Laskeutuessani portaita alas kohti Ammoudin kalastajasatamaa, siellä ne olivat.
Aasit.
Askeleeni hidastuivat. Pysähdyin.
.
Pelkään mennä lähelle isoja hevoseläimiä. Aasit, hevoset. Varmaan seepratkin jos niitä olisi kadulla. Kaikkein eniten pelottaa kulkea näiden eläinten takaa. Minut valtaa melkein pakokauhu, joskus en meinaa pystyä liikkumaan. Saan käyttää kaiken tahdonvoimani että saan jalkani liikkeelle ja pääsen etenemään eläinten ohi.
Tälle pelolle ei ole mitään tiedostavassa tajunnassani olevaa syytä. Minulle ei ole koskaan tapahtunut mitään ikävää hevosten kanssa; en ole pudonnut selästä, hevonen ei ole purrut tai potkaissut minua. Pelolle ei ole mitään järjellä selitettävää syytä. Silti se on niin voimakas että fyysiset oireet tulevat päälle kuin rautanyrkki. Pulssi kiihtyy, lihakset jännittyvät, vartalon liikkeet hidastuvat ja iholle nousee kylmä hiki.
Aasit ja minä kohtasimme Ammoudin rappusilla keskellä aurinkoista päivää. Siinä ne seisoivat ihan leppoisan näköisinä. Niiden työtä on kuljettaa turisteja ylös ja alas Oian ja sataman välin 214 rappusta. Ne ovat varmasti mitä ystävällisimpiä eläimiä, tottuneet jatkuvaan ihmisvirtaan. Tämä tieto ei auta minua.
Miksi teidän pitää olla siinä, ajattelin. Poikittain niin että alempana aasit blokkasivat rappuset melkein koko leveydeltään. Niiden takaa piti hivuttautua niin, että käytännössä kosketti niiden päätä tai takamusta.
Pelotti niin samperisti että mietin onko minun palattava takaisin ylös. Odotin hetken aikaa josko aasien ohjaaja tulisi paikalle ja siirtäisi aaseja. Ketään ei kuulunut. Olin jo melkein perillä Ammoudissa, enää joku parikymmentä rappusta, kyllä tästä nyt on mentävä.
Aina en ole kyennyt siihen. Albanian Gjirokastrassa törmäsin kapealla, tyhjällä kujalla hevoseen joka seisoi poikittain niin, ettei sen ohi pystynyt menemään ellei olisi työntänyt sitä ja vaatinut siirtymään. Ketään ihmistä ei näkynyt missään. Hevonen oli kiinnitetty hihnalla rakennuksen seinään. Alanko minä koskemaan vieraaseen hevoseen ja työntämään sen takamusta tieltäni? Ihan varmasti en. Tilanne päättyi siihen että kiersin pitkän lenkin toista katua että pääsin eteenpäin.
Minusta on aina mielenkiintoista tarkastella omia tunteitaan. Osalle tietää syyt, osalle ei. Olen kertonut täällä aiemmin voimakkaasta lentopelostani, ja vaikka sekin on pelkona irrationaalinen, pystyn tunnistamaan syitä sille. Hevospelolle en. Se on täysin käsittämätön.
Oireet ovat hyvin samankaltaiset kuin lentokoneessa turbulenssin tullessa. Pelon tunnetta ei voi hallita, se ottaa vallan vaikka järki puhuttelisi sitä kuinka lempeästi. Sydän hakkaa ja pahimmillaan tulee hengenahdistusta. Koko vartalo hikoaa. Sitä vain tuntee että nyt tapahtuu jotain pahaa, enkä voi sille mitään.
Se on hullua.
Niin aasitkin olisivat minulle sanoneet, jos osaisivat puhua.
Ihan varmasti ne aistivat ohitseen hivuttautuvan hikimärän naisen pelon ja ahdistuksen. "No mene nyt siitä vain, ei me sulle mitään tehdä".
Mutta minä saatoin vain ajatella, "Ihan kohta ne potkaisevat minua, ihan kohta tulee kaviosta ja kuolen päävammaan tai verenhukkaan".
20 sekuntia ja olin ohittanut aasit.
Kädet tärisivät.
Otin eläinten tyynen ilmeettomistä naamoista kuvan. Ne näyttivät edelleen pelottavilta.
Miksi? Mistä tällaiset selittämättömät pelot tulevat?
.
Onko teillä pelkoja joille ei löydy mitään näennäistä syytä?
Miten tulette toimeen näiden pelkojen kanssa?
.
Minä lääkitsen lentopelkoani viinillä. Mutta millä helpottaisin hevosten ja aasien ohittamista...?
P.S. Minua pelottavat ulkomailla myös haukkuvat vahtikoirat, vaikka muuten rakastan koiria yli kaiken. Aitaa vasten hyppäävä, aggressiivisesti haukkuva koira jonkun kreikkalaisen kylän reunamilla voi syöstä minut sellaiseen paniikkiin että lähden juoksemaan. Koiran ohi en pysty menemään vaikka olisi aita välissä :(
Hiuspäiväkirjan päivitys.
Pahoittelut törkeän huonolaatuisista kuvista :(
Väri on jatkanut haalistumistaan, totta kai, mutta yllättävän hyvin se sinnittelee. Kun miettii miten suuri haalistuminen tapahtui matkan ensimmäisellä viikolla, siihen verrattuna värin jämät ovat pysyneet hiuksissa hämmästyttävän hyvin kuluneet neljä viikkoa.
Mutta, vaikka hiuksissa on vielä väriä - niiden kunto on aivan karmea :( Katsokaa noita latvoja - hamppu-deluxe. Niistä lähtevän kuivan rapinan voi melkein kuulla vain katsomalla kuvia.
Myös väri on lähtenyt niistä eniten - tällä hetkellä hiukset ovatkin kuin liukuvärjätyt vaalentuen latvoja kohti.
Hiusten hapertuminen johtuu luonnollisestikin siitä, että en ole hoitanut niitä samalla huolella kuin kotioloissa. En käytä hiusöljyä ja hoitoainesekoituksessakin on itse hoitoainetta vain kolmasosa, lopun ollessa suoraväriä. Arvaahan sen mikä on tulos.
Nyt ehkä vähän kaduttaa että en ottanut latvaseerumia (eli öljy-silikoniseosta) mukaan pienessä pullossa, ehkä sen olisi vielä saanut mahtumaan litran minigrippiin, tai olisinhan mä nyt voinut vaikka täältä ostaa jonkun halvan markettiseerumin. Välillä ei aina ymmärrä omia aivoituksiaan.
No, kai mulle on täällä ollut tärkeämpää ruoka kuin hiukset ^_^ "Tälläkin 8 eurolla saan uunimunakoison, käytän sen mieluummin siihen kuin hiustuotteeseen..." Ilmeisesti.
Kylläpä tekisi mieli upottaa pää tähän naamioon...
Huomio Directions-väristä jonka ostin Amorgokselta: tässä on mielestäni selvästi enemmän pigmenttiä kuin Hermansissa. Sekoitan sitä hoitoaineeseen samassa suhteessa kuin sekoitin Hermansia, ja tulos on intensiivisempi.
Vaikka sävy on paljon punertavampi, hiukset eivät ole alkaneet punertaa. Hiuksissa pari viikkoa sitten näkynyt mukava raidallisuus on nyt kuitenkin kadonnut ja väri on tasaisempi, haalistuen tyvestä latvaa kohti.
Tässä hiukset eilen aamulla ennen ja jälkeen Directions-käsittelyn.
Nämä sekoitukset näyttävät niin herkullisilta... ^_^
Olen niin ihastunut violettiin väriin että saatan tulla iloiseksi tai rauhoittua vain katsoessani jotain ihanaa violettia asiaa. Sinivioletit ovat rauhoittavampia, punaiseen taittavat aktivoivempia. Violetti ei ole minulle "vain" lemppariväri vaan esteettinen kokemus; se vetää minua puoleensa ja tuo nautinnon tunteita. Joskus en vain kertakaikkiaan pysty vastustamaan jotain violettia asiaa ja ostan jotain turhaa vain koska se on aivan erityisen kaunis violetti. Tiedän, tosi outoa. Tai sitten ei. Värithän vaikuttavat ihmisiin hyvinkin voimakkaasti.
Olen muuten kuvitellut että violetti yhdistetään värien psykologiassa ennen kaikkea suruun ja ikävään, mutta nyt kun googletin asiaa (kun se tuli tätä kirjoittaessa mieleen), niin löysin yhdeltä sivulta tällaisen kuvauksen:
"Suuret uskonnolliset johtajat ovat pukeutuneet kautta aikojen violetin juhlaviin sävyihin. Violettia kuvataan sanoin nöyryys, uhrautuvaisuus, toisten auttaminen. Se on korkeimman minän väri, hengellinen, rauhoittava ja pysähdyttävä. Violetti puhdistaa meitä syvältä, solutasolla. Se kannustaa meitä luovuuteen ja haluun palvella ihmiskuntaa, tuoda valoa, rakkautta ja rauhaa maailmaan. Tämä väri auttaa taiteilijoita löytämään innoituksen, sekä palauttaa heidän mielenrauhansa ja tyyneyden." Ja toisella sivulla sanottiin: "Jos käyttää violettia paljon, se saattaa aiheuttaa ihmisessä runsaastikin itsetutkiskelua".
Hihih ^_^
Ehkä violetin ja minun kemia ei olekaan lopulta outoa - vaikka en nyt sano että suunnitelmissa on tulevaisuus hengellisenä johtajana ^_^ Ainakin toisten auttaminen on lähellä sydäntä ja violetti todellakin inspiroi pientä taiteilijaa minussa :)
...ehkä siksikin tämä hiusväri tuntuu nyt sellaiselta, että voiko tästä koskaan luopua..? :)
Odotan jo innolla ostosreissua kun pääsee viikon kuluttua koti-Suomessa shoppaamaan uutta väripurkkia :) Kirjasin ylös kaikki teiltä aiemmin saadut vinkit ja saattaapa olla että tulevan talven aikana tulee testattua niistä kaikki... ^_^
Vuoden kuluttua mä olen todennäköisesti violettien suoravärien asiantuntija! :D
...mutta yhä näitä riittää.
Olen palannut Anafilta ja päätin jäädä Santorinille loppusaarihyppelyn ajaksi.
Syitä:
...kuin auringonlaskussa ei olisi jo tarpeeksi....
.
Kävelin äsken 4 km pimeää maantietä että pääsin Santo Winesilta kotiin. Kysyin kolmelta eri ihmiseltä missä on bussipysäkki ja kaikki sanoivat, "Menet ulos ja käännyt ekassa risteyksessä vasemmalle, se on just siinä".
Ei ollut.
No, lopulta oli aika tunnelmallista kävellä hämärässä Pirgosista alas Karteradosiin kulkevaa tietä, kun tie kulkee korkealla niin että siltä näkee saaren kummallekin puolelle ja aina kärkeen Oiaan saakka. Näin Kamarin, Messarian ja Vothonasin valot. Edessä Firan ja Firostefanin. Kaukana oikealla puolella saatoin hahmottaa Anafin Choran pienenä heikkona valotäplänä meren keskellä <3
En ole koskaan kulkenut tätä tietä mutta tiesin että se vie Firaa ja kotia kohti. Suunnistaa vain saaren suurinta valoaluetta kohti niin ei voi eksyä.
Yhtäkkiä olin tutussa risteyksessä ja käännyin kotikadulleni. Domatian ovella minua vastaan tuli paikan isäntä George. "Nice to see you, how are you?" George sanoi.
"I'm good", vastasin.
"I'm very good."
