Rakkaat lukijani.
Olen viimein saanut vastattua kaikkiin esittelykommentteihin joita kirjoititte viime kesä- ja heinäkuussa. Lupasin vastata jokaiseen, ja näin kauan siinä meni. Aivan absurdia. Siihen liittyen haluan kertoa jotain niin itsestäni kuin blogistakin.
Ei pitäisi tällä luonteella ja toimintakyvyllä mennä lupaamaan sellaisia kuin kesäkuussa lupasin. Tätä on vaikea avata, mutta käsittelen lukemaani ja kirjoittamaani jollain tapaa hyvin raskailla prosesseilla. Olen hidas ja jään mietiskelemään asioita. Kognitiivinen toimintakykyni on joillain alueilla tuskastuttavan hidas ja viipyilevä, olen tekemisessäni loputtomiin hiova ja viimeistelevä, en osaa toimia ”liukuhihnalta”. Tämä ei välttämättä näy ulospäin. Mutta melkein kaikki mitä teen, on hyvin hidasta ja vahvasti tunteiden ohjaamaa.
Sen sijaan että olisin nautiskellut mukavista kommenteistanne, lukenut ja julkaissut ne, liitin niihin tajuamattani psykologisen työtaakan. Halusin vastata jokaiseen, mutta jo lyhyt ”Kiitos Anni” saattoi viedä usean minuutin mietiskellessäni, mitä tervehdysilmaisua käyttää. Saatoin jäädä eri kommenttien tunnelmiin pitkäksi aikaa, ajattelemaan ihmistä ja hänen kertomaansa, välähdystä hänen elämästään. Koiraa tai kissaa, viime keväänä syntynyttä esikoista.
Halusin kirjoittaa jotain henkilökohtaista ja mukavaa jokaiselle esittäytyneelle lukijalle, ja samalla tein sitä niin raskaalla prosessilla, että siitä tuli ajan puitteissa mahdotonta. Miksi ”ajan puitteissa”, siitä ajattelin tänään kirjoittaa. Mihin minun aikani oikein menee? Enkö muka voinut omistaa vaikka viittä päivää pelkästään esittelykommenteille?
Kesäkuu 2016.
Stressasin itseni niin pahaan tilaan, että jouduin ensimmäistä kertaa blogin aloitettuani pysähtymään ja miettimään, mitä oikein olen hommaamassa. Tällaistako elämää minä haluan?
Olin luonut harrastuksesta elinkeinon ja menestynyt siinä. Olin päässyt asemaan, jossa saatoin elää intohimollani. Sehän oli aivan fantastista. Mutta mitä tuolla tasolla pysyminen pitää sisällään?
Minun kohdallani se piti sisällään kävijämäärien tarkkaa päivittäistä seuraamista ja toimenpiteitä saavutetun tason ylläpitämiseksi. Se tarkoitti käytännössä melkein päivittäistä postaustahtia, ja jos tarve vaati, useampaa postausta päivässä. Joka päivä sai puntaroida, käytänkö olemassa olevan ajan kommentteihin vai uuden blogikirjoituksen tuottamiseen. Juttuaiheet, innosta ja inspiraatiosta puhumattakaan, eivät ole koskaan olleet haaste, materiaalia ja ideoita riittää enemmän kuin ehdin kirjoittaa. Haaste on ennen kaikkea ajankäytöllinen.
Teen aika ajoin myös muita töitä. Välillä käyn vanhalla työpaikallani Maarianhaminassa tekemässä pätkiä. Näiden pätkien aikana teen – tai tein - blogia samaan tahtiin kuin muulloinkin, seuraten tavoitekävijämääriä ja istuen kirjoittamassa vaikka aamuyöllä jos tilanne niin vaati. Silmissä siinsivät porkkanana etenkin ulkomaanmatkat – kun teen töitä pääsen reissaamaan.
Blogi on minulle siis sekä harrastus, intohimo että toimeentulon lähde. Ja voisi rehellisesti sanoa, addiktio. Olen koukussa bloggaamiseen.
Siihen saa uppoamaan valtavasti aikaa, ja vaikka kuvaaminen, ideointi, taustatyö, haastattelut, kirjoittaminen, kuvien käsittely, kommentteihin ja sähköposteihin vastaaminen sekä yhteistyöpalavereissa ja välillä PR-tilaisuuksissa käyminen on ihan sairaan kivaa, se on pois jostain muusta. Se on pois hetkestä kirjan kanssa sohvalla. Se on pois lenkkeilystä kaverin kanssa. Se on pois kirjeestä Irmeli-tädille. Se on pois läsnäolosta muilla elämän alueilla.
Ulkopuoliselle voi näyttää, että olen ”vapaalla”. Istun siinä ja hämmentelen maitovaahtoa kahvikupin pinnalla. Mutta vastapäätä istuva puolisoni tietää, että olen usein jossain muualla. Minun on vaikea keskittyä. Kuuntelen kun toinen puhuu, mutta mielessäni olenkin brändin X tehtaalla ja mietin tulevaa laboratoriovierailua. Aikataulutan teemaviikon kirjoituksia. Mietin lukijaa, joka kirjoitti minulle henkilökohtaisen viestin elämästään ja ongelmistaan.
”Sinä olet ihan omassa kuplassasi, Sanni. Sinä et ole moneen vuoteen ollut ihan kunnolla täällä.”
Nämä sanat olen saanut kuulla. Se pitää varmasti paikkansa.
Ironista. Vai onko tämä oikea sana tähän yhteyteen. Asia, joka on valtavan kivaa, kiinnostavaa ja antoisaa, jopa toimeentulon mahdollistavaa, samalla saa aikaan sen, että menetän jotain muuta tärkeää.
Kaikilla bloggaajilla ei ole tätä ongelmaa, monelle ei varmasti tuota vaikeuksia erottaa blogiaikaa ja muuta aikaa ja jättää blogia mielestään vaikka viikonlopuiksi ja loman ajaksi. Minulle blogi on elämäntapa, elän ja hengitän sitä. Jokainen tilaisuus, tapaaminen, matka, ateria…. Jokainen voi olla aihe blogiin. Saatan innostua vaikka ruokakaupan kassista tai hullun näköisestä näyteikkunasta - "tää on nyt päästävä jakamaan..!" Jos en mieti tulevia postauksia tai yhteistyöjuttujen deadlineja, mietin lukijoita ja kommentteja. Ilon ja surun tunteita, koettuja laiminlyöntejä. Voisin kirjoittaa esseen siitä kuinka paljon olen miettinyt lukijoihini liittyviä asioita.
Kirjoittelinkin tästä aiheesta kesällä, se oli yksi välineistäni käsitellä stressiä. Erittelin kirjoituksessa hyviä ja huonoja puolia bloggaamisessa. Tein sen kevyen kuuloisesti, en halunnut oikeasti tuntemani suuren uupumuksen paistavan läpi.
Vielä heinäkuun ajan olin ristiriitojen aallokossa. Olin ihan itse ajanut itseni uupumuksen tilaan ottamalla vastaan muita töitä samalla kun halusin kynsin hampain pitää kiinni blogitulojen tasosta. Ketään muuta ei ollut syyttäminen. Mietin päivittäin onko tässä mitään järkeä.
Syksyn myötä piristyin ja toivuin ja tuli uusi tsemppi päälle. Viimeistään Kreikassa olo oli normalisoitunut. Iloitsin kivoista yhteistyökampanjoista kuten Lumene-kiertueesta ja uusista tuulista blogikodin vaihdon myötä. Valvoin 1. joulukuuta Yhdysvalloissa serkkuni vierashuoneessa odottaen, että kello tulee 8 aamulla Suomen aikaa ja uudet sivuni aukeavat… Olin iloinen ja tyytyväinen vaikka muutto piti sisällään paljon säädettävää ja odottamatontakin oheistekemistä, josta osa on vieläkin kesken.
Joulun tienoilla tuli uusi uupuminen. Uusi vuosi alkoi pitkän keskustelun merkeissä mieheni kanssa miettien, missä tässä nyt mennään. Mietin täytyykö minun heti uudessa blogikodissani ilmoittaa että jään tauolle, nyt on pakko levätä. En kuitenkaan tehnyt niin.
Ehkä minulla on joku lähestyvä 40 vuoden kriisimomentti meneillään, en tiedä… Kriisi taitaa olla liian voimakas ilmaisu, mutta selvästi ilmassa on elämän suunnan tavoittelua. Mitä tässä nyt haluaa tehdä, mitä priorisoida. Mihin käyttää aikaa. Täytin juuri 38, tuntemukset eivät ehkä ole niin outoja näillä nurkilla elämää.
Kuten viime aikojen muutamista blogipostauksistani on voinut lukea, yritän tällä hetkellä löytää päiviini tasapainoa ja rauhoittua. Todellakin, rauhoittua. Kuoria elämästäni joitain raskaita prosesseja joilla sitä suoritan.
Lähtien vaikka siitä, että mies saa keittää aamulla kahvin ja mä en ole siinä mittaamassa ja punnitsemassa jauhoja keittiövaa’an kanssa…! :D Kahvihifistelijä kun haluaa kahvinsa aina tasalaatuisena. Tai sitten kontrollifriikki, miten sen haluaa nähdä. Miehen mielestä tällaisista ”prosesseista” pitäisi pyrkiä eroon ja ottaa rennommin. Ehkä hän on oikeassa, mene ja tiedä…
Postaustahtiakin olen saanut hidastettua. Se on todella vaikeaa eikä tätä pysty varmasti kukaan muu kuin toinen blogiaddikti ymmärtämään.
Numerot surettavat - jokainen julkaisematon päivä on notkahdus tilastoissa - ja sitähän me bloggaajat emme halua nähdä. (Tehokkaimmat bloggaajat pitävät tämän vuoksi huolen siitä, että heillä on jatkuvasti varastossa postauksia joita voi ajastaa kun haluaa pitää ”vapaapäivän” tai vaikka -viikon. Minulla ei ole tällaista varastoa vaan jokainen juttuni on kirjoitettu samana päivänä kun se ilmestyy.)
Kysyin itseltäni kumpaako haluat: olla joka päivä läsnä tuhansille ihmiselle netissä ja ihailla tasaisia tilastojasi, vai olla enemmän läsnä niille ihmisille (ja eläimille), jotka ovat lähelläsi täällä fyysisessä elämässä? Vastasin, että haluan sitä jälkimmäistä. Valitsen hapsumatolla kieriskelyn Totin ja Viivin kanssa. Valitsen junan joka vie minut Helsinkiin katsomaan sisareni teatteriesitystä. (Ja jos sen läppärinkin vielä joku päivä kykenisi jättämään kotiin, silloin ollaan voiton puolella.)
Vuoden tavoitteena on myös, jälleen kerran, palata lukemaan kirjoja netin lukemisen sijaan. Jukka - eilen aloitin lukemaan Göran Schildtin Purjehdusta Daphnella. Se on ihana.
Näissä fiiliksissä, tikapuusta otetta hellittäen.
Sanni
Taas vähän värikuulumisia, tällä kertaa sinisestä punertavampaan. Olen luopunut toiveesta päästä takaisin pastelliseen laventeliliilaan, sen ylläpito tuntuu olevan "mission impossible". Luumuinen tumma liila, punertava aniliiniiliila tai todella sininen violetti ovat helppo nakki mutta haalea, pastellinen laventeli... Forget it, Sanni. Pastellisävyt ylipäänsä ovat kampaajanikin mukaan haasteellisempi juttu kuin vahvemmat, räiskyvät värit.
No, ei se mitään. Kyllä minulle kelpaa punertavampikin liila, se sopii sävytykseeni huomattavasti paremmin kuin tummat luumut tai tummat siniset. Sinisestä puheen ollen, Crazy Colorin Violette-sävyn tuoma "homeensininen" on hiuksissa edelleen, se paljastuu aina alta taittovärin haalistuessa. Se tarttui jäädäkseen. Onneksi sen sentään saa aina piiloon punertavilla sävyillä.
Nyt mun tukka näyttää tältä. Se on vähän niinkuin kömpelösti liukuvärjätyn näköinen, tyven ollessa huomattavasti punertavampi kuin pituudet.
Tästä...
...tähän.
Tyvikasvua olin keräillyt syyskuun alusta saakka. Rajasta voi todeta kuinka hitaasti mun tukka kasvaa; viiden kuukauden tyvikasvu on nippa nappa 4cm (mittasin ihan mittanauhalla ;D).
Olin varustautunut värjäykseen vaalennusaineella ja uudella värillä: Crestolin Fantasy Color Gloss (teidän suosituslistalta).Color Glossien värivalikoimasta ei löytynyt yhtäkään ihan juuri minun sävyistä violettia (ainakaan Prisman valikoimasta), mutta halusin kuitenkin testata merkin ja päädyin sinertävään Midnight Purple -sävyyn.
Loppujen lopuksi väriseos syntyi kolmesta sävystä; taitoin Midnight Purplen sinisyyttä Star Gazerin Shocking Pinkillä ja lisäsin lopuksi pari tippaa Color Mask Paintin superpigmenttistä Deep Purplea kun värimestari eli sisareni totesi, ettei Color Gloss/Star Gazer -seos tarttunut kunnolla tyveen.
Tuo Deep Purple on todellakin ihan hervottoman pigmenttinen. Sitä voi käyttää vain muutaman pisaran per desilitra tai seos vetää liian tummaksi. Se on myöskin paljon punaisempi mitä pulloon painettu väri antaa ymmärtää, siksi minunkin tyvestäni tuli niin punertava.
Väriseoksessa noin puolet hoitoainetta, puolet väriä.
Kanankeltainen tyvi odottaa liilaa kuorrutusta.
"Ai niin, meikitkin olisi voinut pestä ennen värjäysoperaatiota."
Värimössö versio 1 vaikuttamassa. Kuvassa näkyvät siniset raidat ovat Crazy Colorin takertunutta sinistä. Tässä vaiheessa sisareni totesi, että vaalennettu tyvi kuulsi voimakkaasti läpi monessakin kohtaa eikä Color Gloss & Star Gazer -seos ollut riittävän pigmenttinen. Luultavasti laimensin liikaa hoitoaineella, tai sitten Color Gloss vain on mietopigmenttistä.
Tämän kuvan jälkeen lisäsin jäljellä olevaan väriseokseen Deep Purplea ja tyveen levitettiin uusi satsi väriä. Vaaleina kuultavat kohdat peittyvät heti.
Valmiina tyvi näytti tältä:
Ihan kiva aniliiniliila. :)
.
Näemmä punertava liila tarttuu vaalennettuun tyveen selvästi paremmin kuin sinertävä. Syyskuun värjäyssessiossahan kampaajani kummasteli, kun liila ei juuri lainkaan tarttunut juuri blondattuun tyveen joka jäi ihan harmaaksi.
Like this.
Juuri tämä olisi se liila, jossa pysyisin mieluiten. Mutta omilla cocktaileilla en ole vielä tätä sävyä onnistunut luomaan (niin että se tosiaan tarttuisi hiukseen) ja valmiita, aika lailla täydellisiä laventeliliiloja kuten Hermansin Vickyä, ei ole varaa käyttää sellaisenaan joka pesun yhteydessä.
Ajattelin, että punertava tyvi näyttää hassulta ja hiukset kauttaaltaan tosi epätasaisilta, mutta uusi väri sai yllättäen paljon kehuja ja huomiota kun olin eilen Sokoksen työkeikalla. Luulisi että ihmiset ovat jo tottuneet "shokki"värisiin hiuksiin kun niitä on nyt kaikilla, mutta silti tällainenkin kesy tukka onnistuu vielä herättämään huomiota. :)
Kehujat eivät kyllä tainneet kurkata hiuksia takaa päin...
Loven eli hapertuneen hiusalueen kohdalla hiukset ovat harmahtavat, väri ei tartu kunnolla siihen kohtaan. Ei ole tarttunut koko liilakautena. (Canon-kamerani selvästi edelleen on sen verran pahoillaan mun hiusten sävystä, että pyrkii aina tasoittamaan ja "parantamaan" sen kuviin, livenä harmaat osiot erottuvat todella selvästi ja tukka on muutenkin reippaasti kirjavampi.)
Odotan taas kommenttia: miksi et leikkaa hiuksiasi tuohon lovikohdan pituuteen. Vastaus: koska en halua sen pituisia hiuksia. Haluan pitkät hiukset :)
.
Keunen, Star Gazerin ja Coloristan värit olen saanut blogin kautta.
Keunen Color Craving. Tosi ihanan näköiset pakkaukset! Valitettavasti sisältö ei sopinut minun hiuksilleni ollenkaan.
Passionate Pink on todella voimakaspigmenttinen sävy, kuvassa sitä on sekoitettu ehkä pari teelusikallista purkilliseen hoitoainetta ja tuloksena on näin punainen mömmö.
Testasin sävyä joulukuussa taitellessani ei-toivottua likaisen sinistä hiuksistani. Tarkoituksena oli siis vain muuttaa sävyä liilaksi, ei punaiseksi. Passionate Pink oli siihen hommaan liian voimakas, tai en tiedä miten lilliputtimaisen pienellä määrällä olisin saanut tarpeeksi vienon pinkin. Ehkä se olisi onnistunut, mutta koeraidan perusteella (tuloksena viininpunainen, kuva täällä) säikyin tekemästä lisäkokeiluja. Plussaa tietysti vahvasta pigmentistä, joku saa tällä varmasti päheän aniliini-viininpunaisen, mutta minun tilanteeseeni se ei sopinut.
Velvet Violetin kanssa ei mennyt sen paremmin. Tämä seos ei päätynyt edes päähän saakka todettuani sävyn kaikkea muuta kuin "samettiseksi violetiksi". Velvet Magenta tai Raspberry sopisi paremmin.
Color Craving -sarjaan kuuluu myös pastellinen Lovely Lavender -sävy, mutta sitä en saanut testiin. Ehkä se olisi ollut liian vaalea, enemmänkin hyvä sekoituspohja tyyliin Color Mask Paintin Lavender joka oli ihan täydellinen siihen The Ponitukkaan.
Myös toinen tosivaalea pastellisävy Color Mask Paintilta osoittautui yllättävän tehokkaaksi - Pinkadelic-sävyllä sain erinomaisesti taitettua pois likaista sinistä.
Tässä aika ihana pastelliliila Pinkadelic-käsittelyllä. Yllätyin miten paljon se muutti hiusten sävyä hempeään pigmenttiinsä nähden, Pinkadelic on tosiaan ihan vaalean mansikkamaidon väristä.
Tulos ei kylläkään ole kestävä vaan Pinkadelic huuhtoutuu seuraavassa pesussa pois jos ei tee uutta käsittelyä. Minun Pinkadelic-tuubini oli tyhjä parin käsittelyn jälkeen.
Sen loputtua ja Keunen Passionate Pinkin "diskattuani" kokeilin Star Gazerin Shocking Pink'iä.
Sävy näyttää pullossa ihan joltain muulta kuin pinkiltä, mutta siitä tuli hoitoaineeseen sekoitettuna loistava sinisen taittaja niin että tulos oli pastellinen ja liila, ei punainen niinkuin Keunella. Tuote on riittoisaa; pari tippaa riittää tarvitsemaani efektiin. Keunen Passionate Pinkkiin verrattuna Star Gazerin pinkki on heleämpi.
Testaamista odottavat vielä Star Gazerin Soft Cerise (näyttää pullon sävyn perusteella todella lupaavalta) ja Violet (näyttää saman tyyppiseltä kuin Color Mask Paintin Deep Purple eli vain pari tippaa miksaukseen).
L'Orealin juuri Suomeen saapuneesta Colorista-sarjasta kiinnostavin on Washout-linjan #PurpleHair. Sen testaan seuraavaksi.
Hiuksiin suihkutettava Colorista Spray sävyssä #LavenderHair ei tehnyt mun tukalle mitään, ei yhtään mitään. Kyseessä on yhdellä shampoopesulla poishuuhtoutuva efektiväri, mutta minulla efekti ei ylipäänsä toteutunut. Laitoin sprayn Giveaway-miittiin, onko sen kotiuttanut henkilö mahdollisesti onnistunut saamaan pullosta väriä päähänsä..?
Mahtavaa jos joku jaksoi taas tänne saakka lukea :)
Palaillaan taas uusien värikokemusten myötä kun on muutama uusi puteli testiajettu.
Ihana luonnonkosmetiikkamerkki Lavera täyttää tänä vuonna 30 vuotta ja Suomessakin vietetään merkin 10-vuotissynttäreitä. Lavera rantautui Suomeen tammikuussa 2007.
Lavera on kulkenut mukana Karkkipäivässäkin blogin ensimmäisestä vuodesta saakka ja merkillä on erityinen paikka sydämessäni. Se on pitkäaikaisin yhteistyökumppanini ja voisi sanoa välillä työllistäjäkin, sillä heitän Laveralle messu- ja esittelykeikkoja. Yksi sellainen on huomenna Tampereen Sokoksella, minut tapaa Laveran pisteeltä kello 12-18.
Laveralaiset pyysivät minua kirjoittamaan juhlavuoden kunniaksi Laveran historiasta ja filosofiasta ja tänään aiheena on Lavera - luonnonkosmetiikkaa kaikille.
Toisin kuin moni muu viime vuosina pinnalla ollut luonnonkosmetiikkamerkki, joka brändäytyy selektiiviselle tai jopa luksus-puolelle, Laveran ajavana voimana on aina ollut päinvastainen tavoite.
Laveran on perustanut vuonna 1987 saksalainen herra nimeltä Thomas Haase. Ja kyllä, tässäkin tarinassa on mukana henkilökohtainen iho-ongelma; Haase kärsi neurodermatiitista. Tyytymättömänä lääkärien määräämien kortisonivoiteiden apuun Haase alkoi perehtyä luonnolliseen ihonhoitoon. Ensimmäinen omassa ”keittiölabrassa” syntynyt tuote oli lanoliinista, mehiläisvahasta ja oliiviöljystä koostuva huulivoide.
Kosmetiikkakokkailuistaan ja luonnollisten raaka-aineiden myönteisistä vaikutuksista innostunut, yrittäjähenkinen Haase päätti rakentaa kokemustensa pohjalta yrityksen. Lähestymistapa oli uudenlainen – hän lähtisi valmistamaan ja markkinoimaan luonnonkosmetiikkaa ideologialla ”luonnonkosmetiikka kuuluu kaikille”.
80-luvulla luonnonkosmetiikka oli vielä Saksassa pienen kohderyhmän markkina-alue. Ekokosmetiikkaa myytiin vain erityisliikkeissä ja luontaistuotekaupoissa eivätkä arvot kuten ympäristöystävällisyys ja kestävä kehitys korostuneet kuluttajien valinnoissa yhtä vahvasti kuin tänä päivänä.
Haasen visiona oli tuoda luonnonkosmetiikka niche-markkinoilta massamarkkinoille ja tehdä siitä helposti lähestyttävää ja tehokkuudeltaan ja käyttökokemukseltaan normikosmetiikkaan rinnastettavaa. Tavoite, jonka voi 30 vuotta myöhemmin nähdä onnistuneen. Lavera erottuu kilpailijoistaan poikkeuksellisen laajalla tuotevalikoimalla, edullisemmilla hinnoillaan ja kattavalla jakeluverkostollaan joka ulottuu erikoisliikkeistä apteekkeihin ja supermarketteihin. ”Lavera on siellä missä sinäkin”, on yksi yrityksen motoista.
Tekemällä luonnonkosmetiikan saatavuudesta yhtä helppoa kuin normikosmetiikan, ajatuksena oli myös ohjata kuluttajan tottumuksia niin, ettei luonnonkosmetiikkaa enää nähdä erityistuotealueena vaan tasavertaisena vaihtoehtona. Kuluttaja voi omilla valinnoillaan vaikuttaa kestävään kehitykseen, ja kun kestävien valintojen tekeminen tehdään helpoksi, se on koko planeetan etu.
Kestävän kehityksen arvojen mukaisesti Haaselle oli niin ikään alusta saakka tärkeää että yritys itse vastaa koko tuotantoketjusta. Kaikki tuoteideasta kehitykseen, raaka-ainetuotantoon, valmistukseen, pakkaukseen ja kuljetukseen tapahtuu yrityksen sisällä. Tai kaikki mikä suinkin on mahdollista. Ihan jokaista tuotteissa käytettyä raaka-ainetta Lavera ei pysty valmistamaan mutta oma tehdas tuottaa 300 luomulaatuista aktiiviainetta.
Kaikki tuotteet meikkivalikoiman rajauskyniä lukuun ottamatta valmistetaan omalla tehtaalla. (Kuten todettua, mikään kosmetiikan valmistaja ei valmista kyniä, ne tulevat aina niihin erikoistuneilta tehtailta.)
Itsenäinen, ”alusta loppuun” tuotantoperiaate on myös yksi tekijöistä joka erottaa Laveran monista kilpailijoista. Loppujen lopuksi harva (luonnon)kosmetiikkayritys valmistaa, pakkaa ja kuljettaa tuotteensa itse, puhumattakaan siitä että valmistaisi raaka-aineetkin itse.
1987 – Lavera perustetaan. Ensimmäinen sarja Basis Sensitiv koostuu huulirasvasta, suihkugeelistä ja vartaloemulsiosta. Basis Sensitiv on edelleen valikoimassa ja yksi Laveran suosituimpia sarjoja.
1990 – Haase kehittää ensimmäisen luonnonkosmetiikan aurinkosuojatuotteen.
1991-1992 – Laveran ensimmäiset meikkituotteet; huulipuna ja poskipuna.
1997 – Viiden vuoden tuotekehityksen vaatinut ensimmäinen maskara (joka on edelleen valikoimassa): Volume Mascara.
1993 – Erillinen kasvojenhoitolinja Faces lanserataan.
2000 – Body Spa –sarja (vartalovoiteita, suihkugeelejä, kylpytuotteita) lanseerataan.
2001 – Ensimmäinen shampoo liittyy valikoimaan.
2008 – Lavera aloittaa oman luomuainesosatuotannon.
2011 – Kasvo- ja värikosmetiikkatuotteiden täysi uudistus.
2014 – 2015 – Kaikki Laveran tuotteet siirtyvät BDIH-sertifioinnin alta NaTrue-sertifioiduiksi. Innovaatio, ensimmäinen luonnonkosmetiikan mousse-meikkivoide lanseerataan.
Ottaen huomioon Lavera-brändin koon ja aseman Euroopassa on erikoista, että Lavera rantautui Suomeen niinkin myöhään kuin vuonna 2007. Ehkä se kertoo kuitenkin enemmän luonnonkosmetiikkamarkkinan kehityksestä Suomessa, meillä luonnonkosmetiikka on alkanut kiinnostaa suurempaa yleisöä vasta 2010-luvulla.
Laveran "Suomen valloituksen" taustalla on käytännössä yksi ihminen, Liisa Torenius, joka estenomiksi valmistuttuaan halusi löytää uuden, kiinnostavan kosmetiikkamerkin jota tuoda maahan. Toreniuksen perheen yritys NHS Oy toi tuolloin maahan itsehoitoon tarkoitettuja terapiatuotteita ja Liisa (olemme tehneet sinunkaupat joten käytän mieluummin etunimeä :D) halusi lisätä valikoimaan kosmetiikkaa.
Liisa tutki eri vaihtoehtoja kunnes päätyi luonnonkosmetiikkaan joka tuntui hänen jutultaan.
Liisa törmäsi Laveraan netissä käsittämättä lainkaan, kuinka suuresta sarjasta oli kysymys. Hän kiinnostui, otti yhteyttä tehtaaseen ja vuoden kestäneen pohjatyön jälkeen Laveran myynti alkoi Suomessa tammikuussa 2007. Liisa on myöhemmin todennut, että oli ehkä hyväkin ettei hän alussa tajunnut miten suuri sarja oli kyseessä, sen verran paljon työtä 300 tuotteen pakkaustekstien suomennoksessa oli.
Alun perin toiveena oli saada Laveran myötä kahden ihmisen palkat NHS:llä tienattua, tavoite joka saavutettiin nopeasti. Tänä päivänä NHS Oy on siirtynyt täysin Liisan ja hänen kahden veljensä omistukseen vanhempien jäätyä eläkkeelle. Yritys työllistää vakituisesti kahdeksan henkeä.
Laveran ensimmäinen isompi asiakas Suomessa oli Stockmann vuonna 2010 ja seuraavana vuonna perässä tuli Sokos. Elettiin juuri niitä vuosia kun ”vihreän kosmetiikan” trendi saavutti Suomen ja luonnonkosmetiikka alkoi siirtyä ekomyymälöistä tavarataloihin. Vuonna 2013 mukaan tulivat Yliopiston Apteekit, Keskinen, Prisma ja S-Marketit.
Tällä hetkellä Laveran tuotteita saa myös K-Citymarketeista ja tänä vuonna aloittelevat ensimmäiset K-Supermarketit. Thomas Haasen visio yrityksensä tuotteista kaikkien saatavilla on toteutunut myös Suomessa (ja Saksassahan luonnonkosmetiikkaa saa varmaan jo joka kioskiltakin). Suomessa tosin marketit pystyvät ottamaan Laveran laajasta valikoimasta vain osan ja täysi valikoima löytyy vain erikoiskaupoista kuten Ruohonjuuresta.
On ollut kivaa olla pikkuisen itsekin osana Laveran Suomen taivalta.
Sain tammikuun lopussa kunnian puhua Laveran 10-vuotisjuhlaseminaarissa aiheesta onnistunut blogiyhteistyö. On antoisaa ja luontevaa tehdä yhteistyötä yrityksen kanssa, joka minun tavoin arvostaa rehellisyyttä ja läpinäkyvyyttä. Nämä tyypit tykkäävät minusta vaikka minä en tykkäisi kaikista heidän tuotteistakaan <3 Oman äänen kuuluminen tuotearvioissa on sallittua ja toivottua :) <3
Mutta sellainen on Lavera, ja uskoisin, että tällainen arvomaailma liittyy yleisesti moniin luonnonkosmetiikkamerkkeihin. Luonnonkosmetiikassa kommunikoidaan vähemmällä sokerikuorrutteella kuin normikosmetiikan puolella, ja lupaukset ovat usein realistisempia. Minä tykkään sellaisesta. Ja tykkään rehellisestä puheesta.
Jos haluatte tulla kyselemään rehellisiä Lavera-vinkkejä huomenna torstaina Tampereen Sokokselle, minut tapaa sieltä välillä 12 ja 18 (paitsi silloin kun olen syömässä ;D).
Meikkituotteen ostaja saa kaupan päälle meikkipussin jossa näytteitä (rajoitettu erä).
Karkkipäivän Lavera-tuotearvosteluja voi lukea täällä.
Muutamia suosikkejani Laveran valikoimasta:
Firming-päivävoide ja -silmänympärysvoide (entiseltä nimeltään My Age)
Natural Liquid Foundation -meikkivoide (etenkin kaikkien asiakasmeikkausten perusteella, tämä meikkivoide asettuu tosi kauniisti todella monien iholle)
Glossy Lips Rosy Sorbet -huulikiilto ja Charming Rose -poskipuna
Illuminating -silmänympärysvoide
Firming Body Milk (en näköjään ole kirjoittanut tästä mutta yksi koukuttavimpia vartalotuotetuoksuja <3 Tuoksuu mun mielestä ihan "luonnonkosmetiikan cokikselle" :))
