Ajattelin kirjoittaa rinnoista.

Joihinkin juttuihin sitä kypsyy vasta aikuisena. Tai täytettyyään 26. Tai 30. Tai en minä oikeastaan enää muista milloin oikein tulin sujuiksi rintojeni kanssa. Vanhana kuitenkin.

Naisten suhdetta rintoihinsa on puitu maailman sivu eri artikkeleissa, tutkimuksissa ja tv-ohjelmissa. En kuvittele, että minulla on keskusteluun mitään uutta annettavaa tai tuoretta näkökantaa. Kunpahan puran ajatuksiani aiheesta osana blogin ajoittaisia itsetunto- ja minäkuva-kirjoituksia.

Ja liittyvähän rinnat olennaisesti kauneuteen.

Onkohan montaakaan nuorta tyttöä tai naista, joka ei jossain vaiheessa kokisi jonkinlaista huolta, epävarmuutta tai jopa häpeää ja ahdistusta rinnoistaan? Rinnat ovat yksi keskeisimpiä ulkonäkö”puntareita” nuoren naisen elämässä. Ainakin minun nuoressa elämässäni niin oli.

Rinnat astuivat elämääni neljännellä luokalla. No, eivät henkilökohtaisesti, sillä itse en vielä tullut näkemään omaa rinnanmuodostusta pariin vuoteen, mutta eräänä päivänä yhdellä parhaista ystävistäni oli Ne. Muistan aina sen hetken, kun tajusin, että herranjestas mehän leikitään vielä poneilla ja Tuolla on jo Tissit.

Havainto ei aiheuttanut kateutta tai toivetta että minäkin. Se vain oli outoa. Ja ehkä vähän kiusallista. Taisin jopa ajatella, että eikö ystävääni nolota kun hänellä on rinnat 10-vuotiaana.

Meni pari vuotta ja tunnelmat olivat ihan toiset. Yläasteelle mennessä olimme jo kauan sitten jättäneet leikki-iän taaksemme ja olimme nuoria naisia.  Ponicollegepaidat ja hiusdonitsit olivat vaihtuneet tietoiseen ulkonäköön. Piti näyttää hyvältä, joukkoon kuuluvalta. Puoleensavetävältä.

Ja jos olit syntynyt tytöksi, sinulla kuului tietysti olla Rinnat. Viimeistään 7-luokalla ne olivat yhtäkkiä Olemassa suurella o:lla. Jos sinulla ei juuri sellaisia ollut, ikävä juttu. Sinun ei todellakaan annettu unohtaa sitä. Varhain kehittynyt ystäväni oli yhtäkkiä ”lucky bastard”, ja minun silmissäni suojassa kaikelta pinnalliselta ikävältä.

”Vittu tyttö eihän sulla ole edes rintoja!”

Poika nauroi pilkallisesti ja osoitti laihaa farkkuhaalareiden peittämää rintaani. Oli itse ehkä 15, vuotta ylemmällä luokalla. Olimme diskossa. Tunsin kuumotuksen leviävän poskilleni. Vastasin varmasti jotain yhtä pilkallista ja jatkoin matkaani niin kuin ei mitään. Mutta sisälläni olin niin surullinen. Niin vihainen. Miksi minun oli pitänyt saada tällaiset geenit? Miksi minä olin jäänyt ansaan 12-vuotiaan kehoon? Ihan vain siksi että joku geneettinen koodi on päättänyt etteivät rintani koskaan tule täyttämään kuin pienen teekupin, saan kärsiä kiusausta ja nöyryytystä.

Teini-ikää tutuimmillaan varmasti monelle muullekin.

Olin osa suosittua kaveriporukkaa eikä epävarmuuteni juurikaan näkynyt ulkoisesti. Sosiaalisten, vilkkaiden ja äänekkäiden ihmisten on helppo kätkeä epävarmuutensa persoonallisuudellaan. Niin tein minäkin.

Pahin muisto yläasteelta on se, kun suuri ihastukseni torjui minut 14-vuotiaan kypsällä argumentilla (kaverin kautta välitettynä, tietenkin); ”No olisin mä ehkä muuten kiinnostunut mutta kun ei sillä Sannilla oo rintoja…” Olin ihastunut häneen vielä senkin jälkeen. Kaksi vuotta tuli pala kurkkuun aina kun hän käveli vastaan.

(Olen muuten nykyään samaisen pojan Facebook-kaveri –emme tosin ole nähneet yläasteen jälkeen- ja minun oli pakko pari vuotta sitten kysyä muistiko hän vielä tätä kommenttiaan. Tyyppi meinasi suunnilleen hajota häpäriin, hän ei meinannut uskoa todeksi että oli joskus sanonut noin…! Murrosikäisen viisautta…..)

Käytin pitkään säkkimäisiä puseroita ja neuleita. 9-luokalla ostin muistaakseni ensimmäiset topatut rintaliivit. Ne auttoivat ehkä vähän. Mutta vaikutelma oli tietysti huijausta, eikä parantanut itsetuntoani. Ihonmyötäistä paitaa käytin ensimmäisen kerran vasta lähemmäs 2-kymppisenä…! Toisaalta muotikin oli 90-luvulla erilaista ja vaatteet kautta linjan löysempiä kuin nykyään.

Kuulostaa varmasti ihan hullulta, mutta muistan aina sen hetken, kun menin ensimmäistä kertaa ulos vartalonmyötäisessä t-paidassa. Kävelin lyhyen matkan puiston läpi postiin. Vilkuilin ympärilleni ja mietin, tuijottavatko ihmiset minua. Tunsin paidan kuosin ihoani vasten. Se piirsi minut esiin ja koin olevani ”paljas”, suojaton. Muisto on tämänhetkiselle itselleni aivan absurdi. Niin vaikea minun oli kuitenkin tuolloin hyväksyä vartaloani.

Muutos lähti siitä, kun rakastuin kunnolla ensimmäistä kertaa. Tarvittiin siis täysi hullaantuminen toiseen ihmiseen ja vakuuttuminen siitä, että tämä toinen hyväksyi minut sellaisena kuin olen, että vinoutunut vartalonkuvani lähti oikenemaan. Toki ikä ja sen mukanaan tuoma kypsyminenkin varmasti pikku hiljaa vaikuttivat asiaan. Toivoin edelleen että rintani olisivat edes ”normikokoiset” (mitä sillä sitten ikinä tarkoitetaan, itse haaveilin B-kupista), mutta en enää hävennyt niitä tai kokenut tarvetta peitellä vartaloani.

23-vuotiaana ostin ensimmäistä kertaa bikinit. En olisi ikinä uskonut, että voisin joskus esiintyä sellaisissa julkisesti. Se oli oikeasti terapeuttista. Kävelin rannalla jossain Välimerellä ja annoin auringon lämmittää napaani. (Jee – keskivartalokin ruskettuu…!) Olo oli niin hyvä ja luonteva. Bikinien myötä varmasti viimeistään olin päässyt eroon kompleksistani. Tissit kuin tissit. Eivät ne minua määrittele.

Nyt 3-kymppisenä olen oikeastaan aika tyytyväinen rintoihini. Ovathan ne edelleen pikkuiset teekupit, ja jos joku aamu heräisin vähän täyteläisemmällä varustuksella niin tuskin olisin pahoillanikaan. Mutta miksi surra puutteita kun voi huomioida hyviä puolia? Rintani ovat kuitenkin kiinteät ja, öhm, nuorekkaat. Voisivat ne väsyneemmiltäkin näyttää tässä iässä.

Ja tiedättekö mikä on ollut hauskin havainto? Sitä mukaa kun aloin hyväksyä rintani, niin ne tuntuivat ikään kuin kasvavan…! Eivät tietenkään konkreettisesti, jos nyt ihan mittanauhalla mitattaisiin, mutta minun silmissäni kyllä. Sen täytyy olla psykologinen vaikutus.

Jos joku postausta lukeva nuori tunnistaa itsensä tämän tekstin alkutilanteesta, niin sanon teille tämän: persoonallisuutesi tekee tissisi. ;) En kylläkään tiedä, onko meno yläkouluiässä enää yhtä tissikeskeistä kuin omina aikoinani, mutta iästä riippumatta se kulunut klishee persoonallisuudesta pitää aina paikkansa. Iloisella, ystävällisellä ja sydämellisellä naisella saa olla vaikka kuopat rintojen kohdalla – hän on silti ihana. Kuppikoko tulee kiinnostavuusasteikolla jossain siellä kengännumeron ja kolesteroliarvon välissä.

Entä se varhain kehittynyt "tissiystäväni"? Mitä ajatuksia hänellä on elämästä suurten rintojen kanssa? Siitä saatte lukea seuraavassa osassa, kun Neiti 75F kertoo oman tarinansa.

*

Millainen suhde teillä on rintoihinne?

* * P.S. Kommentteja on tullut niin paljon että en ikäväkseni ehdi mitenkään vastaamaan/kommentoimaan kaikkiin joihin haluaisin, kovasti pahoitteluja siitä. Joka ikisen olen lukenut ja osa toi kyyneleetkin silmiin. Kiitos kaikille tarinoidensa jakamisesta tai osallistumisesta muuten vain keskusteluun, annatte myös toisillenne arvokasta vertaistukea! * *

~  Upeaa että muutama mieskin on tullut keskusteluun mukaan! ~

Kaikilla bloggaajilla ei ole kotonaan mitään studiota tai tarkoituksenmukaisilla valoilla varustettua, neutraalitaustaista kuvausnurkkausta jossa ottaa asu/tuote/tilpehööri jne -kuviaan. Niinkuin ei minullakaan.

Manner-kämpillä saan kuitenkin otettua ihan ok-kuvia sillä ikkunat ovat suuret eli luonnonvaloa riittää, kotona on tarpeeksi vaaleita pintoja ja neutraaleja taustoja ja parvekkeella on iltapäivästä varjoisaa (suorassa auringonpaisteessa kuvaaminen on nou-nou). Täällä Maarianhaminan asunnolla tilanne on ihan eri.

Joudun siis olemaan valokuvauksen kanssa hyvinkin luova. ^_^ Tässä kuvia tämän aamun "studiostani" - parvekkeelta.

Neutraalin taustan virkaa toimittaa kumollaan olevan tuolin päälle viritetty matto ja kuvaaja itse on rähmällään lattialla. Minua alkoi jotenkin tämä näky niin huvittaa että halusin ikuistaa sen blogiin. Tällaisista tuokioista ovat peräisin teidän tuotearvosteluissa katselemanne kuvat...! ^_^

"Ei siis millään meinaa samperin teksti tarkentua..... Otetaas vielä 47. kuva...."

Terkut teille lukijoille! On tämä aika hupaisaa hommaa välillä tämä bloggaus! :)

Luonnoksista löysin tällaisenkin, jo kuukausia puolivalmiina roikkuneen tuotearvostelun...! (Luonnoksia kun on toista sivua niin välillä sinne toiselle sivulle unohtuu postauksia... :P) Ei muuta kuin naputtelemaan valmiiksi samalla kun paistattelen auringossa parvekkeella...! ^_^ (Ilmeisesti muuallakin Suomessa nautitaan tänä viikonloppuna vielä kesän viimeisistä hellepäivistä...? Täällä ainakin on niin kuuma että hiki kerääntyy napaan..! :D)

Arvioinnin kohteena Laveralta talvella saamiani kasvojen/meikinpuhdistustuotteita.

Silmämeikinpoistoaine

Oli kyllä hassua, kun olin jo pari vuotta marissut siitä, ettei millään luonnonkosmetiikkamerkillä ole geelimäistä silmämeikinpoistoainetta - ja kaiken aikaa "edessäni" oli ollut Laveran silmämeikkiputsari. Joskus sitä ei vain näe metsää puilta...! :)

Laveran silmämeikinpoistoaine on koostumukseltaan ohutta geeliä, joka annostellaan kätevästä pumppupullosta. Geelin liukuvuus ei ole ihan samaa luokkaa kuin "synteettisen" geelin, esim. lempparini (edesmenneen) Natural Coden. Tämän kanssa joutuu siis hankaamaan vähän enemmän kuin paksumman, liukkaamman geelin, mutta meikki irtoaa hyvin eikä aine ärsytä silmiä. Tuoksu on käytännössä olematon.

Ainoa kritiikkini kohdistuu tuotteen pakkauskokoon, ja sitä myötä litrahintaan. Ollakseen puhdistustuote pullo on todella pieni - vain 30 milliä. Olen käyttänyt pullon jo loppuun ja se taisi kulua minulla alle kuukaudessa. No, eipä Natural Coden 75-millinenkään juuri kahta kuukautta pidempään kestä. Pullolla on hintaa 14,60€, eli litrahinta selektiivistä luokkaa.

Invigorating Cleansing Gel

Laveralla on peruslinjassaan kaksi putsaria; normaalille ja kuivalle iholle tarkoitettu emulsio, ja seka-, rasvoittuvalle ja epäpuhtaalle iholle tarkoitettu geeli. Minun ihoni kuuluu enemmänkin normaaliin kategoriaan, mutta koska pidän enemmän vaahtoavasta koostumuksesta, pyysin testiin geeliversion. Tuotteessa on ihotyypin mukaisina vaikuttavina aineina ginkgo-uutetta jonka luvataan stimuloivan ihon pinnan mikroverenkiertoa, ja pajunkuoriuutetta, jolla on salisyylihapon kaltainen tulehdusta vähentävä vaikutus.

Uudistetussa putsarilinjassa ilahduttaa kaikkein ensimmäisenä tuoksu! Tuoksua on jotenkin todella vaikea kuvailla, mutta se on samalla raikas ja hienostuneen pehmeä, ehkä hieman kukkainen ja jopa hitusen makea. Ollessani helmikuussa Laveran kasvohoidossa koin tuoksut ihan uudelta kantilta ja tajusin, kuinka poikkeuksellisen miellyttäviä ne ovat. Luonnonkosmetiikassa törmää mielestäni hyvin harvoin onnistuneisiin tuoksuihin, poislukien jonkun tuoksun ympärille rakennetut vartalosarjat.

Puhdistustuotteena geeli on hyvin peruskamaa. Koostumus on luonnonkosmetiikalle ominaisen hyytelömäistä, ja vaahtoavuus keskivahvaa. Vaikka tuote on tarkoitettu rasvoittuvalle iholle, eikä siinä ole kuin yhtä kosteuttavaa ainesosaa, se ei tunnu kuivattavalta tai liian stydiltä ainakaan minun ihollani. Putsari jättää miellyttävän, virkistyneen jälkitunteen ja on kaikin puolin toimiva perustuote.

Purifying Scrub

Tässä kuorintageelissä on natrium-kookos-sulfaattia, eli se toimii myös putsarina ja muodostaa vaahtoa. Tuoksu on sama kuin puhdistusgeelissä. Kuorivina ainesosina on hydrattua silikaa ja pehmeitä jojobarakeita. Rakeita on aika harvassa, ja tuote tuntuukin hyvin hellävaraiselta. Hoitavina ainesosina samat kuin puhdistusgeelissä, eli ginkgo-uute ja pajunkuoriuute.

Tuotteen voi tiivistää sanoihin: hellävarainen, hyväntuoksuinen kuoriva putsari. Sopii käytettäväksi normaalille, seka - ja rasvoittuvalle iholle 1-2 kertaa viikossa, kuivalle iholle harvemmin.

Vielä olisi luonnoksissa juttu Laveran aivan pyörryttävän ihanan tuoksuisista Macadamia Passion -vartalotuotteista, mutta ei ympätä sitä enää tähän postaukseen. Toteanpahan muuten, että Anne Lindin Maailman Parhaan tuoksuisten luonnonkosmetiikkavartalotuotteiden valmistuksen loputtua on Lavera perinyt tämän manttelin aika kiitettävästi. :) Millään muulla merkillä ei Annen poistuttua ole (mun mielestä!) yhtä ihanan tuoksuisia ja -koostumuksellisia vartalovoiteita.