Joulukalenteri, luukku 2.

Viivi.

Viivi on 14-vuotias chihuahua ja alun perin sisareni koira. Viivi, sekä sen uskollinen sidekick Totti-chihuahua, ovat aina viettäneet paljon aikaa myös minun luonani, ja ne ovatkin aina tuntuneet osittain mun koirilta.

Nykyään ne ovatkin sitä, ja asuvat puoliksi minun ja puoliksi nuorimman sisareni luona. Yhtälö lapsi + kaksi vanhaa seniorikoiraa ei toiminut koirien alkuperäisessä perheessä.

Sanni ja Viivi joskus kauan sitten.... Kuvassa Viivin ultimaattinen lempilelu: langassa roikkuva pehmohämähäkki. Jos Viivi saisi tehdä oman joulukalenterin, se varmaan valitsisi hämähäkin yhteen luukkuun.

Viivi on ihan mieletön persoona. Vaikka niinhän kaikki koirat ovat, kun kysyy niiden omistajilta. ❤️ Viivi on yleisolemukseltaan verkkainen, kiltti ja rauhallinen, mutta tarpeen tullen puolustaa ärhäkästi oikeuksiaan kuten pesäänsä tai herkkupalaa, ja vielä 14-vuotiaanakin se saattaa intoutua temmeltävään leikkiin ja kirmaa ympäriinsä kuin energiajuoman vetänyt sähköjänis. Viivi tykkää ihan kaikista ihmisistä, niin tutuista kuin vieraistakin, sekä muista koirista. Se ei pelkää isojakaan koiria ja menee reippaasti tervehtimään niitä kadulla.

Viivi on koiraduon pomo, ja vaikka se on hiljainen ja rauhallinen, se on Johtaja. Se myös tietää sen. Välillä Viivi odottaa arvonsa mukaista kohtelua ja palvelua ja sille on päivän selvää, että jos se yöllä sattuu heräämään pienen hiukopalan tunteeseen, se myös vaatii tämän tarpeen (tai päähänpiston..) huomioinnin.

Viivi on myös ansioitunut eräkoira. Kuvassa se istuu tulilla Lapissa.

Viivi ei todellakaan ole mikään "käsilaukku-chihuahua", vaan rakastaa pitkiä lenkkejä erityisesti luontopoluilla. Se on ollut mukana useilla monen päivän patikkareissuilla niin kotipaikkakuntansa lähi-kansallispuistoissa kuten Seitsemisellä kuin Käsivarren erämaassakin. Viivi kulkee vaellusporukan etunenässä ja pysähtyy välillä katsomaan perässätulijoita lähes kärsimättömänä, "Missä te kuppaatte, vauhtia vauhtia..!" :)

Viivi on mieletön tsemppari. Kesällä 2020 sille sattui vakava putoamisonnettomuus ja se kirjaimellisesti kävi koirien taivaan portilla. Eläinsairaalaan saapuessa tilanne näytti jo menetetyltä. Elämäni pahimpia hetkiä. Olin itse kaukana Tampereelta onnettomuuden sattuessa ja sain puhelun, jota kukaan ei toivo saavansa. Sillä hetkellä jouduin hyväksymään, että nyt oli todennäköisesti hyvästien aika.

Viivi päätettiin kuitenkin jättää yöksi tehohoitoon, ja aamulla sairaalasta soitettiin ihmeuutinen; kaikkien odotusten vastaisesti Viivi oli herännyt virkeänä ja oli heti vaatimassa ruokaa.

Toipuminen oli niin hämmästyttävä, että sitä pidettiin ihmeenä. Tämä seniori-rouva näytti, ettei ollut vielä valmis lähtemään, ja on onnettomuuden jälkeen jatkanut samalla hyvällä viivimäisellä boogiella kuin ennenkin.

Viivin sitkeys, elämänhalu ja energia on meille kaikille sen läheisille inspiraation lähde. ❤️

Jaan lopuksi vielä yhden muiston: kun tapasin Viivi-koiran ihka ensimmäistä kertaa, olin itse juuri ollut onnettomuudessa. Kamala kokemus täytti ajatukseni ja saavuin Tampereelle järkytyksen jälkimainingeissa. (Selvisin mustelmilla, kiitos turvavyön.) Tampereen rautatieasemalla minua odotti sisareni takin povessa maailman pienimmän näköinen koira, vain neljän kuukauden ikäinen Viivi. Ikävä tunnelma lievittyi välittömästi, ja siltä viikonlopulta muistan vain hetket pikkuruisen uuden perheenjäsenen kanssa, joka kietoi meidät kaikki välittömästi pikkuisten tassujensa ympärille. 🐾

Erilaisen joulukalenterin ensimmäinen luukku. Tällä kalenterilla ei ole suunnitelmaa, vaan jokainen luukku syntyy juuri luomishetkellään.

Heräsin Nassukan vierestä. Nassukka on mun leluankka ja se on 37 vuotta vanha. Aikoinaan se on pitänyt vaakkuvaa ääntä kun sitä on heiluttanut, mutta mekanismi hiljeni viime vuosikymmenellä. (Yllättävän pikään se toimikin...)

Olen saanut Nassukan mummoltani kun olin noin 5-vuotias. Mummi vei minut hämeenlinnalaiseen lelukauppaan ja sain itse valita Nassukan. Se on siitä saakka ollut rakkain leluni ja on aina kulkenut mukanani, läpi kaikkien elämänvaiheiden ja osoitteiden.

Minulla oli pitkään aikuisenakin monia pehmoleluja sängyssä. Vain Nassukka on jäljellä, ja sen paikka on elämän mittainen.

Nassukka näyttää minusta mietteliäältä ja viisaalta. Sen rauhallinen, nukkainen olemus laskee välittömästi stressitasoja - jos sellaisia on. Nassukassa tiivistyy moni sellainen tärkeä asia, joka maadoittaa ja rauhoittaa minua; pysyvyys, nostalgia, muistot rakkaasta ihmisestä, turvallisuuden tunne.

Nassukan ensiesiintyminen blogissa oli vuonna 2011, jolloin se pääsi Kuukauden Idoliksi.

Onko teillä omia nassukoita?

En keksinyt tälle vuodelle blogijoulukalenteria.

Olin asettanut tavoitteeksi keksiä joulukalenterille idea jo kesällä, että syksyllä jäisi enemmän aikaa luukkujen valmistukselle eikä tulisi viime hetken kiirettä, kuten monena aiempana vuonna.

Kuukaudet kuluivat enkä keksinyt mitään. Tai - keksin yhden ja aloin jo valmistella sitä, mutta sitten en ollutkaan siihen tyytyväinen.

Jäin miettimään, miksi ideoita ei tänä vuonna tullut, kuten myös sitä, miksi olen niin pettynyt, kun en saanut joulukalenteria aikaiseksi. Miksi jotain tällaista pitäisi tehdä väkisin, jos kivaa ideaa ei synny luonnostaan. Joulukalenterinhan on tarkoitus olla positiivinen asia - myös tekijälleen..!

Idea jonka hylkäsin, oli Kreikka-joulukalenteri. Olisin esitellyt 24 saarta yhden kuvan muodossa. Homma kaatui siihen, että en kyennyt valitsemaan sitä Yhtä Täydellisesti Saaren Hengen vangitsevaa kuvaa joka saarelle. Valintatilanteet... yksi mun kynnyksiä.

Myönnän, että kevyesti suutuin itselleni siitä, että en muka pystynyt valitsemaan sopivia Kreikka-kuvia. Jos tuhansien kuvien arkiston läpikäyminen olikin aikaavievää, olisinhan voinut vain valita yhden valmiin kuvan jostain kymmenistä (sadoista..?) Kreikka-postauksistani. Mutta ei. Halusin väen vängällä käydä läpi kaikkien vuosien matkakuva-albumit ja uuvuin jo kolmannen saaren kohdalla.

.

Lopulta tajusin, että tässä se armoton perfektionisti taas jyrää. Se tyyppi, joka yrittää koko ajan ylittää itsensä ja aiemmat tekemisensä. Siksi mä en osaa enää tehdä joulukalenteriakaan ilolla - pitäisi aina vain olla parempi kuin aikaisemmin. Ylittää odotukset, ylittää aiemmat suoritukset

Hemmetti.

Että tämä oikeasti pätee joulukalenteriinkin.... 😔

Olen tänä vuonna kirjoittanut blogiin mun perfektionismista ja uupumuksen jälkeisestä hitaudesta sekä ankarasta sisäisestä vaativuudesta.

Vaikka käsittelen näitä asioita jatkuvasti niin terapiassa, itseni kanssa kuin välillä julkisestikin, kuvitellen sen lisäävän mun lempeyttä ja ymmärrystä itseäni kohtaan, tuntemukset ja haasteet eivät hellitä.

Olen tänä syksynä ollut ahdistuneempi ja moittivampi itseäni kohtaan kuin vuosikausiin. Mikään ei riitä, jään aina vajaaksi.

Tänä syksynä minun on ollut pakko hyväksyä, että mun vaativuus ja perfektionismi eivät enää ole vain ominaisuus, ne ovat saavuttaneet sairauden mittasuhteet.

Älkää kuitenkaan huolestuko. Vaikka tunnistan perfektionismin paisuneen liian suureen valtaan, olen kunnossa ja toimintakykyinen, ja yhä kykenevä tuntemaan iloa ja innostuneisuutta niin työstäni kuin arkiaskareista. Omasta itsestänikin :) Vaatijasta huolimatta. Käymme dialogia, jossa minä tiedän tarkalleen, missä vaatija on väärässä, mutta en saa sen ääntä (vielä) hiljenemään.

Olen kunnossa mutta väsynyt. Väsynyt siihen, ettei ongelman tunnistaminen ole vienyt minua eteenpäin toivomallani nopeudella vaativuudesta toipumisen tiellä.

Tällä hetkellä olen myös yhä suruissani siitä, että en saanut joulukalenteria aikaiseksi.

Siksi....

Siksi mietin, että ehkä voisikin olla hyvä, että toteutan joulukalenterin joka tapauksessa. Ilman suunnitelmaa, ilman hienoa kehystarinaa, ilman hiottuja kuvia. Ilman arvontoja, ilman hyväntekeväisyyttä. (Just niitä juttuja, joita en voi enää "ylittää".) Ajatus siitä, että tekisin jotain tällaista raakana, ilman pitkällisiä valmisteluja tai järkevää ideaa, tuntuu ihan kamalalta - mutta ehkä juuri siksi se pitäisi tehdä! Se voisi olla hyvää harjoitusta ja siedätyshoitoa perfektionistille.

Mitä ajattelette? Arkinen joulukalenteri vailla teemaa ja suunnitelmaa? Joka aamu avautuu luukku, jonka sisältö on yllätys jopa tekijälleen.

Joulukalenterin idea on laskea päiviä jouluun, ja minä rakastan joulua ja tätä perinnettä. Lopulta - eikö vain sillä pitäisi olla merkitystä?

Tämä saattaa olla tyhmin idea koskaan, mutta mä taidan tehdä sen..!