Joulukalenteri, luukku 12.

Kuinka ihastuin ruotsin kieleen.

Aloitin ruotsin kielen opiskelun B-kielenä yläasteella, kuten niin moni muukin. En muista, että minulla tuohon aikaan oli erityisiä tuntemuksia ruotsin kieltä kohtaan, se oli kieli jota "kuului" opiskella ja jota kaikki muutkin lukivat koulussa. Kielet kiinnostivat minua yleisesti ja ruotsi oli kieli muiden joukossa.

Yläasteelta mieleen on jäänyt sympaattinen ruotsin kielen opettaja ja Muumit, joita katsottiin tunneilla suomenruotsiksi. Menestys ruotsissa oli hyvä, 8-9 tasoa.

Lukion tokalla luokalla tapahtui jotain kummallista. Yhtäkkiä ruotsi alkoi takkuamaan ja tuntui vaikealta. Saatuani tokan luokan ensimmäisestä ruotsin kurssista seiskan, en kestänyt huonoa menestystä (perfektionisti....😔) ja suutuin koko ruotsille. En ollut tätä aiemmin koskaan saanut seiskaa mistään aineesta. Peruutin osallistumiseni kaikille loppuvuoden ruotsin kursseille välttääkseni jatkoepäonnistumiset. Harkitsin, etten enää jatka koko paskan kielen opiskelua. (Tosiasiassa en vain voinut hyväksyä sitä, etten yltänyt normaaliin standardiini.)

Lukion kolmannella päätin tarttua härkää sarvista ja aloittaa ruotsin ja minun suhteen uudelta pohjalta. Ilmoittauduin uudelleen tokalla luokalla "mokaamalleni" kurssille. Vuoden tauko kielestä oli selvästi tehnyt hyvää, tai olin kypsynyt muulla tavoin, sillä nyt ruotsi tuntui helpolta ja hauskalta. Se tuntui kiinnostavalta.

Nyt menestys ylitti kaiken aiemman, ja yhtäkkiä ruotsi oli kieli, jolla osasin ilmaista itseäni. Olen tykännyt kirjoittaa lapsesta saakka, ja yhtäkkiä opin kirjoittamaan aineita myös ruotsiksi, tekstejä, joissa oli tolkkua, juonta ja rikasta sanavarastoa. Olin itsekin todella hämmentynyt, enkä tänäkään päivänä keksi syytä, miksi kaikki muuttui. Vapaa-ajallani en edelleenkään ollut tekemisissä ruotsin kanssa enkä esimerkiksi katsonut ruotsinkielisiä tv-ohjelmia tai lukenut ruotsinkielisiä kirjoja. Silti kieli sujui.

Kirjoitin ruotsista ylioppilaskirjoituksissa E:n ja se nousi englannin rinnalle suosikkikielekseni.

Kuitenkin... minun ja ruotsin suhteessa oli yksi perustavanlaatuinen heikkous. Osasin kyllä kirjoittaa ruotsiksi hienoja aineita, mutta en osannut puhua sitä. Tämä liittyi varmasti paljon opetukseen ja sen fokukseen; koulussa opetetaan taivuttamaan sanat oikein, mutta ei aloittamaan rentoa juttutuokiota ruotsinkielisen tuttavuuden kanssa. Painoarvo on/oli kieliopissa, ei puheen tuottamisessa.

Opiskellessani matkailualalla päätin, että haluan oppia myös puhumaan ruotsia. Hain kesätöitä Ahvenanmaalta, ja laajentaakseni sanavarastoani aloin lukea ruotsinkielisiä kirjoja. Ensimmäinen lukemani ruotsinkielinen kirja oli Mikael Niemen Populärmusik från Vittula (suomeksi Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä), jossa käytetty kieli oli niin hemmetin vaikeatajuista, että luin kirjan läpi elektronisen Linguatutor-sanakirjan avulla suunnilleen joka sivua kiroten.... En todellakaan tykännyt kirjasta, mutta luin sen loppuun hammasta purren.

Kesällä 2003 aloitin kesätyöt Ahvenanmaalla, ja loppu on historiaa. Opin ruotsin - ja jäin Ahvenanmaalle. ❤️

Pienet lapset ovat muuten ihan paras opettaja mitä tulee perfektionistiseen ja virheitä pelkäävään kielen oppijaan. Puolivuotiseksi venyneessä kesätyössäni toimin lastenhoitajana, ja pienimmät lapset eivät itsekään osanneet taivuttaa kaikkia sanoja oikein - ett hus saattoi olla en hus. He tuskin huomasivat, jos minä sanoin jotain väärin. Lasten kanssa touhutessa rentouduin ja uskalsin puhua. Ja niin puhuminen alkoi pikku hiljaa sujua. :) Avainsana on se, että unohtaa pelätä virheitä..!

Kamalan Populärmusik-kirjan jälkeen löysin parempaa ruotsinkielistä luettavaa. Sain äidiltäni lahjaksi Henning Mankellin Pyramiden -kirjan, jossa on joukko komisario Wallanderin nuoruusvuosista kertovia novelleja. Jäin saman tien koukkuun Wallanderin maailmaan, ja olen lukenut paria vaille kaikki Wallander-kirjat. ❤️ Jos vielä koskaan saan keskittymiskykyni takaisin ja pystyn taas lukemaan, aion lukea Wallanderit jälleen läpi ensimmäisenä!

P.S. Paras kohteliaisuus, jonka olen ikinä olen saanut ruotsin kielestä tuli André Wickströmiltä! :) Olin ystävieni kanssa kauan sitten katsomassa Wickströmin stand-up-show'ta Maarianhaminan Arkenissa, ja syystä jota en enää muista, Wickström liittyi seuraamme myöhemmin samana iltana. Siinä jutellessamme Wickström yllättyi siitä, että olenkin itse asiassa suomen kielinen ja sanoi, että puheeni nuotti kuulostaa ihan ahvenanmaalaiselta..! Olin niin ylpeä! 😌

Tänä päivänä en puhu ruotsia enää läheskään niin sujuvasti, koska en ole vuosiin käyttänyt kieltä päivittäin. Tampereella ei hurjasti ole tarvetta prata på svenska. Mutta ymmärrykseltäni koen olevani lähes kaksikielinen, enkä juuri huomaa eroa, jos joku puhuu minulle suomea tai ruotsia. 🇫🇮🇦🇽🇸🇪

Kaikkein ihaninta on tietysti ahvenanmaan murre. 🥰

Joulukalenteri, luukku 11.

Kaipaan mun pitkiä hiuksia.

Minulla on pitkähiuksisen identiteetti. Hiukseni ovat olleet pitkät lähes koko aikuiselämäni, ja olen vaalinut niiden pituutta välillä mittanauhan tarkkuudella. Koen hiukseni lyhyiksi, jos niiden pituus jää rintojen yläpuolelle.

Yhdistelmä pitkähiuksisen identiteetti & kuivat, luonnonkiharat hiukset eivät ymmärrettävästi luo parhaita mahdollisia olosuhteita, joten hiukseni ovat vuosikaudet olleet pitkät, mutta samalla kuivat ja  latvoista rispaantuneet. Se ei ole minua haitannut - kunhan ole saanut pitää pituuden.

Viime vuonna hiusten pituudesta oli pakko luopua. Voimakkaan värinpoistokäsittelyn seurauksena hiukseni menivät niin huonoon kuntoon, että melkein puolet niistä yksinkertaisesti hapertui ja katkesi. Hiukset oli pakko leikata lyhyiksi

😥

Pisimmillään hiukseni ulottuivat pitkälle alaselkään.

(Kuva saippua-shampoon kokeilujaksolta ja hiuksissa on saippuatahmaa....)

Nyt ne ovat tämän mittaiset.

En vain totu tähän pituuteen, ja ikävöin pitkiä hiuksia koko ajan. Vaikka ne kuinka olivat kuivat ja hapsuiset. Ne olivat minua. Minä olen pitkähiuksinen ihminen, ja nyt minusta puuttuu jotain olennaista.

Hiukset ovat pikku hiljaa vahvistuneet värinpoistotrauman jälkeen uuden hiuksen kasvaessa ja korvatessa vaurioituneen hiuksen, mutta tulee menemään vielä kauan, ennen kuin pituus yltää jälleen rintoihin, - alaselkäpituudesta puhumattakaan. Hiukseni kasvavat vuodessa hädin tuskin 12 cm.

Värinpoisto tehtiin elokuussa 2019, minkä jälkeen tervettä hiusta on ehtinyt kasvaa noin 27 cm. Rintapituuteen tarvitaan vielä toiset 27 cm, ja hiusten hoidollisten tasausleikkausten viemät sentit mukaanlaskettuna pitkien hiusten aikaan tulee  menemään vielä ainakin kolme vuotta.

Kyllä mä jaksan odottaa, eihän tässä muutakaan voi. Mutta on hassua, että näinkin triviaali asia kuin hiusten pituus voi olla niin vahva osa identiteettiä, että se aidosti surettaa, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Toisiin asioihin tottuu, toisiin ei - kuten mun vuonna 2012 ostaman MacBook Pro'n näppikseen, johon en todellakaan koskaan tottunut, vaikka olen kirjoittanut koneella yhdeksän vuotta 😅 Loppukevennys....

(....uutta konetta ei onneksi tarvitse odottaa yhtä pitkään kuin hiuksia...)

Joulukalenteri, luukku 10.

Thirasia - se tuntematon osa Santorinia.

Tässä on yksi niistä kolmesta luukusta, joita olin valmistellut kesken jääneeseen Kreikka-joulukalenteriin.

Santorinin länsipuolella sijaitseva Thirasian saari erkani Santorinista tulivuorenpurkauksessa 3600 sitten. Se on osa Santorinin kalderan länsireunaa. Kauan sitten, ennen tulivuoren purkausta Santorini, Thirasia sekä kraaterisaaret Nea Kameni ja Palaia Kameni muodostivat ympyrän muotoisen Theran saaren.

Monelle Santorinin vierailijalle Thirasia on vain pääsaarelta avautuvan klassisen Santorini-maiseman horisontissa kohoava kallioinen muoto (kuvassa.) Harva tulee ajatelleeksi, että sekin on osa historiallista Santorinia, ja vielä harvempi siellä vierailee.

Ei Thirasia välttämättä mitään ainutlaatuista tarjoakaan, eikä varmasti yhtä kosmopoliittista menoa kuin jet-set-vieraita, hääpareja ja luksushotelleja pursuava Santorini - mutta juuri siksi sinne kannattaa mennä.

Näköala Thirasian kylästä Santorinille

Hiljaisella ja epäturistillisella Thirasialla voi tavallaan kokea Santorinin sellaisena, kuin Santorini oli ennen turismia. Jyrkkänä mereen putoavat kalliot, vulkaaniset värit sekä kalderamaisemat ovat yhtä dramaattiset kuin Santorinin puolella ja tunnusomainen arkkitehtuuri samanlaista.

300 asukkaan Thirasia on kuin miniatyyri-Santorini kauan sitten.

Saaren pääkylässä Manolasissa eli Thirasian kylässä on jonkin verran majoitusta ja tietysti viehättäviä tavernoita - niin pientä kylää ei Kreikasta löydykään, ettei siellä ole tavernaa..! ❤️

Thirasian satamaan kulkee pieniä yhteysaluksia Oian ja Firan satamista sekä nopeampi katamaraaniyhteys pari kertaa viikossa. Yöpyminen Thirasiassa on maaginen elämys; valoissa kylpevä Santorinin saari piirtyy pimeyden keskellä eteesi kuin Kreikan Las Vegas. Uneliaan Thirasian perinteinen tunnelma ja verkkaisuus luovat vahvan ja äärimmäisen kiinnostavan kontrastin kimaltelevalle emo-Santorinille.

Santorini ylipäänsä tarjoaa Kreikan ystäville monitasoisen ja jopa eettisesti haastavan kokemuksen joka kutsuu miettimään, missä lopulta kulkee aitouden säilyttämisen ja kaupallisen hyödyntämisen raja.

Santorini on ilman epäilystäkään yksi Kreikan ja ehkä koko maailman kauneimpia saaria ja kaikki me haluaisimme osamme tästä ainutlaatuisuudesta - mutta kiitos sen, onko aitoa Santorinia enää olemassakaan, vai osallistummeko Santorinilla vieraillessamme päälle rakennettuun Disneyland-elämykseen..?

Suosittelen lämpimästi kaikille Santorinin ystäville vierailua Thirasiaan. Se on kuin matka aikaan, jota ei enää ole.

Thirasian satama