Eilen illalla yökerhon tanssilattialla taas havahduin siihen. Voimakkaaseen ”Peter Pan” –kokemukseen. Tuntemus oli niin voimallinen, että melkein pysähdyin kesken liikkeen ja juhlivat ihmiset ympärilläni alkoivat näyttäytyä kuin hidastettuina.
Mitä minä 33-vuotias nainen teen täällä 18-20-vuotiaiden persikkaposkien joukossa keikuttamassa lanteitani, käsi drinkkilasia puristaen, pukeutuneena samaan toppiin kuin 10 vuotta sitten? Yrittäen olla kuin yksi heistä.
Skannaan yökerhoa katseellani. Ani harvat kasvot ovat tutut. Ikätoverini ovat kotona hoitamassa lapsia.
Minä en ole kotona hoitamassa lapsia. Minä olen lapsi. Jollain tasolla.
Fiilikset yökerhossa eivät olleet mitään ensi kerran havahtumista, vaan osa tuntemusten sarjaa, joka on kulkenut mukana elämässäni siitä saakka, kun täytin 20. Vuosi vuodelta tuntemukset ovat muuttuneet voimakkaammiksi ja huolestuttavammiksi.
En ilmeisestikään halua kasvaa täysin aikuiseksi. Näytän ikäistäni nuoremmalta, ja ehkäpä senkin takia on ollut helppo elää 2-kymppisen loputonta ”roolia”. En sano, että aikuisuudessa ja vanhenemisen mukanaan tuomissa elämänmuutoksissa olisi mitään ikävää tai pelottavaa. Jostain syystä näytän kuitenkin ihannoivan nuoruutta, yrittäen hullun lailla takertua koko ajan etääntyvään nuoreen minuun.
Huomaan glorifioivani menneitä vuosia ja vaivun jatkuvasti opiskeluaikaiseen nostalgiaan. Selailen vanhoja valokuva-albumeja ja hymyilen kuville 16-vuotiaasta Sannista ja ystävistä Kööpenhaminassa, abi-Sannista koulun kulttuurimatkalla Roomassa ja 21-vuotiaasta Sannista au pairina Kreikassa.
Katson tarkkaan kasvojani, ilmeitäni, vaatteitani. Näytänkö vielä samalta? Menisinkö vielä tuosta au pair –kesän tytöstä?
Kuvien ajoista on jo yli vuosikymmen, ja silti muistelen niitä kuin viime viikon tapahtumia. Muistot ovat mielessäni niin elävinä, että tuskin tajuan aikojen olevan jo niin kaukana takana….
Sitten säpsähdän, ja tunnen taas kylmän möykyn vatsassani. Olen todellakin yli 30-vuotias, eikä minun kuulu elää enää samoja aikoja ja tuntea samoja tuntemuksia kuin 15- tai 25-vuotiaana. Eikä näyttää samalta. Silti koen selittämätöntä haikeutta loittonevasta nuoruudestani. Olen varmaankin aika säälittävä.
Kun minulta kysytään, miksi teillä ei ole lapsia, vastaan, ”Koen olevani vielä liian nuori saamaan lapsia”. Se on totta. Ajatus siitä, että olisin äiti, on jotenkin ihan hullu. Minullako omia lapsia? Kun olen itsekin vielä ihan penska.
Kai ihmisessä täytyy olla jotain vikaa, jos ei vielä 33-vuotiaana koe olevansa tarpeeksi kypsä perustamaan perhettä. Vai onko…? Muuttuisiko kaikki, jos tulisin äidiksi? Osaisinko mahdollisesti vasta sitten irtautua ikuisesti 21-vuotiaasta itsestäni..?
Palaamme vielä yökerhoon.
Iloisen päihtynyt ruotsalaisnuorukainen puskee itseään minua vasten ja yrittää työntää kieltään korvaani. Koen inhotusta juopuneesta huomiosta, mutta osa minusta on imarreltu. Mies on komea - ja nuori. Hän tarttuu minua kädestä ja sanoo, ”Gumman, minulla on sinulle paljon opetettavaa, olen jo 29-vuotias ja kokenut mies.”
Nostan kulmiani. Vastaan hänelle, etten ole itsekään ihan eilen syntynyt. ”Nooh, et voi olla kuin 22, korkeintaan 25”, nuorukainen sanoo. Peter Pan minussa tuntee riemua.
Tanssin miehen kanssa vielä hetken, jotta saan olla taas 22.
115 comments on “Peter Pan -ilmiö”
Eipä kenenkään ole pakko lapsia hankkia. Jos ei tunnu siltä, että haluaa tai ei ole vielä valmis, silloin on niin. Tunteesi on oikeutettu.
Miettisin eilen tanssilattialla että näyttääpä tuo kaunis nainen jokseenkin vastahakoiselta tanssimaan tuon liian innokkaan pojan kanssa. Mietin myös että nainen näyttää kovin tutulta, ja postaus vakuutti epäilyni todeksi. Outoa että tanssisin vieressäsi :) toppi sopi sulle tosi hyvin :)
No way??!!! Siis oikeasti olit eilen Kinossa? :D Ei voi olla näin pieni maailma..! ^_^
ihan oikeasti :D ensmmäistä kertaa käytiin tutustumassa ahvenanmaan yöelämään :D
Heh, siis uskomatonta jotenkin että mut tunnistetaan ahvenanmaalaisen baarin tanssilattialla...! ^_^
hahhah niimpä :D
Hei, minä olen juuri samanlaisessa tilanteessa kuin sinä mutta sillä erolla, että tänä vuonna täytän jo 37!!! Papereita minulta on kysytty kolmesti tänä vuonna ja kyllähän se ilahduttaa "peter pan-tautista"...
Hyviä pohdintoja ja kiva kun kirjoitit näin avoimesti. Osin kirjoitat samanlaisista ajatuksista kun minulla on nyt juuri 30 täyttäneenä. Sinulla kuitenkin nuo lapset toistuivat tekstissä useamman kerran. Eiväthän lapset erityisesti kenestäkään aikuista tee :)? Eiväthän kaikki halua lapsia koskaan ja elävät silti normaalia työssäkäyvän, vastuullisen aikuisen arkea.
Reilun kolmenkympin ikä tuo varmasti mukanaan sen oivalluksen, että toden totta, tämähän on aikuisen ikä. Mutta onneksi aikuinen voi olla monella tapaa :) Eikö olisi tärkeämpää miettiä mitä se tarkoittaa juuri omalla kohdalla, eikä miettiä niin paljon sitä miten muut ovat aikuisia? Elämänhän voi elää niin uskomattoman monella tapaa.
Olen kyllä siinä samaa mieltä että keinotekoinen parikymppisyydessä roikkuminen on aika surkeaa katseltavaa, mutta voithan silti nauttia samoista asioista kuin silloin ja toteuttaa ne vain vähän eri tavalla?
Eikä tuollaisen yökerhojutun perusteella kannata miettiä olevansa liian aikuinen tai liian vanha tiettyyn elämäntyyliin. Minäkin lopetin tuon kaltaisissa paikoissa käymisen jo silloin n. 20 -vuotiaana, ihan vaan koska ne ovat niin kamalia ;)
Niin, en tiedä.... Se onkin asia, jota olen aprikoinut. Että voisiko olla niin, ainakin minun kohdallani...?
Itselläni ei ole lapsia, mutta arvelisin, että ns. normaalilla terveydellä ja vastuuntunnolla varustetun ihmisen lasten hankkiminen tavallaan pakottaa aikuistumaan - tietyssä mielessä. Terveydellä ja vastuuntunnolla viittasin siihen, että toki lapsia hankkivat myös ihmiset, jotka eivät esim. mielenterveydellisistä syistä kykene heistä kunnolla huolehtimaan, enkä usko, että kuulut heihin.
Aikuistumisella en itse viittaa siihen, että olisi sitten pakko pukeutua tätimäisesti, tehdä vain "aikuisten juttuja" ja olla ikinä viettämättä iltaa esim. baarissa. Sen sijaan lasten hankkiminen oletettavasti "aikuistuttaa" siinä mielessä, että on pakko asettaa toisen ihmisen tarpeet omiensa edelle lähes kaikessa, esim. sovittaa päiväjärjestyksensä ja suunnitella menonsa sen toisen ihmisen mukaan, jonka hyvinvoinnista huolehtimisesta tulee oletettavasti ykkösjuttu. Itse en ole tällaiseen valmis, enkä tiedä olenko ikinä. Aika näyttää.
Ihana tietää etten ole ainoa jolla on tällaisia tuntemuksia..
Tuotanoin. Ikä on mielentila. Lapset eivät ole kaikkien juttu (JA SIINÄ EI OLE MITÄÄN VÄÄRÄÄ) ja 33 on vielä nuori. Itse olen 31- vuotias, ystäväpiiriini kuuluu yli nelikymppisiä, jotka tekevät ihan samoja asioita kuin minä. Asuvat vuokralla, ovat epävarmoja kroppansa suhteen, juttelevat miehistä ja käyvät keikoilla, ja tanssivat kuin viimeistä päivää. Miksi elämäänsä ei saisi elää niin kuin itse haluaa?
"Olen todellakin jo yli 30 vuotias, eikä minun kuulu elää enää samoja aikoja ja tuntea samoja tuntemuksia kuin 15- tai 25-vuotiaana." Mitä sitten KUULUISI tuntea, miten KUULUISI elää? Ne KUULUMISET ovat vain yhteiskunnan luomaa harhaa, jota tuputetaan ihmisille ns. hyvänä elämänä. Mielestäni hyvä elämä on sellainen, joka tuntuu itsestä hyvältä. Ja jossa ei satuteta muita millään tasolla. Kuuluu siihen sitten lapsia ja aikuismaista käytöstä tai ei. Nih. :) So, live your life! :)
Ihanasti sanottu, Milla. Kiitos :) Ymmärrän kyllä että nämä "kuulumiset" on yhteiskunnan luoma malli, ja yleisestihän olen juuri sellainen ihminen joka on sitä mieltä että mitään malleja ei tarvitse eikä kannata seurata, mutta jostain syystä tässä nuori vs. aikuinen -jutussa tunnen itseni vähän surkeaksi ja säälittäväksi. Ja oudoksi. Vähän ehkä niinkuin transseksuaali katsoo peiliin ja kokee outoutta kun vastaan katsoo väärä sukupuoli kuin miksi hän itsensä kokee. Minua katsoo peilistä aika lailla se nuori ihminen joksi itseni koen, mutta henkilötodistuksen luvut puhuvat omaa totuuttaan. Enkä vain voi välttää sitä ahdistusta, minkä vuosien vieriminen ja tiettyjen mahdollisuuksien hupeneminen aiheuttaa. Vaikka henkisesti voi olla minkä ikäinen tahansa, aiheuttaa fyysinen ikä kuitenkin omat vääjäämättömät rajansa.
Voi että tää postaus on ihana... Olin jotenkin aivan huono päivä -fiiliksissa äsken, mutta nyt jokin valo syttyi, kiitos paljon!
En voi ehkä samaistua täysin, koska olen 20-vuotias, mutta kyllä mäkin mietin, miten paljon olen mahtanut muuttua 15-vuotiaasta minästä. Se piristi, kun sattumalta juuri eilen uusi työkaveri luuli, että käyn tyyliin lukiota tai olisin jopa nuorempi, vaikka todellisuudessa aloitan syksyllä kolmatta vuotta yliopisto-opiskeluja :D Työkaveri oli kuolla häpeään, mutta itse olin kovin iloinen.
Ei mitään hätää. Mä aloin vasta viisikymppisenä tuntea ehkä olevani tarpeeksi kypsä ja aikuinen äidiksi, jos ylipäätään olisin ikinä harkinnutkaan lapsien hankkimista. Ei sillä aikuistumisella mikään kiire ole, se tulee itsekseen sitten joskus kuitenkin. (Valitettavasti?) Myös nostalgiatripit vähenee, kun vuosia nuoruuden ja nykyisyyden väliin kertyy enemmän. Ne alkaa vaan tuntua jotenkin ihan turhilta. No, oltiin nuoria joo, niin kaikki on kerran olleet. Semmosta se :-D
Lohdullista kuulla, Zepa! :)
Mä taas luulen, että tripit ei vähene minnekään, mutta 20 vuoden kuluttua ne suuntautuu tähän 3-kympin kauteen... ^_^
Heh, mukava tietää, etten ole ainoa vaikka siltä usein tuntuu. Lasissa 32, yksi lapsi tosin mutta taas kuukauden päästä sateenkaariperuukissa baarissa. Tosin lippuja myymässä tällä kerta...
Et usko, mutta ihan sama ilmiö kävi mulle eilen baarissa! Tuli ihan täti -olo, kun katselin niitä tyttösiä. Huoh.
Itse olen sitä mieltä, että todellakaan kaikkia ei ole tarkoitettu lisääntymään! Ja niitä, jotka on, ei ole tarkoitettu lisääntymään parikymppisenä. Ei kaikkien ole tarkoitus aikuistua heti siinä kaksvitosena ja perustaa perhettä, vaan sitä voi elää vaikka kuinka vanhaksi tuntien itsensä kuitenkin vielä 19-vuotiaaksi!
Hei, kaikki se miten ihmisten "kuuluu" tuntea itsestään, miltä näyttää, miten pukeutua tai mihin olla valmis on ihan puhtaasti kulttuurin tuotetta, normitettua sosiaalista sirkusta. Ihan oikeasti sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa onko sinussa jotain vikaa tai mikä olisi jotenkin "objektiivisesti" se, miten sinun muka kuuluisi elää tai olla. :) Sellaista ei ole olemassakaan!
Että jos ei tunnu siltä, ettet halua nyt lapsia, se on ok. Ei tarvitse välttämättä haluta koskaan. Jos haluat tanssia baarissa kuin parikymppinen, se on ok. Ihan oikeesti. Kenenkään ei ihan oikeesti tartte pyöriä tässä sirkuksessa sen mukaan miten "kuuluu" tehdä tai "kuuluu" tuntea siitä tai tästä tai tuosta. Pois se meistä! :)
Hienon sosiaalipedagokinen vastaus, allekirjoitan! :)
Tulostan tämän jääkaapin oveen ja yritän muistaa lukea sen joka kerta kun alkaa ahdistaa. :) Kiitos Maria.
Onko sellainen lapsia hankkineen kolmekymppisen "mamman" rooli parempi?:D:D:D Minusta on lähinnä hienoa, että ei hanki lapsia, jos ei tunne olevansa valmis. Ainoa ongelma siinä on se, jos myöhemmin toivookin, että olisi sittenkin tehnyt niin. Jos elää muita vahingoittamatta niin, että ei myöhemmin kadu, on mielestäni aika perseestä kenenkään sitä paheksua.
Itse täytin juuri 30. Tämä kirjoitus voisi kaikkineen olla kuin omasta kynästäni. "Selittämätön haikeus pakenevasta nuoruudesta", sinäpä sen sanoit.
Nyt on pakko kommentoida. :)
Älä huoli, pelko siitä että menettää jotain kun perustaa perheen on aivan turhaa. Itse myös mietin että siihen elämä loppuu eikä mihinkään enää pääse. Pyh, näin ei onneksi ole ja loppujen lopuksi se on vain sinusta itsestään kiinni jäätkö lapsen jälkeen neljän seinän sisälle tai lähdetkö esim tyttöjen kanssa pitämään hauskaa ja vaikka lähdet se ei tee sinusta huonoa äitiä. :)
Ainoa ero on se että kun saavut kotiin baarista niin ensimmäiseksi haluat nähdä nukkuvan lapsesi ja mietit miten onnekas oletkaan! <3
Ihanasti sanottu, H! <3
Minäkin tunnen olevani edelleen lähes lapsi, vaikka olen kohta 28 ja minulla on 2-vuotias poika! Joten siinä mielessä lapsen saaminen ei ole muuttanut ainakaan minua. Mutta silloin kun olin synnyttänyt, niin tunsin itseni vanhemmaksi aika pitkään, ja se oli kauheaa. Katselin vanhoja kuvia ja itseäni peilistä ja tuskastelin kuinka vanhalta näytän. Onneksi tilanne on pikkuhiljaa normalisoitunut, ja tunnen itseni nuoreksi jälleen. Höperöä ehkä, ja itsekästäkin varmaan jonkun mielestä, kun kiinnitän itseeni niin paljon huomiota vaikka minulla on lapsi. Lapsen saamisen ei kuitenkaan onneksi tarvitse tarkoittaa sitä, että minun oma elämäni on ohitse.
Ei kannata stressata lasten hankkimisesta kuitenkaan. Onhan sulla vielä monta vuotta aikaa miettiä asiaa. :)
Hei, tämäkin oli tosi lohdullista kuulla..! ^_^
Veikkaisin, että pahinta myrkkyä kasvoille (ja koko olemukselle) on juurikin lasten hankkiminen ja siihen liittyvät yöheräämiset ja muut stressaamiset.
Usein vauvojen myötä vanhemmat alkavat rupsahtaa silmin nähden, tosin kyllä se on varmasti lapsista tykkääville sen arvoista :)
Ihmisen kehityspyrähdykset loppuvat varmaan juuri siinä parinkympin nurkilla, jonka jälkeen vanheneminen on pitkään päällisin puolin lähinnä ihon valahtamista ja rypistymistä. Luulisin, että senkin takia siihen 20 v. paikkeille on helppo jämähtää. Henkinen kehitys kun on sen jälkeen huikean paljon maltillisempaa - jopa olematonta - kuin jos vertaat vaikka 10-vuotiasta 15- tai 20-vuotiaaseen.
Ihanaa että "tautisia" on muitakin!!!!
32v kakara
Ei sitä välttämättä tunne koskaan itseään ihan kokonaan aikuiseksi. Enkä oikein ymmärrä miksi pitäisikään. Kaikilla on kuitenkin sisällään ne teini-ikäiset ja parikymppiset kuvat itsestään... :)
Mainio ja puhutteleva kirjoitus. Peter Pan -tautia eletään siis täälläkin. Ikää paperilla vasta se 22, mutta en vain tajua ikääntyväni. En tosin jaksanut lähteä tuutoroimaan fukseja tänä vuonna, kun viimevuotiset veikkailivat minua kolme- tai nelikymppiseksi. Täh? Ihmettelin myös lukiosta tulleiden aikuistumiskriisejä: ei mulla vain ole sellaisia ollut, kun enhän nyt mikään aikuinen vielä ole?? Vakava ja akateeminen, no way Jose! ;D
Oho..?! Paha! ^_^
Mullakaan ei ollut vielä lukiosta päästyä mitään aikuistumiskriisejä. Kuvittelin että sitten 30-vuotiaana olen "aikuinen", mutta pikkuhiljaa valkeni ettei sitä tunnetta olekaan tuloillaan.....
Kyllä meitä ihmisiä maapallolla riittää. Ei tarvitse kenenkään pakosti hankkia omia lapsia. Itselläni niitä kyllä on ja sanoisin, että lapset kyllä muuttavat elämäntilannetta, mutta eivät ihmistä. Luulisin, että meissä kaikissa asuu se pieni tyttö tai poika, joka kerran olimme. Vaikka ulkokuori rapistuu, toisilla nopeammin, toisilla hitaammin, ja elämänviisautta karttuu kokemusten myötä, niin eivät ihan kaikki palaset meissä aikuistu! Elä ja nauti; kaikki tuntemukset on sallittuja :)
Ei ne lapset aikuista tee, 15-vuotiaalla äidillä saattaa olla tietynlaista kypsyyttä, tai sitten ei.
30-vuotias kahden lapsen äiti käyttäytyy ihmissuhteissa kuin pahainen teini tai sotienaikainen mummo.
Mun äitini katsoo peiliin ja ihmettelee naamaansa, "oonko mä noin vanha?" Se on se mieli, ei naama.
No näinhän se on..... (tai pitäisi olla...) Munkin äiti on ihan samanlainen. :)
Nuo tunteet ovat tuttuja täälläkin. Olen _vasta_ täyttämässä 27, mutta usein huomaan eläväni menneissä ja haikailevani nuoruuden seikkaluja. Lasten hankinta on jatkuvasti ajankohtainen aihe parisuhteessani ja käyn mieletöntä vuoristorataa vastuun ja perhe-elämän, toisaalta sekoilun ja "vapaan" elämän välillä. Milloin sitä olisi valmis kasvamaan isoksi?
Hei!
Minusta on typerää, että kukaan kysyy: "Miksi teillä ei ole lapsia?" Asia ei kuulu toisille ja syitä on monia. Erityisen kipeää kysymys tekee tahattomasti lapsettomille. Itse olen vapaaehtoisesti lapseton ja myös tunnen itseni ihan pennuksi, vaikka lähentelen jo neljääkymppiä! Kysyttäisiinpä minultakin papereita joskus...
Niin on. Itsekin pidän sitä todella epäasiallisena. Silti monet vain kysyvät. Tai jopa, "Milloinkas teille on tulossa...?" Ihan kuin lapsi olisi joku tilattavissa oleva hyödyke joka jokaisen nyt vain kuuluu ennemmin tai myöhemmin hankkia.
Tämä on niin totta. Olen myös 27 ja ollut mieheni kanssa noin neljä vuotta - mutta emme vielä edes asu yhdessä. Varsinkin miehen sukulaiset ovat todellä hämmentyneitä tästä tavastamme elää parisuhteessa ja kyselevät jatkuvasti koska muutamme yhteen (emme tiedä sitä vielä itsekään) ja koska hankimme lapsia (no haloo, jos emme edes asu vielä yhdessä niin ei varmaan ihan heti... :D) Mielestäni on hyvin epäkohteliasta alkaa isossa sukalaisseurueessa kahvipöydässä kyselemään noin henkilökohtaisia asioita. Ihan sama kuin minä kyselisin että no koskas täti itse aikoo laihduttaa kun on noita kiloja kertynyt tai milloinkas sinä meinaat erota siitä juoposta miehestäs?
Olen kolmen lapsen äiti, lapsilla ikää 1-11-v. Itse olen 37. Minäkin koen joskus, että vastahan minä olin teini tai parikymppinen. Sisäisesti koen itseni vuosia vanhemmaksi ja olen oivaltanut, että niin kokee varmaan suurin osa ihmisistä. Ei kukaan 70-vuotias varmaan koe itseään yhtä vanhaksi. Toki lapset ovat minua muuttaneet ja lasten myötä on tullut vastuuntuntoisemmaksi, mutta olen sitä mieltä että vanhemmaksi kasvetaan vasta lapsien myötä, ei etukäteen. Ei itseään koe äidiksi ennen kuin on äiti. Toisaalta mikään ei ole antanut elämässä niin paljon kuin lapset. Jos on hyvä parisuhde, niin minä liputan lasten hankkimisen puolesta. Moni vastahakoinen on todennut oman lapsen saatuaan kauhuissaan, että meinasi kävellä elämänsä suurimman onnen ohi kun ei tiennyt miten ihmeellistä oma lapsi ja kaikki siihen liittyvä on.
Siis tarkoitin, että tunnen itseni vuosia nuoremmaksi, kuten varmasti melkein jokainen!! Tätä tämä univelka teettää, ryppyjen lisäksi...
Kirjoitin väärin, koen itseni sisäisesti nuoremmaksi, kuten suurin osa ihmisistä!
Mun mielestä voi olla äiti, ja nauttia silti siitä tanssilattialla keikkumisesta :) Itse olen 22-vuotias, ja mulla on 3-vuotias lapsi, mutta käyn yökerhoissa silloin tällöin (en käytä juurikaan alkoholia), tanssin ja nautin ja tunnen itseni vapaaksi. Aamulla olen kuitenkin onnellinen, kun herään perheeni luota, tyttäreni ja mieheni vierestä. Tuntuu siltä, että minulla on jokin tarkoitus :) Ihailen blogiasi ja avoimuuttasi, kaikkea hyvää sinulle Sanni! :)
Hei! Täytin juuri 30-vuotta ja samat fiilikset on! Välillä on jotenkin vaikea uskoa että olen todellakin jo kolmekymmentä.
Näytän myöskin selkeästi ikäistäni nuoremmalta, ehkä se jollain tavalla tosiaan vaikuttaa myös siihen että on helpompi käyttäytyä kuin 25-vuotias.
Äitinä en osaa itseäni kuvitella.
Ympärilläni on kyllä monia saman ikäisiä joilla on täysin sama tunne. Luulen että nämä fiilikset ovat siis täysin ok ja normaaleja.
Meitä aikuisia on vaan niin monenlaisia. Ei ole olemassa mitään tyhjentävää määritelmää sille millainen aikuisen ihmisen kuuluu olla.
ps.aloitan tänä syksynä täysipäiväisenä yliopisto-opiskelijana. Saan siis vielä siirtää sitä Aikuisena olemista vielä useammalla vuodella, heh :D
Omat lapseni sain 31 vuotiaana. Olen nyt 36, ja kaikki ihmiset ympärilläni keroo kuinka lapset on muuttanut minussa kaiken, laittanut arvot ylösalaisin etc. Koska teen puolipäivää töitä ja toisen puolen hoidan kaksosiani olen kyllä hyvin kiireinen, pukeudun heiti toimistosta päästyäni vain mukaviin vaatteisiin ja hiukseni ovat aina kiinni, tälläisenähän ystäväni ja sukulaiseni minut näkevät. Kuitenkin käytän työmatkani metrossa katsellen kosmetiikkiablogeja ja muotilehtien sivuja haluten epätoivoisesti olla nuori. EN koe mullistuneeni, EN koe pysyneeni samanlaisenä, tunnen kuin minulla olisi ikäänkuin kaksi elämää ja persoonaa. Kun haen lapset hoidosta en mieti miten en näytä miltätahtoisin kun näen itseni päiväkodin eteisen peilistä, mutta samat kasvot työpaikkani naistenhuoneenpeilistä saa minut ajoin melkein masentumaan, ainakin kaipamaan "nuorta" minua..
Mainio kirjoitus! Noniin, itellä on ollu ihan samanlaisia fiiliksiä... Kaipaa jotenkin sitä nuoruuden huolettomuutta ja kaikkia kivoja sattumia. Olen 28-vuotias ja yritän vastahakoisesti hyväksyä, etten tästä enää nuorene. Mutta! Ihan oikeasti, nykyään suurin osa kolmekymppisistä tuntuu vielä ihan pennuilta ja se tuntuu olevan ihan sallittuakin. Kolmekybäsiä pidetään hirveän nuorena nykyään.
Olen tässä nykyisen poikaystäväni kanssa seurustellessani tajunnut, vuoden sisällä, että mun ei ihan oikeasti tarvitse olla enää mitään muuta kuin oma itseni. Ja se on ollu maailman vapauttavin tunne! Mun ei tarvitse hankkia lapsia, mun ei tarvitse ottaa asuntolainaa, tykätä kesämökkeilystä, mielummin sienestää kuin bilettää viikonloppuna, käydä kasista-neljään -duunissa, tehdä viikkosiivousta, emännöidä kaikenmaailman kissanristiäisiä, sen takia että NÄIN KUULUU TEHDÄ. No way!!! No, en noita ole aikaisemminkaan tehnyt, mutta olen jotenkin hävennyt itseäni tai miettinyt, että "kai mä sitten joskus aikuisena..." Ei ihan oikeasti ole olemassa mitään normeja, vaikka moni luulee niin.
Nauti elämästäsi ilman velvotteita, niin mäki aion tehä! Ja muistutan vielä yleisesti tosta lastenhankinnasta, että mun mielestä on säälittävää yrittää väkisin tehdä lapsia, "kun niin kuuluu tehdä ja vanhemmat odottavat lastenlapsia", jos et itse koe olevasi valmis. Ei ole kenenkään etu, että lapsi tehdään, mutta siihen ei jakseta panostaa eikä sitä jakseta rakastaa ja kasvattaa.
En voi itsekään uskoa, että olen 33-vuotias. Kiukustuessani käyttäydyn edelleen yhtä kypsästi kuin teini-ikäinen. Ihmiset ympärilläni aikuistuvat ja samalla vakavoittuvat. Samalla moni jo kasvattaa perhettään ja itse en ole ikinä ollut mikään lapsirakas ehkä jopa päinvastoin. Silti tänä kesänä tein ratkaisun, että eiköhän mekin kokeilla josko tästä raskaaksi poksahtaisi. Silti vähintään kerran päivässä mietin, että olenko ihan kahjo. Millä eväillä tällainen kersa lapsen kasvattaisi. Opettaisin senkin mököttämään yms ja eihän sellainen olisi sopivaa. No, olen järkeillyt, että tämä projekti on haaste siinä missä jokin muukin. Jos lasta ei tule niin siihen on tyytyminen. Mutta olen omalla kohdallani melko varma siitä, että jos en ikinä yrittäisi, katuisin asiaa. Antaa siis luonnon ratkaista lopullinen kohtalo ja vaikka olen välillä (usein) lapsellinen ja lapsenmielinen, olen kuitenkin sen lisäksi vastuuntuntoinen aikuinen. Ja en todellakaan ole keksinyt mitään "hienoa" syytä, miksi lapsia olisi hankittava. Mutta tarvinneeko tuota?
Ääh, todellakin sama fiilis. Tajusin juuri täyttäneeni 26v ja sen että ehkä mun pitäis pikkuhiljaa hommata se ammatti :oD Elämä on mennyt lähinnä seikkaillessa tähän asti, ärsyttää kun täytyy alkaa tekemään "aikuisten" juttuja. Nooo, onneks edelleen kysytään Alkossakin paperit, menen ihan uskottavasti vielä parikymppisestä! :o)
Hihii! Hauska postaus :D Jos joskus kuitenkin päätät saada lapsia, toivoisin, että bloggaisit asiasta! Oot niin huippu bloggaaja :D
P.S. Oon "vasta" 22 ja kärsin jo nyt samanlaisista peter pan-oireista... Kaikki baareissa vaan näyttää NIIN nuorilta! :P lasten hankkimisesta puhumattakaan...
Itse kahden pienen lapsen äitinä ymmärrän ihan täysin, ettei kaikki halua lapsia. Aikani menee 95-prosenttisesti lasten tarpeiden täyttämiseen, siivoamiseen, ruuanlaittoon ja pyykkäämiseen. Hoidan kahta pientä kotona miehen tehdessä pitkiä päiviä. Ajan mittaan lasten hoitaminen helpottaa ja jää aikaa muuhunkin, mutta kyllä ne ensimmäiset vuodet vaan muuttaa elämän täysin. Itse olen aina halunnut lapsia ja se on ollut suurin haaveeni, joten elämänmuutos ei ole ahdistanut liikaa, mutta joskus kyllä ahdistaa silti univelat ja oman ajan puute.
Mun mielestä alle 35v on muuten suht nuori ja hänellä on aikaa tehdä vaikka mitä!
Ihanaa että joku äiti uskaltaa rehellisesti kirjoittaa että lasten hoitamiseen ihan oikeasti kuluu aikaa. Yleensä kuulee vain hehkutusta miten ihanaa lasten kanssa on, ja miten lapset eivät oikeastaan muuta elämää juuri ollenkaan. Kiitos Lukija:)!
Joo, kyllä! Lasten hoitamiseen kuluu aikaa 24 tuntia päivässä seitsemänä päivänä viikossa. Univelka on mieletön ja sitä tekee väsyneenä hölmöjä asioita kuten laittaa makaronipussin pakkaseen, yrittää työntää vauvan tuttia miehensä suuhun, ihmettelee jääkaapin ovea kiinni työntäessä mitä siellä on välissä -tajutakseen, että oma pää, unohtaa vastatessaan toisen kysymykseen että mikä se kysymys olikaan etc. Parissa vuodessa on miehen harmaat hiukset lisääntyneet, molempien rypyt syventyneet, parisuhde on lujilla kun ei ole aikaa toiselle eikä oikein itsellekään, rahat on loppu kun halutaan pitää lapset kolmevuotiaaksi kotona ( ja tästä rahapulasta johtuen itsestä huolehtiminen on huomattavasti vaikeampaa ja H&M:nkin vaatteet alessakin liian kalliita). Mutta niin hetken ovat lapset näin pieniä, sitten saan taas takaisin vapauttani, voin keskittyä uraani ja saan viettää enemmän aikaani tuon ihanan karvaisen mieheni kanssa ym, mutta... nyt jo surettaa se miten nopeasti tämä aika menee, päivääkään en vaihtaisi pois ja harmittaa miten tämä väsymys painaa suurimman osan muistista ja muistoista unholaan ja mietin, että pitäiskö sittenkin hankkia vielä yksi lapsi... ;)
No kyllä! Lapset todellakin vievät alkuvaiheessa kaiken ajan, 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa. Välillä sitä on niin väsynyt, että laittaa makaronipussin pakkaseen, työntää vauvan tuttia miehen suuhun, ihmettelee miksei jääkaapin ovi mene kiinni -kunnes tajuaa, että oma pää on välissä, unohtaa kesken vastauksen että mitä se mies kysyikään ja tarkentaessaan asiaa on mieskin itse jo unohtanut mitä kysyi. Muutamassa vuodessa on mies harmaantunut ja molempien rypyt syventyneet. Mutta on tässä ajassa jotain ihmeellistä taikaakin. En ole kauhean lapsirakas, mutta välillä en voi kuin onnen sekaisin tuntein tuijotella ja ihastella lapsiani. Suren jo valmiiksi sitä miten nämä ekat vuodet menevät nopeasti enkä jälkeenpäin muista tästä ajasta juuri mitään. Lasten kasvaessa on taas aikaa enemmän harrastuksille, uralle ja kaksinololle ihanan karvaisen mieheni kanssa.
Ei vanhemmuuden tarvitse muuttaa ihmistä lopullisesti eikä omaa itseä tarvitse hukata, vaikka on lapsia. Toki kaikkea ei voi lapsille näyttää. ;) Sitä pidetään ihan luonnollisena, että perheen isillä on omia juttujaan ja "poikien iltoja", jossa toiminta on kutakuinkin samaa kuin kaksikymppisenä, mutta kyllä äiditkin saavat ottaa omaa aikaa. Ei se tarkoita sitä, etteikö silti olisi hyvä ja vastuullinen vanhempi lapsilleen.
Vaikka yökerhoissa käyminen on minusta ollut aika tylsää jo 25- vuotiaana, käyn siellä silti joskus tanssimassa, vaikka minulla lapsia onkin. Ei lapset estä vanhempia tekemästä toisinaan jotain omia aikuisten juttuja.
Meidän lapset käyvät yökylässä kavereillaan, isovanhemmillaan ja tädillään ja kyllä me miehen kanssa tehdään silloin mitä halutaan, yksin tai yhdessä. :) Toki arjen askareet vievät aikaa, kun on lapsia talossa, mutta toisaalta sekin on priorisointikysymys mihin haluaa aikansa käyttää.
Niin no, perheen tilanteet on erilaisia. Kaikilla ei ole sukulaisia, jotka innoissaan ottavat äitiriippuvaisen, monta kertaa 1,5-vuotiaanakin yöllä heräävän vilkkaan kiljukaulan ja hänen sisaruksen yökylään. Me olemme saaneet pärjätä pitkälle yksin lasten kanssa, eikä todellakaan päästä kahdestaan kuin noin kerran vuodessa jonnekin ja sekin MLL:n hoitajan avulla.
Onhan se vanhemmuus varmaan erilaista, jos ympärillä on isovanhempia, tätejä, setiä ja kummeja, jotka haluavat vanhemmille tarjota yhteistä aikaa. Silloinkin on varmaan erilaista, jos miehellä on tavallinen päivätyö ja pystyy illat osallistumaan täysillä lasten hoitamiseen. Meillä joillakin mies on reissutyössä ja arjen pyöritys on enimmäkseen naisen harteilla. Silloin ei todellakaan pysty tekemään mitä haluaa kuin hyvin harvoin. Luksusta on se, kun lapset on hetken omissa leikeissään ja voi hetken lukea vaikka blogia :) .
Voi Sanni, älä leimaa itseäsi. Olen samassa asemassa kanssasi, mutta oma asenteeni on että miksi hemmetissä _kaikki_ ihmiset ympärilläni tekevät sen perinteisen: hankkivat lapsia, lopettavat yhteydenpidon ja puhuvat vain lapsista. Itse olen vapaaehtoisesti lapseton, ja pidän toki yhteyttä vanhoihin hyviin ystäviini ja heidän perheisiin. Tällä hetkellä heidän elämänsä pyörii niin pitkälti lasten ympärillä, etteivät he muusta puhu vaikka kuinka yrittäisi. Ei lapseton jaksa kiinnostua sellaisesta tuntitolkulla, ja ystävyys on koetuksella. Olemme kuitenkin läheisten ystävien kanssa sopineet että vaikka yhteys katkeaisikin niin aina voi vaikka vuosien päästä soittaa ja kysyä mitä kuuluu, ilman että tarvitsee miettiä miksi ei olla pidetty yhteyttä.
Ongelma on pikemminkin se mistä löytäisi uusia saman mielentilan omaavia ystäviä, kun kaikki ne vanhat ovat kiireisiä perheidensä kanssa. Sanni, meidän pitäisi ehdottomasti mennä yhdessä bilettämään kolmekymppisten naisten tyyliin =)!
Hei mä tuun teiän mukaan! ;) Puhut asiaa Kriksu. :)
Tule, tule! Ihana kuulla ettei ole ainoa 'outo lintu'.
Kuulostaa hyvältä! ^_^
Voi, minusta tuntuu ihan samalta, vaikka olenkin nuorempi kuin sinä! En vain ole osannut pukea sitä sanoiksi näin hyvin vaikka olen yrittänyt. Ei ole väärin tuntea noin, pääasia että itsestä tuntuu hyvältä. Viis ympäristön odotuksista!
Voih, samanlaisia tuntemuksia parikymppisestä lähtien... 25-vuotiaana tunsin olevani täysin ikäloppu (!) ja pettäneeni kaikkien odotukset, kun ei ole vielä 2 lasta/omakotitalo/farkku/kultainennoutaja. Iän myötä hoksaa, että ne odotukset on ihan omassa päässä eikä missään muualla.
Olen havainnut, että mun henkinen ikä laahaa n. 5 v fyysisen jäljessä :) Kolmikymppisenä tunsin itteni kaksvitoseksi, ja se oli mun mielestä naisen paras ikä; nyt neljääkymppiä kohti kiitäessäni tuntuu, että kolmekymppisenä oli ihan parasta... Entäpä jos ihan paras aika olisikin juuri nyt?
Taitaa olla yleisinhimillinen ongelma, että kaipaa poikkeuksetta jotain mitä ei saa. Ei liene sattuma, että onnellisuusgurujen yleisin tarjoama avain onneen on tyytyminen siihen mitä sinulla juuri nyt on, ja hetkessä elämisen taito.
Todella kiva postaus!
Peter Pan olen kyllä minäkin, vaikka äiti olenkin. ;) Arki menee omalla painollan, mutta joskus illan myöhäisinä tunteina havahdun siihen kummalliseen tuntemukseen: Minä=äiti? Jotenkin se oma tunne itsestäni eroaa niin valtavasti siitä, mitä itse aiemmin on kokenut 'äitien' olevan. Olen edelleen sama höpsö lapsi sisimmältäni, vaikka tyttäreni todennäköisesti kokee minut perusäitinä. Todennäköisesti Sunkin äiti-kaverit eivät oikeasti ole mihinkään muuttuneet, vaikka nyt pitääkin enemmän aikaa viettää kotona kuin ystävien kanssa.
Jatka vain ylpeänä 'teinielämää' kunnes tunnet sisäisen tarpeen johonkin muuhun!!
(Onhan 40 nykyään uusi 30 naistenlehtienkin mukaan)
RENTOUDU! Mie oon 25 vee ja vanha kalkkis joidenkin mielestä, mut mie tykkään tavasta miten mie elän ja mies on yhtä mieltä. Anna palaa ja nauti elämästä! Niin teen minäkin!
Olen samanikäinen kuin sinä ja minuakin luullaan aina reippaasti nuoremmaksi kuin olen. Nauroin ääneen tekstiäsi lukiessa, koska se voisi kertoa omasta elämästäni! Muutama viikko sitten olin kolmen samanikäisen ystävän kanssa bilettämässä ja oli kyllä sellainen olo, että onko näistä muista bilettäjistä kukaan edes 20-vuotias :-). Ja kyllä, minuakin yritti iskeä joku hyvin nuori mies. Hiveleehän se itsetuntoa, naimisissa olevallakin... Nauroin muuten myös vanhoille kuvillesi - minun albumini ovat täynnä aivan samanlaisia :-D
Ootko ikinä aatellu tehdä juttua kulmakarvoista. Koska mun mielest sul on nätit kulmat ja ois kiva kuulla vinkkejä kulmien nyppimiseen ja meikkaamiseen =D.
Mikä kuvanmuokkaus ohjelma sulla on vai onko mitään? :)
Moi anonyymi! :)
En ole ajatellut tehdä juttua kulmakarvoista, koska omani ovat niin olemattomat enkä osaa niitä kovin kehuttavasti laittaa tai meikatakaan. Ohuet, "vauvakarvaiset" ja harvaan kasvavat kulmat ovat ehkä kaikkein vaikeimmat meikata luonnollisen näköisesti, ja juuri sellaiset kulmat mulla on. En nypi niitä juuri nimeksikään, muutaman hajakarvan kulmaluulta parin viikon välein. Tuo ohut muoto on siis ihan luonnon luoma, ei pinsettien tulosta. :)
Käytän kuvanmuokkaukseen Photoshoppia ja välillä netin ilmaisia filtteriohjelmia.
En minäkään kokenut, että nyt olen kypsä tulemaan äidiksi. Mutta jossain vaiheessa pelko siitä, että tulee vahingossa raskaaksi vaihtuikin peloksi, ettei tule koskaan raskaaksi. Ja tietäen miten yleistä lapsettomuus nykyään on, yrittäminen kannattaa aloittaa ajoissa. No minä tulinkin samantien raskaaksi ja nyt minulla on 1-vuotias tyttö, josta olen ikionnellinen. Elämäni on ihanampaa kuin aiemmin ja minulla on edelleen ystäviä joita tapaan, harrastuksia, yössäkin käyn joskus. Univelkaa ei ole eikä ole oikeastaan ollut missään vaiheessa.
Siis kiitos hirmuisesti tästä postauksesta! Mikä siinä on kun aina tuntee olevansa väärän ikäinen - kaksikymppisenä halusin olla vielä 18v, kaksvitosena tunsin itseni karmaisevaksi ikälopuksi ja halusin olla taas 22-vuotias, nyt kolmeakymppiä lähestyvänä haluaisin ainakin viisi vuotta iästäni pois. Huokaus. Hirvittää juurikin nuo odotukset, että tämän ikäisenä "pitäisi" olla se nousujohteinen ura, asuntolaina, mies ja pulla uunissa, mutta itseäni nuo asiat lähinnä ahdistavat, sillä haluan olla vapaa ja riippumaton. Monien mielestä olen varmaankin itsekäs, mutta kuka siitä hyötyy jos väkisin yrittää ahtaa itseään vääränlaiseen muottiin? Toiveikkaana ajattelen, että jos seikkailen nyt, niin vältän keski-iän kriisin ;)
Ööö... Miksi ihminen ei saisi "muuttua" kasvaessaan tai saadessaan lapsia? Eikö elämän ja elämänkokemusten kuulukin kasvattaa ihmistä? Itse katson omia 31 ikävuotta hienona matkana siihen mikä ja mitä olen nyt :) miten hyvät, huonot ja ihanat elämänkokemukset ovat minua kasvattaneet ja muokanneet. Arvostan jokaista vuotta ja odotan innolla tulevia: millainen tyyppi olenkaan 40-vee tai 60-vuotiaana? Tuskin samanlainen kuin nyt :)
Lapsia ei jokaisen todellakaan tarvitse hankkia! Itselläni on yksi vuoden ikäinen poika ja toinen lapsi tulossa. Itse en ole koskaan ollut varsinaisesti lapsia rakastavaa tyyppiä mutta omiani rakastan yli kaiken. Lapsen kautta olen oppinut enemmän rakkaudesta kuin koskaan ennen. Mutta on tämä myös raskasta ja pienten lasten kanssa saa kyllä laittaa "itsensä hetkeksi syrjään". Olisi hienoa että kaikki miettisivät haluavatko oikeasti lapsia ja todellakin tekisivät niitä vasta kun olisivat valmiita. Tietenkin huomioonottaen iän tuomat vaatimukset. Se Peter Pan -ilmiössä on ikävää että vaikka "naama ja harrastukset eivät vanhene" niin kroppa tältäosin kyllä. Eli jossain välissä on varmaan monien mietittävä asiaa vaikka ei sitä haluaisikaan.
Olen täysin samaa mieltä kanssasi. Ihmettelen välillä, miten epätoivoisella kiihkolla nuoruuteen takertuvat ihmiset jaksavat elää samalla tyylillä vuodesta toiseen. Eikö sellainen elämä ikinä tunnu tylsältä ja tarkoituksettomalta? Huomisesta päivästä toivotaan eilisen kopiota. Miksi? Miksei huominen päivä voisi olla vielä tätäkin päivää mahtavampi?
Viimeksi viime viikonloppuna kävin baarissa pitkän tauon jälkeen ja näky oli aika surkea. Nelikymppisiä ikinuoria vetämässä perseitä ja etsimässä sitä oikeaa. Peter Pan ei nyt ollut ihan ensimmäinen sana, mikä siitä touhusta tuli mieleen.
Kysymys liippaa läheltä pohdintoja elämän tarkoituksesta. Haluaako käyttää ainoan elämänsä haikailuun ja hengailuun vai henkiseen kasvuun ja erilaisten kokemuksien hankkimiseen? Oikeaa vastaustahan tähän kysymykseen ei taida olla.
Mielestäni tämän hetken trendit kannustavat ikuisen nuoruuden tavoitteluun. Se selviää hyvin nopeasti esim. Indien blogeja lukemalla. Naiset jotka uskaltavat vanheta, edetä urallaan ja ottaa vastuuta omasta ja perheensä onnellisuudesta ovat vastavirtaan kulkevia yksilöitä.
Olen kanssasi samaa mieltä siinä, että nuoruuteen takertuminen on epätoivoista ja, kuten tekstissänikin kirjoitin, jopa säälittävää. Elämäni ei kuitenkaan tunnu missään nimessä tylsältä ja tarkoituksettomalta, päinvastoin, elämä on niin kiinnostavaa ja täynnä koettavia asioita että se tuntuu menevän eteenpäin aivan liian nopeasti. Koen, että en ehdi kokea kaikkia asioita joita haluaisin, koska vuodet muuttuvat kuukausiksi. Haluaisin edelleen olla 21, jotta ehtisin vielä nähdä ja tehdä paljon enemmän!
Eli ei, mistään tällaisesta ei minun kohdallani ole kysymys. Olen Peter Pan, mutta en siksi että haluaisin elää uudelleen samaa päivää vuodelta 1999. Vaan siksi, että saisin LISÄÄ niitä erilaisia päiviä! Ja AIKAA tehdä tiettyjä valintoja. Jos esimerkiksi todella haluan lapsia jonain päivänä, ei minulla ikävä kyllä biologisten faktojen rajoissa ole mahdollisuutta miettiä asiaa enää 15 vuotta. Aika asettaa rajoja. Joista en pidä.
Oli vaan pakko tulla sanomaan, että kivasti vastattu. :) Olen muuten 38 ja kahden lapsen äiti. Ihan superonnellinen, enkä haluaisi olla enää 20 tai edes 30. Elän vihdoinkin täysin omannäköistäni elämää, ja sen rakentamiseen meni aikaa. Jokainen pohdintasi vie sinua kohti tulevaisuuden Sannia, luulen...
"Kai ihmisessä täytyy olla jotain vikaa jos ei vielä 33-vuotiaana koe olevansa tarpeeksi kypsä perustamaan perhettä. Vai onko…? Muuttuisiko kaikki jos tulisinkin äidiksi?"
Ei sinussa ole mitään vikaa. :D Itse olen 26 (pian 27) -vuotias, enkä ole ikinä halunnut lapsia. Minulle riittää se, että saan hoitaa tuttujen lapsia. Voin tavallaan "ottaa äitiyden parhaat puolet itselleni". Minun ei tarvitse esim. herätä yöllä puolen tunnin välein tai sietää kiukkukohtauksia kaupassa. Lapsi on minulla tietyn ajan, jonka jälkeen hän lähtee takaisin vanhempiensa luo. Loppuillan voinkin sitten vaikka katsoa rauhassa elokuvaa, lukea kirjoja ja lehtiä, lenkkeillä koiran kanssa tai tehdä ihan mitä itseä huvittaa. Mieti, mitä kaikkea voit saada sen sijaan, että sinulla olisi lapsi.
Minua suututtaa, kun jotkut sanovat, että elämän arvon tajuaa vasta sitten, kun on lapsia. Että elämä ilman lapsia on tavallaan "arvotonta". Varmasti elämä muuttuu lapsen myötä ja sitten asioita katsoo eri näkökulmasta, mutta minusta kaikkien elämä ja kaikkien valinnat ovat yhtä arvokkaita, olipa lapsia tai ei. Arvokkuus vaan muodotuu erilaisista asioista, mitä jokaisella on elämässään.
Itse haluan ainakin olla aina tietyllä tavalla peter pan. Olemme esimerkiksi sopineet parhaan ystäväni kanssa, että tulemme aina tapaamaan mm. leffa - ja tyttöjeniltojen merkeissä, olimmepa 30 tai 50-vuotiaita. Meistä ei saa tulla sellaisia, jotka pukeutuvat jotenkin hienosti mennessään toistensa luo ja vievät viinipullon tuliaisiksi (pahinta on, jos ystäviä kätellään sisälle mennessä). Haluamme aina rötköttää sohvalla pyjamissa, syödä herkkuja niin paljon että tulee paha olo ja nauraa itsemme kipeiksi. ;)
Olen edelleenkin sitä mieltä,että ikä on pelkkiä numeroita ja olen täyttänyt 50. Mukulat tehty alle kolmekymppisenä ja lähteneet jo maailmalle. Elän nyt uutta nuoruutta,vaikken pukeudukkaan teinien lailla.Kaikki sanovat,että näytän nyt nuoremmalta,kuin aikanaan rahdatessani tenavia mukanani.Käyn joskus yökerhoissa ja jopa nuoret miehet hakevat tanssimaan,enkä todellakaan ole mikään puumanainen.Nyt on vaan aikaa panostaa itseensä ja nauttia elämästä.Joskus yli 20v sitten tuntui ajatukset samanmoisilta kuin Sannin kirjoituksessa,mutta jos jaksaa aikansa hoitaa muksut,työn,miehen ja kodin niin tulee aika jolloin voi katsoa peiliin ja sanoa minä selvisin, nyt vuorossa olen minä itse.Kaikki riippuu itsestä ja mitä elämältä haluaa.
"Veikkaisin, että pahinta myrkkyä kasvoille (ja koko olemukselle) on juurikin lasten hankkiminen ja siihen liittyvät yöheräämiset ja muut stressaamiset.
Usein vauvojen myötä vanhemmat alkavat rupsahtaa silmin nähden, tosin kyllä se on varmasti lapsista tykkääville sen arvoista :)"
Mirri!! Ei voi olla totta että ihan tosissaan olet tätä mieltä... Eiköhän pahinta myrkkyä ihan oikeesti ole ihmisen mielentila; jos aina on naama väärinpuolin niin ei siinä lapsettomuuskaan auta :)) Ei ole kahta vaihtoehtoa; lapsettomuus ja nuorekkuus vastaan lapset ja rupsahdus.
Jos ihminen haluaa olla nuori niin siitä vain; mikäs sen hienompaa. Jokaisella on oikeus elää oma elämänsä niinkuin haluaa. Jos itsellä on hyvä olla yökerhossa niin so what?? Ihan sama minkä ikäinen on.
Vanhenemisessa ehkä karmeinta ovat ne ihmiset jotka ovat 50+ ja pukeutuvat ja käyttäytyvät kuin kaksikymppiset.
Muuten ikä on vain mielentila.... :D
Tämä postaus kyllä osui ja upposi! Vaikka tavallaan en haikaile menneitä nuoruusvuosia, tuntuu ettei niitä ole ikinä kunnolla ollutkaan. Pari hassua huoletonta kesää, mutta kovin vähän olen "normaaleja" nuorten juttuja tehnyt, ja tunnen jääneeni paitsi monista elämyksistä ja kokemuksista, tai ainakin asioista jotka pitäisi tehdä. Olen elänyt enemmän kirjoissa ja haaveissa, yökerhominäni on jokin rooli ja pirteästi lapsenmielinen en luonteeltani ole. Ja vaikka vuosia ei ole vielä edes kahtaviittä, tunnen itseni liian vanhaksi tekemään enää mitään. Ystävillä on avopuolisot ja koirat ja farmariautot, itse en ole ollut edes rakastunut saati seurustellut, saavuttanut mitään minkä koen "hyvän" elämän mittapuiksi... Menipä ankeaksi :) Kuitenkin, osaat kirjoittaa hauskasti ja selvästikin ajatuksiaherättävästi kerta tekstisi sai tällaisenkin avautumisen aikaan!
Kamalaa, kuulostat samalta kuin minä 24-vuotiaana, kun tuntui että kaikki on jo ohi enkä ole saavuttanut mitään. Mutta ei se mene niin! Sinäkin voit tehdä mitä tahansa, joko niitä nuorten "normaaleja" juttuja tai jotain ihan muuta, kaikki on itsestäsi kiinni! Nyt nenä pois sieltä pölyisen kirjan välistä ja mene sinne, minne unelmasi vievät! Ettei sinusta tulee katkeraa kolmekymppistä kuten minusta ;)
ARGH!Mamma murisee.Ei ole mitään oletuksia mitä pitäisi olla,miltä pitäisi näyttää,ollakko lapsia eikö olla lapsia...Ne on jokaisen omassa päässä olevia "muka-oletuksia" jotka kumpuavat omista kokemuksista,kenties osittain omista peloista/toiveista.
Älkääkä puolustelko omaa roolianne sen paremmin äitinä kuin lapsettomuuden valinneena/kärsineenä..ei kumpikaan ole toistaan parempi..perkele mua ärsyttää niin saatanasti toi ikuinen vääntö tästä lapsiasiasta.
Minä täytän kuulkaa 40 vee tulevana torstaina,olen 16-,3-, ja 1-vuotiaiden mamma,en todellakaan ole hehkeimmilläni,kadehdin joskus lapsettomia ystäviäni mutten vaihtaisi päivääkään tästä hullunmyllystä.
En pilaa lapsettomien ystävieni kohtaamisia pälättämällä omien pentujeni uusimmista kuulumisista kuin hetken,enkä myöskään jaksa kuunnella tuntikausia sinkkukaverien bailabaila-kertomuksia..kohteliaisuus molemmin puolin kunniaan.
Kiesus kehveli vieköön...ollaan vaan ihan omia itsejämme,kunhan nyt lakien mukaan zombaillaan niin hittojako sitä selittelemään elämäntyyliään.PeterPanit samaan jonoon vaan ElähtäneidenEläjien kanssa.
Nyt kyllä osu ja uppos... todella hyvää pohdintaa ja aivan kuin omalta näppikseltäni! Saman ikäinen olen kuin sinä, ollut mieheni kanssa 11 vuotta, naimisissakin 6 vuotta, on omakotitalo ja kaksi koiraa, mutta lapsia en vaan halua edelleenkään. Ja pohdin juurikin ja nimenomaan tuota samaa etten vaan koe olevani vieläkään aikuinen, vaan nuori ihminen joka haluaa nauttia elämästä täysillä! En halua tehdä lapsia kun en ole vielä itsekään kasvanut aikuiseksi, siis omasta mielestäni. Haluan nauttia elämästä "villinä ja vapaana" (tietenkin aviomiehen ja koirien puitteissa) ja koen että lapsi rajoittaisi elämääni aivan hirveästi, ajattelen jopa niin radikaalisti että oma elämäni olisi siinä vaiheessa ohi, koska lapsi veisi kaiken ajan ja huomion. Enkä halua sitä. Tanssin mieluummin yökerhossa juurikin niiden parikymppisten seassa, nauttien siitä mahtavasta fiiliksestä... ja samalla myös, ehkä vähän, nauttien niiden parikymppisten nuorten miesten huomiosta ;)
Arvaa vaan kuinka meitä ihmetellään, kun meillä ei ole VIELÄKÄÄN lapsia... musta tuntuu että kaikki enemmän ja vähemmän tutut keskittyvät lähinnä odottamaan milloin vatsani alkaa paisumaan. Ei pidä lihoa "muuten vaan" koska siitä ne huhut vasta lähteekin liikkeelle ;) been there done that :o/
On myös ollut kiva lukea kommentteja kirjoitukseesi, koska tunnen niiden lohduttavan samalla itseäni. Koska niinhän se on, ettei kukaan muu kuin minä voi päättää mikä on juuri minulle hyväksi, tai miten minun kuuluu elää elämääni. Piste.
Hyvä teksti, mutta pitääpä tulla erikseen kommetoimaan että jestas sulla on ihania lukijoita! Itse olen vasta 21, mutta eipä pelota tästä vanheta jos saa näemmä olla oman tiensä (tai vaikka niiden toistenkin teiden) kulkija vielä vaikka kuinka pitkään, tukijoita löytyy valintaan kuin toiseenkin :)
Hei Sanni, ei mitään hätää!
Itselläni on ollut tavoite, etten olisi enään viisikymppisenä teini-ikäinen, mutta kiirettä pitää kun siihen aikaa enään n. 8 kk.
Mutta en ole pätkääkään huolestunut, sillä on aivan ihanaa olla ns. naisellinen ikiteini :D
Ja niitä lapsia en minäkään ollut koskaan kypsä hankkimaan, vaikka löysinkin ihanan miehen alle 40 vuotiaana.
Eli Take it easy ja nauti elämästä sellaisena kuin se vastaan tulee.
Siinä ei todellakaan ole mitään vikaa jos et halua lapsia vielä! En tajua ihmisiä jotka ihmettelevät ylipäätään sitä jos joku ei halua omia lapsia! Kaikki tuntuvat pitävän sitä itsestään selvyytenä että haluaisi lapsia. Minä olen aina ollut sitä mieltä että en halua lapsia ja olen edelleen. Parasta on tehdä niin kuin itse parhaaksi kokee -35v Jaana
Halusin ehdottomasti kommentoida tätä blokkausta, vaikka kommenttini olisivat samoja kuin edellämainituissa. Tämä blogikirjoitus suorastaan ilahdutti minua, koska selkeästi osaat kirjoittaa syvällisesti toisin kuin moni muu lifestylebloggari. Kiitoksia kirjoituksistasi ja kiitoksia tästä blogista. Tämä ko. teksti puhutteli minua henkilökohtaisella tasolla, vaikka mielummin elän ilman jonkun kieltä korvassani. :)
Kun ottaa huomioon kuinka paljon paskaa elämässä tapahtuu, miksi se olisi väärin pyrkiä nauttimaan siitä parhaimmalla mahdollisella tavalla? Milloin erilaisten kokemuksien hankkimiselle ja elämänhalulle on asetettu ikäraja? Olen 29-vuotias ja olen päivittäin alkanut miettimään sosiaalisen paineen ympäröimänä mm. perheenlisäystä ja urakehitystä. Ihanteellisin ikä lasten hankkimisille olisi kropalle 18-vuotias, kun taas henkisesti 60-vuotiaana. Se mikä ei tunnu juuri nyt oikealta asialta tehdä, ei varmasti kaduta myöhemminkään jos jätän sen tekemättä. Uskon katuvani enemmän sitä, että teen paineiden alla väärän päätöksen, josta kärsii ensikädessä lapseni.
Olen usein äitien kuullut sanovan, kuinka lapset on elämä. Ilmeisesti elämää voi kuitenkin olla myös ilman lapsia. Se on vain erilaista elämää.
Kiitos sanoistasi :)
Meinasin aloittaa kommentin kirjoittamisen, mutta kiteytit ajatukseni ihan täysin, en olisi voinut paremmin itse sanoa, joten kiitos!
Itse olen myös 29-vuotias ja joka päivä joudun pähkäilemään ura-asioita ja perheenlisäystä. Kaverit hankkii lapsia ja kaikki kyselee, että "koskas teille, oothan sä jo sen ikäinen" jne. Voi että, oon niin helpottunut että maailmassa on muitakin ihmisiä joilla on samat fiilikset <3 (omasta kaveripiiristä ne puuttuu).
Todellakin erittäin hyvin sanottu, ja muutenkin kaikki mitä kirjoitit oli asiaa. Kiitos. :)
"Olen usein äitien kuullut sanovan, kuinka lapset on elämä. Ilmeisesti elämää voi kuitenkin olla myös ilman lapsia. Se on vain erilaista elämää."
Tähän on pakko todeta näin neljän lapsen äitinä, että elämää voi olla myös lasten kanssa. ;-) Ei siis niin, että lapset ovat se elämä, vaan lapset ovat osa elämää. Rakastan lapsiani enemmän kuin pystyn kuvailemaan mutta lapset eivät ole minun koko elämäni tai ainoa elämä mitä minulla on.
Ymmärrän toki, että meitä on moneksi ja joillekin äideille lapset ovat koko elämä eivätkä he muuta edes kaipaa. Kunnioitan myös sitä näkemystä. Mutta kaikki äidit eivät ole samanlaisia ja meitäkin äitejä löytyy, joilla elämässä on muutakin kuin lapset. Ilman, että rakkaudesta täytyisi tinkiä.
Lapsista on tehty jotenkin itseisarvo. Kaikilla pitäisi olla se ihanne; tyttö ja poika. Kun on opiskelut ohitse, oma koti ja kulta niin automaatti tarjoaa seuraavaksi lasta. Jos ei sitä ala kuulumaan niin ympäriltä alkaa kiiriä korviin ihmettelyä, kyselyä, voivottelua, lokerointia.
Samoin jos niitä lapsia alkaakin putkahdella enemmän kuin se kaksi, niin rummut alkaa päristä. Juu, ja jos sattuu niin huono säkä käymään, että kaksi ensimmäistä ovat samaa sukupuolta niin sitten kyllä ymmäretään jos masu alkaa taas kasvaa, pitäähän se toisenkin sukupuolen edustaja saada, VARSINKIN jos kaksi edellistä ovat tyttöjä.
Huhhuh. Ihme yhteiskunnassa mekin eletään. Taidan lopettaa paatostelun, ettei vallan lähde mopo käsistä. ;-)
Olen äiti, joten ilmeisesti koen että täytyy jotenkin kommentoida, koska muilla kommentoijilla tunnu lapsia olevan. Äiti ihminen on myös paljon muutakin kuin vain äiti. En ymmärrä että lasten pitäisi olla elämä. Ovat tietysti ihania, joskus, mutta jos en huolehdi itsestäni muuten, niin en myöskään jaksa olla äiti. Joten juu, lapseni kävi päiväkodissa jotta voisi opiskella/tehdä työtä. Olin sitten äiti kun olin hänet sieltä noutanut. Nykyisin hän on jo niin vanha että käy koulua (olen 32v. ja minulla on 10v. tyttö). Tosin hänen kanssaan tunnen itseni lapseksi, lapselliseksi ja lastenmieliseksi. Vaikka välillä täytyy olla aikuinen, niin voi myös olla tosi lapsellinen. Myöskään kaikki äidit eivät ole samanlaisia, joskus on olemassa kauheita stereotypioita äideistä; millaisia heidän tulisi olla, kuka on hyvä äiti jne. Hyvässä että pahassa yritämme tehdä parhaamme, mutta olemme silti niin paljon enemmän kuin vain äitejä. Sosiaalista painetta kokee myös siitä että on nuori äiti, eli miten toi voi osata mitään tai olla homma yhtään hanskassa. Sanon vaan että se on ehdottomasti oma valinta. Kenelläkään muulla ei tulisi olla siihen mitään sanottavaa, koska jos antaa muiden päättää omasta elämästään, tulee vain epätoivoa, eikä onnellisuutta. Eli tulet mihin tahansa tulokseen Sanni, toivottavasti se tekee sinut onnelliseksi, koska se on oikeasti elämää. :)
Oli mukava lukea tämä postaus ja kaikki kannustavat kommentit. Halusin kuitenkin kertoa tähän oman versioni, joka on hieman erilainen. Minua on aina luultu nuoremmaksi kuin olen. Mutta toisin kuin monet en ole ikinä ollut siitä mitenkään erityisen otettu. Ei minulla ole mitään halua näyttää nuoremmalta kuin mitä olen. Olen käynyt elämässäni läpi sellaisia vaiheita ja kokemuksia, että ne ovat vanhentaneet minua 10 vuotta. En edes 22v tykännyt heilua yökerhoissa saati sitten nyt 29v. En olisi kyllä 22v ollut valmis äidiksi. Sikäli tiedän tuon tunteen hyvin, kunnioitan sitä eikä se todella katso ikää. Mutta itse nyt 29v minua turhauttaa lähinnä se, että haluaisin luoda uraa ja tehdä töitä. Ottaa paikkani yhteiskunnassa, mutta kun työtilanne on tällä hetkellä niin huono. Toivoisin lapsia, olisin valmis ja halukas äidiksi, mutta toiveista huolimatta en ole tullut raskaaksi. Minua ahdistaa se, että täytän kohta 30 ja olen edelleen harjoittelija ja osa-aikatyöläinen ja opiskelija. Ja lapseton. Enkä koe, että tämä olisi jotain painetta, että näin pitäisi olla. Tuollaista elämäntilannetta minä toivoisin, koska tämä nykyinen tuntuu paitsi jotenkin pysähtyneeltä niin tylsältä ja saman toistolta. Olen kohta 30 ja saanut elämässäni omaa aikaa ihan riittävästi ja olisin enemmän kuin valmis jakamaan sitä perheen ja työn kesken. Tuli mitä tahansa elämän mullistuksia niin harvoin niitä päättää etukäteen ja on niihin valmistautunut. Useimmiten se menee enemmän Learn as you go -mentaliteetilla. Mutta elämää ei voi hallita eikä omia tilanteita. Tässä minun versioni. :)
Hei Sanni, loistava postaus ja hyvät kommentit - osuu ja uppoaa. Itse olen lähes 29-vuotias ja välillä ahdistun kovastikin ns. "yhteiskunnan asettamista normeista" siitä, miten tässä iässä kuuluisi olla ja elää. Työskentelen kokoaikasesti ja elämäni on melko vakiintunutta. Olen seurustellut 9 vuotta, mutta vasta viime syksynä pystyimme muuttamaan saman, vuokratun katon alle. Kihloihin emme ole menneet, saatika naimisiin. Lapsia en tunne ainakaan vielä haluavani. Olemme onnellisia ja pidämme elämästämme juuri nyt tällaisena.
Kohtaan mielestäni kuitenkin yllättävänkin usein ihmettelyä, utelua ja ohjeistusta tähän ilmeisesti perin kummalliseen elämäntilanteeseeni liittyen. Kuulen kommentteja siitä, miten vuokralla asuminen ei ole järkevää - oman asunnon ostaminen se on mikä kannattaa. Ja jos ensi kesänä ei ole sukuhäitä vielä tiedossa, niin olisihan se nyt jo meidän vuoro. Puhumattakaan lasten hankinnasta - kai tiedän, että aika käy vähiin ja että ikätoverini ympärilläni ovat perheenperustamisessa jo pitkällä.
Tiedän. Kyllä minä tiedän.
Olemme mieheni kanssa toki avoimia mahdollisuuksille, joita tulevaisuus tuo tullessaan. Varmastikin naimisiinmeno ja omistusasunto ainakin jossakin vaiheessa tulevat toteutumaan. Lapsista en ole vielä varma, mutta kuten sanottu, olen avoin mahdollisuuksille. Katsotaan. Uskon siihen, että asiat järjestyvät lopulta, kuten niiden kuuluukin. Aika näyttää, mitä se minun kohdallani tarkoittaa.
Toivon, että yhteiskunta, tai edes ihmiset itseni ympärillä antaisivat sijaa myös erilaisille valinnoille - tai ainakin vähän hitaammalle etenemiselle. (Ja toki se, että edes joku ystävistäni lähtisi myös tulevaisuudessa kanssani toisinaan baarittelemaan tai muuten vaihtamaan vapaalle, olisi plussaa myös :))
Jos yhtään lohduttaa, niin kaikki me vanhennutaan, et ole yksin ;)
Ja Sanni: Sä olet todella kaunis just nyt!!! Siis oot aivan upea!
Kirjoituksesi upposi kuin pulla suuhun.:) On mukava kuulla, etten ole ainoa, joka välillä pohdiskelee näitä asioita. Olen itse 26-vuotias ja katselen kun ympärilläni olevat kotiutuvat omiin taloihinsa ja saavat lapsia.. Asun poikakaverini kanssa vuokrayksiössä ja välillä mietin, et pitäisikö meidänkin elämän olla jo siinä pisteessä..? Toisaalta tunnen olevani vapaampi kuin koskaan ja eikä tarvitse kantaa huolta huomisesta. Ehkä se meidänkin aika vielä tulee, kukin omalla tyylillään.. :)
Ihana postaus! Olen saman ikäinen ja ajattelen ihan samoin kuin sinä. Ympäristön painostus ja ihmettely siitä, ettei lapsia ole on välillä todella ärsyttävää ja tunkeilevaa. Itse nautin joka hetkestä ilman niitä lapsia enkä kaipaa jälkikasvua, mutta ihmetyttää miksi tämä haittaa niin suuresti joitain ihmisiä. Itse olen tosi onnellinen enkä koe että elämäni olisi yhtään sen tyhjempää, pysähtynyttä tai että siitä jotain puuttuisi, miksi sitä siis pitäisi alkaa väkisin muuttamaan jonkun muun mielen mukaiseksi? Viihdyn yökerhoissa ja muissa menoissa ja elämäni on täynnä touhua ja matkustelua pitkäaikaisen avopuolisoni kanssa. Nauti Sanni, nuorihan sä vielä oletkin :)
Hyvä Sanni. Ole ja elä juuri niinkuin itse katsot parhaaksesi. Itse olen juuri täyttänyt 35 ja on minulla jo neljä lastakin, mutta on se julmaa, kun mieli ei vanhene naaman mukana. On todella ärsyttävää, kun tietyn ikäisenä oletetaan olevan/käyttäytyvän/pukeutuvan tietynlaisesti. Itse olen ilmeisesti ikuisesti lapsi, kun saan kuulla, että ei tuon ikäisenä enää sitä ja tätä. Mutta minkäs teet...
Tää postaus on kyllä tosi harvinaisen masentava! Eksyin tähän blogiin ihan sattumalta, oon 16 vee ja musta tuntuu et haluun olla 16-18 v koko elämäni. Ja vielku mun elämä on ihan HIRVEETÄ, oon lähes tehny itsarin yms.
Haluisin vaa pitää hauskaa ja päästä täst masennuksesta eroon ja saaha kavereita ja kaikkee. Tuntuu et elämä menee vaa ohi ku oon 24/7 koneella :( Mut ei oo kavereita ja oon nii ujo etten niitä ihan helpolla saa -.-
Elämä on kyllä ihan hirveetä paskaa.
hihi, ihana! ei siitä ole pitkä aika kun itsekin tanssin sydämeni kyllyydestä. vähän liian nuoren ja vähän liian nätin pojan flirttailut koettu myös. monestikin... mutta mä olen lopettanut sen ajattelemisen että pitäisi olla jotain muuta kuin on. mulla on ihana mies joka ei kaipaa lapsia ja tykkää minun tavoin nauttia elämästä, matkustella, luoda uraa. en tosiaankaan näytä samalta kuin 15 vuotta sitten vaikka nuoremmaksi usein luullaankin. mutta onneksi olen tässä vuosien varrella saanut paljon sellaista mistä 15-vuotias minä ei uskaltanut edes haaveilla.
Mä olen nyt 33 v ja kanssa kovasti mietin, että lapsia vai ei. Ongelmana on, että olen sinkkutyttö ja kovin monta vuotta tässä ei ole aikaa isäkandidaattia etsiä. Toisaalta jos sitä ei löydy aina voi käydä lääkärin luona, mutta en haluaisi valita tietoisesti yksinhuoltajuutta (tällä en tarkoita väheksyä yksinhuoltajia!) Eli mistähän sen miehen löytäis? Vai pitäiskö mennä lekuriin suosiolla?
Tuli miltein tippa linssiin kun tätä luki. Outoahan se on vaikka itse olen vasta se 20v, niin haluisin kuitenkin olla 17v ja vielä viettää koulussa aikaa kavereiden kanssa. Se oli jotenkin niin huoletonta. Uskomattoman paljon helpompaa oli silloin miettiä ja unelmoida "tulevaisuutta" kuin nyt itse asiassa elää sitä. Jotenkin silloin oli elämällä tarkempi suunta ja nyt taas polkee jotenkin paikallaan.
Hieno kirjoitus siis, tykkäsin.
Uusimmasta Olivia -lehdestä poimittua:
Uusi sana
VAUVAFASIA
(s.) Pakonomainen tarve udella kolmekymppiseltä naiselta tämän suvunjatkamissuunnitelmia.
;D;D
Ihana postaus, Sanni! Olen vasta 22, mutta ihana kuulla ajatuksia vanhemmalta vanhenemisesta. Koen itseni sillä tavalla vanhaksi, etten jaksa roikkua baareissa ja haluaisin oman alan työpaikan ja omakotitalon avopuolisoni kanssa. Mutta lapsia en minäkään halua vielä vähään aikaan. Olen ehkä jopa taantunut tässä, koska n. 18-vuotiaana haaveilin vauvasta, mutta nyt ajattelen lähinnä 5-vuotiaiden tapaan "yök! Ei mun mahaan!" Mutta haaveilen silti, että jonain päivänä kokisin olevani valmis äidiksi.
Jännä ajattelutapa tuo mikä niin monella on se "kuuluisi tehdä/olla" aina sidottuna ikävuosiin..
Itse olen vielä varmaan niin nuori (vuosia ihan kohta 26) ettei asia kosketa samalla tavalla kuin suurinta osaa kommentoijista.
Kuulun niihin, jotka eivät ajattele numero-ikää vaan kehon tilaa; mieltä ja fyysistä kuntoa. Esim. kattavasta kuntotestistä pystyy määrittämään kehon iän vuosina. ja henkinen ikähän voi olla ihan mikä vain todellisista eletyistä vuosista riippumoton luku. Sitä on ehkä vaikempi määrittää..
Vaikea selittää.. mutta esimerkkinä nyt tämä oma itseni :D Kestävyyskuntoni on hyvä, koska olen aina harrastanut aktiivisesti urheilua, myös elitapani ovat todella terveelliset, niin kuin uskoisin Sanni sinullakin olevan!:) Kuntotestissä siis kehon ikä 18 vuotta. lihaksisto ja luut joustavat (näkyy myös hampaissa, tänä vuonna viisaudenhampaan poiston yhteydessä selvisi että luut vielä joustavat todella hyvin, on varmaan myös perintötekijöistä johtuva asia)
Henkinen ikäni uskoisin että olisi kuitenkin ihan se mikä oikeasti on. Joten keskiarvo olisi siis noin 22-vuotiaan. ja minusta näytän siltä myös :D vaikka usein kysytään papereita, niin kysytään monelta muultakin, myös paljon vanhemmilta
On nuoria, jotka ovat ikäänsä nähden kokeneet hyvin paljon, heidän henkinen ikänsä voi olla yllättävän paljon..
Mieti Sanni näin, voit siis ihan hyvin olla verrattavissa keskimääräiseen parikymppiseen, JOS tuntuu siltä (mieli) ja näytät myös (yleensä hyvä kunto ja terveelliset elintavat näkyvät myös kehossa!) Ei mitään hätää sen suhteen siis :)
Lapsiasia kuitenkin on sellainen fakta, että ongelma saattaa tulla vielä vastaan. On hyvin yksilöllistä miten helposti pystyy saamaan lapsen enää kun on täyttänyt 30 tai 35 saati 40, mahdollisuudet siihen heikkenevät.. eriasia jos lasta ei ikinä halua. mistä sen voi tietää jos mieli muuttuu? Mietin näitä itsekin
Lapsiasian suhteen on tuntunut siltä etten ole ihan varma mitä haluan. olen kyllä jo ihan saavuttanut asioita.. koulut käyty, on työ, mies, omistusasunto (tosin yksiö), suunnitteilla miehen kanssa yhteinen kaksio. Yksilön lisäksi ei varaa isompaan koska haluan matkustaa ja elää!
Jotenkin olen asennoituneena niin etten vielä ole valmis saaman lasta. Hetkittäin on alkanut stressaamaan asia.. mitä tapahtuu naamalle ja kropalle jos tulee kovin vanhana äidiksi? onnistuuko äidiksi tuleminen ylipäätään enää? Olen hiljattain tullut siihen tulokseen että nyt voisi olla hyvä hetki kun keho pystyy ja kestää vielä hyvin, samoin mieli heh :D mietin että ajatukseen tottuu kyllä. Voinhan silti edelleen olla sama nuori minä, tehdä samoja asioita.
En halua jäädä paitsi yhdestä maailman varmaan mullistavimmista ja ihmeellisimmistä kokemuksista ikinä eli tulla äidiksi! Mutta. En aio silti lakata elämästä
Niin se vaan menee, että kaikilla on oma elämänsä ja se pitää elää siten kuin haluaa ja oikeaksi tuntee. Itse oon 34 (Hui!!) ja asun kämppiksen kanssa. Jo monetta vuotta. Mitään parisuhdetta ei ole, eikä varmaan tulekaan, jotenkin kolmikymppisenä hyväksyin jo sen, ettei mulle ole muuta toista puolikasta tai sitä oikeeta muuta kuin mitä ystävät on. Onneksi mulla on ystäviä, sekä nuorempia että vanhempia, sinkkuja, jotka tykkää myös olla nuorekkaita, tehdä ihan mitä huvittaa, bilettää, tanssia ja vain olla. Olen tavallaan valinnut ystävät kaiken tämän normielämän sijaan, lasten ja parisuhteen sijaan. Onneksi meitä on muitakin, ettei yksin tarvitse olla, vaikkei normeja täyttäisikään.
Mä on niin päättänyt, etten hanki lapsia, mut miksi silti pitää tulla joku hiton kriisi, että miten mä pärjään vanhana, kun oon perheen ainoa lapsi...mutta eipähän siitä ole takeita kävisikö se lapsi mua katsomassa vanhainkodissa eli en sen takia viitsi lasta hankkia ;) Joku tuttu sanoi juuri, että oon varmaan 15-vuotiaana sanonut, etten hanki lapsia. Sitten tietysti oli kaikki tädit hokemassa, että kyllä se sun mieli vielä muuttuu...mut nyt on 32 ja eipä ole muuttunut ;) Kyllähän mä rakastan kavereitteni lapsia ja tykkään käydä kylässä heillä, mut...niin mitä sitä sen enempää aikuinen ihminen perustelemaan päätöksiään :) Ihanaa, kun sain sanoa mitä ajattelin <3
Voi miten ihana postaus Sanni! Täällä on ilo käydä, kun ei koskaan tiedä millaisia juttuja olet kirjoittanut. Lisäksi kirjoitat niin ihanan rehellisesti, ja välillä todella henkilökohtaisiakin juttuja. Tämä on ehdottomasti yksi parhaista blogeista!
Ja en minäkään kyllä uskoisi sinun olevan 33-vuotias, näytät niin paljon nuoremmalta. ;)
pistipäs tämä postaus miettimään. Itse olen 17 piakkoin 18 ja välillä olen miettinyt, että kylläpä sitä ikää on jo mukamas kertynyt. Tiedän, aika naurettavaa ajatella nuin. Ja sitäkin olen ajatellut, että olen varmaan jotenkin hyvin hyvin epänormaali kun en ole ikinä seurustellut o:
Jokainen kulkekoot sitä omaa polkuaan ja tehkööt omat valintansa.
Ja muuten näytät todellakin ikäistäsi nuoremmalta, kaunis tyttönen :))
Olen vasta 23-vuotias, mutta todennut tämän pitävän niin hyvin paikkansa: http://9gag.com/gag/4228287
Hui hai! Täytin tänä vuonna neljäkymmentä ja siellä minä hummailen yökerhoissa ihanien ystävättärieni kanssa varmaan vähintään kerran kuussa. Sain esikoiseni vähän päälle parikymppisenä ja kuopuksen melkein 30-vuotislahjaksi. Ennen lapsia tykkäsin käydä rimpsalla ja kuopuksenkin kasvettua jokusen vuoden lähdin taas "yöelämään" mukaan.
Yastäväpiirini koostuu kaiken ikäisistä ihmisistä. Vanhimmat hätyyttelevät viidenkympin rajaa, nuorimmat keikkuvat siellä kahdessaviidessä. En kovin usein tunne olevani vanha tai väärässä paikassa tai etten kuuluisi joukkoon. Kun täytin 22 minusta tuntui, että olen saavuttanut kasvuni huipun. Saavuttanut sisimpäni, sen mikä minä olen persoonana ja henkilönä. Koen edelleen olevani siltä osin 22.
Toki vuodet kasvattavat koko ajan lisää, mutta se on mielestäni kokemusta. En suostu ajattelemaan, että ikä edellyttää meiltä astumista johonkin tiettyyn muottiin. Kapinoin myls sitä vastaan, että ikä joko sallii asioita tai rajoittaa niitä. En pidä nyky-yhteiskunnan ikäsidonnaisesta ajattelutavasta, en sen lapsivihamielisyydestä tai nuoruuden ihannoinnista.
Minulle on aivan sama jos joku haluaa ajatella minusta, että olen vanha nelikymppinen kotka, kun heilun siellä yökerhon tanssilattialla se drinksulasi kourassani. EVVK jos joku kuvittelee, että yritän olla nuorempi kuin olen tai että etsin jotenkin epätoivoisena kadotettua nuoruutta. Hahhah, siinähän säälivät ja paheksuvat! ;-D
En tokikaan väen väkisin tunge yökerhoihin tai muihin kuppiloihin jotka tiedän noin parikymppisten paikoiksi, mielelläni käyn paikoissa joissa on kaiken ikäistä porukkaa. Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että kaiken ikäisillä on oikeus elää ja nauttia elämästään niin kuin itsestä hyvältä tuntuu, vaikka sitten toisinaan sitä drinksulasia yökerhon tanssilattialla puristaen. Minä kieltäydyn ajattelemasta, että tietyn ikäisen ihmisen kuuluu käyttäytyä tietyllä tavalla ja olla tekemättä tiettyjä asioita tietyssä iässä! My life, my way ja mitä näitä nyt on. ;-D
Mitä lasten saamiseen tulee niin sekin on jokaisen oma asia koska sen ottaa harkintaan. Eikä kaikkien edes tarvitse lapsia haluta!
täällä yksi 17-vuotias ylpeä äiti! kukin tavallaan :)
Heip,
tosi tutun tuntuinen hetkellinen ulkopuolisuuden tms kokemisen hetki sulla. Itsekin olen muutaman kerran tuntenut juuri sellaisen, että tämähän on jo nähty niin monta kertaa tää meno ja mitä mä täällä oikeen leikin?
Olen yli 40 ja mulla on jo aikuiset lapset. Mieheni kanssa elellään mukavasti puutarhan ja vanhan talon kunnostelun merkeissä. Mutta muutama kerta vuodessa on päästävä itsekseen klubille. Yleensä sieltä löytyy tuttuja, mutta viimeksi käydessäni tuli tosi vahva "mitä mä täällä teen"-fiilis. Se nuorien ihmisten huomiokin on jo saatu niin monta kertaa ja kun ei kerta ole tarkoitus mennä mitenkään eteenpäin suhteissa muihin ihmisiin..sehän baarien perustehtävä on. Pariutumisriittejä ihmiseläimille ;)
No, siis ihmisen elämässä voi olla niin paljon eri puolia, joiden kautta itseään toteuttaa. Itse en esimerkiksi kysele kenenkään lastentekoaikeita koskaan. Lapset eivät vaikuta ihmisen perusjuttuun loppujenlopuksi mitenkään.
Mä mietin hetken että kirjoitanko, mutta kirjoitan nyt silti.
Mua riepoo, kun tuo Peter Pan- elämä tuntuu niin monelle vastaavan käsitystä siitä, mitä on se OIKEA, VAPAA, IHANA, PARAS, MAHTAVIN elämä mitä ihminen voi elää. Että pitää kokea, nähdä, tehdä, matkustaa, ELÄÄ. Rinnastetaan se omakotitalo, lapset, farkku, koirat jotenkin tylsään ja tasapaksuun arkeen, että se olis jotenkin puuduttavan vastuullista ja no, tylsää. Tuttu ja turvallinen on yhtäkuin tyytyminen, kolmekymppisenä baarissa riekkuminen on yhtäkuin hienoa, upeeta, mahtavaa, sitä oikeaa elämää. Kärjistettynä.
Mä olen 22-vuotias pian 1-vuotiaan äiti. En ole koskaan pitänyt baareilusta, en ole haikaillut opiskelijaelämän perään, matkustaminen ei ole kiinnostanut. Olen hakenut ja päässyt takaisin kotiseudulleni vakkaritöihin, asun omakotitalossa aviomiehen kanssa ja olen vielä tämän vuoden hoitovapaalla samalla opiskellen. En vaihtaisi sekuntiakaan elämästäni siihen, että olisin 30-vuotias, joka ei tiedä mitä elämältään haluaa ja joka miettii, että "kyllä mä sitten joskus ehdin".
Älä käsitä väärin. Mä en paheksu sellaista elämäntapaa ja jos se jollekulle sopii, se on mulle ihan ok. Mutta minä vain niin toivoisin, että minunkin annettaisiin elää näin, ihan rauhassa. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun on kysytty ihan suoraan että enkö mä pelkää, että kymmenen vuoden päästä kadun tätä kaikkea. Enkö mä tajua, että heitän nuoruuteni hukkaan. Eikö me miehen kanssa nyt voitu odottaa sen naimisiinmenon kanssa, mikä kiire meillä oli. Miksi me haluttiin lapsi, kun ollaan itekin ihan kakaroita. Nää kaikki kommentit ikähaarukasta 20-30v, juuri näiltä ikinuorilta. Väkisinkin pistää miettimään, että haluaisko ne itekin uskaltaa tehdä isoja ratkaisuja, mutta eivät syystä tai toisesta vain uskalla ja siksi kokevat tarpeelliseksi kyseenalaistaa meidän valintoja. Mummot ja papat on olleet vain mielissään ja synnärilläkin sanottiin ihanasti, että "ihanaa kun näinkin nuoret uskaltaa".
Mun mielestä tää yhteiskunta ei siis painosta todellakaan hankkimaan lapsia nuorena, vaan päinvastoin! Lapsettomat ja ei-lapsia-haluavathan nimenomaan ovat työmarkkinoilla sitä kuumaa kamaa, lapselliset "on kuitenkin jatkuvasti töistä poissa lasten takia". Hoitovapaalle jääminen tekee susta yhteiskunnan pohjasakkaa - siellä lusmuilet kotona kun voisit olla kerryttämässä veroeuroja niin! (Siis kotihoidontuestahan ei makseta veroja. Eiku...)
Ja sitten. Länsimainen ihminen on tottunut siihen, että saa sen mitä haluaa silloin kun haluaa. Eli, kun ensin ei olla valmiita äidiksi mutta sitten kolmevitosena päätetään että NYT tahdon vauvan. Eihän se aina sieltä tule. Okei, ei ole välttämättä ikäkysymys, eikä kaikki löydä sitä miestäkään siihen ikään mennessä, eri asia. Mutta kun ns. paketti on kasassa mutta lastentekoa vain venytetään ja venytetään oman itsensä takia, niin rumasti sanottuna on turha itkeä jos ei heti kuulukaan. Silloin se pettymys voi olla kova paikka niellä. Niitäkin asioita mun mielestä olis pelkästään fiksua miettiä etukäteen. Jos lapsia ei vain halua, niin sitten ei. Mutta mun mielestä siinä kolmenkympin tienoilla olis oikeasti pelkästään järkevää alkaa tekemään se päätös, koska lapsia ei tule niin että heilutellaan pari päivää peittoja ja yhdeksän kuukauden päästä synnytetään terve vauva.
Että sellainen ajatusoksennus.
Toivon sinulle kaikkea hyvää. Toivon sydämestäni, että mikäli lapsia joskus tahdot, niitä myös saat. :)
Muista en tiedä mutta mä ainakin voin omasta puolestani sanoa, että en koe niin. Jollekin se varmasti on parasta mahdollista elämää, toiselle ei. Tuntuu jo tosi kuluneelta heittää tähän tämä "Olemme kaikki erilaisia", mutta niinhän me olemme. Ei ole väärin, jos jonkun mielestä antoisin ja ihanin elämä on elämä vailla lapsia ja sitoumuksia, ihan niinkuin ei ole väärin jos jonkun toisen mielestä paras elämä on asettua aloilleen ja hankkia perhe 18-vuotiaana.
Ymmärrän mitä ajat takaa, mutta mun mielestä tuntuisi kummalta hankkia lapsia "varmuuden vuoksi", kun ikä/kroppa/terveydentila/status sen sallivat. Mun mielestä lapsia täytyy haluta, ei lasta voi alkaa suunnitella sillä lähtökohdalla että "No nyt ei oikein huvittaisi mutta yritetääs kuitenkin ettei sitten 10 vuoden kuluttua kaduta..." Pettymys voi varmasti olla hirveä jos/kun havahtuu sitten 4-kymppisenä kaipaamaan lasta eikä sitä enää saa, mutta en ikinä alkaisi itse suunnitella lasta vain tuon skenaarion välttääkseni. Jos minusta ei nyt / 3 vuoden / 5 vuoden kuluttua tunnu siltä että haluan äidiksi, niin sitten minusta ei vain tule äitiä. Ainakaan biologista äitiä. ;) Ainahan on adoptiomahdollisuuskin.
Sinun elämäsi kuulostaa minusta aivan ihanalta. Olet onnellinen ja juuri sinä tilassa missä haluatkin. Kaikkea hyvää perheellesi! :)
Minä täällä taas :)
Adoptiomahdollisuus ei valitettavasti ole mikään helppo ja kätevä ratkaisu, vaan valtavasti hermoja ja aikaa vievä prosessi. Lapsia on vähemmän kuin vanhemmiksi haluavia. Mutta mahdollisuus se toki on, jos prosessiin tahtoo lähteä ja on siihen tarpeeksi nuori.
Ymmärrän kyllä tuonkin, ettei halua lapsia vain "varmuuden vuoksi". Ei tietenkään kannata! Ei kaikki halua koskaan lapsia. Mutta tiedän myös muutaman "kyl mä sit joskus varmasti haluan, mutta en nyt kun en oo vielä valmis"-ihmisen. Näin nuorena äitinä täytyy kyllä sanoa, että kuvittelin raskaaksi tullessani, että olen "valmis äidiksi". Kokemus on osoittanut että "valmis äiti" on maailman utopistisimpia termejä. :D Eka lapsi muuttaa kaiken eikä siihen vaan voi valmistautua mitenkään. Se lapsi todella kasvattaa, ei se ole mikään myytti. Itsestään, parisuhteestaan, elämästään ja kaikesta oppii aivan uusia asioita.
Tuo mun ensimmäinen kommentti oli aika kärkäs, pahoitteluni siitä. Mua vaan tosiaan niin ärsyttää, kun ne, jotka ei suoraan paheksu meiän ratkaisuja kysyy sitten että ollaanko me lestadiolaisia. No ei olla. Ihan niinku kaks nuorta, täysjärkistä ihmistä ei vois mitenkään haluta sitoutua ja perustaa perhettä.
Loppuun vielä kommenttina, että olen lukenut blogiasi pitkään ja joskus kommentoinutkin. Tykkään mielettömästi näistä sun syvällisemmistä jutuista, mutta osaat myös mun mielestä tosi hyvin ja puolueettomasti tehdä tuotearvioita. Oon sun blogista löytänyt nopeasti laskettuna ainakin neljä tai viis luottotuotetta :) Kiitos siis blogistasi!
"Mutta kun ns. paketti on kasassa mutta lastentekoa vain venytetään ja venytetään oman itsensä takia, niin rumasti sanottuna on turha itkeä jos ei heti kuulukaan."
Onko se vähän niin kuin sekin, että kun niitä lapsia on "hankkinut" ja sitten väsyttää ja ehkä vähän masentaakin niin on turha itkeä, kun ei ihan sujukaan?
Jep, minäkin hieman kärjistän. Vaan kun elämä ei ole koskaan mustavalkoista ja me kaikki elämme vain sen yhden elämän, meidän omamme. On toki luonnollista, että se oma elämä otetaan mielellään esimerkiksi, mutta siinä on vain se huono puoli, että se pätee aika lailla vain ja ainoastaan omaan itseen.
Kaikilla ihmisillä ei ole esimerkiksi mahdollisuutta saada lapsia nuorena vaikka haluja kovasti olisikin. Minusta siinä ei ole mitään itsekästä, että alkaa perustaa perhettä silloin, kun itsestä hyvältä ajankohdalta tuntuu. Muutoinhan sinäkin, Nimetön, olisit kovin itsekäs ihminen!
Elämäntilanteet muuttuvat, ihmiset muuttuvat, maailma muuttuu. Kymmenen vuoden päästä meistä itse kukin saattaa hyvinkin löytää itsensä aivan jostain muualta kuin mihin itsensä nyt kuvittelee, aivan erilaisesta elämäntilanteesta ja kenties jopa eri tavalla elämästä ajatellen.
Kovin tutulta kuulostavat aikaisemmat kirjoitukset, samoja teemoja olen pohtinut päässäni sen tuhannen kerran. Tuntuu, etten sovi elämän aikatauluihin.
Olen 31-vuotias ja lapseton. Kaikki "tavanomaiset etapit" on jo saavutettu, eli olen naimisissa ihanan miehen kanssa ja asumme omassa asunnossa. Tutkintojakin on hankittu jo pari ja aikaa itselle on niin paljon, että siitä tuntee väkisinkin syyllisyyttä. Matkustella olen myös saanut paljon.
Samanikäiset ystäväni ovat lähes kaikki lapsettomia, mutta lähiaikoina pari sellaista joista en olisi kuvitellut ikinä äitiä, ovat yllättäen perustaneet perheen. Pakostikin siinä hiipii mieleen, että parhaat vuodet ovat itseltäni jo pian ohi; "35 ja takuu umpeen", sanoi kollegakin.
Itse en ole lasta vielä kaivannut. Tiedän, että minulla on ns. "äitigeeni" olemassa, se ei vaan ole vielä kertaakaan tosissaan aktivoitunut. Varmuuden vuoksi en lasta hanki, vaikka ikä alkaakin tulla jo vastaan. Se olisi väärin lasta kohtaan. Tunnen kuitenkin painetta antaa miehelleni lapsi, kun hän sitä enemmän taitaa haluta. Uskon, että jos lapsen saan vielä jonain päivänä, kasvan siinä rytäkässä eri ihmiseksi ja silloin kommentoin tätäkin juttua toisesta näkövinkkelistä. Ensimmäisessä raskaudessahan synnytetään äitiä.
Tunnustan: olen vielä itsekäs, haluan nukkua yöni rauhassa, matkustella ilman lapsien tuomaa säätöä, nauttia viiniä kun tekee mieli, lähteä spontaanisti jonnekin jne. Kun tähän kaikkeen aikanaan kyllästyn, katson sitten josko vielä olen kunnossa saamaan/haluamaan lapsia.
Kaikesta huolimatta olen aika tyytyväinen nykytilaani.
Kiitos hyvästä keskustelunavauksesta!