Joulukalenteri, luukku 13.

Kun on kivaa ja silti menee pieleen.

Eilinen lähti lupaavasti liikkeelle kauniin valoisalla aamulla ja mukavan rennolla meiningillä. Päivän ohjelmassa oli yhteistyöpostauksen viimeistely ja julkaisu, pyykin pesua, kävelylenkki koirien kanssa ja kello 17 viikonlopun odotettu kohokohta: tunnelmallinen joulupöytä maalaisravintola Kallas Skärgårdissa ystäväni Lenitan kanssa.

Kellon lähestyessä kolmea kaikki oli reilassa. Pyykit kuivumassa, koirat lenkitettyinä ja työhommatkin viittä vaille valmiina. Lenita tulisi hakemaan minua vartin yli neljä. Katsoin kelloa ja laitoin yhteistyökumppanilleni Biodellylle viestiä, että julkaisisin postauksen illalla, koska aamupäivällä blogissa oli ilmestynyt joulukalenteri ja halusin jättää postausten väliin taukoa. Sudin meikit naamaan ja pukeuduin. Laitoin hajuvettä ja virittäydyin mukavan illan tunnelmaan. Ahh, pian saisi vuoden ensimmäisen jouluruoan...! 😍

Ennen lähtöä laitoin koirien nappulat veteen pehmenemään, jotta Totin ja Viivin illallisruoka olisi valmiina tarjoiltavana kun palaisin. Olin arvioinut olevani takaisin kotona seitsemän pintaan. Koirat ovat tottuneet saamaan ruoan seitsemältä ja alkavat elämöimään, jos murkinaa ei ala kuulua puoli kahdeksaan mennessä. Sitä pidempään minulla ei missään nimessä menisi.

Ajomatka illalliskohteeseemme osoittautuikin pidemmäksi kuin Lenita oli arvioinut, ja 45 minuutin sijaan matka vei yli tunnin. Olin unohtanut, että matkalla kuljetaan lossillakin - Vårdö on irti manner-Ahvenanmaasta.

Seuraava yllätys tuli tarjoilun muodossa. Olin odottanut joulupöydän olevan buffet-tyyppinen, kuten se kaikkialla Ahvenanmaalla on, mutta tällä kertaa joulupöydän annokset tarjoiltiinkin pöytiin ruokalaji kerrallaan. Illalliseen kuului viisi ruokalajia; kalalautanen, lihalautanen (minulle vegeversiona), lämmin ruoka, juustot ja jälkiruoka.

Ilta eteni ja meillä oli mukavaa. Paikka oli ihanan tunnelmallinen ja ruoka oli hyvää - mutta pian tajusin kellon olevan ihan liian paljon alkuperäiseen aikatauluun nähden. Buffetissa joulupöydän vetämiseen olisi mennyt tunti - nyt olimme istuneet ravintolassa kaksi tuntia, ja menossa oli vasta kolmas ruokalaji. Toisissa olosuhteissa tällainen kiireetön tarjoilu ja ajan kanssa nautiskelu olisi ihanaa, mutta minulla oli kotona kaksi nälkäistä koiraa sekä yhteistyöpostauksen julkaisu odottamassa.

Aloin hermostua. Kun kello tuli seitsemän tajusin, etten mitenkään ehdi kotiin ennen kahdeksaa. Laitoin Biodellyn yhteyshenkilölle nolona viestiä, että näyttää siltä, etten pääsekään julkaisemaan postausta. Kerroin rehellisesti, että istuin ravintolan joulupöydässä.

Siinä vaiheessa kun jälkiruoasta oli selvitty (minulle riittivät juustot), kello oli jo kahdeksan. Joulupöydän viiden ruokalajin tarjoilu oli kestänyt yhteensä 2 tuntia 45 minuuttia..! Mietin kauhuissani, joko koirat olivat alkaneet haukkumaan kotona ja häiriköivät nyt naapureita. Pitkään yksin oltuaan, etenkin jos ruokaa ei kuulu ruoka-aikaan, koirat hermostuvat ja alkavat haukkua pienimmällekin rappukäytävästä kuuluvalle äänelle.

Tajusin myös, että pyykkini roikkuivat yhä taloyhtiön pesutuvan kuivaushuoneessa, ja toinen naapuri oli varannut pyykkituvan iltavuoron. Ei hemmetti.... Biodellyn yhteistyöhenkilökään ei ollut vastannut viestiini, ja vatsaani alkoi melkein koskea kun mietin, miten ilta saattoikin venyä näin ja mukava tunnelma vaihtui tuttuun syyllisyyden tunteeseen.

Lähdimme ajamaan takaisin Maarianhaminaan. Lenitan auton kurvatessa kotipihaani kello oli jo 21.15. Avatessani talon ulko-oven kuulin Totin haukunnan alas asti. Asuntoni on ylimmässä kerroksessa. Syöksyin rappuset ylös ja kohtasin eteisessä kaksi äärimmäisen närkästynyttä ja vauhkona hyppivää ja kiljuvaa koiraa. Ei sitten muuta kuin hauvat äkkiä talutushihnoihin ja ulos.

Kun olin palaamassa pissalenkiltä sisään, kohtasin rappukäytävässä illan pyykkivuoron varanneen naapurin. "Sinun pyykit taitaa edelleen olla kuivaushuoneessa?", hän sanoi. "Olen odottanut, että pääsisin ripustamaan omat pyykkini", hän sanoi - vaikkakaan ei mitenkään vihaisesti. Pyysin anteeksi ja kipaisin koirat kainalossa saman tien pyykkitupaan keräämään pyykit naruilta. Kyllä mahtoi naapuri ihmetellä miksi koiratkin piti ottaa sinne mukaan...

Kun vihdoin pääsin antamaan koirille iltaruokaa, kello oli melkein kymmenen. Olin jo lenkillä huomannut, että Totti käyttäytyi oudosti ja merkit viittasivat siihen, että sillä oli yksi pahoinvointikohtauksiaan. Totti kärsii munuaisen vajaatoiminnasta ja sillä on välillä pahoinvointia mikä johtaa oksenteluun ja ruokahaluttomuuteen. Tänä iltana oli yksi sellainen kohtaus, ja ruokailun sijaan se perääntyi kupiltaan ja alkoi uikuttaa. Uikutus ei hiipunut, ja Totti meni yhä levottomammaksi, tärisi ja kuljeskeli pitkin seiniä.

Istuin keittiön lattialla ja mietin, eikö tämä ilta nyt voinut loppua rauhallisissa merkeissä.

Loppuillan istuin keittiön pöydän ääressä Biodelly-postauksen linkkejä lisäillen (se oli se työ, joka postaukseen oli vielä illalla jäljellä) ja silittelin tärisevää Tottia, joka pesälaatikossaan makasi viereisellä tuolilla.

Kun blogityö vihdoin oli valmis, koirat käytetty illan viimeisillä pissoilla ja meikit putsattu emännän naamasta, olin niin agitoituneessa tilassa, että en pystynyt nukahtamaan moneen tuntiin. Katsoin kelloa viimeisen kerran kolmen aikaan. Rauhoittunut Totti nukkui sikeästi jaloissani. Lattialta kuului Viivin kuorsaava hengitys.

Se oli sellainen joulupöytä.

(Ja nyt mä julkaisen viimein Biodelly-postauksen.🙈 Tässä.)

Joulukalenteri, luukku 12.

Kuinka ihastuin ruotsin kieleen.

Aloitin ruotsin kielen opiskelun B-kielenä yläasteella, kuten niin moni muukin. En muista, että minulla tuohon aikaan oli erityisiä tuntemuksia ruotsin kieltä kohtaan, se oli kieli jota "kuului" opiskella ja jota kaikki muutkin lukivat koulussa. Kielet kiinnostivat minua yleisesti ja ruotsi oli kieli muiden joukossa.

Yläasteelta mieleen on jäänyt sympaattinen ruotsin kielen opettaja ja Muumit, joita katsottiin tunneilla suomenruotsiksi. Menestys ruotsissa oli hyvä, 8-9 tasoa.

Lukion tokalla luokalla tapahtui jotain kummallista. Yhtäkkiä ruotsi alkoi takkuamaan ja tuntui vaikealta. Saatuani tokan luokan ensimmäisestä ruotsin kurssista seiskan, en kestänyt huonoa menestystä (perfektionisti....😔) ja suutuin koko ruotsille. En ollut tätä aiemmin koskaan saanut seiskaa mistään aineesta. Peruutin osallistumiseni kaikille loppuvuoden ruotsin kursseille välttääkseni jatkoepäonnistumiset. Harkitsin, etten enää jatka koko paskan kielen opiskelua. (Tosiasiassa en vain voinut hyväksyä sitä, etten yltänyt normaaliin standardiini.)

Lukion kolmannella päätin tarttua härkää sarvista ja aloittaa ruotsin ja minun suhteen uudelta pohjalta. Ilmoittauduin uudelleen tokalla luokalla "mokaamalleni" kurssille. Vuoden tauko kielestä oli selvästi tehnyt hyvää, tai olin kypsynyt muulla tavoin, sillä nyt ruotsi tuntui helpolta ja hauskalta. Se tuntui kiinnostavalta.

Nyt menestys ylitti kaiken aiemman, ja yhtäkkiä ruotsi oli kieli, jolla osasin ilmaista itseäni. Olen tykännyt kirjoittaa lapsesta saakka, ja yhtäkkiä opin kirjoittamaan aineita myös ruotsiksi, tekstejä, joissa oli tolkkua, juonta ja rikasta sanavarastoa. Olin itsekin todella hämmentynyt, enkä tänäkään päivänä keksi syytä, miksi kaikki muuttui. Vapaa-ajallani en edelleenkään ollut tekemisissä ruotsin kanssa enkä esimerkiksi katsonut ruotsinkielisiä tv-ohjelmia tai lukenut ruotsinkielisiä kirjoja. Silti kieli sujui.

Kirjoitin ruotsista ylioppilaskirjoituksissa E:n ja se nousi englannin rinnalle suosikkikielekseni.

Kuitenkin... minun ja ruotsin suhteessa oli yksi perustavanlaatuinen heikkous. Osasin kyllä kirjoittaa ruotsiksi hienoja aineita, mutta en osannut puhua sitä. Tämä liittyi varmasti paljon opetukseen ja sen fokukseen; koulussa opetetaan taivuttamaan sanat oikein, mutta ei aloittamaan rentoa juttutuokiota ruotsinkielisen tuttavuuden kanssa. Painoarvo on/oli kieliopissa, ei puheen tuottamisessa.

Opiskellessani matkailualalla päätin, että haluan oppia myös puhumaan ruotsia. Hain kesätöitä Ahvenanmaalta, ja laajentaakseni sanavarastoani aloin lukea ruotsinkielisiä kirjoja. Ensimmäinen lukemani ruotsinkielinen kirja oli Mikael Niemen Populärmusik från Vittula (suomeksi Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä), jossa käytetty kieli oli niin hemmetin vaikeatajuista, että luin kirjan läpi elektronisen Linguatutor-sanakirjan avulla suunnilleen joka sivua kiroten.... En todellakaan tykännyt kirjasta, mutta luin sen loppuun hammasta purren.

Kesällä 2003 aloitin kesätyöt Ahvenanmaalla, ja loppu on historiaa. Opin ruotsin - ja jäin Ahvenanmaalle. ❤️

Pienet lapset ovat muuten ihan paras opettaja mitä tulee perfektionistiseen ja virheitä pelkäävään kielen oppijaan. Puolivuotiseksi venyneessä kesätyössäni toimin lastenhoitajana, ja pienimmät lapset eivät itsekään osanneet taivuttaa kaikkia sanoja oikein - ett hus saattoi olla en hus. He tuskin huomasivat, jos minä sanoin jotain väärin. Lasten kanssa touhutessa rentouduin ja uskalsin puhua. Ja niin puhuminen alkoi pikku hiljaa sujua. :) Avainsana on se, että unohtaa pelätä virheitä..!

Kamalan Populärmusik-kirjan jälkeen löysin parempaa ruotsinkielistä luettavaa. Sain äidiltäni lahjaksi Henning Mankellin Pyramiden -kirjan, jossa on joukko komisario Wallanderin nuoruusvuosista kertovia novelleja. Jäin saman tien koukkuun Wallanderin maailmaan, ja olen lukenut paria vaille kaikki Wallander-kirjat. ❤️ Jos vielä koskaan saan keskittymiskykyni takaisin ja pystyn taas lukemaan, aion lukea Wallanderit jälleen läpi ensimmäisenä!

P.S. Paras kohteliaisuus, jonka olen ikinä olen saanut ruotsin kielestä tuli André Wickströmiltä! :) Olin ystävieni kanssa kauan sitten katsomassa Wickströmin stand-up-show'ta Maarianhaminan Arkenissa, ja syystä jota en enää muista, Wickström liittyi seuraamme myöhemmin samana iltana. Siinä jutellessamme Wickström yllättyi siitä, että olenkin itse asiassa suomen kielinen ja sanoi, että puheeni nuotti kuulostaa ihan ahvenanmaalaiselta..! Olin niin ylpeä! 😌

Tänä päivänä en puhu ruotsia enää läheskään niin sujuvasti, koska en ole vuosiin käyttänyt kieltä päivittäin. Tampereella ei hurjasti ole tarvetta prata på svenska. Mutta ymmärrykseltäni koen olevani lähes kaksikielinen, enkä juuri huomaa eroa, jos joku puhuu minulle suomea tai ruotsia. 🇫🇮🇦🇽🇸🇪

Kaikkein ihaninta on tietysti ahvenanmaan murre. 🥰

Joulukalenteri, luukku 11.

Kaipaan mun pitkiä hiuksia.

Minulla on pitkähiuksisen identiteetti. Hiukseni ovat olleet pitkät lähes koko aikuiselämäni, ja olen vaalinut niiden pituutta välillä mittanauhan tarkkuudella. Koen hiukseni lyhyiksi, jos niiden pituus jää rintojen yläpuolelle.

Yhdistelmä pitkähiuksisen identiteetti & kuivat, luonnonkiharat hiukset eivät ymmärrettävästi luo parhaita mahdollisia olosuhteita, joten hiukseni ovat vuosikaudet olleet pitkät, mutta samalla kuivat ja  latvoista rispaantuneet. Se ei ole minua haitannut - kunhan ole saanut pitää pituuden.

Viime vuonna hiusten pituudesta oli pakko luopua. Voimakkaan värinpoistokäsittelyn seurauksena hiukseni menivät niin huonoon kuntoon, että melkein puolet niistä yksinkertaisesti hapertui ja katkesi. Hiukset oli pakko leikata lyhyiksi

😥

Pisimmillään hiukseni ulottuivat pitkälle alaselkään.

(Kuva saippua-shampoon kokeilujaksolta ja hiuksissa on saippuatahmaa....)

Nyt ne ovat tämän mittaiset.

En vain totu tähän pituuteen, ja ikävöin pitkiä hiuksia koko ajan. Vaikka ne kuinka olivat kuivat ja hapsuiset. Ne olivat minua. Minä olen pitkähiuksinen ihminen, ja nyt minusta puuttuu jotain olennaista.

Hiukset ovat pikku hiljaa vahvistuneet värinpoistotrauman jälkeen uuden hiuksen kasvaessa ja korvatessa vaurioituneen hiuksen, mutta tulee menemään vielä kauan, ennen kuin pituus yltää jälleen rintoihin, - alaselkäpituudesta puhumattakaan. Hiukseni kasvavat vuodessa hädin tuskin 12 cm.

Värinpoisto tehtiin elokuussa 2019, minkä jälkeen tervettä hiusta on ehtinyt kasvaa noin 27 cm. Rintapituuteen tarvitaan vielä toiset 27 cm, ja hiusten hoidollisten tasausleikkausten viemät sentit mukaanlaskettuna pitkien hiusten aikaan tulee  menemään vielä ainakin kolme vuotta.

Kyllä mä jaksan odottaa, eihän tässä muutakaan voi. Mutta on hassua, että näinkin triviaali asia kuin hiusten pituus voi olla niin vahva osa identiteettiä, että se aidosti surettaa, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Toisiin asioihin tottuu, toisiin ei - kuten mun vuonna 2012 ostaman MacBook Pro'n näppikseen, johon en todellakaan koskaan tottunut, vaikka olen kirjoittanut koneella yhdeksän vuotta 😅 Loppukevennys....

(....uutta konetta ei onneksi tarvitse odottaa yhtä pitkään kuin hiuksia...)