palautumiseen, ja vaikka tilanne on lähellä normaalia elämää, ei se ole minulle normaalia, koska olin tottunut niin aktiiviseen elämään. Kiitos kun kirjoitat näistä asioista. Tuntuu hyvältä kuulla, ettei ole ainoa, joka ei tuosta vaan tervehdy, kun alkaa meditoimaan tai saa rautainfuusion.
❤️❤️
Tässä paras lääke ja hoiva on tosiaan myötätunto ja lempeys, ei mikään muu (ravitsemusasioiden ohella, tietysti). Ympäristökin voisi merkittävästi vaikuttaa siihen, miten koemme itsemme ja suorituskykymme, mutta valitettavasti vallitseva suorituspainotteinen "tehoelämäntyyli" ei parhaalla tavalla auta vahvistamaan jo kyydistä tippuneita. Se on tosi kurjaa.
Hidastamisen tärkeydestä puhutaan paljon, ja se on termi, jonka periaatteessa melkein kaikki allekirjoittaisivat, jos asiasta keskustellaan. Tuntuu, että nopeus on kuitenkin jotain, joka on "koodautunut" ihmisiin kauttaaltaan yleistä oloa ohjaavaksi "arvoksi", eikä moni ehkä edes ajattele sitä. 'Nopeus' on kuin elämisen ja olemisen standardi. Pitää reagoida nopeasti, ymmärtää heti ensimmäisellä selityksellä, osata vähällä neuvomisella, olla valmis ennenkuin kysytään.
Olen jotenkin niin väsynyt tähän "arvoon". Välillä rehellisesti vihainen. Miksi 'nopeus' on niin tärkeä mittari ihmisen kyvykkyydestä. No, tiedämme tietysti miksi: suoritusyhteiskunta. Se vain väsyttää, turhauttaa ja suututtaa. Aion kuitenkin yrittää sisäisesti taistella tunnetta vastaan. Minä olen ihan yhtä hyvä ja kyvykäs, vaikka teenkin hitaasti.
Niin olet sinäkin ❤️
Hei, en osaa "käyttää" tätä blogiasi, joten kysyn tämän kirjoituksesi kommenttiosiossa voisitko testata Kolme Cosmeticsin seerumin? Tuote kiinnostaisi kovin, mutta en ole vielä raaskinut ostaa sitä.
Kiitos vinkistä, voin testata :) Sarja kiinnostaa itseänikin. Seerumin (tai 'kasvoöljyn', millä nimellä itse tuota kutsuisin), inci on kyllä oikein hyvä, sen voi todeta testaamattakin 👍
Tosi tärkeää että jaat tämän seuraajillesi, tämä auttaa monia ja toivottavasti herättelee ihmisiä ennen sitä pahinta burn outtia. 🙏🏻 Muistan kun postasit burn outista joskus vuosi sitten ja kommentoin että yksi omista burn out oireistani oli muistin menetys työmatkoilla ja monen monta kertaa 'heräsin' väärässä osassa kaupunkia kun olin hypännyt väärän junan kyytiin, en huolimattomuuttani vaan sitä että aivoni olivat blokannut minulta kaiken. Kaikista pahinta siinä oli pelottavuuden tunne, se että 'heräs' ihan muualta kuin viimeksi muisti missä oli. Minulla oli muitakin oireita, joiden takia tajusin että en pysty elämään samoin tavoin ja muutin elämääni. Nyt 2021, puolitoista vuotta sen jälkeen kun pahimmat burn out oireet olivat, hitaasti tästä pääsee eteenpäin, mutta kyllä tästäkin palautuu, ehkei ihan samana, mutta yhtä arvokkaana.❤ Mitä itsellä olen huomannut on - normaali sanojen muistaminen, joka tekee välillä kommunikoinnin vähän koomiseksi kun en pysty muistamaan vaikka sanoja kuten porkkana, auto jne. Siinä sitten yritän sepitellä mitä tarkoitan.
😢 Voin vain kuvitella, miten hurjalta tuollainen tuntuu....
Onneksi olet saanut muutoksen aikaan ❤️ Hienoa! ❤️
Tuttua... Sanojen totaalisesta katoamisesta viimeistään huomaa, kun on uuvuttanut itseään liikaa. On se hullu tunne kun puhuu omaa äidinkieltään, eikä yhtäkkiä saa sujuvaa lausetta aikaiseksi eikä saa kiinni tuikitavallisista sanoista.... Alussa se pelotti ja nämä oireet saivat minut jopa epäilemään kasvainta, mutta nyt olen oppinut ymmärtämään sammaltamista. Kun on tarpeeksi väsynyt, aivot ovat kuin päihtymystilassa. Sitten täytyy vain varmistaa, että lepää, ja "selviää" ☺️
Kiitos, että jaoit tämän. Moni saa tästä varmasti vertaistukea ja rohkeutta siihen, että asioita puhutaan avoimemmin ja että ne tulevat esille ja tulevat hyväksyttäviksi. Kun uupumisesta puhutaan enemmän, siitä tulee normaalimpaa, ja ehkä sitä myöten myös yhteiskunnan odotuksiin saadaan muutosta.
Nopeus ja tehokkuus ovat varmasti vääristyneesti todella arvostettuja ominaisuuksia tällä hetkellä. Samoin kaikenlainen multitasking ja jopa se, että pärjää vähällä yöunella. Useampikin ns. tehoihminen kirjoittaa hyvin avoimesti ja kehuskellen siitä, kuinka nukkuvat esimerkiksi vain 4-5 tuntia yössä ja saavat senkin ajan tehokkaasti käyttöön. Myös Elon Musk kertoo nukkuvansa kuusi tuntia yössä. Nykyään kun muutenkin pitää olla koko ajan tavoitettaavissa ja useamman eri median kautta, niin ei ole ihme, että ihmiset ovat lopen uupuneita ja voivat huonosti. Pitkään nukkumista pidetään laiskotteluna ja tavoittamattomuutta epämotivoituneen tai töitä välttelevän ihmisen käytöksenä. Tämä siis ennen kuin on todella tunnettu tai menestynyt, sen jälkeen tuntuu, että voi puhua avoimestikin downshiftaamisesta. :)
Toinen asia mikä on huomattavaa, on ihmisten ikä ja sille asetetut vaatimukset sekä niiden muutos. Nykyään on näytettävä nuorelta ja käyttäydyttävä nuorekkaasti, jos haluaa menestyä. Muistan aikoinaan, että olin kaverin perheen kanssa pyöräilemässä ja hänen äitinsä sanoi, että kaikkien pitää ajaa hitaammin, kun isä on jo 44 vuotias. Siis 44! :) Nykäänhän se ei ole kenenkään mielestä ikä eikä mikään. Yli 40-vuotiaana pitäisi jaksaa ihan samaan malliin kuin 20-vuotiaana. Ja vielä 50-vuotiaanakin. Väsymys ei saa näkyä toimissa eikä kasvoilla. Antiage-voidetta kasvoille, valokynää silmien alle ja menoksi, tuntuu olevan naisille annettava viesti naistenlehdissä samaan aikaan kun toisella sivulla puhutaan armollisuudesta ja oman ajan ottamisesta. Kovin on siis ristiriitaista.
Tuo sinun sairastumisesi osui siinä mielessä ikävään aikaan, että ihmisessa tapahtuu paljon, niin henkisesti kuin fyysisestikin, 30-40 ikävuoden välillä. Voi hyvin olla, että osa muutoksista olisi tapahtunut muutenkin. Joidenkin teorioiden mukaan ihmisen minuus ja olemus muokkautuu vasta 30 ikävuoden tienoilla ja sen jälkeen. Olen viime aikoina lukenut aiheesta paljon, sillä osaan samaistua tuohon ajatukseen, että kaipaa itsestään jotain, jota ei vain enää ole. Itselläni se on eri ominaisuus kuin sinulla, mutta suru ja luopumisen tuska voi hyvinkin olla samankaltaista. Eräs tutkija käytti termiä: Tervetuloa aikuisuuteen. Se tuntui ensikuulemalta todella julmalta, mutta olen sen avulla oppinut ehkäymmärtämään, että osa siitä jota kaipasin (ja kaipaan edelleen) oli oikeasti osaltaan nuoruuteen ja jopa lapsuuteen kuuluvaa. Ehkä olin alkujaankin pitänyt siitä kiinni liian pitkään.
Tästä aiheesta on vaikea kirjoittaa lyhyessä tekstissä, toivottavasti ajatuksesta sai edes jotain kiinni.
Sinulla on aina niin hienosti sanoitettuja kommentteja 🙏🏻 Niitä on ilo lukea. Voin allekirjoittaa paljon kaikesta mitä kirjoitat, olen miettinyt näitä kaikkia.
Tänä päivänä ei enää "saa" olla luonnollisesti hitaampi ja väsynyt myöskään iän myötä, laiska saa olla sitten eläkkeellä, näin niinkuin karkeasti sanottuna. Näinköhän minun elämäni aikana luontainen hitaus ja aito hidastaminen nousee arvoonsa... pahoin pelkään, että ei. Hidastaminen on kuin kiiltävä muotitermi jota heitellään sinne tänne, vaikka työelämässä sitä ei todellisuudessa arvosta kukaan. Todellisuudessa hidastaminen jää kiiltämään pääsääntöisesti "glossy-lehtien" palstoille ja mindfulness-kursseille. Tosielämässä hitaus on kuin vamma, josta täytyy parantua ja josta täytyy yksiselitteisesti pyrkiä pois päin.
Hyvin muotoiltu. Nimenomaan tuo, että hidastaminen jää sinne glossy-lehtien sivuille.
Tuntuu, että tosielämässä pääsee hidastamaan (ehkä) vasta sitten, kun on ollut vuosikausia tehokas ja edennyt niin korkealle, että joku muu nopea tekee sen tuottavamman työn. Varsinkin Suomessa tuntuu, että kaikki pitää tehdä tehokkaasti. Aamuisin ei saisi jäädä haahuilemaan ja lounaat on pidettävä lyhyenä. Ei tarvitse mennä kuin etelä-eurooppaan, niin lounaiden pituus on ihan eri luokkaa kuin Suomessa. :) Ja onhan se ihan eri asia istua rauhassa lounaalla ja jutella jonkun kanssa tai vain katsella elämää, kuin syödä nopa ja tehokas mikrolounas työpaikan sosiaalitilassa.
Etelä-Euroopan lounaat..... ❤️ Meidän suomalaisten 20 minuutin mikrolounaat tiivistävät tehokulttuuristamme kaiken olennaisen.
Taksi. ❤ Loppuunpalamisen jälkeen uusi slogan on "En enää muista mitä olen unohtanut". Uupuneille on myös oma yhdistys Uupuneet ry (https://uupuneet.fi/), jonka jäsen olen, mutta jonka toimintaan en ole jaksanut osallistua. 🙂 Tällä viikolla elämän ensimmäistä kertaa psykiatrille, saa nähdä mitä sieltä irtoaa. Ja keski-ikäisiähän me ollaan, ties mitä esimenopaussia tässä tietämättään käy läpi.
Kiitos Uupuneet Ry -vinkistä ❤️ Voisin kyllä harkita liittymistä - ja tällaista vertaistukryhmää olisin kaivannut jo vuosia sitten (silloin nimenomaan...)
🙏🏻🥳
Samaistun täysin sun ajatuksiin. Olin aina koulussa nopea oppimaan ja opiskelu oli yliopistossakin mulle tosi helppoa. Nyt aikuisena vieraan kielen opiskelu kansalaisopiston hyvinkin leppoisassa tahdissa vaatii multa sen verran ponnistelua, että tuntuu kuin olisin tyhmentynyt ja paljon. Samoin toi ohjeiden kirjoittaminen ym. asioiden muistaminen. Nykyisessä käytännönläheisessä työssäni koen olevani muita hitaampi. Mulla ei ole mitään "virallista uupumisdiagnoosia", mutta olen kyllä jälkeenpäin ymmärtänyt, että vuosia meni liian kovaa liian vähillä yöunilla töiden ja harrastusten kanssa. Nykyään saan kiireestä ja paineesta just sun kuvaamia oireita ja siksi tykkään tehdä asiat rauhassa eli hitaasti. Kiitos, että toit asiaa esiin, lohdullista luettavaa.
❤️🌸
Kamalaa. Ja samalla mahtavaa kun halusit kertoa asiasta <3 On niin lohduttavaa kuulla niin samanlaisesta tilanteesta,kuin mihin on itse päätynyt. Oma tilanteenu kehittyi lopulta vuosikausien yhtäaikaisen opiskelun, työn, perheen ja kuormittavien ihmissuhteiden seurauksena. Olen aina olllut nopea oppimaan, kärsimätön, helposti innostuva ja olen halunnut ahmia tietoa. Milloin mistäkin. Monien vaiheiden jälkeen viime keväänä päädyin käsittämättömään aivosumuun. Tutut harrastukset tuntuivat itkettävän vaikeilta, en osannut odottaa kesää ja lomia , vaan mietin vain kaikenlaisia kurjia uhkakuvia. En muistanut mihin olin laittanut tavarani ja mihin olin menossa tai mitä tekemässä ja samalla olin kauhuissani siitä, mitä tärkeää olin ehkä saattanut unohtaa. Kirjojen, eikä edes lehtien ja blogien lukemisesta tullut mitään.
Vaativa asiantuntijatyöni tuntui mahdottomalta ja myös tämä pahensi asiaa, koska tunsin itseni niin epäonnistuneeksi. Päädyin vastahakoisesti sairaslomalle useaksi kuukaudeksi ja palasin lopulta töihin osa-aikasairasloman kautta.
Nyt vuoden myöhemmin, pitkän sairasloman ja sen jälkeisen onnistuneen työhönpaluun jälkeen tunnen juuri tuota samaa hitautta, josta kerroit. Välillä harmistun, kun ohjeisiin täytyy palata tai en vain pysy mukana ennen helpoissa, monimutkaisissa ajatusketjuissa. Nyt tilanteeni on kuitenkin mahtava. Osaan nauttia keväästä, työ on raskasta,mutta mukavaa. Teen lyhyempää päivää ja nautin, kun harrastuksille jää enemmän aikaa. Minua auttoi eteenpäin selvästi hyvä lääkitys, jonka aloitin epäluuloisena. Se kuitenkin kannatti. Liikun melko paljon ja lisäsin valikoimaan myös joogan, jonka olen kokenut tuovan uutta rauhaa ikiliikkujan luonteelleni.
En ole vielä entiselläni, mutta haluaisin uskoa, että joku päivä olen. Mutta niin, että osaan myös rauhoittua ja keskittyä enemmän kuin ennen. Niin monesti saa kuulla tarinoita masennuksesta, mutta noin samankaltaista tarinaa kuin omani uupumuksesta, en ole usein kohdannut. Kiitos kun jaoit sen. Meitä on siis muitakin :)
Kiitos, Eevis, sinullekin, kun jaoit oman tarinasi ❤️
Saatoin erityisesti samaistua tähän lauseeseen... Tuo tunne, kun jo valmiiksi pelotti, mitä oli mahdollisesti unohtanut, ennenkuin muisti, oliko edes unohtanut....
Onneksi olet nyt hyvällä tiellä ja vahvistumassa <3 Tosiaan, aivan entisenlaisia meistä täyden uupumuksen läpikäyneistä ei ehkä tule, mutta ei tarvitsekaan. Pääasia, että olemme, teemme, ja arvostamme itseämme edelleen, sellaisena kuin nyt olemme. 🌷
Kaunista kevättä sinulle, Eevis! ☀️